Post by kilpparin on Sept 16, 2012 12:44:44 GMT 3
”Sonni-parka…”, Tyrell virnisti jo hieman lämpimämmin, vanhaan tuttuun kiusoittelevampaan sävyyn. Olihan hänkin säikähtänyt sitä kohtausta. Heidän tempauksensa olivat kirvoittaneet monenmoiset huudot kumpaisenkin vanhemmilta (ehkä silti enemmän nuorukaisen puolelta, sillä sepälle asti heidän tempauksensa eivät aina kulkeutuneet), ja monet pelästyksen kirvoittamat helpotuksentunteet olivat purkautuneet erinäisinä sättimisinä ja rangaistuksina, mutta silti he olivat hengissä selvinneet. Ja ne vakavimmat ja vaarallisimmat edesottamukset… no, heidän onnekseen vanhemmat eivät olleet niistä tietoisia. Oli yllättävää, että henki oli säilynyt näinkin pitkään. Tyrell oli lapsena ollut ensin menossa ja sitten vasta miettimässä tekojen järkevyyttä ja liian usein Tarli oli seurannut perässä – tai sitten toisinpäin, poika toisen perässä. Ehkä he olivat vuosien myötä rauhoittuneet, kun järki oli lisääntynyt iän mukana ja perheen tuomat velvollisuudet olivat alkaneet vaatia huomiotaan. Hänet oli passitettu vuohipaimeneksi ja Tarli oli kasvaessaan joutanut auttamaan enemmän ja enemmän isäänsä sepänpajassa.
Sitten menneisyyden muisteleminen katkesi, suurelta osin nuorukaisen itsensä takia, kun hän toi julki vanhempiensa kuoleman. Ja hänen pettymyksekseen Tarli ei suostunut jättämään asiaa noin vain, vaikka hän yrittikin kömpelösti nakata puhetta vakavasta asiasta paljon kevyempään. Oliko hän sitä edes odottanutkaan? Mies vaikutti varsin vaivaantuneelta, kun hän pyöritteli oluttuoppia hitain liikkein kämmenissään. Katse käväisi pikaisesti naisen puolella, mutta tunnistaessaan niin selvästi huolen kasvoilla, se erkaantui varsin nopeasti ja palasi takaisin vaahtopintaa tuijottelemaan. Sanat kirvoittivat vaimean ähkäisyn ja hetkellisesti nuorukaisen hartiat jännittyivät. Lopulta hän huokaisi syvään ja pakottautui karkottamaan kireyden lihaksistaan.
”Ääh, sinun etsimisesi toi puuhaa tähän päivään asti. Aioin puhua sinut palaamaan, mutta nyt…”, Tyrell heilautti kättään, ele kertoi niin paljon. Näiden puheiden jälkeen toisen paluu tuntui entistäkin epätodennäköisemmältä, turhalta. Ei se kannattaisi. ”… ihan tyhmää. Eikä siellä enää ole minullekaan mitään. Tila on Keenanin, ja hänellä on tarpeeksi perhettä sen hoitamiseen. On ollut jo kauan”, Tyrell hymähti. Veljesrakkaudesta Keenan oli antanut hänen asustaa tilalla ja autella töissä sen minkä kykeni – yleensä hän oli tosin kerännyt eläimet kokoon ja lähtenyt niitä paimentamaan laidunmaille -, vaikka veljellä olisi riittänyt jälkikasvua siihenkin työhön.
”Olisit voinut pysyä hukassa hetken pidempään, niin en olisi tyhjän päällä.” Virnistys ja äänensävy kevensi huomattavasti sanoja, jotka kätkivät itseensä kuitenkin totuuden. Tarlin kysymys oli herättänyt hänet tajuamaan, ettei hänellä ollut enää selvää suunnitelmaa. Mitä seuraavaksi ?
