|
Post by spyrre on Nov 14, 2013 17:52:21 GMT 3
((Subia odotellen. Pahoittelut pienestä epämääräisyydestä varsinkin alussa mutta toivon mukaan tästä nyt saa jotain tolkkua. =I ))
Taivaanranta oli pimennyt uhkaavan nopeasti iltatuntien saavuttua laajan, lähes joka suuntaan mäntyineen ja keloineen kurottavan korpimaan yllä, tekemättä paikasta ainakaan yhtään houkuttelevampaa. Tuskin moni matkalainen mielellään suuntaisi tänne edes välttämättä aurinkoisenakaan päivänä, elleivät nämä olleet liikkeellä pakon edessä taikka vain varsin itsevarmoin asentein. Harva päivä hajanaisten, lähes asumattomien Rajamaiden uumenissa oli helppo kenellekään, mutta kuten vanha viisauskin tiesi kertoa: mikä ei tappanut, vahvisti. Kuka hyvänsä alueella vieraillut pystyi varmasti toteamaan tämän varsin pian todeksi viimeistään jos olisi tarpeeksi onnekas onnistuakseen löytämään paikallista asujaimistoa. Paikalliset asukkaat erämaassa olivat pienilukuiset, usein käytännössä eristyksissä ja omillaan, mutta ne jotka olivat päättäneet (tarkoituksella taikka pakon edessä) kiskoa elantonsa moisesta hukka-maasta irrallaan kummastakin kuningaskunnasta joiden rajoja tämä määritti, kertoivat usein paljon joko peräänantamattomasta uudisraivaajien hengestä taikka melkoisesta epätoivosta... Mutta olivat syyt lopulta mitkä tahansa lopputulos oli että ne jotka täällä pärjäsivät olivat kaukana tyypillisistä maanviljelijöistä. Keskellä epäluotettavaa korpea, vaarallista maastoa, kivistä viljelysmaata, sekä säiden ja erämaassa liikkuvien uhkien keskellä olivat ihmiset karuja ja peräänantamattomia kuin jylhät, vanhat metsät ja kalliot ympärillään. Keskellä kaikkea, mutta eivät näiden armoilla, jos mielivät mitenkään tulla toimeen... mutta toisin kuin tosin olisi voinut odottaa, tämä kaikki ei välttämättä tarkoittanut kylmyyttä ja opportonistisuutta.
Asutus oli lähes aina pieni odottamaton yllätys näillä main, mutta kun tämän viimein sai näkyviinsä oli pakko myöntää että se suorastaan istui maisemaan hämmentävän hyvin. Jo ensimmäiselläkin silmäyksellä taisi olla selvää että pieni vaivalla harjun sekä vuorilta valuvan joen tuntumaan raivattu pelto sekä ryhmä säänpieksemiä rakennuksia olivat seisseet tässä jo pitkään. Harmaantunut mutta jämäkkä paalutus joka kiersi karjapihaa ja taloa ei kenties olisi normaalisti ollut näky joka sai saapujan olon tuntumaan erityisen tervetulleelta, puhumattakaan kahdesta valtavasta, takkuisesta koirasta jotka kuljeskelivat vapaina pihamaalla nostaen kumean haukun heti jonkun saapuessa... mutta kun selän takana (ja oikeastaan kaikissa muissakin suunnissa) levittäytyi kalliota ja korpea silmänkantamattomiin alkoi tämän porttiin kolkuttaminen pian vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta ja riskin arvoiselta varsinkin niin illan kuin jo koko päivän kulkua taivaalla seuranneiden uhkaavan tummien pilvien lähestyessä. Varsin moni niistä harvoista matkalaisista jotka olivat harhautuneet eksymään näille main päätyivätkin lopulta toimimaan juuri näin, vain huomatakseen ettei vastaanotto ollut aivan sellainen kuin kyynisempi henkilö olisi voinut olettaa. Kuten karu, koruton ympäristönsäkin oli herra Rothaw jämäkkä, kookas ja tumma mies jolle ei tuottaisi vaikeuksia taltuttaa peltotöissä vikuroiva härkä tarpeen tullen vaikka itsekseen, mutta moni matkalainen oli saanut yllättyä kuinka herkässä leveä hymy piili karskin ulkokuoren alla. Muukalaisten kolkutellessa ovelleen oli Rothaw harvoin vastahakoinen toivottamaan seikkailijoita peremmälle tulen ääreen istumaan ja kertomaan kuulumisia maailmalta. Vaikkakin silminnähden varautuneempi, ei myöskään hänen vaimonsa Endina kieltänyt suojaa tai lämmintä ateriaa hyvistä tavoistaan huolehtivalta matkalaiselta vaan eipä aikaakaan kun tällä olisi käsissään höyryävä kulho keittoa taikka muhennosta nautittavaksi rupattelunsa lomassa, vaikka usein matkalainen saattaisikin tuntea naisen valppaan katseen itsessään tämän kuljeskellessa askareissaan ympäri tupaa silloinkin kun tämä ei nähnyt tarpeelliseksi osallistua keskusteluun. Varomaton ja tyhmä ei selvinnyt pitkälle armottomilla Rajamailla jossa hirviöiden ja petojen lisäksi myöskään rosvoihin tai johonkin vielä pahempaan törmääminen ei olisi ollut odottamatonta, mutta paikalliset pitivät huolen itsestään... tuskin olisi ollut ensimmäinen saati viimeinen kerta kun itsestään liikoja luullut öykkäri tai pari saivat katua päähänpistojaan ja löysivät niin itsensä kuin matkatoverinsakin höykytettynä ja vihaisten koirien ajamana jälleen korvesta, tuurilla vielä kykenevänä juoksemaan tarpeeksi nopeasti jättääkseen maatilan jälkeensä ilman enempiä puremia raivoavilta vahtikoirilta. Oli parasta pitää itsensä pariskunnan hyvällä puolella, ottaen huomioon etteivät näiden kaksi poikaa, Darryll ja Dorian, olleet jääneet paljoakaan jälkeen isästään.
Mutta niin karuksi kuin ympäristö tekikin asukkaansa, saattoi käytännönläheinen väki osoittautua varsin vieraanvaraiseksi mahdollisesti erikoisemmissakin tapauksissa. Myönnettäköön ettei joen vartta seuraillut yksinäinen matkalainen ollut odottanut aivan tällaista vastaanottoa nähdessään pienen maatilan paalutuksineen edessään, mutta nyt istuessaan tulen loimussa hämärässä tuvassa teekuppi hyppysissään ei voinut kuin olla tyytyväinen onneensa kun kuuli raskaiden sadepisaroiden rummuttavan kattoa. "Osuit näemmä tänne juuri passelisti" tokaisi ikkunan ääressä partaansa sukiva Rothaw, seuraten hetken aikaa katseellaan pihan poikki kiirehtivää Doriania joka lähestyi viittansa sekä epäilemättä saappaansakin vettä valuen karjapihan suunnalta ennen kuin käänsi tutkivan katseensa tulisijan ääressä kuumaan juomaansa puhaltelevaan muukalaiseen. "Vaarallista kuljeskella yksikseen näillä seuduilla. Minne edes olet matkalla tätä kautta? En usko että olen nähnyt ainuttakaan teikäläistä näillä main moneen vuoteen." Matkalainen myhähti jokseenkin hyväntuulisesti kysymykseen mutta ei vastannut heti vaikka pari suorastaan kiiluvan vihreitä silmiä kääntyikin kookkaan miehen puoleen, kuin jopa aavistus häivähtävää uteliaisuutta katseessaan tämän viimeisen lauseen kohdalla. "Noh, kaiketi lähes missä hyvänsä voi olla vaarallista. Varsinkin nyt näiden levottomuuksien myötä ei asuttu seutukaan välttämättä takaa mitään... Mutta olen selvinnyt tännekin saakka, korpea tai ei." Nuoren naisen ääni huomautti leppoisasti, tämän kohauttaessa sitten pienesti olkiaan siemaisten teetä kupistaan. "Vuosiin, hmm? En voi puhua muiden puolesta, mutta ainakin minä ajattelin pyrkiä Erwickin maiden suuntaan, enkä oikein pitänyt siitä... hässäkästä rajavartijoiden kohdalla. Aikovat ilmeisesti sulkea tiet kunnes meno rauhoittuu, mutta ties kuinka kauan sellaisessa menee." Matkalainen kohatti uudemman kerran hartioitaan tapaan joka kieli jonkun ulkopuolisen välinpitämättömyydestä paikallisia mellakoita kohtaan, saaden Rothawin tuuheat kulmat kohoamaan hieman. Toisaalta, tämä tuskin lopulta tuli suurenakaan yllätyksenä, kuka vain näkisi vilkaisullakin ettei nainen selvästikään ollut kotoisin mistään lähimain... yleisestä inhimillisestä ruumiinrakenteestaan huolimatta ei ollut ollut salaisuus että tämä ei ollut ihminen edes ennen kuin olento oli riisunut sateessa kastuneen viittansa päältään paljastaen vaatteen sisältä lopulta jotain aivan muuta. Punertavanruskean, epätasaisesti lyhyehköksi kynittyjen hiusten lomasta eivät hymyilleet litteät ihmiskasvot vaan esiin työntyi tylppä, lähinnä jonkinlaisen suuren kissapedon mieleen tuova mustan turkin peittämä kuono, sekä pari kiiluvia vihreitä silmiä, jotka kuitenkin tuntuivat seuraavan tapahtumia ympärillään varsin leppeästi petomaisen ulkomuodon huomioon ottaen. Olento oli jopa riisunut asevyönsä tuolinsa viereen muiden varusteidensa seuraksi, kahden erikoisen huotrassaan lepäävän sapelin vihjatessa ettei nainen huolettomasta asenteesta huolimatta tainnut olla ensimmäistä kertaa liikenteessä... tosin samaa vaikutelmaa vahvistivat varmasti paljon nähneet, mutta laadukkaat ja käytännölliset matkavaatteet tämän yllä sekä kevyet, ja luultavasti tarkkaan valitut kantamukset. Lisäksi kissamaisen olennon olemuksessa ja liikkeissä oli määrätietoista joustavuutta sekä aavistuksen vaivihkaisempaa valppautta jonka saattoi havaita aivan vain teetä juodessakin. Soturin elkeitä, vaikka tunsikin olonsa miellyttäväksi roihuavan takkatulen lämmössä, nainen oli luultavasti valppaampi ympäristönsä suhteen kuin antoi ymmärtää.
"Sitäpaitsi, lähes jokainen kirottu majatalo täältä Magnimariin tuntui olevan tupaten täynnä mitä lähemmäs rajaa tullaan... Olisin luultavasti joutunut nukkumaan puun alla ellen olisi suunnannut tänne. Onni onnettomuudessa, vai mitä?" Mustaturkki viimeisteli kevyen, hyrähtävän naurahduksen keralla silmäten itsekin merkitsevästi ulos. Sade kohisi alas saaden maan lähes lainehtimaan ja tuuli ujelsi retuuttaen jopa metsän kookkaita havupuita mielensä mukaan... tuskin kukaan halusi viettää yönsä ulkona tällaisessa säässä, varsikaan täällä jossa säätila ei välttämättä edes ollut se suurin huolenaihe.
|
|
|
Post by submarine on Nov 16, 2013 17:02:55 GMT 3
Syrjäisellä seudulla yksikin vieras edes viikossa tai kuukaudessa oli jo melkoinen saavutus. Tokihan lähitienoon (niin suhteellinen käsite kuin se olikin näillä rajamailla) väki yöpyi toistensa tuvissa kun oli matkalla johonkin, mutta oikeat, tuntemattomat vieraat jostakin kaukaa olivat harvinainen näky. Eivät tavaton, mutta silti arjesta poikkeava. Ja nyt vieraana oli muutenkin hieman tavallisuudesta poikkeava tapaus. Toki moiseen ei kiinnitetty huomiota kuin vain kepeimmällä mahdollisella tavalla, olisihan kaikki muu kielinyt varsin huonosta vieraanvaraisuudesta, mutta ainakin saattoi siis ehdottomasti sanoa, että päivä oli poikkeus tavanomaisessa arjessa, ja todennäköisesti tulisi olemaan ainoa sellainen pitkään toviin... sikäli kuin siis tavallista arkea näillä seuduilla olikaan. Toinen vieras olisi ollut jo varsin outoa, mutta kaikella todennäköisyydellä kyseessä olisi varmasti ainakin vain joku paikallinen. Jos nyt niin sattuisi jollain ilveellä jopa käymään, että joku muukin ilmaantuisi samana iltana hakemaan suojaa Rothawin tuvasta, siis. Mutta tuskinpa... Epätodennäköistä tai ei, rikkoi äkkiä tuvan kotoisaa, lämmintä tunnelmaa ja rauhaa ulkoa kiirivä, kova ja huomiota vaativa ääni. Pihalla kiertelevät, suuret ja ärhäkät koirat tuntuivat havainneen jotakin, sillä ulkoa raskaasta sateesta kajahteli äkkiä melkoinen, jyly haukku ja räksytys. Ja toisin kuin kissamaisen naisen saapuessa, ei se tainnut olla vain huomion meuhkaamista kun jotakin tapahtui. Vähemmänkin koirista tietävä olisi hyvin nopeasti pystynyt sanomaan, että hurttien räksytyksessä kuului olevan nyt oikeaa raivokasta jännitystä. Kukaties pelkoakin. Ainakin ne raivosivat nyt villisti, juosten äänestä päätellen kiihtyneinä ympäri pihaa. "No mikä terpele siellä nyt on? Reekele, jos se on taas se karhu..." Rothaw-isäntä sadatteli havahtuessaan jutustelustaan vieraansa kanssa, tähyten ikkunasta uudemman kerran ulos hämärään. Suojaa antavan paalutuksen yli oli hankala nähdä yhtään mitään sisältä tuvasta, mutta pientä lisäselvyyttä taisi olla luvassa, kun villisti räksyttävien, ympäriinsä ryntäilevien koirien poikki pujotteli hänen toinen poikansa, Darryll, joka vielä äsken oli valituksistaan huolimatta ollut ruokkimassa eläimiä ulkosalla. Tämä oli eittämättä saanut jo vilkaistua jo tarkemmin tilannetta paaluaidan ylitse, ja kompuroinnista ja tohinasta, jolla tämä tupaa kohti kiiruhti, päätellen kyseessä taisi olla jotakin varsin huolettavaa. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin tämä oli jo tuvan ovella, raivoisat koirat ympärillään pyörien. Rothaw ei ehtinyt edes tiukata vastauksia, ennen kuin tämä jo itse, huohottaen ja hengästyneenä, niitä antoi. "Isä, siellä on jotain... miehiä. Niillä on mukana hirveä peto! Sellainen valtava! Ja aseita! Ne on tulossa portille! Ne varmaan haluaa jotain!" hengästynyt ja ymmyrkäinen nuori puuskutti silmät ymmyrkäisinä ja kiivaasti pihan poikki porttia kohti osoitellen, vilkuillen taakseen kuin olisi pelännyt epäilyttävän väen koska tahansa purkautuvan läpi portista. Ja täpinöissään tämä olikin heti sanottavansa sanottuaan jo kadonnut ovelta, ryntäillen ties minne. Hetkisen verran tuvassa oli kovin jännittyneen hiljaista. Niin Rothaw, toinen poikansa Dorian kuin Darrylkin pysyivät vaiti. Melkein mietteliään arvioiden isäntä tuvassaan tuli vilkaisseeksi ulos ikkunasta, tähyten turhaan kohti porttia, ennen kuin vilkaisi niin vierastaan ja poikaansa, kuin myös varsin painokkaasti ulko-oven vieressä seinää vasten nojaavaa jämäkkää kirvestään. "Pitänee mennä katsomaan mistä on kyse. Jotain taas meneillään", Rothaw mutisi puoliääneen, ennen kuin vilkaisi paljonpuhuvasti poikaansa. Nopeasti kumpikin mies kiskoi viittaa ylleen sateensuojaksi ja saappaita jalkaansa. Ainakaan täälläpäin ei pelätty tai panikoitu... ellei sitten Darryll. Kyseessä ei selvästikään ollut minkäänlainen hätäily, vaan miehet varustautuivat nopeasti ja rivakasti, mutta ilman pakokauhua. Eihän tilanteesta vielä ollut edes mitään selvyyttä. Ohimennen isäntä tuli vilkaisseeksi myös vieraaseensa, köhäisten ennen kuin puhui. "Eh, en tiedä mistä on kyse, mutta ilmeisesti jotain on meneillään kun poika on noin hädissään. Pitänee käydä selvittämässä tilannetta. Jos ei olisi liikaa vaivaa, niin näytät siltä että olet tullut nähneeksi kaikenlaista. Oltaisiin kiitollisia jos voisit tulla mukaan... vaikka tuolla nyt sataakin", isäntä selitti kissamaiselle vieraalleen, kuulostaen eittämättä olevan aavistuksen hämillään kun joutui tällä tavalla rikkomaan vieraanvaraisuuttaan. Mutta tilanne saattoi olla vakavakin, kukaties. Odottamatta sen suuremmin vieraansa vastausta, antaen tämän näyttää päätöksensä teoin eikä vastata siihen sanoin, oli kaksikko niine hyvineen sitten jo ulkona ovesta, tarpoen määrätietoisesti kohti porttia. Isännällä oli kourassa kirveensä, ja pojallaan jykevä, muotoon veistetty ryhmynuija. Myös Darryll liittyi seuraan, noudettuaan ilmeisesti hätäisesti vajasta keihään. Eivät nämä sotaan olleet mennessä, mutta ainakin asia otettiin vakavasti. Tupaan jäikin sitten kissamaisen naisen lisäksi (ainakin hetkeksi, jos tämä nyt lähtisi tukijoukoksi talon miesväelle) myös emäntä, joka jäi selvästikin huolestuneena tiiraamaan ikkunasta asioiden etenemistä.
