|
Post by submarine on May 14, 2014 23:36:00 GMT 3
((Noniin, tässä olisi Cutterille peliä. Pahoittelut jos tökkii.))
Pienen temppelin pihamaa oli näin arkisena, tavanomaisena kevätpäivänä varsin autio. Muutama työhön patistettu akolyytti siistimässä paikkoja tai kantamassa tarpeita paikasta toiseen siellä, ja jokunen ilmeisesti paremman tekemisen puutteessa rauhallisesti kuljeskeleva matkalainen täällä. Eipä tosin niin, että siellä juuri muuta olisi voinut odottaa juhlavampanakaan päivänä; temppeli oli pieni ja kaupungin reunamilla, eikä sillä muutenkaan ollut suurta virkaa kaupunkilaisten mielissä tai sydämissä. Tarman kaupungissa oli suurempia ja merkittävämpiäkin jumalia palvottavaksi, jumalia jotka tarjosivat lupauksia menestyksestä tai vapahduksesta tai sen sellaisesta. Pieni, vaatimaton mirahesilainen kivitemppeli ja sen aidattu piha kivipaasineen ei ollut sellainen, jonne moni oli valmis matkaamaan muuten vain. Mirahesin munkkiveljeskunta ei luvannut taivaallista tahi maallista onnea. Jos totta puhuttiin, moni tuskin oli varma mitä se edes varsinaisesti lupasi. Kyseessä oli, ainakin päällisin puolin, enemmänkin syvän mietiskelyn ja pitkän, kiittämättömän asketismin tyyssija, jonka jumalhahmot olivat outoja ja huonosti tunnettuja. Jokin jostakin kenenkään muistamattomasta syystä palvontapaikkoihinsa luvan saanut lahko, jota harva sen suuremmin mietti. Eipä siis ihmekään, että kovin harva uhrasi sille aikaa tai edes ajatusta. Temppelin vaatimaton, jopa mitätön paikka ja maine ylsivät myös sen yleiseen ulkoasuun. Siinä missä kaupungissa hyvillä paikoilla olevat, väkeä vetävät palvontapaikat olivat jylhiä arkkitehtuurin ja taiteen riemuvoittoja, oli tämä paikka suorastaan hillitty - tai sitten vain vaatimaton. Temppelillä oli kukaties jonkin verran kokoa, mutta se oli kuitenkin vain suuri rakennus tavallisimmasta kivestä. Ei näyttäviä kaiverruksia eikä komeita patsaita. Suurin myönnytys näöllisille seikoille lieni akolyytti jynssäämässä sammalta irti temppelin julkisivusta. Ei edes kunnollisia ikkunoita, vain pienehköjä aukkoja; paikka oli talvella todennäköisesti hyytävän kylmä, eikä varmasti turhan lämmin kesälläkään. Ja jos oli käynyt sisäpuolella, tiesi kyllä ettei se juuri ulkosivusta poikennut, kunhan uskonnolliset tekstit ja kuvat oli asetettu esille. Samaa vaatimatonta, pragmaattista linjaa seurasi myös temppelin pihamaa. Kaupungin reunalla mäen päällä sille riitti tilaa, ja se oli rajattu tasapäisellä, tarkkalinjaisella ja koruttomalla kivimuurilla. Sen sisäpuolella kivettyjä polkuja reunustivat kiviset paadet, jotka oli pystytetty kuten monissa palvontapaikoissa jumalten ja pyhimysten kuvat. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään ihmiskäsien jälkiä, eikä minkäänlaista selitystä siitä, mitä suuret, miestä pidemmät mustat paadet nyt tarkalleen edes tarkoittivat. Kaipa sekin oli vain jotakin aivan yhtä mystisen esoteerista, kuin kaikki muukin tässä paikassa - eikä millään mielenkiintoisella tavalla. Kasveja tai kukkaistutuksia ei juuri ollut, mutta muutaman puun oli annettu kasvaa. Niiden lisäksi temppelin pihamaata täyttivät lähinnä muutamat muuria reunustavat rakennukset, kaiketi vajoja ja muuta sellaista. Kaiken kaikkiaan ei siis ollut ihme, ettei kovinkaan moni tähän paikkaan eksynyt. Joku tosin siitäkin huolimatta...
Temppelin pihamaalla, puiden varjoissa ja kivipaasien välissä, käyskenteli nuori mies. Päivisin temppelin portit olivat auki, eikä vieralijoita (niin harvinaisia kuin nämä olivatkin) estetty mitenkään oleskelemasta paikan päällä, ja Haekli oli kaiketi tarttunut tilaisuuteen paremman puutteessa. Tai kukaties olisi ollut todenmukaisempaa sanoa, että hän oli ajelehtinut sinne saatuaan hetkeksi tarpeeksi kaupungin hälystä ja ihmisvilinästä. Hän oli tottunut rauhallisempiin maisemiin, olkoonkin että kukaties pakon edessä, eikä en reunalta löytynyt temppeli ollut ainakaan huonompaan suuntaan. Eihän siellä juuri nähtävää ollut, mutta se oli silti rauhallinen, ja sen selkeät, suorastaan geometriset linjat miellyttivät häntä. Syystä tai toisesta. Mitä tuli Haekliin itseensä, ei hän tainnut olla kaikista tavanomaisimmasta päästä. Temppelin tyhjänpuoleisella pihamaalla (juuri nyt akolyyttien ja hänen lisäkseen liikuskeli näkyvissä ulkopuolella vain jokin vanhempi mies) kuka tahansa olisi erottunut helposti, mutta hänet olisi eittämättä ollut helppo löytää katujen ihmisvilinässäkin. Nuorukainen oli kylläkin sonnustautunut varsin tavanomaisiin, hyväkuntoisiin matkalaisen vaatteisiin, nahkaiseen nuttuun ja hyvälaatuiseen aluspaitaan, polvipitkiin housuihin ja kevyisiin jalkineisiin, mutta niiden alla ei selvästikään ollut aivan tavallinen vaeltelija. Hänen hipiänsä oli tumma, suorastaan harmaa, ja paksun, punertavan kuontalon reunustamista kasvoista katsoi kaksi suurta, kellertävää silmää - ja kuontalon alta taas pilkisti kaksi hieman alaspäin osoittavaa, terävää korvaa. Muutenkin hänen piirteensä olivat oudot pienillä, hieman vaikeasti osoitettavilla mutta silti silmää kiusaavilla tavoilla. Kaikesta huolimatta häntä olisi kukaties muuten voinut pitää jonakin satunnaisena tavallisena tallaajana, mutta nuorukaisen kupeella lepäsi lyhyt, leveähkö miekka huotrassaan. Sen oli selvästikin myös tarkoitus olla siinä, eikä sitä kannettu kuten outoa tai uutta esinettä, vaan vanhaa ja tuttua työkalua. Se rikkoi kieltämättä yleiskuvaa melkoisesti.
Olipa miten oli, kuljeskeli Haekli temppelin pihamaalla, kohteliaan uteliaana ja kieltämättä jossain määrin kiinnostuneenakin. Moni olisi eittämättä ohittanyt kivet surkean mitättöminä ja merkityksettöminä, mutta hänelle niillä oli... merkitystä. Kaiketi sen näki päällekin päin varsin helposti, kun nuorukainen välistä varovasti kuljetti kättään kivien pintaa pitkin, melkein kuin olisi yrittänyt tutkia niitä tarkemmin tai päätellä jotakin. Päivä oli puolessa, eikä hänellä ollut mikään kiire mihinkään - ja sama taisi päteä temppeliin varsin hyvin muutenkin. Olisi ollut varsin vaikea uskoa, että tällaisessa paikassa olisi voinut tapahtua oikeastaan yhtikäs mitään. Petollisen rauhanomainen paikka, kaiken kaikkiaan...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 15, 2014 16:10:16 GMT 3
((duih, siinä olis vastailua. Saas nyt nähdä miten hahmoidea toimii))
Oli temppeli sitten kuinka merkityksetön useimpien mielestä hyvänsä, niin paikka kyllä vaikutti kaikin puolin hiljaiselta. Epäilemättä useimmat eivät välittaneet hieman tavanomaisesta temppelistä, mutta ihmiset jotka halusivat vähän rauhaa ja hiljaisuutta olivat ehkä hieman eri asia. Se että paikka oli kaikin puolin vähän mitään sanomaton tuskin haittasi ketään joka oikeasti seurasi mirahesilaista uskontoa, tiedä sitten josko mokoma jopa olisi kuulunut osaksi näiden uskoa. Oli miten oli, niin eräs henkilö tunsi ainakin vähäsen vetoa paikan rauhalliseen ilmapiiriin, vaikkei temppelin jumalista perustanutkaan sen kummemmin. Tai oikeastaan mistään paikallisista jumalista. Hieman ehkä eksyneen oloinen hahmo norkoili temppelin porttien kohdalla, vähän epäröiden katsellen sisäänpäin. Muukalainen oli viittaan sonnustautunut nainen, kohtuullisen pitkä eikä mitenkään erityisen varakkaan oloinen - viitan alta hieman pilkottava paita ja jalassa olevat pitkät leveähköt housut olivat vähän nuhjuiset, ja sellaiset jotka eivät oikein sopineet yhteen, valkoisen paidan ollessa hieman paremmista kankaista valmistettu kuin simppelit housut. Eihän se nyt ihmekään ollut, molemmat oli tälle lahjoitettu pari kuukautta sitten, tämän itse omistaessa sangen vähäsen oikeastaan mitään. Naisella oli kaulassaan huivi jolla tuo peitti kasvojensa alaosan, jättäen näkyviin yleispiirteiltään hieman mitäänsanomattomat, hieman ehkä pitkulaiset kasvot, jos nyt unohdettiin se tosiasia että tuolla oli vähän outo ihonväri jota oli hankala kuvailla muuta kuin luunvalkoiseksi. Silmät myös olivat aika oudot, näiden tuntuessa olevan pelkkää mustaa lukuunottamatta pieniä valkoisia pisteitä jotka ilmeisesti toimivat iiriksinä päätellen niiden liikkeistä. Mutta jos outoudet unohdettiin, niin muuten kasvonpiirteet olivat aika normaalit, jos tällä olisi ollut tavallisempi ihonväri niin tuon kasvot tuskin olisivat jääneet kovin helposti mieleen. Naisella oli myös sangen pitkät, poninhännällä olevat tummanpunaiset hiukset, jotka myös tekivät tuosta melko huomiota herättävän. Viimeisenä erikoisuutena kasvoissa oli se että tuolla oli otsaan kiinnitettynä pienen pieni korukivi, joka ehkä vihjasi siihen suuntaan että yleisilmeen nuhjuisuudesta huolimatta nainen oli ehkä joskus ainakin ollut paremmissa olosuhteissa kuin mitä oli nyt.
Nainen myös seisoi melkoisen suoraselkäisesti, pienestä epävarmuudesta huolimatta pyrkien pitämään arvokkuutensa. Viimeinen vihje siitä että nainen oli ilmeisesti joku joka oli joutunut kohtalon koettelemaksi oli se, että tämän viitan alta pilkisti sangen komeasti koristeltu - hieman haltia-tyylisesti ehkäpä - pitkämiekka, vaikka tämä yrittikin pitää sitä hieman piilossa näkyvistä viitan alla. Ihan ymmärrettävää, yleisilme kun oli mitä oli niin ase oli luultavasti arvokkainta mitä nainen omisti tässä vaiheessa. Pieni särmikkyys naisen liikkeissä ehkä vihjasi siihen suuntaan että kyseessä ei ollut mikään sukuase joka oli vain jäänyt perinnöksi. Vaikka nainen vaikuttikin vähän epäröivän, niin lopulta tuo vain asteli portista sisään kun eipä paikka nyt ilmeisesti vaikuttanut mitenkään uhkaaalta tai mitään. Naisesta oli kyllä vaikea sanoa mitään tarkkaa pelkän vilkaisun perusteella, ulkonäössä kun oli vähän ristiriitaisia signaaleja - enimmäisilme vaikutti inhimmilliseltä, mutta toisaalta, luunvalkoinen iho ja lähes täysin mustat silmät eivät olleet normaaleja, nuhjuiset vaatteet mutta korukivi otsassa ja arvokkaan oloinen eksoottinen miekka. Ihmekään jos vaikutti vähän eksyneeltä...
