vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 18, 2013 14:36:40 GMT 3
Neljän tien risteyksistä, tai parinkin tien risteyksistä ylipäänsä, kulkee monia legendoja ja tarinoita ympäri maailmaa. Useimmiten ne symboloivat paikkaa, missä henkilö tekee ratkaisevan päätöksensä, mikä tulee seuraamaan häntä koko loppuelämän ajan. Jotkut puhuvat demoneista, jotka tekevät varomattomien kulkijoiden kanssa sopimuksia. Joskus taas ne ovat vain tapaamispaikkoija niille, jotka ovat joutuneet eroon toisistaan. Tällä kertaa se merkitsi jälleen jonkin yliluonnollisen tapahtumista, mikä alkoi pienen pienestä kipinästä.
Se ilmestyi täsmälleen keskelle tienristeystä, ensiksi ilmassa leijailevana pienen pienenä kipinä, minkä pieni puhallus olisi saanut sammumaan. Kuitenkin ollen kuuma loppukesä, sadon korjaamisen aika, ei tuuli käynyt risteyksellä. Joten samalla kun pieni kipinä leijaili alaspäin kohti kivitien pintaa, mikä oli sekoitus eri maa-aineita, saattoi olettaa että se kuitenkin sammuisi hetken kyettyään maassa. Kuitenkin juuri ennen laskeutumistaan maahan se hypähti ylöspäin, sykähtäen lämmöstä. Pienestä kipinästä syntyi pienen liekki, mikä leijaili muutaman sentin päässä maasta, suurentuen ja vahvistuen, kunnes se oli jo raavaan miehen nyrkin kokoinen liekki. Se alkoi rätistä, kipinöidä kuulostaen aivan kuin vihaiselta käärmeeltä liekin värit muuttuen punaisesta kellertävän oranssiksi, ruohon vihertäväksi ja jäänsinertäväksi... Se vaihteli hetken aikaa värejään kunnes kovaan ääneen räjähtäen se roihahti ilmiliekkeihin niellen hetkeksi koko risteyksen sisäänsä.
Ja samassa se kirkas roihahdus sammui. Ja kaikki oli palamatonta. Tienviitta, maa, kuivaruohikko sekä mittavat viljapellot risteyksen ympärillä. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja kuitenkin oli, sillä keskellä tienristeyttä, lojusi vaatemytty. Se oli kudottu vaaleansinisestä silkistä, kevyemmästä ja kauniimmasta mitä oli varmaan ikinä nähtykään edes kuninkaan hovissa. Kankaaseen oli neulottu kultaisella langalla kultaisiaperhosia, mitkä räpyttivät siipiään kohoten ilmaan ja samalla pudottaen kultapölyä jälkeensä.
Vaatemytty liikahti, sen sisällä oleva pieni otus uikahtaen unisena, kunnes se taas hetkeksi oli täysin liikkumattomana. Hetken päästä se taas liikahti, siirtäen vaatetta päältään niin, että vain hämärässä valoa heijastavat keltaiset silmät näkyivät. Ne tarkkailivat vaatteen sisältä ulkona olevaa avaratavaa maailmaa uteliaina, täynnä ihmetystä, mutta myös arkuutta. Otus ei tahtonut tulla ulos turvalliselta mytystä, vaikkakin kuuma kesäpäivä alkoi käydä sille epämukavaksi. Tuhahtaen se päätti kuitenkin jäädä myttyynsä odottamaan, vaikkei se tiennyt täsmälleen mitä se odotti mutta jotakin kuitenkin. Pieni ja pörheä, tumman- ja vaaleanruskeankirjava häntä putkahti ulos mytystä. Se lämmitti liikaa vaatteen sisällä.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 18, 2013 19:19:03 GMT 3
((Here we go. Pahoittelut venähdyksestä. Hups? <_< ))
Joskus tienristeyksiin sanottiin liittyvän yhtä jos toistakin mystiikkaa, mutta vaikka useimmiten näitä pidettiin vanhojen akkojen satuina sekä perättöminä juoruina (ja suurimman osan ajasta asia taisi näin ollakin) todisti tällä kertaa tämä varsin erikoinen tapahtumasarja etteivät jutut olleetkaan aina aivan tyhjästä temmattuja... ellei kyseessä ollut vain äärimmäisen sopiva sattuma ja kummallinen virvatuli vain sattui syttymään juuri tähän paikkaan. Tosin, tämä tuskin olisi vähentänyt ilmiön kummallisuutta paljoakaan ottaen huomioon mitä tämän pienen kipinän ilmaantuminen lopulta sai aikaan. Korea valo-näytös välähteli peltojen keskellä porottavan auringon kanssa kilpaillen, ikävä kyllä tuntuen esittelevän värejään lähinnä paikalliselle, jokseenkin kiireesti pakoon vilistävälle tai lentävälle eläimistölle joka eivät selvästikään halunnut mitään tekemistä tämän epäilyttävän välkehtivän kapineen kanssa... kunnes kauempana huojuvien peltojen reunustamalla tiellä näkyvä liike paljasti, että lähistöllä oli sittenkin joku muukin jota näky saattaisi jopa kiinnostaa.
Laajan maaseudun kylien välimatka oli usein pitkä sekä vaarallinen varomattomalle matkalaiselle, mutta silti pölyistä, auringon paahtamaa tietä lähestyi yksinäinen, suorastaan hieman epävaikuttava hahmo. Saapujan saattoi jo etäämmältä erottaa lyhyemmänpuoleiseksi, nuhruisiin vaatteisiin sonnustautuneeksi nuorukaiseksi, kasvoistaan päätellen tuskin ainakaan 16 vuotta vanhemmaksi, jos sitäkään. Ilmeisestikin rahaton irtolainen, jotka lopulta eivät tainneet olla mikään suuri harvinaisuus vaikka nämä ehkä usein pysyttelivätkin mieluiten tuttujen kylien kaduilla yksin erämaahan rynnistämisen sijasta ellei aivan pakko ollut. Tämäkin kulkuri vaikutti kaikkea muuta kuin soturilta: olemuksensa oli laiha vaikkakin edes jäntevä, ja tämän omaisuus tuntui hyvin pitkälti koostuvan vaatetuksesta päällään sekä jonkinlaisesta karkeasti vuollusta karahkan sekä matkasauvan sekamuodosta jota tämä kanniskeli olallaan... vaikka vyöllä riippuikin pienen pussukan lisäksi myös epämääräinen, häijyn näköinen veitsi tupessaan joka ei kyllä istunut pojan kaikkea muuta kuin uhkaavaan olemukseen tippaakaan. Tai no, retuutti tämä vielä mukanaan olalle viskattuna tuoretta rusakonraatoa jonka nälkäinen matkalainen oli saanut reitin varrelta saaliikseen, mutta lopulta tässäkään ei tainnut olla mitään suurempaa ihmeteltävää... ellei ottaisi huomioon paria pikkuseikkaa, jotka saattaisivat kenties pistää jokseenkin epäilyttävinä silmään jos toiseenkin. Ensinnäkin auringon lähes armottomasta paahtamisesta huolimatta poika oli kiskaissut tyyliinsä sopivan kärsineen villakangasviitan niskaansa, tumman ja varmasti kuuman vaatteen kuitenkaan tuntumatta häiritsevän tämän hieman hajamielisiä askeleita tippaakaan, saati sitten saamaan tätä harkitsemaan mokoman räsyn riisumista tai oikeastaan edes hikoilua vaikka viitan huppu sentään lepattikin rennosti tämän niskassa. Tästä tosin päästiinkin varsin pian siihen toiseen omituiseen seikkaan; eteenpäin tarpovan nulikan lähes silmillä riippuva, pitkähkö ja jokseenkin sotkuinen kuontalo kiilsi auringossa suorastaan epäilyttävän räikeästi tummaan violettiin sävähtävänä joka tuskin oli odotettava näky selkeästi köyhän ihmisnuorukaisen päässä. Värjättykö kenties? Vaikka toisaalta, ottaen huomioon pojan muun ulkomuodon, tuskin oli luultavaa että tällä olisi moiseen hienosteluun minkäänlaisia resursseja... varsinkaan kun tämä ei näyttänyt olevan erityisen kiinnostunut edes kampaamaan tukkaansa jos tämä moista hienostunutta kapinetta kuin kampaa edes omisti.