Portilta tilanteesta saattoikin saada jo paljon selvemmän kuvan. Kun joukko lähestyi sitä, kuului jo myräkän läpikin, kuinka joku hakkasi vasten jämäkkää puuta, kaiketi yrityksenä kolkuttaa parhaansa mukaan. Paksu portti ei vain juuri ääntä kantanut, ja niinpä hakkaaja tuli myös huutaneeksi kerran tai kaksi jotakin "Hei!" suuntaista. Ympärillä raivoisasti pyörivät koirat vastasivat siihen vieläkin hullummalla räksytyksellä. Lisäksi portin viereen oli nostettu varsin hyvänä oivalluksena tikkaat, joita pitkin saattoi vilkaista ulkopuolelle - ja minkä Darryll kaikesta päätellen olikin jo tehnyt. Nopeanpuoleisesti myös Rothaw kapusi natisevia tikkaita pitkin paalutuksen laelle, ennen kuin vilkaisi varovaisesti ylitse. Näky ei ainakaan saanut tätä varsinaisesti huudahtamaan kauhusta, vaikka tämä hetken sitä selvästi yllättyneenä katsoikin ennen kuin kapusi alas. Mikäli joku muukin tuli vilkaisseeksi aidan ylitse ennen sen suurempia, paljastui sieltä näky joka taisi tosiaan ainakin noin nyt sanantarkasti olla sitä mitä oli aikaisemmin kauhuissaan huudettukin. Kuten Darryll oli sanonutkin, seisoi portin toisella puolella nyt miehiä. Kaksi miestä, tarkalleen. Ja oli näillä kyllä aseitakin, ainakin kummallakin miekat ja sitten jousi ja varsijousi. Vyöllä ja asianmukaisesti muuten kannossa, eikä niinkään vaikkapa heilutettavina uhkaavasti. Toisella miehistä oli selvästi varsinaista sotisopaakin, niin kypärää kuin muutakin panssaria, yllään. Ei mitään niin erityisen tavatonta. Huuto hirviöstä taisi tosin pitää paikkansa, ainakin noin nyt suunnilleen. Toinen miehistä oli laskeutunut hevosensa selästä portin vieressä ja kolkutti sitä nyt. Tämä näytti tavallisemmalta matkalaiselta, tuskin olisi kohottanut kenenkään kulmakarvaakaan tavallisesti. Mutta toinen sotisovassaan istui yhä ratsunsa selässä odottamassa - eikä tämä ratsu ollut hevonen. Kyseessä oli hevosta suurempi ja jämerämpi otus, ja selvästi kaikkea muuta kuin rauhanomainen kantojuhta ja kasvinsyöjä. Suurella pedolla oli raidallisen kissapedon (tiikerin, jos virallisiksi alettiin) takaruumis, mutta keskipaikkeilla se muuttui valtavan petolinnun eturuumiiksi hirveine kynsineen ja päineen. Otuksen silmät oli peitetty muotoillun metallilevyn alle kuin suorastaan kypärällä, mutta sen altakin pilkisti hirmuinen nokka. Ja jos oli hiukkaakaan kuunnellut lapsena satuja, tai vain kierrellyt maailmaa, tiesi kyllä hyvin miksi tällaista kutsuttiin: aarnikotka. Outoa kyllä, ei sillä näyttänyt olevan minkäänlaisia siipiä, mutta siitä huolimatta se oli eittämättä juurikin sellainen. Ja mies, jonka kasvot peitti kypärä, istui sen selässä kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Hirvittävä peto tai ei, oli näkyä silti vaikea kutsua lähtökohtaisesti kammottavan uhkaavaksi. Jos aarnikotkaa ei olisi ollut, ei toinenkaan mies varmaankaan olisi herättänyt mitään suurempaa hämminkiä. Ja rehellisesti nämä näyttivät, kaikessa karmeudessaankin, matkalaisilta ratsuineen, etsimässä suojaa. Toisella nyt vain oli... erikoinen ratsu. Josta oli toki ymmärrettävää huolestua, mutta siltikin.
Kun nyt oli saanut tilanteesta hieman paremmin selkoa, ei Rothaw-isäntä vaikuttanut enää läheskään yhtä huolestuneelta. Oikeastaan tämä tuli alas kavuttuaan vilkaisseeksi pahoin säikähtäneeseen poikaansa jopa vaivautuneena, tuhahtaen kuuluvasti. "On siinäkin meillä talon mies! Äitees on hemmotellut sinut pilalle, kun tuommoista pelästyt. Ei nuo ole mitään rosvoja tai ryöväreitä, vaan matkalaisia. Toisella vain on... outo ratsu. Reekelettäkö sinä koko taloa lietsot paniikkiin? Siellä odottaa matkalaisia nyt kylmässä ja märässä ja me olemme sinun takiasi täydessä täpinässä käymään päälle!" tuli roteva mies ojentaneeksi nopeasti poikaansa, kuulostamatta nyt varsinaisen vihaiselta, mutta silti ainakin tuskastuneelta. Jo tämän olemuksestakin pystyi kertomaan varsin hyvin, että muurin toisella puolella ei odottanut tosiaankaan kummallisin asia mitä tämä oli elämänsä aikana nähnyt, eikä siitä oltu erityisen huolissaan. Jokseenkin häkeltyneen hämilleen mennyt Darryll yritti kyllä nopsaan mutista jotakin selityksen puolikasta, mutta se jätettiin tylysti omaan arvoonsa, kun Rothaw itse alkoi sinnikkään kolkutuksen ja huutojen (jotka varmaankin vain saivat portin toisella puolella käydystä napinasta lisäpontta) jatkuessa kiskoa porttiaan auki. "Ja heittäkää ne aseet pois! Täällä ollaan vieraanvaraisia!" isäntä ärähti napakasti vielä päällepäätteeksi. Aavistuksen nolona kaikesta täpinästään poikakaksikko kipitti viemään hipeltämiään aseita pois näköpiiristä ladon taakse. Ja vähänkään tarkempiin korviin erottui kyllä Dorianin heittämä, vähemmän imarteleva mielipide veljensä huseltamisesta...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 16, 2013 22:49:54 GMT 3
Sateen hakatessa taukoamatta kattoa, matkalainen sai varmasti kiittää onneaan päätöksestään seurailla joenvartta jonka ansiosta oli osunut maatilan kupeeseen. Kenties leiriytyminen keskelle tuntematonta korpea ei ollut herkkua normaalistikaan, mutta näissä olosuhteissa moinen olisi ollut lähes mahdotontakin ilman kunnon sateensuojaa jonka löytäminen metsästä olisi varmasti ollut vaikeaa. Kissanainen huokasi itsekseen kohottaen teekuppinsa sitten tyytyväisenä kuonolleen, kunnes ikkunan tuntumassa seisova Rothaw äkkiä päästi ilmoille manauksen. Vihreät silmät nousivat uteliaina tämän suuntaan miehen jupistessa pahaenteisesti jotain karhusta ulos tihrustaen, kunnes ulko-ovi paukkasi äkkiä auki päästäen vilposan tuulahduksen lisäksi tupaan pihalla pyörivien koirien raivokkaan haukunnan sekä jokseenkin hätääntyneen Darrelin. Alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä, että leppoisa tee-hetki tulen ääressä saattaisi jäädä lyhyeksi.
Matkalainen kohotti hieman kulmiaan höyryävän kupin pysähtyessä empimään puolitiehen tämän käsiin, kun olento jäi kuuntelemaan äkkiä puhjennutta hätäistä sananvaihtoa pojan ja isännän välillä. Harjamaisen, pörröisen hiuskuontalon seasta pilkistävät repaleiset, kullatuilla renkailla puhkotut kissamaiset korvat höristyivät valppaasti mutta jotakin epäilyttävää nähneen Darrelin kuitenkin jo rynnättyä täpinöissään jonnekin kunhan oli vain ehtinyt jotenkuten heittää hätäiset uutisensa ilmoille ennen kuin tältä ehdittiin edes kysellä tämän enempää. Tosin saattoi olla turvallista olettaa ettei tämäkään kaiketi tiennyt enempää kuin mitä nopea vilkaisu kertoi, päätellen siitä kuinka nopeasti tämä oli rynnistänyt sisään... ja sitten jo ties minne. Portilla oli kaiketi tekeillä jotain, eikä kyseessä tainnut olla karhu, vaan jotain mahdollisesti huolestuttavampaa... tai siihen suuntaan hätäiset raportit hirviöistä ja aseistautuneista miehistä viittasivat. Punnitseva hiljaisuus, jonka rikkoivat vain myrskyn äänet sekä raivokkaasti räksyttävät vahtikoirat, täytti hetkeksi hämärän, kodikkaan tuvan. Petomainen nainen oli laskenut kuppinsa viereiselle pienelle jakkaralle mutta pysyi vaiti sen hetken kuin siihen ainoaan mahdolliseen lopputulokseen pääseminen vaati, ja siinä vaiheessa kun Rothaw poikineen jo havitteli saappaitaan sekä aseitaan oli naisen pitkäkyntinen käsikin jo tarrannut lattialla lojuvaan asevyöhön. "Luulen että se on parasta. Jos poika on oikeassa ja siellä on jotain ikävää, niitä on parempi olla päästämättä rynnistämään sisälle varsinkaan petojen keralla." Kissaihminen tokaisi, kenties vieläkin hämäävän leppoisaan sävyyn, ennen kuin hymähti. "Toivotaan että meillä kävisi tuuri ja sade jää suurimmaksi huoleksemme tähän hätään" tämä lisäsi vielä kohottautuen tuolistaan ja kiinnittämään vyötä lanteilleen kun muut jo säntäsivät ulos myrskyyn, suurempia vastauksia odottelematta. Jäätyään hetkeksi yksin (no, lukuun ottamatta ikkunasta varuillaan ulos tuijottavaa vaiteliasta Endinaa) kissaihminen viimeisteli toimensa rivakoin elkein. Nykäistessään viittansa harteilleen ja vielä jousen käteensä sekä luotuaan vielä hieman happaman katseen kaatosateeseen tämäkin kiirehti lopulta mutaiselle pihalle, kiskaisten hupun päähänsä rivakoita askeliaan hidastamatta, vain nyökäten ohimennen ikkunasta ulos tuijottavalla naiselle.
Kissa ei ollut varsinaisesti tuonut mielipidettään paljoakaan esille Darrelin rynnättyä yllättäen sisään, mutta tämä oli vakavoitunut nopeasti tilanteen selvittyä... tosin tämä ei vieläkään tuntunut empivän tai olevan päällisin puolin varsinaisesti huolissaan, vain puolelta toiselle epätasaisesti nykivä häntä viitanliepeen alla saattoi kieliä että olento oli todellisuudessa varsin varautunut. Parista ryöväristä aina selvisi mutta hirviöiden kanssa ei ollut leikkimistä, ja tieto jostakusta joka kulki ympäriinsä moisen kanssa oli harvoin hyvä asia. Ei, tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun hän törmäisi epäilyttäviin otuksiin, ja katti ei ollut tarpeeksi tyhmä ottaakseen moista kevyesti. Kiirehtiessään vasten tuulta kohti edessä kohoavaa paalutusta ja porttia nainen hapuili jo ilman suurempia kehotuksia nuolta jänteelle (luoden tosin ohimennen vaivihkaa muutaman varsin epäluuloisen katseen riehaantuneiden kookkaiden koirien suuntaan) saavuttaen portin jokseenkin samoihin aikoihin kun Rothaw jo kapusi ylös tikkaita kurkistamaan paalujen ylitse ulos, molempien poikien odottaessa jännittyneesti alhaalla omia aseitaan puristaen. Kissanainen pysähtyi vaiti näiden tuntumaan vihreä katse valppaasti ylös kiivenneessä miehessä, odottaen jonkinlaista tietoa tilanteesta. Tosin, vaikkei itse paikaltaan ulos nähnytkään, kuulosti epäilyttävästi siltä että joku olisi ryskyttänyt porttia ja yrittänyt huhuilla niin sään kuin riehaantuneiden koirienkin metakan lävitse? ....tällainen nyt ei tainnut varsinaisesti olla kovin yleinen rosvo-taktiikka, varsinkin jos nämä olivat jo marssineet paikalle niin aseet kuin jonkinlainen petokin esillä? Kissa empi hieman pitäen kuitenkin jousensa valmiina vaikkei vielä kohotettuna, kunnes talon isäntä viimein kapusi alas tikkaita, luoden apujoukkoja kiireesti huutaneeseen poikaansa varsin vaivautuneen katseen, kuin hätä ei yhtäkkiä olisikaan enää ollut kuin jonkinlainen väärinkäsitys... jollaiselta tämä oikeastaan varsin pian alkoikin kuulostaa, Rothawin ojentaessa nolostunutta nuorimmaistaan turhien säikkymisestä ennen kuin komensi hankkiutumaan eroon aseistaan ja asteli itse portille.
Myönnettäköön, että moisen metelin jälkeen kissanainenkin näytti olevan jokseenkin yllättynyt loppupäätelmästä kun mies talsi kiskomaan puomia jykevän portin edestä tuupaten toista jaloissa pyörivistä, edelleen räkyttävistä koirista kauemmas samalla kun pojat luikkivat viemään aseitaan takaisin paikoilleen Dorianin jo piikitellessä nolostunutta veljeään mennessään. "Oletko varma? Kukaties jossain piilossa saattaa odottaa lisää että avaisit porttisi." Mustaturkki tiedusteli aavistuksen varuillaan, saaden kuitenkin myös hieman kyseenalaisen vilkaisun kookkaan miehen suunnalta. "Jos ne suunnittelisivat jotain, tuo peto olisi se joka odottaisi piilossa. Jos aikoisi yllättää jonkun, en usko että kukaan marssittaisi tuollaista esille" Rothaw tokaisi ennen kuin nosti murahtaen puomin sivuun vetääkseen raskaan portin raolleen. Nainen epäröi mutta laski sitten jousensa, pitäen aseen kuitenkin kädessään vaikkei nuoli enää levännytkään valmiina jänteellä. Olemus ei tällä hetkellä ollut uhkaava, mutta nuoli löytäisi kyllä jälleen paikkansa nopeasti jos tarvetta tulisi... Taitaisi olla jo turhaa vaivaa kiivetä enää tikkaille kurkistamaan tulijoita kun Rothaw oli jo selvästi päättänyt päästää matkalaiset sisälle, ja mies vaikutti sellaiselta ettei tämän kanssa enää väitelty siinä vaiheessa kun tämä oli jo päättänyt jotain.