Zeta oli vähän epävarma siitä oliko nyt ihan hyvä idea vain astella jonkun tuntemattoman uskonnon temppelin pihalle, mutta toisaalta, portit olivat apposen auki eikä kukaan tuntunut välittävän hänen läsnäolostaan sen kummemmin. Ja oli hän hieman utelias siitä että minkälainen paikka tämä oikein oli, ja mitä nämä palvoivat. Ehkäpä oli olemassa pienen pieni mahdollisuus että tämä uskonto oli se mitä hänkin oli seurannut, ennen kuin oli menettänyt muistinsa. Mutta kaikkein tärkeintä oli nyt se että täällä ei ainakaan ollut hirveästi väkeä, Zeta kun ei oikein pitänyt väenpaljoudesta. Kaikki tuntui niin oudolta, paikallisessa kulttuurissa, arkkitehtuurissa tai luonnossa ei ollut mitään tuttua - kielikin oli hankala, mutta sentään Zeta oli jo oppinut sitä jonkun verran. Ehkäpä joku päivä muisti palaisi, mutta se taitaisi tarvita sen että törmäisi jonkinlaiseen tuttuun asiaan, mikä tuntui aina vain epätodennäköisemmältä. Sentään taidot tuntuivat säilyneen muisti-ongelmista huolimatta, mutta laiha lohtu kun ainoa asia mitä muisti itsestään oli nimen alkukirjain ja sen että ei ollut siellä missä pitäisi. Eipä kyllä ollut hirveästi eloa täällä, vain muutama askareitaan toimittava munkki ja joku yksinäinen kivipaasien tutkiskelija (jonka Zeta vaistomaisesti tunnisti taistelukykyiseksi tämän aseesta ja yleisilmeestä johtuen). Eipä se haitannut Zetaa, hän vain rauhallisesti käveli pihalla, katsellen ohimennen mitä toinen vieras oikein teki paasien kohdalla kun ei tuolla hirveästi muuta oikeastaan ollut.
|
|
|
Post by submarine on May 15, 2014 18:59:57 GMT 3
Haeklille temppelin pihamaan rauha oli, pakko myöntää, huomattava parannus kaupungin hälyyn. Toki kaupungeissa, tässäkin, oli nähtävää ties miten pitkäksi aikaa, ja hänellä kaiketi paljon aikaa nähdä se kaikki, mutta juuri nyt hänen hermonsa vaativat jotain kevyempää ja rauhallisempaa. Reteä, halvemmanpuoleisen kaupunginosan halvemmanpuoleinen majatalo josta hän oli hankkinut huoneen muutamaksi päiväksi ei sitä ainakaan tarjonnut. Kukaties jonakin muuna aikana kaupungin vilske olisi voinut olla tervetulluttakin, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat tehneet siitä varsin... vastenmielistä, suoraan sanottuna. Hän tarvitsi rauhaa ja hiljaisuutta jossa saattoi kuulla omat ajatuksensakin. Pieni ja vaatimaton temppeli oli siis varsin tervetullut. Haeklilla ei ollut sen suurempia suunnitelmia päivänsä tai ajankäyttönsä suhteen. Hän oli kuljeskellut kivipaasien keskuudessa ja tutkinut niitä aikansa ja saanut selville jopa kiinnostavia seikkoja (ainakin hänelle, monelle muulle tuskin), ja nyt hän istui kivisen polun reunassa puun varjossa. Pienenä helpotuksena temppelin väki ei ollut missään kohtaa ilmaantunut puhuttelemaan häntä, niin häätääkseen pois norkoilemasta kuin yrittääkseen saman tien tuputtaa koko uskontoaan kertaheitolla. Sitä tapahtui varsin usein missä tahansa uskonnollisessa paikassa. Ja juuri nyt hän oli aivan tyytyväinen hiljaisuuteen ja rauhaan.
Haekli ei ollut ilmeisestikään ainoa, jota temppelin tarjoama rauha kiinnosti... tai joka nyt vain oli sattunut harhailemaan oikeaan suuntaan. Hän huomasi toisen tulokkaan hieman sen jälkeen kun tämä oli tullut astuneeksi porteista sisään paikaltaan, vaikka ei heti ollutkaan varma mitä mieltä tästä olisi pitänyt olla. Tai no, tietenkään ei ollut tarvetta olla mitään mieltä, mutta siitä huolimattakin hän jäi ainakin tarkkailemaan tätä puoliuteliaasti. Porteista astunut nainen vaikutti kieltämättä hieman erikoisemmalta. Tämä ei ollut paikallisia, se oli helppo sanoa. Ja johtuipa se sitten nuorukaisen omasta taustasta taikka yleisestä järkeilystä, oli lopulta melko helppoa arvata, että tämä oli myös jostakin kaukaa. Se näkyi varsin helposti vaatteissa, varusteissa ja olemuksessakin. Kaipa näitä asioita oppi tajuamaan. Olipa miten oli, katseli Haekli tulokkaan suuntaan aikansa, kunnes tämä lopulta kulkeutui lähemmäs. Tuskin tarkoituksella, enemmänkin vain samanlaiseen tapaan kuin hänkin oli kulkeutunut pihan poikki, mutta siitä huolimatta sen verran lähelle että hiljaa pysymistä olisi voinut pitää töykeänä. Tai kukaties ei, mutta oli se ainakin mahdollista. Eikä hän varsinaisesti halunnut olla töykeä.
"Ai, hei", Haekli lopulta tokaisi varjoiselta paikaltaan, kun toinen pääsi sopivan matkan päähän. Se taisi kuulostaa melko kömpelöltä ja puolipakotetulta, mutta... noh. Oli se jotakin ainakin. Nuorukainen räpäytti suurehkoja silmiään ja pyyhkäisi terävää leukaansa kevyesti, ennen kuin jatkoi. Tässä kohtaa oli pakko myöntää, ettei häntä voinut hyvällä tahdollakaan pitää minään sosiaalisena mestarina, mutta ainakin hän yritti parhaansa. Tai yritti jotain, ainakin. "En ilmeisesti ole ainoa, joka sattui löytämään tiensä tänne tänään. Rauhallinen paikka, eh. Tulitko katsomaan kiviä?" liskonsilmäinen jatkoi, tehden kevyitä, sanoja tukevia elkeitä pitkillä sormillaan. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan ihmistuntija tajutakseen, että hänen olemuksensa oli kaiken kaikkiaan varsin epävarman varovainen, kukaties jollain tavalla yleisen huolestunutkin. Melkoisen ilmeisesti kyseessä oli kohteliaan hermostunutta jutustelua sellaiselta, jolle jutustelu oli pitkälti yritys vaikuttaa rennolta silloin kun sitä kaikkein vähiten oli. "Tai siis. Ne ovat... hyviä kiviä. Joku näki vaivaa niiden kanssa aikanaan", nuorukainen lisäsi epämääräisesti. Hänen suurisilmäinen katseensa kävi nopeasti muukalaista läpi ja käväisi eritoten aavistuksen varuillaan tämän kupeelta roikkuvassa, viitan alta pilkistävässä miekassa. Se oli suurempi ja huomattavasti koristeellisempi kuin hänen omansa. Ja vaikka näistä asioista olikin vaikea sanoa mitään varmaa (eikä hän varsinaisesti edes halunnut), ei toinen varmaankaan kanniskellut sitä näön vuoksi. Hän ei katsonut asetta pitkään, vaan siirsi nopeasti silmänsä muualle, kaiketi kohtaamaan hyviin tapoihin kuuluen toisen oman katseen. Niissä kareili kuitenkin hetken verran aavistus epämukavuutta, jota aseet nyt vain yleisesti mieleen toivat. Epäsoturillista, eittämättä.
Kauempana temppelin oven pielessä antoi vanhemmanpuoleinen mies, kaiketi temppelin jonkinlainen johtaja tai ainakin asioista päättävä, ohjastusta tai käskyjä nuorille alokkaille. Kuulomatkan ulkopuolelta oli vaikea arvioida mistä tarkalleen puhuttiin, mutta lopulta kyseessä taisi olla vain päivärutiineja.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 15, 2014 20:48:09 GMT 3
Zeta katseli temppelinaukion tapahtumia rauhallisen uteliaana tajuttuaan että ketään ei oikeastaan suuremmin näyttänyt kiinnostavan hänen läsnäolonsa, vaikka toinen paikalle varsinaisesti kuulumaton näyttikin jonkun verran katselevan häntä. Ei se sinänsä ihmetyttänyt Zetaa, vähintään outo ihonväri kiinnitti ihmisten huomion joten eipä nainen sen kummemmin asiaa ajatellut, kävelipä vain rauhassa ympäriinsä. Paasissa ei ollut mitään tuttua vähemmän yllättävästi, mutta kyllä Zeta silti tutki niitä vähän tarkemmin, ihan kaiken varalta. Kun ei tiedä mitään menneisyydestään niin ei ole varaa olla tutkimatta kaikkia mahdollisuuksia, myös epätodennäköisiä. Mutta tässä ei ollut mitään tuttua, ei edes mitään alitajuista 'hetkonen'-fiilistä, joten eipä tässä oikein mitään hyödyllistä ollut. Kauniita kiviä kai? Hyvin... paasimaisia paasia. Nainen joka tapauksessa siinä kierteli pihaa hieman päämäärättömästi, oikeastaan edes huomaamatta toista, hätkähtäen vähän kun kuuli toisen puhuvan. "<Päivää>, siis, tarkoitan, tervehdys", Zeta vastasi tervehdykseen hieman epävarmasti, aloittaen vahingossa alkuperäisellä kielellään, mitä se sitten olikaan. Vaikeaahan sitä oli yhdestä sanasta arvioida, mutta tervehdys ei ollut mitään paikallisia kieliä, tai luultavasti mitään sellaista jota toinen olisi ennen kuullut. Varsinainen puhe paikallisella kielellä oli sitten vähän kankeaa, kuulostaen siltä että tämä ei osannut kieltä ehkä ihan niin hyvin kuin olisi toivonut - outoutta lisäsi ehkä hieman se että tällä oli jokin outo sivuääni tuon puheessa, ehkäpä jonkunlainen kurkkuvamma? Nainen kohotti hieman kulmiaan toisen aloittaessa kevyen jutustelun, tämän hieman ollessa hämmentynyt tästä spontaanista puheenavauksesta - sentään lause oli melko yksinkertainen niin Zeta ymmärsi suurinpiirtein mitä toinen sanoi, mutta ei Zetakaan mikään maailman parhain ollut kevyessä jutustelussa. "Rauhallista, kyllä. Vähän ihmisiä, sen takia täällä. Rauhassa", nainen vähän valotti syitään paikalla oloon parhaansa mukaan, vaikka oli kyllä havaittavissa ehkä pientä kielimuuria. Pientä hämmentyneisyyttä oli ehkä myös vähän ilmassa, kai nainen ei ollut oikein tottunut siihen että tälle tultiin vain jutustelemaan ilman mitään syytä. Sellainen tunne naisella oli että hänelle ei ennen muistinmenetystä oltu yleensä vain tultu jutustelemaan yleensä, ainakaan vieraiden puolesta, mutta paljonpa se auttoi.
Nuorukaisen kehuessa kiviä nainen tuntui hämmentyvän entisestään ja vilkaisi paaseja uudestaan sangen arvioivasti, pitäen päätänsäkin hieman kenossa. "<Ymmärsinköhän väärin...?> Ah, kiviähän ne. Kyllä? Hyvin... kivisiä?", nainen vastasi epävarmana, sopivasti missaten sen kuinka toinen oli vilkaissut naisen miekkaa. Sen tuo tosin huomasi että toinen oli jostakin syystä vähän epämukavan oloinen, mutta Zeta ainakin alustavasti oletti sen johtuvan hänen omista outouksistaan - kunnes tuo katsahti toista vähän tarkemmin ja huomasi oudon ihon värin lisäksi hieman muitakin outouksia. "Silmät?", nainen kysyi ja osoitti omiaankin vähän, katsellen toista arvioivasti, mittaillen toista nyt tarkemmin kun oli huomannut outouksia. "<Ei-ihminen ehkä?>", Zeta mietti ääneen saatuaan katselunsa loppuun, kuulostaen hieman epävarmalta arviossaan. Hän oli havainnut että mitä ei-ihmisiin tuli, niin hänellä tuppasi olemaan ennakkoluuloja näitä kohtaan aika usein... paitsi haltioiden ja örkkien kohdalla jostakin syystä, hän jopa osasi jonkunlaista haltia-kieltä - ei tosin mitään paikallista, kukaan haltia jolle hän oli puhunut ei tähän asti ollut ymmärtänyt kuin korkeintaan sanan tai kaksi. Olivatpahan tunnistaneet haltia-kieleksi, mutta silti. Oli huomattavaa kuinka naisella oli tapana käyttää käsiään melko runsaasti puhuessaan puheidensa tukena, välillä osoitellen asioita, välillä vain liikutellen käsiään epämääräisesti. Vaikka Zetalla ei ehkä ollut maailman parhaat käytöstavat itselläänkään, niin tämä tajusi että jotain oli unohtunut tähän astisesta keskustelusta. "Zeta", nainen sanoi ja osoitti itseään, katsoen toista sitten hieman kysyvästi. Mitä temppelin ovella tapahtui, siihen nainen ei oikein kiinnittänyt mitään huomiota - Zeta oli kyllä hyvä keskittymään täysin asioihin, mutta välillä liiankin, minkä takia tuo ei sitten kiinnittänyt niin paljoa huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui. "Sinä?"