Nulikka tallusteli ajatuksissaan tietä eteenpäin pölyävää tietä aina silloin tällöin ympärilleen vilkaisten kai enemmänkin vain yleisen valppauden vuoksi kuin varsinaisesti mitään kovin kiinnostavaa nähden, kunnes jokin edessä siintävän tienristeyksen kohdalla nappasi tämän huomion. Poika seisahtui hämmentyneenä tummia silmiään siristäen hoksatessaan jotakin kirkasta ja lepattavaa keskellä tietä jääden tuijottamaan tätä hetkeksi varsin ymmällään ja aavistuksen epäluuloisena. Mikä hitto... aivan kuin tien yllä olisi leijaillut.... liekki? Miten se-- Mistä se oli tullut? Eihän se äsken ollut..? Kieltämättä, vaikka oli tajunnutkin tässä olevan nyt jotain epäilyttävää näky kieltämättä kutkutti nuorukaisen mielenkiintoa. Se silmäili ilmiötä hiukan varuillaan etäämmältä, hätkähtäen kuitenkin kohta takaansa kuuluvaa vaativaa maukaisua. Se uskaltautui irrottamaan hetkeksi katseensa lepattavasta värillisestä liekistä vilkaistakseen jostakin pöheiköstä viereensä ilmaantunutta likaisenvalkeaa, puolivillin näköistä kissaa hieman huolissaan, mutta sitä tämän ei ilmeisesti olisi kannattanut tehdä. Lähes välittömästi kun tämä lakkasi vahtimasta edessä roihuavaa liekintapaista, keksi tämä äkkiä leimahtaa äänekkääksi räjähdykseksi joka roihahti dramaattisesti monen metrin säteelle ympäristöön kuin aikeissa kärventää koko risteysalueen tuhkaksi. Vaikka ei ollut tilanteeseen kovin suurella luottamuksella alunperinkään suhtautunut tämä äkillinen leimahdus ja ääni nappasivat tilannetta taustalta seuraavan nulikan täysin yllätyksellä tämän älähtäessä pelästyneenä ja kompuroidessa pikaisesti korvat soiden taaksepäin, lähes kompastuen koipiinsa siinä sivussa. Leimu laantui kuitenkin nopeasti, jättäen jälkeensä yllättävän vähän tuhoa... mutta sen sijaan jotain aivan muuta.
Tyrmistyneellä todistajalla meni tovi toipua äkillisestä järkytyksestään, mutta pian se alkoi päästä jälleen takaisin tapahtumien kärryille. Katse kääntyi varovaisesti räpytellen risteykseen odottaen näkevänsä hiiltynyttä maata ja kärventynyttä kasvillisuutta, mutta yllättäen mitään tällaista ei ollut havaittavissa. Poika suoristautui varovasti jääden pälyilemään näkyä epävarmana kuin epäillen että ilmiö saattaisi tapahtua uudelleen, mutta liekki oli kadonnut kuin ei olisi paikalla ollutkaan. Myöskään kissaa ei enää näkynyt ymmärrettävästi mailla halmeilla, ja tämä seikka oli oikeastaan pieni helpotus purppuratukalle näin epävarmassa tilanteessa. Mutta.... mitä hittoa äsken oli oikein tapahtunut? Hetken emmittyään nuorukainen alkoi hiljakseen lähestyä tapahtumapaikkaa hitain, varovaisin askelein, kunnes entistä sekavampien hius-suortuvien alta pälyilevät silmät huomasivat maassa jotakin. Oliko se.... kangasta? Joku vaate? Kaikesta päätellen hyvin hieno ja kallis sellainen? Poika kohotti kulmiaan vilkaisten ympärilleen kuin olettaen näkevänsä lähistöllä jonkun joka olisi voinut pudottaa arvokkaan tekstiilin ennen kuin lähestyi tätä varovasti. "...ehh. Mitähän hittoa" se mutisi itsekseen laihan käden noustessa raaputtamaan sotkuista takaraivoa, tämän seisahtuessa sitten kultaisilla kirjailuilla koristellun mytyn viereen. Myönnettäköön että jokin pieni ääni nulikan takaraivossa vihjasi että ehkä ei ollut kauhean hyvä idea jäädä oleskelemaan lähistölle kaiken äskeisen jälkeen, mutta tämä ei kuitenkaan lopulta ollut tarpeeksi hillitsemään tämän uteliaisuutta varsinkaan nyt kun mitään kovin uhkaavaa ei enää ollut näkyvissä. Olalla kanniskeltu keppi nousi paikaltaan, nulikan päätyessä paremman idean puutteessa tökkäämään mokomaa myttyä kokeilevasti, ilmeisesti hoksaamatta vielä tämän sisältä pilkistävää häntää. Tämäkö sen äskeisen oli aiheuttanut..? Mikä se sitten ikinä olikaan?
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 19, 2013 0:40:59 GMT 3
Pienoinen otus mytyn sisällä oli asettunut pienelle kerälle, pää leväten eturaajojensa päällä kun se sulki silmänsä rauhallisena. Se ei ollut pelästynyt tai edes kiinnittänyt huomiota äskeiseen taikuuden näytteeseen, mikä oli juuri todistettu risteyksessä, vaikka se oli ollut juuri kaiken tuon äsken tapahtuneen keskipisteessä. Syy? Koska se ei ollut huomannut mitään epänormaalia ympäristössään, tai pikemminkin muistanut mitään tai ollut kiinnittänyt epäileväisenä huomiota mytyn ulkopuolella olevaan maailmaan. Ainoastaan vähitellen silkin läpi kertyvä kuumuus oli epämiellyttävän hiostavaa tehden otuksen ajatuksen juoksun hitaaksi ja uuvuttavaksi. Emo tulisi kohta hakemaan häntä, varmasti. Olihan emo käskenyt hänen pysyä piilossa, kun oli kietonut hänet tähän silkkitakkiin. Joten, hän olisi tässä ja pysyisi piilossa. Häntä muutenkin hieman unetti. Se oli hyvä. Aika tuntui aina kuluvan nopeasti kun nukkui tylsien juttujen yli. ... Otuksen silmät rävähtivät auki kuullessaan epämääräisen äänen mytyn ulkopuolelta. Ensimmäisenä sen mielessä oli: Tuliko emo jo takaisin? Se aikoi jo ilahtuneena vinkaista emolleen tervehdykseksi, kohota jaloillen ja ryömiä esiin. Mutta katsahtaessaan raosta jonka vaatemytty muodosti sen kasvojen eteen, se ei nähnyt mitään äitiään muistuttavaa. Mytyn ulkopuolella oli vieras olento. Olento luimisteli korviaan, kietoutuen itsensä ympärille huomaamattomasti tiukemmin. Se mulkoili piilostaan tuon vieraan jalkoja hyvinkin harmistuneena. Kunhan emo palaisi niin tuo vieras otus lähtisi varmasti pois. Tai äiti tekisi siitä selvää, varmana. Emo ei koskaan tykännyt vieraista jotka lähestyivät sen poikasta. Joten otus päätti olla huomioimatta mitä mytyn ulkomaailmassa tapahtui, sulkien silmänsä. Aivan sama, hän nukkuisi nyt.
