|
Post by submarine on Sept 7, 2012 22:17:41 GMT 3
((Kilpparia odotellen.))
Toripäiväksi päivä oli varsin siedettävä. Ei mitenkään erityinen, tai kaunein mahdollinen, mutta kelpasi. Ainakaan ei satanut, mikä taisi olla jo varsin paljon tänä syksyisenä päivänä - ainakin huomattavasti enemmän kuin monena edellisenä. Syysmyrskyt olivat riepotelleet tienoota jo hyvän hetken, ja vaikka maa olikin vielä varsin mutaista, oli taivas silti kirkas ja pilvetön. Kukaties olisikin siis voinut jopa sanoa, että päivä oli kaiken huomioon ottaen erinomainen. Ja moinen oli varsin ymmärrettävästi saanut kaupunkilaiset liikkeelle sankoin joukoin ja melkoisella innolla. Mielialakin tuntui olevan varsin korkealla, ja iloinen puheensorina ja kaupankäynnin häly muodostivat riemukasta kuoroaan. Kyseessä oli kukaties viimeinen hyvä toripäivä koko vuonna, ja harvempi oli valmis antamaan sen valua hukkaan. Eipä tosin niin että pelolle olisi ollut tarvettakaan; olihan kyseessä kuitenkin varsin hyvänkokoinen kaupunki hyvällä paikalla. Torimyyjiä, kuten ostajiakin, oli paljon, ja kaikenlainen tavanomainen toriviihde musikantteineen ja ilveilijöineen varmisti hyvän mielen monelle. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli siis varsin hyvä päivä kierrellä ja nauttia olostaan, kuten moni eittämättä tekikin. Väentungoksessa kulki niitäkin, jotka erottuivat varsin nopeasti ja helposti sankassakin joukossa sekalaisesta väestä. Oltiinhan kuitenkin varsin hyvänkokoisessa kaupungissa, jossa nähtiin paljon kulkijoita ties kuinka monesta eri kolkasta. Matkalaisia, joiden olemuksesta paistoi kokemus maailman suhteen ja ulkomuodosta monenkirjava elämä. Jotkut olisivat voineet nimittää näitä seikkailijoiksi, ja kukaties se joidenkin kohdalla pitikin paikkansa. Siltikin, vaikka nämä kiinnittivätkin huomiota olemuksellaan ja katselivat varsin erilaisia kojuja kuin päivittäisiä askareitaan hoitavat paikalliset, ei se varsinaisesti tunnelmaa haitannut. Lisäsi vain väriä monenkirjavaan toripäivään.
Olisi voinut eittämättä väittää, vieläpä varsin oikeutetustikin, että Tarli saattoi olla sekalaisista kulkijoistakin se kaikkein eniten silmäänpistävä - aivan vain jo siksi, että häntä oli melkoisen mahdoton olla huomaamatta. Olkoonkin että nainen oli jokseenkin kohteliaasti jättäytynyt varsin lysyyn ja huonoon ryhtiin, oli tämä silti yksinkertaisesti valtava väenpaljoudessa, joka ylsi häntä korkeintaan rintaan asti - siis ne kaikista pisimmät. Yritys olla keräämättä huomiota taisi olla varsin tuhoontuomittu, sillä vaikka kuinka yritti pysyä lysyssä, keräsi hän melkoisesti monenkirjavia katseita. Ja mikä pahinta, hän oli myös varsin tietoinen niistä. Valtavan naisen olemus kyllä kertoi, ettei hän ollut mielissään saamastaan huomiosta tai siitä miten erottui joukosta - ja kukapa olisi ollutkaan? Yritä nyt siinä sitten toimittaa asioitasi kun jokainen toljottelee kuin mitäkin! Eipä niin että se olisi estänyt häntä yrittämästä, mutta häiriötä siitä ainakin riitti. Olipa miten oli, oli Tarli onnistunut löytämään kojuntapaisen, joka häntä jopa kiinnosti. Pyyhkäisten villin, sekaisen kuontalonsa silmiltään hän tutkaili suutarinkojua, johon tämä oli asetellut esille kaikenlaista jalkaanvedettävää. Sivusta tarkkaillut oli hyvinkin saattanut huomata hänen pyörineen muutenkin lähinnä kaikenlaisten pukimien ympärillä, mikä taisi olla varsin ymmärrettävää; naisen valtavalle varrelle oli selvästikin vaikea löytää mitään sopivaa, ja tämän vaatteet olivatkin lähinnä karkeita ja paremman puutteessa ties mistä vanhoista säkeistä tekaistuja. Niitä piteli kuosissa paremman puutteessa naruvyö, jolle oli myös ripustettu suorastaan toverillisen tarkkaan suuri pajavasara, joka tosin tämän tapauksen käsissä olisi näyttänyt melkeinpä pieneltä. Kenkiäkään hänellä ei valtavissa jaloissaan ollut, ja kojuaan pitävä suutari tarkkailikin silmä kovana, ettei kaihoisasti kenkiä tutkiskeleva tapaus missään nimessä yrittäisi epätoivoissaan vetää niitä jalkaansa. Se olisi tiennyt niiden loppua. "Tuskinpa löydät mitään siitä. Tuohon jalkaan ei lestiä löydy", huomautti suutari lopulta hetken perästä aavistuksen kireään sävyyn, kirvoittaen tuhahduksen Tarlilta. "Juu juu. Nääs kunhan katselen", tokaistiin takaisin syvällä, kaikkea muuta kuin erityisen naisellisella äänellä, ennen kuin hän kuitenkin aavistuksen katkerasti asetti pyörittelemänsä saappaan takaisin paikalleen.
Vielä hetken katseltuaan Tarli lopulta suoristautui huokaisten, raapien sekaista päätään vaivautuneesti. Taisi olla varsin turha toivo tonkia paikkaa sen enempää. Tokihan hän oli sen jo tiennyt etukäteen, ei täällä myyty oikean ihmisen kokoisia vaatteita, mutta oli se silti aina pettymys. "Jos edes kerran olisi kengät..." mutisi Tarli ohimennen itsekseen, ennen kuin päästi uuden huokauksen. Kaipa oli parempi vain antaa periksi...
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 8, 2012 0:35:47 GMT 3
Tyrell venytteli olemustaan varsin pitkään ja hartaasti, kun hän vihdoin selviytyi kaupungin muurien sisäpuolelle. Selkää painanut reppu heitettiin puolihuolimattomasti maahan jalkojen eteen, kunhan ensin oltiin väistetty ohikulkevia ihmisiä kulkuväylän nurmikkoiselle puolelle pois näiden tieltä. Nuorukainen pyöritteli vielä hartioitaankin poistaakseen pahimmat jumiutumat lihaksistaan. Vaikkei vartalonsa ollut mitenkään huonossa kunnossa – päinvastoin, vuosikausien työskentely maatilalla oli vahvistanut lihaksia juuri naisia miellyttävään muotoon, ja pitkänhuiskea kroppa ei muutoinkaan ollut mitenkään ikävää katseltavaa -, oli kantamus silti kantamus, kun sitä piti raahata mukana päivän toisensa jälkeen. Olkoonkin kuinka niukasti pakattu, niin painoa repulla silti riitti. Nahkainen, kovin kärsineen näköinen saapikas tönäisi kevyesti pahaista kapinetta ja mies kumartui reppunsa puoleen. Sormet taiteilivat auki sen suuaukkoa kiinnipitelevät nyörit, ja hetken kaivelun jälkeen hän löysikin etsimänsä. Lyhyt kieppi narua kädessään Tyrell nousi ja vilkaisi taakseen.
”Tulehan sitten, kaupungissa mennään kiinni sen viime tempauksesi jälkeen.” Miehen takana seisova mustankirjava vuohi tuijotti hiljaisen vakaana takaisin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin mitään ei tapahtuisi. Kumpikin pysyi paikallaan, niin eläin kuin ihminenkin, eikä kumpaisenkaan katse liikahtanut irti toisesta. Lopulta liikkumattomuus kuitenkin särkyi – vuohen osalta. Se mäkätti hiljaa (Tyrellin mielestä se kuulosti hyvin paheksuvalta), mutta kipsutteli sitten nuorukaisen luo ja laittoi päänsä läpi silmukasta, jonka Tyrell oli narun päähän tehnyt. Hän silitti pikaisesti vuohen päätä kehun kera, kevyesti hymyillen, ja kumartui ottamaan reppunsa taas kantaakseen, ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin, tällä kertaa vuohensa narunnokassa seuraten.
Tyrell oli lähtenyt kotikylästään kutakuinkin vuosi sitten, vanhempiensa kuoltua ja isoveljen otettua tilansa haltuun. Varsin pian niiden muutosten jälkeen kylä oli alkanut tuntua ahtaalta nuoren miehen mielestä ja ulkopuolella odottava maailma sitäkin mielenkiintoisemmalta. Uutuuden viehätys oli vienyt voiton jo parissa viikossa. Hän oli pakannut reppunsa ja kuunnellut tarvittavat neuvot ja opastukset sisaruksiltaan ja kylänvanhimmalta - jälkimmäinen oli yrittänyt varsin painokkaasti esitellä ulkomaailman vaarallisena ja pahana paikkana, jonne ei kannattanut lähteä; kotikylä oli turvallinen, vakaa ja varma paikka, josta löytyi kaikki tarvittava. Jostain syystä puhe oli vahvistanut entisestään nuorukaisen lähtöhalukkuutta… Lopulta hän oli kuitenkin päässyt lähtemään. Tuskin oli Tyrell päässyt silloin paria kilometriä kauemmas kotoaan, kun hän oli kuullut selkänsä takaa sorkkien kapsetta soratietä vasten. Vilkaistuaan selkänsä taakse hän oli nähnyt tuon samaisen otuksen, jota kuljetti parhaillaankin mukanaan. Jos koko muu vuohilauma olikin jäänyt kotipihaan tyytyväisenä, mustankirjava Vaino ei ollut suostunut paimentaan jättämään. Toisaalta se ei ollut ihme, olihan Tyrell huolehtinut siitä pienestä kilistä pitäen, kun sen oma emä oli kuollut vaikeassa synnytyksessä. Kuttu oli leimaantunut vahvasti paimeneensa. Nuorukainen ei ollut halunnut jättää lähtemättäkään, mutta arvasi varsin selvästi, ettei vuohi suostuisi jäämäänkään… joten se oli lähtenyt mukaan. Olihan siitä ollut seuraa, hankaluuksien lisäksi.