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2014 4:08:42 GMT 3
Tiensä temppelin pihamaalle löytänyt muukalainen tiasi tosiaankin olla muukalainen varsin monessa mielessä. Haekli kohotti istumapaikaltaan kulmiaan muutaman aavistuksen verran, kun tämä vastasi ensialkuun sanalla, joka ei tarkoittanut hänelle varsinaisesti yhtään mitään. Kaiketi se oli jotakin muuta kieltä, mutta samalla se myös kertoi, että toinen taisi olla juuri niin kaukaa kuin outo ulkomuoto antoi ymmärtääkin. Eipä niin että hänellä olisi kaiketi ollut mitään sanomista asiaan. Olipa miten oli, hallitsi tämä tutumpaakin kieltä kaikeksi onneksi ainakin tarpeeksi vastatakseen hänelle ymmärrettävästi. Se kuulosti kylläkin kankealta ja epävarmalta, tottumattomuuden ja mahdollisesti muidenkin syiden vuoksi, mutta ainakin siitä sai selvää. Se taisi riittää tähän hätään. Vaikka vaikuttikin oudolta ja hieman epäröivältä, ei muukalaisella tuntunut siltikään olevan varsinaisesti vastaanpanemista jutusteluun. Lyhyt, mutta ytimekäs vastaus kaiketi vahvisti sen mitä hän oli osannut epäilläkin: tämä oli täällä rauhan ja hiljaisuuden perässä. Sen hän saattoi kyllä ymmärtää varsin hyvin. "Varsin rauhallista. Kaupungin kaduille kaikki pitää niin kovaa ääntä ja liikkuu niin nopeasti, että ei kuule omia ajatuksiaan vaikka ehtisi jotakin jollain ilveellä ajatellakin", nuorukainen tokaisi nyökäten toiselle, uskaltautuen naurahtamaan omalle pienelle lohkaisulleen. Vaikka eipä se kaiketi lopulta erityisen huvittava ollutkaan. Mutta... kai se oli jotakin. Jutustelua.
Puolihuolimaton vitsinmurjaisu saattaisi hyvinkin mennä huonosti kieltä osaavalta ohitse, kun asiaa nyt tarkemmin ajatteli, mutta Haeklin yritys avata keskustelua kivistä teki sitä kyllä ehdottoman varmasti. Se nyt toisaalta olisi todennäköisesti mennyt ohitse paikalliseltakin, mutta toisen hämmentynyt reaktio sai hänet silti raapimaan niskaansa aavistuksen hämillään. "No, sitä ainakin. Nämä ovat hyvää ja vahvaa kiveä", Haekli tokaisi takaisin, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitten edes yrittää jatkaa aiheesta sen suuremmin. Hän kyllä tiesi kokemuksesta varsin hyvin, miten turhanaikaiseksi (ja turhauttavaksi) se usein osoittautui. Ja toisaalta nainen näytti jo kiinnostuneelta jostakin aivan muusta muutenkin. Kiinnostuksen aihe tosin ei ollut välttämättä se kaikista mieluisin. Vaikka eipä tämä ollut läheskään ensimmäinen, joka kiinnostui nuorukaisen... vähemmän tavanomaisista piirteistä. Hän oli kyllä tarpeeksi tottunut siihen jo tässä kohtaa, että osasi olla menemättä erityisemmin hämilleen. Kaipa se oli odotettavissakin. Solakkana, jossain määrin teräväkulmaisena ja liskonsilmäisenä hän eittämättä herätti huomiota, vaikkei niin mielissään siitä ollutkaan. Hänen korvansakin olivat suipot, eivätkä edes kuten haltiankorvat. Hieman kuten eläimellä kukaties. Kaipa se kaikki herätti huomiota. Silti, toisen arvioiva, mittaileva katse sai hänet vilkaisemaan aavistuksen kiusaantuneesti jonnekin takavasemmalle ja viemään käden paksun ja sekaisen, punertavan hiuspehkon lävitse. Ehkä ele oli tarkoitettu jonkinlaiseksi nyökkäykseksi, mutta se onnistui näyttämään lähinnä kiusaantuneelta. "Ne... ovat vain silmät. Ei mitään sen erikoisempaa", Haekli totesin hetken perästä varsin ykskantaan. Sanat eivät olleet niinkään nyreitä tai kireitä, vaan pitkälti vain tasaisia. Hänellä ei ollut juuri sanottavaa aiheesta, aivan vain jo koska hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä siitä olisi pitänyt sanoa - hän ei rehellisesti tiennyt. Näin nyt vain oli, ja jos se tarkoitti jotakin, hänelle ei oltu kerrottu. Hetken perästä hän palauttikin oudoksutun, kellertävän katseensa toiseen.
Hetken verran kesti hiljaisuutta, jota olisi kukaties voinut pitää aavistuksen kiusaantuneena, tai ainakin painostavana, ennen kuin muukalainen äkkiä tokaisi uuden sanan. Hetken Haekli ehti luulla tämän käyttävän taas vierasta kieltä, kuten tämä tuntui välistä tekevän, mutta kun tämä täydensi sitä samalla itsensä osoittamisella, valkeni oikea tarkoitus hänellekin. "Ainiin, niin. Kyllä. Minä olen Haekli", nuorukainen lopulta tokaisi, tajuten vihdoin itsekin esitellyjen jääneen välistä. Hieman yllättyneen hämmentyneenä hän vääntäytyi paikaltaan pystyyn, suoristaen ja pyyhkäisten vaatteitaan ja työntäen vyöltään roikkuvan miekkansa parempaan asentoon ennen kuin ojensi kättään toista kohti perinteisenä tervehtimisen elkeenä. Se oli oikeastaan varsin suuri käsi sellaiselle, joka jäi aavistuksen keskipituudesta ja jonka raajatkin olivat enemmänkin solakat. Suuri käsi, jossa oli pitkät ja jäntevät sormet. Mikäli toinen tarttuisi siihen, saattoi tämä eittämättä huomata, että ne olivat myös nähneet ruumiillista työtä, tai ainakin ruumiillista jotakin. Harmahtava nahka oli kämmenissä paksumpi ja aavistuksen karheampaan suuntaan. Käsillä oli tehty eittämättä paljon kaikenlaista. "Et taida olla täältäpäin? Tai siis, et vaikuta aivan paikalliselta?" Haekli yritti viritellä aavistuksen uteliaana. Se saattoi eittämättä kuulostaa epäkohteliaan suoralta töksäytykseltä, mutta toisaalta toinen vaikutti, jo aivan vain kielen osaamisensa pohjalta, siltä ettei välttämättä pistäisi pahakseen...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 16, 2014 18:54:24 GMT 3
Nainenkaan ei selkeästikään ollut paras mahdollinen keskutelija, eikä lievä kielimuurikaan auttanut. Silti tuo selkeästi yritti parhaansa, vaikka vähän ihmettelikin miksi ihmeessä toinen vain alkoi yhtäkkiä jutustelemaan uppo-oudon henkilön kanssa. "Kyllä, liian äänekästä", Zeta myötäili toisen päivittelyä hetken katsottuaan tätä kai varmistaakseen että toinen ei pilaillut tälle tai mitään. "Liikaa... mm... ärsykkeitä?", nainen totesi, joutuen hieman hakemaan oikeaa sanaa, katsoen toista kysyvästi että oliko nyt tullut ylipäätään valittua oikea sana. "Ei hälinää kuitenkaan", Zeta tarkensi hetken kuluttua, ihan vain kaiken varalta. Kumpikaan keskustelijoista ei tuntunut olevan ihan luontevimmillaan, mutta sentään molemmat pystyivät juttelemaan joten kuten... vaikka nainen sitten vähän hämmentyikin kivi-aiheesta. "<Pilaileeko hän...?>", nainen mietti ääneen toisen viimeisen kivi-kommentin kohdalla, vilkaisten uudemman kerran paaseja, tuloksetta. Eipä niissä ollut mitään sen erikoisempaa, mutta tämä toinen jutustelija sen sijaan... Zeta ei aina ollut kaikkein tarkkasilmäisin, mutta tuo oli hoksannut kyllä ettei toinen ollut mitenkään kaikkein tavallisin itsekään, esittäen yksinkertaisen kysymyksen toisen silmistä. Nainen katsoi toista vähän pää kenossa, kai osaamatta kunnolla arvioida mitä siitä olisi pitänyt ajatella. "Harvinaisen näköiset", nainen totesi ja kohautti olkiaan, ollen kai paraskin puhuja omituisine enimmäkseen mustine silmineen. Vaikkei nyt mikään paras mahdollinen ihmistuntija ollutkaan, niin arveli tuo ettei tämä toinen muukalainen oikein hirveästi halunnut puhua aiheesta - sekin nyt kertoi jonkun verran että toinen yritti pitää äänensä tasaisena puhuessaan asiasta - neutraali äänensävy oli keino jota Zeta oli käyttänyt itsekin aika usein kun oli vältellyt vastailua tarkemmin.
Silti vähän tuosta ehkä syntyi vaivaantunut hiljaisuus, mitä Zeta päätti täydentää esittäytymisellä kun kumpikaan ei nyt kuitenkaan ollut vielä tehnyt sitä. Sentään toinen tajusi nopeasti mistä oli kyse vaikka nainen ei ehkä ollut ihan selkein mahdollinen esittäytyessään, mutta kuitenkin ilmeisesti sitten ihan tarpeeksi hyvä. Nainen tarttui ojennettuun käteen pienen epäröinnin jälkeen omallaan, Zetan otteen ollessa melko jämerä, paljastaen että voimaa tuolla ainakin oli - ja luonne joka oli valmis käyttämään sitä. Naisella oli myös ehkä hieman paksuhko iho käsissään huolimatta siitä että tällä oli arvokkaan oloinen pitkämiekka joka ehkä vihjasi aateliuteen tai johonkin, mutta kai se viittasi siihen että tämä oli ollut soturina tai jotain, selkeästi kuitenkin oli tehnyt käsillään töitä siinä missä toinenkin, joskaan ehkä ei ihan yhtä paljon - kädet olivat kuitenkin hyvin hoidettuja, kynnetkin olivat ihan hyvässä kunnossa vaikka näyttikin käyttävän käsiään aika usein. "En täältäpäin, kyllä. Jostain... muualta", nainen vastasi hieman epämääräisesti, heilauttaen kättään vähän kaikenkattavasti. Nainen katsoi toista uudestaan arvioiden, mutta päätti ettei aikonut kertoa asiasta ainakaan kysymättä enempää, oli hänen oma asiansa että hän ei oikeastaan muistanut mistä tuli. Turhapa sitä tietoa oli levitellä kovin laajalti. "Täälläpäin... rauhallisempaa", nainen arveli epämääräisesti. Vaikkei nyt menneestä muistanutkaan mitään, niin mielessä oli jonkun verran epämääräisiä 'tunteita' siitä minkälaista tuolla oli ollut elämässään ennen muistinmenetystä, ja väkivalta tuntui aika olennaiselta osalta sitä - kuten pystyi myös päättelemään siitä että Zeta osasi taistella ja omisti aika hyvälaatuisen miekan.
"Kumma paikka", Zeta kommentoi hetken kuluttua temppeliaukiota, ehkä vähän epäkohteliaasti, mutta sentään suoraan. Ei selvästikään mikään hirveän kunnioittava vieraita uskontoja kohtaan, mutta ei nyt sentään ollut muuta kuin vähän tahditon. "Temppelihän tämä? Useimmat... [i<Mikä se oli...>[/i] isompia? Koristellumpia?", nainen kommentoi yleistä miljöötä hieman epävarmana, pienen kummistelunkin lähteen paljastuessa. Eihän se nyt ihme että ei tiennyt mitä sanoa kunnolla kun ei ollut edes ihan varma mikä paikka oli kulttuurierojen vuoksi - varsinkin kun ei edes muistanut alkuperäistä kulttuuriaan...
|
|
|
Post by submarine on May 17, 2014 1:09:54 GMT 3
Kaksi kulkijaa jakoi puun alla kädenpuristuksen. Kaiketi se oli vain juuri sitä, käsien puristamista, mutta toisaalta kyseessä oli myös varsin yleisesti tunnettu ja tunnistettu ele, muodossa tai toisessa. Haekli olikin varsin tyytyväinen kun nainen tarrasi hänen ojentamaansa käteen ja puristi, olkoonkin että tämän käyttämä voima ja napakka ote hieman yllättivät. Jos kädenpuristuksesta saattoi päätellä jotakin luonteesta, kuten että tämä oli jämerä ja hyväryhtinen henkisestikin, ei nuorukaisen oma ote välttämättä heijastellut häntä aivan parhaalla tavalla. Hänenkin kädessään oli eittämättä voimaa, mutta otteessa ei. Se oli kevyt ja hieman veltto, ja toisen napakka puristus sai hänet hätkähtämään melkeinpä huomaamattomasti. Eh, jos käden otteesta tosiaan saattoi päätellä jotakin, kieli tämä ote kukaties kaiketi sitten tietystä epäröinnistä, tai yleisestä ryhdittömyydestä. Tai jostakin sellaisesta. Joka tapauksessa hän veti kätensä pois hetken perästä, liikutellen kevyesti sormiaan kuin saadakseen veren kiertämään taas hieman paremmin. "Mmh. Moni tulee jostain muualta. Tai kaiketi kaikki ne, jotka eivät ole syntyneet juuri siellä missä ovat nytkin", Haekli myötäsi naisen puolittaista vastausta siitä, mistä tämä oli oikeastaan tullut. Kukaties sanat olisi voinut tulkita ivallisiksin, mutta hän oli silti vilpitön ja se todennäköisesti kuului myös äänestä. Hän tiesi kuitenkin itse kaikin puolin hyvin mitä tarkoitti olla "jostakin muualta", eikä hän aikonut alkaa härkkimään sitä aihetta. Matkalaiset olivat jostakin muualta, kun eivät halunneet tai voineet katsoa taakseenkaan... "Niin. Kyllä. Ainakin täällä ja nyt. Harmi kyllä tätä rauhaa joutuu myös etsimään", Haekli vastasi, havahtuen mietteistä joihin oli vaivihkaa syventynyt hetkeksi. Se oli kaiketi näkynyt uloskin päin, mutta hän pyrki yli siitä mahdollisimman nopeasti. Ikäviä aiheita, joilla ei ollut mitään tekemistä tämän hetkisen kanssa... tai no. Kaikki, tavalla tai toisella, mutta siitä huolimattakin.