"Tervehdys matkalaiset! Kertokaa nimenne ja asianne!" Isäntä jyrähti sateen lävitse kiskaistuaan porttia tarpeeksi raolleen jotta pystyi kohtaamaan kolkuttelijan silmästä silmään. Toisella kädellään mies piteli vielä kirvestään, tosin enemmän siksi koska ei varsinaisesti voinut laskea tätä mihinkään kuin uhkaavasti, ja pidätteli niskavilloista toista räyhäävistä koirista toisella kourallaan tuijottaen tuimasti ulkona odottavia vieraita. Tämä ei selvästikään kierrellyt haluten asiat kerralla selväksi, odottaen tätä muiltakin ennen kuin päästäisi muukalaiset ratsastamaan paalutetulle pihalle. Kissamainen muukalainen ei ollut vielä aivan vakuuttunut tilanteesta mutta ei puuttunut asiaan, seuraten sen sijaan tapahtumien kehittymistä vaiteliaasti sivummasta. Portin narahtaessa auki tämä kurotti vaivihkaa hieman kaulaansa nähdäkseen keitä ulkona odotti, saaden sateen läpi silmiinsä kuitenkin vain häivähdyksen epäilyttävän normaalin näköisestä kolkuttelijasta... sekä jostain melkoisen kookkaasta otuksesta kauempana. Darrel ja Doriankin olivat jo ehtineet takaisin hankkiuduttuaan eroon aseistaan, ja seisahtuivat jännittyneenä (varsinkin Darrel) odottamaan vieraiden astumista sisään. Jo näin monta vierasta kerralla saman päivän aikana oli jo melkoinen sattuma... puhumattakaan näin erikoisista matkalaisista.
|
|
|
Post by submarine on Nov 18, 2013 15:37:29 GMT 3
Ryskytys portilla alkoi käydä pikkuhiljaa vaativammaksi ja kuuluvammaksi, kun ulkopuolella odottavillekin lieni jo varsin selvää, että portin toisella puolella oli väkeä, joka tiesi näistä jo varsin hyvin. Kun nyrkki ei riittänyt, paukutettiin ovea vasten muutamaan otteeseen saappaallakin. Huutoihinkin alkoi tulla lisää määrätietoa, kuten myös tiettyä ärtyneisyyttä närkästystä, joka saattoi olla ymmärrettävää siinä kohtaa kun talonväki odotutti portillaan vaivautumatta edes ilmoittamaan etteivät päästäisi sisään. Se olisi ollut sentään vastaus. Nyt portin sisäpuolelta kuului ilmaantuneille tuulen ulvoessa kaiketi vain epämääräistä kinastelua. Takomista siis jatkettiin, kunnes vihdoin ja viimein joku alkoi kiskoa porttia auki. Vastaanoton tasossa ja sävyssä oli kukaties toivomista, mutta kaipa isännällä oli oikeus kysymyksiinsä. Vaikka olikin juuri viimeiset hetket takonut puista porttia kuin viimeistä päivää ja huutanut kilpaa ulvovan myräkän kanssa, oli etummainen miehistä varsin kiitettävän nopeasti mukana tilanteessa. Melkeinpä silmäänsä räpäyttämättä (oletettavasti, viitan huppu jätti kasvonpiirteet varjoihinsa) tämä suoristui asentoon kun portinrakoon ilmaantuivat jämäkät kasvot, jotka alkoivat järeästi vaatia saada tietää mitä he toimittivat. Ja aivan yhtä nopean valmiina tämä myös vastasi. Mies otti varsin suoran asennon ja melkeinpä pamauttu kantansakin yhteen kuin harjoitellut sananjulistaja. Joka tämä, kukaties, olikin. Ainakin ääni kantoi. Kun tämä otti paremman asennon, saattoi miehen kasvotkin erottaa viitan alta. Jossain määrin terävät, ja melko nuorehkot. Tämä tuskin oli vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Leukaa reunusti lyhyt sänki, joka kertoi ainakin muutaman päivän matkaamisesta. "Minä olen Eidhart Jarallan, Gald Myrskynsiiven, Kotkaritarin, matkatoveri ja sanantuoja!" ilmoitettiin varsin topakasti, miehen tehdessä nopeasti taakseen elkeen kohti yhä valtavan petonsa selässä istuvaa, joka tuntui vain odottavan. Kypärän alta tämä oli melkoisen tutkimaton. "Olemme matkalla halki tämän maan, ja myrsky on yllättänyt meidät. Vetoamme vieraanvaraisuuteenne ja anomme sisäänpääsyä!" jatkettiin. Äänensävy - ja painot olisivat sopineet paremmin ties mihin yläluokkaisen väen tiukan muodollisiin tilaisuuksiin, mutta ainakin vastaus taidettiin antaa varsin selkeästi ja varmasti. Saattoi kaiketi vain toivoa, että se olisi myös tarpeeksi tällaisessa pirullisessa myrskyssä... vaikka toinen miehistä olikin epäilyttävän hiljaa edelleen, mikä harvemmin oli hyvä asia kun istui hirmuisen pedon selässä miekka kupeellaan. Vähempikin tuppasi saamaan epäileväiseksi...
((Eh, pahoittelut että jätin lyhyeksi. En mielelläni käy kauhean pitkiä kaksinpuheluja yksikseni, joten mietin että jätän sinulle mahdolliset vastalauseet tai vaatimukset tai myöntymiset.))
|
|
|
Post by spyrre on Nov 18, 2013 20:18:50 GMT 3
Tunnelmat portin molemmin puolin olivat enemmän tai vähemmän epämääräiset kun sisälläolijat käyttivät hetken tilanteen arviointiin, mikä puolestaan ei tuntunut miellyttävän ulkona kolkuttelevaa miekkosta. Portin takominen (ja kaiketi muukin yleinen ryskytys) kävi hetki hetkeltä pontevammaksi kunnes Rothaw viimein teki päätöksensä vetäisten raskaan portin raolleen louskuttavaa koiraansa pidätellen. Kissaihmisen seuraillessa valppaana mutta vaiteliaana kauempaa myrskyn lävitse siristellen kun näkyviin tuulen riepotteleman sateen seasta ilmaantuikin nuorehko mies, hevonen sekä kauempana odotteleva jokseenkin valtava eläin joka vetikin ensimmäisenä väkisinkin huomion puoleensa. Tarkemmalla katomisella tämänkin selästä saattoi hahmottaa miehen, aseistautuneen ja panssareihin pukeutuneen, tämän odotellessa vaiti ja tutkimattomana jättäen tilanteen selittelyn toverinsa harteille.... joka ei empinytkään tehdä tätä molempien puolesta edes tuiman, järkälemäisen Rothawin ja kaikkea muuta kuin ystävällisen vahtikoiran ilmaantuessa näkyviin portin raosta mikä kieltämättä oli jokseenkin kunnioitettava saavutus.
Näky taisi aiheuttaa pientä hämminkiä kyseenalaisessa vastaanottokomiteassa kun porttia kolkutellut nuorukainen suoristi selkänsä ja kopautti asennon ympärillään riepottelevassa tuulessa kajauttaen sitten napakasti nimensä ennen kuin esitteli kauempana pysyttelevän pedon selässä istuvan miehen lähes mahtipontisen muodollisen tittelin keralla. Moinen tuntui nappaavan pienen tuvan väen jokseenkin yllätyksellä, mutta vaikka pojat liikahtelivat levottomasti taustalla ja vaihtoivat jännittyneitä katseita kun portille kuului ilmaantuneen suorastaan ritari saattajineen, ei Rothaw itse näyttänyt hetkahtavan vaikka roteva mieskin taisi yllättyä hieman vieraidensa laadusta. "Hmh. Vai ihan ritarikin" mies mutisi kaiketi lähinnä itsekseen tihrustaen punnitsevasti pedon selässä istuvaan soturiin ennen kuin laski jälleen katseensa edessään seisovaan etujoukkoina toimivaan mieheen ja nyökkäsi lopulta vakavana. "Hmph. Tällaista väkeä harvemmin näkee meillä päin, mutta kunnon matkalaisia ei ovelta käännytetä tällaisessa säässä" tämä jyrähti viimein, hätistäen koirat kauemmas ennen kuin kiskaisi portin kunnolla auki poikakaksikon suureksi jännitykseksi. "Tervetuloa, käykäähän joutuin peremmälle. Pahoittelut viivästyksestä, mutta näillä main ei voi olla liian varovainen, ymmärrätte varmaan. Ikävä kyllä emme voi tarjota kuin vaatimattoman katon pään päälle sekä lämpimän aterian vatsaa lämmittämään, mutta jos ne kelpaavat on vieraanvaraisuutemme teidän." Rothaw tokaisi astuessaan sivuun tulijoiden tieltä elehtien näitä ratsastamaan pihalle samalla kun loi tiukan katseen Darrelin ja Dorianin suuntaan. Vieraat olivat odottamattomia ja varsin epätavallisia, mutta vaikka vain naiivi tai typerys luotti muukalaiseen ensisilmäyksellä näillä main, vaikuttivat nämä silti kunnon väeltä... ja kieltämättä jonkun niinkin hienon vieraan kuin ritarin saapuminen vaatimattoman tuvan portille oli omiaan saamaan aikaan kiinnostusta, vaikka Rothaw ilmaisikin tämän huomattavasti vakaammin kuin toisilleen jännittyneesti supiseva poikaksikko.
Vaikutti siltä että tilanne ei tainnut sittenkään olla niin vakava kuin oli alunperin pelätty, vaikka olikin ottanut jokseenkin odottamattoman käänteen. Kissaihminen oli jättänyt tilanteen selvittelyt isännän ja vieraiden välille kuten kuuluikin, mutta valppaat, kiiluvanvihreät silmät olivat silti seuranneet järkähtämättä tilannetta... vaikka muodollinen kuulutus saikin aikaan kyseenalaisen kulmien kohotuksen olennon hupun varjoissa. Tulossa ei ollutkaan siis vain kahta matkalaista vaan... suorastaan ritari, saattajineen? Täällä, keskellä korpea? Nainen antoi katseensa tarkastella ensin pikaisesti portilla seisovaa nuorta miestä ennen kuin käänsi huomionsa punnitsevasti itse ritariin, sen verran kuin tätä nyt portin raosta näki. Tämä oli kieltämättä vaikuttava näky valtavan petonsa selässä täydessä sotisovassaan kauempaakin, saaden kissan kuitenkin kohta tuhahtamaan hieman itsekseen. Tämä ei kyllä ollut paikka jossa olisi odottanut törmäävänsä yksinäiseen ritariin... eikä varsinkaan hurjalla aarnikotkalla ratsastavaan sellaiseen, harva oli lopulta edes nähnyt moista hirmua edes kauempaa saati sitten näin läheltä... puhumattakaan siitä että olisi ratsastanut sellaisella. Tämä oli kaiketi tehnyt vaikutuksen Rothawiin isännän alkaessa kiskoa porttia auki kutsuen vieraita peremmälle myrskyn kynsistä. Kissamainen nainen ei kommentoinut vieläkään tämän kuitenkin siirtäessä lopulta jousensa edestään riippumaan olalleen tämän kaarta mietteliäästi kynsillään naputellen kun kaksikko ratsuineen kehotettiin sisään, jääden hetkeksi jokseenkin eleettömänä seuraamaan muukalaisien saapumista huppunsa varjosta.... ellei jälleen epämääräiseen tahtiin heilahtelevaa häntää laskettu. Tervetulotoivotukset jätettiin talonväelle naisen osoittamatta oikeastaan aikeitakaan tehdä mitään vähään aikaan, tämän lähinnä vain mittaillessa saapujia katseellaan näiden ratsastaessa ohi.
"Darrel! Dorian! Lakatkaa pällistelemästä ja etsikää näille... ratsuille paikat! Ja viekää nuo koirat muualle jaloista! Vauhtia!" Rothwan puolestaan hoputti jämäkästi poikiaan ennen kuin puuskahti ja kääntyi kohti tähän saakka puhunutta solakkaa miestä ojentaen tälle kouransa käteltäväksi vaikka tämä vilkaisi kulmiensa alta vaiteliaampaa kotkaritariakin kuin olematta aivan varma miten taustalla pysyvään tapaukseen olisi pitänyt suhtautua ja oliko tälle soveliasta puhuakaan suoraan. Dorian hätkähti veljeään nopeammin ajan tasalle ja tavoitteli koiria kiskoakseen aarnikotkalle irvistelevät ja murisevat eläimet jonnekin vajan suuntaan, Darrelin puolestaan jäädessä enemmän tai vähemmän varuillaan silmäilemään ennen kaikkea lintumaista petoa ratsastajineen. "Olen Rothwan, ja tuossa ovat poikani Dorian ja Darrel" kookas mies esitteli samalla kun viittoi matkalaisia kohti tupaa, vilkaisten jälleen hieman kärttyisästi muutaman metrin päässä vetelehtivää nuorukaista joka näyttivät empivän melkoisesti ratsujen suhteen olematta oikein varmoja mitä näiden suhteen olisi pitänyt edes tehdä. "Eh, tosiaan. Ja tämä on Cathryn, myös hän on vieraanamme tänään" isäntä päätyi lopulta viittaamaan kohti kissamaista naistakin, joka tosin tuntui jo ottaneen muutamia askeleita kohti tupaa kuin olisi olettanut esityksen olevan ohitse. Esittelyyn sentään vastattiin kuitenkin lähinnä hymähdyksellä ja tiedostavalla nyökkäyksellä, vaikka nainen onnistui vihreiden silmien pohtivasta tarkastelusta huolimatta vaikuttamaan hieman puolivillaiselta koko hommaan, syystä tai toisesta. No, ainakaan tämä ei sentään ollut rynnistänyt vielä minnekään, sellaisen olisi kaiketi voinut jo tulkita suorastaan epäkohteliaaksi.
|
|
|
Post by submarine on Nov 19, 2013 18:02:27 GMT 3
((Hmmh, pahoittelut, muutan hieman koirien juttua tässä. Ja ehkä vähän muutenkin tuota loppuasetelmaa.))
Vaikka tiensä isäntä Rothawin kotiin löytäneet vieraat taisivatkin olla varsin erikoinen näky ja tavallisuudesta poikkeavia, katsoi tämä ilmeisesti hetken kyräilyn ja vaiteliaan mietiskelyn jälkeen voivansa uskoa näiden tarinaan ja vilpittömyyteen ainakin sen verran, että sietäisi päästää nämä sisään. Suojaa pyytävien käännyttäminen tässä säässä ilman erinomaista syytä olisi ollut melkoisen karmea vieraanvaraisuuden rikkomus, etenkin tällä tienoolla jossa moisesta välitettiin melkoisesti. Jos mies ei pystynyt tarjoamaan matkalaiselle suojaa kattonsa alta pyydettäessä, oli häneen turha luottaa tai uskoa muutenkaan. Niin menivät sanomattomat lait ankarilla mailla, jossa kukaan ei yksin selvinnyt. Toisaalta, se joka noita ikiaikaisia sääntöjä ja vieraanvaraisuutta käytti väärin sai päälleen vielä suuremman raivon ja vihan. Nyt ei onneksi tainnut olla syytä miettiä kumpaakaan rikkomusta, sillä loppujen lopuksi isäntä päätyi kuin päätyikin avaamaan porttinsa matkalaisille, päästäen nämä astumaan sisään. Se ei nyt varsinaisesti näyttänyt hämmentävän ainakaan etummaista miestä, mutta siitä huolimatta tämä jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen melkein kuin olisi aavistuksen yllättynyt että tämä olikin mennyt näin helposti, eikä oltukaan tarvittu enempiä selityksiä tai vaatimuksia. Ilmeisesti siihen oli tavallisesti totuttu. "Kiitän armeliaisuudestanne. Pyrimme olemaan parhaita mahdollisia vieraita talossanne", Eidhartiksi itsensä esitellyt vastasi kumartaen syvään, ennen kuin vilkaisi taakseen kohti petonsa selässä istuvaa ritaria, nyökäten kevyesti ennen kuin lähti taluttamaan hevostaan sisään. Mies sotisovassaan seurasi tämän perässä, ratsastaen kookkaalla aarnikotkalla sisään porteista vaiteliaasti ja tasaisesti. Olento, jonka suurin osa olisi mieltänyt eittämättä hirviöksi, tuntui tottelevan tätä melkoisen kevyillä komennoilla tai osoittamatta edes minkäänlaista halua hangoitella vastaan. Silti se näytti eittämättä ylväältä ja kammottavalta astuessaan porteista, vaikka sen silmät nyt olivatkin piilossa.