Jos kohta nuori mies keräsikin katseita vuohensa kera, kävellessään tietä eteenpäin ympärilleen katsellen, hän ei tuntunut välittävän siitä. Hymyilipä vain kohteliaasti muutamille, joiden katseen yhytti vilkaisullaan ja jatkoi matkaansa. Askel askeleelta kävi kuitenkin selväksi, että hänellä oli määränpäänsä, sillä hitaan varmasti hän lähestyi kaupungin toria. Muutaman kerran hän joutui nykäisemään narusta ja äsähtämään terävästi vuohelle, kun se yritti lähteä omille teilleen kukkapenkkien sisältöä tutkailemaan lähempää. Vähitellen ympärillä käyvä väen vilinä ja kuhina alkoi tiivistyä, kun tie hetkellisesti kapeni ennen avautumistaan laajalle toriaukealle. Sen laitamille miehen kulku pysähtyi toisen kerran, kun hän seisahtui vilkaisemaan ympärilleen. Haaleanruskeat silmät harhailivat tutkailevasti lähimmistä kojuista kauemmas, tarjontaa katsellen. Erinäiset ruuanmyyjät olivat sijoittuneet tähän laitaan, ja vilkaistuaan pikimmiten Vainoa silmäkulmastaan Tyrell päättikin aloittaa tarvitsemansa ostamisen ruokapuolelta. Hän lähestyi kauppiasta, jonka laatikoissa oli hehkuvanpunaisia omenia, mehevän oransseja porkkanoita ja suurehkoja lanttuja – ainakin ne nuorukainen pikaisella katsauksella tunnisti. Myyjätär katsoi hyvin epäluuloisesti miehen takana kurkistelevaa vuohta, vaikkakin tämän kasvoille kohosi myönteisempi hymy huomion siirtyessä nuorukaiseen.
”Pidä se otus kaukana kasviksistani. Jos se syö jotain, maksat”, vanha nainen lausahti kuitenkin kiukkuisemmanpuoleisesti. Tyrell nyökytteli myöntelevästi ja keri samalla vuohta lyhyempään liekaan, ihan varmuuden vuoksi… hetken jutustelun ja tinkauksen jälkeen muutama porkkana ja pari omenaa vaihtoivat omistajaansa.
”Hyvää päivänjatkoa ja antoisaa toripäivää”, nuorukainen lausahti poistuessaan, onnistuen hälventämään hitusen verran rouvan nyreyttä vuoheen luoduissa silmäyksissä. Päästyään pois tuon näköpiiristä Tyrell naurahti itsekseen, päätään pudistellen. Kaikkea sitä…, hän vilkaisi Vainoa ja ojensi tälle puolikkaan omenan.
”Jos olet kunnolla, saat loput hetken kuluttua. Nyt etsitään suutari, että saadaan kengät korjattua. Ja ehkä reppuun uudet hihnat, jos se ei käy kovin kalliiksi…” hän jutusteli hiljakseen, tunki omenanpuolikkaan liivinsä taskuun ja alkoi etsiskellä vihjeitä suutarinkojun sijainnista. Hetki jos toinenkin siihen meni, kun se oli pystytetty ihan torin toiselle laitaa, mutta lopulta se löytyi. Jotenkin Tyrell onnistui lähestymään kojua juuri nurkan takaa sellaiselta suuntaa, ettei hän nähnyt suutarin lähettyvillä haahuilevaa ihmistä kuin hetkeä ennen kuin oli törmätä tähän. Nuorukainen otti äkkipysähdyksen, asteli seuraavassa hetkessä jo sulavasti muutamia askelia taaksepäin vuohen pyöriessä hänen sivullaan, ennen kuin vilkaisi uudemman kerran edessään olevaa… miestä? Naista? Haaleanruskeat silmät täyttyivät epäuskosta ja hyvä ettei Tyrellin leuka loksahtanut alas hämmästyksestä, kun hän tajusi tuntevansa ihmisen. Löytäneensä hakemansa?
”….Tarli?” Ääni oli täynnä kummastusta. Hän oli etsinyt naista vuoden verran, kulkien kylästä toiseen saaden vain kuulla, että hänen hakemansa näköinen henkilö oli nähty paikassa, mutta tämä oli jatkanut jo matkaansa. Ja nyt, kun hän oli suosiolla hyllyttänyt etsimisensä pariksi viikkoa… nyt hän oli törmännyt tähän ihan vahingossa?
|
|
|
Post by submarine on Sept 8, 2012 1:14:21 GMT 3
Oli hassua, miten helposti jonkun pystyi hämmentämään jollakin varsin yksinkertaisella ja helpposelkoisella. Ei tarvittu kuin pieni sopiva napaus oikealla tavalla oikeana hetkenä, ja johan oli kuin mikäkin hämmentynyt rusakko. Tai jotakin sellaista, Tarli ei varsinaisesti ehtinyt juuri nyt pohtia hämmentymisen hienouksia, hänellä kun taisi olla aivan tarpeeksi kiire kokea niitä. Äkillinen, odottamaton ja ehdottoman tuttu ääni takaapäin sai hänet säpsähtämänä kuin aaveen nähneenä (tai kuulleena), niin että pitkänhuiskea nainen räpsähti äkkiä täyteen mittaansa, kopauttaen päänsä varsin kuuluvasti kojun katosta vasten. Se sai hänet ähkäisemään, olkoonkin että kova kallo tuskin varsinaisesti kärsi sen suurempia kevyestä puusta. Enemmänkin kolahdus vain oli kuin varsinainen huutomerkki varsin varovaiselle kysymykselle. Hetkeen Tarli ei vastannut tai varsinaisesti oma-aloitteisesti tehnytkään mitään, seisoi vain paikoillaan kuin naulattuna, tuijottaen ties mihin tyhjyyteen - kuin olisi pelännyt kääntyä katsomaan taakseen. Mutta sitten, monen pitkän ja vaiteliaan hetken jälkeen, yhä vain painokkaammaksi käyvä takana seisova odotus pakotti toimimaankin. Varsin hitaasti, tietämättä mitä oikeastaan odotti tai halusi edes nähdä, hän kääntyi. Se oli pitkitetyn ja liioitellun hidasta, kuin jalat eivät olisi aivan suostuneet yhteistyöhön. Lopputulos näytti melkoselta töpötykseltä, ja nainen kirosi mielessään saamattomuuttaan, ennen kuin lopulta repäisi itsensä ympäri. Ja siinähän sitä sitten oltiin.
"... Tyrell", Tarli sai hetken perästä vastattua, kohdaten toisen tuijotuksen. Ja vaikka hän katsoikin tätä alakenoon (kuten kaikkia), ei tässä tuijotuksessa ollut juuri nyt suurtakaan sisua tai tarmoa. Nimi tuli pelkkänä takeltelevana ja tönkkönä ilmoilleheittona, ilman kysymystä tai mitään muutakaan. Tarli kyllä tiesi kuka tämä oli, ja osasi hämmingissäänkin arvata miksi. Ja vaikka tämä kaikki olikin käyty moneen kertaan läpi päässä, ei hänellä tainnut olla mitään ovelaa tai kekseliästä vetoa. Pelkkä hankala hiljaisuus. "Miksi sinä... Kun sinä... Sinun pitäisi olla kotona", sai valtava nainen takelleltua hetken kuluttua, kaikkea muuta kuin tarmokkaana tai sisukkaana. Ei, hän ei reekele soikoon tiennyt mitä tässä nyt olisi pitänyt tehdä. Hänellä ei ollut hajuakaan. Ja kukaties eniten tässä korpesi, hän tajusi varsin nopeasti, miten syylliseltä hän onnistui kuulostamaan. Kuin miltäkin kiinni jääneeltä varkaalta. Tässä seisoi nyt sitten se ainoa ihminen, jota kohtaan hän koki todella tehneensä mitään väärää vain häipyessään. Se ainoa jota hän ei olisi mielellään kohdannut, ainakaan tällä tavalla. Kaikkein vähiten yllättyneenä niin että oli hitto soikoon onnistunut puremaan kieleensä!
Hiljaisuus oli varsin vaivautunutta ja painokasta. Ja niin huomaamatonta kuin se mukamas olikin, Tarli vaihtamassa kiusaantuneesti painoa jalalta toiselle oli kaikkea muuta kuin sitä.
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 8, 2012 17:12:37 GMT 3
On se Tarli. Ajatus käväisi pikaisesti Tyrellin mielessä. Jos hän oli hetkenkin epäillyt tunnistaneensa edessään seisovan ihmisen väärin, toisen reaktio vahvisti hänen olleen oikeassa. Oli hyvin tarlimaista unohtaa yllätettynä oma sijaintinsa suhteutettuna muuhun ympäristöönsä, ja kopauttaa päänsä siihen yhteen ainoaan puurakenteeseen, joka toisen lähistöllä oli. Koju tärähti yhteentörmäyksestä toisen kallon kanssa ja siitä syntynyt kajahdus sai suutarin ähkäisemään tuskastuneesti. Hädissään tuo yritti sanallisesti hätistää naista kauemmas, ennen kuin koju joutuisi kokemaan enemmänkin tuskaa Tarlin puolelta. Hieman epäillen Tyrellkin vilkaisi kojun kattorakenteita, mutta onnekseen hän ei nähnyt niiden vaurioituneen päällisin puolin. Hänen olisi ehkä pitänyt arvata, että jotain tällaista saattaisi seurata.. mutta toisaalta, se tuntui olevan ihan oikein Tarlille.
Hetki tuntui venyvän, odotus muuttui painostavammaksi, kun Tarli näytti jähmettyneen täysin. Tilanne toi mieleen sen äskeisen hetken, kun hän ja Vaino olivat tuijottaneet toisiaan liikahtamatta, mutta tämä kerta oli toisenlainen. Painostavampi. Ahdistavampi. Vääränlainen. Nuorukaisen ilme muuttui kummastuneesta tuskastuneeksi, hieman jopa… pettyneeksi, maustettuna ripauksella suuttumusta. Hän sai naisesta sen vaikutelman, ettei tämä tahtonut tilanteen olevan totta – tai ainakaan hänen olevan osa siitä. Ehkä nainen olisi ottanut hänen tilalleen kenen tahansa muun heidän kotikylästään. Lopulta, kun epäilykset olivat jo valtaamassa Tyrellin mielen täysin, nainen liikahti. Liioitellun hitaasti tuon keho kääntyi askelten mukana, ensin sivuttain nuorukaiseen nähden ja viimein myös kasvokkain.
Oman nimen kuuleminen Tarlin suusta kirvoitti epämääräisen hymähdyksen nuorukaisen huulilta. Hän haroi sormillaan lyhyttä tukkaansa katseen tutkaillessa samalla toisen kasvonpiirteitä. Tarli oli muuttunut. Aikuistunut, vaikka heidän viime näkemästään ei ollut loppuunsa kulunut kovin montaa vuotta. Jos toisen silmissä heijastuva hämmentyneisyys, ehkä jopa nolous, herättikin jotain tuntemuksia nuorukaisessa, hän jätti sen kaiken sanomatta ja näyttämättä. Nuorukaisen kasvot eivät enää tällä hetkellä juuri tunteita paljastaneet.
