|
Post by kilpparin on Aug 15, 2012 23:19:03 GMT 3
Ilta oli jo tummenemaan päin, kun edessäpäin vihdoin häivähti lupaus valosta. Se tuikahteli lupauksena asutuksesta, ihmisistä, lämpimästä ruuasta ja kuivasta makuupaikasta. Kaikki neljä asiaa olivat sellaisia, joita Lynessa oli jo alkanut kaivatakin. Viimeisimmästä kaupunginpahaisesta oli aikaa jo viikon verran, eikä matkalaisia juuri näkynyt tällä tienpätkällä näinä aikoina, kesän taipuessa syksyn alle. Lehtipuut pukeutuivat värikkääseen ruskapukuunsa, muuttolinnut alkoivat kerääntyä parviksi ja haikailla lämpimimmille talvimaillensa. Illat pimenivät ja viilenivät. Nytkin ilmassa tuoksahti lupaus viileästä ja sateisesta yöstä. Sen tajutessaan Lynessa äännähti tympääntyneesti itsellensä ja kiiruhti askeliaan. Hänen vaatteensa eivät olleet vielä täysin kuivuneet aiemmastakaan aamuisesta sadekuurosta, eivätkä kantamuksesta löytyvät vähäiset vaihtovaatteet olleet juuri sen kuivempia. Hän pyrkisi mieluusti pysyttelemään kuivana, kun se nyt oli mahdollista. Seuraava kaupunki ei ollut enää kaukana. Jalkaa toisen eteen vain, Lin. Enemmän niitä kilometrejä on jo takanapäin kuin edessä. Pieni hetki vain, ja pääset nauttimaan majatalon suomista eduista. Eikä sitten huijata! Lynessa naurahti. Hän muisti sanoneensa samat sanat isoäidillensä monen monituista kertaa lapsuudessaan. Isoäidillä ei ollut mitään sitä vastaan, että käytti noituutta apuna arjen pienissäkin tehtävissä, Lynessan mielipide asiasta oli hieman toisenlainen. Ja varsinkin nykyään, kun yleinen mielipide oli nuiva noitia ja velhoja kohtaan, hän pyrki pitämään noituutensa salassa. Jos hän kykeni näkemään kaupungin edessään nyt, oli hyvin mahdollista, että joku näki hänetkin.
Ehkä siinä kului aikaa tunnin verran, hieman reilummin, kun kylä lopulta avautui Lynessan edessä. Nainen kohotti yllättyneenä kulmiaan, sillä hän oli odottanut näkevänsä puoliksi jo uinuvan kylän, jonka raitilla vaeltaisi vain muutama harhautunut ihminen tavernasta omaa kotiaan kohtaan. Sen sijaan hän näki palavia lyhtyjä, loimahtelevia nuotioita (ilmankos kylä olikin näkynyt niin kaukaa!), naurua, tanssia ja puheensorinaa. Kaupunki juhli. Miksi?
”Sato oli hyvä, lupaus hyvästä tulevasta vuodesta! Kiitos Cerrhan!” Iltayön tuulenvire kuljetti ystävällisyyttään sanat noidan kuultavaksi, ja virkkeet selittivätkin hänelle näkymän tarkoituksen. Oli sadonkorjuujuhlan aika. Tätä seutua eivät olleet sateet liiaksi koetelleet, sillä he kiittivät hyvästä sadosta Cerrhaa, viljan ja kasvillisuuden jumalaa. Naisen huulille kohosi hymy, kun hän katseli väen hyörinää kylässä. Hän itse viipyi vielä valon ja pimeyden rajamailla, joten kukaan ei vielä nähnyt häntä. Oli kenties paras ilta saapua vieraaseen kaupunkiin, sillä yleensä sadonkorjuujuhlan aikana vieraitakaan ei katsottu pahalla silmällä. Utelut ja torjunnat saattoivat odottaa seuraavaan aamuun, nyt keskityttiin vain ilonpitoon ja unohdettiin hetkeksi maailma, jossa hallitsija korotti veroja rahoittaakseen sotaretkensä itäisille maille.
Lynessa laski viittansa hupun olkapäilleen, puhdisti pahimmat tomut vaatetuksestaan yksinkertaisella kädenliikkeellä, joka sitoi eleeseen ripauksen noituutta (tässä hän siis huijasi) varmistaakseen vaatteiden puhdistumisen, ja astui ne muutamat parikymmentä metriä, jotka hänellä vielä oli matkaa nuotioiden luomaan valopiiriin. Ensimmäisistä valoista lähtien hän joutui väistelemään pareja, jotka nauraen tanssahtelivat kylän soittoniekkojen musiikin tahtiin nuotion luota toiselle. Häneen luotiin silmäyksiä, enemmän tai vähemmän kysyviä, mutta yksikään ei estänyt tai keskeyttänyt hänen kulkuaan kohti kylän keskustaa ja siellä olevaa majataloa.
Majatalo oli sitä vanhaa, kestävää rakennuslaatua, jota löytyi jokaisesta kylästä. Vankka ulko-ovi oli tuettu parrulla avonaiseksi ja oviaukosta hohkasi lämmin valonkajo kadulle. Sisältä kantautui naurunremakkaa ja musiikkia – sama tunnelma, joka ulkonakin vallitsi, oli vain tungettu majatalon suureen saliin. Kaikki pöydät olivat täynnä, tiskiltäkin saattoi löytää tilaa vain kyynärpäätaktiikkaa käyttämällä. Siihen Lynessakin joutui turvautumaan lopulta, pujotellessaan ihmisten lomassa yrittäen pitää toisella kädellä kiinni parista nyytistä, jotka sisälsivät hänen omaisuutensa. Tiskin puolella vieraat kasvot vetivät huomion puoleensa, tällä kertaa se ei Liniä haitannut lainkaan, ja hän saikin pian muhkean isännän palvelun itsellensä.
”Cerrhan suojelusta, arvon isäntä”, Lin tervehti hymynhäive huulillaan. Siniharmaat silmät välkähtivät iloisesti, kun hän näki mietteliäisyyden isännän katseessa. ”Mahtaako teiltä löytyä vielä vuodepaikka kulkijalle, kenties vielä pala illallista kurkunkostukkeen kera?” Hän sai myöntävän vastauksen kumpaankin kysymykseensä, ja sai kolpakollisen mietoa olutta heti mukaansa. Sovittuaan selvittävänsä yösijansa sijainnin syömisensä jälkeen Lin tarttui tavaroihinsa ja vilkaisi ihmisjoukkoa. Vapaa istumapaikka, kiitos? Epätodennäköiseltä se näytti, mutta paikka tiskin luonakaan ei tuntunut hyvältä juuri nyt. Ehkä vasemmalta seinustalta voisi jotain löytyä… sinne siis. Tuskin hän oli kovinkaan montaa metriä päässyt etenemään, kun joku tönäisi vahingossa noitaa selkää kyynärpäällään ja sen seurauksena hänen otteensa tavaranyyteistä irtosi. Pussukoista isompi putosi suoraan jonkun varpaille, ja kaiken hyvän lisäksi oluttuopistakin läikähti pisara jos toinenkin tuon housuille! ”Anteeksi, olen pahoillani, minä-”, Lin huudahti pahoittelevasti saadakseen äänensä kuulumaan musiikin ylitse. Lause katkesi kesken, kun hän tajusi, kehen oli törmännyt. ”- olin kömpelö”, hän lopetti sanomisensa hetken tauon jälkeen, nyt jo huomattavasti hiljaisemmalla äänellä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 18, 2012 21:11:21 GMT 3
Viileä, vuorokaudenaikaan nähden harvinaisen eläväisen kadun ylitse pyyhkivä tuuli ei näyttänyt hillitsevän kylänväen riemumieltä tai pienen kivetyn torin varressa loimuavia tulia vaikka yrittikin parhaansa mukaan lupailla kirpeää ja sateista syksyä tullessaan. Mutta vaikka pääasiassa talonpojista koostuva joukko olisikin saattanut normaalisti kohottaa katseensa pilviselle taivaalle havainnoidakseen sään merkkejä, kaikuivat moiset uhkaukset kuitenkin tänä iltana kuuroille korville. Juhlahumussaan hyörivä kylä oli täynnä hilpeää elämää paikallisten rellestäessä torin laitamilla ja varsinkin edes-takaisin selvästikin suositun (ja ilmeisesti ainoan) tavernan ovesta, tosin usein askelensa melkoisesti vähemmän vakaana lopulta ulos eksyessään. Suurin osa juhlijoista koostui varsin selkeästi paikallisesta väestöstä, mutta löytyipä seasta joitain muukalaisiakin väkijoukon sekaan soluttautuneena. Nämä taisivat saada osakseen joitakin oudoksuvia tai uteliaita katseita mutta omaan ilonpitoonsa keskittynyt väki tuntui kuitenkin hyvin pitkälle jättävän nämä pääasiassa omaan arvoonsa... lukuunottamatta tavernan perälle hiukan kauemmas pahimmasta metelistä vetäytynyttä hupulliseen viittaan sekä selvästi käyttöä nähneisiin matkustustamineisiin sonnustautunutta matkalaista. Vapaita istumapaikkoja ei ollut suuremmin näkyvissä mutta ainakin seinänvierustalla olutta siemaileva nainen oli onnistunut keräämään aavistuksen verran omaa tilaa ympärilleen. Tämä näkyi silmäilevän ympärilleen jokseenkin leppoisasti vaikkakin vain puolivillaisen kiinnostuneena huppunsa alta, hymähtäen hiukan itsekseen ympäriltä kaikuville Cerrhan ylistyksille vihjaten ettei tainnut ottaa moisia erityisen suurella vakaumuksella... mutta tämä taisi olla kaikkea muuta kuin maanviljelijä, jos viitan alta pilkistävistä, vyöllä riippuvasta sapeliparista saattoi päätellä mitään. Tämä olikin varmasti yksi syy miksi mokoma hiippari saikin osakseen yhden jos toisenkin varovaisen katseen ohikulkijoilta, vaikka ei loppujen lopuksi kylläkään se suurin tai ainoa.
Porukkaa puikkelehti ja parveli tavernan pöytien täyttämässä salissa varsin runsaasti joten ei tainnut olla yllätyskään että omiin ajatuksiinsa vaipunut tapaus ei pistänyt merkille nyssäköineen ja juominneen lähistöltä ohitse pyrkivää naista kunnes tämä teki olemassaolonsa tiettäväksi yllättävällä, vaikkakin tahattomalla tavalla. Matkalainen oli juuri kääntynyt vilkaisemaan ulko-oven suuntaan huomatessaan jonkinlaista metakkaa tällä suunnalla kun joku väkijoukosta äkkiä kompuroi esille ja lähes törmäsi tähän. Hupun alta kuului äärimmäisen yllättynyt älähdyksentapainen tämän pyörähtäessä refleksinomaisesti kohtaamaan yllättävä hyökkääjä joka oli häpeämättömästi iskenyt hänen varpaidensa kimppuun läikyttäen itsekin kiitettävästi olut-tuoppinsa sisältöä lattialle (ja siinä sivussa hiukan päälleenkin). Vapaa käsi liikahti jo automaattisesti äkillisen kontaktin johdosta kohti vyöllä lepäävää miekkaparia kunnes tämä tajusi tilanteen löytäessään kompuroineen naisen lattialle levinneine tavaroineen edessään. Pistävän vihreät, kiiluvat silmät tuijottivat hetken hämmentyneinä hupun varjosta tämän kuitenkin pian yrittäessä koota jäljellä oleva arvokkuutensa ja ryhdistäytyä olemukseen hiipiessä annos lähes itsetarkoituksellista näreyttä peittämään äskeistä varsin noloa reaktiota. Näin lähietäisyydeltä kävi myös nopeasti selväksi miksi huputettu muukalainen oli saanut olla tähän asti lähes rauhassa; oli varsin helppoa nähdä ettei tämä ollut ihminen vaikka olentoa olisi ruumiinrakenteensa perusteella saattanut etäämmältä tällaiseksi erehtyä luulemaan. Kiiluvien vihreiden silmien lisäksi päähineen alta pilkisti musta, tylppä kissapetomainen kuono mutta ei paljoakaan muuta saaden aikaan luultavasti enemmän tai vähemmän uhkaavan vaikutelman, myöskin arvattavasti tumman turkin peittämien kasvojen sulautuessa varjojen sekaan.