Töks Kultaiset silmät rävähtivät jälleen auki, epäuskosta ja hetken tajuttuaan mitä oli tapahtunut, vihasta. Se- Se vieras tökkäsi häntä, jollakin?! Miten se kehtasi! Mytty liikahti, kohoten hieman kun sen sisällä oleva otus nousi jaloilleen. Ja sitten se syöksähti sieltä ulos suu avonaisena kohti vieraan jalkoja, yrittäen purasta siihen kiinni. Mokomakin julkea kuolevainen olento! Äiti raivostuisi kun saisi tietää, mutta vasta kun hän itse olisi näyttänyt mitä mieltä oli tökkimisestä! Kyseessä oli pieni koiraeläin, tai pikemminkin pentu, vuoden ikäinen. Suden todennäköisemmin. Se oli tumman- ja vaaleanruskean vivahteikas, omaten kuitenkin valkeat sukkakuvioit jaloissaan nilkkoihinsa asti. Todellisuudessa siitä tuskin oli mitään vastusta erikoisen hiusvärin omaavalle nuorukaiselle, mutta kun otti huomioon kuinka suljettua ja äitinsä suojelemaa elämää pentu oli elänyt ennen tienristeykseen putkahdettuaan, se uskoi että selviäisi vahingoittumattomana sekä näyttäen toiselle kaapin paikan. Tietenkin emo suuttuisi jälkikäteen kun saisi tietää, että sen pentu oli rikkonut sen käskyä... Mutta pentu oli liian vihoissaan moisesta röyhkeästä teosta ettei välittänyt miettiä jälkiseurauksia teolleen.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 19, 2013 1:58:59 GMT 3
Myönnettäköön, ettei nulikka ollut alkuunkaan minkäänlainen tekstiilien hienouksien asiantuntija (mikä nyt ei varmasti aivan ulkonäön perusteella ollut yllätys kenellekään) mutta jopa hän osasi nähdä että tielle viskattu vaate oli hienompaa tekoa kuin hän oli varmaan koskaan nähnytkään. Moinen esine ei varmasti kuulunut vetelehtimään yksin maantien pölyssä, mutta siinä se vain ollanökötti, kultaiset kirjailut auringossa kimallellen. Mistä se oikein oli tullut? Oliko joku pudottanut sen? Ja, eh, miten se äskeinen ilmiö liittyi asiaan? Tuskin nämä kaksi asiaa saattoivat olla vain sattumaltakaan ilmaantuneet samaan paikkaan samaan aikaan? Asialle täytyi olla jokin järkevä selitys... mutta silti vaikka poika kuinka yritti katsella ympärilleen (ja haistaa ilmaakin epäluuloisesti pariin kertaan) tämä ei silti saanut silmiinsä mitään, mikä olisi selittänyt äskeisen näyn taikka yksinäisen kimmeltävän kankaan olemassaolon täällä, keskellä ei mitään. Hämmentynyt purppuratukka silmäili epäilyttävän hiiltymätöntä ja normaalin näköistä maata sekä tässä lepäävää kangasmyttyä aikansa kunnes viimein tökkäsi tätä uteliaana kepillään. Eh, mitähän tälle olisi tarkoitus tehdä? Ei kai hän voisi tätä ottaakaan, joku oli varmasti hukannut jotain näin hienoa ja olisi ehkä etsimässä tätä... ja ties vaikka tällä olisikin jotain tekemistä sen äskeisen kanssa...
No, kaikesta päätellen vaikka minkäänlainen räjähdysefekti ei toistunutkaan kankaan kosketuksesta, tämä olisi kuitenkin kannattanut jättää rauhaan. Purppuratukan pähkäilyt keskeytyivät kuin seinään kun mytty äkkiä liikahtikin... ja sitten esille syöksähti jotain pientä, raivokasta ja terävähampaista. Nuorukainen säpsähti melkoisesti yllättäen esiin rynnistävää eläintä mutta ei ehtinyt merkittävästi kavahtaa kauemmas kun neulanterävät hampaat äkkiä iskivät kiinni luisevammanpuoleiseen nilkkaan saaden nulikan älähtämään kivusta. Mitä kirottua, vaatteen alla oli väijynyt... koira?! "Agh! Mistä hitosta...! Päästä irti!" Se ärähti ja kompuroi kauemmas yrittäen irvistellen ravistaa otusta irti itsestään, heilauttaen sitten refleksinomaisesti pitelemäänsä keppiä edes ajattelematta kohti purevaa otusta... ei nyt voimiensa takaa mutta varmasti napakasti ja suuremmin varomatta. Mistä hitosta tämä otus oli oikein tullut?! Eh, ei kai se lopulta hänen nilkkaansa aivan raatelemaan pystynyt, mutta kukapa olisi purruksi tulemisesta nauttinut. Tämä sai nulikan heilahtamaan silkasta yllätyksestä automaattisesti puolustuskannalle oli tämä nyt lopulta oikeasti uhkaava tilanne tai ei, ehtimättä ensiyllätyksessään edes harkitsemaan asiaa sen enempää terävät hampaat nilkassaan.
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 19, 2013 12:06:15 GMT 3
Ylpeyden ja onnistumisen riemu sekoittui pienen otuksen kiukkuisuuteen kun se sai otteen kiusaajastaan, yrittäen murista varoittavasti uhkaavalle olennolle. Mutta pentu kun se oli, ei sen ääni ollut... Kovin vakuuttava, ollen epätasaisen sävyinen vaihdellen matalasta korkeaan sekä siitä puuttui se tietty syvyys, minkä susi saattoi tehdä vain aikuisena. Mutta ei tämä nulikan jalkaan iskenyt pikkuhukka välittänyt siitä kuinka pieni ja nuori se oli verrattuna tähän kaksijalkaiseen ihmiseen, vaan että se saisi näyttää sitten ylpeänä emolleen mitä olikaan saanut kiinni aivan itse. Voitonriemu kuitenkin loppui lyhyeen vihamielisestä kosketuksesta, ja vaikka se nyt ei ollut mikään kunnon isku, kurinpidolle melkeinpä tottumaton sudenpentu päästi uikahtaen irti, hypähtäen muutaman askeleen kauemmas kaksijalkaisesta. Se kuitenkin piti huolen ettei ajautunut turhan kauas vaatemytystä, joka oli sillä hetkellä ainoa turvapaikka tässä tilanteessa. Tosin tökkäys, jonka oudon purppurahiusvärin omaava ihminen oli aiheuttanut kepillään, oli tuntunut kankaan läpi, joten se ei välttämättä sittenkään ollut turvallisin...
"Ja mistä hyvästä tuo nyt oli!?" kuului lapsenomainen, ohut ääni tuohtuneena risteyksessä. Se oli lähtenyt tuosta sudenpennusta, joka kyräili kaikilla neljällä jalallaan seisten ihmistä harmistuneena. "Minä en tehnyt mitään ja siinä sinä sitten tulit: Tökkimään ja vieläpä lyömään. Odotahan kun emo saa kuulla!" se murahteli pienesti paikallaan hyppien niskakarvat pörheänä ja häntä koholla. Sitten se istahti vaatemytyn viereen, hieroen toisella etutassullaan päälakeaan mihin ilmeisesti kepin huitaisu oli osunut. Se sattui... Muttei saanut itkeä, ei ei. Äiti sanoi että ei saisi itkeä pienestä. "Pyydä heti anteeksi!" pentu tuhahti laskien tassunsa maahan ja katsoen kärkkäänä ihmispentua, nokka hieman mutrulla. Että se kehtasikin kajota häneen.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 19, 2013 16:40:36 GMT 3
Huolimatta pienen otuksen kaikesta osoittamasta motivaatiosta raadella kauhea hyökkääjänsä, tilanne taisi olla kuitenkin purppuratukan kannalta huomattavasti vähemmän uhkaava kuin sudenpentu kenties toivoi, vaikka nulikalla itselläänkin meni hetki päästä kunnolla kärryille äkillisestä käänteestä. Terävät hampaat upposivat muutenkin kärsineen kankaan läpi ihoon, mutta defensiivinen kepinhuitaisu sentään irrotti raivokkaan pikkupedon saaliistaan ajaen tämän etäämmälle jolloin poikakin sai tilaisuuden ottaa pari horjahtavaa askelta taaksepäin kiroten hampaidensa lomasta. Kaikesta huolimatta se tuntui olevan ennenkaikkea häkeltynyt tapauksesta kuin suorastaan tuskissaan tai edes raivostunut, ja ehtiessään kunnolla hahmottaa mikä hänen jalkaansa edes oli hyökännyt se rypisti hieman tummia kulmiaan sotkuisen kuontalonsa alla ja laski empien varuillaan kohottamaansa keppiä. Se... eh, ei tuo kyllä ollut koira? Kai? Ja sehän oli pieni kuin mikä. Pentu? Miksi hitossa se istui täällä yksin keskellä tietä väijymässä ohikulkijoita piilotellen silkkikankaiden alla?