”Ha, paraskin puhumaan”, hän puuskahti lopulta, katkaisten heidän välilleen syntyneen hiljaisuuden. ”Siellä sinunkin pitäisi olla, hoitamassa isääsi ellei jopa sanomassa hyvästejä hänelle.” Syyttäviltä kuulostavat sanat karkasivat hänen huuliltaan, ennen kuin Tyrell tajusikaan, mitä oli sanomassa. Heti niiden jälkeen hänen suunsa napsahti kiinni, kun hän kieltäytyi mielessään korjaamastakaan niitä sovittelevammiksi. Ihan näin hän ei ollut kuvitelmissaan suunnitellut Tarlia tervehtivänsä – mutta ei hän kyllä ollut koko tapaamistilannetta kuvitellut tällaiseksi. Tarli ei vaikuttanut yhtään ilahtuneen hänen näkemisestään.
Suutarin epätoivoinen karjahdus onneksi veti Tyrellin huomion toisaalle, ja hän vilkaisi selkänsä taakse nähdäkseen juuri parhaaksi, kuinka pala keskinkertaista nahkaa katosi hänen vuohensa suuhun. Nuorukainen teki epätoivoisen syöksyn yrittääkseen pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli, mutta turhaan. Vainon silmissä tuntui tuikkivan silkka ilkikurisuus, kun se pikavauhtia nielaisi nahanpalasen. Tyrell huokaisi.
”Sinä senkin…. Loppu omenasta on minun!” Hän ärähti nuhteeksi kutun suuntaan, ja käännähti sitten suutarin puoleen. ”Maksan, maksan. Ei tarvitse huolehtia. Se siitä kengistä ja uusista repunkantimista…”, loppu vaimeni hiljaiseksi jupinaksi, ääneen lausutuiksi ajatuksiksi, kun hän keskittyi toisella kädellä keräilemään vyöhön kiinnitetystä pikkupussukasta tarvittavan määrän pikkukolikoita. Vasen käsi piteli hyvin tiiviisti kiinni narusta, ettei Vaino keksisi lisää omaa ajanvietettä kulukseen. Sivusilmällä Tyrell seurasi naista, ettei tämä käyttäisi tilaisuuttaan hyväkseen ja häipyisi paikalta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 9, 2012 6:50:18 GMT 3
Tyrellin vastaus, kun se lopulta tuli, oli sävyineen kaikkea muuta kuin toivottu, muttei odottamaton. Tarli ei voinut varsinaisesti edes väittää että olisi odottanut mitään muutakaan, ei ainakaan mitään vähemmän kipakkaa. Ja silti se teki varsin kipeää ja sai tämän haparoimaan. Hän näytti tällä hetkellä kaikkea muuta kuin suurelta, enemmänkin pelkältä pikkutytöltä joka oli vihdoin jäänyt kiinni jostakin rötöksestä. Ei se johtunut niinkään syytöksestä itsestään, ei pelkästään, vaan paljon enemmän syyttäjästä ja tämän sävystä. Tämän takia hän oli lähtenyt silloin vähin äänin ja nopeasti. Tämän takia Tyrellin oli parempi olla tietämättä. "Minä..." Tarli aloitti haparoiden ja kaikkea muuta kuin varmana siitä miten jatkaisi. Sitten hän sai kuitenkin takaisin hieman sitä sisua, joka valtavalle naiselle kuului. Haparoiva olemus löysi varmuutta ja pehmeän aroiksi käyneet piirteet saivat takaisin lujuuttaan. "Minä hoidin asiat kuntoon siellä. Ei minua siellä tarvittu tai kaivattu", hänvastasi lopulta, kukaties äreämmin kuin oli tarkoittanutkaan. Ja liian myöhään hän tajusi itsekään sanojensa tuomitsevan sävyn Tyrelliäkin kohtaan. Ei niitä kuitenkaan enää sanomattomiksi saanut, ja miehen tapaan hänkin sulki suunsa tiukasti, vetäen varautuneesti henkeä. Tällä kertaa uhkaavan hiljaisuuden katkaisikin sitten kaikeksi onneksi tilanteen kolmas osapuoli, joka tuskin edes tajusi miten hyvään väliin keksi alkaa ovelaksi - tai sitten ymmärsi sen aivan liiankin hyvin. Suutarin huudot saivat Tarlinkin säpsähtämään irti vaiteliaasta tuijotuksestaan. Hän vilkaisi tihutöiden makuun päässyttä vuohta aavistuksen hämmentyneesti, ennen kuin vetäisi uudelleen, syvempään henkeä. Sähläys vei Tyrellin huomion hetkeksi muualle, ja Tarli haroi sotkuista kuontaloaan.
Jos ei muuta, onnistui sananvaihto ainakin hälventämään varsin nopeasti alkujärkytyksen Tyrelliin törmäämisestä. Se saattoi olla hyväkin, sillä Tarli ei ollut mikään sanojen mestari - etenkään yllätettynä. Sepän kisälli ja yksi reekeleen ylipitkä asioidenrikkoja, miten hän olisi voinutkaan olla? Hän katui jo nyt sanojaan, ja keräsi tasapainoa. Niin paljon mieluummin kuin hän olisi suonutkin olla joutumatta tähän tilanteeseen, ei hän kuitenkaan halunnut erota siitä väärissä merkeissä. Kyseessä oli silti hänen paras ystävänsä, ainoa oikea ystävänsä reekele soikoon. Hiljaa itsekseen hän kiitti miehen vuohta hengähdyshetkestä. Se ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin, ja hänen oli kaiketi pakko lopulta sanoa jotakin. Olkoonkin että se jokin ehti paeta ennen kuin hän edes harkitsi sanojaan - eikä varmasti ollut hänen paras valintansa. "Minä voi maksaa. Tuon", valtava nainen tokaisi varovasti toisen kaivellessa esiin ilmeisesti viimeisiä roposiaan rahapussistaan Vainon tuhojen korvaamiseksi. Se kuulosti jopa epätoivoisen sovittelevalta - ja oli eittämättä omiaan antamaan käsityksen siitä, että sitä tarjottiin korvaukseksi kaikesta muustakin. Ja pidettiin sopivana hintana. Hän kirosi kömpelyyttään hiljaa mielessään saman tien. "... koska haluan", lisättiin perään aavistuksen vaikeammin. Eikä se kuulostanut hiukkaakaan paremmalta. Siltikin, valtava nainen työnsi käden omaan rahapussiinsa. Ja hän julkeni väittää, että se kilisi huomattavasti täydempänä. Jos ei muuta, oli hänellä ainakin varaa siihen - mitä ei voinut sanoa toisesta. Rahojen kaivelua ja vaivautuneisuutta, siinäpä loistava yhdistelmä...
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 9, 2012 10:09:32 GMT 3
Tarlin vastaus ei ollut odotetunlainen. Sellaisenaan se satutti ja loukkasi Tyrelliä, sanat iskivät piikkinä hänen sydämeensä. Tarlia ei ollut kotikylässä tarvittu tai kaivattu? Eikö tuo tajunnut, miten selkeästi sanat sulkivat sisäänsä myös hänet? Niin vähänkö hän lopulta oli oikeasti merkinnyt naiselle, että tämä oli kokenut sallituksi lähteä yhtenä aamuna ilman varoituksia, ilman selityksiä? Toinen oli jättänyt jälkeensä vain kylmäksi jäähtyneen, ulkopuoliselle myydyn pajan ja sairaan isänsä muiden hoivattavaksi – olkoonkin, että jälkimmäisellä ei ollut niin suuresti merkitystä Tyrellille. Kyllähän hän tiesi ainakin osan, millainen isä tuo oli Tarlille ollut, ja olihan nainen jättänyt rahaa maksuksi huolehtimisesta… Ennen kuin hän ehti tölväistä sanallisesti Tarlia takaisin, ehkä vain nähdäkseen, voisiko hän satuttaa naista sanoillaan yhtä pahoin kuin toinen oli satuttanut häntä, Vaino katkaisi parivaljakon haparoivan sananvaihdon omilla tihutöillään ja rauhoitti omalla tavallaan tilannetta hetkellisesti.
Kesken kolikoiden etsimisen Tarli sitten avasi suunsa seuraavan kerran. Tälläkään kertaa sanat eivät oikein vakuuttaneet nuorukaista, kun hän vilkaisi sivusilmällä naisen suuntaan sulkeutunut ilme kasvoillaan. Kuitenkin nuorukaisen oma rahapussukan tutkiminen keskeytyi hetkeksi. Kuvitteliko toinen voivansa korjata tilanteen näin yksinkertaisesti? Tyrellin miettiessä vastaustaan naisen tarjoukseen siihen vaikutti muun muassa omapäisyys, loukkaantuneisuus – ja silkka käytännöntaju, joista jälkimmäinen tajusi selkeästi Tarlin tarjouksen hyödyn. Hänen omat rahavaransa olivat vähissä, toisin vaikutti olevan Tarlilla. Mutta kuitenkin… miehen leuka kiristyi päättäväisesti ja hän suoristi ryhtinsä (ollen silti ainakin kahta päänmittaa naisenpuolta lyhyempi).
”Minun vuoheni, minun maksuni”, Tyrell tokaisi suutaria tuijottaen. Jos mies olikin seurannut sivusta parivaljakon keskustelua – jos sitä sellaiseksi saattoi nimittää – ja odottanut lopullista päätöstä maksumiehestä (tai -naisesta), Tyrellin sanojen myötä suutari ojensi karhean kouransa nuorukaiselle. Tyrell pudotteli kolikoita tuon käteen, kunnes äännähdys kertoi rahasumman olevan riittävä. Hetken aikaa nuorukainen tuijotti luovuttamaansa rahasummaa, mutta tuli varsin pian siihen tulokseen, ettei suutari yrittänyt kiskoa häneltä räikeää ylihintaa. Hän nyökkäsi hyvät päivänjatkot suutarille ja pakotti suupieleensä kevyen hymyn lievittämään päänliikahduksen muutoin niin jäykkää ja niukkaa liikerataa. Sitten muutama taaemmas otettu askel siirsi nuorukaisen kauemmas kojusta, Vainon seuratessa tiiviisti liikkeen mukana hänen jalkojensa vieressä. Katse palautui hieman epävarman oloisesti takaisin Tarliin nuorukaisen tietämättä, miten tästä jatkaisi. Hän ei tahtonut jättää Tarlia, vielä ainakaan, mutta tämän sanat olivat loukanneet nuorukaisen mieltä sen verran syvältä, ettei hän vielä ainakaan taipunut kovin lämpimiin ajatuksiin. Rahallinen anteeksipyyntö ei ollut ollut omiaan lievittämään nuoren miehen tuntemuksia.