"Loistavaa! Suorastaan loistavaa! Katso nyt tätä sotkua! Etkö osaa katsoa eteesi?!" olento puuskahti heilauttaen tuskastuneesti kättään ja vilkaisi olutta lainehtivaa lattiaa sekä tässä liotettua housunlahjettaan piittaamatta siitä pikkuseikasta että suurin osa tästä taisi olla peräisin hänen omasta tuopistaan. Kaikesta päätellen tämä oli jo lähes varautunut jonkinlaiseen suukopuun taikka paniikinomaiseen perääntymiseen toisen osalta, mutta kompuroineen naisen pikainen anteeksipyyntö sai olennon siristämään hiukan silmiään ja vilkaisemaan lopulta tätä hiukan tarkemmin. Hetken punnitsevan silmäilyn jälkeen kissamainen olento epäröi, mutta tuhahti viimein suoristautuen lopulta hiukan yskähtäen. "Eipä voi väittää vastaan" kuitattiin, mutta huomattavasti vähemmän äreään sävyyn pitkäkyntisten, myös tumman turkin peittämien sormien käydessä ohimennen pyyhkäisemässä ohimoita. "....mutta on minua viskottu paljon ikävämmilläkin asioilla kuin pussukoilla tai oluella. Ei kai pitäisi olla yllättynyt tällaisessa hässäkässä." Tämä vilkaisi ensin tuskastuneena täyttä salia ympärillään ja sitten naista kohottaen hiukan läikkynyttä tuoppiaan tarkastaakseen juomalleen aiheutuneen vahingon. Kaipa anteeksipyyntö oli hyväksytty, vaikka kissaihminen ei vaikuttanutkaan varsinaisen iloiselta tästä käänteestä yrittäen pudistella pahimpia litkuja vaatteiltaan ja kengältään (ja samalla aristaen jomottavia varpaitaan mahdollisimman huomaamattomasti). Tätä kaikkea seurasi varsin dramaattinen huokaisu.
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 18, 2012 23:14:02 GMT 3
"Nooh, onneksesi käsissäni ei ollut mitään tämän ikävämpää", Lynessa virkahti takaisin heikon virnistyksen kera, olkapäitään kohauttaen. Katse ei juuri liikahtanut vieraan olennon kasvoista, kun hän yritti samalla tutkailla tuota tarkemmin. Kovinkaan paljon pidempi vieras ei ollut, mutta silti oli sanatta selvää, että ihminen - tai kukaan muukaan yleisimpien rotujen edustajista - tämä hänen edessään seisova henkilö ei ollut. Eikä lainkaan vaarattomimmasta päästä, noita totesi itsekseen muistaen tuon käytöksen törmäykseen. Hän oli nähnyt käsien liikahtavan vyön suuntaisille sekä miekat, joiden kahvat olivat siihen kiinnitettyinä odottaneet koskettamista. Huppu kätki osaltaan vieraan kasvot, mutta silti majatalon kirkkaahko valaistus paljasti jotain Lynessan nähtäville. Kissamainen kuono sai noidan kohottamaan kulmaansa, yllätyksestä - mutta ei pelosta, mikä saattoi olla yllättävää. Vaikkei hän ollut törmännyt henkilökohtaisesti tuonkaltaiseen otukseen aiemmin, hän oli nähnyt matkatessaan monia muita kummallisia asioita. Ja, totta puhuen, häntä ei tällä hetkellä juuri pelottanut. Ympärillä oli majatalon täydeltä väkeä, joten todennäköisyys vaaratilanteelle oli matalahko, ja vaikka jotain sellaista ilmenisi, Lynessalle ei tuottaisi vaikeuksia turvautua manaansa siinä tilanteessa.
"En arvannutkaan, että täällä vietettäisiin jo nyt sadonkorjuujuhlaa. Tai sitten päivät ovat lipuneet ihan huomaamatta ohitseni, sekään ei ihmetyttäisi", nainen jatkoi. Siniharmaa katse käväisi pikaisesti tuopissa, jota Lynessa pyöritteli käsiensä välissä, ja sen jälkeen ympäristössä. Lähin pöytä vaikutti olevan kissamaisen otuksen oma, mutta silti se oli lähin - ja puolet hänen tavaroistaan oli lattialle levinneenä jalkojen juuressa, kuten noita saattoi havata katseen lähtiessä lopulta harhailemaan toisesta poispäin tuon pikaisen tutkimisen loputtua. Hieman anteeksipyytäen irvistäen hän astahti otuksen sivulle, kurkottautui laskemaan tuoppinsa tämän pöydälle ja nyhjäisi samalla lattialle pudonnutta, mutta kiinni pysynyttä pussukkaa jalallaan vetääkseen sitä mukanaan. Liikkeet sujuivat varsin soljuvasti ja huojumatta, vaikka hän joutuikin hetken aikaa tasapainoilemaan yhden jalan varassa. Sitten hän kumartui pikaisesti haalimaan lopun omaisuutensa kasaan, sulloi ne varsin pikaisesti nyytteihinsä ja vetäisi niitä kiinnipitävät nyörit tiukkaan solmuun.
"Pahoittelen vielä kerran törmäilyäni, jos olisin ollut varautunut siihen tönäisyyn, niin... mutta, saanko tarjota vaikka tuopillisen korvaukseksi? Jos siis saa liittyä seuraan samaan pöytään, sillä pöytänne näkyy olevan täällä aika lailla ainoa, jossa on tilaa. Ja ihmekö tuo!" Lynessa naureskeli. Hän arvasi, että kissamainen otus sai osakseen synkkiä katseita isommissakin kaupungeissa, ja näin pienessä paikassa suhtautuminen oli takuuvarmasti vielä nuivempaa. Olkoonkin sadonkorjuujuhla ja mieli korkeimmillaan, ihan kaikkeen ei ihmistenkään hyväntahtoisuus aina riittänyt... sen hänkin oli saanut noitana kokea, ja varsin nopeasti sitä oppi välttämään tietynnäköisiä paikkoja matkatessaan.
Lynessan huvittuneisuuden katkaisi hänen tilaamansa aterian saapuminen. Nuori tarjoilijanalku laski kantamansa puulautasen pöydälle vaimean kalahduksen kera, suomatta katsettakaan kissapedon suuntaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ennen kuin nuori nainen ehti kadota, Lynessa kosketti tämän käsivartta saadakseen huomion puoleensa. "Voisitko hetken kuluttua tuoda yhden tuopillisen olutta ja.. toisen jotain miedompaa? Pidä loput rahoista", noita laski tuon kämmenelle muutamia kolikoita saaden myöntävän nyökkäyksen vastaukseksi. Noita hymähti hiljaa vilkaistessaan poistuvan tarjoilijattaren perään. Pelkäisiköhän tuo häntäkin, jos tietäisi totuuden? "Jaaha, se siitä sitten. Toivottavasti ruoka maistuu yhtä hyvältä kuin tuoksuukin", hän nuuhkaisi arvostavasti lämmintä ilmaa, joka kohosi höyryävänä pilvenä lämpimästä ruuasta. Jonkinlaista muhennosta se näkyi olevan, kypsään porkkananpalaseen oli isketty haarukkakin kiinni. Lynessa istahti alas, ja viittoili kehottavasti kissaotustakin samantapaiseen tekoon. Hän käyttäytyi ihan kuin olisi saanut luvan liittyä seuraan, tuskinpa noita olisi edes huomioinut, jos toinen olisi ollut eri mieltä. Ainoa vapaa paikka oli täällä, ja kyllä se hänelle kelpasi. Ruokaa, musiikkia, ja joko mielenkiintoista seuraa ja rauhallista hiljaisuutta omissa ajatuksissaan, kissasta riippuen. Oliko sen parempaa tapaa palata takaisin ihmisten ilmoille?
|
|
|
Post by spyrre on Aug 19, 2012 17:35:10 GMT 3
((Pahoittelut mahdollisesta tökkivyydestä, pirullinen flunssanpoikanen uhkaa tahmata ajatuksia. <_< ))
Vaikka näyttikin keskittyvän lähinnä märän saappaansa pudisteluun tai puolityhjäksi läikkyneen tuoppinsa tuskastuneeseen tarkasteluun kuin äskeistä epämääräistä hätkähdystä ei olisi tapahtunutkaan, vilkaisivat kiiluvat silmät kuitenkin törmäillyttä muukalaista verhotun uteliaana tämän jäädessä yllättäen kummemmin kavahtamatta jopa jutustelemaan olennon ilmeisestä nyreydestä huolimatta. Katti ei ollut itsekään odottanut tällaista reaktiota vaan tuntui punnitsevan tilannetta hetken ennen kuin vastasi virnistyksen keralla lausahdettuun kevyeen kommenttiin. "...niin. Vaikka tätä hajua saa kuurata irti tovin jos toisenkin, en silti haluaisi kokeilla miltä vaikka kuuma tee tuntuisi" tämä totesi viimein yllättävän leppoisasti vaikka kuultavissa olikin vielä häivähdys tyytymättömyyttä varsinkin epämukavan märkien vaatteidensa johdosta, vaikka kaikeksi onneksi suurin osa oluesta oli kuitenkin läikkynyt lattialle. Jos olento oli päätynyt epäilemään odottamattoman suvaitsevalta vaikuttavan naisen vilpittömyyttä tätä ei kuitenkaan varsinaisesti näytetty, eikä suurempaa kaunaakaan tainnut olla nousemassa pinnalle nopean anteeksipyynnön ansiosta. Sen sijaan kissamainen nainen puuskahti uudestaan lievästi tuskastuneeseen (vaikkakin jälleen jokseenkin dramaattiseen) tapaan päivittelyille sadonkorjuujuhlasta, nyökäten myötäilevästi. "Sanopa muuta. Juuri minun onneani osua paikalle juuri tällaisella hetkellä, pahin mekkala johon olen törmännyt vähään aikaan! Mutta minkäs teet ellei kiinnosta istuskella metsässä sateessa vaikka vieressä olisi kyläkin." Kissa oli puhuessaan kääntänyt huomionsa keskustelukumppanistaan viereiseen pöytään josta oli hetkeä aiemmin kavahtanut jaloilleen, nykäisten oikeastaan asiaa kahdesti ajattelematta vapaalla kädellään pöytäliinankulmaa itselleen pyyhkäistäkseen tähän pahimmat oluet jalaltaan piittaamatta oliko tällainen sopivaa tai ei. Epäilemättä moinen käytös olisi varmasti saanut osakseen yhden jos toisenkin paheksuvan katseen henkilökunnan suunnalta jos joku olisi ollut näkemässä, mutta toisaalta, kaikesta päätellen olento taisi saada näitä niskaansa joka tapauksessa. Lattialle läikkynyt lätäkkö jätettiin silti huomiotta ja puhdistettuaan olemustaan hiukan katti hymähti tyytyväisemmin vilkaisten puolivillaisen uteliaasti muukalaisen keräillessä tavaroitaan lattialta. Ohimennen tämä jopa tyrkkäsi jalallaan yhtä nyssäkkää lähemmäs ennen kuin laski pitelemänsä puolityhjän tuopin reunastaan ryvettyneelle pöytäliinalle ja istui vähäeleisesti. Tarkemmin katsottuna olennon pöydän vierellä vetelehti lattialla jokseenkin kovia kokenut reppu sekä pitkä jousi nuolineen. Toisen pöydälle laskemaa tuoppia silmättiin myös ohimennen, mutta olento ei sentään estellyt sanallakaan jättäen alleviivatusti huomiotta ympäriltä juhlaväen suunnalta saadut tuijotukset äskeisen välikohtauksen onnistuttua kiinnittämään yhden jos toisenkin paikallisen huomion. Epäluulo pedonkasvoista hiipparia kohtaan taisi kuitenkin olla sen verran suuri että kukaan ei sanonut mitään ellei vaivihkaista kuiskailua laskettu.