Nuhruinen purppuratukka tuntui olevan jokseenkin ymmällään tilanteesta jo alunperinkin mutta ei tuntunut suunnittelevan huitaisevansa uudestaan pikkuhukan otettua etäisyyttä vaikkakin niska-karvojaan pörhistellen, kunnes penikka päättä mutkistaa tilannetta vielä entisestään osoittaen äkkiä merkkejä täysin ymmärrettävistä puheenlahjoista. Jos ei niinkään osoittanut silmitöntä kauhua pedon ärinän vuoksi tämän pienestä kidasta kajahtava, äkillinen syytös sai kuitenkin nuorukaisen hätkähtämään tyrmistyneenä taaksepäin silmiään räpytellen. "Ehh? Mit-- sä purit! Mistä mä olisin tienny että siellä alla on jotain!" Häkeltynyt purppuratukka töksäytti puolustelevasti ennen kuin oikeastaan ehti ajatella asiaa tarkemmin, jääden sitten hetkeksi silmäilemään tyytymätöntä sudenpentua pää hieman kallellaan ja yrittäen päättää miten tähän olisi oikein tarkoitus suhtautua. Oli kaikkea muuta kuin jokapäiväinen tapaus hoksata äkkiä kinastelevansa vihaisen sudenpennun kanssa, mutta vaikka olikin yllättynyt, se ei lopulta tainnut olla aivan niin tyrmistynyt kuin olisi voinut odottaa. Tummanruskeat silmät räpyttelivät epävarmasti nulikan prosessoidessa tätä äkillisestä puhuvan (ja varsin kärkkäästi syyttelevän)suden tapausta, kunnes se havahtui siihen, mitä tämä äreä karvapallo tarkalleenottaen edes sanoi. ....emo? Se ei ollutkaan täällä yksin? Ja hän oli tainnut tulla huitaisseeksikin pentua... Koholle unohtunut keppi laskeutui vaivautuneena, nulikan tosin näyttäen lähinnä oudoksuvalta silmittömän katumuksen tai kauhun sijasta.
"Mä luulin että... tuota, säkö teit sen äskeisen jutun? Mitä varten sä edes istut täällä keskellä tietä?" Poika kyseenalaisti hetken kuluttua anteeksipyyntöjen latelun sijaan, tosin kuulostamatta kovinkaan vihamieliseltä. Se vilkaisi ympärilleen kun penikka otti puheekseen emonsa mutta kun ei nähnyt mitään käänsi huomionsa takaisin pentuun, kumartuen sitten kyykkyyn tielle hetken emmittyään, pystyäkseen puhumaan pienelle otukselle paremmin vaikka tunsikin olonsa varsin oudoksi tehdessään niin. "Emoko jätti sut tähän? Ethän sä voi istua tässä noin, mitä jos joku tulee ja... tässä voi mennä vaikka hevosia tai ihan vaan joku vaarallinen. Olet aika esillä varsinkin tuon kanssa." Vapaa käsi viittasi koristeelliseen kankaaseen joka erottui suorastaan kimmeltävänä väripilkkuna varmasti kauemmaskin tien pölyisen pinnan keskeltä, tämän kuitenkaan tulematta lähemmäs vaan tyytyessä lähinnä mittailemaan jurottavaa ja päätään hieroskelevaa sutta katseellaan. Nulikan käyttämä karkeammanpuoleinen puheenparsi ei luultavasti tullut yllätyksenä aivan tämän ulkonäönkin perusteella, mutta syystä tai toisesta tämä onnistui kuulostamaan jopa aavistuksen huolestuneelta yleisen hämminkinsä keskellä. Se käytti hetken haroakseen jälleen epämääräisesti sotkuista takaraivoaan tarkastellen pentua kunnes yskähti hieman. "....eh. En tienny että sudetkin voi osata puhua" se totesi viimein, tosin kai lähinnä itsekseen. Ei tainnut olla vaikea arvata että purppuraisen kuontalon kuorrottama pää oli tällä hetkellä täynnä yhtä jos toistakin kysymystä, nulikan tosin näyttäessä varsin huolettomalta ottaen huomioon että esiin oli tuotu mahdollisuus että lähistöllä saattaisi olla vielä tätä isompi ja vihaisempi puhuva hukka. Ehkä suden puhekyky oli kuitenkin lopulta se ehkä selkein ja vähiten hämmentävä seikka koko tässä välikohtauksessa, mikä varmaan kertoi jo jotain...
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 20, 2013 12:07:58 GMT 3
"Ai, muuten tykkäät tökkiä vaatekasoja", pentu tokaisi retoorisen kysymyksensä toiselle ivallisena, katsoen ihmistä kuononvarttaansa pitkin -tosin, eläimenä, se tuskin olisi kyennyt mitenkään muuten toista katsomaan- kuin olisi juuri sanonut parhaimmankin puolustuksensa. Mutta kun kerran nyt suotiin hetkeksi tauko rauhoittua ja tarkkailla tilannetta keskittyneemmin, pentu maassa istuaaltaan katseli itsekin pää hieman kallellaan nuorukaista. Omituinen ihminen toinen kyllä oli. Omituineen hiusväreineen, vaatteineen ja käytöksineen. Ei mitään samanlaista ylevyyttä ja vakautta niissä muutamissa ihmisissä, jotka palvelevat häntä ja äitiään. Toisaalta, pikkuhukka ei koskaan ennen ollut tavannut muita ihmisiä kuin niitä jotka sallittiin kulkea hänen ja äitinsä lähellä. Ja äiti oli kertonut että maailmassa oli monenlaisia ihmisiä, otuksia ja taikuutta. Joten... Ruskeaturkkinen pentu pudisteli päätään hämmentyneenä kaikista sekalaisista ajatuksista, joita tulvi sen mieleen tässä perin kummallisessa tilanteessa, pyyhkien toisella tassullaan päätään kuin saisi tassun pyyhkäisyllä mokomat ajatukset pois. Onneksi purppuratukka alkoi taas puhua omituisuuksia, harhauttaen otuksen ajatukset muualle. Kultaiset silmät kohosivat itsekin kysyvinä kaksijalkaiseen. Mitä se nyt höpötti jutuista ja tulemisista. Olivatko kaikki ihmiset näin sekavia?