”Isäsi vointi on vain huononemaan päin, mutta ei se varmaan liikuta sinua. Kun millään muullakaan ei näytä olevan väliä…” hän lopulta tokaisi, äänen vaimentuessa loppua kohden. Oikea kämmen kohosi vaistomaisesti haromaan hiuspehkoa, kun Tyrell alkoi tuntea olonsa vaivaantuneeksi. Pikkuhiljaa ajatus välien setvimisestä Tarlin kanssa keskellä toria, keskellä vilkkainta toriaikaa ei tuntunut kovin hyvältä idealta. Tätä vaivaantunutta, hitaasti etenevää keskusteluntynkää saattaisi olla edessä vielä useammankin virkkeen verran, eikä nuorukainen ainakaan tuntenut oloaan kotoisaksi vieraiden ihmisten keskellä, kun asiat tahtoivat mennä henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuitenkaan hän ei taipunut yhteenkään eleeseen, joka olisi vienyt hänet pois tilanteesta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 9, 2012 13:17:24 GMT 3
Kaikki oli menossa hyvin nopeasti juuri niin huonoon suuntaan kuin Tarli oli pelännytkin. Hänellä ei ollut suuriakaan lahjoja (saati sitten kokemusta) riitojen sovitteluun, etenkään tällaisten, ja Tyrell oli selvästikin kaikkea muuta kuin tyytyväinen tällä hetkellä. Hän ymmärsi miksi, eikä voinut varsinaisesti syyttää tätä, mutta siitä huolimatta tilanne oli menossa täysin väärään suuntaan. Olipa miten oli, ja menipä miten meni, hän ei halunnut tämän rikkovan heidän ystävyyttään - ei ainakaan enempää kuin se oli jo rikkonut. Reekele soikoon, hän tarvitsi hengähdystauon ja pitkän hetken aikaa miettiä, mutta kumpaakaan ei ollut luvassa aivan heti. Ei, sen sijaan mies iski kovaa ja kunnolla. Sama se, hyväksyikö tämä rahoja vai ei, mutta se mitä tämä seuraavaksi tuli sanoneeksi sattui. Paljon. Kauempaakin näki eittämättä hyvin, kuinka Tarli veti varsin syvään ja varsin kunnolla henkeä kun hänen isänsä tuli puheeksi. Suuret, parkkiintuneet kourat vetäytyivät nyrkeiksi, ennen kuin nainen katsoi poispäin. Hänen kasvoillaan, joita sekainen hiuspehko tuskin peitti kunnolla, kareili varsinainen tunteiden sekamelska, eikä mikään niistä ollut hyväksi. Äskeinen ei ollut ollut vain jokin harkitsematon heitto, vaan suora ja selvä piikki. Tarli joutui pitelemään tosissaan, ettei olisi revennyt saman tien. Se ei olisi ainakaan auttanut enää mitään. Ja lopulta, vedettyään vielä vaiti monta uutta pitkää henkäystä, hän suoristautui, katsoen toista taas silmiin jossakin määrin tyynempänä.
"Ehkä... ehkä ansaitsin tuon. Tiedän että olet vihainen. Enkä minä ole hyvä tässä", Tarli aloitti mahdollisimman tasaiseen sävyyn, yrittäen selvästikin parhaansa mukaan kuulostaa mahdollisimman järkevältä ja rauhalliselta. Se vaati jonkin verran itsehillintää. "Mutta me emme ala huutaa toisillemme kadulla. Nyt me menemme tavernaan, otamme kumpikin tuopin ja selvitämme tämän rauhallisesti. Me kumpikin hengähdämme nyt ennen kuin teemme mitään tyhmää", hän jatkoi lopulta, viitaten kädellään toriaukion laidalla nököttävään juottolaan. Kukaties hän ei ollut niin yrityisen hyvä tässä kaikessa, mutta hänkin näki varsin hyvin jo nyt, ettei tämä kaikki tulisi johtamaan mihinkään hyvään. Oli parempi ottaa nyt rauhallisesti. Kahden huomattavasti vähemmän tavanomaisen tapauksen välinen vähemmän mukava kanssakäyminen oli alkanut kerätä jo varsin paljon huomiota ympäriltäkin - mikä ei ollut jäänyt huomaamatta kummaltakaan asianomaisestakaan. Moni tuijotteli jo etäisen kiinnostuneena pienimuotoista draamaa, viihdettä muun joukossa. Tarlikin näki varsin hyvin, ettei Tyrell ollut yhtään sen innostuneempi selvittämään tätä tässä näin kaiken kansan toljottaessa kuin hänkään, ja toivoi hartaasti että tämä suostuisi ilman sen suurempia vaikeuksia. Kukaties hänen katseessaan oli jopa aavistus anelevaisuutta, olla levittämättä tätä kaikkea ainakaan jokaisen sivustakatsojan asioiksi. Tämä kaikki oli jo tarpeeksi hankalaa muutenkin...
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 9, 2012 14:02:26 GMT 3
Tarlin kääntäessä katseensa poispäin nuorukaisen sivutessa jo toistamiseen tämän isää sanoissaan ja erinäisten tunteiden karehtiessa toisen kasvoilla, Tyrell taipui ajatuksissaan muuttamaan mielipidettään ainakin siitä, etteikö nainen vielä tuntisi jotain isäänsä kohtaan. Tuskin toinen muutoin olisi niin vahvasti reagoinut hänen sanoihinsa… Ulkoisesti suuntaansa vaihtanut ajatus ei kuitenkaan hänen kasvonpiirteissään näkynyt, yhä vain sulkeutunut ilme pysytteli suupielissä ja haaleanruskeissa silmissä. Hän kuitenkin puolihuolimattomasti irrotti takaraivolle hiusten sekaan lomittuneet sormensa, ja laski kätensä vartalonsa vierelle. Yhtä huomiotta jäi vuohenkin liikahdus askeleen verran lähemmäs miehen reittä, kun kuttu tunki päänsä nuoren miehen tukasta vapautuneen käden alle. Vaistomaisesti Tyrell rapsutti sormillaan eläimen otsaa, ja lopulta sormet jäivät koskettelemaan rauhoittavasti sen korvia. Kosketus rauhoitti alitajuisesti miehen mieltä, ja hän kykeni vastaamaan Tarlin katseeseen, kun nainen vihdoin luotti itseensä sen verran, että uskaltautui vastaamaan Tyrellin sanalliseen pistoon.
Naisen sanat kirvoittivat taas kerran epämääräisen, katkeran äännähdyksen nuorukaisen kurkun tietämiltä, mutta hän kuitenkin pysytteli hiljaa - mikä oli ihme sinänsä sekin. Järjellä ajateltuna hänen oli myönnettävä, että Tarli puhui asiaa. Tämä ei ollut mitään sellaista, joka kannatti selvitellä julkisesti, antaen toriväelle viihdykettä muutoin niin tavanomaiselta vaikuttavaan päivään. Pahimmillaan he antaisivat aihetta vedonlyöntiin, jos keskustelu etenisi sanoista tekoihin, mikä sekään ei toisaalta olisi niin yllättävää. Tyrell saattoi olla niitä harvoja ihmisiä, jotka tiesivät, miten naisen sai menettämään itsehillintänsä ja tässä mielentilassa hän saattaisi hyvinkin harhautua sille polulle, jos ei malttaisi mieltänsä. Onneksi hän oli nopea juoksemaan…
Pitkältä tuntuneen miettimisen jälkeen Tyrellin pää taipui juuri ja juuri hyväksyvään nyökkäävään eleeseen. ”Maksan omat juomani”, hän sanoi hieman jopa uhittelevaan sävyyn ja vilkaistuaan vielä kerran Tarlin suuntaan hän lähti kävelemään edellä kohti tavernaa, jonka suuntaan Tarli oli hetkeä aiemmin kädellään viitannut. Vuohi seurasi perässä kevein askelin, mutta Tarlin seuraamista hän ei kääntynyt edes katsomaan. Kai toinen tuli, kun kerta oli tätä ehdottanutkin.. Nuorukainen pysähtyi vasta juottolan oven edessä, juuri kun oli jo avaamassa oven ja astumassa sisään. Hän äännähti hiljaa moitteen kaltaiseksi itselleen, ja palasi muutaman askeleen verran takaisin, seuraten rakennuksen seinämää vasemmalle. Tyrell oli muistanut Vainon, eihän hän voinut vuohta viedä sisälle tavernaan… joten se täytyi jättää ulkopuolelle odottamaan. Naru sitaistiin pikaisella solmulla kiinni tolppaan, joka kannatteli vasenta laitaa ulko-oven yläpuolella olevasta karkeatekoisesta parvekkeentapaisesta. Kulku sinne kävi ilmeisesti jostain yläkerrasta, sillä ulkona ei ollut sille vieviä portaita. Tyrell nakkasi vielä liivinsä taskuun talletetun omenanpuolikkaan vuohen suuntaan, ennen kuin siirtyi sisälle.
”Ei se karkaa – eikä sitä kukaan varastakaan, ainakaan sen huomaamatta”, hän selitti harteitaan kohauttaen Tarlille, vaikkei kyllä edes sen kummemmin katsonut, oliko nainen jäänyt odottamaan häntä vai mennyt jo edeltä juottolan sisälle. Oli miten oli, sisälle päästyään mies käveli suorinta tietä huoneen perällä olevalle tiskille ja tilasi tuopin, jota Tarli oli avuliaasti ulkona ehdottanutkin. Juoma teki loven hänen muutenkin vähiin käyneisiin rahavaroihinsa, mutta sitä ei sanottu ääneen. Hän ei hyväksyisi rahallista apua naiselta nyt, kun ei ollut hyväksynyt sitä äskenkään.
