|
Post by erkenmormel on Mar 18, 2012 20:36:01 GMT 3
(Submarine+ Jutta)
Jakaramon oli vilkas kaupunki meren äärellä. Sijaintinsa takia se houkutti monenlaista kulkijaa. Seikkailijoita, kauppiaita sekä onnenonkijoita ja väen kirjavuus näkyi katukuvassa. Rakennusten tyyli vaihteli kaupunginosasta toiseen ja sen mukaan millainen henkilö talossa asui. Kääpiöt suosivat maanalaisia rakennuksia, ihmiset rakastivat korkeita kerrosasuntoja niiden näköalan vuoksi. Hämärillä syrjäkujilla pyörivät kaikki ne jotka eivät sietäneet päivänvaloa tai eivät halunneet tulla nähdyksi. Roskaväki, kerjäläiset, murhaajat ja varkaat. Kukoistavasta rikollisuudestaan huolimatta Jakaramonissa riitti väkeä. Etenkin tänään.
Tänä iltana alkoi suuri sadonkorjuujuhla. Suuri aukea kaupungin keskustassa oli täynnä ruokakojuja, paperilyhtyjä, nauravia lapsia ja soihduilla jonglööraavia paidattomia miehiä. Oli akrobatiaa, musiikkia, tanssia, laulua. Suuri osa ihmisistä piti kasvoillaan jonkinlaista naamiota ja osa oli pukeutunut hyvinkin eksoottisiin asuihin. Keskiyön aikaan suuri lava avattaisiin ja aloitettaisiin suuret sadonkorjuutanssiaiset.
Hiekanvärisiin vaatteisiin pukeutunut mies käveli torien lomassa, katsellen naamionsa rei'istä juhlahumua. Tämän vaatteet olivat yksinkertaiset, mutta laadukkaat. Naamio oli koruton, beige puolinaamio, joka jätti miehen pitkät ja ohuet viikset sekä pukinparran paljaaksi. Miehen ruskean viitan huppu oli nostettu ylös, mutta siinä ei ollut mitään epätavallista. Tänään suuri osa ihmisistä piilotteli kasvojaan. Kulkiessaan erään tanssijattaren ohi mies hymähti ja heitti suuren kultakolikon esiintyjän edessä olevaan hattuun. Näin tehden hän ansaitsi monta lentosuukkoa ja vaikutti tyytyväiseltä.
|
|
|
Post by submarine on Mar 18, 2012 21:39:31 GMT 3
Juhlahumussa yhtä henkilöä tuskin saattoi erottaa muista silmän kohdatessa hilpeää kaaosta, mutta siitä huolimattakin Fahrut erosi varsin paljon suurimmasta osasta väkeä. Eikähän se ollut ihmekään, olihan mies juuri vasta jalkautunut laivasta muutamaa tuntia aikaisemmin ja etsiskeli nyt parhaansa mukaan leposijaa, johon väsyneet jalkansa laskea. Siitä huolimattakin, hän ei ollut eittämättä täältäpäin, ei läheskään. Kuluneet, mutta hyvälaatuiset tamineet, pitkästä punaisesta, oudoin kuvioin kirjaillusta tunikasta väljiin housuihin ja pitkiin saappaisiin noudattivat kaikki outoa mallia ja lestiä - ja vaikka se olisikin saattanut vielä tulla kuitatuksi olankohautuksella, oli tämän tumma iho, niin kaukana useiden kulkijoiden vaaleasta nahasta, selvä merkki kaukaisesta syntyperästä. Kalju pää, vahvaa leukaa peittävä pitkä parta ja miehen puristava matkasauva toivat mieleen jonkinlaisen uskonnollisen munkin, mutta vyöltä roikkuva, käyrä miekka kertoi jotakin aivan muuta. Kasvojaan tämä ei ollut peittänyt mitenkään, ja niiltä oli helppo lukea tämän ylittäneen varmasti jo kolmannenkymmenennen ikävuotensa, joskaan tuskin paljoa. Olipa miten oli, Fahrut ei selvästikään ollut kotonaan tässä juhlahumussa. Jos aivan totta puhuttiin, kaipasi mies lähinnä lepoa. Merimatka oli ollut pitkä ja raskas, kuten sitä edeltäneetkin koitokset, ja juuri nyt mies osasi tarjota kaikenlaisille viihdyttäjille ja mukaan maanitteleville juhlijoille hädin tuskin torjuvaa kättä. Ei, eihän hän toki mikään iloton yrmy ollut, mutta pitkät matka veivät terän parhaaltakin hymyltä, ja raskas reppu, jota mies kantoi selässään, oli omiaan painamaan kumaraan.