Kaksi matkalaista ratsuineen seisahtuivat mutaiselle pihalle, enemmän tai vähemmän keskelle kerääntynyttä, ihmettelevää joukkoa. Eidhart antoi silmiensä vain nopeasti kiertää huppunsa alla, nyökäten kertaalleen jokaiselle pihalla olijoista tiukan asiallisesti, mutta aarnikotkan selässä yhä istuva mies tarkkaili selvästi tiukemmin jokaista. Vaikka tämän päässä olikin kypärä, joka peitti kasvot, saattoi tämän katseen silti tuntea varsin helposti, kun kypärä kääntyi kohti jokaista yksi kerrallaan. Se ei viipynyt kauaa perheen pojissa, kuin näissä nyt ei olisi ollut katsottavaa, mutta pysähtyi hieman pidemmäksi hetkeksi isäntään. Tämäkin oli kuitenkin nähty oman aikansa jälkeen. Mutta kissamaiseen naiseen jousensa kanssa se kiinnittyi. Tässä oli selvästi enemmän katsottavaa, monellakin tavalla, eikä kyse ollut selvästikään vain siitä että tämä nyt oli oudonnäköinen. Outoa aarnikotkalla ratsastava mies tuskin kaipasi tai näki liian vähän. Ei, naista tunnuttiin arvioitavan varsin tiukasti, siinä määrin että ritariksi väitetty nojautui jopa aavistuksen tätä kohti ratsunsa selässä, mitä kuitenkin korosti melkoisesti sotisovan narahdus. Näkymättömien silmien tuijotus oli eittämättä tiukka. Ties mihin tuijotus olisi mennyt jos sitä olisi saanut jatkaa kaikessa rauhassa, mutta sitten se kuitenkin katkaistiin varsin äänekkäällä häiriöllä. Tähän asti varsin rauhallinen ja tasainen aarnikotka oli aikansa tuijotellut (tai ainakin tiukasti pitänyt nokkansa kohti) räksyttäviä koiria. Ja sitten se kohottautui äkkiä niin suureksi kuin pystyi, päästäen valtava nokka ammollaan hirmuisen, korvia särkevän rääkäisyn, joka sai aivan varmasti muitta mutkitta yhden jos toisenkin, ainakin talon pojat, kavahtamaan itseään suojaten taaksepäin. Koirat, jotka tähän asti olivat räksyttäneet varsin raivoisasti niin kovina kuin vain mahdollista hiljenivät hyvin nopeasti ja luikkivat häntä koipien välissä isäntänsä taakse turvaan. Ja kauempana karjasuojassa eläimet huusivat kauhuissaan. Eidhart, joka seisoi oikeastaan aivan aarnikotkan vieressä, ei näyttänyt kuitenkaan läheskään niin kauhistuneelta kuin olisi voinut odottaa. Yllättyneeltä, mutta ei kauhistuneelta. Tälle tuli tosin täysi työ pidätellä ja rauhoittaa hevostaan, ettei se olisi rynnännyt panikoiden ties minne. Mitä taas tuli mieheen aarnikotkan selässä, ei tämä näyttänyt varsinaisesti edes yllättyneeltä. Nopeasti tämä vain laski kätensä pedon niskalle, päästäen muutaman äänen, jotka kukaties olivat rauhoittavia. Ainakin niillä oli varsin rauhoittava vaikutus siihen, sillä valtava eläin asettui nopeasti takaisin aloilleen. "Pahoittelen. Näyttää siltä, että koiranne eivät miellytä hänen toveriaan", Eidhart ähkäisi hetken perästä, yrittäen parhaansa mukaan pidellä yhä järkyttynyttä hevostaan, vilkaisten kuitenkin nopeasti koiriin, jotka olivat hiljentyneet varsin nopeasti. Ja mitä tuli hänen oudosti nimeämäänsä "toveriin", ei ratsuun, näytti aarnikotka tosiaankin varsin... tyyneltä. Ei vihaiselta tai hyökkäävältä. Rääkäistyään raivoisasti se oli taas täysin rauhallinen, jos pientä pään riepottelua ei laskettu. Kuin koirat olisivat vain ärsyttäneet sitä ja ne piti palauttaa takaisin paikalleen. Kuin surkeat rääsyläiset uhittelemassa ja isottelemassa jollekulle mittaamattoman paljon itseään korkea-arvoisemmalle. Ne piti palauttaa ruotuun, ja koirat olivat eittämättä palanneet sinne varsin nopeasti. Vaikea sanoa mitä isäntä tästä oli mieltä, mutta tyrmistynyt hiljaisuus lieni varsin ymmärrettävää, ainakin.
Hetken verrana hiljaisuutta kesti, melkeinpä kiusaantuneeksi asti, ennen kuin isäntä Rothaw sai taas tilanteen takaisin hallintaansa, huutaen nopeasti muutaman komennon pojilleen pistää asioihin vauhtia ja tehdä jotain koirille, jotka nyt painautuivat vikisten vasten isäntänsä jalkoja kuin mitkäkin vahtien irvikuvat. Ja ainakin koirat otettiin mielellään hoteisiin, mutta ratsujen hoitamisen kohdalla kumpikin loi vain hyvin järkyttyneen, epäuskoisen katseen isäänsä. Ei kai tämä todella uskonut että kumpikaan heistä olisi tarpeeksi hulluja edes minkään rangaistuksen uhalla lähestymään selvästi raivohullua petoa hiukkaakaan? Veljensä kauhuksi ja raivoksi Dorian onnistuikin rivakampana nappaamaan koirat ja melkeinpä pakenemaan niiden kanssa ja verukkeella ties mihin, jättäen veljensä hirmuiseen pulaan. Taisi olla kaikkien onni, että Eidhart soi pojille (tai etenkin nyt yhdelle jäljelle jääneelle pojalle) armahduksen kohottamalla nopeasti kättään, kun isäntä yritti mahdollisimman topakasti ottaa tilanteen haltuunsa. Tämä oli vihdoinkin saanut hevosensa rauhoittumaan siinä määrin että pystyi päästämään toisen kätensä sen suitsilta. "Uskon, että on parasta jos hoidan ratsumme itse. Kaikella kunnioituksella poikaanne kohtaan, en usko että hän kykenisi millään käsittelemään aarnikotkaa. Se haistaa hänen epävarmuutensa, eikä hän tiedä mitä tehdä. Jos hän näyttää minulle paikan, olemme aivan tyytyväisiä", sananjulistaja ja ilmeisesti jossain määrin yleinen palvelijakin selitti, ennen kuin astahti kohti Galdiksi kutsuttua, osoittamatta mitään pelon merkkejä vaikka joutuikin aivan aarnikotkan valtavan nokan vierelle. Eidhart vilkaisi ylöspäin, selvästikin odottavaan sävyyn ja ojentaen kättään, mutta eleeseen ei heti vastattukaan. Oikeastaan kotkaritari jäi tuijottamaan tätä kuin kovinkin empiväisesti, vilkaisten aarnikotkaankin kuin olisi suorastaan pelännyt laskea sitä kenenkään muun käsiin... eikä niinkään näiden vaan pedon itsensä vuoksi. Moinen sai toisen huokaisemaan "Minä osaan kyllä tämän, onhan se nähty. Ei sinun tarvitse sitä joka kerta sukia", maasta ylöspäin katsova kehotti, kohottaen kättään aavistuksen painokkaammin. Se ei kuulostanut niinkään oikealta kiistalta, kuin varsin rutiininomaiselta jahkailulta. Ja hetken emminnän jälkeen sotisopaansa sonnustautunut lopulta laski ohjakset tämän käteen, ennen kuin sitten laskeutui varsin tottunein elkein satulasta. "Noniin. Näytähän tietä", Eidhart tokaisi kummankin ratsun mukaansa saatuaan toiselle pojista, ilmeisestikin Darrelille, joka sitten varsin huojentuneena lähtikin näyttämään tietä. Mies seurasi tätä, eikä aarnikotkallakaan tuntunut olevan mitään hankaluuksia totella.
Pihalle jäikin äkkiä vain kolme hahmoa, jokainen varsin erilainen. Hetken verran "kotkaritari" tuntui odottelevan ja katsovan vaiteliaana Eidhartin perään, kuin odottaen että tämä tosiaan oli mennyt, ennen kuin sitten lopulta äkkiä tarrasikin kypäräänsä. Se irtosi muutamalla rivakalla liikkeessä, ja alta paljastui niin näky kuin äänikin, jota tähän astinen vaitelias virallisuus tuskin oli antanut odottaa. "Huh. Luulin hukkuvani tähän reekeleen kypärään. Vettä joka puolella!" Gald puuskahti kaikkea muuta kuin jäykän virallisesti, ravistellen aikansa päätään vapauttaakseen hiuksensa kypärän alle tungetulta nutturalta, ennen kuin vilkaisi lopulta muita pihalla seisovia. Ja toisin kuin olisi voinut olettaa ilman sen parempia merkkejä mistään muustakaan, ei kyseessä ollut ihminen. Ei ainakaan kokonaan. Toki miehen kasvot olivat nyt ihmisjärjellä tunnistettavat, mutta tarkemmat piirteet olivatkin jotain aivan muuta. Ensinnäkin hänen ihonsa oli jossain määrin vihertävän sinertävä. Ei räikeä, mutta silti eittämättä siinä määrin että sen huomasi. Muuten hänen piirteensä olivatkin varsin terävät, suorastaan lintumaiset, jossain määrin kyömyä nenää myöten. Kaikkein silmiinpistävin piirre taisivat tosin olla hänen... no, silmänsä. Ne olivat kaukana ihmismäisestä, kellertävät ja pienipupilliset. Niiden katse oli hyvin läpitunkeva ja tiivis. Kuin jollakin valtavalla petolinnulla. Ja silmistä katse kiinnittyikin varsin helposti ja nopeasti niiden yläpuolella olevaan tukkaan, joka sekin erosi melkoisesti tavallisesta. Hailakanharmaa kuontalo oli pitkää ja hienoa, mutta siinä oli ilmiselvästi seassa, etenkin ohimoilla ja tyvessä, höyheniä. Ei erityisen suuria, mutta silti varsin kieltämättä höyheniä. Outo näky tai ei, ei Gald antanut kenellekään liiaksi aikaa vain ihmetellä itseään, sillä varsin nopeasti muutaman kerran huokaistuaan ja itseään ravisteltuaan mies astahti eteenpäin, ojentaen kättään vuoronperään talon isännälle ja toiselle vieraalle tuttavallisesti. "Pahoittelut, Eidhart on sitä mieltä että hänen on parasta hoitaa tällaiset. Olen tosiaan Gald... Kotkaritari kuten sanottiinkin. Se kuulostaa kaiketi hienolta", mies töksäytti varsin suorasukaisesti, ravistellen nyt kaikkia käsiä joita vain tarjottiin. Varsin nopeasti taisi käydä selväksi sekin, että hän lieni Eidhartiakin nuorempi, tuskin paljoakaan yli kahdenkymmenen... tai sen, mikä hänen tapauksessaan nyt vastasikaan sitä. Mutta vilpittömyyttä tuntui kyllä löytyvän.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 20, 2013 20:48:31 GMT 3
Kunhan tervetulotoivotuksista oli selvitty, jäivät kaikki läsnäolijat seuraamaan hetkeksi katseellaan kun odottamaton kaksikko asteli ratsuineen paalutetulle pihalle, koirien raivokkaista vastalauseista huolimatta. Otukset pörhistelivät niskojaan ja louskuttivat kuin viimeistä päivää uhitellen näiden reviirille tunkevalle valtavalle lintumaiselle pedolle piittaamatta Rothawin napakasta otteesta toisen hurtan niskavilloista, eikä kumpikaan tuntunut ottavan kuuleviin korviinsa ärtyneitä komennuksia joilla nämä pyrittiin hiljentämään keskustelun lomasta. Suuri vieras peto oli tunkemassa keskelle näiden pihapiiriä, eikä kumpikaan koirista (jotka olivat myös kieltämättä kunnioitettavan kokoisia lajitovereihinsa verrattuna vaikkeivat tietenkään vetäneet vertoja aarnikotkalle) aikonut niellä moista hävyttömyyttä purematta.... vaikka ainakaan vielä kumpikaan ei ollut vielä valmis toteuttamaan uhkaa ainakaan käytännössä, kovasta uhostaan huolimatta. Kissamainen nainen seurasi vähäeleisesti niin ihmisten kuin eläintenkin terverulotoivotuksia sivusta, vaikuttaen kieltämättä myös aavistuksen nihkeältä ympärillä pyörivien hurttien suhteen, mutta jätti nämä kuitenkin lähes huomiotta niin kauan kuin kumpikaan eläimistä ei tunkenut liian lähelle.
Rothawin ja toisen, puheliaamman miehen vaihtaessa tervehdyksiä koirien haukun ylitse kuten hyvät tavat vaativat, olento tyytyi seisomaan joustaan mietteliäästi olallaan naputellen hieman etäämmällä... näennäisesti paljoakaan liikkumatta mutta valppaana, varsinkin kun aarnikotka ratsastajineen viimein asteli pihaan. Ensimmäinen, tavanomaisempi mies hevosineen oli nopeasti kartoitettu tämän jutustellessa sulavasti talon isännän kanssa kuin ei olisi edes huomannut heidän seisovan keskellä kaatosadetta ja raivohulluja vahtikoiria, tai sitten hirviö vain yksinkertaisesti veti (ymmärrettävästi) huomion puoleensa vain olemassaolollaan, tummalla hupulla suojatun pään kääntyessäkin vähäeleisesti mutta paljonpuhuvasti seuramaan hyvin pian tämän liikkeitä. Samanlaista jännitystä ei ollut havaittavissa kuin kaikkea täpinöissään ja silmät ymmyrkäisinä isänsä tuntumasta seuraavilla nuorukaisilla, mutta vaikka ei tätä varsinaisesti esiin tuonutkaan taisi nainen jopa tietää mitä katsoi, eikä tainnut varsinaisesti olla erityisen luottavaisella kannalla tämän suhteen. Mutta aarnikotkan lisäksi, vähintään yhtä oleellisena ellei jopa enemmänkin, saapui myös tämän selässä istuva ritari. Vaikka eläin oli vähintäänkin valtava ja uhkaava kääntyi pistävän vihreä katse pian yläviistoon tämän selkään mittailemaan ylhäällä, paljon hevosen selkää korkeammalla ratsastavaan soturiin hiljaisen punnitsevana, kynnet edelleen tasaisesti jousen kaarta naputellen. Jo kättelyssä (tai tarkemmin ottaen jo tätä ennen) oli välittömästi nähtävissä että kyseessä oli kaikkea muuta kuin tavanomainen tuttavuus.... mutta hieno ratsu ja komea titteli eivät vielä välttämättä taanneet mitään muuta kuin mahdollisesti varakkaan perheen... Ainakaan kissamainen nainen ei vakuuttunut vielä näin helposti, ellei jopa hieman päin vastoin, vaikka kaipa se olisi myönnettävä ettei aarnikotka varmasti ollut helpoiten hankittavien saati käsiteltävien eläinten listalla.... Ja jos ei muuta, kaiketi se oli ainakin pakko myöntää että panssaroitu mies näytti käsittelevän ratsuaan hyvin helposti ja tottuneesti. Tarkemmin ajatellen, tuskin ne hemmotelluimmat ylhäisönuorukaiset myöskään eksyisivät itsekseen tällaiselle seudulle sen sijaan että ratsastelisivat mielummin pullistellen pitkin kaupunkien katuja. Tämä yksilö taisi jopa olla elkeissään enemmän jo oikean soturin suuntaista. Kun taustalla tunnuttiin lähinnä vaihtavan muodollisuuksia oli nainen kenties hieman epäkohteliaasti jo lähes lakannut kuuntelemasta löytäessään mielestään kiinnostavampaa seurattavaa. Vaitelias olento ei tehnyt numeroa itsestään mutta varsin pian kävi selväksi ettei tämä ollut ainoa tilannetta kartoittava taikka jäänyt huomiotta. Kypärän liikkeistä päätellen myös Kotkaritari tuntui käyvän läpi läsnäolijoita, kunnes visiirin peittämä pää viimein kääntyi kissamaisen olennon suuntaan ja tuntui pysähtyvän. Nainen kallisti hieman päätään kohottaen aavistuksen verran kulmiaan huppunsa varjossa soturin syystä tai toisesta tuijotellen jopa hieman kumartuen kohti panssariaan narauttaen, mutta ei liikkunut paikoiltaan vaikka näkymättömissä päähineen suojissa repaleiset korvat painuivatkin hieman varuillaan taaksepäin.