”Noh, tietä riittää edessäpäinkin ja Vainosta on aina seuraa”, hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen, kohauttaen kevyesti olkapäitään. Hän kuulosti varsin huolettomalta ja päällisin puolin näyttikin siltä, keventäessään taas hieman oluttuoppinsa sisältöä, mutta kuori taisi katkea alleen kivuliaampia tunteita. Ne pilkahtivat katseessa, vaikka nuorukainen yrittikin parhaansa mukaan piilottaa ne. Hän oli varsin yksin, vaikka perhe olikin kotikylässä olemassa. He kuitenkin selviäisivät ilman häntäkin. Tarli… nainen oli ihan oma lukunsa hänen elämässään, ja vielä hyvin monimutkainen sellainen. Heidän välisiään asioita ei setvittäisikään ihan hetkessä eikä toisessakaan. Kun siihen vielä yhdistettiin vanhempien kuolema ja muutama muukin asia… no, Tyrellin elämä ei ollut niin kevyttä kuin hän antoi ymmärtää. Onneksi Vaino oli ollut hänen seuranaan vaeltamisen aikana. Ilman kuuntelevaa korvaa hänen iltansa olisivat olleet hyvin yksinäisiä.
Sitten menneisyyden muisteleminen katkesi, suurelta osin nuorukaisen itsensä takia, kun hän toi julki vanhempiensa kuoleman. Ja hänen pettymyksekseen Tarli ei suostunut jättämään asiaa noin vain, vaikka hän yrittikin kömpelösti nakata puhetta vakavasta asiasta paljon kevyempään. Oliko hän sitä edes odottanutkaan? Mies vaikutti varsin vaivaantuneelta, kun hän pyöritteli oluttuoppia hitain liikkein kämmenissään. Katse käväisi pikaisesti naisen puolella, mutta tunnistaessaan niin selvästi huolen kasvoilla, se erkaantui varsin nopeasti ja palasi takaisin vaahtopintaa tuijottelemaan. Sanat kirvoittivat vaimean ähkäisyn ja hetkellisesti nuorukaisen hartiat jännittyivät. Lopulta hän huokaisi syvään ja pakottautui karkottamaan kireyden lihaksistaan.
”Ääh, sinun etsimisesi toi puuhaa tähän päivään asti. Aioin puhua sinut palaamaan, mutta nyt…”, Tyrell heilautti kättään, ele kertoi niin paljon. Näiden puheiden jälkeen toisen paluu tuntui entistäkin epätodennäköisemmältä, turhalta. Ei se kannattaisi. ”… ihan tyhmää. Eikä siellä enää ole minullekaan mitään. Tila on Keenanin, ja hänellä on tarpeeksi perhettä sen hoitamiseen. On ollut jo kauan”, Tyrell hymähti. Veljesrakkaudesta Keenan oli antanut hänen asustaa tilalla ja autella töissä sen minkä kykeni – yleensä hän oli tosin kerännyt eläimet kokoon ja lähtenyt niitä paimentamaan laidunmaille -, vaikka veljellä olisi riittänyt jälkikasvua siihenkin työhön.
”Olisit voinut pysyä hukassa hetken pidempään, niin en olisi tyhjän päällä.” Virnistys ja äänensävy kevensi huomattavasti sanoja, jotka kätkivät itseensä kuitenkin totuuden. Tarlin kysymys oli herättänyt hänet tajuamaan, ettei hänellä ollut enää selvää suunnitelmaa. Mitä seuraavaksi ?
”Noh, tietä riittää edessäpäinkin ja Vainosta on aina seuraa”, hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen, kohauttaen kevyesti olkapäitään. Hän kuulosti varsin huolettomalta ja päällisin puolin näyttikin siltä, keventäessään taas hieman oluttuoppinsa sisältöä, mutta kuori taisi katkea alleen kivuliaampia tunteita. Ne pilkahtivat katseessa, vaikka nuorukainen yrittikin parhaansa mukaan piilottaa ne. Hän oli varsin yksin, vaikka perhe olikin kotikylässä olemassa. He kuitenkin selviäisivät ilman häntäkin. Tarli… nainen oli ihan oma lukunsa hänen elämässään, ja vielä hyvin monimutkainen sellainen. Heidän välisiään asioita ei setvittäisikään ihan hetkessä eikä toisessakaan. Kun siihen vielä yhdistettiin vanhempien kuolema ja muutama muukin asia… no, Tyrellin elämä ei ollut niin kevyttä kuin hän antoi ymmärtää. Onneksi Vaino oli ollut hänen seuranaan vaeltamisen aikana. Ilman kuuntelevaa korvaa hänen iltansa olisivat olleet hyvin yksinäisiä.