"Ei, minä... Haluan vain... voisitteko..." Fahrut yritti parhaansa mukaan säilyttää tasaisuuden äänessään ja mielessään, kun yritti epätoivoisesti tiedustella tietä lähimpään majataloon, joutuen muutamaankin otteeseen torjumaan naamiota, jota joku riemuissaan yritti painaa miehen kasvoille. "Salinzin kautta, kuunnelkaa!" tämä ähkäisi turhautuneena, saamatta kuitenkaan aikaan varsinaista reaktiota. Pitkäpartaisen ja tummahipiäisen miehen käytöksestä paistoi ehdoton halu noudattaa tapoja, mikä soti pahasti nykyistä tilannetta vastaan. Muutamaankin otteeseen mies oli varma, kukaties pienessä vainoharhassa, että joku yritti humussa anastaa suurta, koreaa hopeasormusta tämän sormesta, ja kerta toisensa jälkeen käsi nousi torjuvana eväämään juhlijoilta yhden toverin lisää.
Loppujen lopuksi Fahrut löysi tiensä leposijaan, ainakin hetkiseksi. Paremman puutteessa kadun vieressä nököttävä penkki sai tarjota hengähdystauon. Voipuneena mies istui siihen veti pitkän, tasoittavan huokaisun ja hieraisi hikipisaran kaljulta päälaeltaan. Miten saattoi olla, että hän oli kestänyt täydessä varustuksessa kotimaansa paahtavaa, armotonta aurinkoa ja kuivaa tuulta, mutta tämä tällainen ajoi läkähdyksiin hetkessä? Juuri nyt hetken rauha, hiljaisuus ja lepo olisivat varmasti tehneet ihmeitä jaksamiselle ja hermoille, mutta niitä ei nähtävästi oltu antamassa. Jokainen kiittäkööt vähästään ja sitä rataa...
|
|
|
Post by Jutta on Mar 19, 2012 1:48:06 GMT 3
(( Anteeksi myöhäinen vastaamiseni.. en päässytkään tämän nopeammin kirjoittamaan pelillemme jatkoa, kun koneeni valtasi eräs toinen öhöm.. ihastuttava henkilö.. )) Annien hymy oli herkässä.. Kauan odotettu sadonkorjuujuhla olisi pian alkamaisillaan.. Juhla kun oli koko vuoden kokokohta, jolloin tavallisesta arjesta irtautuminen oli mahdollista. Kaupungin keskustassa asustava Anniekin aikoi monien muitten ihmisten tapaan jättää edellispäivän murheet taakseen ja keskittyä tulevaan ikimuistoiseen juhlayöhön. Juhlaa varten ostettu vihreän sävyinen, olkaimeton, vartaloa myötäilevä mekko näytti nuoren naisen yllä kauniilta herättäen monien kaupungilla olevien ihmisten huomion.. Toki huomiota saattoi herättää myös nuoren neidon olkapäihin ulottuvat oranssin punertavat hiukset, jotka loistivat naisen päässä olevan keltaisen kukkakranssin lailla kaupungin valoisassa miljöössä. Annie ei antanut tuijottavien katseiden haitata häntä, sillä tänään ei mikään saisi pilata hänen juhlatunnelmaansa. Annie oli jo hetken ajan seisoskellut kaupungin aukean alueen juhlalavan läheisyydessä. Tutkiskelevasti nuori nainen seuraili, kuinka alue täyttyi nopeaan tahtiin juhlivista ihmisistä. Kaupungin aukea alue olikin yksi sadonkorjuujuhlien tärkeimmistä vetonauloista, sillä siellä järjestettäisiin koko juhlan näyttävimmät ohjelmanumerot. Yksi näistä näyttävistä ohjelmanumeroista oli kohta alkava leikkimielinen tanssikilpailu, jolloin 10 ensimmäiseksi ilmoittautunutta naista valtaisi juhlalavan. Yksitellen kilpailijat tanssivat juhlalavalla musiikin soidessa taustalla. Kilpailijan tarkoituksena on saada parhaimmat suosion osoitukset juhlakansalta tanssinsa avulla.. Ohjelmanjuontajan mielestä eniten juhlakansan suosiota saavuttanut tanssia voittaa yllätyspalkinnon itselleen. Annie oli yksi näistä kilpailijoista.. Taidokkaana tanssijana hän oli päättänyt antaa kaikkensa lavalla, vaikka ei ollutkaan ennen esiintynyt suurelle yleisölle. Voittaisi hän kilpailua tai ei, hauskanpito oli tärkein päämäärä tänä juhlapäivänä.. Tästä kokemuksesta juhlapäivä lähtisi mahtavasti käyntiin..