Tavernan asiakaskunta oli tähän päivänaikaan vähäinen. Vain muutama ihminen istuskeli ympäri salia levinneenä, joten valinnanvaraa vapaiden pöytien muodossa riitti. Tyrell valitsi niistä ensimmäisen, joka sijaitsi seinän vierellä ja istahti alas selkä saliin päin. Tuoppi kolahti pöytää vasten varsin äänekkäästi, eikä hän tehnyt elettäkään maistaakseen sitä. Sen sijaan hänen katseensa kyllä kohosi varsin nopeasti, kohdistuen sanatta Tarlin kasvoihin. Tyrell ei puhuisi ensimmäisenä, se kävi varsin selväksi, kun katsoi nuorukaisen olemusta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2012 1:25:16 GMT 3
Tarli soi itselleen (joskin varsin hiljaa ja vaivihkaa) helpottuneen huokauksen, kun Tyrell lopulta myöntyi ottamaan asiat rauhallisesti ja selvittelemään tämän koko sotkun vasta lyhyen hengähdyksen jälkeen. Tämä ei tosin vaikuttanut hiukkaakaan sen suopeammalta kuin äskenkään, ei ainakaan vielä, mutta ainakin tämä oli vielä tarpeeksi tasapäinen, ettei kaikki kaatunut pelkäksi huutamiseksi ja syyttelyksi. Reekele, onneksi hänkin kaiketi vielä oli. Varsin topakasti mies ilmoitti kuitenkin maksavansa itse juomansa, kuin suoranaisena yrityksenä pitää kiinni mielenilmauksestaan. Nainen ei voinut varsinaisesti syyttää tätä. Ei ainakaan paljoa. Hän ei vastannut tämän ilmoitukseen, puristi vain suunsa tiukasti kiinni ohueksi viivaksi ja jäi katsomaan toisen perään tämän suunnatessa tavernaan. "Reekeleen... terpele", Tarli puuskahti hiljaa, ennen kuin pyyhkäisi sormensa vielä kerran vähintäänkin vaivautuneesti sekaisen kuontalonsa lävitse. Ilman suurtakaan puhtia hän lähti seuraamaan toista kohti tavernaa, luovien tiensä läpi vieläkin töllistelevästä väkijoukosta kaikkea muuta kuin itsevarmasti. Edessä olisi pitkä, pitkä oluthetki, ja mitä varmimmin kaikkea muuta kuin riemuisa jälleennäkeminen. Eikä hänellä ollut rehellisesti aavistustakaan siitä, miten selvittää tämä edes suunnilleen siedettävästi. Ohimennen Tarli tuli säpsähtäneeksi yllätyksestä, kun Tyrell äkkiä heittikin taas ilmoille muutaman sanan. Se oli vain vuohesta, mutta siitä huolimattakin ne olivat vapaaehtoisia sanoja. Kukaties se oli jonkinlainen myönnytys. Kukaties ei, mutta siitä huolimattakin parempi kuin ei mitään... toivottavasti?
Kaiken keskelläkin Tarlin oli myönnettävä, että hän oli varsin tyytyväinen valitsemaansa tavernaan. Se oli kuitenkin siistimmästä ja rauhallisemmasta päästä, ja kaiken lisäksi hän oli muutamana muunakin päivänä tullut jo käyneeksi siellä. Ei siis sekalaista räyhähenkeä eikä epäluuloisesti vilkuilevia tavernanpitäjiä. Valtava nainen oli jo todistanut, että hänen rahansa oli kunnollista eikä hän ollut kiinnostunut, kaikesta huolimattakaan, olemaan paikan isoin ja kovin nyrkinheiluttaja. Nytkin eräs palvelustytöistä heilautti ohimennen hänelle kättään, vaikka tulikin vilkaisseeksi samalla aavistuksen oudoksuen Tyrelliä. Joka tapauksessa, Tarli löysi paikkansa pöydästä, toiselta puolelta miestä, yhtälailla oluttuoppi kourassaan. Penkki hänen valtavan vartensa alla natisi varsin uhkaavasti ja hän onnistui lyömään polvensa kerran jos toisenkin kaikkea muuta kuin sulavasti pöytään, mutta sai kuin saikin lopulta istuuduttua, oluttuoppi edessään. Se taisikin varsin pitkän hetken olla se kaikista mielenkiintoisin, mitä hän onnistui löytämään katseltavakseen välttääkseen tuijottamasta Tyrelliä. Eipä niin, etteikö hän olisi ollut silti varsin tietoinen tämän katseesta, joka pysyi painostavan vakaasti hänessä. Selvästikään tämä ei aikonut puhua vielä. Ja hetken verran Tarli yritti parhaansa mukaan näyttää kovinkin kiinnostuneelta tahrasta pöydän pinnassa. Ja sitten jostakin hampaankolossaan. Ja sitten oluestaan. Asiaankuuluva rykiminen, epämääräinen sormien naputtelu pöydänpintaan ja muu vaivautuneen hiljaisuuden ikiaikainen tunnusmerkistö valtasivat alaa. Oli eittämättä yhdelle jos toisellekin varsin tuskaisaa katsoa, kuinka tapaus, joka näytti olevan tehty kaikkea muuta kuin hienovaraiseen sananvaihtoon, yritti parhaansa mukaan keksiä nopeasti miten eittämättä varsin kiperä sosiaalinen pulma ratkeaisi - siihen liittyi paljon kiemurtelua ja paksujen, jäntevien sormien räpeltämistä.
Juuri tällä hetkellä Tarli olisi varsin mielellään vaihtanut vaikka kaikki voimansa vain ja ainoastaan hyvin puhujanlahjoihin. Hän oli aivan liian tietoinen siitä, että tässä odotettiin hänen avaustaan, kuin miltäkin rikolliselta oikeuden edessä, hänen selitystään, ja aivan yhtä kivuliaan tietoinen siitä että oli hyvin, hyvin hakoteillä siitä mitä sanoa. Ja hiljaisuuden käydessä painostavammaksi tarve heittää ilmoille jotakin, mitä tahansa sen hälventämiseksi vain kasvoi. Muutama varsin kuuluva, kurkkua selvittelevä rykäisy kiiri ilmoille, mutta ne saivat odottaa jatkoa vielä tuskaisan hetken. "Sinun... partasi on kasvanut. Sopii sinulle", Tarli heitti ilmoille hyvin, hyvin varovaisesti - ja katui sitä välittömästi. Reekele, jostain parroista! Mutta takaisin hän ei olisi sitä ottanut vaikka olisi voinutkin; juuri tällä hetkellä nainen ei rehellisesti uskonut että olisi pystynyt parempaankaan, ja se pakotti ainakin pallon nyt Tyrellille. Se oli paremmin kuin äsken, mutta siitä huolimattakin hän katkaisi hetkellisen katsekontaktin kohottamalla tuoppinsa suulleen ja vetämällä niin pitkän kulauksen kuin vain suinkin pystyi. Sitä tässä taidettiin tarvita jo muutenkin...
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 10, 2012 15:16:20 GMT 3
Naisen rauhaton liikahtelu korostui entisestään, kun Tyrell istui toista vastapäätä niin liikkumattomana, täydellisenä vastakohtana. Juuri ja juuri saattoi erottaa rintakehän kohoilevan pakotetun rauhallisen hengityksen tahdissa, mutta muutoin miehen keho oli tuskastuttavan jäykkä liikahtelussaan. Se oli sitä osin tietoisestikin, sillä nuorukainen saattoi vallan hyvin arvata, kuinka tukalaksi Tarli olonsa tällä hetkellä tunsi. Tuskin naisen perusluonne oli niin suuresti muuttunut näinä muutamina vuosina, jotka heidät erottivat. Selvästikin mies tahtoi tehdä tämän vaikeimman kautta (ainakin naiselle), sillä halutessaan hän olisi voinut omalla käytöksellään tehdä välien selvittelystä paljon helpomman.
Tarlin katseen seikkaillessa pöydän tahrasta olueen ja takaisin, nuorukaisen sormet suoristautuivat irrottaen liioitellun hitaasti kosketuksensa oluttuopin karkeasta pinnasta, johon viileä neste oli jo kirvoittanut muutamia vesipisaroita – ja yhtä hitaasti ne palasivat takaisin astian ympärille. Se olikin taas pitkän aikaa ainoa liike, johon nuorukaisen jäsenet taipuivat. Ehkä hitusen hänen päänsä kallistui, kun nainen alkoi näyttää siltä, että toinen oli aikeissa puhua. Ja kun sanat vihdoin ja viimein saivat ääneen lausutun muotonsa… noh, Tyrellin hämmennys oli selvästi nähtävillä kasvoille kohonneessa ilmeessä. Eh, eikö toinen sen parempaa keksinyt? Huomaamattaan nuorukainen kuitenkin kohotti kättään ja hieraisi kämmenselällään naisen esiin nostamaa puheenaihetta. Parransänki ja ylähuulta peittävät lyhyet viiksihaivenet olivat tavallista pidemmät, sillä nuorukainen ei ollut jaksanut nähdä vaivaa niiden siistimiseen reiluun viikkoon. Murrosikäisenä hän oli jo ehtinyt pelätä, ettei hänelle ollut suotu minkäänlaista karvoitusta kasvoihin, sillä vaikka hän oli kasvanut parissa vuodessa pituutta enemmän kuin hänen vanhempansakaan olisivat uskoneet olevan mahdollista, viiksenhaiventakaan ei ollut näkynyt, ennen kuin Tyrell oli jo luopumassa toivossa. Onneksi odotus ei ollut turha, sillä parransänki toi miehekkyyttä Tyrellin muuten varsin siroihin kasvonpiirteisiin. Jos hänen äitinsä olisi ollut lähettyvillä, heidän sukulaisuussuhteestaan ei olisi ollut epäilystäkään. Moni kyläläinen olikin sanonut, ettei nuorukainen ollut perinyt isältään muuta kuin pituutensa ja silmiensä värin. Muutoin Tyrell tuli ruumiinrakenteensa puolesta paljon äitiinsä.
Pitkän ajan kuluttua nuorukainen kohautti olkapäitään. Hiljaisuudessa kuului vaatteiden kahahdus eleen mukana. ”Njaa. Lopulta.” Vastaus oli varsin niukkasanainen, mutta kuitenkin… se oli vastaus. Ja sentään pysyi samassa aiheessa, sekin oli jo paljon! Äänensävy olisi toki voinut olla lämpimämpi ja ystävällisempi, nyt se oli melkein yhtä kolean nyreä kuin ulkosallakin, mutta ehkä se siitä. Hän kohotti tuopin huulilleen ja siemaisi kulauksen verran olutta. Maku oli… siedettävä, melkein sitä saattoi haukkua hyväksi. Onneksi niin päin, niin sen hinta ei tuntunut niin suurelta. Vedellä jatkettu litku olisi madaltanut enemmän mielialaa. Laskettuaan tuopin pöydälle nuorukainen jäi tuijottamaan nesteen pinnalla kieppuvaa vaahtoa. Se tuntui hetken ajan olevan paljon rauhallisempaa seurattavaa kuin nainen pöydän toisella puolella, mutta kenties nesteen tuijottaminen auttoi nuorukaista kokoamaan ajatuksiaan. Oliko se hyvä vai huono asia, siitä saattoi olla montaa mieltä, sillä katseen kohotessa takaisin Tarliin, nuorukaisen lausuma kysymys ei varmastikaan ollut helpoimmasta päästä vastata.