Mutta ennen kuin kumpikaan punnitsijoista taisi päästä varsinaiseen lopputulokseen, päätyi peto miehen alla puolestaan äkkiä menettämään malttinsa. Linnun äkkiä suoristautuessa uhkaavasti ja päästäessä hurjistuneen rääkäisyn kohti taukoamatta louskuttavia koiria tämä aiheutti ympärillään nopeasti ymmärrettävän pelästyneen kavahduksen. Koirat vaikenivat tyrmistyneinä ja pakenivat uikuttaen yllättyneenä kirvestään kohottaneen Rothawin suojiin pelästyttäen pojatkin kavahtamaan pitkän askelen kauemmas niin itseään pörhistelevästä petolinnusta kuin Eidhartin säikähtäneenä huitovasta hevosesta... muukalaiskaksikon puolestaan näyttäessä varsin rauhallisilta ja vain korkeintaan hieman yllättyneeltä moisen hirviön protestista. Jopa kissanainen säpsähti askelen etäämmälle jännittyen välittömästi pedon hermostuessa kätensä etsiytyessä refleksinomaisesti viitan liepeen alla riippuvan sapelin kädensijalle, mutta vaikka aiemmin lähinnä uteliaaseen katseeseen ilmestyi äkillistä terää ei tämä kuitenkaan kiskaissut asettaan esille hoksatessaan pian tilanteen laadun. Saatuaan koirat hiljaisiksi näytti valtava aarnikotka tyytyvän tähän ja rauhoittuvan nopeasti, vaikkakin ilmeisen itsetietoisena, ratsastajansa tyynnytteleviin elkeisiin, eikä lopulta näyttänyt kaavailevan käyvänsä kenenkään kimppuun kiivastumisestaan huolimatta. Eidhartin kiskoessa villiintynyttä hevostaan taas kuriin kissa vilkaisi tätäkin varuillaan kunnes todettuaan tilanteen rauhoittuneen tämä suoristi jälleen ryhtinsä... tosin pitkäkyntisten sormien liikkumatta tällä kertaa kauas miekasta vaikkei jäänytkään kärkkymään tämän tuntumaan suoranaisen uhkaavasti. Jokseenkin viileästä pokerinaamasta huolimatta siitä ei kuitenkaan päässyt mihinkään että moinen äkillinen metakka oli vihlaissut tarkkoja korvia melkoisesti ja tarkkasilmäinen saattaisi kenties havaita viitan liepeen alla piileksivän hännän pörhistyneen hieman.
Eidhard oli varsin nopea selittelemään pedon käytöstä omaa ratsuaan rauhoitellen, näyttäen jokseenkin hämmentävästi asennoituvan koko tilanteeseen varsin tyynesti vaikka seisoskelikin itse kaikkein lähimpänä valtavaa petoeläintä. Nainen loikin miekkoseen varsin kyseenalaisen katsahduksen ennen kuin häntäänsä heilauttaen asettui uudemman kerran tarkkailemaan pitäen kuitenkin tällä kertaa kotkaa vielä aavistuksen varautuneemmin silmällä. Rothawkin räpytteli yllättyneenä silmiään tuuheiden kulmiensa alta kunnes uskaltautui nyökkäämään ja irrottamaan katseensa aarnikotkasta mulkaistakseen nyt takanaan piileksiviä suuria takkuisia ja yhtäkkiä huomattavasti hiljaisempia hurttia. "No eipä näemmä, mutta ei kai voi syyttää" tämä tokaisi ihailtavan nopeasti yllätyksestä toipuneena, komentaen sitten poikiaan hoitamaan niin koirat kuin ratsutkin suojaan, pois jaloista ja luonnollisesti mahdollisimman kauas toisistaan kuin mahdollista. Dorian säntäsikin varsin hanakasti tiehensä koirien kanssa jättäen Darrelin tuijottamaan jokseenkin kauhuissaan valtaisaa petolintua, ennen kuin Eidhart tämän suureksi helpotukseksi totesi että taitaisi olla parasta että matkalaiset hoitaisivat itse oman ratsunsa. Rothaw suki partaansa mutta nyökkäsi sitten jämäkästi, ohjeistaen hermostuneen Darrelin ohjaamaan aarnikotkan ladon suojiin, kauas karjasta ja hevosista. Syystä tai toisesta pedon ratsastaja tuntui yllättäen empivän luovuttaa linnun toverinsa huomaan saaden jälleen pienen pään kallistuksen mustaturkin suunnalta, kunnes tämä viimein suostuikin, kavuten mutaiselle pihalle sotisopa kolahdellen ja sateessa kiillellen.
Eidhartin kiirehtiessä eläimineen Darrelin jäljessä kohti ulkorakennuksia seurasivat niin kissa kuin ratsastajakin tätä hetken katseellaan, naisen tosin lähinnä halutessa vain nähdä mihin peto majoitettaisiin varmuuden varalta, kunnes tämä päästi pienen puuskahduksen huppunsa varjosta ja käänsi katseensa kahteen edessään seisovaan miekkoseen. Isännän hoitaessa esittelyt nainen tyytyi lähinnä nyökkäämään silmäillen muukalaista edessään, kun mies keskittyi hetkeksi kiskomaan kypärää päästään. Se, mitä tämän alta paljastui oli olosuhteistakin huolimatta omiaan saamaan yllättyneitä katseita niin erikoisilla kasvonpiirteillään kuin äkkiä löytyneellä puheliaisuudellaankin... puhumattakaan siitä että teräväpiirteinen mies näytti oikeastaan jopa nuoremmalta kuin toverinsa. Pienestä yllättyneisyydestään huolimatta Rothaw kuitenkin kätteli vierastaan jämäkästi tapansa mukaan, kissan kuitenkin näyttäessä viivyttelevän hieman nuorukaisen kääntyessä hänen suuntaansa. Olento raaputti mietteliäästi leukaansa kunnes kuitenkin ojentaen kätensä myhähtäen puristettavaksi, liikauttaen tämän viimein pois miekkansa läheltä. Ainakin tämä tuntui jossain määrin aavistuksen vähemmän viileältä ritarin viimein puhuessa itse, ja oikeastaan varsin miellyttävän suorasukaiseen tapaan. "Voin kuvitella. Se luultavasti suojaa paremmin kaikkea muuta vastaan kuin säätä" tämä totesi kevyesti osoittautuen itsekin viimein puhetaitoiseksi ja mittaillen ohimennen yllättävän lintumaisen miehen piirteitä nähdessään nämä nyt paremmin. "Hmmh. Mistä kukakin pitää, kaiketi. Osuvaa, sentään. Minun nimeni jo taisit kuullakin muiden ohella" kissaihminen lisäsi kohauttaen hieman harteitaan vetäessään kätensä takaisin, melkoisen suppeat tervehdykset suoritettuaan. Nainen ei tuntunut olevan erityisen otettu titteleistä tai muista hienouksista, ainakaan tällä ei tuntunut olevan tarvetta lisätä isännän lyhyeen esittelyyn mitään, edes sukunimeä... tosin silläkin taisi olla asian kanssa jotain tekemistä miten kissa vilkuili vuolaasti vettä valuvan viittansa alta jokseenkin malttamattomasti tuvan lämmintä valoa hehkuvien ikkunoiden suuntaan nyt kun koko aiempi hässäkkä tosiaan tuntui olevan väärä hälytys. Outo ja odottamaton sellainen, mutta väärä joka tapauksessa.
"No, se siitä. Emmeköhän ole seisoskelleet jo sateessa tarpeeksi, lienee parasta painella takaisin sisään ilmoittamaan rouvalle mistä oli kyse--" tämä aloitti, tosin kääntäen äkkiä päänsä yllättyneenä kun tuvan ovi vetäistiin rivakasti auki kesken virkkeen. Kuin tilauksesta seisoi oviaukossa äkkiä varsin tuima Endina ikävän näköinen puuvarsta kädessään, selvästi äskeisen metakan kuulleena ja varsin epäilevänä kun ulos lähtenyt joukko ei ollut tulossa takaisin ikkunoita piiskaavan myrskyn seasta. Rothaw naurahti kumeasti partansa uumenista ja kiirehti tupaan selittämään vaimolleen tilanteen olevan kunnossa ennen kuin viittasi hoputtavasti pihamaalla seisovalle kaksikolle. "Noh, käykäähän sisälle! Eivätköhän pojat osaa tuoda toverisi perässä kun ehtivät ilman että tarvitsee jäädä odottelemaan" tämä tokaisi tömistellen sitten asettelemaan kirvestään kädestään takaisin paikalleen ovenpieleen. Ainakaan Cathryniä ei tarvinnut kauaakaan suostutella vaan olento suuntasi varsin pian perässä märkiä saappaitaan mennessään ravistellen, haikaillen epäilemättä jälleen takaisin takan ääreen. Hän taisi olla nyt sateessa seisoskelun jälkeen vielä märempi kuin alunperin saapuessaan....Ohimennen tämä vilkaisi olkansa ylitse Galdin suuntaan jäämättä kuitenkaan suuremmin odottamaan ennen kuin kiirehti sateensuojaan, olettaen miekkosen osaavan seurata itsekin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 24, 2013 19:43:27 GMT 3
Galdin oli pakko myöntää, ettei tämä paikka tai ajatus täällä yöpymisestä tuntunut ainakaan vielä erityisen kammottavalta. Hän oli aluksi ollut koko ideaa vastaan, vaikka Eidhart olikin parhaansa mukaan yrittänyt vakuuttaa, miten oli vain asiaankuuluvaa yöpyä "rahvaan" (kuten tämä asian ilmaisi) tuvissa. Hänellä oli usein ollut aivan tarpeeksi jo johonkin kylään asettumisessa kun väellä oli oma mielipiteensä aarnikotkasta lähettyvillä, puhumattakaan nyt jonkun talosta. Mutta Eidhart oli vaatinut ja ehdottanut ja lopulta pitkälti tuputtanutkin, selittäen miten väki kyllä myöntyi kun asian esitti näille määrätietoisesti ja selkeästi - tai siis vähemmän kauniisti piti paljon ääntä ja käytti suuria sanoja. Eidhart oli sellainen tapaus. Mutta kaipa se oli toiminutkin, eikä hän lopulta voinut olla erityisen pahoillaan siitä, että pääsi suojaan myräkältä aivan oikean katon alle. Ilmeisestikään Gald ja Eidhart eivät olleet edes ainoa vieraat tänään täällä. Eittämättä ja peittelemättä varsin kissamainen nainen oli kyllä erottunut (edukseen tai ei) muusta väestä, ja todennäköisesti olisi ilman varsin ilmiselviä piirteitään. Tämä vaikutti varsin selkeästi kaikenlaista kokeneelta ja nähneeltä, ja Gald puristikin tämän kättä varsin kernaasti. "Kaikeksi onneksi! Jos tämä kypärä päästäisi kaiken muunkin yhtä helposti läpi, voisin heittää sen menemään saman tien!" Gald hymähti toisen heitolle hänen kypärästään, puristaen kapistusta kainalossaan samalla kun kätteli naisen ja isännän läpi rivakasti. Ensimmäinen kerta moneen päivään, kun vastaan tuli mitään edes suunnilleen sosiaalista... tai edes elävää, joka ei joko juossut pakoon tai yrittänyt syödä. Syytäkin olla hieman hanakka tervehtimään. "Aa, niin. Cathryn, eikö? Kyllä", mies myötäili toisen varsin laimeahkoa tervehdystä. Eh, eipä niin että tämä olisi ollut paras paikka tai aikakaan pitkiin ja sydämellisiin esittelyihin. Hän kyllä huomasi naisen vilkaisun kohti kieltämättä varsin lämpimän ja kutsuvan näköistä tupaa...
Hetken perästä Cathryniksi kutsuttu tapaus taisikin sitten tuoda ajatukensa julki myös ääneen, kukaties Galdin pieneksi helpotukseksi. Eipä niin että hän sosiaalisista paineista olisi varsinaisesti kärsinyt, mutta siitä huolimattakin oli varsin töykeää alkaa vaatimaan isännältä pääsyä taloon, kun tämä ei itse sinne vielä pyytänyt. Hän oli jo vähällä vastata kernaan myöntävästi, kun äkkiä tuvan ovi pamautettiinkin auki. Sieltä tulvi kyllä lämmin ja kutsuva valo, mutta sitä vasten piirtyi myös huomattavasti vähemmän kutsuva, suorastaan äkeän näköinen ja oloinen hahmo. Ilmeisestikin talon hameväki oli päättänyt saaneensa tarpeekseen ikkunassa toljottelusta. Rothaw-isäntä ei kuitenkaan ollut huolissaan. "Niin, kyllä. Varmasti. Toki, mennään vain", Gald vastasi suuren ja väkevänoloisen miehen hyminään, ennen kuin seurasi tätä ja toista vierasta tuvalle. Eh, kaikeksi onneksi hänellä oli hyvät saappaat, piha kun alkoi olla melkoista velliä. "Pffeh. Minulla menee koko ilta kun hinkkaan varusteitani", soturi tuhahti ääneen kieltään napsauttaen, vaikka se taisikin mennä aavistuksen mutinaksi. Tosin ainakin kissamainen nainen mitä todennäköisemmin kuuli sen. Eikä hänellä mennyt kuin hetki tajuta, muiten hölmöltä se oikeastaan kuulostikaan. "Eh, siis puhtaaksi. En minä niitä... tavallisesti hinkkaa. Muuten vain", lisättiin hieman kiusaantuneesti. Ehh, tässä sitä annettiin hyvä alkuvaikutelma selittämällä outoja ja takeltelemalla. Aavistuksen tuskaisesti hän päästi tuhahduksen ja päätti sitten olla hetkisen vain hiljaa.
Kuten kajo ikkunoista oli luvannut, hyökyi tuvasta tosiaan lämpöä ja valoa, siinä määrin että Gald jäi hetkiseksi ovensuuhun seisomaan, kuin olisi parhaansa mukaan yrittänyt nauttia tunteesta kasvoillaan. Sitten hän kuitenkin vain huokaisi ja astui sisään, vetäen oven kiinni perässään. Ettei lämpö olisi karannut tai jotakin. Lämmin takkatuli, tuvan tuoksut ja pitkälti kaikki muukin tuntui juuri nyt varsin loisteliaalta. "Täällähän... on kodikasta. Hyvä, ei olisi huvittanut jäädä tuonne ulos", mies tokaisi ääneen, jonkinlaisena puolikkaana jutusteluna. Ohimennen tuli nyökättyä myös talon emännälle, samalla kun mutistiin jonkinlainen "Kiitosheiehtoota" -yritelmä. Eh, ei. Hänellä ei nyt ollut varsinaisesti aavistustakaan miten tällaisissa paikoissa piti toimia. Yleensä hänet passitettiin nukkumaan latoon aarnikotkan kanssa, jos nyt edes päästettiin yöpymään mihinkään. Paremman puutteessa Gald antoi katseensa kiertää hetken verran tupaa ympäri etsien parhaansa mukaan jotakin sopivaa tapaa murtaa jäätä. Sitten, melkein varovaisen kokeilevasti, hän otti muutaman askeleen lähemmäs kieltämättä varsin kodikasta tulta. Sitä ei varsinaisesti kielletty, joten loppujen lopuksi hän tuli ottaneeksi ne kaikki muutkin askeleet, ennen kuin kaikkea muuta kuin suuresti kuulutetun ritarin arvolle sopivasti sitten istahtikin suoraan lattialle tulen ääreen. "Noniin. Nyt alkaa toimia!" tokaistiin melkeinpä voitonriemuisesti, kun mies kiskoi yltään käsisuojiaan ja muuta sellaista, pyyhkäisten siinä sivussa kieltämättä pitkää, vetistä kuontaloaankin. Siinä sivussa hänen silmänsä tulivat osuneeksi myös kaikesta päätellen Cathrynin teekuppiin, joka oikeastaan vieläkin höyrysi varsin kutsuvasti. "Tuota... onko tuo teetä?" yritettiin mahdollisimman vaivihkaisesti. Mahdollisimman epäonnistuneen vaivihkaisesti, siis...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 25, 2013 18:10:21 GMT 3
Toisin kuin dramaattisesta tittelistä ja edellä kulkeneesta suurielkeisestä puhemiehestä olisi voinut odottaa, paljastuikin komean kypärän alta suorastaan sosiaalinen, vaikkakin hieman takelteleva nuorukainen kun tämä kissaihmisestä ja talon isännästä koostuvan tervetulojoukkion edessä alkoi kiskoa kapinetta päästään. Ilman silmäänpistävää ulkomuotoaan tämän olisi voinut luulla olevan kuin lähes kuka tahansa vettä valuva matkalainen tämän tervehdyksistä puuttuen se omanarvontuntoinen hienostuneisuus ja suurieleisyys kuin aarnikotkaa parhaillaan sateensuojaan taluttavalla kumppanillaan eikä tämä epäröinyt puristaa talonväen tai muiden vieraiden käsiä vaan jopa ojensi omansa ensin manattuaan kypäränsä olematonta vedenpitävyyttä. Suppeista tervehdyksistä ja punnitsevista elkeistä huolimatta päätyi Cathrynkin vastaamaan suurempia ujostelematta puristukseen omalla pitkäkyntisellä ja turkin peittämällä kädellään, jopa suoden pienen hymähdyksen Galdiksi nimetyn piirteiltään jokseenkin oudon lintumaisen nuorukaisen puolittaiselle vitsintapaiselle. "Siinä tapauksessa saamme kaiketi olla tyytyväisiä että ainoa riesamme tähän hätään on sade, joka tuskin seuraa meitä enää sisätiloihin" tämä kuittasi purnaukset kypärästä suupielien nytkähtäessä hieman ylöspäin, kissamaisen naisen tyytyessä vain nyökkäämään vahvistavasti toisen toistaessa hieman hapuilevasti hänen nimensä tervehdysten lomassa. Vaikutti siltä että itse "ritari" ei ollut lähellekään yhtä muodollinen kuin etumiehensä, mikä ei oikeastaan ollut kissaihmisen mielestä varsinaisesti epämiellyttävä yllätys. Oikeastaan jopa päin vastoin... vaikka oli miten oli, nainen alkoi saada tarpeekseen ulkona jäätävässä kaatosateessa seisoskelusta.
