cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 27, 2014 21:41:23 GMT 3
Nainen tunsi olonsa ihan tyytyväiseksi onnistuttuaan yllättämään konnakolmikon ja nitistämään yhden näistä ylläköllä, saaden itselleen oikeastaan aika myönteiset olosuhteet taistelussa - Zeta oli melko selkeästi aika runsaasti kyvykkäämpi miekankäyttäjä kuin kumpikaan hänen vastustajistaan, ja valmis käyttämään äärimmäisen vaarallisia taktiikoita. Ihmekään jos tuo oli voitolla, varsinkin kieron temppunsa jälkeen. Nainen vilkaisi Haeklinkin suuntaan, ja vihdoin viimein tunsi pienen syyllisyyden pistoksen nähdessään kuinka järkyttynyt nuorukainen oli. Kaikki eivät tosiaankaan ajatelleet samoin kuin nainen teki... mutta jos Zeta ei olisi tehnyt mitään, niin tiedä miten näiden uhkailemalle vanhukselle olisi käynyt. Ikävää, mutta välttämätöntä oli naisen mielipide. Nainen kohotti hieman kulmiaan kun korstojen komentelija kommentoi miten kommentoi, mutta ei kiinnittänyt sille hirveästi huomiota ennen kuin toinen höpisi jotain siitä kuinka korstolla oli ollut vaimo ja kaksi lasta. Zeta vilkaisi pikaisesti ruumista kummissaan ja sitten puhujaa, lievästi epäuskoisen näköisenä. Zeta ei oikeastaan uskonut että toisen puheille kannatti antaa yhtään minkäänlaista arvoa, mutta sai tämä naisen kuitenkin miettimään sitä että ehkä asennetta pitäisi vähän muuttaa - jäljellejääneet kaksi korstoa olivat selkeästikin vähemmän innokkaita jatkamaan taistelua, mutta nämä pelkäsivät käskijäänsä. Syykin selvisi kun mies aika armottomasti surmasi haavoittuneen toverinsa, mikä nyt sai naisen tuntemaan inhoa. Zeta tiesi että olisi esimerkiksi itse osannut pelastaa miehen hengen, luultavasti. Tietenkin se olisi ollut vaikeaa, ja epäonnistuminen olisi ollut hyvinkin mahdollista, mutta Zetalla oli silti vakaa usko siihen että kivitetty olisi voinut selvitä.
"Sinä olet vain jonkun kätyri", Zeta kommentoi lyhyesti korstolle, kevyesti torjuen korstokaksikon yritykset iskeä ilman mitään ongelmia - enimmäkseen sen takia että kumpikaan tuskin pystyi kunnolla iskemään koska toisessa kädessä oleva tikari oli ainaisena uhkana, ja varomaton hyökkäys saattaisi johtaa puukotukseen. "Eikä syyllistäminen toimi", nainen vielä vihjasi, potkaisten puhuessaan toista korstoa polveen, saaden miehen kaatumaan valittaen. Toinen ryökäle tajusi varmaan olevansa ainakin hetken yksin vaarallisen kompetenttia soturia vastaan, mikä ei ollut ehkä kaikkein miellyttävin ajatus. Toki tuo sai lähes ilmaisen yrityksen oikeasti lyödä naista tämän potkun takia, mutta ketterä huivitettu vain pomppasi sivuun ja pakotti vastustajansa perääntymään sivuttaisella viillolla. Maassa oleva yritti paniikissa nousta niin nopeasti kuin pystyi, tajuten että nainen pystyisi tappamaan tämän hetkessä mikäli toinen korsto antaisi siihen tilaisuuden. Miehelle valitettavasti nainen oli tajunnut tämän ja näytti aikovan pistää toista pitkämiekallaan, varsinkin kun köriläistä toinen oli juuri nyt vähän perääntynyt. Korston elämä taisi vilahtaa tämän silmissä kun Zetan miekka iski tätä kohti, miehen tajutessa ettei ehtisi torjumaan sitä - mutta odotetun kuoliniskun sijaan korsto tunsi miekan lävistävän 'vain' hänen olkapäänsä ennen kuin sai saappaasta naamaan ja kaatui takaisin rähmälleen pidellen vaikerrellen vertavuotavaa olkapäätään. Vaikkei uskonutkaan siihen että näillä luultavilla murhamiehillä oli mitään kovin suuria positiivisia puolia, nainen oli päättänyt näyttää tuolle omahyväiselle paskiaiselle että oli parempi kuin tämä. Ehkei se kaikkein ylväin syy, mutta ei nainen sitä ajatellut. Olipahan vain hiljaa kiitollinen siitä että oli muistanut että osasi olla parempi kuin pelkkä hirviö. Kaiken varalta Zeta vielä nopeasti potkaisi miehen oman miekan muualle - toinen oli hoideltu, mutta ei sitä voinut olla liian varovainen. Viimeinen miekkamies alkoi olla paniikissa naisen kääntyessä tätä kohti uudestaan, Zetan iskiessä yhä uudestaan ja uudestaan kasvavalla nopeudella - vain miekallaan tosin, mutta kaippa tikari oli ikäänkuin eräänlainen varotoimi. Myrkkytikari oli nyt kuitenkin tuskallinen tapa kuolla, ja Zeta yritti todistaa jotain parhaillaan - olipahan tarpeeksi pragmaattinen ettei hylännyt sen käytön mahdollisuutta. Vaikka epätoivoinen miekkamies piti parhaansa, niin lopulta yksi jalkoihin suunnattu isku pääsi läpi, Zetan iskiessä haltiamiekalla miehen polvea ikävän rusahduksen saattelemana. Mies kirkui kuin pistetty sika ja kaatui maahan kun Zeta vielä kaiken varalta hieman avitti potkaisemalla polveen, törkäten tämänkin miehen miekan kauemmas ennen kuin kääntyi itse joukkion johtajan puoleen miekka valmiina, mutta ei suoraan tätä osoittaen.
"Sinä. Häivy", Zeta sanoi lyhyesti ja tuijotti muukalaista omituisilla silmillään herkeämättä. Haaste oli olemassa, mutta nainen ei uskonut että toinen olisi käymässä päälle - mutta Zeta ei ollut niin varma omasta arviostaan että aikoi laskea miekkaansa. Joko toinen vain häipyisi tai tämä yrittäisi jotain kieroa, näin Zeta arvioi tilanteen. Hän tiesi että hän oli tavannut tämänkaltaisia miehiä ennenkin, vaikkei muistanutkaan siitä mitään. Ihmistyyppi vain tuntui tutulta - kamalat ihmiset olivat samanlaisia kaikkialla loppujen lopuksi.
|
|
|
Post by submarine on May 27, 2014 23:18:45 GMT 3
((Pahoittelen. Tälle tuli jonkin verran pituutta. Sen verran taidan julkeasti tehdä oletuksiani, että kukaan ei ole välittömästi käymässä tuon päälle, kun kehtaa ottaa takin päältä. Jos ei näin, niin voi varmaankin olettaa että se alkaa prepata enemmänkin jo sillä aikaa kun Zetalla on vielä muuta mietittävää.))
Järkyttynyt tästä kaikesta tai ei, osasi Haeklikin sanoa jo varsin hyvin taistelun olevan kohta lopussa. Karua, mutta Zetalla oli siitä huolimattakin ylivoima, niin taidoissa kuin taktikoinnissaankin, jota joukko kujien kovanaamoja ei vain saisi kurottua umpeen millään. Hän seurasi sitä kaikkea edelleen kauhulla, mutta omalla raadollisella tavallaan tieto siitä, että oltiinpa tässä millaisen verilöylyn edessä tahansa, se ainakin loppuisi, tyynnytti. Ei rauhoittanut, ei todellakaan, mutta tyynnytti. Ja häpeällistä tai ei, siihen liittyi kaiketi myös se takaraivossa pyörivä tieto, ettei hänen tarvitsisi edes päättää mitä tehdä. Vain... seisoa paikoillaan ja antaa asioiden tapahtua. Ahdistavaa, mutta juuri nyt sitä ei ehtinyt miettiä sen enempää. Nuorukainen seisoi yhä paikoillaan, todistamassa koko tilannetta. Jos totta puhuttiin, taisi nainen oikeastaan keventää otteitaan loppua kohti... jos tätä nyt juuri kepeämmäksi saattoi sanomaan. Taisteluissa harvemmin käsiteltiin ketään silkkihansikkain, mutta saapas naamaan oli siitäkin huolimatta huomattavasti parempi kohtalo kuin puukko vatsaan. Silti, hän pysyi visusti sivussa. Häntä ei tarvittu, eikä hän tarvinnut tätä. Ei juuri nyt. Mutta vaikka koko päivä olikin äkkiä räjähtänyt veriseksi ja julmaksi, näytti nyt ainakin siltä että siitä oltiin selviämässä... jotenkin. Toivottavasti.
Vaikka alkoikin olla varsin selvää että tilanne oli kääntymässä melkoisen epäedulliseksi, ei rosvojoukon johtaja siitä sen suuremmin tuntunut piittaavan. Tämä seurasi koko tilannetta suorastaan välinpitämättömänä, kevyen ja merkityksettömän uteliaana kuin olisi katsonut jonkin tuhoeläinten nahistelua; loppuipa miten loppuikaan, se ei tarkoittaisi tälle yhtikäs mitään. Ainoa mikä kertoi tämän kaiketi edes välittävän välikohtauksesta taisi olla tapa jolla teräväpiirteinen mies piti päätään hieman kallellaan, siihen malliin että näky itsessään riitti pitämään tämän ainakin etäisen viihdytettynä. Outo, selvästi taidokas naispuolinen soturi miekan kanssa oli eittämättä vähemmän jokapäiväinen näky. Mutta siitä huolimatta siihen tunnuttiin suhtautuvan kuin näytökseen, eikä johonkin varsin välittömään, joka selvästi ja kouriintuntuvasti vaikutti myös tämän itsensä lähitulevaisuuteen... ja mahdollisesti hengissä säilymiseenkin. "Niinkö?" petomainen tokaisi takaisin naiselle tämän heittäessä lyhyen naljailun kätyriydestä. Mies näytti jopa aidosti yllättyneeltä, kuin ei olisi ollut aivan varma asiasta itsekään. Sitä jopa mietittiin hetki, ennen kuin tämä heitti kätensä kevyesti levälleen kuin ei olisi lopulta suuremmin edes välittänyt. "Kaikki ovat jollain tavalla kaiketi", tämä myönsi loppujen lopuksi, kuin ei olisi keksinyt parempaakaan. "Mutta ei selvästikään", myönnettiin vielä perään aivan yhtä ykskantaan samantekevästi toisen nopealle kuittaukselle syyllistämisen tehottomuudesta. Ei, asia ei selvästikään huolettanut.
Taistelu jatkui kuten jatkui, ja lopputulos jonka oli saattanut nähdä jo kauempaa taisi lopulta käydä toteen, pitkälti juuri kuten arvata saattoi. Kaksi miehistä oli hengissä, toisen juostessa kovaa vauhtia ties mihin ja toisen ryömiessä nenä hajalla ja polvi palasina valittaen kauemmas. Ja kaksi muuta olivat kuolleita, vaikkakin kahden eri käden kautta. Aseiden kalahtelu ja huudot, niin raivon kuin tuskankin, taukosivat ja toivat tilalle hetken verran kyseenalaista rauhaa... valitusta lukuunottamatta. Temppelin vanhin seisoi edelleen oviaukossa, näyttämättä hiukkaakaan helpottuneemmalta tai huolestuneemmalta kuin aikaisemminkaan, kivikasvoisena, ja julkisivun pienistä kivisistä ikkunoista kurkistelevat kasvot kertoivat monen muunkin seuraavan tilannetta. Olisi voinut olettaa, että nyt kun käskytettävät joita viskoa päin soturinaista olivat loppuneet ja tämä oli jäänyt käytännössä yksin, olisi miesjoukkoa johtanut näyttänyt huomattavasti... vihaisemmalta, tai huolestuneemmalta, tai edes joltakin. Haekli ainakin olisi. Jokin hänessä halusi uskoa tämän kaiken olevan ohi, mutta... kaukaakin hänen liskonsilmänsä kyllä näkivät tämän ilmeen ja olemuksen. Olettipa kukakin mitäkin, taisi yksi jos toinenkin lopulta pettyä (tai ainakin yllättyä) pahasti, sillä ainoa tunne temppelin lyhyiden portaiden alapäässä seisovan miehen kasvoilla taisi olla... kevyt kiusaantunut tuskastuminen. Tämä vilkuili hetken ympärilleen, kuin ei olisi nähnyt tai edes kuullut häipymistä vaativaa naista edessään, tai edes varsinaisesti ollut läsnä koko tilanteessa. "Puolet hengiltä. Ja tuo yksi pitää kaiketi lopettaa, ja viimeinen häipyi. Sisko ei tule pitämään tästä", mies totesi, melkein kuin itsekseen, ilmeisesti tappioitaan laskien, hieraisten nenänvarttaan. Ja sitten tämä lopultakin alentui kiinnittämään jopa huomiota aseistettuun naiseen lähettyvillään. Tämä kohotti toisen kätensä pitkänpuoleisen takin napeille, alkaen avata niitä hitaasti. Miekka toisessa kädessä taisi olla tiellä, sillä yleisön kauhuksi se survaistiin pystyyn äskettäin teloitetun miehen ruumiiseen. Läpi vatsasta kuin sianruhosta.