”Miksi?”
|
|
|
Post by submarine on Sept 11, 2012 3:09:53 GMT 3
Tarlin nopealla, epämääräisellä heitolla ei tainnut olla yhtään sen parempaa vaikutusta, kuin hän rehellisesti oli uskaltanutkaan toivoa. Hän ei ollut yllättynyt. Ei hän itsekään olisi lämmennyt yhtään paremmin omalle heitolleen. Silti, se rikkoi piinaavan hiljaisuuden ja ajoi asioita eteenpäin, olkoonkin ettei suunta ollut yhtään sen mukavampi - joskaan ei hiukkaakaan odottamattomampi. Mutta siltikin, nyt kun nainen itsekin tuli kiinnittäneeksi huomiotaan vanhaan ystäväänsä (toivottavasti vielä nykyiseenkin), oli hänen myönnettävä ettei tämä näyttänyt enää samalta kuin aikanaan. Eikä se ollut vain tämän naamahaivenista kiinni. Tämä oli ollut selvästikin liikkeellä pitkän aikaa. Matkalaisen tunnisti aina, etenkin toinen matkalainen. Hänkin oli kyllä saanut kokea omat kolhunsa ja kolahduksensa, olkoonkin että hänen paksussa nahassaan ne tuntuivat paljon vähemmän. Ohimennen nainen tuli miettineeksi, kauanko tämä oikein oli ollut matkallaan, etsinyt jotakin... häntäkö? Tuskin sentään. Eihän tämä voinut vain hänen takiaan olla hylännyt kotiaan... eihän? "Murehdit aina siitä niin", Tarli tuli ohimennen tokaisseeksi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman tavanomaiselta. Kuin takertuminen johonkin tavanomaiseen olisi tehnyt koko tilanteesta hiukkaakaan sen vähemmän kiusallisen. Ei toiminut, eikä toiminut oluesta kiinnostuminenkaan. Hän olisi sitä paitsi tarvinnut isomman tuopin, tästä ei moneen kulaukseen riittänyt...
Hetken hiljaisuus sai taas jatkua, ennen kuin sitten Tyrell lopulta rikkoi sen varsin yksinkertaisella, mutta siitä huolimatta eittämättä raskaimmalla mahdollisella kysymyksellä. Tarli toivoi lähestulkoon että se olisi ollut mutkikkaampi, jotakin tarkempaa. Tämä oli laaja, eikä tarjonnut mitään apua. Se sysäsi kaiken hänelle. Mutta silti, ei hän mitään muuta ollut odottanutkaan. Nainen päästi jonkinlaisen miettimistä ilmaisevan äännähdyksen, näpertäen jämäköitä sormiaan kuin mikäkin pikkulapsi. Halu tokaista vanha kunnon "en tiedä" oli varsin suuri, mutta se olisi ollut myös valhetta. Kyllähän hän tiesi. Vastaus ei vain ollut helppo. Hän nojautui taaksepäin penkillä ja huokaisi - natinan ja nitinän saattelemana. "Kun ukko... kun Andre ei enää pystynyt tarttumaan vasaraan, ei minulle jäänyt siellä mitään. Mitään paitsi sinä", Tarli aloitti, lisäten hyvin nopeasti viimeisen perään kuin olisi tajunnut melkeinpä astuneensa ansaan. "Tiedän mitä minun olisi haluttu tekevän. Reekele, minä olen nainen vaikka se ei siltä näytäkään! Jäädä aloilleni, hoitaa isääni, toivoa että joku huolisi ja yrittää olla kuten muutkin. Mutta en minä ole. Ei se ollut minua varten. Halusin... jotain muuta." Koko selitys alkoi tuntua enemmän tai vähemmän vuodatukselta. Tarlilla oli ollut paljon aikaa pohtia selitystään itselleenkin, eikä suuremmin ketään jolle sitä purkaa. Ja nyt se tuli varsin vuolaasti ja estelemättä. Kiusaantuneesti hän hieraisi niskaansa ja vilkaisi ulos tuhruisesta ikkunasta, ennen kuin jatkoi. "Minä... en voinut jäädä aloilleni. En tiedä, tuntui vain että minua ei oltu tarkoitettu siihen. Ja kun mikään ei enää pidellyt, niin minä sitten vain... lähdin. Järjestin asiat kuntoon. Tai... suurimman osan", hän kohotti katseensa syyllisyys kasvoillaan kareilleen Tyrelliin, ennen kuin laski sen taas hermostuneesti räpeltäviin käsiinsä. "Tiesin ettet sinä voinut tehdä samaa. Ja tiesin etten voisi sitä vaatia. En vain... halunnut sanoa kaiketi hyvästejä. Ei se olisi mitään muuttanut. Minä lähdin. Kukaties olisi pitänyt, mutta. En pystynyt."
Ja siinäpä se. Tarli huokaisi varsin syvään, kuin suurenkin ponnistuksen jälkeen, mutta piti silti katseensa käsissään. Hänellä ei ollut varsinaista halua, kaikesta huolimattakaan, ottaa selvää Tyrellin katseesta juuri nyt. Paremman puutteessa valtava nainen tuijotti pian oluttuopin pohjaa. Se tuli vastaan varsin nopeasti, hänelle täysikokoinen tuoppi oli melkoisen piskuinen. Silti, hän ei pitänyt kiirettä sen kanssa, odotti hiljaa.
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 11, 2012 12:22:09 GMT 3
Tarlin vastauksen alkaessa Tyrell jähmettyi jälleen. Jos hän heti alussa näyttikin siltä, että olisi halunnut sanoa jotain terävää vastalauseeksi, pysyi hän kuitenkin hiljaa – ehkä oman apunsa sille antoi naisen pikainen, korjaava lisäys sanoihinsa. Mitä pidemmälle selittelevä purkaus jatkui, sitä tiiviimmin näyttivät nuorukaisen sormet kiertyvän tuopin ympärille. Onneksi se oli kestävää tekoa, heiveröisempi astia olisi voinut ottaa itseensä senkaltaisen puristuksen ja risahtaa säröille. Naisen hiljentyessä nuorukaisen katse irtaantui hitaasti toisesta, laskeutuen vähä vähältä kohti pöydän epätasaista pintaa. Hailakkoihin silmiin kohosi ripaus hämmentyneisyyttä, kun nuorukainen heräsi vihdoinkin tajuamaan käsiensä elämän. Itse asiassa, kun hän tutkaili tarkemmin omaa olotilaansa, hänen hartiansakin tuntuivat liioitellun jäykiltä. Ja… leukapieliä kivisti? Puriko hän oikeasti hampaitaan yhteen, yrittäen padota tunteittensa ryöpsähtelyä? Eh, ilmeisestikään Tarlin selitys ei ollut mitenkään rauhoittanut hänen mieltään. Hyvin, hyvin hitaasti Tyrell pakotti sormensa suoristumaan, yksi kerrallaan. Hän oli hämmästynyt, kun astian pintaan ei ollut jäänyt juoruavia painaumia. Ihan lopuksi hän huokaisi. Syvään. Tästä ei tule näin yhtään mitään.
Tyrell tönäisi tuoliaan kauemmas ja kumartui sen jälkeen nostamaan lattialle laskemansa repun eteensä pöydälle. Nahasta ja kankaasta ommeltu kantamus näytti varsin kovia kokeneelta, ja sen nahkaremmit olivat rispaantuneet – hyvinkin vaihdon tarpeessa, niin kuin Tyrell oli suunnitellut, ennen kuin Vaino oli pakottanut hänet muuttamaan suunnitelmiaan rahankäytöstään. Hetken etsimisen jälkeen nuorukainen löysi hakemansa reppunsa uumenista. Hän nousi ylös ja laski käteensä sulkemat esineet pöydälle. Kevyt sysäys vieritti ne pöydän toiselle puolen, naisen eteen.
”Uskallakin kadota.” Sen saattoi lukea varoitukseksikin, ja sitten nuorukainen lähti. Pöydälle jätetty reppu, jonka suuaukosta pilkisti hänen tekemänsä puuhuilun nokkaosa sekä tuolin alle unohdettu jousi antoivat olettaa, että hän palaisi hetken kuluttua – siitäkin huolimatta, että tavernan ulkopuolella hän kumartui irrottamaan Vainon liekanarun tukipylväästään ja otti eläimen mukaansa.
Mitä Tyrell oli toiselle jättänyt? Pöydällä lojui kaksi pienehköä puusta veistettyä eläinhahmoa. Toinen kuvasti ympäristöään tarkkailevaa kurkea, toinen paikoillaan seisovaa naarashirveä. Jättäessään ne Tarlin katsottaviksi nuorukainen ei ollut lainkaan varma, muistaisiko toinen niitä lainkaan – tai olisiko niillä mitään merkitystä. Jotain niiden tärkeydestä Tyrellille kertoi se, että hän oli kantanut niitä mukanaan matkatessaan, ja ylipäänsä pitänyt ne tallessa vuosikausia… kumpainenkin puuveistos oli nuorukaisen isänisän tekemä, kutakuinkin niihin aikoihin, kun Tyrell itse oli ollut neljäntoista vanha. Tiedä sitten, kuvastiko eläinten valinta vanhuksen huumorintajua vai mitä, kun poika oli saanut itselleen kurjen hirven ollessa Tarlille tarkoitettu.. jostain syystä niiden tallessapito oli jäänyt Tyrellin vastuulle – ja lopulta, Tarlin lähdettyä kylästä, ne olivat jääneet nuorukaisen haltuun lopullisesti.
Ajankulua oli vaikea arvioida, tai ainakin Tyrellillä ei ollut siitä mitään käsitystä, kun hän vihdoin havahtui seisovansa tavernan edessä. Takuuvarmasti hän oli ollut poissa puolikkaan tunnin, varmaan lähemmäs yhtä kokonaistakin, mutta tuskin sen enempää? Kai? Hän kohautti hienoisesti harteitaan. Ei sillä ollut väliä, jos vain Tarli oli malttanut odottaa. Vaino tuli jälleen hylätyksi ovenpieleen, kun nuorukainen jatkoi matkaansa rakennuksen sisään. Askeleet veivät hänet suorilta tein takaisin pöydän luo. Hän pyöräytti tuolin toisinpäin, istahti alas ja ristien käsivartensa tuolin selkämykselle painoi leukansa niiden päälle. Vasta syvän, syvän huokauksen jälkeen hän kohdisti katseensa vihdoin naisen suuntaan.