Pentu tosin kohosi seisomaan pikkuruisille tassuilleen, kun poika kumartui. Hukka katsoi sitä epäileväisenä, mutta yhä oudoksuen toisen sanoja. Katse seurasi käden heilautusta kangasmyttyyn johon emo oli hänet kietonut. Niin... Se kyllä erottui liasta ja pölystä kuin aurinko taivaalla. Pentu pyyhki taas päätään tassullaan, yrittäen nyt saada tolkkua ihmisen puheista. Ei hän ollut tehnyt mitään juttuja. Hän oli vain pysynyt kiltisti kankaan sisällä piilossa kuten kiltit pennut aina tekivät: Tottelivat emojaan. Tosin nuo viimeiset sanat saivat pennun kokonaan katsomaan nuorukaista, kun nyt vasta näkisi toisen kokonaan. "Mikä susi? En minä ole mikään susi", pentu mutisi toista yhä mulkoillen. Ja totta tosiaan, siinä samassa pienen kirkkaan, yhtäkkisen vihertävän leimahduksen ilmestyessä suden ympärille seisoikin nuorukaisen edessä alaston tyttö. Olisi voinut alkaa ihmetellä minne se sudenpentu oikein katosi, ellei olisi huomannut sitä, miten tytöllä oli täsmälleen samanväriset sudenkorvat päänsä päällä, häntä alaselästään ilmestyneenä sekä alaselkään ulottuvat, silkkiset ruskeat hiukset jotka hieman liikahtivat tuulessa. Tyttö oli ehkä pari vuotta purppuratukkaa nuorempi, mulkoillen pahastuneena kultaisin silmin toista. "En minä ole mikään susi, enkä ihminen, vaan sofisteria. Suojelushengeksi kutsutaan. Tai kunnes perin emoni paikan. Siihen asti olen vain pentu." Alastomuus vieraan edessä ei tuntunut ollenkaan häiritsevän suojelushenkeä itseään.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 20, 2013 18:36:34 GMT 3
"Mä halusin tietää mikä hitto se on! Ja se olis voinu tehdä jotain uudestaan, mistä mä sen olisin tienny!" Nulikka puolustautui hukan syyttävään repliikkiin äänessään jo häivähdys tuskastuneisuutta. No hyvä, myönnettäköön että hän oli mennyt ja tökännyt otusta, mutta se oli ollut vahinko eikä hän ollut edes tökännyt kovin kovaa, ja silti eläin oli päättänyt että oli ilmeisesti aivan aiheellista purra häntä... mikä toisaalta tyytymättömyyden aiheuttamisen lisäksi oli aavistuksen hämmentävää. Rehellisesti täytyi myöntää ettei purppuratukka ollut tottunut pureskeleviin pikkueläimiin jotka halusivat noinkin kärkkäästi käydä häneen käsiksi (tai no, kenties yhtä tapausta lukuunottamatta) joten kaikesta huolimatta se tunsi olonsa lähinnä oudoksi. Terävät hampaat olivat jättäneet jälkeensä ikävät jäljet laihaan nilkkaan ja housunlahkeeseen oli hiljakseen ilmestymässä pieni tumma läikkä, mutta poika ei oikeastaan näyttänyt huomaavankaan kuin olisi unohtanut moisen pikkuseikan tykkänään kun nenän eteen heitettiin jotain näinkin kummaa ihmeteltävää. Kukapa silloin pieniä jomotuksia muistaisi, kun täytyi puolustella aivan viatonta uteliasta elettään puhuvalle sudenpennulle.
Tosin, ilmassa tuntui olevan hämminkiä niin puolin jos toisinkin, eikä pieni epäluuloinen susi vastannut eteensä kumartuneen nulikan kysymyksiin vaan näytti syystä tai toisesta lähinnä hieroskelevan päätään hämmentyneenä. Purppuratukka kallisti päätään pennun vaiteliaisuudelle rypistäen sitten hiukan kulmiaan. Hitto, ei kai hän ollut vain huitaissut tätä liian kovaa äsken? Eh, no, se oli kyllä purrut häntä, mutta ei hän ollut kuitenkaan tarkoittanut... Vaikka toisaalta rääpäle ei kyllä onneksi näyttänyt aristavan mitään tai loukkaantuneen muutenkaan, tuijotteli vain häntä näreästi. Syystä tai toisesta moinen mulkoilu sai nuhruisen purppuratukan tuntemaan olonsa jokseenkin vaivautuneeksi vaikkei tämä oikein tiennyt miksi... ainakaan vielä, tämän pikkuseikan oikea laita kun paljastui varsin pian. Tummanruskeat silmät räpsähtuvät pariin kertaan varsin kummastuneina sotkuisen kuontalon alla kun pieni otus äkkiä kiisti kärkkäästi olevansa susi, mutta ennen kuin nuorukainen ehti kyseenalaistaa väitettä tai mitään muutakaan, leimahti sudenpennun ympärillä äkkiä uusi valoefekti... ja sitten eläin oli kadonnut, jättäen jälkeensä tyttösen, joka seisoskeli tien tomussa ilman rihmankiertämää. No, mitä ikinä olikaan ajatellut puhuvasta koiraeläimestä, tätä nulikka ei selvästikään ainakaan ollut odottanut.
Odottamaton valonvälähdys onnistui jälleen säikäyttämään purppuratukan, varsinkin näin lähietäisyydeltä. Se säpsähti voimakkaasti taaksepäin ollen lähes menettää tasapainonsa mutta onnistui sentään olemaan jotenkuten kaatumatta hakemalla refleksinomaisesti tukea käsillään tienpinnasta ja pyörähtämään toisen polvensa varaan, mutta ennen kuin se ehti varsinaisesti edes harkita tekevänsä mitään muuta ilmiö olikin ohi ja tämä sai tajuta tuijottavansa edessään mulkoilevaa nuorehkoa tyttöä. Jos nulikka oli aikaisemmin näyttänyt hämmentyneeltä hoksatessaan liekkileimahduksesta ilmaantuneen puhuvan sudenpennun, ei se ollut mitään verrattuna nyt laihoille kasvoille ilmaantuneeseen tyrmistykseen. Epämääräinen "eegh" -äännähdys oli tähän hätään ainoa kommentti joka nuorukaisesta irtosi tämän kuitenkin kavahtaessa kiireesti jaloilleen silmiään räpytellen ja hapuillessa silmiään räpytellen askelen taaksepäin. Tosin, kunhan onnistui pääsemään takaisin kärryille se tuntui kyllä hoksaavan mikä oikeastaan oli homman nimi varsin pian... vaikka hiukan yllättäen sen ensimmäinen refleksi tajutessaan joutuneensa nokikkain jonkin odottamattoman ihmismäisen olennon kanssa oli nykäistä kiireisemmänpuoleisesti niskassa lepattava huppu päähänsä sotkuisen purppuraisen kuontalonsa peitoksi vaikka tämä oli jo varsin myöhäistä minkäänlaisen salamyhkäisyyden kannalta. "....ehhm? En... en mä ole sellasista kuullutkaan. Mistä mä olisin voinu tietää?" Se töksäytti puolustelevasti näyttämättä ymmärtävän tytön ensimmäistä käyttämää sanaa, tosin tunnistaen sentään viimeisen ja räpäyttäen sitten jälleen silmiään tuntuen pääsevän hiukan enemmän kärryille. "Se OLIT sä! Se valo! Arvasinhan!" Julistettiin viimein painokkaasti, joidenkin osien viimein loksahtaessa edes jotenkin paikoilleen. Eh, puhuva susi ei siis ollutkaan susi, vaan tyttö joka taas oli jonkinlainen.... henki? Ehh. Selvä? Kai se... tavallaan selitti jotakin? Tai ainakin sen, miksi oudot tapahtumat tuntuivat nyt seuraavan toinen toistaan.
Tätä oivallusta tosin seurasi toinenkin mokoma pienen hätkähdyksen keralla nulikan hoksatessa hiukan jälkijunassa näreästi tilittävän keskustelukumppanin melkoinen siveettömyys, joka johti pian epämääräiseen vaivautuneeseen pälyilyyn päähineen varjosta hiukan joka suuntaan tämän oikein tietämättä mihin suuntaan olisi pitänyt lopulta katsoa vaikka tyttöä itseään ei tämä tuntunut haittaavankaan. "Mutta... jos olet joku... sellainen, niin... miksi olit täällä keskellä tietä? Yksin? Eikö sun pitäisi olla jossain, eh, muualla kuin tässä?" Jälleen kerran varsin hämmingissä oleva purppuratukka sai hapuiltua ilmoille mielestään varsin olennaisen kysymyksen toivuttuaan hiukan ja vilkaisi silmäkulmastaan keskustelukumppaniaan kysyvästi. "Eh. Tuota. Eikö... sulle tule kylmä?" se huomautti kohta varovaisesti käden harhautuessa vaivihkaa kyhnyttämään takaraivoa. Eh, oli tämäkin..... aivan kuin puhuvan suden kanssa jutustelu ei olisi ollut tarpeeksi vaivaannuttavaa...