Pian olikin nyssäkät jälleen koottu lattialta ilman suurempia haavereita. Pahoitteluille suotiin jälleen pieni nyökkäys, mutta toisen sovitteleva ele sekä tarjous liittyä seuraan taisi jälleen onnistua yllättämään kissaihmisen, vaikkakin tällä kertaa huomattavasti vähemmän avoimesti. Tämä räpäytti vihreitä silmiään ja kohotti hiukan kulmiaan varsinkin muukalaisen viimeiselle huomautukselle mutta päätyen lopulta vain kohauttamaan hiukan olkapäitään kummemmin hetkahtamatta. Tottahan tämä oli, ja he kumpikin tiesivät sen. Kuin suorastaan aihetta korostaakseen väkijoukosta puikki äkkiä esille nuori nainen tarjottimineen jonka päällä kantamansa aterian lykkäsi pikaisesti pöydälle tämän epätavallisen asiakaskunnan huomiotta jättäen. Tämä olisi varmasti mennyt samantien menojaan edes kysymättä olisiko huppunsa alta pistävillä silmillään tuijotteleva kissaihminen tahtonut jotakin ellei inhimillisempi läsnäolijoista olisi pidätellyt tätä. Saamistaan rahoista huolimatta tarjoilija ei vaikuttanut olevansa erityisen innoissaan viivytyksestä varsinkin kun tämä tarkoitti ettei hän voinut vain unohtaa salin tätä nurkkausta, mutta myöntyi kuitenkin ennen kuin katosi asioilleen. Katti seurasi tämän menoa pöytään nojaillen, päästäen pienen hymähdyksen ennen kuin käänsi huomionsa seuraansa liittyneeseen muukalaiseen vastaten pienellä viiveellä tämän aiempaan repliikkiin.
"Noh, jos me osaisimme aina varautua kaikkeen odottamattomaan niin mitään onnettomuuksia ei koskaan sattuisi. Ikävä kyllä se ei taida olla mahdollista, ottaen huomioon kaiken maailman typerykset ympärillämme. Eiköhän se olisi sen humalapäissään rellestäneen tuuppijan asia pyydellä enemmän anteeksi... vaikka epäilen että sellaista emme taida tämän tapauksen suunnalta tulla kuulemaan." Ympärille luotiin ohimennen varsin paljonpuhuva katse ennen kuin olento jatkoi pienen pohdiskelevan hiljaisuuden jälkeen. "...jos arvelet uskaltavasi luottaa että en yritä syödä päätäsi kun katsot muualle, niin mikäettei. En tarvitse itselleni kuin yhden tuolin... ja en varsinaisesti ehtinyt kuin maistaa juomaani ennen kuin se oli jo mennyttä. Melkoista litkua, mutta kurkunkostukkeelle olisi silti käyttöä." Aavistuksen epämukavan leveä virne käväisi petomaisen naisen kuonolla väläyttäen kidan täydeltä valkeaa, terävää purukalustoa ensimmäisen lauseen päätteeksi, mutta päätyi pian pieneen naurahdukseen kielien että olennolla saattoi vain olla aavistuksen epämääräinen huumorintaju. Tämä ei kuitenkaan tuntunut pistävän pahakseen seuraa vaikka ei ollut sellaista ilmeisestä syystä varsinaisesti odottanutkaan, antaen toisen rauhassa asettautua pöydän toisellee puolelle nostaen itse tuoppinsa huulilleen tyhjentääkseen kitaansa sen haaverin jäljiltä jääneen tilkan. Vihreät silmät kulkivat salin poikki hiukan hajamieliseen sävyyn ennen kuin palasivat takaisin. "Syötävää. Hiukan liikaa kasviksia minun makuuni mutta olen maistanut paljon huonompaakin." Tämä kommentoi avuliaasti pohdintoja ruuan laadusta laskien sitten tuoppinsa pöydälle. "Et selvästikään ole paikallisia. Kukaan näistä hyvä kun uskaltaa edes puhua minulle, saati sitten istua samaan pöytään." Repliikki kuulosti enemmän toteamukselta kuin varsinaiselta kysymykseltä kissamaisen naisen annettua toisen aloitella ateriaansa hetken hiljaisuuden keskellä... tai no, kaipa hiljaisuuskin oli suhteellista keskellä tavernaa kansoittavien juhlijoiden hyöriessä ympärillä. Joka tapauksessa toteamus taisi tuoda aavistuksen selvemmin esille olennon uteliaisuuden.
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 19, 2012 21:31:58 GMT 3
"Oluen irvikuvaa, kun muutakaan ei ole tarjolla. Vai kelpaisiko vereni mieluummin lievittämään janon tunnetta kurkun tietämillä?" Pilailevia sanoja saatteli ilkikurinen virnistys, joka käväisi naisen huulilla, sekä silmien pikainen katsaus toisen purukaluston tietämille. Hetken ajan suupielissä leijunut tietävän oloinen hymy jätti haihtuessaankin huulille lievän kaarteen huvittuneisuutta. Kissaotuksen seura tuntui virkistävältä, kun oli viimeisen viikon verran viettänyt aikaansa metsissä ja hiljaisilla tienpätkillä vailla muuta seuraa kuin omat ajatuksensa - tai tuuli, silloin kun se oli kulkenut lännen suunnalta kiireettömänä väreenä kantaen mukanaan kaikenlaista pientä ja suurempaa asiaa, jotka se oli tahtonut juoruta noidalle vain juoruamisen ilosta ja siitä ilosta, että vihdoinkin tuuli oli törmännyt johonkuhun, joka kuuli sen sanat eikä vain suhinaa ruohikossa, kahinaa puunlehtien lomassa. Parhaimmillaan tuuli oli pitänyt hänelle seuraa auringonnoususta auringonlaskuun, mutta lopulta Lynessa oli pyytänyt sitä jatkamaan matkaansa. Olisi hän voinut kuunnella hyväntahtoisia tarinoita pidemmänkin aikaa, mutta tuulen mukanaan kuljettama sadepilvi oli lopulta kuluttanut loppuun noidan kärsivällisyyden.
"Ha, paikallisia!" Noita pärskähti huvittuneesti. Haarukan matka pysähtyi lautasen ja noidan suun puoliväliin ja siihen seivästetty porkkananpala keikahteli edestakaisin miettien, pysyäkö kiinni vai yrittäytyä pelastautua vielä lautaselle turvaan. Naisen katse suuntautui kissaotukseen ruokailuvälineen ylitse, ja hän pudisti aavistuksen päätään. Korvakorut kilahtelivat osasiaan vasten päänheilahduksen aiheuttaman liikkeen mukana. Naisen kaulassa, juuri ja juuri tunikan avarahkon kaula-aukon nurkilta pilkisti samanlaisen kuvion omaava kaulakoru. Korusarja oli pronssista, taitavaa käsityötä, jossa oli kuvattu siipensä levittänyt pöllö. Oman osionsa muodostivat pää, vartalo, pyrstö sekä siivet, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa pienillä renkailla. Ne kulkivat Lynessan suvussa perintönä äidiltä tyttärelle.
"En taida olla paikallisia, vaikka laajentaisit kylän käsitettä... no, kuukauden matkan verran laajemmas, eikä synnyinkotini osuisi siltikään lähimain alueen sisäpuolelle. Mutta täytynee myöntää jo nyt, että vaikka olen vaeltanut kauan ja monessa paikkaa, kaltaisianne en ole nähnyt. Jotain samanlaista, joskus kauan sitten, mutta juuri teidänlaisianne... ei, ei ole näkynyt", noita totesi. Piilikö hänen äänessään ripaus harmistuneisuutta? Otus oli selvä todiste hänen silmiensä edessä siitä, että maailmassa oli vielä paljon nähtävää ja koettavaa, vaikka hänen jalkansa olivat kuljettaneet naista pidemmälle kuin jaksoi miettiäkään. Toisaalta vieraus antoi toiveita omien tavoitteiden toteutumisesta. Vielä oli olemassa paikkoja, joista hän voisi etsiä kysymäänsä ja toivottavasti lopulta löytää vastauksia.
Lynessa heilautti varsin huolettoman oloisesti haarukkaansa, nakaten kasviksenpalasen lopulta suuhunsa. "Mmm, porkkanaa.. ja lämmintä, se riittää korvaamaan kaiken sen mahdollisen huonouden, jonka loppuruoka sisältää", hän sipaisi ajatuksissaan lautasen reunamia sormillaan. Se tuntui miellyttävän lämpimältä viileiden sormenpäiden alla, joten kämmen viivähti lautasen tietämillä vielä hetken pidempään.