”Olisit voinut edes lähettää sanan lähdöstäsi; käskeä vaikka naapurikylän Nuuacia kertomaan asiasta, jos et voinut sanoa sitä kasvokkain. Sen sijaan sinusta ei kuulunut mitään, ei yh-tään mitään.” Vain hänen veljensä tiesi, kuinka kauan Tyrell olikaan odottanut. Ensin hän oli uskonut ja toivonut poissaolon kestävän vain päiviä, jotta Tarli saisi järjestettyä ajatuksensa omasta elämästään (siitäkin huolimatta, että Andren hoidon järjestely ja pajan myyminen kertoivat ihan muuta), mutta päivien vaihtuessa viikoiksi ja kuukausiksi, lopulta vuosiksi.. no, kyllä siinä kävi selväksi, että Tarlin varoittamaton lähtö oli lopullinen. Toinen ei ollut palaamassa. Ajan kuluessa hän oli alkanut aavistaa toisen lähdön syyt, vaikka silloin tapahtuman ollessa tuore, se oli tuntunut käsittämättömältä. Hän oli varttunut, aikuistunut, vaikkei siltä aina tuntunutkaan. Vähitellen Tarli oli jäänyt puheenaiheista vähäisimmäksi. Jos Andre ei olisi ollut elossa, nainen olisi varmastikin unohdettu kokonaan, ellei sitten harvakseltaan, sivumennen todettu, ’ai niin, muistatko…’.
|
|
|
Post by submarine on Sept 11, 2012 13:49:33 GMT 3
Hiljaisuutta kesti pitkän, aivan liian pitkän hetken. Tyrell ei tuntunut olevan aikeissa sanoa mitään Tarlin vastaukseen (kukaties jopa tunnustukseen), eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt. Tarve sanoa jotakin hiljaisuuden hälventämiseksi kilpaili sen yksinkertaisen tiedon kanssa, ettei hänellä ollut mitään järkevää lisättävää, ja että kaikki mitä hän nyt olisi voinut sanoa olisi todennäköisesti vain pahentanut asioita. Jos hän nyt ei etevä sanojensa kanssa ollutkaan, oli valtava nainen kyllä oppinut, että kuopan kaivaminen itselleen oli äärimmäisen helppoa - etenkin sanojen kanssa. Joten siinäpä sitten odoteltiin, olkoonkin että hän soi vilkaista muutamaan otteeseen toiseen. Loppujen lopuksi Tarli havahtui epätietoisesta odottelustaan vasta, kun toinen äkkiä nousikin varsin kipakasti paikaltaan, sysäten samalla jotakin pöydän yli hänelle. Tarli tuijotti niitä hetken varsin mitäänsanomattomasti, kuten myös miestä joka tuntui äkkiä päättäneen lähteä... johonkin. Miksi tai minne, hän ei uskaltanut edes arvailla, mutta jokin (varsin montakin jotakin) kertoi hänelle kyllä, ettei tämä ollut vielä tässä. Hänellä ei ollut varsinaisesti vastaanväittämistä toisen sanoille, ja paremman puutteessa nainen seurasikin vain toisen äkillistä poistumista vaiti, vaihtaen epävarmasti asentoaan penkillä, joka tuntui yhä aivan liian heiveröiseltä ja köykäiseltä hänen varrelleen.
Vasta kun Tyrell oli poistunut, laski Tarli tavernan vaitonaisuudessa katseensa takaisin esineisiin pöydällä, pieniin veistoksiin. Kukaties mies halusi hänen ajattelevan niitä ja sitä, mitä ne edustivat. Ja hän kyllä muisti ne. Varsin hyvinkin. Liiankin hyvin, kukaties. Loppujen lopuksi mies oli ollut ainoa syy, miksi lähteminen oli tehnyt kipeää. Andren, isänsä, kanssa hän oli kyllä selvittänyt asiansa, ja kumpikin oli ottanut sen tavanomaisella, heille niin ominaisella kivikasvoisuudella. Mutta Tyrell... Tyrell. Tämä oli aivan toista maata kuin hänen isänsä. Silloin hän oli uskonut asioiden järjestyvän parhaiten näin mutta nyt... nyt hän ei enää tiennyt. Mies ei selvästi ollut unohtanut mitään. Tarli huokaisi, laskien hänen suurissa kourissaan niin hyvin siroilta näyttävät patsaat varovaisesti pöydälle. Ne tuijottivat häntä lähestulkoon syyttävästi. Mutta siltikin, yhdessä ne näyttivät eittämättä mukavilta. Kukaties aikanaan ne olisi liitetty yhteen paljon iloisemmissa merkeissä. Mutta tässä sitä vain oltiin. Tyrell ei selvästikään aikonut palata aivan heti, kukaties mistä syystä, ja patsaiden syyttävä tuijotus sai naisen lopulta kääntämään ne katselemaan toisiaan. "Minä olen kömpelö köriläs, katsokaa kun pistän kaiken hajalle ystävyyttä myöten", Tarli mutisi itsekseen äänellä josta tuli mieleen lähinnä leikkivä lapsi, ennen kuin tönäisi tuhahtaen hirviveistoksen kumoon. Ja sitten, saamatta suurtakaan helpotusta pienestä itsensä ruoskimisesta, nainen vilkaisi ympärilleen, etsien palvelustyttöä katsellaan. Tämä olikin lähettyvillä, ja nopealla käden kohotuksella vielä lähempänä. Paremman puutteessa hänellä oli vain yksi ajatus, jolla hieman helpottaa kaikkea. Tätä hän tuppasi yleensä välttelemään, se kun tuppasi aiheuttamaan hankaluuksia, sekä hänen rahapussilleen että yleisestikin, mutta juuri nyt hätä ei lukenut lakia. "Tuo toinen tuoppi. Ei, tuo saman tien vaikka se kolmaskin."
Aikaa (ja olutta) kului, ennen kuin Tyrell lopulta palasi. Sillä välin Tarlin oli suonut ensimmäisen tyhjän tuoppinsa seuraksi kolme muutakin. Ja neljästä selvästikin valmisteltiin niiden jatkoksi parhaillaan. Se olisi kukaties ollut paljon jollekulle, mutta mies varmastikin muisti vielä hänen juomapäänsä. Väkivahvaa ja valtavaa naista ei oltu nähty kunnolla juovuksissa vanhoina, hyvinä aikoina kuin muutamaan kertaan. Ja nekin olivat lähinnä olleet niitä sadonkorjuujuhlia, kun väkijuoma tosissaan virtasi. Tällä oli paljon vatsaa, ja vielä enemmän päätä humalalle, ja moinen tuskin oli tehnyt suurtakaan lovea hänen selvyyteensä. Hetkistä myöhemmin Tarli todisti vielä suurinpiirteisen selvyytensä osoittamalla olevansa varsin nopsaan tietoinen miehen paluusta. Silmät, aivan tarpeeksi terävät järkevään keskusteluun, räpsähtivät mieheen melkein välittömästi, seuraten tätä tämän palatessa lattian poikki pöydän ääreen ja ottaessaan itselleen tuolin. Hirvi ja kurki seisoivat tuijottelemassa edelleen toisiaan, tosin nyt hieman kauempana mahdollisten pärskeiden ja roiskeiden takia. Ja sitten, varsin nopeasti, oltiin nähtävästi taas asiassa.
Kukaties kyseessä oli olut ja sen aiheuttama pieni nousu, tai kukaties Tyrell vain ei enää kuulostanut yhtä ankaralta, mutta Tarli ei ollut enää yhtä jännittynyt tai kiusaantunut kuunnellessaan tämän pitkään, varsin pitkään, odottanutta vastausta. Oikeastaan hän tuli jopa hymähtäneeksi sille hyväntahtoisesti, ennen kuin vilkaisi jonnekin kaukaisuuteen ja pudisti päätään pienen hymynkareen kanssa. "Minä tunnen kyllä sinut, Tyrell. Tiesin että jos olisit vain saanut mitään vainua minusta, olisit kyllä lähtenyt perääni vaikka saman tien. Tai hitto soikoon, sinä taisit lähteä muutenkin", Tarli vastasi hetken perästä rauhallisesti, kukaties aavistuksen haikeastikin. "Muistan kyllä edelleen kun oltiin pieniä ja sinä hyppäsit minun perääni kun tipahdin jäihin. Olit ihan liian kuikelo silloin, ja minä hölmö luulin että kyllä se minutkin kantaisi. Ja sitten oltaisiin kuoltu molemmat jos eivät olisi kalastaneet ylös. Sinä olisit kyllä lähtenyt perään." Hetken Tarli hoivasi tuoppiaan kourassaan, tuijotellen yhä pienen hymyn kanssa kaukaisuuteensa, kuin muistellen parempia aikoja. Hän hymähti kevyesti, ennen kuin vakavoitui hieman. Katse kohosi taas mieheen. "Ei, en halunnut sitä. Maailma on iso paikka ja vaaroja täynnä, niin paljon kuin sille tulikin naureskeltua pienenä. Minulla on kuule nykyään enemmän arpia kuin koko reekeleen sepänajoilta, ja se on jotain se. En halunnut että ainakaan sinä saisit kohdata jotain ikävää minun takiani." Olut tuntui tosiaan auttaneen naista ainakin hieman. Vaikka sanoissa ei hienoutta ollutkaan, tulivat ne nyt ainakin huomattavasti vapaammin. Hän päästi pitkän huokauksen, kukaties koko sotkulle ja kaikelle muulle yleisestikin, ja otti pitkän kulauksen.
"Vaan hitto soikoon, taisi olla turha toivo. Tässä sitä nyt ollaan. Kaikesta huolimatta", Tarli tuli vielä lisänneeksi, ennen kuin nojautui taaksepäin, luoden pitkän, pohtivaisen katseen kattoon. Outo oli elämä.
|
|
|
Post by kilpparin on Sept 11, 2012 22:06:48 GMT 3
Tyrell hieraisi hämmentyneenä niskaansa, kun Tarli otti puheeksi yhden heidän yhteisistä hetkistään lapsuudessa. Voi elämä, sen hän tosiaan oli tainnut tehdä. Hän oli jo unohtanut tapahtuneen, mutta Tarlin muistelu toi sen saman tien ajatuksiin niin selkeänä muistikuvana. Ei hän ollut harkinnutkaan silloin tekevänsä toisin, hätä ystävän puolesta oli vain ollut niin suuri, että hän oli päätynyt toimimaan ensin, miettimään sitten. Heidän onnekseen Kylan oli ollut lähettyvillä ja hakenut nopeasti apua paikalle. Heistä kolmesta isoveli oli tainnut olla aina järkevin, pitänyt malttinsa siinä missä Tyrell oli ollut uhkarohkeana päätä pahkaa jo menossa eteenpäin.