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 21, 2013 12:06:56 GMT 3
Otus -joka nyt oli nuoren tytön muodossa- katseli edessään olevaa poikaa tymppääntyneenä, kuin pitäen toista täysin hölmönä seuratessaan nuorukaisen reagointeja hänen muodonmuutokseensa. Ei kai hän nyt niin kauhea ilmestys ollut? Eivät ainakaan hänen ja emonsa palvelijat tai vartijat olleet juurikaan kavahtanut heitä. Eivät ainakaan kun hän tykkäsi vaihdella muotoaan tarpeitten mukaan sudenpennusta tytöksi. Joten, näihin omiin kokemuksiinsa verraten hänen edessään oleva nuorukainen ihme ääntelemyksineen ja liikkeineen vaikutti kovin oudolta. Hupun vetämisestä päähänkin tyttö vain kallisti päätän kummastuneena, toinen sudenkorva luimistuen kun taas toinen värähti nuorukaiseen suunnattuna. "En minä sille mitään voi että et-" Ruskeahiuksinen tyttö mulkoili pahastuneena kun toinen alkoi huudella kuin mikäkin kylähullu, likan kohottaen kätensä puuskaan ja pitäen suunsa kiinni. Hän ei alkaisi puhua ennen kuin saisi kunnolla vastata toisen naurettaviin kysymyksiin. Lisäksi tuo huutelu ei ollut kivaa hänen korvilleen, jotka luimistelivat hänen päätään myöten. Sitten toinen alkoi käyttyä oudosti, eikä katsonut häntä kovinkaan suoraan kuin aiemmin. Se vaivasi vain entisestään että tyttö vain ärsyyntyi lisää.
Viimeinkin sieltä tuli jotakin järkevää. Tyttö huokaisi syvään, pudistaen päätään kuin minkäkin naurettavan kysymyksen kuullessan. "Ei, minulle ei tule niin helposti kylmä kuin sinunlaisilla." Sudenhäntä heilahti pienesti. "Ja mitä tulee aiempiin kysymyksiisi, en voikaan kai olettaa että tietäisit mikä minä olen. Et selvästikään kuulu niihin ihmisiin jotka ovat usein minun ja äitini seurassa. Ja toiseksi, minä en tehnyt sitä-- Valoa? Ja kolmanneksi, en ole täysin varma miksi olen täällä, en paljon muista. Koska jos ymmärrän oikein poukkoilevastasi puheestasi, niin kyseessä oli varmaankin siirto." Ja olettaen ettei toinen varmaan tiennyt mitä siirto tarkoitti, hän selitti sen kärsivällisesti samantien. "Siirrossa voimme siirtää esineitä tai henkilöitä pitkienkin matkojen päähän, mutta se vaatii hyvin paljon vakaata ja kokenutta magiaa. Kuten äitini. Muistan vain, että kun samoilimme metsissä, niin äitini kietoi minut huiviinsa ja käski pysyä piilossa. Sitten vain heräsin tässä risteyksessä. Pysyitkö perässä?" tyttö kysyi kohottaen toista kulmaansa terävästi. "Ja olen muuten Vevial, tuleva sofister", hän nyökäytti päätään kumarrukseksi toiselle.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 21, 2013 15:33:28 GMT 3
Yleinen hämminki sen kun levisi tuntuen ärsyttävän entisestään jo alunperinkin tökkimisestä (ja huitaisusta) näreää tyttöä, mutta viimein asioihin alettiin hiljakseen saada jotain vastauksiakin. Vaivautuneesti pälyilevän purppuratukan vihjaisu ei saanut sudenkorvaista tyttöä selvästikään edes harkitsemaan pukeutumista, vaikka oli kai myönnettävä että tällä tuskin edes oli kovin montaa vaatekertaa mukanaan, ja päivä kieltämättä oli lämmin joten kyseessä oli kuitenkin jotakin muuta kuin varsinainen käytännönongelma. Kun aihe vielä ohitettiin närkästyneen töksäytyksen keralla tytön alkaessa puolestaan vastata esitettyihin kysymyksiin poikakaan ei lopulta maininnut asiaa uudestaan vaikka puuskahtikin hiukan itsekseen vaikeana. Huomio kääntyi sentään pian pohtimaan aivan muita asioita ja tytön kertoessa hieman räpyttelevä katse kääntyi kuitenkin tämän suuntaan, nulikan nykäistessä empivästi huppuaan toisen mainitessa että hän oli ilmeisesti varsin erilainen tytölle tuttuihin ihmisiin verrattuna, ennen kuin nyökkäsi epämääräisesti kuitenkaan sanomatta mitään. Se kuunteli viimein myös melkoisen vaiteliaana selostuksen valosta jota tyttö ei sitten ilmeisesti ollutkaan aiheuttanut vaan.... tämä oli kai tämän emon tekosia? Poika liikahti aavistuksen levottomana kun esiin tuotiin maininta magiasta joka oli tarpeeksi vahvaa ilmeisesti viskomaan porukkaa paikasta toiseen, mutta kaipa se kaikkein pahin ensihämminki alkoi olla hiipumassa kun tämä alkoi päästä jotenkin sinuiksi sen seikan suhteen että puhui parhaillaan lähes tyhjästä ilmaantuneen vaatteettoman, sudenkorvaisen tytön kanssa vaikka tämä ei oikein vieläkään ollut aivan perillä miten tähän olisi pitänyt suhtautua. Ilmassa oli ehkä melkoisesti hämminkiä ja häivähdys pientä epäluuloa, mutta näreydestään huolimatta tämä outo "henki" ei oikeastaan tuntunut vaaralliselta (ainakaan tämän mittapuulla), oli tämä pinnallinen harhaluulo taikka ei. Pojalla ei lopulta ollut mitään kokemusta henkiolennoista mutta se alkoi olla lähinnä varovaisen utelias siitä, mitä hittoa täällä oikein tapahtui.
Nulikka kyhnytti edelleen takaraivoaan tummien silmien luodessa kuitekin jokseenkin mietteliäämmän katseen kankaaseen johon käärittynä äskeinen sudenpentu, tai siis nykyinen tyttö, oli ilmaantunut kunnes nyökkäsi uudestaan tämän tivatessa ehkä hiukan terävästikin oliko hän ymmärtänyt... vaikka tyttö itsekin tuntui olevan hiukan ymmällä miksi edes oli täällä. "... juu, luulisin. Mutta... eh, miksi tänne? Eihän täällä ole mitään." Tämä huomautti sitten suuremmin terävää äänensävyä hetkahtamatta, viitaten paljonpuhuvasti karkealla matkasauvantapaisella ympärillä huojuvia peltoja ja tyhjiä teitä. Pohdinnat keskeytyivät taas kuitenkin hetkeksi nulikan kääntäessä katseensa tyttöön tämän esittäytyessä kuin olisi vasta nyt tullut edes ajatelleeksi jotain sellaista pikkuseikkaa kuin nimiä tämän kaiken muun keskellä. "Hm? Jaa niin. Spyro." Kuitattiin lyhyesti epämääräisellä nimellä myös pienen nyökkäyksen keralla kun toinenkin kerran teki niin, mutta ilmeisesti osaamatta olla kovin vaikuttunut toisen esittämästä tittelistä vaikka tämä sai sen kallistamaan hieman päätään. Tosin esittäytyminenkin jäi lyhyeksi ja mitään muuta tästä ei kuitenkaan tuntunutkaan irtoavan itseään koskien. Ei sukunimeä, ei määränpäätä saati mistä tämä oli tullut, kuin mokoma ei olisi pitänyt moista edes oleellisena. Epämääräinen nimi epämääräiselle tapaukselle ilmeisesti, vaikka tämä ei tuntunut purppuratukkaa itseään hetkauttavan... Oikeastaan sen mielenkiinto olikin jo tainnut kulkeutua aivan muualle.... kenties tarkoituksellakin.