Tuskin he olivat edes ehtineet haikailla sisälle, kun ulko-ovi kolahtikin ammolleen paljastaen kuin tilauksesta takaansa varsin varautuneesti ulos tuvasta tuijottavan Endinan. Kissaihminenkin kääntyi jokseenkin yllättyneenä katsomaan taakseen keskeyttäen lauseensa kun talon emäntä ei kaiketi aikonutkaan tyytyä odottelemaan että tälle tultaisiin kertomaan yhtään mitään, mutta vaikka nainen ensitöikseen loikin jokseenkin pistävän katseen uuteen muukalaiseen, lepytti Rothaw tämän nopeasti heilauttamalla rauhoittavasti kättään ennen kuin kutsui vieraansa peremmälle. Vaikka vilkaisikin sateen piiskaamalle pihalle huolissaan Endinakin teki lopulta tilaa laskien vieraat tupaan nyökäten tervehdykseksi näiden kulkiessa ohitse mutta vilkaisi miestään jokseenkin vihjaavaksi ennen kuin poistui viereiseen huoneeseen. "Käykäähän taloksi!" Rothaw huikkasi ennen kuin seurasi Endinaa läheisestä ovesta, kaiketi selvittämään tilannetta tällekin. Pian tarkkakorvainen saattoikin erottaa hieman matalammalla äänellä käytyä keskustelua, Rothawin äänen vakuuttaessa rauhoittelevasti että äskeinen metakka oli johtunut vain muukalaisen erikoisesta ratsusta ja että pojat olivat kunnossa ja viipyivät vain hetken askareillaan. Cathryn vilkaisi kaksikon jälkeen mutta kaiketi jo asettunut olento ei odotellut suurempia kehotuksia seisahtuessaan riisumaan saappaansa ja ravistelemaan viittansa ovenpieleen ennen kuin suuntasi lattian poikki kohti takkaa sekä tulen ääreen asteltua tuolia johon oli jo ehtinyt majoittumaan päätellen tämän viereen asetellusta repusta, jousesta sekä muista varusteista. "Kirottu koiranilma" tämä manasi puoliääneen kaiketi lähinnä itsekseen asetellessaan märkiä jalkineitaan tulen ääreen kuivumaan, naisen luodessa kuitenkin toimiensa lomasta pienen vilkaisun perässä seuranneeseen Galdiin tämän jupistessa panssaristaan, päätyen kuitenkin nopeasti selittelemään hieman epäselvää repliikkiään ilmeisen vaivautuneena. "Niinno. Kaiketi se on parempi ettei se ruostu puhki, hmm?" katti heitti leppoisasti olkansa ylitse väläyttäen petomaisia hampaitaan virnistäen lyhyesti, ennen kuin tämä jäi itsekseen myhäillen irrottamaan viittansa solkea asetellakseen vaatteen kuivumaan. Märän viitan alta paljastuva olento taisi lopulta lähinnä vahvistaa mahdolliset epäilyt tämän suhteen, tämän näyttäessä kaikkea muuta kuin ihmiseltä heti kun tämän tummista kasvoista sai silmiinsä edes häivähdyksen hupun varjoista. Kissamainen nainen oli epäilemättä kauttaaltaan mustan, lyhyen turkin peitossa päätellen siitä mitä käytännöllisten, jokseenkin koruttomien matkalaisen vaatteiden alta erottui, eivätkä näkyviin ilmaantuneet lyhyehkön, harottavan kuontalon seasta pilkistävät repaleiset korvat tai puolelta toiselle heilahteleva pitkä häntä tainneet olla odottamattomia piirteitä. Tosin, näiden lisäksi kunnolla näkyviin ilmaantui myös lanteilla riippuva asevyö, sekä tähän kiinnitetty pari huotrissaan lepääviä sapeleita. Kenties tämä oli yksi syy miksei tämä taikka talonväki tuntunut hämmentyvän itsekin lintumaisia piirteitä omaavan nuorukaisen ulkonäköä kun talossa oli jo päällisin puolin paljon oudompiakin vieraita.
Cathryn keskittyi hetkeksi omaan asettautumiseensa antaen Galdin pähkäillä hetken rauhassa mitä tekisi, kunnes toinen viimein rohkaistui myöskin hivuttautumaan kohti varmasti houkuttelevasti hämärää tupaa valaisevaa tulisijaa. "Hmh. Olimme onnekkaita että osuimme tänne tänään, metsässä olisi varmasti ollut hyvin... epämiellyttävää tässä säässä. Harva asia täällä päin muutenkaan kielii missä on asutusta joten niiden löytäminen on melkoisen tuuripeliä" tämä totesi kääntymättä asetellessaan viittaansa tuolin selkänojalle toisen kommentoidessa tyytyväiseen sävyyn tuvan kodikkuutta astellessaan lähemmäs. Tuoleja näkyi olevan tulen ääressä vain yksi eikä olento näyttänyt osoittavan edes aikeita luopua paikastaan noin vain edes ritarin tullessa taloon, mutta ainakin tämä vetäisi istuinta hieman taaksepäin tönäisten jalallaan lattialle jätettyjä varusteitaankin tehdäkseen tilaa tulen ääreen johon toinen selvästi suuntasi. Tosin, nuorukainen ei näyttänyt siltä että olisi pistänyt tämän niinkään pahakseen istahtaessaan muitta mutkitta lattialle roihuavien liekkien äärelle tyytyväisin elkein jääden sitten irrottelemaan likomärkiä suojuksia yltään. Cathryn myhähti toisen innostukselle roihuavasta tulesta, vaikka kaiketi tämä oli ymmärrettävää myrskyssä hortoilun jälkeen, naisen laskiessa sitten asevyönsä lattialla lojuvan repun päälle odottamaan ennen kuin istahti paikoilleen hieman itsekin venytellen. Harva asia oli yhtä miellyttävä kuin takkatuli viileän ja märän ulkoilman jälkeen eikä yhtäkaikkea myös vettä valuva kissa voinut olla ainakaan eri mieltä nuorukaisen tyytyväisyyden suhteen. Cathryn päästi kepeän huokaisun pyyhkäisten itsekin kosteina harottavia, lyhyeksi kynittyjä hiuksiaan sormillaan edes hieman parempaan kuosiin ja nojasi taaksepäin hakien mukavaa asentoa istuimellaan kunnes höristi repaleisia korviaan Galdin kohta laittaessa merkille hänen vielä houkuttelevasti höyryävä, jakkaralle unohtunut teekuppinsa. Vihreät silmät kääntyivät jälleen nuorukaisen suuntaan ennen kuin vaelsivat hieman raukeasti kuppiin kuin olisi vasta nyt muistanut tämän... tosin kuonolle hiipi jälleen pieni hymy Galdin varovaisen, mutta kaikkea muuta kuin hienovaraisen tiedustelun vuoksi. Kaiketi olento ei kuitenkaan laittanut tätä pahakseen.
"Hmm? Ei aitoa, valitettavasti. Vain yrttejä." Tämä totesi poimien kupin sormiinsa ja nuuhkaisi juomaa mietteliäästi. "Mutta oikein miellyttävän makuista, vaikka itse sanonkin. Ja lämmintä. Jos kelpaa, tulella on kaiketi vielä jonkin verran odottamassa." Olento lausahti lopulta nyökäten hajamielisesti tulisijan suuntaan jossa näkyi liekkien tuntumaan aseteltu tummunut kattila. "Ota toki istuin niin ei tarvitse kyhjöttää lattialla siihen saakka että väki ehtii tuoda kunnon tuolin" tarjottiin myös katin viitatessa puolihuolimattomasti kädellään teekupin alta vapautuneeseen jakkaraan ennen kuin siemaisi juomaansa viikset värähdellen tyytyväisyydestä. Ulkoa kuuluva kolina sai olennon hetkellisesti höristämään jälleen korviaan tämän kuitenkaan näyttämättä asiaan suurempaa reaktiota olettaen vain poikien taikka ritarin toverin olevan saapumassa. "Olitte kieltämättä melkoinen näky äsken portin takana odottamassa. Hah, ainakin säikäytitte pojan pahanpäiväisesti, odotin jo vähintään pientä armeijallista örkkejä tai lohikäärmettä kintereillä päätellen siitä vauhdista jolla hän rynnisti sisään" Cathryn tokaisi hyväntuulisesti laskettuaan kuppinsa ja naurahti kuin ei muka olisi itse hätkähtänytkään hetki sitten pihaan tömistellyttä aarnikotkaa. Oli antanut hieman viileän ensivaikutelman tai ei, ainakaan olento ei lopulta tuntunut ottavan asioita liian raskaasti vaikka tarkkaavainen saattaisikin mahdollisesti havaita hymyn ja pokerinaaman taakse vetäytyneen, vieläkin hieman punnitsevan aavistuksen kuin olento olisi vieläkin pyrkinyt tunnustelemaan muukalaisten olemusta. Tosin, kaiketi oli selvää jo aivan kissamaisen naisen elkeitä, ulkonäköä ja varusteita silmättyään tämänkin viettäneen jo reilusti aikaa tien päällä jossa hölmöt ja varomattomat harvemmin pötkivät kovin pitkälle... vaikka kaiketi tämä ei silti ollut Cathrynin mielestä mikään syy näyttää nyreää naamaa päästessään hörppimään teetä takkatulen ääreen, juttuseuran laadusta riippuen mahdollisesti jopa päin vastoin.
|
|
|
Post by submarine on Dec 1, 2013 17:04:43 GMT 3
Kukaties lattialla istuskelu oli hölmöä tai hänen arvolleen sopimatonta, mutta juuri nyt Galdia ei niin erityisen paljoa kiinnostanut. Hän ei rehellisesti uskonut että tässä paikassa kukaan muukaan (paitsi nyt ehkä Eidhart) suuremmin piittaisi siitä, ettei kaikki mennyt aivan etiketin mukaan. Aivan vain rehellisesti ja täysin vähättelemättä, maatalon väki tuskin ainakaan edes tiesi moisesta. Eikä ilmeinen seikkailijantapainen, Cathryn, vaikuttanut itsekään ainakaan välittävän asiasta. Ja mitä taas tuli soturiin itseensä, oli hänellä liian kiire nauttia olostaan varsinaisesti ensimmäistä kertaa pitkään toviin. "Kyllä. Hyvin epämiellyttävää", Gald myötäili kissamaisen naisen toteamusta, nyökäten varsin syvään. Hän kiskoi varusteitaan päältään nyt, kun vaihteeksi sillekään ei ollut tarvetta. Alta paljastui varsin vetinen mies aivan yhtä vetisissä, kehoa vasten panssarin litistämissä vaatteissa. "Tuurilla me pitkälti tänne kaiketi pääsimmekin. Muuten olisi ollut luvassa taas yö ulkona. Olen melko varma että telttani vuotaa suoraan läpi. Tai siltä se ainakin eilen tuntui!" mies tokaisi, värähtäen pienoisesti viime päivien ja öiden muistojen tulvahtaessa mieleen. Paremankaan metsämiehen olisi todennäköisesti ollut aivan mahdotonta löytää mitään kuivaa paikkaa tässä säässä. Edes tuuheat kuuset ja männyt eivät olleet tarjonneet juurikaan suojaa pieksevältä, armottomalta vesisateelta. "Tätä ei voi haukkua edes koiranilmaksi. Edes hurtat eivät ansaitse tuollaista säätä", hän lisäsi, vilkaisten ikkunasta ulos kuin melkeinpä mietteliäänä aikaisempien koirien kohtalosta, joille aarnikotka oli rääkynyt hieman kuria.
Keskustelu siirtyi mukavampiin ja mielyisämpiin (ja lämpimämpiin) aiheisiin, kun Gald tuli kysyneeksi kutsuvasti höyryävästä juomasta Cathrynin kupissa, ja tämä jopa vastasi siihen ilmeisesti pitkälti myönteisesti. Huomio kiinnitettiin tulella killuvaan kattilaan, ja hän vilkaisi sitä varsin kiinnostuneena. Kyllä, siinähän se, selvästikin. "Enpä usko, että se juurikaan haittaa. Aitoa tai yrttejä, se nyt on ainakin lämmintä", hän tokaisi samalla, kun kiskoi rintasuojustaan irti. Veden nahertamana se vaati melkoisesti työtä, mutta lopulta hän onnistui kuin onnistuikin saamaan sen päältään, asetellen huolellisesti hieman sivummalle muiden suojustensa viereen tulen kajoon. Ne saisivat kuivua siinä ennen kuin hän mitään muuta varusteilleen tekisikään. Sinne aseteltiin oikeastaan myös hänen miekkansa varsin komeassa huotrassaan. Koristellussa ja kirjaillussa. "Kiitos, minä..." mies lopulta aloitti, tähyillen ympärilleen etsien jotakin, johon tarjottua teetä mahdollisesti voisi kaataa. Hän kuitenkin vaikeni aavistuksen yllättyneenä, kun sellainen äkkiä marssitettiinkin hänen luokseen ja survaistiin kohti varsin kipakasti. Tarkalleen ottaen kyseessä taisi olla talon emäntä, joka peittelemättömän nyreästi kopisteli tuvan poikki mukanaan kolhiintunut vanha kuppi. Vieraanvaraisuus vaati passaamaan katon alle kutsuttuja, mutta se ei selvästikään ilmeestä päätellen tarkoittanut, että tämä olisi millään tavoin arvostanut lattialla märkinä nököttäviä kulkureita. "Tuota. Kiitos", Gald tokaisi lopulta, ottaen ojennetun kupin vastaan, pyyhkäisten siinä sivussa vaaleita hiuksia kasvoiltaan. Vaitonaisesti nainen työnsi astian hänelle, ennen kuin marssi takaisin pois paikalta - heittäen kuitenkin siinä sivussa vielä nopean, pisteliään vilkaisun kissamaiselle tapaukselle tämän avokätisesti tarjotessa muiden jakkaroita sillä välin, kun odotteli yltäkylläisenä oikeita tuoleja. Eh, kukapa tiesi mikä tätä tökki, vaikka kaiketi paikallista väkeä melko hitaasti lämpeäväksi sanottiinkin.