”Hmh, eipä sillä hetkellä käynyt muukaan mielessä. Onneksi Ky oli kärkkäänä apua hakemassa”, nuorukainen virkahti osallistuen oman lauseensa verran vanhojen muisteluun. Suupieliä nyki haikeaan huvittunut hymy, mutta se ei päässyt karkaamaan ihan kunnolla huulia koristamaan. Ennemminkin samat tuntemukset hehkuivat himmeästi hänen silmissään, joiden katse laskeutui vähitellen Tarlin kasvoista alaspäin, puuveistoksiin kiinnittyen. Silloin hänen hymynkareensa syveni. Yhteisen menneisyyden lisäksi niiden näkeminen muistutti häntä isoisästä ja hetkistä tuon seurassa. Useamman kuukauden ajan vanhus oli yrittänyt opettaa häntä puun veistämisen jalossa taidossa, mutta parhaimmillaankin hän oli kyennyt isoisänsä tasolle vain puuhuilujen teossa. Sekin oli riittänyt hänelle, mutta ukki oli kenties haaveillut muuta. Tuon iloksi Sabrien, Tyrellin pikkusisko, oli muutamaa vuotta myöhemmin osoittanut perineensä isoisän taidot lähes samanveroisena. Eri asia sitten oli, oliko siitä sen kummemmin hyötyä sisarelle. Pikkuisessa syrjäkylässä harvemmin oli tarjolla suuria mahdollisuuksia, varsinkaan naisille.
Tarlin jatkaessa puhumistaan hetken tauon jälkeen, maailman isoudesta ja vaaroista, sen sellaisesta, nuorukaisen katse palautui hitaanlaisesti takaisin toiseen. Sanat herättivät epämääräisen hymähdyksen, jonka välittämistä tuntemuksista ei oikein ottanut selvää; huvittuneisuutta, katkeruutta, haikeutta, surua? Ehkä jotain niistä, kaikkea – tai ei mitään. Mies ei tainnut itsekään olla täysin perillä itsestään. Sen verran paljon kaikkea oli tullut vastaan niin lyhyessä ajassa. Vaikka hän olikin kävelynsä aikana saanut selvitettyä itselleen osan tuntemuksistaan ja ajatuksistaan hässäkkää koskien, hyvin paljon oli vielä epävarmaa ja –selvää. Vieras kaupunki, toripäivän hulina ja auringonpaiste eivät luoneet parhaimpia puitteita syvällisille, itseään luotaaville ajatuksille.
”Jätit sen kaiken ikävyyden kotiin kohdattavaksi. Ja tässä minä kuitenkin olen, hyvästelit tai et silloin.” Ehkä aavistus katkeruudesta, suuttumuksesta toisen petturuutta kohtaan oli karissut jo äänestä pois, mutta ihan täysin anteeksi antaneelta hän ei vieläkään onnistunut kuulostamaan. Ei vielä, ei näin lyhyessä ajassa. Tyrell kurkottautui ottamaan puolitäydeksi jääneen tuoppinsa, jota palvelustyttö ei hänen onnekseen ollut hakenut hänen poissa ollessaan, mutta tyytyi oluen hörppäämisen sijaan vain tuijottamaan sitä, pyöritellen astiaa ajatuksissaan kädessään. Neste huljahteli astian sisäpintaa vasten liikkeen myötä, enin vaahto oli jo pinnalta kadonnut.
”Hautasin isän ja äidin reilu vuosi sitten. Muukalainen toi kuumeen tullessaan. Trevonkin sairastui, mutta selvisi.” Sanat irtaantuivat harvakseltaan Tyrellin huulilta hiljaisella, matalalla äänellä lausuttuina katseen pysytellessä hyvin tiiviisti tuopissa, jota hän edelleenkin vain piteli kädessään. ”Ei ollut enää syytä olla kotona, joten…” nuorukainen kohautti harteitaan. Se tuntui selitykseltä… johonkin, ei hän ollut varma, miksi oli tullut maininneeksi sen juuri nyt. Kenties se tavallaan kertoi, miksi hän oli tässä juuri nyt? Ja kai se oli tieto, joka kuului Tarlillekin, vaikka sen kuuleminen ei pakolla ollut mikään välttämättömyys. Jarrom ja Magilie eivät olleet katsoneet karsaasti sepäntytärtä, jonka seurassa heidän poikansa oli viettänyt niin paljon aikaansa.
Lopulta hän kostutti kurkkuaan pienellä siemauksella olutta. Laskiessaan tuopin pöydälle hän nyökäytti kevyesti päätään kohti hirvipatsasta.
”Sab korjasi sen pienen kolon, jonka se sai sorkanpohjaansa. Nyt sitä edes huomaa, hänestä on tullut taitava.” Jaahas, se vei puheenaiheen ihan toisaalle, vakavammista aiheista paljon kevyempään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 14, 2012 14:01:38 GMT 3
Vanhat muistot nostattivat hymynkareen Tarlin kasvoille. Viime aikoina hän ei ollut juurikaan muistellut menneitä, nykypäivä oli vaatinut liikaa huomiota, mutta nyt yksi jos toinenkin muisto vanhoista ajoista, paremmasta menneestä palasi. Oli huojentavaa huomata, että kaikesta huolimattakin ne olivat yhä siellä, eivätkä olleet menossa mihinkään. Ja aivan yhtä huojentavaa oli sekin, että kaikesta huolimattakin hän löysi itsensä muistelemasta sitä kaikkea vanhan ystävän kanssa kolpakko kädessä, juuri kuten kuuluikin. Hassua, miten paljon vähäisemmiltä kaikki valtavat ongelmat tuntuivat juuri nyt. Eivät ne olleet mihinkään kadonneet, ei hän niin hölmö ollut, mutta hetken verran kaikki taisi olla aavistuksen mukavampaa. "Vaikka terpele, taisinpa minäkin tehdä kaikkea tyhmää", hän huokaisi kevyesti, näyttäen selvästikin pohtivaiselta. Ongelma ei ollut niinkään löytää sopivaa tapausta, vaan yrittää valittaa jokin niistä kaikista. Eh, Tarlin oli pakko myöntää, että välillä hän oli uskonut hieman liikaakin voittamattomuuteensa. Ja toisaalta, Tyrellin perään hän olisi varmasti loikannut varmaan tuhoonkin. "Hitto, se sonni silloin. Siellä laitumella. Olin ihan varma että henki menee mutta... noh, eipä mennyt", valtava nainen lopulta hymähti, olkoonkin että oli vähällä värähtää siinä sivussa. Tuskinpa oli edes tarpeen mennä tähän haaveriin sen tarkemmin. Kunhan oli tullut todistettua, kumman kallo oli kovempi...
Olipa miten oli, ei vanhojen muistelu kestänyt erityisen kauaa. Se oli mukavaa, mutta muut asiat vaativat selvästikin huomiota, etenkin Tyrelliltä. Tarli kohotti jälleen tuoppiaan, melkein kuin suojakseen, ennen kuin kiskoi siitä pitkän kulauksen. Mies kuulosti edelleenkin kaikkea muuta kuin iloiselta tai tyytyväiseltä, ja muutamasta kipeästi tarvitusta oluesta huolimattakin se kyllä tai naisen varpailleen - kuvainnollisesti siis. Silti, kaikeksi onneksi tilanne ei ollut enää aivan yhtä ikävä. "Niin taisin tehdä. Ja niin taidat olla", Tarli myönsi, aavistuksen haikeaan sävyyn. Hänen oli vaikea keksiä mitään kovin hyvää vastausta miehen sanoihin. Siinä oli, myönnettäköön, varsin vahva perä. Kaipa hänen lopulta oli vain myönnettävä, että oli kuitenkin kaikesta huolimatta aliarvioinut toisen hanakkuuden. Suuri koura pyyhkäisi ohimennen oluen vaahtoa pisamaiselta poskelta, kun hän yritti keksiä mitään järkevää sanottavaa. "Kaiketi pakko myöntää, lopulta, etten kukaties miettinyt kaikkea aivan tarpeeksi", valtava nainen lopulta mutisi puoliääneen, raapien jokseenkin kiusaantuneesti takkuista kuintaloaan. Moinen oli härkäpäiseltä tapaukselta jo tunnustus itsessäänkin.
Sitten Tyrell taisi iskeä sen kaikista suurimman asiansa esiin. Ja jos äsken Tarlin olikin ollut vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa, ei se ollut mitään tämän rinnalla. Tätä hän ei ollut odottanut millään muotoa. Tyrellin vanhemmat eivät kuitenkaan olleet olleet niin vanhojakaan vielä. Mutta tällaiset asiat eivät katsoneet aikaa. Ja nyt kaikki tuntui hiukan järkevämmältä muutenkin. Ei hän yksin ollut ollut syy tämän lähtemiseen. Äkkiä toinen olikin paljon lähempänä kohtalotoveria kuin mitään muuta. Ja asia oli eittämättä tälle varsin kipeä edelleen; vaikka hänellä itsellään olikin ollut hieman omanlainen suhteensa Andreen, oli mies eittämättä ottanut asian varsin raskaasti omalla kohdallaan. "Reekele..." Tarli sai kirotuksi, katseen harhaillessa jossakin miehen ja hänen tuoppinsa välillä. Oli varsin vaikea keksiä mitään järkevää tähän väliin. Hänellä itselläänkään ei ollut ollut mitään miehen vanhempia vastaan, ja oli vähintäänkin sääli kuulla tällaisesta lopusta. "Heidän muistolleen sitten. Menivät liian aikaisin", Tarli sai lopulta todetuksi, kohottaen tuoppiaan. Se tuntui sopivalta, jos ei muuta. Hän halusi osoittaa, ettei ainakaan pitänyt asiaa yhdentekevänä.
Varsin nopeasti aihe vaihtuikin toiseen, siinä määrin että Tarlilla oli hetken verran selviä vaikeuksia päästä jyvälle tilanteesta. Nainen räpäytti silmiään jokseenkin hämmentyneesti, vilkaisten hirvipatsasta johon toinen oli puheenaiheen äkkiä kääntänyt. Hetken hän näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa vain hyväksyä toisen siirtymässä pois kipeästä aiheesta ja keskittyä patsaaseen, mutta loppujen lopuksi se ei tuntunut oikealta. Nyt ensimmäistä kertaa Tarli oli varsinaisesti huolissaan. Hän kallisti päätään vaiteliaasti toisen yhä vältteliäisiin kasvoihin katsoessaan, ennen kuin nojautui hieman eteenpäin. Hirvi sai jäädä huomiotta, se kyllä odottaisi tärkeämpien asioiden selvittelyä. "Hei. Mihin sinä aiot nyt sitten? Tiedätkö minne olet menossa?" Tarli kysäisi tasaisella, matalalla äänellä. Hänen kasvoillaan kareili nyt huoli. Toinen taisi nyt olla aivan yhtälailla juurettoman puoleinen matkalainen kuin hänkin. Tyrellistä oli vaikea ajatella sellaista...
|
|