Vähitellen paikallisten katseet erkaantuivat tuntemattomasta kaksikosta toisaalle, huomio siirtyi takaisin majatalon toisella nurkkaa soittavaan viiden muusikon ryhmään. Oli selvää, että soittoväki koostui kyläläisistä, sillä noille kohdistetut huudot ja rienaavat, hyväntahtoiset herjaukset soitto- ja laulutaidosta tuskin olisi otettu yhtä lämpimin naurunremakoin vastaan vierailevassa seurueessa. Ei Lynessaa ja kissaotusta tietenkään unohdettu, ehei, mutta heidät siirrettiin… taka-alalle, vaivihkaa syrjäsilmällä seurattaviksi, lähimpänä istuvien yrittäessä välillä höristellä korviaan kuullakseen tarkemmin vieraiden sananvaihtoa. Noita oli tyytyväinen tästä huomion siirtymisestä, sillä se antoi hänelle paremmin mahdollisuuden keskittyä otuksen läsnäoloon, tämän heittämiin sanoihin. Naisen mielenkiinto oli silkkaa uteliaisuutta, sen hän myönsi suoraan itselleen. Tosin taustalla saattoi piillä pienenpieni ajatuksenhäivähdys siitä, että matkalaisena otus olisi saattanut törmätä hänen etsimäänsä asiaan, tai ainakin johonkin siihen liittyvään… ehkä sen utelun saisi tuotua julki, ajan myötä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 20, 2012 19:31:20 GMT 3
"Hmmh. Luulen että tyydyn mielummin olueen tähän hätään. Vaikka huonoonkin." Katti hymähti tuoppinsa takaa seuralaisensa onneksi suuremmin veren litkimisestä innostumatta, tosin luoden ohimennen vaivihkaa pienen hiukan synkän vilkaisun etäisyytensä pitävän väkijoukon suuntaan ennen kuin kuonolle hiipi jälleen epämääräinen, vaikka tällä kertaa ehkä vähemmän dramaattinen hymyntapainen huomion kääntyessä takaisin oman pöytänsä tapahtumiin. Ei tainnut olla kovinkaan harvinaista että vastaantulija tai toinenkin olisi saattanut automaattisesti ja aidosti olettaa kissaihmisen ulkonäkönsä perusteella popsivan pieniä lapsia ja repivän hampaillaan kaulavaltimoita aikansa kuluksi, oli varsin mukava käänne kohdata aina silloin tällöin henkilöitäkin jotka eivät heti ensitöikseen olettaneet pahinta. Tästä, sekä muistakin syistä oli helppo päätellä että toinen oli kotoisin jostain muualta kuin tästä kyseenomaisesta tuppukylästä tai oli vain nähnyt maailmaa huomattavasti enemmän kuin keskiverto tallaaja vastaavanlaisesta paikasta... Kyllähän epämääräisiä katseita saatiin niskaan suuremmissakin kaupungeissa, mutta sentään vähemmän kuin pienissä, eristyneissä kylissä joissa aivan ihmismuukalaisetkin saattoivat joskus olla harvinainen näky erikoisempien rotujen edustajista puhumattakaan.
Toisen hilpeä naurahdus sai olennon kallistamaan hiukan päätään mutta nyökkäämään kevyesti kun noita vahvisti hänen epäilyksensä tämän kotiseuduista sekä olettamuksesta kulkijan taipumusten suhteen. "Kas, olet tullut niinkin kaukaa? Kieltämättä kunnon matkaajan tunnistaa helposti jo olemuksestaan, varsinkin fiksumman, paljon nähneen sellaisen. On hyvä saada muistutusta välillä siitäkin että kaikki ihmiset eivät ole vainoharhaisia, umpimielisiä typeryksiä. Olin jo vähällä pitkästyä." Mustaturkki päästi pienen hyrähtävän naurahduksen sormeillen puolihuolimattomasti pitkillä kynsillään puista, jo tyhjentynyttä tuoppiaan. Tämä tuntui kuitenkin valpastuvan naisen tuodessa esille pohdiskelevaan tyyliin seikan, että oli joskus aiemmin tavannut lähes hänen kaltaisiaan olentoja matkoillaan ja kissa höristi korviaan vaikka tätä ei oikeastaan voinut kunnolla nähdä päässä sisätiloissakin lepäävän hupun vuoksi. Vaikka kuono ja silmät olikin vaikea olla huomaamatta, kaipa olento pyrki silti pitämään edes aavistuksen matalampaa profiilia kaiken ihmismylläkän keskellä, onnistui tämä sitten tai ei... tai ehkä tämä vain piti siitä että sai näyttää salaperäiseltä tavernassa istuskellessaan. "Niinkö...? No, meikäläisiä ei taida liikkua tämän manteren puolella kovinkaan usein." Kenties hiukan epämääräistä toteamusta seurasi utelias katse kissaihmisen kuitenkaan kyselemättä tästä huolimatta suoraan enempää, noidankin puolestaan keskittyessä hetkeksi ateriaansa. "Tuntui siltä että keittäjät olivat vain päätyneet viskaamaan pataan mitä vain käsiinsä saivat... Asiakkaita ja nälkäisiä taitaa olla aivan liikaa että niillä olisi aikaa kokkailla mitään erityisen syömäkelpoista" hymähdettiin vastaukseksi, kissan näyttämättä erityisen vaikuttuneesta toisen ihastelemista porkkanoista vaikka ei sentään kuonoaan mennytkään erityisemmin nyrpistelemään. Kaipa se oli odotettavissakin että petomaisen purukaluston omistaja tuskin märehti vihanneksia erityisen mielellään.
Viimein juhlijat ympärilläkin tuntuivat palaavan jälleen omien huvituksiensa pariin havaitessaan mielenkiintoisesti alkaneen tilanteen rauhoittuneen ilman käsikähmää tai kauhean ihmissyöjäpedon yrittämättä purra ketään, eikä kissa pistänyt tätä tippaakaan pahakseen vaikka tuntui edelleen lähes sulkevan ympäristönsä mielestään ajoittaista hajamielistä silmäystä lukuunottamatta. Eipä aikaakaan kun aiemmin ruokaa kiikuttanut nuori tarjoilijakin saapui takaisin mukanaan pyydetyt juomat jotka tämä päätyi asettelemaan pöydälle katse alas astioihin luotuna kuten aiemminkin ennen kuin niiasi kiireesti ja vetäytyi takaisin keittiön suuntaan kuin olisi pelännyt joutuvansa toimittamaan vielä lisää tilauksia samaiseen välttelemäänsä pöytään. Kissa seurasi tyynesti tarjoilijattaren toimia käteensä nojaillen. "Kiitokset" kantautui kuitenkin hiukan ylikohteliaskin lausahdus ennen kuin tyttö ehti painella tiehensä, kuonolle leviävän jälleen varsin leveän virneen keralla. Tarjoilija hätkähti ja poistui entistä suuremmalla kiireellä jättäen kissan lähes hykertelemään itsekseen jättämättä paljoakaan epäilyksiä siitä, etteikö tämä muka olisi vain ymmärtänyt ihmisten suhtautumista kidalliseen torahampaita. "Tosiaan, voisi ehkä olla paikallaan esittäytyä kun kerran päädyimme samaan pöytään. Olen Cathryn, myöskin matkaaja kuten varmasti jo arvasit. Oletko menossa pitkällekin?" Huomio palasi pian hetken huvittuneisuuden jälkeen vakavampana takaisin olennon kallistaessa päätään hiukan odottavasti.
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 20, 2012 21:47:34 GMT 3
Lynessa hymähti pienoisesti pantuaan merkille puolihuolimattoman kehun kissaotuksen sanoissa. Vai fiksu ja paljon maailmaa nähnyt… positiivisia sanoja oli aina miellyttävä kuulla, eikä hän voinut rehellisesti kovin torjuakaan toisen sanoja. Noita ei omasta mielestään ollut niinkään kirjaviisas ja teoriataitoinen monessa asiassa, vaikka luku- ja kirjoitustaitoinen olikin, sillä piti itseään pohjimmiltaan hyvin tunnepitoisena olentona. Varsin usein hänen käytökseensä vaikutti tunne ja vaisto järjen sijaan, ja se saattoikin saada naisen sotkeutumaan kaikennäköisiin sattumuksiin. Mutta jos fiksuudella tarkoitettiin eletyn elämän tuomaa viisautta ja kokemusta, käytännön tietotaitoa, järkevyyttä ja kykyä selviytyä yllättävissäkin tilanteissa.. ne piirteet noidasta kyllä löytyvät. Ja maailmaa hän kyllä oli nähnyt, enemmän kuin useimmat niistä, jotka olivat kolme kertaa häntä itseään vanhempia.
Kämmeniään lämmitellessä noita tutkaili hieman tarkemminkin lautasensa sisältöä. Muutamia isohkoja palasia jonkin sortin lihaa – lammasta, kenties? Hän ei ollut vielä maistanut sitä, joten varma ei voinut olla, mutta siltä se värinsä ja koostumuksensa puolesta vaikutti. Huulet mutristuivat aavistuksen alustavan tunnistuksen myötä, sillä noita ei arvostanut lampaanlihaa kovinkaan korkealla omissa makumieltymyksissään. Se maistui niin… nahkealta. Märältä. Villalta. Mutta ehkä kasvikset peittäisivät pahimman maun, ja antoihan sadonkorjuujuhla toivetta siitä, että lihakin olisi peräisin nuoresta eläimestä. Yleensä syksyn juhlassa pidettiin itsestäänselvyytenä, kunnia-asiana, tarjota syksyn tuoreimmat antimet juhlaruokana. Hyvin tuoreilta vaikuttivat muhennoksen muutkin osaset; lantunviipaleet, aiemmin tunnistetut porkkanat, perunakuutiot sekä - oi, tyytyväinen, ihastunut hyrähdys karkasi noidan kurkusta, kun hän näki ruuan seassa pilkahduksen punajuurta. Lynessa onnistui saamaan hyvin paljon iloa lämpimästä ateriastaan.
Hetken kuluttua pöydän luo saapuva tarjoilija sai (punajuuren ansiosta) noidan puolelta varsin ilahtuneen hymyn ja nyökkäyksen, joka olisi voinut lievittää kissapedon läsnäolon luomaa pelontunnetta, jos tyttönen olisi suostunut nostamaan katsettaan jalkojensa tietämiltä edes hetkeksi. Tarjoilijattaren paniikinomainen kiire kuitenkin hälvensi naisen ilon hiljalleen, ja Lynessa huokaisi hiljaa. Pienten paikkojen kirous, avarakatseisuuden ja erilaisuuden puute oli valloillaan täälläkin. Hänen kannattaisi pitää silmällä omia liikkeitään entistä tarkemmin. Jos hänen mielessään olikin käväissyt ajatus liikehtimisestä ulkona, tanssinaskelista nuotion valopiirissä ruuan jälkeen, ne haaveet kannatti haudata. Ei tarvittaisi kuin yksi vääränlainen liike, manan ilmentyminen pienenä selittämättömänä tapahtumana, ja hän saisi osakseen samankaltaisen pelokkaan epäluulon kuin kissaotus parhaillaan. Tai ehkä pahempaa, riippuen kyläläisten mielipiteistä. Olivatko noidat hyviä vai pahoja; hyväntahtoisia parantajia vai kirouksia manaavia koukkuselkiä? Varmaan tämänkin kylän laitamilta löytyisi jostain pikkuinen mökki, jota asutti yksinäinen vanha nainen, koti täynnä kasveja ja kuivettuneita nahkoja. Liekö epäluulo ja poiskäännetyt katseet tuon osana vai kunnioitus? Todennäköisesti kyläläiset kävivät vaivihkaa öisin pyytämässä neuvoa ja apua pieniin paiseisiinsa ja ongelmiinsa, mutta päivänvalossa kirosivat noidan läsnäolon. Lynessa huoahti toistamiseen. Miksi hän oli jälleen eksynyt masentaviin ajatuksiinsa?
Kissaotuksen liioitellun kohtelias kiitos osui juuri sopivasti palauttamaan noidan takaisin tähän hetkeen, ja hetkeä myöhemmin sana sai kaltaistansa seuraa naisen lausumana, hieman neutraalimpaan sävyyn virkahdettuna kuin kissaotuksen oma. Hetken ajan noidan katse seurasi poistuvan tarjoilijan selkämystä, ennen kuin otuksen sanat saivat huomion kiinnittymään takaisin toiseen.