Jokin näytti mietityttävän toista edelleen, ja Haekli yskäisi ohimennen tilaa täyttääkseen, tietämättä oikein mitä tässä kohtaa olisi voinut sanoakaan. Ohimennen hän jäi taas raapimaan paksun hiuspehkon peittämää niskaansa, pitäen puolittain suurten (ja harvinaisten, ilmeisesti) silmiensä katseen toisessa. Ja kaikeksi onneksi tämä hetken perästä myös lausui ääneen ihmettelynsä aiheen. Se ei lopulta tainnut olla edes niin erityisen kummallista kummastelua, ja kysymys temppelistä oli kyllä käväissyt Haeklinkin mielessä... vaikka lopulta hän olikin ollut täysin tyytyväinen asian jättämiseen sikseen. Ainakin vielä. "Juu, kyllä. Tämä on temppeli. Mirahesiläinen temppeli. Mutta ilmeisesti nämä eivät juuri välitä maallisesta rikkaudesta... tai niin minä ainakin luulisin", nuorukainen vastasi, kääntyen ympäri leukaansa aavistuksen mietteliäästi raapien, ennen kuin jäi itsekin katsomaan kohti varsinaista temppelirakennusta. Se oli tosiaankin täysin koristelematon, ainakaan millään tavanomaisilla tavoilla. Eikä se ollut suurikaan, verrattuna jylhiin kirkkoihin tai temppeleihin joita vaikkapa nyt kaupungista löytyi. Yksikerroksinen rakennus, tarpeeksi suuri vaadituille, eittämättä vaatimattomille tiloille, mutta siinäpä se melkein olikin. "He... eivät kaiketi pidä meteliä uskostaan. Ilmeisesti mietiskelevät ja sellaista. Ihmiset kai tulevat kysymään jos rauha ja hiljaisuus vetää puoleensa. Tai jotakin sellaista", hän jatkoi hieman mietteliään kuuloisesti. Mirahesiläinen uskonkunta ei ollut mitenkään erityisen harvinainen tai vaiettu asia, mutta toisaalta nämä eivät tuntuneet pitävän juuri mitään meteliä itsestään, eikä suurimmalla osalla väestä ollut suurtakaan kiinnostusta ottaa selvää. Oikeastaan nuorukainen mietti asiaa itsekin puhuessaan.
"En tiedä mitä siellä palvotaan, mutta en ole ainakaan kuullut mistään jumalasta", Haekli lopulta totesi, kääntyen ympäri. Hän kohautti pienesti olkiaan, päästäen jonkinlaisen pohtimusäännähdyksen. Eipä niin että aihe olisi varsinaisesti pitkästyttänyt, mutta toisaalta hänellä ei vain ollut paljoakaan sanottavaa siitä. "Mutta ainakin tämä temppeli on ollut täällä kauan. Kauemmin kuin moni paikka tuossa kaupungissa. Tämä on muutenkin hyvä paikka rakentaa. Vahva perusta ja eloisa maa", nuorukainen lisäsi, melkeinpä enemmänkin itsekseen kuin varsinaisesti toiselle. Hän napautti kannallaan kivistä tietä vasten kuin sanojensa vakuudeksi. Ääni taisi paljastaa varsin nopeasti, että hänellä oli, syystä tai toisesta, tavalla tai toisella, huomattavasti enemmän näkemystä temppelistä ja sen ympäristöstä itsessään, kuin sen sosiaalisesta tai mistäkään muusta asemasta. Vaikka se kukaties menikin yli muilta. Usein se meni. Oikeastaan hän meni hieman hämilleen melko nopeasti, päästäen puolinaurahtavan, kiusaantuneen äännähdyksen. "Eh, anteeksi. Minä mietin usein... eri asioita näistä kuin moni muu. Mutta en tiedä sen suuremmin mirahesiläisistä. Ehkä joku sisällä osaisi, mutta he eivät tunnu välittävän liiaksi turhasta jutustelusta", Haekli lopulta selitti, kuulostaen melkeinpä anteeksipyytelevältä, että oli tuhlannut toisen aikaa osaamatta lopulta tarjota oikeastaan muuta kuin melko ympäripyöreän vastauksen... ja jotakin toiselle eittämättä varsin samantekevää.
Temppelin väki, joka ohimennen oli mainittu, jatkoi omalla tahollaan askareitaan. Vanhempi, nuoria alokkaita ohjastanut mies oli palannut sisälle, ja nämä puolestaan rientäneet noudattamaan saamiaan käskyjä. Temppelin pihamaan tarkkaan rajatussa, huolitellussa rauhassa nämä kitkivät rikkaruohoja, siistivät paikkoja ja toimittivat varsin tavanomaisia askareita hiljaisuudessa, toisilleen puhelematta ja selvästikin työhönsä keskittyen.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 17, 2014 20:43:18 GMT 3
Nainen joutui pienen hetken katsomaan toista pää kenossa ihan vain yrittäessään käsittää mitä toinen tarkalleenottaen tarkoittikaan, mutta tämä kuitenkin sitten piakkoin nyökkäsi. "Jotkut syntyvät täällä, jotkut muualla", Zeta sanoi hyvin filosofisesti. Ehkäpä tuo olisi halunnut sanoa jotain syvällisempää, mutta kielimuurista ei noin vain pääse eroon. Zeta ei kuvitellut olevansa mitenkään hirveän sanavalmis tai mitään, mutta turhautti sitä tätä silti hieman että sanailu oli niin ongelmallista paikallisten kanssa. Nainen nyökkäili tukena toisen päivittelylle rauhasta, nykäisten hieman huiviaan takaisin ylöspäin kun se meinasi nyt vähän liikahdella ylimääräisen nyökkäilyn takia - ei vielä läheskään niin paljon että olisi paljastanut kasvojen alaosaa, mutta ilmeisesti nainen ei halunnutkaan sen paljastuvan. Tai sitten vain halusi pitää sen tuulensuojassa tai jotain.
"Rikkaus turhaa. Mutta hyödyllistä", nainen kommentoi pappien ilmeistä askeettista tyyliä, vähän ehkä tuhahtaen. Ei ehkä ihme että tunsi tuolla lailla kun oli ollut ennen muistinmenetystään luultavasti varakas ottaen huomioon aseen ja korukiven otsassa, vaikka tiedä sitten. Kuitenkin sai sen vaikutelman ettei nainen ehkä juuri perustanut asketismista, vaikka nyökkäsikin hyväksyvästi kun Haekli kertoi että nämä papit eivät hirveästi elvistelleet uskollaan. Se tuntui oikealta tavalta harrastaa uskontoa. "Kunnioitettavaa", oli lyhyt mielipide asiaan. Ilmeisesti sitäkin arvostettiin että sai oleskella rauhassa tilassa jossa kukaan ei tullut häiritsemään tavalla tai toisella, Zetan arvostaessa yksityisyyttään - varsinkin kun tuo ei halunnut hirveästi ihmisten kiinnittävän huomiota siihen että oli vähän outo. Jos paikka oli muutenkin hiljainen ja rauhallinen, niin ei tähän sitten hirveästi kiinnitetty huomiota... lukuunottamatta tätä satunnaista nuorukaista joka vain äkillisesti oli päättänyt ruveta juttelemaan oudolle vieraalle. No, aina ei voi voittaa. Nainen kohotti hieman kulmiaan kun toinen totesi etteivät nämä ilmeisesti palvoneet mitään tiettyä jumalaa, mikä tuntui aika oudolta. "Hmm? Eikös täälläpäin temppeleissä palvota jumalia?", nainen kysyi hieman hämmentyneenä uutisesta, kuunnellen sitten tarkkaan mitä toinen selitti - vaikka joutuikin keskittymään vähän että ymmärtäisi aivan kaiken. Nainen oli oikeastaan hieman pettynyt kun toinen lopetti aiheesta puhumisen niin nopeasti kuin lopettikin, puistellen päätään kun toinen pyyteli anteeksi.
"Ei tarvitse anteeksia, mielenkiintoista", Zeta sanoi ja vilkaisi sitten kauempana puuhasteleviin temppelin asukkeihin. "En paikallista - tai Mirahesilaista - kulttuuria tunne, uusi informaatio aina tervetullutta", nainen sanoi, luultavasti ihan hymyillenkin päätellen kulmakarvoista ja poskipäistä vaikkei nyt suuta näkynytkään. "Tiedonhankkiminen on... jotenkin pyhää", Zeta sanoi hajamielisesti, vajoten hetkeksi ajatuksiinsa. Niin, hänhän oli ajatellut näin jo pitempään... ei vain ollut tullut ajateltua että voisi olla vaikka jonkin uskonnon merkki. Ehkäpä vihje myöhemmäksi? Tai no, ei se nyt kuulostanut kovin epätodennäköiseltä että olisi useita uskontoja jossa tietoa pidettiin pyhänä, oikeastaan Zeta oli tainnut kävellä yhden sellaisen jumalan temppelin ohi aiemmin peräti, ilman että se olisi herättänyt minkäänlaisia tuttuuden tunteita. No, ehkä vielä joku päivä. "Mutta... on myös epäpyhää tietoa", nainen sanoi äkisti pienen pohdiskelun jälkeen, katsoen jokseenkin tyhjästi eteenpäin. "Tietoa joka kalvaa mieltä, polttaa. Mutta jonkun pitää tietää sekin", Zeta sanoi tyhjästi, pudistellen sitten päätään. Olipas siinä omituinen ajatus, mutta... järkeenkäypä. Oliko hän tiennyt jotain 'epäpyhää'? Joka sitten oli aiheuttanut muistinmenetyksen? Ehkä. Ainakin yksi vaihtoehto jota voisi tutkia joskus, tuonkaltainen tieto oli aika harvinaista joten mikä tahansa mitä löytäisi voisi olla arvokas vihje. Tai sitten vain uusi umpikuja, mutta pitihän sitä nyt edes yrittää.
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2014 21:08:44 GMT 3
Haekli päästi kukaties kevyen hyväntahtoisen hymähdyksen, kun toinen soi mielipiteensä rikkaudesta. Turhaa, mutta hyödyllistä. Se oli toki kuultu monta kertaa, mutta hyvällä tahdollakaan hän ei onnistunut saamaan siitä täysin vilpittömän kuuloista. Moni oli valmis leimaamaan rahan hetimiten turhaksi ja samantekeväksi ja kylmäksi ja muutenkin kaikenlaiseksi... mutta silti se oli hyödyllistä. Ristiriitaista kieltämättä, mutta lopulta kyseessä taisi olla varsin yleinen ja usein lausuttu ristiriita. Moni kirosi rahaa, mutta ei toisaalta kyennyt kieltämään sen arvoa. Eivät edes ne, jotka vannoivat korkeamman voiman nimeen. Loppujen lopuksi oli kaiketi melkoisen kunnioitettavaa, uskoivatpa nämä lopulta mihin tahansa, että pieni temppeli munkkikuntansa kanssa kykeni irtisanoutumaan siitä. Kaiketi se epäsuorasti oli syy rauhaankin, joka paikassa vallitsi. Olipa miten oli, nuorukainen ei ottanut asiaa esille ääneen. Hänellä ei ollut halua astua kenenkään varpaille. Ja sitä paitsi Zetaksi itseään kutsunutta naistakin kiinnostivat muut asiat. Kuten se, mihin temppelissä nyt oikeastaan edes uskottiin. Haeklilla oli tarjota siihen uusi, aavistuksen avuton olkien kohautus. "Niin, kyllä. Yleensä palvotaankin. Suuri osa julistaa kovaa ulos asti mitä herraa palvoo. Mutta mirahesiläiset pysyvät hiljaa asioistaan. Se tieto täytyisi erikseen hakea, ja harva kaiketi on niin kiinnostunut asiasta", hän selitti aavistuksen paremmin. "Ja nämä ovat muutenkin kuulemma aavistuksen... epäselkeitä näiden asioiden suhteen. Ilmeisesti pitäisi olla jäsen että saisi todella tietää yhtään mitään", hän lisäsi, madaltaen ääntään ja nojaten ympärilleen vilkaisten toista kohti aavistuksen verran siltä varalta, että joku temppelin väkeen kuuluva olisi tarpeeksi lähellä kuullakseen... ja tulkitakseen sitten väärin ja hermostuakseen. Kaiketi se oli melko aiheeton pelko, ja sen lisäksi lähimpänä olivat pihan toisella puolella pensaita hoitavat akolyytit muutenkin. Mutta oli kaiketi hyvä olla varovainen, uskonasiat otettiin yleensä melko vakavasti.