"Huh, outoa. Miksihän se laittoi sut tänne yksin tuolla tavalla? Täällähän voi olla vaarallista, ties mihin olisit voinu törmätä tässä keskellä tietä. Kai tiedät edes minne olet menossa? Et kai sä tähänkään ainakaan voi jäädä noin." Nuorukainen huomautti paljastaen että oli ilmeisesti kykeneväinen ymmärrettävämpiinkin lauseisiin kunhan sen silmille ei viskattu mitään täysin odottamatonta kesken kaiken ja astahti sitten uteliaana lähemmäs tienviittaa nähdäkseen mitä tähän oli kirjoitettu kai aikoen ottavansa selvää josko tie johtaisi jonnekin sopivalta kuulostavaan paikkaan johon, eh, henki voisi olla matkalla. Se nykäisi ohimennen olalla riippuvaa rusakkovainaata parempaan asentoon, mutta rypisti kuitenkin kohta kulmiaan seisahtuen jo muutaman askelen jälkeen pyöriteltyään asioita hetken mielessään. "....tuota, kuulostaa että sillä taisi olla aika kiire jos ei ehtiny muuta kuin käskeä piiloon. Jostain syystä?" Kysyvä katse kääntyi takaisin tyttöön, äskeinen hämminki jo korvaantuneena enemmän tämän kertoman herättämällä kummastuksella sekä ehkä häivähdyksellä huolestuneisuutta. No selvä, sudenkorvainen Vevialiksi esittäytynyt tyttö oli siis jonkinlainen henkiolento, turhaan kai sitä kyseenalaistamaan varsinkaan sen jälkeen mitä hän oli juuri hetki sitten omin silmin nähnyt... mutta jäljellä oli kyllä silti muutama melkoisen iso kysymysmerkki tämän kannalta jotka pistivät nuorukaisen korvaan varsin outona.... eh, siis vielä enemmän kuin välikohtaus oli jo valmiiksi, siis.
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 23, 2013 19:42:37 GMT 3
"Spyro", tyttö toisti toisen nimen kokeilevasti, miettien että se oli melkolailla tulenelementtiin sointuva nimi, kun hänen nimensä taas sointui veden tai tuulen kanssa. Mutta juuri siksi nimi aina kertonut kunnolla henkilöstä itsestään, kuten hänenkin nimensä oli hieman harhaanjohtava. Mistä sitten esittelyistä päädyttiinkin, enemmänkin nuorukaisen puheiden myötä, mietti miksi Vevial oli emonsa lähettämänä joutunut keskelle ei mitään ilman minkäänlaista selitystä. Pennulle se oli sinänsä se ja sama: Emo tiesi kaiken kaikesta ja tätä tuli siten totella, ja jos emo käski pysyä paikalla, niin pentu tottelisi. Vevial luotti emoonsa kuten pennun tuli, ja oli täysin luottavainen että emo tulisi myös hakeemankin hänet sieltä minne oli hänet lähettänytkin. Mutta mokoma ihmispentu puheineen sai Vevialinkin epäröimään, oliko emolla jokin hätänä... Koska hän ei ollut tottunut varsinaisesti tuollaisiin matkantekoihin -usein hän siirtyi paikasta paikkaan emon kanssa fyysisesti eikä siirtäen- joten hänen muistonsa lähiaikoina tapahtuneista asioista ennen siirtoa saattoivat olla sameat. Ja hänellä oli ikävä tunne että jotakin oli tapahtunut emolle... Tai ei! Emo oli vahva, ja kaikki kunnioittivat, ei kukaan satuttaisi emoa.
Kun sitten nuorukaisen kysyvä katse siirtyi tyttöön, tämä mulkaisi poikaa vihaisena. "Älä siinä hämmennä päätäni!" tämä huudahti kädet nyrkissä ja sivuilla. "Älä ole tuollainen pahanilmanlintu- Äidille ei ikinä tapahtuisi mitään pahaa, ei ikinä!" Samassa jo kenties tutuksi tuleva, kirkas leimahdus, ja muriseva sudenpentu kipitti vaatemytyn luokse ja sen sisälle piiloon, jättäen vain hännän näkyviin itsestään. Ei ikinä, ikinä emolle ei tapahtuisi mitään pahaa. Tuo tyhmä kaksijalkainenpentu oli väärässä.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 24, 2013 19:56:00 GMT 3
Vaihteen vuoksi tuntui joku toinen olevan enemmän ymmällään asioista kuin lähinnä mietteliääksi käynyt purppuratukka, tämän jäädessä silmäilemään myös hieman epäilevältä vaikuttavaa tyttöä. Nulikka tosin tuskin tiesi asiasta senkään vertaa kuin Vevial mutta se oli silti hyvää vauhtia vetämässä päässään omia johtopäätöksiään mitkä eivät välttämättä olleet menossa kovin mukavaan suuntaan tietojen valossa... ja kenties tyttö itsekin päätyi aivan itse samoille ajatusradoille tämän äkillisestä reaktiosta päätellen. Spyro räpäytti yllättyneenä silmiään äkilliselle raivostumiselle ottaen silkasta hämmästyksestä askelen kauemmas äänekkäästi rähjäävästä Vevialista kunnes hupun varjosta pilkistävät kulmat painuivat melkoisen tyytymättömään kurttuun. Mitä hittoa- Tyttöhän rähjäsi hänelle kuin tämä olisi ollut jotenkin hänen syytään? "Ehh? Mistä mä tiedän, itse sä siellä olit! Sanoit sen sitäpaitsi ihan itse, en mä! Vaikka onhan se nyt silti aika outoa jos se tekee noin!" Tähän asti varsin leppeältä vaikuttaneesta pojasta irtosi viimein kiitettävän närkästynyt napautus, tämän kuitenkin päätyessä hätkähtämään jälleen hieman äkillistä valoa Vevialin muuttuessa. Tällä kertaa se kuitenkin jo tiesi mitä tapahtui, jääden lähinnä silmäilemään tuskastuneena vaatemytyn sisään vipeltävää pikkuhukkaa. Oli tämäkin... kaipa oli helposti pääteltävissä että tyttö oli saattanut pelästyä moista ajatusta mutta purppuratukka ei tainnut ehtiä ajatella asiaa niin pitkälle, osaamatta keksiä mitä oikein oli edes tehnyt ansaitakseen moisen hermostumisen.
"Yritin vaan auttaa... mikset mene sitten vaan takaisin sinne mistä tulit tuolla tempulla, niin sillähän se selviää!" Poika töksäytti, murahti itsekseen ja kääntyi takaisin tienviittaa kohden kuin kaavaillen jatkavansa matkaansa tosin empien parin askelen jälkeen ja vilkaisten vielä olkansa ylitse. Eh, eihän hän tosiaan tiennyt asiasta mitään, ehkä hukan emo tulisikin noutamaan tätä, mutta... tällä oli tainnut itselläänkin olla jo jotain epäilyksiä asian suhteen päätellen tämän äkillisestä leimahduksesta. Tosin, tämä oli tuntunut suhtautuvan häneen näreästi aivan alun viattomasta tökkäisystä lähtien. Saattoi olla ettei toinen vain yksinkertaisesti pitänyt hänestä... tiedä häntä, ehkä tämä olisi sitten vain paras jättää rauhaan. Eipä tämä kai välittömässä vaarassa ollut, jos lopulta oli ollenkaan... "Hitto, siirry nyt edes sivuun siitä jos aiot jäädä pällistelemään, jäät kyllä muuten ensimmäisen hevosen alle joka tästä menee!" Kuului vielä tuskastunut, ja jokseenkin karkea neuvontapainen... nulikan tosin näyreydestään huolimatta kuulostaen jokseenkin kiusaantuneelta. Eh, kuului asia hänelle tai ei, mutta... ei kai silti ollut oikein vain jättää selvästi jokseenkin eksyksissä olevaa olentoa vain tuohon? ....eihän? Mutta mitähän hittoa tämän suhteen olisi muutenkaan ollut tarkoitus tehdä?
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Apr 1, 2013 22:07:13 GMT 3
Vai takaisin! Sen hän kyllä tekisi jos osaisi, mutta kuten hän oli selittänyt, hän ei oikein ollut vielä tarpeeksi vahva että kokenut pystyäkseen moiseen, pässi! Sitä ei pentu kuitenkaan tokaissut vaatemytystä, vaan jästipäisesti kiukuissaan pysyi hiljaa ja paikallaan, vaikka kuulikin toisen hetken aikaa loitonevan. Ei se haittaisi vaikka toinen lähtisi, hyvä vain. Pääsisi eroon tyhmästä kaksijalkaisesta, kuka niitä tarvitsee. Paitsi... Jos äiti ei tulisikaan hakemaan häntä... Jos tälle oikeasti oli tapahtunut jotakin. Mitä hän sitten tekisi? Hän ei halunnut olla täällä tyhmien tökkivien kaksijalkaisten kanssa vaan emonsa luona turvassa. Hän halusi emonsa luo heti. Onneksi susimuodossaan hän ei voinut itkeä, muuten olisi ollut noloa alkaa itkeä mytyn sisällä keskellä ei mitään. Toisaalta, se pässi oli varmaan jo lähtenyt joten- Mytyn sisällä petoeläin sätkähti pelästyen yhtäkkistä puhetta, luullen että kaksijalkainen oli jo lähtenyt menemään. Susi ei vastannut mitään ensiksi, mutta kääntyi sitten mytyssä että katseli nuorukaista sen uumenista silmät hehkuen hieman. Katse oli vertaileva, pennun miettien jotakin hetken aikaa.