Lynessa hymyili. ”Hauska tavata, Cathryn. Moni nimittää minua nykyään Nokkoseksi, ja se lempinimi on seurannut minua jo lapsuudesta lähtien isoäitini antamana, mutta...”, nainen kallisti hieman päätään. Kissaotus ei ollut antanut hänelle mitään syytä todelliseen varovaisuuteen, joten, ”äitini antoi minulle nimen Lynessa. Voit käyttää kumpaa nimeä tahansa.” Noita siirsi oluttuoppinsa keskemmäs pöytää ja liikutti sen sijaan tyttösen tuoman, itselleen tarkoitetun juoman lautasensa vierelle. Verkkaisen keskustelun aikana oluttuoppi oli vajonnut tuskin neljännestäkään harvahkon siemailun tahdissa, ja viimeisimmänkin maistelun aikana noita oli nyrpistänyt aavistuksen nenäänsä. Mallasjuoman maku ei ollut parhaimmasta päästä, niin kuin kissaotus oli todennutkin, eikä hän muutoinkaan niin välittänyt sen juomisesta. Se oli vain tapa yrittää sulautua tavallisen väen joukkoon.
”Niin kauas kuin tietä riittää?” Noita vastasi naurahtaen toisen uteluun. ”Njaa, ainakaan vielä ei ole tullut vastaan syytä, jonka vuoksi pysähtyä asuttamaan jotain tiettyä paikkaa. Niin kauan kuin niin ei tapahdu, taidan olla liikkuvalla kannalla. Jos jalat ja mieli joskus väsyvät vierauteen, voin aina palata kotiin. Tällä hetkellä taidan suunnistaa ennemmin itään ja etelään, kun pohjoisesta ei vastauksia löytynyt. Entä itse, seuraatko tiettyä tuulta vai kuljetko sinne, minne jalat kulloinkin vievät?”
|
|
|
Post by spyrre on Aug 21, 2012 22:02:51 GMT 3
(Egh, pahoittelut jälleen tökkivästä tekstistä. <_< )
Näinkin lyhyessä ajassa oli taidettu jo vetää yksi jos toinenkin johtopäätelmä pöytään istuneesta muukalaisesta, ja vaikka suuri osa lausahdetusta puolivakavasta kohteliaisuudesta mitä luultavimmin johtuikin vieraan naisen ystävällisestä ja karsastamattomasta asenteesta, kissa loppujen lopuksi tarkoitti sitä mitä sanoi. Toisen olemuksessa oli kieltämättä jotakin mikä onnistui herättämään olennon mielenkiinnon, vaikka tämä ei ollutkaan aivan varma miksi... mutta toisaalta, aivan vain seurakin kaiken kyräilyn keskellä oli hyvin tervetullutta viihdykettä puhumattakaan samanhenkisen matkalaisen seuran miellyttävyydestä. Kissa antoi kuitenkin noidan nauttia hetken rauhassa ateriastaan silmäillen miettiväisesti, päätyen ohimennen viihdyttämään hiukan itseään arastelevan tarjoilijattaren kustannuksella. Hupinsa saatuaan olento kuitenkin vakavoitui pian ja käänsi huomionsa takaisin seuralaiseensa pistäen merkille tämän hiukan haikean huokailun. Päätä kallistettiin hiukan uteliaasti, kissaihmisenkin viimein esittäytyessä jääden sitten puolestaan odottamaan vastausta. Toivotukseen sekä esittäytymiseen vastattiin pienellä nyökkäyksellä lyhyesti Cathryniksi nimetyn kissan kurottautuessa poimimaan uuden juuri toimitetun tuopin jo tyhjentyneen omansa tilalle.
"Samoin, siitä onkin jo jonkun aikaa kun olen viimeksi varsinaisesti puhunut kenenkään kanssa." Tämä vastasi kepeästi kohottaen sitten tuoppiaan. Kuono nuuhkaisi arvioivasti juomaa ennen kuin kissa kohautti olkapäitään ja siemaisi maistiaiset. Nuolaistuaan huuliaan olento irvisti pienimuotoisesti (varmaan lähinnä draaman vuoksi) kuin todetakseen että olut oli vieläkin samanlaista litkua kuin aikaisemmin ennen kuin laski tuopin pöydälle eteensä kuitenkaan valittamatta. "Hmm. Nokkonen siis? Riippuen tietysti kumpaa nimeä itse nyt satut suosimaan?" Kiiluvat silmät vilkaisivat pöydän ylitse uteliaina sekä aavistuksen pohtivina toisen kertoillessa matkoistaan. Tämä kieltämättä sai Cathrynin hiukan mietteliääksi. Nainen oli ilmeisesti matkaillut jo pidemmän tovin, yksinkö? Aliarvioinnin uhallakin Lynessa ei näyttänyt kissan silmään soturilta, mikä sai yksin reissaamisen tuntumaan melkoisen vaaralliselta... vaikka toinen oli selvästikin selvinnyt varsin mainiosti tähänkin saakka. Hmm.
Olento havahtui pohdinnoistaan naisen palauttaessa kysymyksen lähettäjälleen ja punnitsi hetken vastaustaan sormeillen puista astiaa edessään kunnes soi jälleen pienen nyökkäyksen. "Samapa täälläkin, oikeastaan. Saapa nähdä minne lopulta päädyn" Pohdiskeluja siivitti pieni hymähdys olennon pyörittäessä kevyesti juomaansa tuopissaan katsellen vaahtoavan nesteen pyörteilyä hetken. Sanoistaan huolimatta Cathryn päätyi kuitenkin punnitsemaan mielessään mahtoiko heidän vaelluksessaan kuitenkaan olla tämänhetkisistä levottomista jaloista huolimatta paljoakaan samaa. Siinä missä Lynessa saattaisi halutessaan valita paikan asettua aloilleen tai palata kotiin, kissa ei uskonut että hänellä oikeastaan edes olisi mahdollisuutta moisiin vaihtoehtoihin... tätä tosin ei tuotu ääneen esille, vaan pian mustaturkki jatkoi tuttuun hiukan miettivään sävyynsä. "Kuljen sinne, missä nenäni kertoo olevan jotakin kiinnostavaa. Uusia paikkoja, uusia näkymiä. Ehkä joskus jotain muutakin." Kissaihminen nosti tuoppinsa jälleen, vilkaisten ohimennen huppunsa varjosta kuin jokin olisi kiinnittänyt tämän huomion. "Vastauksia? Etsit jotakin tiettyä?" Tämä kysäisi jokseenkin suorasukaisesti, mutta kuitenkin lähes puolihuolimattomasti, mikä kieli ettei olento ottaisi erityisen raskaasti vaikka mahdollisesti henkilökohtaisempaan kysymykseen ei haluttaisikaan vastata... toisaalta, Lynessa oli maininnut asiasta aivan itse joten Cathryn ilmeisesti näki tämän aivan tarpeeksi hyväksi syyksi tarttua asiaan.
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 23, 2012 12:45:40 GMT 3
(( Hyvä teksti se oli. ^^ Argh, olen kokonaan unohtanut Lynessan jousen! Sovitaanko, että minä olen muistanut sen oikeasti jo aiemmin, ja se on sijoitettu aikoja sitten sinne pöydän alle muiden tavaroiden joukkoon? *naur* Tästä tuli vähän... hassu. Mutta olkoot. Tahdon tietää kissan reaktion, se vaikuttaa niin paljon muun väen reaktioon, ennen kuin pystyn jatkamaan Lynessan selityksiä. Minun piti vastata jo eilen, mutta päivän aikataulutus petti ja pahasti, niin ei mistään löytynytkään sopivaa väliä kirjoittamiseen. Lopulta illalla koneen ääressä olin jo niin väsynyt, ettei siitä olisi tullut yhtään mitään. Anteeksi. :/ ))
”Nokkonen on hyvä”, nainen nyökäytti päätään pikkuisen hymyn kera. Lynessalle itselleen vaeltaminen oli jo niin selkeä osa hänen elämäänsä, ettei sitä enää ajatellutkaan erillisenä osana omaa maailmaansa. Jos ajatukset olivatkin olleet aluksi enemmän tai vähemmän lennokkaan ylevämielisiä, ensimmäiset viikot tien päällä monta vuotta sitten olivat pian karistaneet enimmät odotukset ja turhan positiiviset haaveet pois mielestä. Hän liikkui yleensä yksin, mutta ei kaihtanut seuraakaan, jos sellainen sattui tulemaan vastaan. Hänellä oli jousensa, joka parhaillaankin oli pukattuna tuolin alle, noidan tavaroiden joukossa. Ja puukkonsa - ja lopulta, ennen kaikkea noituutensa. Tähän mennessä hän oli selvinnyt eteen tulleista vaaratilanteista, ja se oli omiaan parantamaan Lynessan itseluottamusta.
”Mmm-m, jotakuta. Tai vähintään jotakin”, noita hymähti vastatessaan kissaotuksen kysymykseen. Hän oli vähitellen alkanut aavistella, ettei ketään Viimavuon Narrusta ollut oikeasti olemassa. Se oli salanimi tai vastaava, muutoin hän olisi varmasti kuullut nimen omistajasta jo jotain. Nimen täytyi olla jonkinlainen palapelinpalanen, ja seuraavan osasen hän löytäisi, kun saisi sanottua sanat oikealle ihmiselle oikealle paikalle. Miksi se oli niin monimutkaista, hämärää? Kai se selviäisi, jos hän joskus lopulta saisi selvitettyä arvoituksen.
Lynessa vilkaisi pöydän ylitse Cathrynin suuntaan. Noita raotti jo huuliaan kuin sanoakseen jotain, mutta jokin sai naisen sulkemaan suunsa ennen kuin äännähdystäkään ehti kuulua, ja kurtistamaan kevyesti kulmiaan. Huolestusta? Hän tuijotti kissaotusta, tai pikemminkin… toisen ohi, lievästi, vaikkei katse näyttänyt erityisemmin kohdistuvan mihinkään. Sitten Lynessa tajusi. Kissaotuksen piirteet alkoivat jo sumentua näkökentässä. ”Hitto vie!” Lynessa sihahti terävästi. Haarukka tuntui kolahtavan liioitellun kovaäänisesti lautasta vasten. Kämmenet painautuivat tukevasti pöydän puista pintaa vasten, naisen yrittäessä kohdistaa katsettaan terävämpänä kissan suuntaan. Toivottavasti toisen hermot kestäisivät… ”Selitän kohta, älä nosta met---”, lause katkesi kesken. Jos jätettiin huomiotta silmienkin kertoma toisaalla oleva katse, noita näytti muutoin hyvin tavalliselta, pysyessään tuolillaan istuvassa asennossa.
valkoistavalkoistavalkoista pikkuisen mökin takassa paloi hehkuva turvenuotio. Savun haju leijui voimakkaana ilmassa, mutta se itse katosi piipusta taivasta värittämään. Maisema ikkunan takana oli pimeä, mökki sijaitsi keskellä metsää? Tummatukkainen nainen hyräili hiljaa kattaessaan pientä, pyöreää pöytää kahdelle. Kapeiden sormien hipaistessa pöydän keskellä olevaa kukkakimppua naisen huulille kohosi pehmeä hymy. Hän hiljeni, hyrähti, ja jatkoi puuhiaan. Hänen selkänsä takana, nuotion yllä porisi pata. Kypsän lihan ja kasvisten tuoksu sekoittui savuun. Kolahdus oven takaa sai naisen pysähtymään, vilkaisemaan sivullensa. Hän ei kuitenkaan pelästynyt, ilmeisesti tulija oli odotettu? Oven avautuessa tuo äännähti ilosta ja kärsimättömyydestä, kiiruhtaen tervehtimään tulijaa. ”Vihdoinkin!” Tuo huudahti lämpimästi ja kietoi kätensä ovensuussa seisovan miehen ympärille. Huulet painoivat kevyen suudelman toisen suulle.