"Noniin. Hoidetaan tämä pois alta. Minun pitäisi olla jo muualla. Onneksi tässä ei mene kauaa", mies tokaisi, kiskaisten napit aiku temppuiltuaan takkinsa auki, ja sitten kepein liikkein myös pois. Tähän asti sen alta oli pilkottanut vain miekan huotra, mutta varsin nopeasti paljastui että tällä oli paljon muutakin mukanaan. Vyöltä roikkui kasapäin erilaisia nyssäköitä ja pieniä pulloja, jotka välkähtelivät oudoissa väreissä auringonvalossa. Vasemmassa kädessään tällä oli jonkinlainen leveä ja kookas rannesuojus, ja selässään, kun se näkyviin tuli, outo, remmein kiinnitetty metallinen kehikko. Eittämättä kaikkea sellaista, josta oli tietämättä hankala edes arvailla mitään. Muutenkin mies näytti oikeastaan melkoisen varustautuneelta, monin tavoin. Outoja varusteita ja tarpeita ilman mitään selkeää tarkoitusta. Mutta sivuun survaistua miekkaansa lukuunottamatta tällä ei kuitenkaan näkynyt muita aseita tai mitään suojuksiin viittaavaa. Näky taisi olla... kaiken kaikkiaan outo. "Sanoit että tiedät tyyppini. Enpä usko, mutta minä tiedän kyllä sinut. Sinä olet hidas... ja kohta tyhjä", tokaistiin naiselle kevyesti, melkeinpä rennosti, kuin kommenttina kaikelle mitä susimainen mies oli tähän asti nähnyt. Siinä ei ollut niinkään uhkaa, ei ainakaan enempää kuin moiset sanat eittämättä saivat aikaan, mutta varmuutta sitäkin enemmän.
Uhkaus tai ei, tarrasi tämä äkkiä itse surmaamaansa ruumista hiuksista, kiskoen sen mukanaan pystyyn samalla, kun vetäisi kevyen huolimattomasti sivuun työntämänsä miekan irti siitä. Pitkä terä viilsi auki tämän likaiset vaatteet ja nahan niiden alta, saaden hetki sitten seisahtuneen veren virtaamaan nyt uudelleen... tällä kertaa ulos. Ruumiin kasvot olivat kammottavassa kunnossa, mutta tätä vielä hetki sitten käskyttänyt ei tuntunut siitä suuremmin välittävän vetäessään ruumiin vierelleen, kuin olisi ollut aikeissa kuiskia jotakin sen korvaan. "Sinulla taitaa olla vielä tehtävää niiden rahojen eteen. Viisi hopearahaa, kyllä se muutakin vaatii. Menehän antamaan tuolle hieman muuta ajateltavaa hetkeksi", enenevissä määrin mielipuolisen oloinen mies selitti ruumiille kuin millekin salaliittolaiselleen. Ja tämän terävillä kasvoilla oli ensimmäistä kertaa hymy tämän huitaistessa löysäranteisesti vainajan eteenpäin, kuin olisi hätistellyt laiskaa alaista liikkeelle. Haeklista koko näytös oli vain ja ainoastaan kammottava ja täysin järjenvastainen... ja vielä enemmän kun ruumis tosiaankin totteli. Ääntäkään päästämättä, osoittamatta mitään oikeaa ymmärrystä, se lähti hoippumaan eteenpäin nykivästi ja vaivalloisesti kuin marionettinukke. Sen murjotut, jo sumentuneet silmät eivät edes katsoneet naiseen, kun ruumis hoippui tätä kohti, levittäen käsiään kuin aikoen napata tämän kalmaiseen syleilyyn. Joka askel sai tutisevan, vapisen vainajan näyttämään siltä kuin olisi ollut aikeissa vain vaipua takaisin maahan, mutta jokin pakotti sitä liikkumaan mekaanisella ja kammottavalla tavalla.
Paniikki ja järkyttyneet huudot ja kauhunkiljaisut halkoivat pihaa, kun temppelin väki ikkunoissa todisti epäluonnollista hirveyttä. Edes vanhin ei enää näyttänyt aivan yhtä kivikasvoiselta, vaikka seisoikin yhä visusti aloillaan. Haekli ei oikeastaan ollut itse aivan varma mitä teki. Tuijottaminen, osaamatta liikkua tai tehdä tai huutaa tai mitään muutakaan, oli eittämättä hyvä veikkaus...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 28, 2014 16:57:42 GMT 3
Nainen lähinnä tuhahti kun toinen hämmentyi syytöksestä, selkeästikään arvostamatta ruojan käytöstä tai mielipiteitä ollenkaan. Zeta ehkä oletti hieman liikaa siitä millainen toinen oli, mutta yleiskuva omahyväisestä paskiaisesta joka kuvitteli aina olevansa tilanteen hallinnassa tuskin oli kovin väärä - miehen hymy kyllä hyytyisi ennemmin tai myöhemmin. Jos ei nyt muuten niin siinä vaiheessa kun tämän kätyrit (kätyrin kätyrit?) olivat joko maassa tai pakenemassa niin olisi luullut että toinen luovuttaisi ja painuisi hiiteen. Tai, no, ei Zetaa olisi haitannut jos toinen olisi yrittänyt käydä päälle miekan kanssa, hän ei suinkaan ollut vielä näyttänyt kaikkia temppujaan ja olisi takuuvarmasti onnistunut yllättämään hyypiön. Ei kovin yllättävää sitten että nainen tuntui hämmentyvän tavasta miten toinen alkoi käyttäytyä, irvistäen inhosta huivinsa alla toisen tungettua miekkansa kuolleeseen. "<Ruumiidenhäpäisijäkin>", nainen tuhahti itsekseen, katsoen hieman pää kenossa mokomaa touhua. Ehkä olisi pitänyt vain käydä päälle, naista alkoi ärsyttää toisen mystinen ja omituinen käytös. "Voin tappaa sinut hetkessä", nainen sanoi ärtyneenä ja heristi miekkaansa. "Jos myrkkypulloja aiot heitellä niin en usko että saat sillä aikaan sitä mitä haluat", todettiin arvauksena siitä mitä toinen aikoi - ja epäilemättä jotakin tämä aikoi, mistä syystä nainen oli jo ottanut kaikenvaralta yhden askeleen lähemmäs, yhä miekka ylhäällä. Miehen protesteille siitä että ei Zeta ollut tyyppiä tunnistanut oikein vastattiin vain tuhahduksella - Zeta oli kyllä melko lailla tarkoittanut luonnetta ja yleisolemusta... Eihän hän nyt tiennyt mitä toinen osasi tai mikä tämän ideologia oli, mutta ei tarvinnut kovin tarkkaa tutkiskelua että pystyi tajuamaan lievän psykoottisen luonteen ja täydellisen itsevarmuuden. Oli Zeta ennenkin törmännyt näihin, joskaan tuo ei hirveästi muistanut tällaisia - mistä tahansa hän sitten alun perin tulikaan, niin siellä oli huomattavasti enemmän konnan kaltaisia paskiaisia. Ja Zeta oli aika varma että oli sekä taistellut tällaisia vastaan ja tällaisten rinnalla pahempia vastaan... Mutta eipä siinä, antaa miehen puhua mitä puhuu.
Vaikka olikin arvannut miehen suunnittelevan jotain, niin ei Zetakaan nyt ollut osannut arvata että ruumiin kanssa pelehtiminen olisi ollut mitään muuta kuin harhautus - nainen oli ollut melko varma että mies olisi kohta viskannut häntä jollakin putelilla täynnä epäilemättä minkälaista myrkkyä tai jotain. Se että kuollut nostettiin ylös ja pistettiin liikkeelle oli jotain mikä aidosti yllätti naisen, ja tämä jopa otti askeleen taaksepäin - tosin enemmän yllättyneenä kuin peloissaan. Jos se ei nyt aiemmin ollut käynyt selväksi, niin Zeta ei ilmeisesti oikeastaan edes kyennyt pelkäämään. Pelon sijaan nainen alkoi kuumeisesti miettimään mitä hittoa kävelevälle ruumiille pitäisi tehdä. Haltiamiekka oli kyllä hyvä ase tappamaan ihmisiä, mutta se ei ollut lumottu - nainen ei asiasta ollut mitenkään varma, mutta jonkunlainen ajatus oli päässä kyllä siitä että epäkuolleisiin ilmeisesti tarvittaisiin lumottuja aseita? Ehkä? Ilmeisestikään hän ei ollut taistellut muistinsa mustan alueen paikkeilla epäkuolleita vastaan varmaan koskaan, tai ainakin tarpeeksi harvoin etteivät läksyt olleet uponneet selkärankaan. Se myös kyllä tajuttiin että agressiivinen taktiikka ei toimisi kun, no, se vaatisi että hänen vastustajallaan olisi pelkoa henkensä puolesta, mitä epäkuolleella ei ollut. Joten hänen pitäisi varmaan tehdä tämä jollain tapaa toimintakelvottomaksi... Kipua tuo ei tuntenut, mutta jos polven hajottaisi täysin niin laahustaja ei yksinkertaisesti kykenisi jatkamaan... "Nekromantikko", nainen ärähti perääntyessään varovaisesti taaemmas, yrittäen parhaansa mukaan analysoida etenevää epäkuollutta. "Hirviö."
"Auta tuo pois ennen kuin sekopää tappaa sen! Tuo kurja ei kuole tänään!", nainen huusi jähmettyneelle Haeklille ja nyökkäsi pikaisesti edelleen maassa vaikertelevana ryömivää jalkavaivaista. Zeta arveli että pystyisi kyllä neutralisoimaan epäkuolleen, mutta siitä ei olisi apua jos paskiainen vain nostattaisi uuden ruumiin ylös. Hän ei ollut ihan varma tarvisiko miehen tappaa itse voidakseen nostattaa sen, mutta eihän sitä voinut olla liian varovainen. Ja sitä paitsi, hänen mielestään kohtalo oli päättänyt että neljästä katutappelijasta kaksi jäisi henkiin - ei hän nyt piru vie antaisi tuon ryökäleen haitata kohtaloa. Vielä hetken peräännyttyään nainen arveli saaneensa jonkunlaisen suunnitelman aikaan ja aloitti hyökkäyksen, iskien melko helposti lähestyvän kuolleen miehen sormet irti yhdellä lujalla iskulla, ennen kuin kierähti tämän taakse ja iski miekalla toista selkärankaan, ihan vain kokeillakseen että riittäisikö jos sen rikkoisi. Tuskinpa, mutta kelpasi sitä yrittää - ja sinne oli helpompi osua kuin polveen.
|
|
|
Post by submarine on May 28, 2014 19:51:12 GMT 3
Tilanne oli äsken ollut, jos ei selkeä, niin ainakin eittämättä selvitetyn oloinen. Rosvojoukko oli ollut maassa ja poissa pelistä, ja näiden johtaja eittämättä nopeasti vilkaisten pahassa paikassa. Mutta nyt kaikki olikin sitten todella räjähtänyt käsiin, useammalla tavalla kuin oli hyväksi edes laskea. Liikkeelle tönäisty ruumis eteni huojuen ja epävakaasti kohti naista. Se liikkui hyvin mekaanisesti, osoittamatta edes mitään reaktiomaista ymmärrystä maailmaa kohtaan. Ja joka kerta kun se pääsi edes melkein tarpeeksi lähelle, sen kädet levisivät kuin valtavaan halaukseen, ja napsahtivat sitten yhteen. Ruumis yritti tarttua soturiin, ja se oli selvästikin ainoa mitä se teki. Toisin kuin olisi voinut luulla, ei siitä purkautunut edes useissa tarinoissa peloteltua kuolleiden sielujen voihkinaa. Se vain tuli kohti. Jos jokin pystyi olemaan vielä vähemmän selvillä kaikesta ympärillään kuin tavanomainen kaamio, niin sitten se oli tämä. Mutta kohti se tuli silti. Temppelin sisällä kuului äänistä päätellen vallitsevan jonkinlainen kevyt paniikki juuri nyt kun kuolleetkin kävelivät, eikä se ulkonaolijoistakaan ketään saanut ainakaan nauramaan... ei oikeastaan edes vainajan liikkeelle laittanutta. Tämä näytti kyllä eittämättä varsin tyytyväiseltä, mutta ei selvästikään ollut aikeissa jäädä vain tuijottelemaan tekosiaan. Kun naispuolinen soturi sai kuin saikin muuta mietittävää ruumiista edessään, tämä kiskoi muitta mutkitta vyöstään pullon jos toisenkin, kumoten ensimmäisen niistä suuhunsa. Maun täytyi olla kamala kun näinkin kammottava mies irvisteli, mutta siitä huolimatta se nieltiin. "Nekromantikko? Minä luulin että sinä tiesit tyyppini!" tämä huusi suorastaan pettyneen kuuloisena, kukaties jopa aidosti, ruumiisen keskittyvälle naiselle kun tämä kirosi tilannettaan. "Vähän kunnioitusta edes. Näytänkö minä todellakin joltakin kuolleiden herättäjältä? Tämä on paljon jalompaa taikuutta!" tämä jatkoi, ennen kuin tuhahti, kiskaisi toisestakin pullosta korkin irti hampaillaan ja sylkäisi sen sitten menemään. Oli mahdotonta kaiketi edes sanoa mitä tämä tarkalleen nyt houraili, mutta ei siinä järkeä ainakaan ollut... ainakaan millään normaalilla logiikalla. Ja kielloista huolimatta ruumis liikkui.