Loppujen lopuksi Haeklilla ei tainnut olla paljoakaan mitään erityisen konkreettista kerrottavaa koko aiheesta, mistä hän pahoittelikin. Mutta ainakaan Zetaa moinen ei tuntunut mitenkään haittaavaan. Ilmeisesti nainen oli varsin tyytyväinen jopa hänen kertomaansa, ja nuorukainen hymähtikin aavistuksen verran, ennen kuin kohautti uudemman kerran olkiaan sen merkiksi, että ei nyt oikeastaan ollut varma miten paljon "informaatiota" tässä edes oli ollut. Kaipa hän itsekin oli vain tyytyväinen kun sai vaihdettua muutaman sanan jonkun sellaisen kanssa, joka kaikessa outoudessaankin oli ainakin jollain tavalla samaistuttava. Oltiinhan tässä kuitenkin kaksi jostakin muualta tullutta, eittämättä paikallisesta väestä eroavaa matkalaista. Kai sekin tarkoitti ainakin jotakin. Zetalla oli kuitenkin enemmänkin sanottavaa, ja tällä kertaa taisi olla Haeklin vuoro kallistaa päätään aavistuksen verran. Tai oikeastaan enemmänkin. Suuria silmiä reunustavat kulmat kohosivat puolikohteliaasti aavistuksen verran kun hän kuunteli varsin odottamatonta... jotakin. Tiedosta ja sen ilmeisestä pyhyydestä... tai epäpyhyydestä. Hänellä ei tainnut olla oikeastaan mitään järkevää sanottavaa moiseen, ja muutenkin tämä tuntui tulevan sen verran yllättäen, että hän vain kuunteli. Nainen tuntui oikeastaan miettivän asiaa melkeinpä itsekseen (kaiketi se merkitsi tälle jotakin huomattavasti enemmän), ja hän vilkaisi tämän uudestaan läpi nyt tilaisuuden tullen, kuin varmistuakseen ettei kyseessä ollut kuitenkin joku... noh, epäilyttävämpi, kuin miltä tämä oli aikaisemmin vaikuttanut. Keltaiset silmät eivät löytäneet mitään uutta tästä, pitipä tämän kasvohuntu sitten mitä tahansa allaan, mutta jälleen ne takertuivat muutamaksi pitkäksi hetkeksi miekkaan. Ase sai hänet vaihtamaan hieman epävarman epämukavasti painoa jalalta toiselle. Ohimennen, melkeinpä liian nopeasti huomattavaksi hän hipaisi omaakin miekkaansa sivullaan, melkein kuin muistuttaakseen että toisen ase ei lopulta ollut sen kummoisempi kuin hänen omansakaan.
"No... kaiketi tietoa on monenlaista. Ja paljon, eh", Haekli lopulta tokaisi varovaisesti, tietämättä oikein mitä hänen odotettiin vastaavan. Kukaties ei mitään, mutta oli kaiketi vielä vaivaannuttavampaa pysyä hiljaa. Hän raapi taas niskaansa ja yskäisi kertaalleen aavistuksen kiusaantuneesti. Tästä jäi pakostakin hieman sellainen tunne, että häneltä oli mennyt jotain ohi. Kukaties kyse oli vain siitä että toinen osasi kieltä selvästi huonommin. Mutta kuitenkin. Nuorukainen oli jossain määrin saanut pidettyä sosiaalisen tilanteen hallinnassa, mutta outoon suuntaan ajautuminen vei selvästi heti silminnähden itsevarmuutta jatkaa. "Mmh. Mutta... no, niin. Jos olet kiinnostunut tiedosta, niin kukaties kaupungista löytyisi asiasta enemmän... tietäviä. Kuulin, että siellä on oppineiden huone, joka säilyttää monenlaisia kirjoja. En ole tosin varma pääseekö niitä noin vain katsomaan", Haekli keksi hetken takeltelun jälkeen. Jonkinlainen pelastus kaiketi, tai ainakin hän oli keksinyt jonkin järkeenkäyvän jatkeen tälle keskustelulle...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 21, 2014 11:50:45 GMT 3
Nainen kyllä havaitsi toisen hymähdyksen ja katsahtikin tätä hetken kulmat kurtussa, mutta ei kommentoinut asiaa. Kaippa tuo ei halunnut riidellä, toisella oli oma mielipiteensä, ja hänellä oli omansa. Loppujen lopuksi oli yleensä sangen typerää riidellä ideologioista elleivät ne olleet jotain aivan uskomattoman vaarallista. "Raha ei itseisarvo", Zeta nyt kuitenkin sanoi ihan vain kaiken varalta, ettei toinen ymmärtäisi hänen mielipiteitään väärin. Iso metelöivä riita saattaisi tällaisessakin paikassa aiheuttaa huomiota, ja nainen halusi tehdä kaikkensa ettei sitä tapahtuisi. Oudon valkoisella naisella oli syynsä huomion välttelyyn ihan senkin takia että tämä näytti vähän oudolta, ja, no, olihan sitä nyt vähemmän näkyviäkin outouksia... Keskustelu onneksi siirtyi turvallisemmille poluille, ja nainen nyökkäili hyväksyvästi sille mitä toinen kertoi mirahesiläisten uskonnosta. Yksityisyys oli selkeästi asia mitä toinen arvosti niin uskonnossa kuin kaikessa muussakin - vaikka osittain kyllä asiaan vaikutti se että nainen ei ollenkaan muistanut omaa uskontoaan ja toivoi että kukaan ei kyselisi siitä liikaa. Ainahan hän voisi sanoa jotain tyyliin että palvoi 'tiedon' jumalaa eikä nimeä voinut kääntää tälle kielelle. Oli mahdollista että se oli jopa tottakin, mutta ei naisella oikein mitään varmuutta suuntaan tai toiseen ollut. Parempi olla valehtelematta, jos vaikka jumala hermostuisi. Ikinä ei voinut olla turhan varovainen.
Nainen kiitteli toista tämän antamista tiedoista, ja päätyi hieman pohdiskelemaan tiedon pyhyydestä, naisen selkeästikin ollessa melko kiinnostunut aiheesta. Ja, no, hetken kuluttua tuo rupesi miettimään tiedon epäpyhyydestä myös, ja kaiken kaikkiaan tuntui oikeastaan puhuvan enemmän itsekseen kuin oikeasti toiselle, vaikka nyt ääneen puhuikin. Jos Zeta olisi kiinnittänyt mitään huomiota toiseen pohdiskelunsa aikana olisi tuo saattanut hieman kohottaa kulmiaan toisen hermostuneisuudelle, ja miekan hipelöinnille, mutta molempien onneksi nainen ei tuntunut kiinnittävän tähän hirveästi huomiota. Zetassa oli kuitenkin tiettyä... särmää. Sentään nainen hieman havahtui ajatuksistaan toisen alkaessa vastaamaan, vaikkei Zeta oikein ollut edes odottanut mitään vastausta, ja oikeastaan näytti hieman nololta kun tajusi että oli ehkä pohdiskellut ääneen asioita joita olisi voinut ajatella ihan hiljaa itsekseen. "Errm... niin", Zeta sanoi itsekin hieman kiusaantuneena, naisen jopa hieman punastuessa oudosta luunvalkoisesta ihonväristään huolimatta - vaikka olikin outo niin oli tuossa jotain selkeän inhimmillistä siltikin. "Vähän mietin ehkä itsekseni", nainen sanoi vaivaantuneena ja pahoittelevaan sävyyn, se ei oikein nyt oikein tuntunut ihan oikealta vain 'keskustella' tavalla joka oli oikeastaan enemmän sitä että yksi puhuu asioita joita ei edes ole osoitettu kuuntelijalle tarkalleen ottaen. Sentään jotain hyvää tuosta pienestä välikohtauksesta tuli kun Haekli kertoi yllättäen jotain siitä että kaupungissa ilmeisesti oli jonkunlaisia korkeammin oppineita - tosin sitten hieman ehkä masensi se että toinen mainitsi kirjat ehkä tärkeimpänä osana oppineiden tietoa. "Vähän hankaluuksia lukea paikallista kieltä minulla", nainen sanoi hieman nolona - hän tiesi että hän osaisi lukea kieliä joita hän aidosti osasi, mutta kun paikallinen kieli oli vielä vähän hankalaa muutenkin, niin sitten teksti joka oli kuitenkin kirjoitettu vähän eri lailla kuin se lausuttaisiin aiheutti ihan kohtuullisen paljon ongelmia, valitettavasti. Ei sille hirveästi mitään voinut. "Mutta, kiitos tiedosta. Minä en tätä kaupunkia niin tunne, en paikallisia, ja tänne tulin melko vasta", Zeta jatkoi, punastuksen pikkuhiljaa alettua kadota kun keskustelu oli ajautunut takaisin turvallisemmille aloille. Jos rehellisiä ollaan, niin puhuminen ei tosiaankaan ollut jotain missä Zeta oli kovin hyvä muutenkaan, eikä kielimuuri tosiaankaan auttanut - saati sitten vähän omaperäinen ajatusmaailma. Vaikka olikin hyvin älykäs, niin se että tiesi vaistomaisesti miten ongelmia ratkaistiin, niin logiikalla ei oikein voitu selvittää niitä pulmia joita ihmismielet olivat.
|
|
|
Post by submarine on May 21, 2014 15:35:32 GMT 3
Haeklilla ei ollut kaiketi tarjota oikein muutakaan, kuin muutama puolittain epämääräinen äännähdyksentapainen ja "eihän se nyt mitään" -mutinaa toisen myönnytyksiin siitä, että oli tainnut oikeastaan mietiskellä pitkälti itsekseen asioita. Niin kaiketi, eittämättä. Hän ei ollut osannut sanoa suuremmin mitään tämän mietteisiin, eikä juuri sen paremmin myöskään niiden tiedostamiseen. Kaiken kaikkiaan tuntui pahasti siltä, että tässä oli pahasti kielimuuria ja kaiketi yleistä epäselkeyttä liikkeellä, siinä määrin että se taisi johtaa molemminpuoliseen kiusaantumiseen. Hetken nuorukainen mietti itsekseen miksi oli ehdoin tahdoin edes lähtenyt kiusaamaan ventovieraita kadulla, vaikka hänellä ei ollut ollut edes mitään oikeaa asiaa. Eh. Haekli kiskaisi ohimennen kätensä puuskaan, nyppien kaulastaan roikkuvaa, punertavaa huivia hankalana. Kaikeksi onneksi esiin otetut oppineet ja näiden hallussaan pitämät kirjat taisivat palauttaa keskustelua taas hieman joillekin hollille, vaikka ne ikävä kyllä tuntuivatkin saavan naisessa aikaan tiettyä hankaluutta. Syy ei tosin ollut erityisen kummallinen. "Mmh. Niissä taitaa yleensä olla vielä aika hankalaa kieltä. Ja paljon koukeroita. En usko että moni täkäläinenkään saa niistä selvää ihan noin vain", Haekli myötäili Zetaa, siirtäen painoaan jalalta toiselle samalla, kun vilkaisi ohimennen leukaansa raapivan mietteliäästi johonkin ylöspäin. Tässä taisi olla onneksi sentään aihe jota hän osasi edes pohtia, jos ei muuta. "Mutta kaipa käy järkeen että niiltä saisi apua siihenkin. Jonkun joka osaa hakea oikeaa tietoa kirjoista, tai sellaista. Se tosin varmaankin maksaa. Eh, raha saattaa olla lähinnä hyödyke, mutta ainakin kirjojen ja sellaisten kohdalla sitä tarvitaan aina varsin paljon. Kallista touhua, tieto", nuorukainen lopulta tokaisi hetken perästä, kohauttaen kevyesti olkiaan koko asialle. Kirjat eivät olleet hänelle aivan ventovieraita, olihan hän niitä käsitellyt ja niistä jopa aikanaan oppinutkin, mutta näinä päivinä ne eivät olleet erityisen oleellinen osa... noh, oikeastaan mitään.