Näky ei kestänyt kauan, parisenkymmentä sekuntia. Sen loputtua silmiin palautui hiljalleen läsnä olemisen taju ja noita äännähti hiljaa. Pelkoa, tuskaa, kärsimättömyyttä… se oli sekalaisten tunteiden sekoitus. Vasen kämmen irtaantui hitaasti pöydän karheasta pinnasta ja noita hieraisi ohimoaan painokkaan viipyvällä kosketuksella. Hän ummisti silmiään, ja ne avatessaan uskaltautui hitaasti kohottamaan katseensa kissaotukseen. Hänellä taisi olla jonkin verran selitettävää…
”Tällä kertaa se oli sentään lempeää katseltavaa…”, nainen mutisi hiljaa. Muisto aamuisesta näystä sai Lynessan hieraisemaan niskaansa. Hän saattoi vieläkin muistaa, miltä pyövelinkirveen kirkas terä oli tuntunut.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 23, 2012 19:22:39 GMT 3
((Ei haittaa, on ihan ymmärrettävää ettei aina ihan joka päivä kirjoittaa jaksa/ehdikään. Äh, itseltä taisi tulla nyt vähän lyhyehkö vuoro, mutta toivottavasti ajaa asiansa. <_< ))
Vihreiden silmien katse jäi toiseen entistä uteliaampana Nokkosen vastatessa esitettyyn uteluun, vaikkakin melkoisen ympäripyöreästi, loppujen lopuksi kertoen vain sen että tosiaan etsi jotakin... tai jotakuta. Ei sillä, että asia olisi hänelle oikeastaan kuulunut, mutta Cathryn ei voinut olla höristämättä hiukan korviaan, varsinkin kun nainen näytti aikovan vielä jatkaa. Ei kuitenkaan ehtinyt kulua kauaakaan kun katti tajusi jonkin olevan vinossa. Olento rypisti oudoksuvasti kulmiaan naisen jäätyä yllättäen tuijottamaan sekavan oloisena hänen ohitseen ehtimättä kuitenkaan kysyä mitään kun Lynessa pudotti äkkiä aterimensa ahdistuneen kirouksen keralla ja iski kämmenensä vasten pöytää kuin tukea hakien. Kissa hätkähti yllättyneenä ollen jo vähällä hypähtää jaloilleen olettaen naisen olevan aikeissa saada jonkinlaisen sairaskohtauksen kunnes toisen hätäinen repliikinpuolikas sai olennon kuitenkin epäröimään. Hetken verran tämä räpytteli silmiään melkoisesti huppunsa varjoista tajuten Lynessan unohtuneen tuijottamaan jännittyneenä tyhjyyteen, kuin ympärillään olevan maailman unohtaneena. ...mitä kirottua tämä nyt oli? Selittää mitä? Hämmentyneen kissan häntä heilahteli varsin tiuhaan tämän viitanliepeen alla, olennon vilkaistessa sitten vaivihkaa ympärilleen hoksattuaan muutaman juhlijan kääntäneen katseensa heidän suuntaansa äkillisen liikkeen houkuttelemana. Vaikka empikin hetken tämä istui viimein takaisin paikalleen mahdollisimman vähäeleisesti vaikka moinen tyhjään tuijottaminen karmikin hänen selkäpiitään.
Hetkeen, joka tuntui luultavasti paljon pidemmältä kuin oikeastaan olikaan, ei tapahtunut mitään vaikka Cathryn lähes odotti naisen tuupertuvan hetkellä millä hyvänsä. Mutta näin ei kuitenkaan näyttänyt käyvän. Ei pyörtymistä, ei kouristuksia tai pahoinvointia... ehkä kyseessä olikin jokin muu kuin äkillinen sairaskohtaus? Ennen kuin epätietoisena pälyilevä kissaihminen ehti päättää pitäisikö hänen yrittää tehdä jotakin naisen kiellosta herättää huomiota huolimatta, nainen hätkähti takaisin nykyhetkeen lähes yhtä yllättäen kuin oli tästä unohtunutkin. Cathryn säpsähti väkisinkin hiukan, vilkaisi ympärilleen ja jääden sitten silmiään siristäen tarkastelemaan tuskaisesti ohimoitaan hieroskelevaa Nokkosta koottuaan itsekin itseään silmänräpäyksen jos toisenkin. "Oletko kunnossa? Mitä hittoa tuo oikein oli?" kysyttiin viimein, olennon pystymättä aivan kokonaan peittämään vallitsevaa epätietoisuuttaan äänensävystään. Kieltämättä Lynessan omituinen mutina jonka kissan tarkka kuulo nappasi näin lähietäisyydeltä sai tämän kohottamaan kulmiaan melkoisesti. Nainen oli kaikeksi onneksi toipunut nopeasti, mutta näytti vieläkin melkoisen huonovointiselta... olisikohan tämä kuitenkin sairas jollakin tavoin?
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 23, 2012 21:43:11 GMT 3
(( Nah, eipä tästäkään kovin pitkä tullut. ))
Kissaotus vaikutti epäluuloiselta ja epätietoiselta – niiden tuntemusten seurauksena varmasti myös ärtyneeltä. Hitto vie, hän olisi takuuvarmasti samojen tunteiden vallassa, jos olisi saanut todistaa saman minkä Cathryn äsken! Hän ei olisi hämmästynyt, jos toinen olisi näyttänyt vieläkin epäluuloisemmalta. Noita hivutti kätensä hitaasti lähemmäs juomalasiaan, sormien kietoutuessa hieman epäröiden astian ympärille ja nosti sitä kevyesti kuin epäillen otteensa pitävyyttä. Se kuitenkin kesti, joten hän kykeni kostuttamaan kurkkuaan pitkällä siemauksella. Samalla hän sivusilmällä vilkaisi ympärilleen, oliko hänen kohtauksensa herättänyt huomiota. Ei onneksi, ainakaan muut eivät tuijottaneet pyörein silmin heidän suuntaansa kauhistunein katsein. Ilmeisesti kissaotus oli saanut hillittyä itsensä, ja siitä hän oli kiitollinen. Oli tarpeeksi vaikeaa selittää tapahtunut Cathrynille.
Lopulta juominen ei enää riittänyt tekosyyksi venyttää selitystä pidemmälle. Syvään huokaisten noita laski lasin käsistään ja katsoi kissaan. Sormet hipaisivat hermostuneen oloisesti kaulakorua kuin hakien rohkeutta puhumiseen. Entä jos kissaotus kavahtaisi hänen seuraansa sen jälkeen? Se saattaisi sattua. Vaikka hän oli istunut toisen seurassa vasta vain hetken, hän oli viihtynyt. Se oli paljon, se.
”Se oli etsintäni syy”, noita virkahti hieman hiljaisempaan sävyyn kuin aiemmat juttelunsa. Tästä ei tarvinnut koko tavernan väen kuulla. Ääni oli kuitenkin sen verran normaalin kuuloinen, ettei sitä voinut pitää salaperäisenä kuiskailuna, joka sekin olisi ollut omiaan vetämään huomiota puoleensa. Hän tunsi olevansa velkaa hieman tarkemman selityksen, vaikka pitikin hetken taukoa hiljaisuuden vallitessa. Noita etsi oikeita sanoja, kietoen kätensä kevyeen puuskaan rinnallensa. Näkyjä seurasi aina heikohko olo ja viileys.
”Näin ensimmäisen… näyn, niin kai niitä pitäisi nimittää, kun oli yhdentoista vanha. Ensin niitä tuli vain harvoin, sitten vähitellen niiden väli lyheni. Nykyään ne ovat päivittäisiä kävijöitä. Kun ne olivat vasta alussa, äitini yritti etsiä selitystä niihin löytämättä vastauksia. Lopulta olin tarpeeksi vanha selvittämään asiaa itse ja hermostunut niiden selittämättömään olemassaoloon, silloin lähdin vaeltamaan. Jokin aika sitten löysin ensimmäisen vakavasti otettavan vihjauksen asiasta. Pohjoisen Myrnassoksen kaupungissa eräs kynttiläntekijä sanoi Viimavuon Narruksen tietävän asiasta enemmän. Sen jälkeen nimi ei ole soitellut kelloja yhdessäkään kylässä, jossa olen pysähtynyt. En uskonut näkeväni mitään enää tänä päivänä, sillä näin jotain jo aamupäivällä.” Muisto sai noidan värähtämään toistamiseen lyhyen ajan sisällä. Selityksen aikana hänen katseensa oli irtaantunut vähitellen kissaotuksen kasvoilta (tai siltä vähältä kasvojen kaistaleelta, jonka hän saattoi hupun alta nähdä) ja laskeutunut pöydän pintaa tuijottamaan. Nyt, hiljennyttyään, hän kohotti kasvojaan hieman epäröiden, kaihtaen katsoa toisen kasvoja ja ilmeitä. Mitä ne kertoisivat?
|
|
|
Post by spyrre on Aug 24, 2012 19:35:16 GMT 3
Lynessalta kului pitkä tovi hiljaisuuden vallassa ennen kuin tämä tuntui saavan koottua itseään tarpeeksi vastatakseen... vaikka äskeisen jälkeen tätä ei kai voinut syyttää huterasta olostaan. Cathryn silmäili vähäeleisesti pöydän ylitse naisen epävarmaa olemusta tämän hapuillessa juomalasiaan mutta ei toistanut kysymystään enää ääneen vaikka ei tainnut olla vaikea arvata että kissaihminen oli jokseenkin jännittynyt äkillisestä käänteestä. Tämäkin tarttui ohimennen tuoppiinsa turkin peittämillä pitkillä sormillaan seuraten esimerkkiä ja vilkaisten hiukan ympärilleen nähdäkseen oliko äskeinen kiinnittänyt huomiota ihmisjoukossa tosin saaden kerrankin yllättyä hiukan positiivisemmin todetessaan että kylänväki taisi olla aivan liian keskittynyt omaan ilakointiinsa että kenenkään epätoivotun silmät olisivat osuneet heidän pöytäänsä juuri äskeisen lyhyen välikohtauksen aikana. Vaikka ei ollutkaan aivan varma mistä äskeisessä oli ollut kyse, mustaturkki osasi siitä huolimatta arvata että tämä tuskin olisi saanut irti kovinkaan myönteistä reaktiota syrjäisen pikkukylän väessä. Vaikka hän oli varmasti törmännyt matkoillaan huomattavasti epämiellyttävämpäänkin väkeen joka ei aina tyytynyt edes pelkkään kyräilyyn kuten nämä tähän mennessä ja vaikka kyläläiset saattaisivatkin pohjimmiltaan olla hyviä ihmisiä, oli oudoilla asioilla taipumus saada yksinkertaisempi väki joskus hyvinkin helposti epäluuloiseksi tai kauhun valtaan jolloin näiden reaktioista ei koskaan voinut oletetun uhan edessä olla varma... Siitä ei kuitenkaan tainnut olla ainakaan mitään epäilyksiä että äsken oli tapahtunut eittämättä jotain varsin outoa ja kumpikin heistä selvästi tiesi sen. Lynessan levottomuus oli loppujen lopuksi hyvinkin ymmärrettävää vaikka pitkittyvä hiljaisuus saikin kissan hännän heilahtamaan omin lupineen muutaman kerran hyvinkin terävästi.