Olipa miten oli, kauhoi Gald itselleen kattilasta kupillisen teetä, ennen kuin istahti sitten toisen osoittamalle jakkaralle, nyt varusteettomana mutta ei hiukkaakaan vähemmän märkänä. Hetkisen hän vais istui aloillaan, hörpäten kokeilevan varovaisesti kuumaa juomaa. Se taisi kuitenkin vielä tarvita hieman jäähtymistä nopeasta sihahduksesta päätellen, ja niinpä hän tyytyikin pitelemään sitä käsissään, nauttien kuitenkin yhtäkaikki kupin lämmöstä. Varsin nopsaan Cathryn kuitenkin otti puheeksi asian, joka eittämättä kiinnosti ainakin kaikkia muita paitsi Galdia itseään ja hänen matkatoveriaan. "Eh, niin. No, kyllähän se varmasti on vähän outo näky täälläpäin. Väki ei... yleensä ole nähnyt aarnikotkia", Gald myönsi, vaikka tulikin raapineeksi aavistuksen kiusaantuneena niskaansa. Hän kuitenkin nojautui jakkarallaan aavistuksen taaksepäin tavalla, joka kertoi hänen olevan halukas, tai ainakin vastahangaton, puhumaan asiasta. "Vaikka ei se oikeastaan ole mitenkään erityisen vaarallinen. Siis... jos ei yritä mitään. Jos minä olen paikalla. Se tottelee reilusti paremmin kuin nuo hevoset, joilla yleensä ratsastetaan. Vaikka... en suosittele kyllä kokeilemaan onneaan", soturi pohti, naksauttaen jokseenkin merkitsevän kohtalokkaasti kieltään sanojensa painoksi. Vaikka se kukaties olikin aavistuksen kyseenalaista, kuulsi hänen äänestään silti eittämättä pieni ylpeydenpoikanen. "Oikeastaan, paljon parempi eläin kuin hevonen. Hevoset yleensä vain oikein houkuttavat petoja. Aarnikotka vain ja ainoastaan karkottaa. Ja jos ei niin..." hän jatkoi, naksauttaen taas kieltään. Hänen sanoissaan oli aavistuksen kokeileva sävy, kuin hän olisi parhaansa mukaan yrittänyt arvioida paljonko aiheesta oikeastaan sopi edes puhua. Mutta pinnan alla kyllä velloi selvästi melkoisesti sanottavaa aarnikotkista, siitä ei kieltämistä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 2, 2013 23:34:11 GMT 3
"Voin kuvitella" Cathryn myhähti myötäävästi selvästikin omakohtaisesta kokemuksesta kun toinen manasi seulan lailla sateessa vuotavaan telttaansa ja pudisteli ohimennen kostuneita vaatteitaan. Hän oli lukenut itsensä onnekkaaksi ehtiessään löytää pienen maatilan suojakseen ennen suuremman sateen alkamista, mutta tämän lyhyen visiitin jälkeen hän tunsi olonsa likimain yhtä uitetuksi kuin sateisina edellispäivinäkin... sillä erolla että silloin ei ollut ollut saatavissa niin kunnon kattoa saati roihuavaa takkaakaan. Jo aivan tämä viimeinen seikka piristi mielialaa melkoisesti vaikka kissa ei sateen ystävä ollut sen enempää kuin kukaan muukaan. Oikeastaan kuonolla kareili varsin nopeasti jälleen pieni kevyt hymy olennon tehdessä olonsa kotoisaksi roihuavan tulen ääreen ja istuen pienen myhäilevän huokauksen keralla kuivattelemaan Galdin kiskoessa omia liotettuja panssareitaan irti itsestään. "Mmh. Kaiketi. Ja ne haisevat vielä enemmän märkinä" tämä tokaisi ohimennen toisen pohdiskellessa koiria, uhraamatta itse näennäisesti suurtakaan ajatusta eläinten suuntaan. Tokaisun välinpitämättömyys taisi vihjata ettei nainen ollut kovinkaan innoissaan koirista, tämän keskittyessäkin pian lähinnä höyryävään teekuppiinsa löydettyään mukavan asennon tuolistaan. Juoman alkaessa herättää vähemmän vaivihkaista mielenkiintoa nuorukaisenkin suunnalta tämä ei kuitenkaan empinyt jakaa tätä.
"Siitä onkin jo tovi kun tuossa säässä on viimeksi saanut oikein mitään lämmintä. Kirottu tihkutus on kestänyt jo aivan tarpeeksi pitkään ennen kuin keksi edes alkaa myrskytä näin" Cathryn lausahti kevyesti kuppiaan sormeillen kunnes siemaisi juomaa, laittaen ohimennen merkille rintapanssarinsa kanssa askartelevan ritarin koristeellisen miekan jonka mies asetteli huolella viereensä tulen ääreen. Vilkaistuaan erikoisen näköistä esinettä mietteliään punnitsevasti kääntyivät vihreät silmät kuitenkin seuraamaan hieman huvittuneina Galdin painiskelua asusteidensa kanssa, suojuksen irrottamisen osoittautuessa asteen verran ongelmalliseksi kunnes toinen viimein selätti kapineen laskien tämänkin kuivumaan ennen kuin alkoi katsella ympärilleen etsivään sävyyn. Ennen kuin tämä ehti kuitenkaan haikailla suuremmin teen tai tarpeellisen kupposen perään ratkesikin tilanne nopeasti itsestään kun keittiöstä vaivihkaa ilmaantunut Endina kiikutti enemmän tai vähemmän näreästi kupin uusimmalle vieraalleen saaden aavistuksen yllättyneen vilkaisun kummaltakin tulen ääressä jutustelevalta. Cathryn ei kommentoinut vaikka varmasti pistikin merkille talon emännän kyräilyt kummankin matkalaisen suuntaan nyökäten vain hieman pois päin viilettävän naisen jälkeen ennen kuin kääsi lähes tätä vain vilkaistuaan katseensa kiusaantuneita kiitoksia töksäyttelevän Galdin suuntaan hymyillen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Sehän kävi sopivasti" kuitattiin kevyesti kissan kohottaessa jälleen oman kuppinsa toisen kaataessa itselleenkin höyryävää juomaa ennen kuin nuorukainen asettui tarjotulla jakkaralle lämmittelemään vaikka kattilasta kaadettu kuuma tee saikin tämän sihahtamaan hiukan.
Jutun juurta Galdista taisi yllättäen löytyä enemmänkin kunhan tämä ehti asettumaan hiukan, varsinkin toteamus aarnikotkasta tuntui herättävän tässä selvästi mielipiteitä. Cathryn ei lopulta ollut varma mitä oli tältä loppujenlopuksi odottanut mutta tämä ei kieltämättä vaikuttanut erityisen "ritarimaiselta" käytökseltä ja lintumainen miekkonen saikin uuden hieman arvioivan katsahduksen kunnes nainen naurahti hieman kuppinsa takaa tämän hapuilevalle selitykselle. "En usko että kovin moni on. Tai edes ketään meidän kaltaistamme kenties kauempanakaan" tämä pohdiskeli aavistuksen kuivaan sävyyn pyöritellen omaa kuppiaan sormissaan, hieman haipuneen hymyn kuitenkin ilmaantuessa pian takaisin. Kaiketi Endinan ikävämmänpuoleinen kyräily ei ollu mikään uusi ilmiö, mikä tosin ei tainnut olla niinkään yllättävää. "Edes minä en törmännyt kovinkaan moneen. Tosin kerran lähellä vuoriseutuja yksi nappasi vuorikauriin suoraan nenäni edestä ja lensi tiehensä. Vikkelä pirulainen. Meni pitkälti seuraavaan päivään että löysin toisen" mustaturkki hymähti muistelulleen kunnes jäi kuuntelemaan Galdin selvennystä ratsustaan pää hieman kallellaan tämän näyttäessä kuitenkin enemmän huvittuneelta pienen hämmingin suhteen kuin olevan lopulta yllättynyt siitä että valtava ja potentiaalisen pahansisuinen otus olisi vaarallinen. "Hmmh. Toivotaan niin sitten. Se ei kyllä näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Luultavasti se vanha lato ei pidättele sellaista paljoakaan jos se päättää ettei viihdy siellä... Se tosin tuskin jää keneltäkään huomaamatta" nainen arveli vilkaisten ohimennen pihalle sateen rummuttamasta ikkunasta, kuin olisi edelleen puhunut säästä valtavan petoeläimen sijaan. Hetken tämä silmäilikin ulos leukaansa muka kovinkin mietteliäästi kyhnyttäen ennen kuin kohautti olkiaan. "...tosin olet luultavasti oikeassa. Hevoset tuppaavat olemaan hieman yliarvostettuja" lisättiin kuin hieman sovittelevaan sävyyn teekupin takaa kunnes tämä siemaisi jälleen kupistaan. Jos Cathryn olikin vielä jossain määrin varautunut ei se tainnut varsinaisesti ainakaan näkyä pinnalle saakka, vaikka pitkä mustaturkkinen häntä heilahteli omia aikojaan puolelta toiselle olennon takana. "En oikeastaan tiennyt että aarnikotkilla voi edes ratsastaa. Kaikkea sitä näkee" pohdittiin lopuksi, äänessä häivähtäen ohimennen aavistus selkeämpää uteliaisuutta. Ei kai siitä päässyt mihinkään että oli kaikesta muusta mitä mieltä hyvänsä, moisella pedolla ratsastaminen oli väkisikin vaikutavaa.... tai sitten vaihtoehtoisesti todella uhkarohkeaa.
|
|
|
Post by submarine on Dec 7, 2013 19:02:54 GMT 3
Glad pyöritteli teemukiaan käsissään, yrittäen yhtälailla lämmitellä niitä sitä vasten kuin odotella sen viilentymistä. Kaiketi hukkalämmön saattoi ainakin yrittää hyödyntää jollain tavalla, ennen kuin juoma olisi sopivaa varsinaisesti juotavaksi. Pienehkö ja aavistuksen kiikkerä jakkara ei ollut varsinaisesti mikään mukavin mahdollinen istumapaikka, mutta loppujen lopuksi hän ei juuri nyt osannut valittaa siitä. Osittain kukaties Endina-emännän tuikean tuijotuksen vuoksi, mutta kaiketi yhtälailla myös siksi, että hänen takapuolensa oli viime päivien aikana tottunut lähinnä kiviin ja kantoihin, eikä varsinaisesti osannut nyt edes enää arvioida, mihin se oikeastaan laskettiin. Jakkara kelpasi kaiketi oikein hyvin. Istuskellessaan Gald tuli ohimennen kohottaneeksi kulmiaan puolittaisesti Cathrynin toteamukselle "meidän kaltaisistamme", muttei loppujen lopuksi tarrannut asiaan mitenkään erityisemmin. Ei tainnut käydä selväksi, tarkoittiko nainen itseään vaiko heitä kumpaakin, mutta... no, kaipa oli pakko myöntää että kumpikin piti paikkansa. Ainakaan tämä ei suuremmin sumeillut sanoa suoraan mitä ajatteli, eh. Suurin osa väestä ainakin muodollisesti vältteli "Hei, sä näytät muuten kummajaiselta" -tyylisiä huomioita, ellei sitten varta vasten kerjännyt hankaluuksia, mutta oikeastaan hän ei kyennyt varsinaisesti keksimään, kun nyt asiaa mietti, mitään tapaa olla erityisen pahastunutkaan kissamaisen naisen huomiosta. "Mmh, niinpä kaiketi. Mutta sinulla taisi olla tuuria matkassa. Jos sitä kaurista ei olisi ollut, se olisi syönyt sitten sinut. Kukaties muutenkin, jos olisi tottunut kulkijoihin. Sinussa olisi ollut enemmän lihaa", Gald vastasi lopulta teemukinsa ääreltä, kiinnostuen heti huomattavasti enemmän huomattavasti kiinnostavammasta aiheesta. Hän tunsi aarnikotkat, ja puhui niistä kaikin puolin hyvin mielellään.
Puhe kääntyi nopeasti, ja kaiketi varsin odotettavasti, yleisistä aarnikotkista siihen tiettyyn, joka löytyi juuri nyt varsin läheltä. Gald tuli lopulta riskeeranneeksi kielensä kumotessaan hieman kuumaa teetä kitusiinsa. Pientä maiskuttelua ja rääpimistä se vaati, mutta juoma alkoi kuitenkin olla... noh, juotavaa. Hän ei rehellisesti voinut sanoa että olisi välttämättä pitänyt kauheasti sen mausta, mutta ainakin se oli kuumaa. Paremman puutteessa hän nyökkäsi toisen arveluille valtavasta pedosta maiskutellessaan teetä, ennen kuin pystyi varsinaisesti vastaamaan. "Tuskin hetkeäkään. Jos se haluisi, kaataisi se koko ladon. Eikä se pidä siitä", mies tokaisi varsin ykskantaan, kuin olisi jollain ilveellä pystynyt sanomaan mitä mieltä valtava peto oli ilmeisestä majapaikastaan, vaikkei ollut edes nähnyt kun sitä sinne laitettiin. Se ei ollut varsinaisen hapan tai muutenkaan pahansuopa toteamus, enemmänkin vain peittelemättömän rehellinen. "Mutta älä huoli. Se ei aio tehdä mitään. Minä olen täällä ja mikään ei uhkaa minua. Jos uhkaisi, sitä ei pysäyttäisi mikään", Gald jatkoi kuitenkin sitten, ääni aavistuksen kepeämpänä, mutta yhtäkaikki hyvin vakaan varmana. Ja hetken vaiteliaisuuden jälkeen teetä hörpättyään hän sitten vielä lisäsi: "Eikä minua, jos sitä uhattaisiin. Se on onneksi yleensä pienempi vaara. Yleensä." Kotkansilmäinen soturi kohotti vaiteliaasti teekuppinsa lähelle suutaan, ennen kuin henkäisi syvään, vetäen sen höyryä keuhkoihinsa. Sitten hän työnsi vapaan kätensä sormet syvälle tuuheahkoon ja kieltämättä pitkänpuoleiseen hiuspehkoonsa, kiskaisten ne voimalla sen lävitse. Eihän se kammasta käynyt, mutta ainakin se selvitteli niitä hieman, avasi ja vähensi veden määrää.
Oltuaan hetken hiljaa Gald sai taas syytä kohottaa kulmiaan Cathrynille, kun tämä huomautti aarnikotkilla ratsastamisen kummallisuudesta. Hevosten solvaaminen ei häntä niinkään kummastuttanut. Loppujen lopuksi hän ei koko ikänsä valtavan, voimakkaan pedon selässä istuttuaan kykenyt näkemään niitä minään muuna kuin toissijaisina, heikkoina otuksina niille jotka eivät oikein parempaankaan pystyneet. Mutta kaiketi samasta syystä hän joutui olemaan jokseenkin rehellisen yllättynyt toisen huomiolle. "Hm. No, miksei? Niillä on selkä, vahvempi kuin hevosella koskaan. Kukaties hevonen olisi nopeampi avoimella, mutta en ole koskaan nähnyt hevosta joka selviäisi edes metsässä, saati sitten vuorilla. Enkä ole koskaan katunut aarnikotkan selässä istumista. Aarnikotka ei pelkää mitään. Se voi hermostua tai kieltäytyä, mutta se ei pelkää. Hevonen on... ruohonsyöjä. Se on tottunut tulemaan syödyksi. Se pelkää kaikkea", mies melkeinpä tuhahti, puhaltaen kuppiinsa. Kukaties tässä paistoi kaikkein eniten se, että jos kerran hevoset olivat yliarvostettuja, niin oli kukaties hieman tahditonta epäillä aarnikotkien ratsunkykyjä. Siis ainakin hänen mielestään. Kyllä, aarnikotkat taisivat olla varsin lähellä sydäntä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 13, 2013 18:09:32 GMT 3
Oli valinnut repliikkinsä hieman tahdittomasti tai ei, jatkoi Cathryn kuitenkin leppoisaa teensä siemailua kuin mitään ei olisi tapahtunut, joko huomaamatta sanojensa mahdollista epämääräisyyttä... tai sitten yksinkertaisesti viisveisaten tästä. Saattoi olla mahdollista että nainen oli kuitenkin tarkoittanut lähinnä itseään vaikka olikin sisällyttänyt repliikkinsä yleisemmin lintumaisen muukalaisenkin päätellen siitä pienestä hieman kuivasta vilkaisusta keittiön suuntaan jossa tuvan asukkaat kuuluivat keskustelevan keskenään, eikä äänensävystä tainnut olla vaikea arvata ettei emäntä ollut erityisen innoissaan niin muukalaisista kuin varsinkaan valtavasta ja arvaamattomasta latoon ahdetusta petoeläimestä vaikkei sanoista olisi selvää saanutkaan. Mutta korpiseutujen vieraanvaraisuutta oli noudatettava, ainakin niin kauan kuin vieraat ottivat tämän vastaan asiallisesti eikä kumpikaan takan ääreen majoittautuneista ollut ainakaan vielä tehnyt mitään joka olisi oikeuttanut suojan eväämisen... ladon suunnallakin taisi olla vielä epäilyttävän hiljaista mikä kieli ettei aarnikotkakaan ollut kaiketi vielä riehaantunut ja päättänyt syödä ketään aiemmasta oikuttelustaan huolimatta.
No, vaikkeivat kaikki asukkaat olleetkaan heitä toivottaneet tervetulleeksi sydämmellisimmällä mahdollisella tavalla, saivat he silti parhaillaan istua suojassa roihuavan tulen äärellä mikä näyttikin riittävän kissamaiselle naiselle vallan mainiosti. Vaikka kuuma tee olikin hieman kitkerää tämä siemaili juomaa edes nyrpistelemättä, antaen ymmärtää että kyseessä saattoi olla jokin tämän oma sekoitus talon antimien sijasta. Kuitenkin olento päätyi lähinnä virnistämään kevyesti toisen litkiessä niin kuumuutta kuin makua kärvistellen kupistaan, antamatta moisen pikkuseikan häiritä itseään likimain yhtä vähän kuin sen kuinka Gald oli juuri tullut todenneeksi hänen olleen vähällä joutua aikoinaan villin aarnikotkan sapuskaksi. "No, voi olla. Sen kokoiset elikot eivät taida olla kovin tarkkoja mitä suuhunsa pistävät, koska niiden ei oikeastaan tarvitse" kissaihminen tokaisi kevyesti, raaputtaen hieman kynnellään korvallistaan tuijotellen muka mietteliäästi sateen rummuttamaa ikkunaa, jonka takana lato uusine asukkaineen kohosi jossain myrskyn seassa. "Olisin tosin laittanut jonkin verran enemmän hanttiin kuin kauris, mutta kaiketi hyvä ettei tarvinnut kokeilla, kävi miten kävi" viimeisteltiin vielä, ennen kuin Cathryn venytteli hieman nojautuen taaksepäin tuolissaan.