"Uskoisin, että..." Haekli aloitti, ennen kuin sitten vaikeni, jääden katsomaan jotakin keskustelutoverinsa olan yli... tai ehkäpä tarkemmin tämän ohitse. Hän oli kuitenkin se lyhyempi tässä. Joka tapauksessa, temppelin portilla tapahtui parasta aikaa jotakin varsin huomiota herättävää ja kaiken kaikkiaan varsin huolestuttavaa. Jotakin melua ja useita hahmoja. Se kuulosti ja näytti ehdottoman selvästi riitaisalta, ja hetkeä myöhemmin tilanne taisi selkiintyä (ja ikävöityä) hieman, kun temppelin portin luona seisoskellut, nimellisesti vahdissa ollut alokas sysättiin pois tieltä, niin että tämä kompuroi muutamas askeleen takaperin sisään ennen kuin kompastui ja kaatui kipeästi ähkäisten kivetylle polulle. Ja tämän perässä sisään astui... ikävyyksiä. Aivan sama kenelle tarkalleen, kyseessä oli silti ikävyyksiä. Temppelin portista tunki sisään ripeästi ja napakasti miesjoukko, viitisen miestä kaiken kaikkiaan. Vilkaisukin olisi riittänyt välittömästi kertomaan etteivät nämä olleet täällä nauttimassa ainakaan temppelin rauhasta tai hiljaisuudesta. Näissä oli kovanaamaisten ja äkkipikaisten pukarien näkyä. Resuiset vaatteet, vanhoja arpia, siistimättömiä parransänkiä, naarmuisia rystysiä, leveitä hartioita ja kaikkein tärkeimpänä, aseita. Jokaisella miehellä oli vyöllään miekka, ja näiden katseet ja olemus kyllä kertoivat välittömästi, ettei yksikään pelännyt käyttää niitä. Neljä miehistä oli mitä oli, mutta keskellä seisova viides vaati kaiketi vielä lisää huomiota. Tämä näytti aivan yhtä väkivaltaiselta ja epämukavalta kuin muutkin, mutta tässä oli myös tiettyä... terää. Tiettyä pistävyyttä ja kylmyyttä, joka kertoi tämän todennäköisesti tekevän muutakin kuin vain telovan ihmisiä huvin, urheilun ja elannon vuoksi. Jotakin pahempaa, todennäköisesti. Kaiken kaikkiaan joukkio, jonka näkeminen oli hyvä syy keksiä äkkiä jotakin muuta tekemistä jossakin hyvin, hyvin kaukana.
Kauaa ei epäilyttävä miesjoukko ehtinyt seisoskella katseltavana, vaan nopeasti ympärilleen vilkaistuaan nämä lähtivät muitta mutkitta marssimaan kohti temppelin ovea. Maahan tönitty nuori poika suojasi ensin itseään näiden kävellessä ohi potkujen tai kirjaimellisen ylitse kävelemisen varalta, ja parkaisi sitten perään kun nämä suorivat ohi enempiä miettimättä. Pihalla töitään tehneet akolyytit jättivät työkalunsa sinne missä nyt sattuivat seisomaan, ja kiiruhtivat melkoisella vauhdilla sisään, selvästikin hädissään. Miesjoukko ei näistä juuri piitannut, vaan eteni tasaisen rivakasti polkua pitkin. Näitä eivät kiinnostaneet kivipaadet tai pihan rauha, vaan sitä oltiin surutta rikkomassa... ja mahdollisesti muutakin varsin pian. Kovanaamainen joukkio ei juuri piitannut kahdesta polun vieressä keskustelevasta muukalaisesta... mutta ainakin Haekli piittasi kylläkin näistä. Hän otti monta askeletta etäisyyttä sivummalle näiden lähestyessä, kuin isompien petojen tieltä väistävä eläin. Nuorukainen vilkuili näitä hermostuneesti kovanaamojen marssiessa ohi, ja väisti nopeasti heitetyt katseet. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä oli kyse, mutta tämä kaikki oli niin tavanomaisen tuttua noin nyt yleisesti kaikkialla, ettei ollut tarvekaan. Nämä miehet olivat aikeissa tehdä jotakin ikävää, ja vastaisivat eittämättä jokaiseen haasteeseen jonka vain joku sanallisesti tai sanatta heittäisi. Tällaisten kohdalla piti joko vaikuttaa liian kovalta että oli vaivan arvoinen, tai sitten pysyä visusti poissa tieltä... eikä kaiketi tarvinnut miettiä turhan pitkään, kumman Haekli oli valinnut. Niin häpeälliseltä kuin se ehkä näyttikin.
Ennen kuin miesjoukko ehti varsinaisesti sisälle temppeliin, ilmaantui sen oviaukkoon jo aikaisemmin näkynyt, vanhemmanpuoleinen mies. Tämä oli aseeton ja pukeutunut yksinkertaisiin, harmahtaviin kaapuihin, ja eittämättä jo kaukana parhaista päivistään, mutta siitä huolimatta temppelin ilmeinen huolehtija ei epäröinyt jäädä seisomaan ovensuuhun suoraselkäisenä ja varmana. "Tämä on rauhan ja mietiskelyn paikka, ettekä te selvästikään ole täällä hakemassa kumpaakaan. Pyydän teitä poistumaan", vanha mies lausui kovaan ääneen. Se ei ollut uhkaavaa tai kovistelevaa, ainoastaan hyvin selvä ja suora ilmoitus. Eikä miesjoukko kaiketi pysähtynyt lyhyiden portaiden alapäähän niinkään pelosta, kuin vain odottamaan. Näiden keskellä oleva, ikävämmän oloinen vastasikin varsin nopeasti. "Teille on annettu aikaa tehdä yhteistyötä, vanhus. Teitä on pyydetty kauniisti antamaan se pyörä meille, mutta kun ette kerran aio hyvällä, niin sitten pahalla. Väistä ja käske muitakin väistämään, tai tämä muuttuu oikeasti ikäväksi", mies totesi varsin rauhallisesti, susimaiset kasvot peruslukemilla. Tämän sävy kuitenkin kertoi jokaiselle kuuntelijalle selvästi ja suoraan, ettei tämäkään uhkaillut. Tämä oli niitä jotka eivät uhkailleet, vaan kertoivat suoraan mitä seuraavaksi tapahtuisi. Eikä tainnut olla suuriakaan epäilyksiä, etteikö sitä myös toteutettaisi. "En aio keskustella asiasta. Pyydän teitä poistumaan ja jättämään tämän temppelin rauhaan", kuului temppelinisän ykskantainen vastaus. "Marttyyrit ovat näinä päivinä valitettavan yleisiä..." taisi olla kaikki, mitä itsepäiselle vanhukselle enää vastattiin. Siinä oli lopullisuuden sävyä. Kuten myös siinä hiljaisessa sihahduksessa, jonka miehen miekka päästi liukuessaan huotrastaan.
Haekli vilkaisi epävarmana, kukaties aavistuksen peloissaankin, Zetaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tämä kiista koski, tai keitä nämä miehet tarkalleen olivat, mutta taisi olla varsin selvä mitä tapahtuisi, ellei joku tekisi jotakin. Hän tuli ohimennen hipaisseeksi taas lyhyttä miekkaansa vyöllään, mutta ele näytti (ja häpeällistä kyllä, myös tuntui) enemmänkin siltä että hän vain varmisti aseen olevan siellä, ehkä oman turvallisuutensa vuoksi, kuin että olisi ollut aikeissa vetää sitä esiin tai käyttää sitä mihinkään. Ja kyllä, nuorukaisesta näkyi myös pelkoa, epävarmaa vilkuilua ja kevyttä tutinaa. Melko monesta eittämättä näkyi laiskan kivenheiton päässä viidestä henkirikoksia aikovasta miekkamiehestä.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 22, 2014 14:07:17 GMT 3
Nainen nyökkäili toisen kertoessa hieman lisää siitä mitä oppineiden kirjastossa saisi odottaa, eivätkä Haeklin arvelut oikeastaan mitenkään yllättäneet Zetaa. Oikeasti syvät kirjat yleensä sisälsivät hankalaa tekstiä, eihän sille nyt mitään voinut. Jos kieli nyt muutenkin oli ongelmallinen, niin teksti oli sitä vielä enemmän - läheskään kaikkia sanoja ei kuitenkaan kirjoitettu niin kuin ne lausuttiin, joten vaikka olisikin osannut lukea tekstiä omalla kielellään (tai luultavasti jonkun verran haltia-kieltä, kun jotakin varianttia siitä osasi) niin se ei hirveästi auttanut paikallisten tekstien lukemisessa. "Harmi. En oikein varakas tällä hetkellä", Zeta harmitteli kuullessaan että vaikka apua ehkä olisi ollut saatavilla, niin se olisi maksanut - muistinsa menettäneelle matkaajalle vierailla mailla rahanpuute oli aina melko akuutti ongelma. Kai hän olisi voinut myydä miekkansa, mutta ei se ollut mikään oikea vaihtoehto - se oli yksi harvoista linkeistä menneisyyteen, niin eihän sitä nyt pitäisi heittää pois. Ja, no, taisteleminen oli yksi hänen parhaista kyvyistään... Silti, keskustelu olisi kai ollut mielenkiintoinen mutta äkkikä hänen keskustelutoverinsa hiljeni ja alkoi tuijottamaan jotakin naisen takana. Zeta kohotti hieman kulmiaan ja vilkaisi itsekin sitten taakseen, huomaten juuri sopivasti kovanaamojen ilmaantumisen.
"<Barbaareja>", nainen tuhahti seuratessaan näiden menoa ja tapaa millä nämä kohtelivat viatonta akolyyttia. Tällä tuskin oli ollut minkäänlaista aavistusta siitä, että tänään joku tulisi ja tunkeutuisi hänen uskonsa temppeliin selkeästikin kyseenalaisin motiivein. Nainen tajusi melko nopeasti että viisikon keskellä oleva mies oli jonkunlainen johtaja, eihän sitä nyt ollut kovin vaikea hoksata tämän muista hieman, no, ei nyt paremmasta, mutta jotenkin särmikkäämmästä käytöksestä. Väkivallan ammattilaisia kaikki kuitenkin, mutta Zeta ei oikein osannut arvioida näiden taitotasoa näin suoralta kädeltä, pitäisi nähdä ne itse teossa ennen kuin siitä osaisi sanoa mitään sen suurempaa. Epäilemättä nämä uskoivat olevansa vaarallisimmat henkilöt temppeliaukiolla joka tapauksessa... Nainen ei astunut kovin suuresti syrjään, mutta väisti nyt kuitenkin vähäsen - mutta piti katseensa visusti ohikulkevassa joukossa, vastaten mahdollisiin katseisiin omallaan. Zeta ei oikein tuntenut pelkoa juuri mistään, eikä joukkio öykkäreitä ainakaan onnistunut saamaan tämän mielessä aikaan sen kummempia tunteita paitsi inhoa. Vielä Zeta ei kuitenkaan alkanut avoimesti ryppyilemään, varsinkin kun tuo vilkaisi vähän ärtyneenä Haeklia joka tuntui olevan melko varovainen, yli-varovainenkin Zetan mielestä. Ylivoima ei selkeästikään ollut asia josta nainen välitti ollenkaan.
"Minä en pidä näistä", nainen sähähti inhoten joukkion alkaessa uhkailla vanhaa miestä, ilmeisesti jotain temppelin vanhempaa johtajaa Zeta arveli - miksi häntä sitten kutsuttiin, siitä naisella ei ollut mitään hajua. Suurpappi? Kuulosti aika loogiselta, mutta ei asia jota sen enempää kannattaisi miettiä juuri nyt. "Niitä vain viisi", nainen tuumi itsekseen ja vilkaisi Haeklia, vähän ehkä paheksuvasti ottaen huomioon että toinen vaikutti jokseenkin hermostuneelta. "Hmm", nainen hymähti ja kumartui hieman, nostaen maasta yhden kohtuullisen kokoisen kiven ja nakkasi sitä pari kertaa ilmaan arvioidakseen sen painoa vähäsen. "Ota kaksi", nainen tokaisi ja veti kätensä vähän taaemmas, selkeästikin valmistautuen nakkaamaan mokomaa murkulaa. "HEI RUMILUS!", Zeta karjaisi hieman korvia-riipivästi, ja nakkasi kiven päin lähintä körilästä. Kivi lensi melko sopivasti suoraan päin korston päätä, ja tämä oli puolittain kääntynyt katsomaan että mitä helvettiä kun kivi osui tätä poskeen, saaden miehen karjaisemaan kivusta ja horjahtamaan sivulle. Projektiili oli selkeästi osunut kohtuullisella voimalla, päätellen siitä kuinka paljon mies päätyi valittelemaan ja sylkemään hampaita suustaan, kiven luultavasti murrettua hieman kasvon luitakin. "Vain kaksi molemmille luultavasti", Zeta sanoi iloisesti ja vetäisi miekkansa esiin kuuluvalla sihahduksella, ottaen puolustusasennon. Vaikea sanoa mistä metallista naisen haltiatekoinen miekka oli tehty, mutta epäilemättä kyseessä oli jotain arvokasta - haltiamiekat tuppasivat olemaan melko eksoottisia. Miekkaan oli myös kirjailtu tekstiä jollakin haltia-kielellä, vaikkei riimutekstistä oikein saanutkaan selvää muut kuin ehkä erittäin korkeasti oppineet - tai Zeta itse. Ehkäpä nämä ryökäleet erehtyisivät luulemaan miekkaa maagiseksi, vaikka riimut vain käytännössä kertoivat aseen olevan lahja, ja sen käyttäjän olevan aseen arvoinen.