Tässä kaikessa alkoi olla aivan liikaa Haeklille, monella tavalla. Ja pahasti. Hän olisi kukaties jo paennut, tai piiloutunut, tai edes jotakin, mutta tämä alkoi olla pikkuhiljaa jo niitä tilanteita, joihin oli vaikea vastata enää mitenkään. Ei vain ollut mitään kokemusta johon pohjata. Niin vähän kuin se ketään eittämättä yllätti, ei hän ollut koskaan nähnyt kävelevää ruumista, etenkään tulossa suunnilleen noin nyt kohti. Se tosin olisi varmasti yllättänyt moniakin, että hän oli edes kuullut sellaisesta, nekromantiasta siis, jopa perustasoisen seikkaperäisesti, mutta ei se tehnyt tästä hiukkaakaan vähemmän täysin käsittämätöntä. Ruumis käveli, osoittamatta mitään elämisen merkkejä, ja se oli vastoin aivan kaikkea mitä vain saattoi edes kutsua normaaliksi tai luonnollisesti. Hän ei osannut tehdä mitään. Ei mitään. Tällä kertaa taisi olla jopa hyvä, että jollakulla muulla oli huomattavasti... vähemmän raskas suhtautuminen tähän kaikkeen. Zetan nopea huuto havahdutti Haeklin paikoiltaan, ja hän räpäytti kertaalleen kellertäviä silmiään ennen kuin vilkaisi aavistuksen hämmentyneesti naiseen. Ja sitten nopeasti maassa epätoivoisesti pakoon ryömivään, kauhuissaan ähkivään mieheen. Oli kukaties pieni ihme ettei hän ollut samanlainen juuri nyt, mutta... toisaalta koko tilanne alkoi tuntua jo niin epätodelliselta että se olisi kukaties ollut jo hankalaa. "Ehh... juu!" nuorukainen ähkäisi lopulta jonkinlaisena tukalana vastauksena toiselle, ennen kuin astahti aavistuksen horjahtaen kohti maassa rämpivää rosvoa. Tämä tuntui ottavan avun vastaan sen enempiä miettimättä, ja hän lähti taluttamaan tätä poispäin niin nopeasti kuin nyt vain pystyi.
Haekli auttoi parhaansa mukaan miestä, jolla tuntui tässä kohtaa olevan sen verran panikoiva kiire, että oli vaikea saada edes pideltyä tätä tahdissa. Tämä itse yritti lähinnä nyt tuettuna konkata pakoon minkä kykeni. "Se... se tekee sen! Se tappaa minut! Se sanoi että se tappaa!" rosvo soperteli melkeinpä itsekseen, vilkuillen villisti taakseen kuin jahdattu eläin. Ja hämmentävää kyllä tätä ei tuntunut kiinnostavan hiukkaakaan ilmeisen ystävänsä, tai ainakin tuntemansa, kävelevä ja runnottu ruumis, vaan kauhusta ymmyrkäiset silmät vilkuilivat vain ja ainoastaan yhä paikallaan seisovaan joukon johtajaan. Haekli ei ollut millään tapaa varma mitä tähän olisi pitänyt edes sanoa. Saati tehdä. "Se ei pääse tänne. Pääset turvaan", nuorukainen ähkäisi paremman puutteessa haisevalle, veriselle miehelle jota parhaansa mukaan kannatteli mukanaan. Sanoilla ei tosin tuntunut olevan mitään vaikutusta mihinkään... ennen kuin äkkiseltään rosvo sitten tarrasikin häneen kaksin käsin. Hän ehti huudahtaa, ennen kuin tajusi ettei kyseessä kaikesta huolimatta tainnut olla hyökkäys. Mies vain... roikkui hänen rinnuksissaan, tuijottaen häneen kauhun levittämillä silmillä. Ja hän vastasi tuijotukseen neuvottomasti. "Se laittaa minuun neuloja. Se laittaa minuun ihan varmasti vielä neuloja. Se teki jo niin Torrelle kun se väitti vastaan. Torre huusi koko yön ja sitten se kuoli! Siltä valui verta joka reiästä!" järkyttynyt rosvo tapaili, vaikuttaen siltä kuin olisi ollut aikeissa purskahtaa panikoivaan itkuun. Ja tuijottaessaan tätä, ja kuullessaan sanat jotka kaikessa järjettömyydessäänkin olivat eittämättä kammottavia, Haekli ei voinut väittää etteikö hänellä olisi ollut hieman samanlainen olo. "Minä... minun pitää mennä. Auttamaan. Tai jotakin", nuorukainen ähkäisi. He olivat pihamaan reunalla, portin vieressä, ja rosvo osaisi kaiketi kontata itsekin ulos ja pakoon. Tai niin hän ainakin uskoi, ja tässä kohtaa se sai riittää. Ahdistuksen ajamana hän miestä kovaa, kiskaisten itsensä irti tämän otteesta sellaisella voimalla että horjahti muutaman askeleen taaksepäin. Rosvoa se ei tuntunut enää edes kiinnostavan, vaan tämä lähti jatkamaan pakoon ryömimistään heti kun vain sai siihen tilaisuuden. Ulos portista ja ties minne. Eikä Haeklikaan ollut enää varma minne tässä olisi pitänyt mennä. Portti oli kuitenkin... melko lähellä. Olisi tehtävä loppu tälle hulluudelle jotenkin, ja yksi tapa olisi vain... kävellä pois... Melkein syyllisenä nuorukainen vilkaisi kohti edelleen aivan yhtä järjetöntä taistelua. Ja sitten kohti porttia. Jalat eivät tuntuneet olevan aikeissa liikkua kumpaankaan suuntaan.
Kävelevän ruumiin ei kaiketi voinut sanoa edes taistelevan. Se ei tiedostanut ympäristöään millään havaittavalla tavalla, ei muuten kuin naisen jota kohti se oli tönitty. Se vain liikkui tätä kohti soturin liikkuessa ympärillä, reagoiden suunnanmuutoksiin hitaasti ja kohmeisesti, levittäen käsiään ja kauhoen vaivalloista otetta aina kun vain pystyi. Se ei oikeastaan reagoinut millään tavoin kun soturi äkkiä saikin tarpeekseen väistelystä ja pakoilusta, ja hyökkäsikin eteenpäin. Ojentuneet sormet katkesivat ilman minkäänlaista reaktiota. Ja vasta kun nainen oli jo livahtanut tämän taakse ja kohotti jo miekkaansa, osoitti ruumis minkäänlaista aikomusta kääntyä perässä ympäri. Siinä kohtaa oli eittämättä jo pahasti myöhäistä. Terä leikkasi lihaa ja luuta, ja taisi olla heti selvää että isku oli kuin olikin katkaissut selkärangan. Vaivalloisesti kääntyvän vainajan yläruumis lähti kaatumaan, ja tämä uhkasi painua melkeinpä kaksin kerroin, epäluonnottomasti takaperin. Pää kolahti kivettyyn polkuun, ja vaikka tämän jalat toimivatkin vielä, kiskaisi maahan putoava massa nekin kumoon. Ja olipa syynä sitten yläruumiin holtittomuus tai se, ettei raato vain osannut nousta enää pystyyn, jäi se siitä huolimatta maahan. Se liikkui yhä ilman mitään alkeellisintakaan järkeä; jalat potkivat maata kuin se olisi edelleen kävellyt, ja kädet kauhoivat pihtimäisesti ilmaa kuin otetta jostakin tavoitellen, mutta se oli silti käytännössä keskeltä poikki. Näky oli kukaties vielä kammottavampi nyt.
Teräväkasvoinen mies naksautti yhä varsin huolettoman kuuloisesti, mutta kukaties aavistuksen kiinnostuneempana, kieltään koko näylle paikaltaan. Tämä oli kumonnut ja viskannut sivuun kolmannenkin pienen pullon, ja katseli nyt maahan sorrettua ruumista puolimietteliäästi. Näky oli ilmeisesti jollakin tavalla hyväksyttävä, sillä tämä kohautti lopulta kepoisasti olkiaan. "Kyllä minä tuosta viisi hopearahaa maksan. Tai siis maksoin, mutta nyt ne on ansaittukin. Hyvää työtä ja hyvää yötä", mies tokaisi kepoiseen sävyyn, ja napsautti ohimennen sormiaan teatraalisesti. Maassa sätkivä ruumis lakkasi lopultakin liikkumasta. Ja nyt katse käännettiin soturinaiseen. "No. Nyt voit kokeilla sitä tappoväitettäsi. Mutta sinun on paras olla oikeassa, tai sitten..." tämä tokaisi, päästäen loppuun melkeinpä koomisen, matalan vihellyksen. Kaipa sen oli määrä tarkoittaa jotakin, mutta olipa miten oli, tämä odotteli varsin rennosti, miekka levossa sivulla, että nainen tekisi jotakin.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 29, 2014 22:00:12 GMT 3
Zeta vain tuhahti toisen protestoidessa hänen käyttämäänsä sanaa - naisesta oli aivan turha ruveta nyt väittelemään yksityiskohdista kun se nyt kuitenkin oli fakta että toinen oli pistänyt kuolleen liikkeelle. Mitäs se oli jos ei kuolleitten manausta? "Noita mikä noita", nainen ärähti kuulostaen siltä ettei suuremmin välittänyt yksityiskohdista. Sekin ehkä vähän ärsytti että toinen oli selkeästikin jättänyt ymmärtämättä että mitä nainen tarkalleen ottaen oli tarkoittanut sillä että tuntee korston tyypin, mutta eipä sille nyt voinut mitään. Se nyt ainakin kuului tuohon ihmistyyppiin ettei kyennyt myöntämään olevansa väärässä, ja kas, jotain tämmöistähän oli meneillään. Sentään inholtaan nainen hoksasi käskeä Haeklia viemään runneltu korsto muualle, ja kun tämä ongelma oli poissa tieltä niin nainen keskitti kaiken liikenevän huomionsa elävälle kuolleelle (vaikka pistikin merkille että pääsyyllinen tunki kurkkuunsa jotain mitä lie noitajuomia). Ärsyttävä paskiainen.
Kun nuorukainen hoiti haavoittuneen pois paikalta niin Zeta pystyi keskittymään täysin mokoman epäkuolleen kurittamiseen, vaikka kuulikin että pois talutettava korsto huusi jotain neuloista tai jotain. Oikeastaan Zeta yllättyi kuinka helposti ongelma hoitui - yksinkertainen isku selkärankaan ja epäkuollut makasi maassa, yrittäen yhä ryömiä kimppuun mutta jalat ja kädet eivät oikein tuntuneet toimivan samaan tahtiin - vaikka jalat toimivatkin, niin ilmeisesti selkärangan katkaisu ainakin tarkoitti sitä että mikä sitten kontrolloikin kuollutta ei saanut kontrolloitua jalkoja ja käsiä yhtä aikaa. No, jotain sentään meni oikein. Ennen kuin ruumis edes oli täysin kaatunut nainen oli jo vetänyt miekkansa irti, katsellen kuollutta hetken ennen kuin totesi että tästä ei enää olisi minkäänlaista harmia. Olihan se nyt aika kamalan näköistä kai, Zeta mietti itsekseen, mutta ei se sinänsä häirinnyt tätä muuta kuin sen takia että mokoma oli yrittänyt käydä päälle. Pääkonna alkoi taas ilmeisesti horisemaan sekavia ja Zeta kiinnitti tähän huomionsa uudestaan, tuhahtaen paheksuvasti kun toinen ilmeisesti vapautti ruumiin lumouksestaan. Nainen ei täysin luottanut siihen että ongelma ei ilmenisi uudelleen, mutta selkeästi mies halusi yrittää nyt itse. Zeta heilautti miekkaansa kaaressa, lennättäen kuolleen veren hittoon enimmäkseen terävällä liikkeellään, jääden sitten seisomaan ja katsomaan toista joka näytti kuvittelevan että oudon valkoinen nainen aloittaisi.