Aarnikotkat puheenaiheena tuntuivat kenties vähemmän yllättäen ottavan enemmänkin tuulta alleen Galdin innostuessa varsin pian puhumaan omasta ratsustaan varsin innokkaaseenkin sävyyn. Mustaturkin katse kääntyikin pian toisen suuntaan nuorukaisen puhuessa, olennon kohottaen hieman kulmiaan tämän varmaan sävyyn tokaistulle toteamukselle että lintu ei pitänyt ladosta ja saattaisi repiä koko paikan maan tasalle hermostuessaan... kunnes soturi kuitenkin ilmoitti ettei näin tapahtuisi niin kauan kuin hän olisi paikalla ja turvassa. Ja niin kauan kuin kukaan ei hätyyttäisi kotkaakaan, ei Galdkaan kaiketi aikonut rikkoa mitään. "...hmh. Hyvä tietää. Kunhan koirat tai mikään muu ei lähde enää ärsyttämään sitä... tai sille tule nälkä" Cathryn hymähti kuppinsa takaa, kuitenkin vilkaisten määrätietoista vaikkakin vettä valuvaa miekkosta aavistuksen aiempaa vakavammin. Suuret puheet tällä ainakin oli, mutta tämä kyllä tuntui olevan täysin tosissaan. "Vaikea kuvitella kovinkaan monen asian hätyyttävän jotain tuon kokoista... luulisi asian olevan yleensä päin vastoin" nainen pohti vielä, aavistuksen varautuneena suuren pedon suhteen, ennen kuin kohautti olkapäitään päällisin puolin leppoisasti asialle. Mutta oli lopulta linnusta mitä mieltä olikaan, ei petomainen nainen tuntunut suuremmin lotkauttavan korvaansakaan hevosillekaan. Repalereunaiset, harjasmaisen kostean kuontalon seasta pilkistävät korvat höristyivätkin hieman kun Gald tarttui ilmeisen halukkaasti aiheeseen aarnikotkista ja ratsuista, selvästikin varsin omistautuneeseen sävyyn. Cathryn myhähti nojaten ohimennen leukaansa kämmeneensä kuunnellessaan, siemaisten sitten mietteliäästi teetään ennen kuin vastasi.
"Niin no. Sehän niissä on, kaiketi. Ovat arvaamattomia ja petoja. Riehaantuessaan hevonen tuskin aiheuttaa lähellekään sellaista vahinkoa kuin tuollainen. Ja tarpeen vaatiessa hevosesta saa lihaa muutaman päivän aterioiksi jos riistaa on vähän. En usko että kukaan haluaa edes yrittää syödä aarnikotkaa" nainen arvioi pyöritellen kiireettömästi teemukiaan näyttämättä huomaavan toisen pientä tuohtumusta aiheesta, kunnes viimein hymähti hieman vaikka vilkaisikin ohimennen keittiön suuntaan siltä varalta että joku olisi kuullut hänen epäasiallisen hevos-kommenttinsa. Harvat maatilalliset pitivät moisesta, vaikka se näköjään ei saanut tätä silti suuremmin hillitsemään kieltään ainakaan tähän hätään. "....mutta näyttää siltä että olen saattanut olla väärässä. Kaiketi niitäkin voi kouluttaa, koska jos olisi halunnut tuo otus olisi jo kaatanut niin ladon kuin talonkin ja syönyt puolet karjasta. Melko vaikuttavaa" katti lisäsi kuitenkin viimein, kenties hieman sovittelevaan sävyyn, nyökäten jopa hieman kuin hyväksyvästi. Pian kuonolle hiipi kuitenkin jälleen tuttu virneen tapainen. "Tosin en usko että sekään haluaisi istua tänään ulkona myrskyssä sen enempää kuin kukaan muukaan" viimeisteltiin pienen naurahduksen keralla. Ehh, ainakaan olento ei tuntunut ottavan valtavia petoeläimiä ladossa vaanimassa liian raskaasti... taikka komeisiin haarniskoihin sonnustautuneita, jakkaroilla kyhjöttäviä Kotkaritareitakaan, sen puoleen.
|
|
|
Post by submarine on Dec 14, 2013 16:46:25 GMT 3
Aavistuksen yllättäen Cathryniksi kutsuttu nainen tuntui olevan jopa jossain määrin kiinnostunut, tai ainakin halukas puhumaan, aarnikotka-aiheesta. Yleensä väki tuntui lähinnä haluavan olla ajattelematta koko asiaa, tai korkeintaan nyökkäili kohteliaasti tavalla jolla toivoi kaiketi Galdin lopettavan horinansa mahdollisimman nopeasti, mutta kissamainen tapaus jopa kommentoi hänen sanomisiaan. Eh, eihän tällä kaiketi niin kauheasti tietoa asiasta ollut, mutta ainakin jonkinlaista kiinnostusta. Moinen sai miehen jopa vilkaisemaan tätä aavistuksen tarkemmin, vaikka mitään varsinaista kommenttia tämän oudosta avomielisyydestä ei suotukaan. Ainakaan vielä. Toisaalta rehellinen kiinnostus asiasta tuntui ainakin vähän hillitsevän suoranaista kiihkomielisyyttä aiheesta. "Arvaamattomia vain, jos niitä ei ymmärrä. Mutta petoja ne ovat aina, kuten kuuluukin. Vaikka olen kyllä nähnyt hevosenkin surmaavan viattoman sivullisen tai jopa kantajansa pelkässä raivossaan... tai sitten täysin epähuomiossa. Heittänyt selästään tai potkaissut, ja sitten vielä parhaimmillaan tallonut lopuksi jalkoihinsa. Mikään aarnikotka ei tapa vahingossa. Ja yksikään kunnolla kasvatettu ja koulutettu aarnikotka ei koskaan surmaisi tai uhkaisi omistajaansa. Moni aarnikotka on kieltäytynyt väistymästä kuolleen herransa ruumiin luota ja taistellut hamaan loppuun saakka. Kuten jokaisen herrankin on sopivaa tehdä. Aarnikotkia ei kouluteta vain hätäisesti ratsuiksi. Niistä kasvatetaan jonkun uskollisin toveri", Gald selitti varsin pitkästi ja seikkaperäisen varmasti melkeinpä yhteen hengenvehtoon, elehtien varsin jämäkästi vapaalla kädellään sanojensa painoksi. Vasta kun oli varmasti sanonut asiansa, nojautui hän jakkarallaan taaksepäin, silmäten taas teetään. Se uhkasi viiletä varsin nopeasti nyt kun oli viileämään lähtenyt, ja hän kulautti nopeasti hieman lisää juomaa kurkustaan alas. Sitä seurasi oikeastaan hetki varsin epäröivää kuppiin tuijottelua. Mies tuli jopa hetkeksi kiristäneeksi suunsa tiukaksi viivaksi, melkein kuin jostakin kivuliaasta muistosta. "Minun... kansani kasvattaa aarnikotkia. Paremmin kuin kukaan muu. Jokainen arvoisa, jalosukuinen soturi omistaa sellaisen. Niitä voi kouluttaa ja niitä koulutetaan hyvin. Vuorilla niistä.. on apua", soturi selitti lopulta, vaikka kuulostikin nyt melkoisen etäiseltä, kuin olisi puhunut asiasta enemmänkin ulkopuolisena, kuin kertonut omia kokemuksiaan. Ja sen jälkeen hän vetäytyikin varsin hiljaiseksi moneksi pitkäksi hetkeksi, tuijotellen yhä teekuppiinsa.
Gald silmäili hiljaa teekuppinsa vellontaan, osaamatta varsinaisesti olla aivan niin edustava kuin juuri nyt olisi pitänyt. Tämä aihe ei ollut hänelle erityisen mieluinen, ja hän oli kaiketi aivan itse onnistunut hairahtamaan siihen. Eh, oli pakko myöntää että jotkin asiat olivat kipeitä, vaikka niitä kuinka olisikin pyrkinyt unohtamaan... ainakin siis kun epähuomiossa muisti niitä. Oikeastaan taisi olla varsin avuliasta, kun Cathryn tuli äkkiseltään heittäneeksi väliin pienen kevennyksentapaisen, mikä sai hänetkin havahtamaan mietteistään ja vilkaisemaan tätä, ennen kuin hän sitten naurahti varovaisesti. "Niinpä kaiketi. Ei, sillä on kaikki hyvin. Meillä oli vielä peuranpuolikas. Eidhart kaiketi jättää sen sinne", Gald vastasi lopulta, rentoutuen melkeinpä silminnähden muusta ajateltavasta. Hän vaikeni taas hetkiseksi, tosin nyt huomattavasti kevyemmin, silmäillen siinä sivussa kissamaista naista melkeinpä tarkastellen. "Mmh. Taidat olla itsekin tosiaan varsin kaukaa? Puhut ainakin siihen malliin, ettei aarnikotka ole oudointa mitä olet nähnyt, etkä ollut silloin ainoaa kertaa jossain syrjämailla. Kuljeskelet ilmeisesti enemmänkin?" mies heitti lopulta ilmoille, kukaties jokseenkin epätahdikkaasti, mutta ainakin varsin vilpittömän kiinnostuneena. Totta puhuen hän onnistui kuulostamaan taas huomattavasti puhdikkaammalta löydettyään jotain muuta ajateltavaa ja mahdollisesti jopa kiinnostavaa puhuttavaa. Eh, Cathryn taisi tosiaan vaikuttaa vähintäänkin... liikkuvaiselta tapaukselta. Pelkän varustuksensakin puolesta tämä matkusti paljon, ja osasi odottaa ja varautua harmeihin. Se merkitsi jo melkoisesti, vaikka Gald mieluummin kuulikin toisen omat vastaukset kuin veti vielä liian jyrkkiä johtopäätöksiä...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 14, 2013 19:45:15 GMT 3
Odotetusti alkoi käydä entistä selvemmäksi että Kotkaritari tiesi kuin tiesikin mistä puhui kun aarnikotkat päätyivät aiheeksi. Cathryn kuunteli kieltämättä varsin kiinnostuneena sormeillen mietteliäänä teekuppiaan samalla kun vihreä katse mittaili vaiteliaan pohdiskelevana haukansilmäistä miekkosta kun tämä tarkensi argumenttiaan lintujen pätevyydestä ratsuina... näiden tosin ilmeisesti ollessa huomattavasti enemmänkin kuin pelkkiä juhtia. Tämän suhtautuminen omaan aarnikotkaansa oli kuitenkin ollut varsin selkeästi paljon kiinteämpi kuin vain ratsastajan suhde ratsuun, ottaen vielä huomioon kuinka kevyesti valtava peto oli totellut selässään istuvaa nuorukaista. "Hmmh. Ymmärrän. En olisi olettanut että ne oikeastaan edes kesyyntyvät kunnolla, mutta voin kuvitella tuollaisen olevan melkoisesti hyödyksi tiukan paikan tullen." Kissaihminen hymähti kohentaen hieman asentoaan tulen loimussa. "Luultavasti antaa paljon painoarvoa muutenkin tarpeen vaatiessa" lisättiin vielä jostain syystä hieman huvittuneeseen sävyyn kissan kuitenkin hiljentyessä nopeasti ja kääntäen huomionsa jälleen korviaan höristäen Galdiin tämän äkkiä todetessa syystä tai toisesta ilmeisen pitkin hampain kansansa olevan ilmeisesti hyvinkin tiiviissä suhteessa valtaviin lintuihin. Kaikesta päätellen nainen laittoi varsin pian merkille toisen äkillisen vaisuuden vilkaisten kuppiinsa tuijottelevaa nuorukaista uteliaasti, tyytyen kuitenkin vain nyökkäämään hieman vedettyään muutamia pikaisia johtopäätöksiä mielessään. Aarnikotkat, kuten haukansilmäisen nuorukaisen kansakin, elivät kaiketi vuoristoseuduilla. Villi yksilö johon hän itse oli aikoinaan törmännyt oli sukeltanut alas taivaalta ja liitänyt tiehensä hänen saaliinsa kanssa nopeammin kuin hän oli edes ehtinyt estellä otusta mitenkään... eikä lopulta tarvinnut sen enempää päättelykykyä kuin toimiva pari silmiä oivaltaakseen ettei ladossa majaileva lintu luultavasti lentäisi yhtään minnekään. Hmm. "...niin. Voin uskoa että ne ovat käytännöllisiä" hän kuittasi ehkä aavistuksen kokeilevaan sävyyn, antaen kuitenkin yllättävän huomaavaisesti synkistyneelle nuorukaiselle hetken aikaa tuijotella kuppiinsa ja koota itseään. Oli varsin selvää että jokin aiheessa tökki tätä.... kenties muutenkin kuin oman siivettömän ratsunsa kannalta. Hmm.
Hetken aikaa kaksikko käyttikin hiljaisuuden vallassa haaleaa teetä siemaillen, toinen tosin aavistuksen vähemmän halukkain elkein. Cathrynin kuonolla häivähti jälleen pieni hymy olennon huomatessa nuorukaisen jokseenkin nyrpistelevän suhtautumisen kuppinsa sisältöön, mutta tämä käänsi vaivihkaa huomionsa omaan juomaansa kuin ei olisi huomannut mitään outoa, ennen kuin keskustelu heräteltiin vaivihkaa jälleen henkiin aavistuksen kepeämmällä huomiolla aarnikotkasta ja tämän majapaikasta. Tämä näytti havahduttavan jälleen Galdinkin ajatuksistaan ja jopa kirvoittavan miekkosesta pienen naurahduksen ja saavan tämän rentoutumaan melkoisesti soturin todetessa että kotkalla oli kaikki hyvin. "Se on varmasti helpotus kaikille muillekin kuin vain sille" nainen tokaisi leppoisasti, pistäen kuitenkin merkille toisen jääneen silmäilemään häntä jokseenkin tutkivasti. Tämä sai mustaturkin kohottamaan hieman kulmiaan, soturin kuitenkin tuodessa aatteensa pian ilmi, kysäisemällä varsin suoraan hänen kokemuksistaan tien päällä. Katti räpäytti silmiään, siemaisi sitten kiireettömästi teetään kuin kovinkin mietteliäänä ennen kuin viimein kohautti olkapäitään. "No. Tarpeeksi kaukaa. Ainakin melkein. Ja tarpeeksi kauan että vastaan on tullut yhtä jos toistakin" lausahdettiin ympäripyöreästi viimein Cathrynin kumotessa loput teet kitaansa ja katsahtaen sitten ohimennen tyhjään astiaan kuin hieman pettyneenä tämän tyhjenemisestä. Kaikesta päätellen, niin mahdottomalta kuin se saattoi tuntuakin, katti taisi jopa pitää mokoman litkun mausta.
"Kaiketi elän tien päällä siinä missä muutkin seikkailijat. Vaatiihan se mitä vaatii, mutta en valita" katti viimeisteli tarkastellen tyhjää kuppiaan, kunnes vilkaisi juomansa kanssa vielä kärvistelevää nuorukaista. "Hmm. Myönnettäköön ettei tämä ole sellainen paikka jossa minäkään olisin olettanut törmääväni yksinäisiin ritareihin. En tiennyt että tällaisilla syrjäseuduilla olisi mitään sellaisia kiinnostavaa... olettaen että ette ole vain eksyksissä" olento palautti kysymyksen raaputtaen hieman hajamielisesti leukaansa jälleen jokseenkin kursailematta, vilkaisten ohimennen ulko-oven suuntaan puhuessaan. Pihalta myrskyn seasta kuului juuri ja juuri vaimeita ääniä ja pian ovi kolahtikin auki päästäen sisälle vettä valuvan Dorianin tömistellessä sisään kaiketi koirat hoideltuaan, luoden hieman arkailevan katseen tulisijan ääreen majoittuneisiin muukalaisiin hivuttautuessaan riisumaan viittaansa naulaan riippumaan. Kumpikin nuorukainen oli tuntunut olevan varsin täpinöissään varsinkin ritarin saapumisesta, mutta taisi olla eri asia uskaltaisivatko nämä suuremmin hakeutua tämän puheille varsinkin nähdessään tämän pistävät keltaiset silmät ja erikoiset piirteet.
|
|