"Pahalta haisette", nainen ilkkui vielä ihan siltä varalta että ryökäleet eivät olleet jo valmiita käymään päälle.
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2014 16:00:16 GMT 3
Siinä missä yksi kavahti väkivaltaa ja sen uhkaa ja väisti sen tieltä ilman erillisiä vaatimuksia, ei toinen edes korvaansa lotkauttanut millekään inhimilliselle pelolle. Niin se usein meni, joillakin oli vähemmän rahkeita ja joillakin enemmän. Väistäessään visusti miesjoukon tieltä Haekli teki kuten luonnolliselta tuntui, asiaa sen suuremmin miettimättä, ja samalta pohjalta reagoi eittämättä myös Zeta. Naisessa tämä kaikki tosin tuntui herättävän ilmeisestikin lähinnä luontaista inhoa ja paheksuntaa. Sellainen viesti yleensä sekopäisyydestä... tai sitten siitä että siihen todella oli rahkeita. Olipa miten oli, olivat miesjoukon aikeet varsin selvät. Nämä aikoivat iskeä kovapintaisesti temppeliään suojaavan miehen maahan, kuten varmasti myös jokaisen muun joka vain päättäisi vastustaa, ja ottaa mitä nyt olivatkaan tulleet hakemaan. Ja siinä missä Haekli seurasi tätä kaikkea lähinnä hermostuneen pelokkaasti, oli toisella selvästikin huomattavasti konkreettisempia aikomuksia, eikä niitä myöskään peitelty. Nuorukainen vilkuili tähänkin varsin hermostuneena, jo pelkästään naisen olemuksenkin kertoessa aivan tarpeeksi. "Vain... viisi", hän tapaili hämmentyneenä ääneen toisen mietiskelyille, kuin olisi yrittänyt epätoivoisesti ymmärtää mitä sanojen oli tarkalleen määrä tarkoittaa. *Vain* viisi väkivaltaista, aseistettua murhamiestä? Vain viisi miekkaa valmiina lävistämään kenet tahansa hankalaksi heittäytyvän? Ei, hän ei osannut keksiä siitä mitään positiivista. Mutta toinen osasi, ja varsin nopeasti kävi myös toimeen. Haekli räpäytti liskonsilmiään suorastaan pelästyneesti, kun tämä käski melkeinpä rennosti häntä vain "ottamaan kaksi". "Mitä? Hei, odota. Älä..." nuorukainen aloitti, tietämättä mitä olisi oikeastaan edes pitänyt sanoa, mutta yhtä kaikki selvästi järkyttyneenä toisen rivakasta otteesta - ja heitosta.
Mitä tuli miesjoukkoon, eivät nämä selvästikään odottaneet väliintunkijoita. Jos totta puhuttiin, seisoi näistä taaimmaisena, ja näin siis lähimpänä kiven viskaavaa Zetaa, joukon ilmeinen johtaja. Mutta toisin kuin toverinsa, oli tämä selvästikin huomattavasti terävämpi monella tapaa. Tämä oli hädin tuskin ehtinyt vetää miekkansa esiin, kun takaa karjaistu, sopivasti varoituksena toimiva huuto sai tämän kääntymään ympäri. Ja sitten, ällistyttävän helposti, melkeinpä laiskan näköisesti tämä nojasi sivuun, kiven sujahtaessa pään ohitse melkein korvaa hipoen. Toinenkin miehistä oli tässä kohtaa ehtinyt kääntyä, mutta se taisi olla tälle lähinnä huonoa tuuria, kun kivi silmänräpäystä myöhemmin iskeytyi tämän kasvoihin, paiskaten tämän pään taakse veren roiskuessa. Tämä perääntyi pitäen sekavaa, kammottavan kuuloista, kurluttavaa valitusta, hapuillen otetta jostakin. Se sattui olemaan toinen korsto, joka kuitenkin tönäisi tämän maahan korisemaan. Kyseessä ei tainnut olla niinkään edes pelkkä ikävyys, vaan koko miesjoukko oli nyt sekaisesti jo kääntymässä ympäri, varuillaan ja aseitaan kohotellen. Painava, särmikäs kivi kasvoihin teki kamalaa jälkeä, mikä ei ainakaan millään tavoin rauhoittanut ketään näistä. Ainoa nyt nelihenkisestä (ainakin toimintakyvyltään) miesjoukosta, joka ei tuntunut hämmentyvän tästä kaikesta sekasortoiseksi oli joukon johtaja. Tämä ei oikeastaan näyttänyt heti edes tajuavan väistäneensä kiveä, tai että mokomaa oli edes heitetty; oli vain kääntynyt kohti huutoa, ja ilmeisesti väistänyt pelkällä perusrefleksillä. Mokoma ei kuitenkaan selvästikään tätä myöskään hämmentänyt, vaan tapa jolla tämä vilkaisi verta kurluttavaan, maassa makaavaan mieheen oli melkeinpä laiska, suorastaan etäinen. Ja siitä katse palasi aivan yhtä hitaasti takaisin heittäjään, joka oli vetämässä nyt esiin miekkaansa. Kolme yhä pystyssä olevaa korstoa tämän takana vilkuilivat kaikki outoon väliintunkijaan huomattavasti enemmän varuillaan.
Haekli ei osannut kuin tuijottaa tätä kaikkea pienellä, mutta nopeasti kasvavalla kauhulla. Ei, hän kyllä ymmärsi hyvin että jonkun oli tehtävä jotakin, mutta... nainen oli vain heittäytynyt mukaan tähän kaikkeen kepeästi kuin johonkin leikkiin. Ja aivan yhtä kepeästi tämä oli myös murskannut kallon yhdeltä näistä, ei edes suoranaisen vihaisena, vaan enemmänkin... ärsyyntyneenä? Paheksuvasti? Täysin pragmaattisesti? Hän ei tiennyt, eikä juuri ehtinyt miettiäkään. Mutta katse jonka hän heitti tälle, kun Zeta julisti suorastaan tyytyväisenä, että kummallekin tulisi vain kaksi, oli ehdottomasti kaikkea muuta kuin samansuuntainen. Se oli jollakin tavalla järkyttynyt, kaiketi sekä toisen äkillisestä reaktiosta että suoranaisen verisestä lähestymistavasta. Ja niin häpeällistä kuin se kukaties olikin, ei hänen lyhyt miekkansa sihahtanut toisen komean aseen perässä. Se pysyi visusti tupessaan, ja hänen pitkäsormiset kätensä kaukana siitä. Jos totta puhuttiin, hän perääntyi askeleen ja toisenkin, sen näköisenä kuin olisi hyvinkin voinut jatkaa vaikka suoraan portista ulos. Tästä eteenpäin olisi vain väkivaltaa, verta, tuskaa ja kuolemaa. Ja niin helppoa kuin se joillekin olikin, hänen sisällään teki tuloaan lähinnä orastava paniikki...
"No. Tämäpäs. Myös kuolleet sankarit ovat näinä päivinä käymässä varsin yleisiksi", teräväpiirteinen mies lopulta totesi, sanat melkeinpä laiskan pitkinä kuin ei olisi edes piitannut siitä miten tämä oli juuri yritetty murhata varsin brutaalisti... tai siitä että se kohtalo oli osunut jollekulle muulle tämän sijassa. Tämän sivullaan kevyesti pitelemän miekan kärki teki laiskaa ympyrää melkein maata koskettaen. Melkeinpä leikkisästi. Jokainen korsto tämän takana oli jännittynyt kuin pianonkieli, mutta tämä vaikutti suorastaan veltolta. "Minä en tiedä kuka olet tai mitä haluat, mutta samapa se. En minä tuomitse. Mutta nyt minun täytyy antaa näiden verenhimoisten hullujen suolistaa sinut näille tomuisille kiville, ja sitten tehdä sinulle kamalia asioita. Näin se ikävä kyllä menee. Jos sinulla käy tuuri, niin aavistuksen viisaampi ystäväsi tuossa voi raahata ruumiisi jonnekin haudattavaksi asti", petomainen mies totesi kevyen välinpitämättömästi kuin olisi puhunut säästä tai siitä mitä aikoi syödä tänään illalliseksi. Tämän pitkänpuoleinen, solakkakärkinen miekka kiersi kevyesti ensin oudossa naisessa, ja käväisi sitten ohimennen myös nuorukaisessa joka oli jättäytynyt taka-alalle. Eikä tämä ollut mikään vihainen uhkaus, vaan selvästikin aidon psykopaattinen, yksinkertainen ilmoitus jatkosta ilman mitään muuta merkitystä kuin juuri se itsessään.
"Tehkää mitä haluatte, mutta tehkää se nopeasti. Meillä on kiire", joukon johtaja totesi ykskantaan. Ja kuin vapaaksi päästetyt verikoirat, ryntäsivät kaikki kolme miestä tämän ohitse loviset, julmannäköiset aseet tanassa. Niiden lyhyillä ja kapeilla terillä kareili vanhaa verta ja käytön jälkiä. Kaikki kolme tiesivät selvästi mitä aikovat, ja vaikkeivät nämä yksinään varmasti tienoon parhaiden miekkamiesten joukkoon lukeutuneetkaan, kukaties eivät edes keskikastiin, tiesivät nämä siltikin selvästi miten tapettiin, ja miten ylivoiman turvin oli aivan liian helppo suolistaa joku kun tällä oli liikaa mietittävää. Nopeita, ikäviä ja brutaaleja laitapuolen oppeja. Niillä oli kaadettu montakin liian itsevarmaksi käynyttä soturia, jotka uskoivat pelkän suoran ja rehdin taidon kantavan voittoon. Olisi helppo pakottaa nainen vain puolustuskannalle, ja sitten jonkun livahtaa tämän selustaan ja upottaa miekka kylkeen... tai näin ainakin nämä tuntuivat ajattelevan. Kokemuksen pohjalta se vaikutti eittämättä hyvältä suunnitelmalta. Murhamiehiä käskyttävä itse jäi taka-alalle, seuraamaan etäisellä, puolittaisella kiinnostuksella. Tai ei kukaties edes sillä; tämä avasi suunsa haukotukseen, jonka tuskin viitsi edes peittää kämmenselällään. Ja vaikka harhautus kukaties tarjosikin tilaisuuden, ei temppelin vanha isä paennut mihinkään portaiden yläpäästä. Vakavana ja vakaana tämä seurasi lujakasvoisesti, mitä tuleman piti.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 23, 2014 15:21:37 GMT 3
((en luultavasti viikonloppuna muuten ehdi vastailla, Maracon alkaa tänään))
Vaikka toinen ilmeisesti vähän epäröi sivummalla, niin nainen ei joko kuunnellut tai kuullut epäuskoisia protesteja - Zetalla oli tiettyä bravadoa ja vakaata uskoa omaan paremmuuteensa, joten ei kait ollut niin yllättävää että tämä oli hyvinkin valmis käymään päälle kuin yleinen syyttäjä ylivoimaakin vastaan. Ehkäpä tuo hieman yliarvioi kumppaninsa taitoja, mutta ei sille kai oikein voinut mitään - Zeta jotenkin oletti että vaikka nyt olikin huomattavan outo, niin että toinenkin osaisi miekkailla hyvin. Toisin sanottuna, mustasilmä ei oikein ollut kaikkein paras ihmistuntija... No, eipä se sinänsä olisi luultavasti estänyt naista nakkaamasta kiveä vaikka tuo olisikin tajunnut mistä oli kyse, Zetan luonteeseen kuului se että tämä tarttui ehkä hieman hanakasti joihinkin asioihin. Oli miten oli, niin kivi lensi ja yksi korstoista sai naamansa rusennettua ihan kivasti - kaippa mies eläisi jos hänet vietäisiin jollekin puoskarille, tai ehkä tuurilla ilmankin, mutta se tarkoitti ainakin sitä että mokoma oli nyt poissa pelistä, mikä olikin ollut naisen suunnitelma. Yleensä kun kivi osui naamaan niin se nyt aika tehokkaasti vei jonkun pois pelistä ainakin väliaikaisesti, ja nyt oli kivi nakattu tarpeeksi suurella voimalla että luita oli ihan murtunut.