"Minä en ole se jolla on aikaraja", nainen huomautti ja tuijotti miestä silmiin ennen kuin nyökkäsi tämän putelien suuntaan. "En tiedä mitä nuo tekevät, mutta sillä on epäilemättä hintansa. Eikä se toimi loputtomiin", Zeta sanoi viileästi, halveksuen toista kun tämä joutui ottamaan jotain luonnottomia noitajuttuja avukseen. Vaikka olikin itsevarma taistelija, niin nainen ei aikonut tehdä sitä virhettä että kävisi sellaista vihollista vastaan jonka kyvyistä ei tiennyt mitään. Noituuden ollessa kyseessä siinä voisi olla ihan mitä vaan - nainen ei tiennyt mihin toinen kykeni, vaikka arvelikin että toinen ehdottomasti yliarvosti mitä tahansa sitten olikaan saanut puteleistaan. Köriläs kuitenkin varmaan arveli olevansa etulyönti-asemassa, ehkäpä jopa kuvitellen tietävänsä kaiken tarpeellisen naisesta. "Olet säälittävä mies, saanut jostain voimaa ja kuvittelee nyt olevansa suuri herra", Zeta vielä tokaisi, oikeastaan ilman mitään ärsytys-tarkoituksia - nainen ihan vain aidosti halveksui paskiaista joka joutui käyttämään jotain luonnottomia keinoja itsensä paranteluun ja kuolleiden herättelyyn ynnä niin edespäin. Tuskinpa se miestä hetkauttaisi, Zeta kyllä tunnisti ylenpalttisen itsevarmuuden sen nähdessään, mutta mitäpä siitä. Nainen kyllä tiesi itsessäänkin olevan outoja piirteitä joista ei tiennyt mistä ne tulivat, mutta hän oli siitä melko varma että noituudella ei ollut asian kanssa yhtään mitään tekemistä - ja sitä paitsi, niillä ei ollut mitään tekemistä hänen miekkailutaitojensa kanssa. Ne olivat jotain joka oli syvällä selkärangassa, epäilemättä vuosien kokemuksen takia. "Joko painu helvettiin tai käy päälle."
|
|
|
Post by submarine on May 29, 2014 23:53:51 GMT 3
Kävelevä raato kaatui loppujen lopuksi varsin vähällä työllä, ainakin tilanteen kauheuden huomioon ottaen, mutta se taisi silti ikävä kyllä jättää vielä suurimman uhan jäljelle... siis ainakin omasta mielestään. Tähän asti miesjoukkoa käskyttänyt oli viillellyt paljon kielellään, mutta huomattavasti vähemmän miekallaan. Eikä maassa makaavan, apua anovan surmaaminen ollut suurikaan temppu. Mutta siitä huolimatta tämä pysyi tilanteessa varsin kepeän rauhallisena, tiiraillen taakse kammatun, vaaleanharmaan kuontalonsa alta kaikkia paikallaolevia, kuin peto lampaita. Tai jotakin sellaista. Joka tapauksessa tämä vaikutti edelleen olevan kepeillä mielin, vaikka nainen miekkansa kanssa kävikin jo huomattavasti aggressiivisemmaksi ja suoremmaksi. Tämä päästi kevyen, melkeinpä teatraalisen huokauksen toisen pamauttaessa vahvoin sanoin vastaan kaikelle, kohauttaen perään vielä olkiaankin aivan samaan tapaan. "Taas yksi jolla on kamala kiire kuolla ja todistella kovuuttaan. Arvostan huolehtimistasi, mutta jätä taikajuomat ja niiden seuraukset minulle, ja mieti mieluummin omaa tilannettasi", mies tokaisi lopulta oikeastaan varsin tympääntyneen kuuloisesti. Tämä oli hetken verran levitellyt käsiään kuin odottaen koska toinen hyökkäisi päälle, mutta ne lysähtivät nyt kasaan suorastaan pettyneesti. "Juujuu, tiedetään. Ja lopussa kiitos seisoo ja minun kiitokseni on kamala vitsa perseelle tai jotakin. Sinä olet ihan kuin ne kaikki muutkin", tämä melkeinpä äyskäisi takaisin toiselle pienen paasauksen jatkuessa. "Minä olen neljäs lapsi ja ainoa veli. Usko pois, minä olen saanut kyllä kuulla parkunaa ja urputusta ihan tarpeeksi teikäläisiltä. Ja ne sentään kaikki uskalsivat edes tehdä jotakin. Ja oikeastaan tekevätkin jos en kohtapuoleen ole valmis tämän kanssa...", tämä vastasi, raapien päätään jo suoranaisen turhautuneesti.
Pallo taisi loppujen lopuksi, niin paljon kuin se kismittikin, olla miehellä. Tämä odotteli vielä hetken, kasvoillaan kareillen jo melko selvä turhautumisen poikanen. Mutta selvästikään tämä ei ollut menossa haluttuun suuntaan, ja lopulta mies selvästikin luovuttaen heitti kätensä ylös kuin itsepäisen lapsen kanssa jankkaanva, ja pyörähti ympäri kiusaantuneesti kädet levällään, kuin päivitellen suurtakin vääryyttä. "No, ei sitten kun ei sitten. Minä kehtasin odottaa koko tämän ajan ja elätellä toivoa että tässä olisi jotakin katsomisen arvoista. Mutta se onkin vain kovapäinen pikkutyttö!" mies puuskahti, pamauttaen aivan yhtä teatraalisesti itseään miekankahvalla päähän. Sitä seurasi vielä viimeinen turhautunut olankohautus. "Asia kunnossa, asia selkeä. Jos aiot odotella siinä, niin minä taidan hoitaa hommani loppuun ja etsiä parempaa tekemistä. Sivumennen..." mies aloitti, ja sitten... tämä teki jotakin. Loppujen lopuksi liike ei ollut mitenkään erikoinen, mutta se soti silti perusjärkeä vastaan. Tämä napautti ohimennen kantansa yhteen, ennen kuin sitten napautti saappaansa maata vasten. Ja jollakin ilveellä liikkeessä oli tarpeeksi voimaa, että tämä loikkasi takaperin, yhä seisoma-asennossa, temppelin kaikki puoli tusinaa porrasta ylös, laskeutuen häkeltyneen temppelin vanhimman viereen. Ja ilman mitään mukavia lisävaroituksua tätä tarrattiin kurkusta kiinni ja kiskottiin nopein elkein kunnon otteeseen. Sisäpuolelta kaikuvat kauhistuneet ja häkeltyneet huudot siivittivät nopeita elkeitä. Vanha mieskään ei enää tässä kohtaa ollut erityisen kivikasvoinen, vaikka kyseessä saattoikin olla pelkkä järkytys ja hämmennys.
"Sivumennen sinun on melko turha jauhaa aikarajoista ja isotella minulle, kun kerran olet kiinnostunut näiden hyvinvoinnista kun MINÄ seison lähempänä. Minä yritin tarjota sentään vähän tasoitusta!" mies naurahti, hieman kuin olisi keksinyt jonkin kieron vedon lautapelissä. Niine sanoineen tämä kohotti miekkansa varsin varoittavasti korkealle ja pyöräytti sen ympäri kädessään, vetäen samalla vanhan miehen alakenoon, aikoen selvästikin survaista aseensa tästä läpi ilman mitään sääliä. Ja nyt sanat olivat selvästikin sanantekeviä. Paitsi vielä yhdet... "Ensimmäinen lähtee! Parikymmentä jäljellä!" hihkaistiin melkeinpä voitonriemuisesti. Verenhimoinen hulluus oli, eittämättä, kammottava asia...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 30, 2014 1:09:51 GMT 3
Nainen katsoi ensin hieman epäuskoisena tuota ruojaa, kunnes tyrskähti hieman. Sitten tuli pieni peittelevä yskäisy, mutta se oli jo myöhäistä, kohta nainen alkoi nauraa räkättämään miehen valitukselle sisaruksista ja kaikkea. "Krhaha, kun maksun aika tulee, ehehe, sinä et sitä osaa odottaa", nainen räkätti oudolla äänellään joka oli nyt oikeastaan korostuneen, no, epäilyttävän oloinen. Selvästikin naisen kurkussa oli jotain vialla, vaikka tuo pystyikin peittelemään sitä enimmän osan aikaa. Kaikki mitä mies oli sanonut vain vakuutti naista entistä enemmän siitä että hänen arvionsa oli mennyt nappiin. Mies oli mitättömyys. Zetan mielipide miehestä vain vahvistui eikä mikään mitä tuo sanoi oikein onnistunut muuttamaan naisen mieltä - ei ennen kuin konna äkisti pomppasi jollakin poppakonstilla taaksepäin ja alkoi uhkaamaan vanhaa miestä miekallaan. Naisen nauru loppui kuin seinään. Zeta katsoi toista murhaavasti, ottaen ryhdikkäämmän asennon ja palautti miekkansa valmiusasentoon, tosin tällä kertaa sivulleen. "Tämä ei ole peliä", nainen sanoi lyhyesti, ääni normalisoituneena - ja lähti pinkomaan kohti toista, miekankin paikan tehdessä nyt järkeä. Zetalta oli unohtunut se tärkeä seikka että vaikka hänen näkökulmastaan mies oli nyt luonteeltaan säälittävä, niin tällä nyt kuitenkin oli noitakeinoja apunaan ja tämä ei selkeästikään pitänyt ihmishenkeä minkään arvoisena. No, olihan Zetallakin välillä vähän vaikeuksia tuntea sympatiaa yksittäisiä ihmisiä kohtaan, mutta hän sentään tiedosti että hänen olisi pitänyt tuntea jotain. Luultavasti kyseenalaisest noitajuomat eivät hirveästi parantaneet murhaajan luonnetta. No, niin kai yleensä kävi kun tuon kaltaiselle miehelle annettiin vähän valtaa ja voimaa - kyllähän se ennemmin tai myöhemmin pistettäisiin maahan, mutta sivulliset saisivat kärsiä sitä ennen, ja Zeta tunsi pikkuriikkisen syyllisyyden vingahduksen siitä ettei ollut tajunnut että totta kai tämä rupeaisi levittämään pahaa oloaan ympärilleen kun 'leikkikaveri' ei suostunutkaan leikkiin. No, ehkä olisi vielä hetki aikaa estää turha kuolema...
Naisen olemus muuttui aika täysin hetkellisestä huvittuneesta naikkosesta kylmäveriseen taistelijaan, yrmeän ilmeen ja sanattoman lähestymisen kertoessa että tämä oli siirtynyt takaisin taistelumielialalle - eipä tämä ollut hirveästi puhunut taistellessaan murhaajan kätyreidenkään kanssa, ja se oli kyllä aika suuri ero tuon kahden eri käytöstavan välillä. Ehkä se oli jopa tarpeellista pitää nämä kaksi eri mielialaa erillään. Juuri nyt oli soturipersoona esillä pohdiskelijan sijaan, eikä Zeta selvästikään aikonut enää tehdä muuta kuin nirhata hullun ennen kuin tämä tekisi liian paljon tuhoja. Luultavasti hänen tarvitsisi yllättää tämä jollakin tavalla, Zeta kyllä arvasi että oli miten nopea tahansa, niin konnalla olisi keinoja noitajuomiensa takia. Yksi vaihtoehto olisi kyllä tämän viivyttäminen myös - sanoi mitä sanoi, niin juomat eivät kestäisi loppumattomiin, ja siinä vaiheessa ainakin mies olisi vain kuollut. Sitä olisi luullut että portaat olisivat ongelma täyttä vauhtia juoksevalle naiselle, ja siinä sitä olisikin oltu oikeassa... jos nainen olisi yrittänyt juosta portaita pitkin. Juuri ennen kuin tuo oli astumassa portaille Zeta ponkaisi ja loikkasi ilmaan tarpeeksi suurella vauhdilla ja voimalla että tuo näytti olevan ylittämässä portaat ilman että tuon olisi tarvinnut edes koskettaa niitä. Mikäli toinen ei sitä vielä ollut tajunnut, niin viimesitään tämä vihjaisi siihen että nainen taisi olla jonkun verran vahvempi kuin mitä ihmiset normaalisti olivat - mihin nainen luottikin iskiessään ilmalennon aikana vaakasuoraan miekallaan jos mies ei vielä ollut lähtenyt perääntymään, luottaen siihen että toisen pitäisi käytännössä väistyä terän tieltä ellei tällä ollut aivan absurdia määrää lisättyä voimaa. Isku tuli myös sen verta korkealta että hänen vastustajansa ei pitäisi onnistua vetäisemään valitsemaansa uhria ylös miekan tielle ilman että viilto ehtisi osua miehen käteen.