"Hyvä on, päätetty." Sudenpentu kömpi ulos mytystä, istuutuen sen eteen ja katsoen vaativana kaksijalkaista. "Minä menen takaisin emoni luokse, koska hän on elossa, ja sinä saat luvan auttaa minua koska en osaa kulkea teidän ihmisten ilmoilla", Vevial totesi pään nyökäytyksellä, tyytyväisenä päätökseensä. Kyllä, hän palaisi emonsa luokse ja näyttäisi tälle pässille että hänen emonsa oli elossa. Saisipahan siitä oppia ettei kyseenalaistaisi henkien voimia...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 2, 2013 19:56:58 GMT 3
Purppuratukka ei ollut tainnut enää itsekään odottaa vastausta viimeiseen töksähtävämmänpuoleiseen neuvoonsa, aivan vain susitytön yleisen vastahankaisuuden vuoksi. Tämä ei kyllä ollut hyvä paikka jäädä, mutta toisaalta, ei kyllä häntäkään tänne selvästikään kaivattu, ja ehkä hieman yllättäen nuhruiselta pojalta löytyi tarpeeksi ylpeyttä olla tuppautumatta väkipakolla sinne, minne hän ei ollut tervetullut. Mutta... kuitenkin... Spyro vilkaisi vielä empivästi olkansa ylitse kunnes puuskahti viimein epämääräisesti ja valmistautui jatkamaan vastahakoisesti matkaansa mutta ei lopulta ehtinyt ottaa kuin muutaman askelen eteenpäin kun takaa äkkiä kuuluva määrätietoinen julistus sai sen seisahtumaan jälleen varsin yllättyneenä. Nuorukainen kääntyi puolittain ympäri silmiään räpytellen, jääden hetkeksi silmäilemään jälleen esiin mönkinyttä ja nyt hyvin vaativasti häntä tuijottavaa hukkaa, kunnes rypisti hieman kulmiaan. Vai ihan luvan kanssa..? Olipa tuolla otsaa. "Mikä on päätetty? En mä tietääkseni ole ainakaan päättäny mitään." Se huomautti yllättäen äskeisistä kärvistelyistään huolimatta jokseenkin näreästi, nojautuen sauvantapaiseensa sutta silmäillen. Eh, toki Vevial oli yksin ja oli varsin selvää ettei tämä oikein tiennyt miten olisi pitänyt toimia tai minne mennä... tietysti tämän auttaminen olisi ollut se oikea asia tehdä. Mutta... pikkuhukan omavaltainen asenne kieltämättä onnistui nyppimään purppuratukkaa melkoisesti. Kuka se oikein kuvitteli olevansa? Tai no, joku hengentapainen ilmeisesti, mutta..... kuitenkin! Eh, vaikka... melko hukassa tämä näytti olevan silkkinyytteineen keskellä tietä. ....voisiko tämän emolla oikeasti olla jokin hätänä?
"No et näköjään. Sen kyllä huomaa." Purppuratukka totesi mittaillen pentua katseellaan kuin kovinkin arvioivasti, vilkaisten sitten vielä ympärilleenkin mietteliäästi. Tällä kertaa emminnässä tosin taisi olla jo melkoista tarkoituksellisen viivyttelyn makua päätellen siitä kuinka alleviivattua tämä oikein oli. Poika oli kieltämättä vieläkin varsin näreä, mutta lopulta takaraivossa naputti ikävä ääni siitä, mitä jos pahat aavistukset pitivätkin paikkansa... eikä pentu kai sitten osannut vain siirtyä takaisin kuten oli tullut, tai tämä olisi varmaan tehnyt sen jo. Kohta hupun sekä purppuraisen kuontalon alta viimein purkautui jonkinlainen tuskastunut huokaus huomion kääntyessä jälleen takaisin kärkkääseen susityttöön. "....no, voit kai sitten tulla mukaan jos kerran haluat, parempi se kai on kuin jäädä siihen. Voidaan ehkä yrittää katsoa jos jostain löytyy reitti takasin sinne mistä tulit... mutta älä luulekaan että mä olisin joku palvelija, olit kuka hyvänsä!" Se myöntyi viimein mutta asetelman selvän tarkoituksellisesti ympäri kääntäen tehdäkseen selväksi mistä tässä nyt oikein oli kysymys, ehkä aavistuksen terävästikin repliikkinsä lopuksi. Kaipa... hänen pitäisi auttaa. Se oli oikein. Mutta hän tekisi niin aivan muusta syystä kuin siksi että joku jääräpäinen susihenki keksisi niin komentaa! Otus oli jo nyt niin kärkäs ettei sen tietenkään saisi luulla että voisi hyppyyttää häntä aivan miten halusi, sehän nyt ei kävisi päinsä! Vaikka, eh... kieltämättä poika tunsi olonsa vieläkin hieman hölmöksi kinastellessaan sudenpennun kanssa, mutta... kaipa se oli sivuseikka.
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Apr 20, 2013 20:41:12 GMT 3
Sudenpentu tuhahti paheksuvasti tämän nuoren ihmislapsen käytöstavoille ja asenteelle. Missä seisoi kiitollisuus, kun pääsi auttamaan itse henkeä, vielä suojelijahenkeä, tämän antaman luvan kanssa oikein? Ihmiset. Aina yhtä tyhmiä kuin pässinpäät. Tai oikeastaan pässitkin olivat näitä fiksumpia. Osasivat kertoa jännittäviä tarinoita kaikista pedoista mitään vastaan tuli. Ja erityisesti miten ihmiset mitä tyhmemmin tavoin yrittivät pitää lammaslaumojaan aisoissa. Hölmöjen touhuja ne olivat!
Ehkä se oli kuvittelua, mutta pienen sudenpennun pää kohosi hieman ylöspäin suupielten mukana, kun tämän korvat värähtivät kuullessaan tuskastuneen huokaisun pojasta. Ja että tuo liike ja asento olisi ollut jotenkin... Tyytyväinen? Voitonriemuinen? Kuin tyttö olisi jo siinä vaiheessa tiennyt varmana että oli saanut itselleen oppaan. Ja niinhän taisikin kun toinen myöntyi. Ihmiset, helppoja käsitellä. Ja toisen kärkkäisyys oli nyt pieni sivuseikka sudenpennun tuhahtaen, kohoten jaloilleen häntäänsä heilauttaen. "Juu juu. Ja ehkäpä äitini antaa sinulle palkkion, jahka pääsemme takaisin hänen luokseen", pentu totesi koppavana. Aina piti antaa ihmisille jotakin, mikä korvaisi näiden näkemän vaivan. Usein nämä tekivät ihan mitä tahansa vaikka kullan vuoksi. Kullan. Vevial ei ollut koskaan tajunnut mikä oli niin erikoista siinä kultaisessa, kiiltävässä ja pehmeässä metallissa. Eihän siitä edes saanut melkeinpä mitään kestävää tehtyä! Ja silti ihmiset käsittelivät sitä kuin mitäkin arvokkainta asiaa maailmassa, antaen sille tietyn arvonkin taloudessaan... Hassuja nuo ihmiset. "Ottaisitko muuten huivini mukaan? Tässä muodossa sitä on hieman vaikea kuljettaa", tämä katsahti silkkihuiviin ja sitten nuorukaiseen, itse asiassa, kysyvänä.
|
|