Viimein nainen sai pukahdettua ilmoille vaimeamman, hiukan empivän selityksentapaisen, Cathrynin jo ehdittyä lähes epäillä ettei tämä aikonutkaan sanoa mitään. Olento liikahti tuolissaan pöytään kyynerpäillään nojaten, jääden sitten paikoilleen kuuntelemaan kiiluva katse puhujassa. Toisen lopulta saatua kertomuksensa loppuun kului vielä hetki ennen kuin kissa oikeastaan sanoi tai teki mitään, ilmeisestikin sulatellen kuulemaansa. Näkyjä..? Rehellisesti sanottuna Cathryn ei tiennyt miten tähän olisi pitänyt suhtautua. Hän ei ollut koskaan suuremmin perustanut kaikenmaailman velhoiluista, noitumisista sen sellaisista ja ajatus saikin hänet rypistämään hiukan kuonoaan... mutta toisaalta hän saattoi kyllä (vastentahtoisesti) kuvitella kuinka kauhealta tuollaisten hallitsemattomien, varoituksetta kimppuun iskevien näkyjen täytyi tuntua, varsinkin jatkuvasti. Sillä edellytyksellä että nainen puhui totta, tietysti, mutta kissaihminen ei kieltämättä osannut keksiä mitään järkevää syytä tälle valehdellakaan. Kynnet nousivat hetkeksi raaputtamaan mietteliäänä leukaa kunnes olento nyökkäsi hiukan huputettua päätään. "Hmh... ymmärrän. Voin uskoa että... sellainen ei varmasti ole tippaakaan miellyttävää. Ja jos tuo on vaivannut sinua jo niin pitkää..." Tämä lausahti viimein kevyesti päätään pudistaen vaikkakin hiukan ympäripyöreästi, näkemättä ilmeisesti tarpeelliseksi alleviivata tai kyseenalaistaa Lynessan "kykyä" näin puolijulkisessa, epämääräisessä ympäristössä. Toinen oli mahdollisesti jonkinlainen puolittain vastahakoinen selvänäkijä, tai ainakin tarpeeksi lähellä sellaista että katti saattoi helposti asettaa toisen tähän lokeroon, vaikka lopulta kaukana asiantuntijasta tämän aiheen suhteen olikin. Mutta kuten arveltu, tällainen olisi varmastikin omiaan saamaan ihmisiä levottomaksi paljastuessaan... Oikeastaan, kissa tunsi jopa häivähdyksen myötätuntoa tämän seuraansa istuneen muukalaisen puolesta.
"....no, hyvä että se meni ohi noin nopeasti. Oletin sinun jo kuukahtavan hetkellä millä hyvänsä" Cathryn lisäsi hetken kuluttua pienen hymyntapaisen keralla kaiken vakavuuden päätteeksi. "Enkä usko että kukaan edes huomasi. Oletko nyt kunnossa?" Katse vilkaisi vielä varmuuden vuoksi ympärille ennen kuin palasi takaisin noitaan. Pian kissan olemukseen ilmaantui häivähdys mietteliäisyyttä tämän jäädessä hetkeksi naputtamaan kynnellään tuoppinsa reunaa ennen kuin nosti jälleen silmänsä. "...hm. Viimavuoko sanoit? Missä olen kuullutkaan...?" Virke vaimeni loppua myöten, kissan luultavasti pohtiessa lähinnä enemmän ääneen kuin mitään muuta, jääden jälleen hetkeksi raaputtamaan leukaansa vaiteliaana kai muistellen jotakin.
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 24, 2012 23:59:31 GMT 3
Lynessan katseen vihdoin kohdatessa kissaotuksen kasvot, tai ainakin hupun alta kiiluvat vihreät silmät, nainen huoahti hiljaa helpotuksesta ja ylipäänsä hänen vartalonsa rentoutui aavistuksen. Hän ei nähnyt toisen olemuksessa pelkoa tai inhoa, eikä kissaotus kavahtanut hänen seuraansa paljastuksen jälkeenkään. Ehkä Cathrynin oma erilaisuus antoi oman osuutensa toisen ymmärtäväisyyteen. Ei ollut kissankaan elämä varmasti helppoa näinä aikoina tai ylipäänsä näillä seuduilla, varmasti se oli vielä vaikeampaa kuin Lynessalla. Hän sentään saattoi yrittää sulautua joukkoon mukaan ihmismäisine piirteineen pitäen vain näkynsä ja noituutensa tiukasti itselleen. Cathryn sen sijaan… toinen ei voinut mitenkään peittää erikoista ulkonäköään. Jo ensisilmäys kissaotukseen kertoi tämän olevan epätavallinen näillä seuduin. Mistähän toinen alun perin oli edes kotoisin, Lynessa huomasi yhtäkkiä miettivänsä asiaa. Kuten oli sanonutkin hetki sitten, hän ei ollut kertaakaan törmännyt juuri kissaotuksen kaltaiseen olentoon, sen sijaan hän oli nähnyt pohjoisemmassa jotain samanlaista. Siinä olennossa oli ollut ennemminkin jotain koiramaista… kettu oli ollut ensimmäinen mieleen tullut eläin. Silti se oli ollut selvästi ihmismäisempi – ja orja, tuotu pohjoiseen jostain kaukaa kiertäen palkkiona ihmiseltä toiselle.
Cathrynin sanat toivat Lynessan ajatukset takaisin tähän hetkeen. Noita hymähti hiljaa toisen ymmärrykselle, ollen silti samalla helpottunut, ettei toinen ollut ainakaan vielä tajunnut selityksen taakse piiloutuneita asioita. Saattoiko näkyjä sanoa näyiksi, sillä ne eivät toteutuneet, ainakaan hänen tietääkseen? Ja osa näyistä oli niin ihmeellisiä, ettei hän uskaltanut sanoa niiden olevan totta edes ajatuksissaan. Puhumattakaan siitä, ettei hän tunnistanut ainuttakaan näyissä esiintyneistä ihmisistä. Oliko hän kuitenkin viallinen? Kuvitteli kaiken, näki hulluuden ja uskoi sen todeksi? Cathryn ei niin väittänyt, ei ainakaan suoraan ääneen.
”Olen kunnossa, viimeistään hetken kuluttua. Heikkoa oloa ja kylmyyttä ei kestä kauan”, noita vastasi, mutta nyökäytti kuitenkin päätään kiitokseksi toisen myötätunnosta. Hän suoristi kätensä takaisin pöydän tuntumaan ja sipaisi sormillaan puulautasta. Se hehkui vielä vaimeaa lämpöä, eikä hän ollut ehtinyt syödä kuin suunnilleen puolet annoksestaan, mutta näky oli vienyt häneltä lopun nälän. Hieman vastahakoisesti hän työnsi lautasen kauemmas itsestään, pöydän laitamille. Ehkä se osuisi jossain vaiheessa tarjoilijan silmiin ja se kerättäisiin pois. Todennäköisesti lautanen ja juoma-astiat odottaisivat hakijaansa niin kauan, kunnes he poistuisivat paikalta. ”Onneksi et ollut valinnut pöytää keskemmältä salia”, hän tokaisi kevyen virnistyksen kera. Oli heidän onnensa, että tämä ilta oli juhlinnan ilta. Paikallisen väen huomio oli jo turvallisesti palautunut takaisin musikantteihin, joiden laulut ja sananparret muuttuivat sitä suorasukaisemmiksi ja rivommiksi mitä myöhäisemmäksi ilta vanheni. Heidän olemassaolonsa oli jo hautautunut kauas päällimmäisistä ajatuksista; poissa silmistä, poissa mielestä, poissa kokonaan, kävi hyvin tähänkin tilanteeseen. Vieras oli aina vieras. Jos he olisivat näyttäneet tavallisilta muukalaisilta, väestön käytös olisi saattanut olla erilaisempaa. Heiltä olisi kyselty uutisia ja tarinoita, udeltu suuntaa ja neuvottu parhainta tietä seuraavaan paikkaan. Mutta nyt… Cathrynin ulkonäkö oli omiaan ajamaan paikalliset pois toisen läheltä, eikä Lynessassakaan voinut olla kaikki hyvin, kun hän viihtyi niin ongelmitta kissaotuksen seurassa…
Cathrynin muistellessa kuulleensa Viimavuosta, Lynessa jähmettyi. Hänen katseessaan oli aimo annos epäuskoa, ripaus jännitystä ja toiveikkuutta. Saattoiko olla, että pitkän etsinnän jälkeen hän oli vihdoinkin ihan sattumalta törmännyt johonkuhun, johon sanoilla oli edes etäisesti tutulta kuulostava kaiku? Saattoiko hänellä kerrankin olla hyvä tuuri toverinaan? ”Oikeasti, se kuulostaa tutulta? Missä ja milloin, muistatko lainkaan? Olisin kiitollinen pienestäkin vihjeestä, vaikka kuinka hauraasta..”
|
|
|
Post by spyrre on Aug 25, 2012 15:12:39 GMT 3
Jos rehelliseksi oltaisiin heittäydytty olisi varmaan pitänyt myöntää että jonkinlaiset hallusinaatiot tai vastaavat harhanäyt olivat kyllä käyneet yhtenä mahdollisuutena kissaihmisen mielessä Lynessan kertoessaan mieltään vaivaavista äkillisistä "näyistä", mutta vaikka naiseen luotiinkin muutama hiukan tutkivampi katse Cathryn ei kuitenkaan tuonut epäilystä esiin. Toki se saattoi olla mahdollistakin että näyt olisivat jonkinlaista yliluonnollista alkuperää, hän oli kyllä kuullut sellaista sattuvan ajoittain vaikkei ollut itse vastaavaan vielä törmännytkään... magiantaitajat luultavasti saattaisivat pystyä moiseen (hänen käsityksensä mukaan ainakin) mutta jos Lynessa oli kärsinyt tästä pikkutytöstä lähtien hallitsemattomasti... hmm. Saattoiko tällaista käydä sattumalta noin vain...? No, oli miten oli, jos näyt olivat tarpeeksi vakavia ajaakseen toisen liikkeelle, taisi lopputulos olla käytännössä sama joka tapauksessa. Ja kaikesta päätellen, nainen oli vaikuttanut täysjärkiseltä tähän mennessä... ei sillä, että Cathryn olisi omannut minkäänlaista pätevää koulusta tehdäkseen minkäänlaista kovinkaan syvällistä diagnoosia mutta katti luotti tällaisissa asioissa usein tuntemuksiinsa sekä terävään järkeen ja havainnointiin. Mutta vaikka ei ollutkaan itse aivan varma kummalle kannalle olisi näiden saamiensa tiedonmurusten pohjalta päätynyt, olento ei lopulta näyttänyt kavahtavan suuremmin vaikka olikin vakavoitunut jonkin verran tyypillisestä kevyehköstä olemuksestaan... mitä luultavimmin noidan omat päätelmät olennon motiiveista saattoivat osua hyvinkin lähelle vaikka kumpikaan kaksikosta tuskin tätä tiesikään.