Pelkkä liikkeestä johtuva voima saisi minkä tahansa yrityksen torjua haltiamiekkaa melko lailla mahdottomaksi, ja takana oli vielä Zetan epätavallisen riskit lihakset. Tietenkin mieleen tuli sekin vaihtoehto että mies yrittäisi ottaa tilanteesta vaarin ja iskeä häntä miekalla väistäessään, mutta siinä olikin yksi mahdollinen tapa yllättää toinen, vaikka olikin vähän riskialtista - silloin mies saisi kyllä toisessa kädessä olevasta myrkkytikarista jos ei toipuisi yllätyksestään tarpeeksi nopeasti. Ehkäpä idiootti yrittäisi tarttua häntä kaulasta tai vetää huivin irti... No, pallo oli taas miehellä vaikka tilanne taisikin miellyttää tätä enemmän kun toinen oli nyt selkeästi valmiina taisteluun. Vaikkei kunnioittanutkaan miestä ollenkaan, niin Zeta tajusi kyllä vaaran mitä tuo osoitti vähintään sivullisille jos ei muuten.
|
|
|
Post by submarine on May 30, 2014 2:20:53 GMT 3
Kuten kaiketi olettaa saattoi, olivat arvaamattoman murhamiehen temput vähintäänkin... noh, arvaamattomia. Ja säälimättömiä. Kun nainen ei suostunut lähtemään hyvällä tukkanuottasille, joutui siitä melkeinpä maksamaan tämän sijasta temppelin vanhin, joka kukaties nyt katui pahasti paikanvalintaansa... ellei sitten todellakin ollut valmis kuolemaan temppelinsä puolesta. Joka tapauksessa, ehti mies kiskoa vanhuksen jo alas ja survaista miekkansa pelottavan likelle, ennen kuin tilanne kaikeksi onneksi sai käänteen. Raivoisa haltianainen hyökkäsi perään, mikä sai miehen pysäyttämään miekkakätensä ja vilkaisemaan tätä, melkeinpä tyytyväisen oloisena. "Päätit sitten kuitenkin tehdä jotain!" murhaaja melkeinpä naurahti kevyesti, suoristuen aavistuksen verran. Tämä kaiketi oletti varsin ymmärrettävästi naisen aikovan käyttää portaita. Mutta toisella taisikin olla hieman enemmän ruista... nilkassaan, sillä mies saikin äkkiä ähkäistä jokseenkin yllättyneenä kun toinen loikkasikin ne ylös miekka jo ilmassa viuhuen. Tämä päästi kevyen, jopa puoliksi säikähtäneen huudahduksen, painuen miekan tieltä matalaksi pitelemänsä vanhimman kanssa... tai ainakin äsken pitelemänsä. Nopeat väistöliikkeet vaativat vapaita käsiä ja -liikkeitä, eikä vanha mies oikein sopinut kuvaan. Tämä päästi irti pitelemästään, ja häkeltynyt vanhus pyöri portaat tuskaisesti parkaisten alas. Kovakouraista ja eittämättä kaikkea muuta kuin hyväksi, mutta taisi se siitä huolimatta olla parempi kohtalo kuin miekka... oikeastaan aivan minne tahansa.
Temppelin ovenedustan porrastasanne ei ollut mitenkään erityisen suuri, ja taisi olla ilman erillisiä tarkastuksiakin selvää ettei sillä ollut tilaa suureenkaan taiteiluun. Miekan tieltä varsinaisesti perääntyminen olisi eittämättä loppunut putoamiseen, joten parempana vaihtoehtona murhamies vetäytyi suoraan alas kyyryyn korkean iskun tieltä. Aseen terä katkaisi muutaman haivenen tämän sekaisesta kuontalosta, mutta mies itse pyörähti matalana ympäri ja niin paljon kauemmas kuin vain tilan puutteessa pystyi kuin apina, kohottautuen nopeasti pystyyn miekka puolustavassa asennossa. Se näytti kieltämättä jopa jollain tasolla asiansa osaavalta puolustukselta... vaikka viime kädessä sen toki näki vasta, kun todella puolustaisi jotakin. "Hyvä, hyvä. Nyt päästään asiaan", mies hymähti, hakien jaloillaan hieman parempaa asentoa pienessä tilassa, silmäten perässä laskeutunutta naista nopeasti ennen kuin tämä kävisi uuteen hyökkäykseen. Pitkänpuoleinen miekka oli eittämättä huono asevalinta juuri nyt, mutta muita tappokaluja tällä ei tainnut edes olla... paitsi että. Sairas mieli oli juonikas, ja maaginen sairas mieli...
"Hei. Tapa", mies äkkiä totesi suorastaan rauhallisen komentavasti, melkein kuin olisi puhunut jollekulle muulle kuin naiselle edessään, ojentaen tyhjää vasenta kättään. Ja kuin sanojen käskemänä lähti siinä oleva, oudon kookas rannesuojus äkkiä... purkautumaan auki. Sitä oli vaikea sanoa miksikään muuksikaan, kun monta pitkää, teräksenhohtoista kaistaletta lähti äkkiä pyörimään auki siitä, ojentuen nopeasti koko mittaansa. Jos joku olisi katsonut niitä tarkemmin, olisivat ne näyttäneet kaiketi ohuilta, taipuisiksi taotuilta metallisuikaleilta, kapeahkon miekanterän levyisiltä ja pituisilta ja aivan yhtä teräviltä, mutta taipuisilta. Ne oli kiinnitetty ranteesta roikkuvan renkaaseen, joka oli oikeastaan vain niitä pitelevä ohut teräslenkki. Mutta taisi olla melko mahdotonta saada niistä mitään kuvaa, sillä ne heräsivät kuin kasa vihaisia käärmeitä, ja lähtivät liikkeelle aivan yhtä nopeasti, kuin jonkin maagisen voiman ajamana - kuten todennäköisesti olivatkin. Niiden tarkkaa lukumäärääkään taisi olla melko mahdoton saada selville nyt, kun ne luukkuivat vihaisesti kolisten ja paukkuen, auringonvaloa heijastaen ja yhtenä partaveitsenterävänä sekamelskana. Ja vaikka ne olivatkin vain kepoisia terässuikaleita, niiden liikkeissä oli silti voimaa ja tarkoitusta. Olipa kyseessä millainen taikuus tahansa, tottelivat terät silti annettua käskyä. Ne hyökkäsivät naista kohti kuin parvi käärmeitä, vääntelehtien ja kääntelehtien, pyrkien parhaansa mukaan "puremaan" tätä minne vain nyt pystyivätkin - ne eivät olleet nirsoja. Ne pistivät ja viilsivät, lävistivätkin, jos vain pystyivät, yhtenä hirvittävänä, murhaavana parvena. Kauempaa koko tilanne kaiketi näytti suunnilleen siltä, kuin murhaajan kädestä olisi yhtäkkiä räjähtänyt teräksenhohtoinen kaaos, joka levisi auki naista kohti lihaa ja verta etsien...
"Minä tein tämän itse", mies kertoi melkeinpä tyytyväisen kuuloisesti äänellä, joka tuskin edes kuului teräksisen melskeen ylitse. Ja silmissä, jotka sen takaa vilkkuivat, tuikki kevyt, sadistisen odottava into siitä, millaisiksi suikaleiksi tämän lelu saisi naisen silvottua ennen kuin tämä tajuaisi edes mitä tapahtui...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 30, 2014 14:48:19 GMT 3
((Zeta muistuttaa enemmän ihmistä kuin haltiaa - en ehkä ilmaissut sitä tarpeeksi selkeästi, mutta sillä on vain jonkun verran haltiamaisia elkeitä, ilman että on haltia. Ja toivottavasti oli tarpeeksi selkeä mitä Zeta päätti tehrä))
Siinä missä mies ei ilmeisesti osannut lopettaa puhumista ollenkaan, nainen vain ryntäsi eteenpäin pelottavan hiljaa, päästämättä ääntäkään heilauttaessaan miekkaansa. Ei edes pientä harmistunutta tuhahdusta kun isku ei osunut kunnolla, pragmaattinen nainen vain yritti iskeä myös puukollaan - valitettavasti miehen miekka oli tiellä, mutta aina kannatti yrittää. Zeta pisti tyytyväisenä merkille että vanhus oli nyt poissa vaarasta ja aikoi jatkaa hyökkäystään nähtyään että toinen ei ollut ollenkaan odottanut naisen loikkaa. Miehen äkillinen komento sai tuon kuitenkin äkisti varuilleen, ja edelleen hiljaisena, hyökkäykseen tarkoitettu isku kääntyikin suojaavaan iskuun, ihan vain kaiken varalta. Tilaa oli kyllä rajoitetusti myös, mutta isoin ongelma taisi olla miehellä - hän se nyt kuitenkin oli lähempänä ovea ja seinää, naisen pystyessä heiluttamaan miekkaansa vähän laajemmissa kaarissa. Nainen oli jo nähnyt ensimmäisen merkin heikkoudesta toisen älähdettyä yllättyneenä Zetan hyökkäyksen edellä, mutta hän ei silti alkanut olettamaan että miehen moraaliin oli tullut isompaa kolahdusta. No, pitäisi yrittää vain kovempaa...
Nainen kohotti kulmiaan äkillisen teräkasan lähtiessä hyökkäykseen häntä kohti - mutta hymähti sitten. Vaarallinen hyökkäyskeino olisi epäilemättä saanut useimmat vähintään perääntymään, mutta heillä ei ollut sellaista mieltä - tai ruumista - kuin Zetalla. Nainen pudotti nopeasti tikarinsa ja sen sijaan että olisi väistänyt teriä tunki nyt vapaan käteensä keskelle viiltävää ja repivää teräparvea lievästi itsemurhanhakuisesti. Zeta kylmästi katsoi toista silmiin - ja otti teristä kiinni, estäen näiden holtittoman heilunnan enimmäkseen. Kyllähän sitä vähän näytti tulevan verta tuolta teräparven keskeltä, mutta sen sijaan että naisen koko käsi olisi repeytynyt käyttökelvottomaksi, terät iskivät johonkin yllättävän kovaan Zetan vaatteiden alla. Se vähä mitä kädestä näkyi revenneiden vaatteiden ja teräparven keskeltä näytti jokseenkin oudolta - verisen ihon sijaan siellä vilahteli jotain tummanpunaista ja, no, kovaa. Naisen käsi oli jonkunlaisen kovan materiaalin peitossa, joka ehkä vähän muistutti jotain hyönteisen panssaria - ei mitään voittamatonta kuten näkyi siitä että jonkun verran terät olivat päässeet läpi, mutta tarpeeksi kovaa että se toimi lihan suojana suurimmaksi osaksi. Korstolle valitettavasti nainen ei selkeästikään välittänyt kivusta, ottipa vain kiinni teristä kylmän rauhallisesti ennen kuin ne ehtivät levitä liian laajalle ja vetäisi. Yrityksenä oli selkeästi vetää mies kohti naisen miekkaa jolla tuo samaan aikaan survaisi kohti miestä, vaarallisen tempun ollessa yritys lopettaa taistelu lyhyeen. Vähän nainen joutui väistämään etteivät terien päät ylettäisi kasvoihin, katse pysyi silti herkeämättä miehen silmissä - pelko oli vahva ase, ja vaikkei nainen loputtomiin voisikaan pitää teristä kiinni ilman että ne oikeasti pääsisivät johonkin tärkeämpään kiinni, niin juuri nyt ote oli tiukka. Ehkäpä mieskin tajuaisi että taisteli jonkin sellaisen kanssa jonka ajattelumaailmaa ei voinut helposti ymmärtää.
"Cee miinus", nainen sanoi hiljaa, ikään kuin arvostellen toisen oikeastaan aika karmeaa temppua. Toisaalta, Zetakin oli parhaillaan aika kammottavan määrätietoinen... Ja, no, jos taistelu päättyi tuohon miekan survaisuun, niin olisihan se aika tehokas loppukaneetti. Oudolla naisella ei selkeästikään ollut mitään suurempaa intoa miehen kanssa taisteluun, näkipä sen vain jonain mikä piti tehdä.
|
|
|
Post by submarine on May 30, 2014 23:08:38 GMT 3
((Aa, juu. Asia selvä. Ja juu, oli. Varmaankin se ainoa erityisen hyvä veto tuossa kohtaa, heh. Toivon ettei tämäkään mene liian epäselväksi. Haekli pamahtaa takaisin aika kovaa ja kenellekään turhia selittämättä.))
Katala temppu käärmeparven lailla hyökkäävien, ruoskamaisten terien kanssa olisi eittämättä lopettanut taistelun monen tavallisen soturin kanssa kammottavalla tavalla, tai ainakin pakottanut perääntymään niin nopeasti kuin vain pystyi, mutta taisi olla yhden jos toisenkin onni, ettei murhamiehen kanssa nyt mittelevä nainen ollut selvästikään tavanomainen. Se oli kaiketi toki ollut selvää jo aikaisemmin, mutta nyt siitä oli myös painokkaampia osoituksia. Olipa kyseessä sitten taikuus (niin vähän kuin tämä siitä oli aikaisemmin pitänytkään), tai jokin muu konsti, oli naisella äkkiä suojapanssari omasta takaa. Ei kukaties teräslevyjen veroinen, mutta selvästi tarpeeksi että se tarjosi vastusta terille jotka olivat vielä hetki sitten uhanneet silpoa tältä lihan irti luista. Ahnaat, julmat terät kyllä pieksivät ja järsivät parhaansa mukaan, mutta tiukka ote ainakin vaimensi niiden liikkeitä. Temppu taisi tulla varsin yllätyksenä myös valttikorttinsa (tai ainakin jonkin kortin) paljastaneelle miehelle. Tämä ei todellakaan ollut kaiketi olettanut kenenkään ehdoin tahdoin tunkevaan käteään partaveitsenterävään sekamelskaan, joka todennäköisesti olisi irrottanut sormet ja enemmänkin yrittäjältä jos tämä olisi epäröinyt tai mokannut hitusenkaan vertaa. Seurasi uusi, nopea ähkäisy, yllättynyt mutta tilannetta sen enempää miettimänä ehtimätön, kun yllätyksestään hyödyn irti ottava soturi kiskaisi kovaa, horjuttaen tätä askeleen tai kaksi eteenpäin - suoraan kohti iskevää miekkaa. Tämä oli eittämättä nyt puolestaan naisen suunnalta veto, jonka olisi pitänyt lopettaa varsin varmasti taistelu tavallista vastustajaa vastaan. Mutta olipa kyseessä sitten taikajuoma tai jokin muu, ei mieskään ollut eittämättä tavallinen...