"Hmm? Ai", Zeta äännähti huomatessaan vihdoin viimein että toinen ei tainnut olla ihan niin innostunut kuin mitä nainen itse oli - tosin, tähän paljastukseen suhtauduttiin sangen kepeästi asiantila huomioon ottaen. Toki siinä oli vähän pettymystä mukana, mutta muutamassa sekunnissa tämä tunne oli haihtunut, naisen ottaessa taisteluvalmiin asennon, aikoen selkeästi ottaa konnat vastaansa ihan yksin. Vaikka nainen olikin ottanut näennäisen puolustusasennon, niin tämä vinkkasi vielä toiselle silmää juuri ennen kuin käänsi huomionsa puhumaan ruvenneeseen konnajohtajaan. Zetalla oli suunnitelma selkeästi, ehkä jokin ässä hihassaan. Ja, no, ehkäpä yksi osa siitä oli että naisella ei tuntunut olevan hitustakaan pelkoa oikein mistään... Huolettomasti tuo heilautti vapaata kättään nuorukaisen suuntaan, ikään kuin sanoakseen ettei toisen haluttomuus haitannut. Jonkunlainen varjo näytti vilahtavan naisen hihassa, mutta vaikea sanoa oliko se oikeasti mitään. Nainen tuhahti huvittuneena körmyjen johtajan alkaessa uhkailemaan ja lupailemaan kuolemaa, päästäen jopa pienen naurahduksen kun toinen puhui sankareista. Zeta ei itsekään tiennyt minkä takia viittaus häneen itseensä sankarina huvitti niin paljon, mutta kai sille oli syynsä jossakin muistin syövereissä. Tärkeintä oli nyt kuitenkin se, että tämä ryökäle uhkaili häntä oikein itsevarmasti. "Tiedän tyyppisi", Zeta sanoi yksinkertaisesti, antaen toisen miettiä itse mitä sillä sitten tarkoittikaan. Jos uhkailun oli tarkoitus jollakin tavalla järkyttää, niin siinä se oli selkeästi epäonnistunut, nainen seisoi edelleen suorassa miekka esillä, pitäen tarkkaan silmällä miekkamiehiä. "Vielä ei myöhäistä luovuttaa", nainen huikkasi kätyrikolmikolle, sentään huomattua sen että näillä ei ihan niin paljon tuntunut olevan itsevarmuutta kuin näiden johtajalla. Eihän se nyt varmaan hirveästi vaikuttanut, mutta taistelu ei ollut yleensä ainoastaan miekka vastaan miekkaa...
Kun kolmikko ryntäsi päälle, Zeta oli valmiina. Vaikka olikin ollut tähän mennessä puolustusasennossa, nainen äkkiä ponkaisikin hyökkäykseen, sivaltaen ja viiltäen pelottavan nopeasti ja pakottaen konnat itse puolustuskannalle. Taktiikka oli uhkarohkea, ja perustui siihen yksinkertaiseen ihmismielen faktaan että kukaan ei oikeastaan halua kuolla. Iskuja tuli niin suurella tahdilla että kolmikko ei ehtinyt kunnolla itse hyökkäämään, ei ainakaan ilman että naisen haltiamiekka olisi repinyt näiden vatsan auki. Toki aina välillä joku kolmikosta sai iskun lyötyä, mutta nainen paljastui myös melko vikkeläksi, onnistuen joka kerta väistämään hiuksenhienosti. Toki tuossa taktiikassa oli yksi ongelma - vaikka hyökkäsikin aktiivisesti, niin Zeta joutui keskittämään huomionsa kolmeen eri vastustajaan, mikä tarkoitti että hänen iskunsa olivat pakosta suunniteltu enemmän siihen että hän pakottaisi miehet torjumaan kuin se että hän oikeasti osuisi - ja pikkuhiljaa yksi tuntui alkavan hivuttautua Zetan sivustaan. Korsto tuntui yrittävän löytää sopivaa väliä iskeä, naisen kuitenkin nyt keskittyessä aivan yhtä paljon häneen kuin kaikkiin muihinkin ongelmallisesta tilanteestaan huolimatta, mutta näytti siltä että olisi vain ajan kysymys ennen kuin tämä löytäisi sopivan välin... Äkkiä tilaisuus tuntui aukeavan kun nainen potkaisi hiekkaa päin edessäänolevien silmiä, tämän miekan ollessa aivan toisella sivulla, ja luultavasti liian kaukana torjuakseen mitään iskua. Voitonriemuinen korsto syöksyi aseensa kanssa kohti vasenta kylkeä - ja pysähtyi äkkiä. Naisen nyrkki oli iskeytynyt miehen vatsaan, mutta se ei ollut se syy miksi soturi oli pysähtynyt - nyrkissä oli näet kirjaimellisesti hihasta vedetty tikari. Mies astui pari typertynyttä askelta taaksepäin ja yritti tarratakin vatsaan iskettyyn tikariin, mutta ei oikein tuntunut onnistuvan. Suusta alkoi pikkuhiljaa tursuta veristä vaahtoa, tikari oli kaiken muun hyvän lisäksi ilmeisesti myrkytetty. Kaiken kukkuraksi nainen ei ollut edes katsonut korston suuntaan tämän syöksyessä, hän oli vain tiennyt tämän olevan siellä - suurin osa huomiosta oli ollut kiinnitettynä näennäisesti edessä oleviin korstoihin.
"Kaksi jäljellä", nainen kommentoi, ja vaihtoi asekättä - vetäen samalla nopeasti oikeasta hihastaan toisen tikarin, virnistäen huppunsa alla. Temppu oli ollut teatraalinen eikä toimisi uudestaan, mutta nyt vastustajia oli vain kaksi... ei mikään ongelma Zetan mielestä.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2014 17:43:03 GMT 3
Tenkalla ei ollut enää oikein kunnollistakaan aavistusta siitä, mitä oli tapahtumassa. Tai ei, hän ymmärsi sen varsin hyvin. Väkivaltaa ja kuolemaa yllin kyllin. Nainen kävi miekkansa kanssa kaikkia kolmea kimppuun hyökännyttä vastaan yhtä aikaa, ja siinä sivussa tuntui pysyvän myös jopa voitolla. Jokin etäinen osa nuorukaisen päässä tiedosti sen olevan melkoinen saavutus, mutta paljon suurempi ja äänekkäämpi puolestaan repi hänen huomiotaan vain ja ainoastaan siihen, mitä todella tapahtui. Yksi miehistä makasi jo maassa oksentaen verta ja kaikkea muuta mitä vain pystyi, tikari mahassaan. Toinen oli runnottu sitä ennen tavalla jota hän ei halunnut edes nähdä. Ja yhä vain aseet halkoivat ilmaa, yrittäen parhaansa mukaan tavoitella myös lihaa ja verta. Kuolemaa oli jo tullut, ja lisää oli tulossa, tavalla tai toisella. Olo oli jossakin määrin epätodellinen. Hän oli tullut pienen temppelin pihamaalle pakoon kaikkea sitä ylenpalttista hälyä ja rauhattomuutta jota kaupunki oli pullollaan, ja löytänyt vain... verta ja kuolemaa. Keskustelukumppani jolle hän oli vielä hetki sitten puhunut kaikessa rauhassa ties mistä kirjoista oli juuri survaissut tikarin jonkun vatsaan, kuin se ei olisi ollut yhtikäs mitään, ja jatkoi aivan yhtä tyytyväisenä ja armottomana. Hänen haluttomuuteensa olla samanlainen tunnuttiin reagoivan lähinnä vain ja ainoastaan huvittuneisuudella, mikä sekin tuntui oikeastaan... kammottavalta. Ja tämän kimpussa oli eittämättä aivan yhtä pahoja. Tai ei, pahempia kaiketi, vaikka se juuri nyt taisikin tuntua kyseenalaiselta. Jollakin oudolla tavalla hän tunsi olonsa... petetyksi. Ei hän ollut halunnut tätä. Eikä se toisaalta varmastikaan ketään kiinnostanut. Mutta hän tunsi silti itsensä petetyksi. Temppelin rauhan pettämäksi, kukaties jossain määrin Zetankin pettämäksi, ja... myös itsensä pettämäksi. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Jotakin olisi pitänyt tehdä. Joku parempi olisi varmasti tehnytkin. Mutta hän sen sijaan... vain ja ainoastaan seisoi tässä paikoillaan ja tuijotti. Totta puhuen hän olisi halunnut juosta pois tästä hulluudesta. Mutta mitä tavallisimmillakin sivustakatsovilla ihmisillä (ja muilla samantapaisilla) oli outo tapa vain katsoa, kun kaikkea kammottavaa tapahtui. Ja katkeraa kyllä, juuri nyt hän taisi olla juurikin vain mitä tavallisin sivustakatsoja...
Toisella puolella raakaa kahakkaa tilannetta tarkkaili puolestaan miesjoukon johtaja. Taistelu ei tainnut mennä aivan oletetun mukaisesti. Se ei tosin tuntunut huolestuttavan tätä millään tavalla, ainoastaan herättävän jonkinlaista etäistä kiinnostusta. Teräväpiirteinen ja -kielinen mies seurasi aavistuksen pää kallellaan, kuinka naisen kimppuun usutetut korstot haparoivat kun tämä ei murtunutkaan painostuksen alla, ja kuinka yksi näistä lopulta kompuroi maahan, terästä vatsassaan ja myrkkyä suonissaan. Nopea kielennaksautus kertoi kaiketi, että näppärä liike oli ainakin laitettu merkille. Hieman samaan tapaan kuin tämä olisi katsellut jonkin katutaiteilijan näppärää silmänkääntötemppua. "Tuhmasti tehty. Tai jotakin sellaista", joukon johtaja pohti ääneen, pyyhkäisten korvantaustaan. Tämä jäi hetkeksi vilkuilemaan mitä oli löytänyt, ennen kuin näpsäisi sen irti sormistaan ja jäi seuraamaan tilannetta. Tai oikeastaan tällä tuntui olevan jotakin sydämellään... "Yrittäkää nyt edes. Näyttää todella pahalta jos minä joudun raahaamaan pois täältä viisi silvottua ruhoa. Sitä paitsi teillä on perheet ja kaikki. Ei tee hyvää jos jäävät ilman elättäjiä. Tälläkin tässä oli vaimo ja kaksi lasta. Te kuulitte kun se puhui niistä. Miettikää miten ne pikkutytöt itkevät tänään kun vien tämän raadon kotiin. Eikö se anna teille yhtään lisätarmoa? Koska tätä menoa te olette kohta ihan samassa jamassa", susimainen mies selitti tasaisen rauhallisesti kuin olisi moittinut keskenkasvuisia jostakin pienestä ja täysin yhdentekevästä rötöksestä. Tämä kuulosti aivan korkeintaan kiusaantuneelta, ja tuskin edes sitäkään. Taisi olla tosin varsin kyseenalaista, kuunteliko kukaan edes tätä juuri nyt, kun jokaisella oli enemmän tekemistä tappamisen ja tapetuksi tulemattomuuden kanssa. Maassa parhaillaan koriseva, hyvin rujolla tavalla runnottu mies tuntui tajuavan ainakin sen verran ympäristöstään, että ymmärsi kun tästä oli puhe. Vaivalloisesti ja heikosti tämän toinen käsi nousi maasta ja tarrasi kiinni vieressä seisovan käskyttäjän saappaaseen, saaden miehen vilkaisemaan maassa makaavaa. Sitä seurasi muutama epätoivoinen, kurluttava yritys muodostaa jonkinlaisia käsitettäviä sanoja. Mutta turhaan. Miehen kurkussa kiersi juuri niin paljon verta, luunsirpaleita ja katkenneita hampaita, että tämä todennäköisesti hukkuisi niihin aivan kohta. "Tiedän, tiedän. Minä tiedän", teräväpiirteinen mies tokaisi täysin tutkimattomasti, aavistuksen turhautuneen kuuloisesti, ennen kuin potkaisi haparoivan käden sivuun, kohotti miekkaansa aavistuksen verran ja survaisi sen läpi kituuttavan, hidasta kuolemaa tekevän kurkusta. Armoa sekin, kaiketi tavallaan. Haavoittunut ja huonokuntoinen ei nykinyt montaakaan hetkeä ennen kuin meni lopullisen hervottomaksi ja liikkumattomaksi. Pitkäteräinen ase nykäistiin kevyellä kädenliikkeellä irti. "Naurettavaa sähläämistä."
Äkkiä kolmanneksella vähentynyt miesjoukko sai huomata, ettei tämä tainnutkaan olla aivan niin helppo homma kuin olisi voinut luulla. Väliin tunkeneella naisella oli selvästikin taitoja, ja tämä tunsi mitä ilmeisimminkin aivan yhtä kieroja temppuja kuin nämäkin. Mutta samaan aikaan näillä ei tainnut olla juuri muita vaihtoehtoja kuin vain yrittää parhaansa mukaan. Toiseksi oltiin selvästi jäämässä, mutta nämä eivät mitä ilmeisimminkään aikoneet uhmata saamiaan käskyjä. Vaikea sanoa olivatko nämä kuulleet johtajansa sanat äsken, tai välitettiinkö niistä edes, mutta eittämättä jokaisella oli halua elää syystä jos toisestakin, ja säälimättömän takapirun uhmaaminen oli ilmeisestikin sen kannalta pahempi, kuin armottoman naisen kanssa kähmiminen. Varsin huolestuttavaa, kukaties. Siltikin, aseet heiluivat edelleen, samalla kun miesten elkeet alkoivat käydä hieman epätoivoisiksi ja turhautuneiksi.
|
|