Huonovointisuudestaan huolimatta Lynessa tuntui kaikeksi onneksi olevan pian toipumaan päin jopa rentoutuen silminnähden seuralaisensa vähäeleisestä reaktiosta, vaikka kohtaus tuntui vieneen naisen nälän mennessään tämän alkuperäisestä innostuneisuudesta ruokaa kohtaan huolimatta. Cathryn seurasi vaiteliaana kun tämä lykkäsi ateriansa runsaat jäänteet sivuun, nyökäten sitten itsekin vastaukseksi naisen todetessa olevansa kunnossa. "Hmm. Ehkä olisi pitänyt yrittää ottaa pöytä oven luota, tuurilla olisimme saaneet pitää koko tavernan itsellämme jos kukaan ei olisi uskaltautunut ohi sisälle" tämä pohti naurahtaen kevyesti ennen kuin kohotti tuoppiaan siemaisten juomaansa. Tuskin katin läsnäolo olisi tietenkään oikeasti pitänyt väkeä suorastaan poissa vaikka tämä keräsikin ympärilleen mukavasti omaa tilaa (noh, nykyistä seuraansa lukuunottamatta) mutta ajatusleikki näytti kuitenkin herättävän kissaihmisessä jonkinlaista kuivaa huvittuneisuutta. Pian tämä kuitenkin tuntui käyvän aavistuksen mietteliääksi kuin muistellen jotakin epämääräiseltä kalskahtavan nimen jonka Lynessa oli maininnut ilmeisesti iskettyä olennon korviin. Tämä päästi hiljaisen, mietteliään äännähdyksen kurkustaan pudistaen kevyesti päätään kuin kerätäkseen ajatuksiaan kunnes alkoi jännittyneen Lynessan katsellessa kurottaa lattialla lojuvaa reppuaan. "....ikävä kyllä en osaa sanoa kovin varmasti... En ole käynyt siellä mutta luulen että joku sanoi joskus jotakin..." Cathryn pohdiskeli ääneen vetäen kohta kantamuksensa uumenista käärön.
Ehkä hiukan turhankin piittaamaton kädenliike lykkäsi tielle eksyneet astiat täyttä olut-tuoppia myöten pois tieltä kissan edestä (tämän tällä kertaa onneksi onnistumatta läikyttämään mitään sen pahemmin), olennon viimein levittäessä pöydälle kovia kokeneen, reunoistaan repaleisen ja ryppyisehkön kartan. Piirroksessa oli kuvattu miellyttävän laajasti lähes koko manner ja jopa häivähdys toisen reunoista meren takana, keskittyen kuitenkin pääasiassa kiitettävän tarkasti esittämään mantereen alueita ja maastoa. Vuoria, metsiä, vesistöjä ja kyliä sekä teitä kuvaavien pikkutarkkojen merkintöjen ja pikkuisen tekstin sekaan oli kuitenkin lisäilty paljon jokseenkin rennommalla käsialalla yksityiskohtia ja omia merkintöjä, arvattavasti jonkun muun kuin alkuperäisen kartantekijän toimesta. Katti silmäilikin näitä nyt keskittyneesti seuraillen kuvioita kynnellään kunnes lopulta pysähtyi hieman epävarmana epämiellyttävän näköisen vuoriston laitamille. "...tuolla. Muistan että olin etsimässä reittiä näiden kirottujen murikoiden lomitse, ja pysähdyin hetkeksi tässä pienessä kylässä -" tämä kertoi napauttaen kyntensä kärjellä pientä vuorten lomaan lisättyä läiskää "- kysymässä tarkempaa reittiä. Olisikohan se ollut... puolisen vuotta sitten? Ihmiset eivät olleet erityisen ystävällisiä mutta sentään puhuivat, ja kun lopulta sain jotakin irti... Hm. En muista tarkalleen mitä tyyppi sanoi, mutta... luulen, että hän kehotti kiertämään kaukaa jonkin paikan jos olisin matkalla pidemmälle pohjoiseen. Luulisin että se nimi saattoi olla Viimavuo tai jokin vastaava." Kissa vaikeni heilauttaen epämääräisesti häntäänsä muutaman kerran silmäillen kulmansa pienessä rypyssä karttaa, kunnes lopulta hymähti hieman ja vilkaisi Lynessaa pahoittelevasti. "....mutta en kyllä mene vannomaan. En varsinaisesti kiinnittänyt siihen silloin huomiota vaikka harkitsinkin sitä reittiä, mutta en lopulta koskaan mennyt sinne saakka. Joten, tuota. En ole varma onko tämä se mitä etsit. Tapaus jäi mieleen, mutta saattaahan se olla että en muistanut nimeä täysin oikein." Katti kohautti hiukan olkapäitään suoristautuen vielä karttaa vuorista pohjoiseen vilkaisten. Vaikka tilaa täällä näkyikin olevan, kääröön ei kuitenkaan oltu näille main merkitty mitään erityisen erikoista, maaston pääpiirteiden lisäksi. Kyseessä taisi olla jokseenkin tuntematonta aluetta, ainakin kartan aikoinaan piirtäneelle henkilölle.
((En nyt tiedä mitä sinulla oli mielessä Viimavuon suhteen, mutta toivottavasti en nyt astunut kauheasti varpaille vaikka yritin pitää tämän vähän ympäripyöreänä. Saat vapaasti keksiä mitä kartassa näkyy jos on tarpeen, tai saattaahan sekin tietysti olla että Cathrynin mainitsema paikka ei ole oikea, miten vain sopii parhaiten. ))
|
|
|
Post by kilpparin on Aug 27, 2012 23:32:11 GMT 3
(( Aa, en pistä lainkaan pahakseni ottamiasi vapauksia, kaikkea muuta. Hyvin tehty. ^^ ))
Noita tuijotti tarkkaavaisesti kissaotuksen liikkeitä toisen kurkottaessa reppuaan kohti ja kuunteli yhtä intensiivisesti kissan huulilta putoavia sanoja. Heikko ja vilpoisa olo oli hetkessä unohdettu, kun toinen tarjoili niin piinaavasti mahdollisuutta kuulla edes ripaus jotain uutta hänen etsimästään asiasta. Ohimennen, puolihuolimattomasti, nainen liikautti jalkaansa penkkinsä alle tarkistaakseen omien tavaroidensa olevan vielä tallessa. Nahkajalkine töytäisi kevyesti kangasnyyttejä ja niiden liikkeen myötä jousikin kuulosti kalahtavan hennosti tuolinjalkaa vasten. Kaikki tallessa. Eipä sillä, että niiden katoamisella olisi ollut todennäköistä; heidän ohitseen ei ollut pitkiin aikoihin kukaan kulkenut kosketusetäisyydeltä, ja varmastikin niin tapahtuessa se herättäisi kumpaisenkin pöydässä istuvan huomion.
Lynessan katse muuttui uteliaammaksi, kun kissa levitti pöydälle kovia kokeneen kartan. Hän kurkottautui istuimellaan toista kohden nähdäkseen itsekin paremmin paperille piirretyt kuvat ja selitykset. Näkymä ei kuitenkaan ollut riittävän hyvä. Itselleen hiljaa äsähtäen noita nousi ylös ja hiissasi tuolinsa lähemmäs Cathrynia, päätyen lopulta tutkailemaan karttaa ennemminkin sen sivusta kuin yläreunasta. Nyt hän saattoi lukea ainakin osan siihen kirjoitetuista sanoista. Alkuperäinen teksti oli hyvin pientä, mutta joukossa oli tekstiä toisenlaisellakin kirjoitustyylillä. Varmaankin Cathrynin omia muistiinpanoja, nainen arveli. Tai sitten kartan edellisen omistajan..
”Hieno kartta”, noita sanoi arvostavaan sävyyn, verraten sitä mielessään aika haikeaan sävyyn omaan kartantapaiseensa tavaroidensa joukossa. Se ei ollut läheskään samaa tasoa kuin tämä. Kissaotuksen opukseen verrattuna hänen omansa oli vain jonkinlainen kyhäelmä, kartan raakaversio. Tosin oli hän sillä tähänkin mennessä pärjännyt, ja enimmän osan ajasta vallan hyvin ilmankin. Mutta ei noita voinut ajatuksissaan kieltää, etteikö tarkasti piirretty kartta ollut erittäin hyödyllinenkin vaeltajalle. Sitten hän keskittyikin seuraamaan kissan sormenliikkeitä paperilla kiemurtelevilla viivoilla ja kuuntelemaan samalla toisen selostusta liikkeistään, kunnes kissaotus lopulta kosketti kynnellään pientä pistettä vuoriston keskellä. Elettä seuraavat sanat varmistivat, että se oli juuri se paikka, jossa Cathryn oli kuullut jotain Viimavuosta – tai jostain sen tapaisesta, niin kuin toinen täsmensikin. Noita nyökäytteli päätään hieman hajamielisesti, silmäillen ennemminkin karttaa omissa ajatuksissaan kuin keskittyen täysin kissaotukseen. Hän yritti muistella omia liikkumisiaan ja suhteuttaa niitä toisen karttaan. Lopulta hän luuli päässeensä kartalle (hah!) oman matkansa kera.
”Hmm, en olekaan omilla matkoillani noille tienoille osunut. Lähimmilläni olen tieten ollut tässä”, hän näytti sormellansa pientä metsikkölänttiä, joka oli vajaan viidentoista sentin päässä Cathrynin osoittamasta paikasta itään. Ainakin suunnilleen. Todellisessa maailmassa välimatka osoitettujen pisteiden välillä taisi käsittää miltei viikon päivät kävellen, kun maastokaan ei ollut mitenkään tasaista noilla seuduin. ”En muista, minkä takia en ole jatkanut tuohon suuntaan vaan olen kääntynyt toisaalle..”, noita kurtisti kulmiaan mietteliäästi, ja äännähti muutaman sekunnin kuluttua turhautuneena. Kun ei muistanut, niin ei muistanut. ”Mutta en voi väittää, etteikö kuulemasi voisi paikkaansa pitää.. Viimavuo voisi hyvinkin sijaita jossain tuollaisessa syrjäisellä vuoristoseudulla, jossa huhut eivät lähde kotirinteitään kauemmas, kun kukaan ei ole niitä sen pidemmälle viemässä.” Lynessa vilkaisi kissan suuntaan. ”Ja joka tapauksessa tämä on enemmän kuin kukaan muu on sanonut pitkiin aikoihin.” Kiitollisia sanoja koristi pieni hymynpoikanen, ennen kuin noidan huomio palasi takaisin karttaan.
”Me olemme siis jossain näillä tienoin…?” hän kosketti kartan etelänpuoleista puoliskoa hieman kysyvästi, ja mutristi huuliaan. ”Pitkä matka sinne on joka tapauksessa.”
Nyt kaksikko alkoi keräillä vaivihkaisia silmäyksiä osakseen.
|
|