Metalli rääkyi metallia vasten, kun murhaaja iski miekkansa silmänräpäyksessä lähestyvän terän eteen, enemmänkin lyöden kuin kääntäen sen sivuun. Liike oli melkeinpä paniikinomainen, tai ainakin selvästi enemmänkin reaktio kuin mikään tiedostava teko, ja siitä huolimattakin pois kohteestaan pakotettu terä ehti sipaista kevyen nirhaman ohimoon. Se toimi kaiketi loistavana varoituksena siitä, miten lähellä oli käynyt. Hetkiseksi tämä jäi jumiin, toisella kädellä työntämään ja toisella kädellä vetämään vastaan. Mutta kukaties pienenä tunnustuksena tämä oli ainakin varsin nopeasti perillä siitä, mitä oikeastaan oli edes tapahtumassa. Toisen epäilyttävään panssariin heitettiin nopea vilkaisu, ei enää läheskään yhtä etäisen tilanteesta irtaantunut, mutta siitä huolimattakin sitä seurasi aavistuksen korpin rääkäisyä muistuttava, puolityrmistynyt naurunräkätys. Tilanteessa oli joko jotakin varsin huvittavaa, tai jotakin varsin absurdia. Ehkä kumpaakin. "Ja minua se sanoo kieroksi!" mies tokaisi ääneen, jättäen kaiketi huomiotta että komensi edelleen teräparvea joka yritti parhaansa mukaan löytää silvottavaa. Siltikin, tämän vastaanhangoittelu muuttui äkkiä huomattavasti tarkoituksellisemmaksi. Naisen otteessa riehuvat terät löysivät äkkiä uutta tarkoitusta jostakin sanattomasta käskystä, kun ne pelkän huitomisen sijaan kääntyivätkin äkkiä vangitsevaa raajaa vastaan. Ne eivät niinkään yrittäneet silpoa sitä, kuin kiertyä koko käsivarren ympärille mahdollisimman tiukasti. Se kaiketi tasaisi hieman tilannetta, muuttaen toisen otteen yhtälaiseksi pattitilanteeksi. Ja samaan aikaan tämän toinen, miekkaa pitelevä käsi vaihtoi otetta aseen kahvasta, kuin olisi jotenkin painanut sitä. Yhtäkkiä myös yksinäinen, jämäkämpi miekanterä oli samalla tavalla hengissä kuin pienemmät, kiemurrellen ilmassa kuin vihainen käärme. Ja kuin käärme se kiertyi naisen miekan ympärille teräksen kirskuessa terästä vasten, sitoen sen varsin tehokkaasti paikoilleen. "No, nyt ollaan samassa jamassa. Toivon mukaan keksit vielä jotakin", murhamies hymähtää tuhahti, tiedostaen selvästi itsekin ettei oikeastaan ollut saanut tempuillaan minkäänlaista etulyöntiasemaa mihinkään... ainoastaan melkoisen pattitilanteen. Aseet kiinni toisissaan, ja raajat yhtälailla toisiinsa sidottuina jonkun olisi tehtävä jotakin ratkaisevaa, tai mitään ei varsinaisesti tapahtuisi mihinkään suuntaan. Se näytti riittävän tälle mainiosti. Läheltä oli helppo nähdä kevyt verivana joka äskeisestä nirhamasta kiemurteli silmäkulmaa myöten alaspäin. Veri oli hyvin kelmeän vaaleaa, melkein läpinäkyvää. Vaaleanpunaista ja ehdottoman epäluonnollisen näköistä.
Tilanne vaati jotakin ratkaisevaa, ja sitä oli myös tulossa, mutta ei kaiketi aivan siltä taholta kuin kumpikaan kahdesta keskenään henkensä edestä taistelevasta olisi varmaankaan odottanut. Kaikki kynnellekykenevät olivat kaiketi jo paenneet temppelin pihalta, tai värjöttelivät sitten sen sisäpuolella pienistä, tuskin kissanmentävistä ikkuna-aukoista kahakkaa tiiraten. Kaikki paitsi maassa makaava, puolipökertynyt temppelin vanhin, ja... Haekli. Hänen kasvoiltaan pystyi eittämättä, jos nyt viitsi katsoa, näkemään suuren epäluuloisuuden koko tilannetta ja hänen omia aikomuksiaan kohtaan, mutta siitä huolimatta hän asteli takaisin kohti temppeliä ja kahta melko kirjaimellisesti toisiinsa kietoutunutta taistelutoveria. Liikkuessaan hän oli alkanut lausua sanoja kovenevalla äänellä. Ei mitään mystisiä tai tuntemattomia sanoja, aivan tavallista yleiskieltä, mutta siitä huolimatta siitä oli silti mahdollista kuulla tiettyä varmuutta. Ei itsevarmuutta, mutta sanojen tuomaa varmuutta silti. "Paikka täyttämään kiven puute. Tasainen, luja, paksu. Jämäkkä kuin ikuinen kilpi ja järkkymätön juuriltaan. Sulkeva ja pysäyttävä. Kilpipilari!" nuorukainen lausui kuuluvaan ääneen. Se ei kuulostanut niinkään loitsulta, kuin äärimmäisen äänekkäältä ja julkiselta mutinalta. Kuin hän olisi yrittänyt kuvailla itselleen jotakin välittämättä hiukkaakaan muista. Hänen askeleensa päättyivät portaiden viereen, väistäen niiden juurella makaavaa vanhinta. Mutta siltikään hän ei katsonut keneenkään tai mihinkään. Hänessä oli päättäväisyyttä jota tämä kaikki vain yksinkertaisesti vaati, ja niin paljon kuin hän kukaties pelkäsikin, tämä piti hoitaa järkähtämättä. Hän tiesi ja osasi sen. Tässäkin tilanteessa.
Puupohjainen sandaali pamahti vasten kivistä temppelinpolkua tasapäisesti, antaen Haeklille ponnistuspohjan, kun hän survaisi pitkän ja jäntevän käsivartensa taivaisiin, kämmen auki ja ylöspäin osoittaen. Kuin hän olisi työntänyt jotakin esiin. Vasen käsi pysyi vyötärön tasolla, kuin voimaa hakien. Ja jotakin voimaa selvästi myös löytyi, sillä varoittamatta temppelin oviaukosta, jonka vieressä naispuolinen soturi ja tämän murhanhimoinen vastustaja kahakoivat, ja jota ei ollut suojannut edes yksinkertainen puinen ovi, alkoi kuulua kiven jyrinää. Ilman selityksiä, ketään kumartamatta tai minkään takia irtosi lattiasta kivinen, aivan oviaukon levyinen pilari, joka kohosi ylöspäin vääjäämättä. Jokin sitä työnsi ylös, ja mukanaan se toi pikkukiviä ja soraa jostakin syvältä, kivestä jonka sisälle kukaan ei ollut tähän asti nähnyt. Muutamassa hetkessä, jotka olivat kukaties silmänräpäystä pidempiä, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi nopeita, kohosi pilari tukkimaan koko oviaukon, jättämättä minkäänlaista koloa. Kivien jauhava murina toisiaan vasten päättyi valtavaan, järkkymättömään rysähdykseen. Oviaukon saumat pystyi kyllä erottamaan, mutta se ei tainnut varsinaisesti auttaa mitään. Jos mielisi sisään, olisi mentävä kiven lävitse. Ja juuri nyt se taisi olla vain ja ainoastaan hyvä monille, ja suuri harmi ainoastaan yhdellen. Haekli, portaiden alapäässä, pysyi hetken työntävässä asennossaan, ennen kuin laski kätensä melkeinpä voipuneesti, vilkaisten taistelupariin paksun, punaisen kuontalonsa alta. Suurissa liskomaisissa silmissä oli ehdottoman varmasti yhä pelkoa, mutta yhtälailla epämukavuutta joka sitä vastaan taistelemisesta syntyi. Nuorukainen puri hampaansa yhteen ja irvisti. Se ei ollut tuskaa tai uupumusta, vaan yritys pakottaa ulos ne sanat, jotka hänen oli vielä pakotettava ulos. Tämän kaiken oli loputtava nyt. Hän ei halunnut olla tekemässä sitä, mutta tämän oli silti loputtava. Väkivalta saattoi loppua vain vereen ja kuolemaan. Aivan sama kenen. Hän oli kivuliaan tietoinen siitäkin, että murhamies, kaikessa kamaluudessaan, tuijotti kohti. Oli vaikea edes sanoa mitä tämä aikoisi.
"Minä... olen sulkenut tuon oven. Se on temppelin ainoa. Mitä ikinä... mitä ikinä tuolta haitkaan, et pysty sitä enää saamaan. Tämä taistelu on järjetön. Lopettakaa. Tämä... tämä ei ole... kenellekään mitään", Haekli puhisi sanansa ilmoille hammasta purren. Ei, hänestä ei tosiaankaan ollut tähän. Ei tosiaankaan sanelemaan käskyjä tai edes ehdotuksia kenellekään hullulle miekkamiehelle. Mutta... paha kyllä ei tuntunut kukaan muukaan olevan. Tämän hulluuden piti loppua nyt. Katse, joka lopulta jäi kohti kahta taistelijaa oli melkeinpä katkeran haikea, jossakin murtuneen ja äärimmäisen ahdistuneen välimailla. Se kaiketi sopi hyvin siihen, miten hän seisoi ruumiiden ja veren ympäröimänä, vierellään sivuun paiskattu, pahoinpidelty vanhus. Ei, hän ei aikonut eikä pystynyt kovistelemaan ketään mihinkään. Hän... teki vain sen mihin pystyi. Ainakin kaikille taisi olla varsin selvää nyt, ettei hänkään ollut aivan tavallinen, mihinkään kykenemätön sivustakatsoja... niin kutsuvaa kuin se ehkä olisikin ollut...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on May 31, 2014 23:31:56 GMT 3
((en ihan varma ollut tuosta missä vaiheessa Haekli ilmaantui paikalle, mutta sinänsä Zeta tekisi kaiken silti vaikka tapahtuisi samaan aikaan - ottaisipa vain hyötyä irti häiriöstä))
Nainen oli toivonut että temppu toimisi, mutta valitettavasti poppakonstit antoivat toiselle tarpeeksi nopeutta että tämä ehti reagoida miekaniskuun, juuri ja juuri. Harmittavaa. No, olipahan taas lisää todistusaineistoa siitä että mies olisi ollut mitätön ilman apukeinojaan, sen verta paniikin sävyttämä tuo puolustusisku oli ollut. Ehkäpä toinen alkoi pikkuhiljaa suhtautua taisteluunkin vakavammin, mikä nyt oikeastaan harmitti Zetaa - se tarkoitti sitä että toista olisi hankalampi nitistää nopeasti. Ei ylimielisyys selvästikään ollut vielä haihtunut, mutta mies oli tainnut vähän rajoittaa sitä ihan itsesuojeluvaiston nimissä. Yleensä se oli hyvä idea kun vastustajana oli joku joka pelkät nahkahanskat kädessä ottaa kiinni heiluvista miekanteristä ja paljastaa että tämän käsi ainakin oli jonkunlaisen oudon panssarin peitossa. Valitettavasti Zetan yritys saada toinen tolaltaan ei ollut onnistunut, mutta ei sitä aina voi voittaa - tosin miehen temppuilu miekkansa kanssa ja päätös näköjään sulkea naisen käsi terien sisään tuntuivat jokseenkin ärsyttävän soturitarta päätellen siitä mitä tuon ilmeestä näkyi huivin yläpuolelta.
"Minä sanoin sinua säälittäväksi", nainen korjasi tuhahtaen, avaten sanaisen arkkunsa jälleen kerran. Tilanne oli taitu arvioida turhan tasaiseksi että hermostuttaminen ei olisi enää validi taktiikka, joten hiljaisuutta ei tarvittu. Ilme oli ärtynyt kun miekat kiertyivät yhteen samalla kun toiset terät sulkeutuivat käden ympärille - mies ei kyennyt hankkimaan voittoa nykyisillä taktiikoillaan joten oli sitten ilmeisesti päättänyt aiheuttaa pattitilanteen hetkeksi. Ehkäpä mietintätauko - tuore haava nyt osoitti kuitenkin ettei mies ollut voittamaton. Zeta kokeili miehen voimia ja nyki muutaman kerran molemmilla käsillä yhtä aikaa taaksepäin, yrittäen vetäistä miestä lähemmäs. Tuskin oli mikään yllätys että nainen oli melkoisen voimakas, tavallisen ihmisen kohdalla nykäisy olisi epäilemättä onnistunut mutta saipa nyt nähdä miten korston kohdalla menisi - osittain kyseessä oli kuitenkin nyt vain se että nainen yritti pakottaa vastustajansa keskittymään niin paljon ettei voisi alkaa suunnitella mitään uutta. Nainen ei magiasta hirveästi ymmärtänyt, mutta luultavasti nuo temput terien ja miekan kanssa vaativat nyt kuitenkin jonkun verran keskittymistä, ja paikallaanpysyminen vaatisi vielä vähän lisää.
"Siltähän se näyttää. Kummankin aseet ovat jumissa", nainen sanoi, äänen taas kuulostaessa hieman enemmän oudolta, ehkäpä jopa petomaiselta. "Kummallakaan ei aseita vapaana... eikö?", nainen vielä kysyi jotenkin sarkastisena, yrittäen taas nykäistä toista lähemmäs - ja työnsi vähän naamaansa eteenpäin. Vähän nyt kyllä vaikutti siltä että nainen aikoi tehdä jotain kieroa, ja nykäisi äkisti kaikella voimallaan toista kohti ja... monotti polvella. Yrityksen taka-ajatuksena oli ollut korostaa naisen outouksia jotta ihan tavallinen kiero temppu toimisi. Tokihan se sattuisi niin maan helvetisti kun joku niin vahva kuin Zeta iskee polvella, mutta jos odotuksena oli jokin epämääräinen ja kyseenalainen yritys, niin pelkkä polvi vatsaan tuskin oli ihan jotain mitä odotettiin. No, onnistui yritys tai ei, niin Haekli yllättäen tuli takaisin näyttämölle ja sulki temppelin oven jonkun mystisen keinon avulla. ”<Lisää noitatemppuja>”, nainen tuhahti, mutta myönsi kyllä että se oli ihan hyvä suunnitelma estää paskiaista hyökkäämästä temppelin sisään. Tosin, sen olisi voinut ehkä tehdä aikaisemminkin... Pah. Noidat.
”Sinä juuri epäonnistuit”, nainen ilmoitti konnalle, toivottavasti parhaillaan henkeä haukkovalle konnalle, mutta tärkeintä nyt taisi olla ivallinen sävy puheessa. ”Aivan varmasti saat epäonnistumisen anteeksi”, Zeta lisäsi sarkastisesti ja yritti potkaista tätä uudestaan samalla kikalla vatsaan, joskin vähemmällä voimalla. ”Häivy”, nainen ehdotti uudemman kerran, selkeästikään huolehtimatta ollenkaan siitä että molemmat olivat vähän jumissa miehen teräskikkojen takia. Miten Zeta asian näki oli se, että mies oli kävelevä raato. Hän oli epäonnistunut tehtävässään, ja mikään mikä antoi voimia kuten mitä miehellä oli tuskin suhtautuisi rennosti tehtävän möhlintään. ”Ehdotus: painu oikein kauas”, nainen vielä ilkkui ihan kaiken varalta. Vaikkei nyt jakanutkaan ehkä Haeklin inhoa väkivaltaa kohtaan, niin ei tuo nähnyt mitään syytä jatkaa taistelua - miehen terätemput olivat tähän mennessä olleet lähinnä tasapelin ehdollistajia, ja se vähän ehkä ärsytti Zetaa. Mutta jos konnaan törmäisi joskus uudestaan... no, nainen tiesi suurinpiirtein miten toinen toimi nyt, vaikka epäilemättä vielä kikka tai kaksi tällä oli hihassaan. Ja, no, saattaisihan mokoma vielä yrittää jatkaa taistelua kuin mikäkin huono häviäjä, eikä Zetaa haittaisi teloittajan rooli siinä tapauksessa...
|
|
|
Post by submarine on Jun 1, 2014 1:25:14 GMT 3
((Kaiketi sen jälkeen kun tämä yksi oli sitonut kummatkin paikoilleen. Eli sinällään ihan sulavasti menee.))
Miekkahippaan lähtenyt kaksikko jäi nyt varsin kirjaimellisesti kasvokkain, kun mies sitoi nämä tempuillaan yhteen. Tämä piti edelleen remakkaa naamaa ja kepeää ilmettä, mutta läheltä taisi olla oikeastaan varsin helppo huomata, että se oli menettämässä teräänsä. Kyseessä tuskin oli edes vain kevyt vekki ohimossa, vaan tämän yleisolemuksesta alkoi selvästikin loppua tietty utelias into. Kuin... tämä olisi ollut aikeissa tylsistyä koko tilanteeseen. Ja se taisi vain pahentua, kun toinen meni sitten äkkiä korjaamaan tämän ohimennen heitettyä päivittelyä. "Niin taisit sanoa. Muun muassa", murhamies vastasi varsin tyynesti, huomattavasti kylmemmin kuin tähän asti. "Mutta tässä taitaa olla oikeastaan kaikki", tämä lisäsi jokseenkin tutkimattomasti, jatkaen toisen tuijottamista. Ja tällä kertaa kun nainen kiskaisi, ei tämä liikkunut oikeastaan enää yhtikäs mihinkään. Ei edes vetänyt kunnolla vastaan. Kuin tämä äkkiä olisikin vain päättänyt, ettei tulisi enää vedetyksi mihinkään suuntaan. Sitä seurasi potkukin, mutta tämä jatkoi silti toisen tuijottamista edes välittämättä liikkeestä - tai siitä kuinka se pamahti palleaan. Mokoma olisi todennäköisesti saanut tavallisen ihmisen taipumaan kaksin kerroin ja mahdollisesti oksentamaankin, mutta... tämä ei enää edes värähtänyt. Se taisi tuntua hieman samalta kuin hiekkasäkin potkiminen. Ihmisillä oli ruumiissaan kaikenlaista pehmeää, mutta olipa syynä sitten aikaisemmin kurkkuun kumotut taikajuomat tai jokin muu, ei mikään enää antanut myöten polven alla. Kuin tämä äkkiä olisi vain päättänyt ettei jaksanut enää tuntea kipua - tai muutenkaan välittää asiasta.
Olipa miten oli, aseet ja raajat olivat jumissa, ja nainenkin kyllä selvästi tiedosti sen. Mutta tällä kertaa tälle ei enää vastattukaan mitenkään erikoisen huvittuneena. Oikeastaan jo miehen huomautus pattitilanteesta oli kuulostanut aavistuksen... pakotetulta. Tai kyllästyneeltä. Mies mutristi suutaan hieman kuin tyytymätön lapsi toisen tunkiessa lähemmäs... ja otti sitten uuden polven palleaansa aivan yhtä kevyesti kuin aikaisemmankin. Koko tämän olemus oli nopeasti muuttumassa, kuin kaikki äskeinen kepeä, puolihuvittunut tyytyväisyys leikkitoveriin olisi ollut varsin varoittamatta loppumassa. "Ei, kummallakaan ei ole aseita vapaana", tämä huokaisi kuin olisi joutunut itsekin myöntämään jotakin peruslaatuisen turhauttavaa. "Ja minä toivoin että se olisi saanut aikaan jotain mielenkiintoista. Mutta sinulla on vain jotakin reekeleen pikkupanssaria ja muutama iso lihas. Ja miekkakäsi jolla tappaa muutaman kujarotan. Hellanlettas. Miksi helvetissä sinä näytät yhtään miltään jos et kuitenkaan osaa mitään?" tämä äkkiä soimasi, kuulostaen äkkiä suorastaan turhautuneelta. Tämän olemus oli nyt huomattavasti terävämpi, suorastaan totinen. Sellainen kuin joltakulta tovereitaan surutta murhaavalta oli saattanut olettaakin. Päästyään itse naista vastaan tämä oli tuntunut lähestyvän aihetta kuin lapsi uutta lelua, mutta nyt taisikin olla nopeasti käymässä ikävän selväksi, että se ei ollut edes yhtä mielenkiintoinen kuin vanhat. "Minä olen tuhlannut ihan liikaa aikaa tässä nyt siihen että odotan jonkin friikin tekevän jotakin ja annan sille reilusti aikaa ja tilaisuuksia. Ja kohta kaikki taas huutavat minulle siitä miten en saa koskaan mitään aikaan. Mutta jos tämä oli tässä, niin hyvää yötä nyt sitten", murhaaja lisäsi vielä kylmän tasaisesti. Tämän miekkakäsi liikahti, puristaen yhä toisen aseeseen kiedottua terää, kuin aikoen äkkiä tehdä jotakin huomattavasti tähänastista lopullisempaa, mutta äkkiä kaiken keskelle astui joku muukin, joka keskeytti melko hyvin kaiken.
Haekli oli tässä kohtaa taidettu sivuuttaa jo paikalta kadonneena, tai ainakin tilanteelle merkityksettömältä, mutta nuorukainen palasi nyt takaisin, niin päättäväisenä kuin vain osasi olla. Ja vaikkei sitä kenellekään jääty selittelemään tai odottelemaan että muut sisäistäisivät tilanteen, sulki hän määrätietoisesti temppelin oven, ja lausui sitten melkeinpä samaan hengenvetoon niin suoran ja jämäkän suunvuoron, kuin vain pystyi. Se vaikutti kukaties hätiköidyltä tai äkilliseltä, mutta... noh, niin se totta puhuen olikin. Jos olisi harkinnut tätä hetkenkään liian pitkään, olisi nuorukainen todennäköisesti jättänyt kaiken tekemättä ja häipynyt niine hyvineen. Mutta tämä täytyi tehdä, ja hän oli tehnyt sen ainoalla tavalla jolla pystyi. Ajattelematta hiukkaakaan pidemmälle. Oven edessä oli nyt kivi josta kukaan ei menisi läpi ilman todella jämäköitä keinoja. Sen luulisi riittävän. Ja tässä sitä sitten seisottiin, kaiken keskellä uudelleen. Haekli tuijotti parhaansa mukaan, yrittämättä räpäyttää edes silmiään, taisteluparia jonka huomion oli kaiketi saanut kiinnitettyä. Kaiken keskelläkin hän osasi oikeastaan vain ja ainoastaan tiedostaa, että hänen oikean sandaalinsa pohjaan oli takertunut jotakin litisevää ja pehmeää. Eikä hän todellakaan halunnut tietää mitä se oli. Oikeastaan hän ei uskaltanut edes laskea katsettaan, sillä ruumiiden ja veren näkeminen olisi todennäköisesti hajottanut sen vähänkin mielen lujuuden jota hän oli saanut kerättyä. Taisi olla pieni onni onnettomuudessa, että Zeta jatkoi tästä.
Murhamies, yhä itsensä toiseen sitomana ja kesken jonkin eittämättä ikävän keskeytettynä, oli unohtanut hetkiseksi vastustajansa täysin ja jäänyt katsomaan uutta, tähän asti täysin sivuuttamaansa nuorukaista. Katse mittaili tätä selvästikin kiinnostuneena, laskelmoivana kuin peto tuoreen saaliin edessä. Oikeastaan tämä ei heti edes vilkaissut naiseen kun tämä taas avasi suunsa, ja kun pää lopulta kääntyi, se kääntyi hyvin väsyneenä, jopa tympääntyneenä. Uusi potkukin tuli, kuten ne kaikki tähänkin astiset. Se oli kukaties kevyempi, mutta tällä kertaa jokin värähti polven alla. Se ei ollut mikään inhimillinen tuskanvärähdys, vaan kuin isku olisi kirvoittanut jonkinlaisen reaktion... jostakin aivan muusta. Miestä se ei silti kiinnostanut. "Enkä saa. Minulle vinoillaan taas ties kuinka kauan ja kerrotaan miten olen aina se huonoin lapsi. Ja sitten joku siskoistani tulee ja kaataa tämän koko paskan maahan, ja minulle sanotaan miten pitäisi ottaa oppia niistä. 'Cashern ei koskaan mieti eikä ajattele eikä ota mitään tosissaan' tai jotakin sellaista. Te naiset olette kaikki samanlaisia rasittavia kusiaisia. Paitsi että ne söisivät sinut ihan oikeasti ja kirjaimellisesti välipalaksi, pikkuneiti", tämä vastasi tasaisen turhautuneesti, vetäisten välissä päälle jonkinlaisen ärsyyntyneen, jotakuta ilmeisen naispuolista matkivan äänen, ennen kuin palasi sitten takaisin varsinaiseen jupinaan. Vaikea sanoa oliko tämä tullut epähuomiossa kertoneeksi nimensä, mutta ei siitä taidettu erityisesti välittääkään. Avautuminen taisi mennä jopa jossain määrin tunteelliseksi, sillä sitä seurasi nopea, selvästikin rauhoittumista hakeva huokaisu. "Ehdotus kuultu, arvioitu ja heitetty romukoppaan. Mutta samapa se, sinä taidat olla minun pienin murheeni juuri nyt", mahdollisesti Casherniksi kutsuttu mies totesi lopulta liioitellun rauhallisesti. Tämän terävät, pahaenteiset silmät ajautuivat kuin vaivihkaa, varkain kohti portaiden alapäässä yhä parhaansa mukaan sinnittelevään Haekliin. Äkkiä tämä löysi uuden, entistä kammottavamman virneen. Se oli puhtaan rehellisesti verenhimoinen, melkeinpä kirjaimellisesti korvasta korvaan. "Luuletko että..." tämä aloitti kuin olisi tosissaan ollut kysymässä naiselta jotakin, ja sitten liikkui melkoisella vauhdilla. Tämän teräkimppua ohjaillut käsi, vapaa mutta kahlittu, kierähti äkkiä pitämään itsekin kiinni terän tyvistä jotka olivat jääneet toisen otteen tälle puolelle, ja puristi lujaa. Ja siinä missä toinen oli kukaties saanut pideltyä niitä kiinni minimaalisin vammoin, rutisti tämä ne poikki kuin kimpun kukkia, jättäen metallisuikaleet roikkumaan toisen kädestä elottomasti. Ja samalla tämän miekka pyörähti irti toisen aseen ympäriltä, aivan yhtä nopeasti kuin oli siihen iskenytkin, napsahtaen taas ainakin suunnilleen suoraksi. Eikä mies jäänyt odottelemaan turhia, vaan itsensä täysin arvaamatta irroittaneena ponkaisikin suoraan porrastasanteelta kohti niiden juuressa seisovaa.
"... luuletko että tämä tekee jotakin mielenkiintoisempaa jos leikkaan siitä vähän ylimääräisiä irti!?" murhamies rääkäisi taakseen, odottamatta selvästi mitään vastausta. Koko kysymys oli tainnut olla vain puolivillainen harhautus muutenkin, mutta sen viesti oli silti selvä: joku kuolisi nyt eikä kohta. Haekli, portaiden juuressa, päästi melko käsittämättömän, huudahdusta ja ähkäisyä yhtälailla muistuttavan äännähdyksen, painuessaan kumaraan. Hän horjahti säikähtäneenä askeleen taaksepäin, käden hakeutuessa vyöltä roikkuvan lyhyen miekan kahvalle epätoivoisena. Otteessa oli selvästi jotakin tottumusta, mutta suurista silmistä näki eittämättä jo kaukaa, ettei nuorukaisen olemuksessa ollut mitään oikeaa taistelutahtoa. Ei ainakaan nyt, kun tämä oli vuodattanut kaiken vähänkin äskeiseen. Mutta se tuntui riemastuttavan hullun lailla päälle painavaa, portaita alas ja kohti loikkivaa miestä vain entistä enemmän...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Jun 4, 2014 2:26:58 GMT 3
Zetaa alkoi pikkuhiljaa kyrsiä tämä sekopää. Ei mies voittamattomalta tuntunut ja heikkouksen merkkejäkin oli ollut välistä ilmasta, mutta tämä ei tuntunut suostuvan ottamaan iskuja vastaan reilusti. Se oli ollut kunnon potkut tuo viimeisin, ja toinen ei ollut edes välittänyt siitä - tosin, soturitar oli kyllä tuntenut jotain polvessaan viimeisellä potkullaan, keskittyen tämän miettimiseen enemmän kuin miehen valituksen kuunteluun. Oikeastaan suurin osa miehen puheista oli mennyt naisen korvien välistä ilman että ne olivat jättäneet sinne mitään kovin pysyvää jälkeä kun, no, nainen piti miestä minä piti. "Sinun pitäisi olla kuollut, friikki", nainen huomautti lievästi ärtyneenä friikki kommentista, katuen sitä tosin välittömästi. Nyt hänen vastustajansa tiesi jotain mikä ärsytti häntä, eikä mokoma omahyväinen paskiainen varmaan voisi vastustaa kiusausta käyttää sitä hyödyksi. No, hyvinhän se oli tähänkin asti mennyt, kaikkien puheiden kuulematta jättäminen. Mutta silti, naista kyllä kismitti ehkä eniten kuitenkin se että hänen vastustajansa ei vain tuntunut välittävän mistään. Kauanko sitä pitäisi oikein murjoa ennen kuin se alkaisi ottamaan oikeaa vahinkoa... Varsinkin kun hieman oudosti Zeta huomasi että hänen viimeinen potkaisunsa oli ollut voimakkaampi kuin mitä hän oli olettanut. Ehkä se liittyi johonkin mitä hän ei muistanut... Nainen pisti myös merkille että tuuli alkoi yltyä, tarpeeksi että sen huomasi temppelin muurienkin takana. Jotain virkistystä sitä oli jo tarvittukin.
Oli miten oli, niin Haekli oli päättänyt yrittää parhaansa mukaan pysäyttää taistelun estämällä pääsyn korston objektiiville, mutta ei nainen uskonut että se riittäisi. Ei varsinkaan kun toinen puheli mitä puheli, mies ei selkeästikään ollut aikeissa luovuttaa. Mokomakin sekopää. Valitti ja valitti koko ajan. Pitäisi turpansa välillä kiinni, Zeta mietti turhautuneena. Ja miksi hän tunsi pientä kihelmöintiä siellä täällä...? Siinä missä mies purki maailmalle pahaa oloaan, Zeta piti kaiken sisällään, varsinkin kun se nyt loppujen lopuksi oli lähinnä ärtymystä. Rehellisessä miekkataistossa Zeta olisi vain tappanut tuon mokoman suurisuun, mutta ei, pakko käyttää noitakeinoja. Mokomakin. Vaikka kun Zeta kuuli maininnan tämän 'Cashernin' sisarten ilmeisesti olevan kykeneväisiä syömään Zeta välipalaksi niin soturitar hieman kohotti kulmiaan muttei kommentoinut. Joko tämä paskiainen oli adoptoitu, harhainen tai sitten jonkun sortin muodonmuuttaja. Zeta ei oikein tiennyt mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta oli luultavin, mutta paskatkos siitä. Olkoot mitä oli, niin tämän käytöksestä pystyi päättelemään että jonkun kriittisen virheen tämä tekisi ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten kaikki olisi ohi sekunneissa, siitä Zeta pitäisi huolen. Päättömänä oli vaikea puhua ja valittaa. Hieman Zeta huokaisi, mutta muuten kovat puheet eivät tuntuneet tekevän vaikutusta. Itsekseen Zeta ajatteli että olisi kyllä aiheuttanut ruuansulatus-vaivoja miehen 'sisarille', olivat nämä mitä olivat. Jonkun verran alkoi nainen epäillä että olisi kyse lohikäärmeistä, nehän ilmeisesti olivat hyvinkin paljon magiaa käytteleviä paskiaisia jotka vielä muuttelivat muotojaankin, mutta miehen itsensä vahvistus jollain noitajuomilla viittasi siihen ettei mies itse kyllä ollut mitään sellaista. Ellei ollut todella nolo. Nainen ei tuntunut juurikaan kuuntelevan mitä mies puhui, vaikka tuijottikin tätä sangen kylmästi silmiin koko ajan kuten oli tehnyt tähänkin mennessä. Eihän se ollut tähänkään asti toiminut, mutta nainen uskoi siihen että ennemmin tai myöhemmin mies tajuaisi että mitä katsekontaktiin tuli, niin Zeta ei ollut sitä rikkonut koko taistelun aikana. Eiköhän se huomio antaisi nyt ainakin hetken hermostuneisuuden - toisaalta, mies taisi olla liian typerä ajattelemaan moisia asioita. No, ei voi mitään. "Hmm?", nainen äännähti miehen puhuessa romukopista, katsahtaen jonnekin vasemmalle päin. Hän oli ollut aivan varma kuulleensa naisen äänen sanovan jotain. Pah, eikö riittänyt että piti taistella jotain idioottia vastaan vaan sitä alkoi vielä kuulla harhojakin. "Puhut liikaa", nainen heitti miehelle yrittäessään paikallistaa äänen, sekä, no, yrittää saada selvää kuuliko hän sitä oikeasti. Mies selkeästi jatkoi kuitenkin hänen aliarviointiaan, vaikka Zetaa kyllä turhauttikin vähän myöntää että hänen pitäisi yllättää mies voidakseen tappaa tämän, ainakin näillä näkymin. Ja miksi perhanassa hänen koko 'ihoaan' tuntui kihelmöivän tuulen yltyessä.
Vaikka olikin arvannut että ennemmin tai myöhemmin mies tekisi jotain kieroa, tämän äkillinen ryntäys alaspäin onnistui yllättämään naisen väliaikaisesti - mutta vain sekunniksi pariksi. "Nyt", nainen aloitti, iskien metallisuikaleiden peittämän kätensä lähimpään seinään, kipinöiden ilmaantuessa iskun voimasta kun suikaleet lensivät säpäleinä ympäriinsä. Ohimennen Zeta ajatteli että hän oli melko varma ettei ollut pystynyt lyömään noin lujaa vielä puoli minuuttia sitten. "Alkaa", Zeta jatkoi vetäisten hieman henkeä ja repäisi nyt vapaalla kädellä huivinsa alas, paljastaen kasvonsa alapuoliskon. Leuka ja kaula olivat samanlaisen hyönteismäisen panssarin peitossa kuin naisen raajatkin, mutta se varsinainen syy siihen että nainen peitteli osaa naamastaan taisi olla tämän suu - se oli oudon leveä, mikä nyt sekään ei vielä ollut ylitsepääsemätöntä, mutta kun tämän suu avautui taas niin, no, sieltä paljastui aika ikävän näköinen määrä torahampaita. Zeta ei tiennyt mitä oli, vaikka jokin osa hänestä väitti että hän olikin ihminen. Vähän oli se tunne että oikea vastaus oli että Zeta oli OLLUT ihminen... "RRIIIIIITTTTTÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!" nainen kirkui, äänen kohotessa volyymissä huomattavan paljon kovemmaksi kuin ihmiskeuhkoista olisi pitänyt lähteä ääntä. Jos temppelissä oli lasilliset ikkunat, niin, no, nyt ne lähimmät kyllä melko varmasti särkyivät. Naisen huuto kuului takuulla kauas, ja siinä oli takana valtavasti voimaa - se ihan fyysisesti tuntui, vaikkei nyt kovin paljon. Tärkeämpi osa siitä oli se että noin korkea ja noin voimakas ääni pisti melko varmasti lähimmät korvat lukkoon, ja vähän kauemmatkin, ääni kuului takuulla ihan temppelin ulkopuolellekin. Ilmassa oli jotain... outoa. Yltynyt tuuli tuntui vaihtavan suuntaa koko ajan ja Zeta... Zetassakin oli jotain entistä oudompaa. Esimerkiksi tämän osittain haavoittunut käsi päätyi nyt aika ikäviin kynsiin joita ei ollut näkynyt muutamia sekunteja sitten - ja miekka joka oli vasta hetki sitten ollut jotain metallia, olikin jonkunlaista luumaista materiaalia. Tosin tätä asiaa saattoi olla hieman vaikea havaita kun heti huutonsa huudettuaan nainen loikkasi miehen perään uskomattomalla raivolla. Ja vaikka jotain olikin selkeästi muuttunut, niin oli aika mahdotonta sanoa milloin se oli tapahtunut. Yhtenä hetkenä naisen käsi oli ollut panssaroitu, mutta inhimmillinen, ja sitten tilalla olikin äkisti kynnet kuin tikarit. Zeta tunsi olonsa oudoksi, mutta ymmärsi että taistelun säännöt olivat muuttuneet... Syytä hän ei tiennyt, mutta eipä se Zetaa kiinnostanutkaan. Nainen oli antanut miehelle kaksi tilaisuutta häipyä. Kolmatta ei tulisi.
"Tiedätkö", outo, hiljainen ääni kantautui tuulen mukana Haeklin, ja vain Haeklin korviin - oikeastaan, puhuja ei tuntunut pitävän korvia tarpeellisena välipisteenä mitä tuli puheelle, vaan puhui suoraan pään sisään. Tehokasta. Ääni kuului jollekin naiselle ja se oli oikeastaan sangen pehmeä, ja vähän ehkä huvittuneen oloinen, ikäänkuin tämä olisi nauttinut jostakin parhaillaan. "Tuo mies olisi voinut tappaa leidi Zeen aiemmin. Mutta sitten hän aikoi rikkoa luonnonlakeja... minusta sekopäällä on ehkä minuutti elinaikaa, jos on onnekas. Mitä mieltä olet itse?", salaperäinen ääni tuulessa tiedusteli Haeklilta huvittuneena. Zeta oli kaukana kotoaan, ja vaikkei siitä ollutkaan kunnolla tietoinen, hän ei ollut tullut yksin. Normaalisti tämä oli vain hiljainen tarkkailija, mutta... tämäkin havaitsi saman mitä Zeta oli huomannut tilanteen muutoksesta.
|
|