|
|
|
Post by erkenmormel on Mar 19, 2012 10:32:05 GMT 3
"Näytät olevan väärässä paikassa väärään aikaan" tokaisi ääni Fahrutin viereltä. Hiekanväriseen viittaan pukeutunut naamiomies oli istunut penkin toiseen päähän. Tämän kädessä oli suuri kovakuorinen hedelmä, joka oli kaiverrettu ontoksi ja sisälsi jotain kuplivaa ja mahdollisesti päihdyttävää. Juomaa koristi kaunis, punainen syyslehti sekä oljesta tehty pilli. Mies siemaisi juomaansa puolihuolimattomasti ja hymyili väsyneen näköiselle muukalaiselle.
Se osa naamiomiehen ihosta, joka oli paljaana, oli kummallisen värinen. Kellertävä, lähes kultainen. Aivan kuin ihossa olisi ollut pienen pieniä suomuja, sillä se kimalsi omituisesti lyhtyjen valossa. Miehen viikset puolestaan olivat hieman tummemman kullanruskeat ja toivat muodoltaan mieleen monnin viikset. Tämän suippo parta päättyi hallittuun kiharaan ja oli selvää, että sitä hoidettiin päivittäin. Miehen ikää oli hankala arvioida naamion takia, mutta tämän äänessä oli varttuneemman henkilön särmää. Ehkä hän oli kolmekymmentä, ehkä viisikymmentä.
"Et taida olla hedelmäviinin ystävä? Jos uskontosi tai vaimosi ei sitä kiellä, suosittelen maistamaan. Jakaramon on kuuluisa viinistään" Naamion takana kultaihoinen muukalainen iski silmää ja otti uuden huikan olkisen pillin läpi. Sitten tämän huomio kiinnittyi kauempana kulkevaan punahiuksiseen tyttöön, joka keräsi useamman muunkin katseita. Miehen suupielet kääntyivät leveämpään hymyyn ja tämä nousi seisomaan. "Suo anteeksi, ystävä" mies sanoi Fahrutille. "Jos kaipaat rauhaa juhlahumulta, kulje kohti palatsin torneja. Pääset kadulle, jonka varrelta löytyy kelvollinen majatalo. Mutta suosittelen jäämään vielä hetkeksi ja nauttimaan kaupungin suosituimmasta tapahtumasta. Se ei ole vielä edes kunnolla alkanut"
Näin sanoen naamiomies katosi väkijoukkoon. Tämän huomion herättäneet punaiset hiukset oli helppo löytää väen seasta. Ja niin mies astui sievän tytön eteen, sen kummempia empimättä ja kumartaen kohteliaasti. "Otatteko vastaan syyslahjani?" Kysyi mies ja veti selkänsä takaa esiin suuren, keltaoranssin liljan, jota hänellä ei taatusti ollut hetki sitten. Perinteen mukaan mies, joka halusi tanssia naisen kanssa tarjosi tälle kukan. "Olisi kunnia saada ensimmäinen tanssinne kun keskiyö saapuu, mutta hymynne riittää vastalahjaksi. Minulla on tunne, että tulette saamaan useita kukkia tänä iltana" Muutama nyrpeän näköinen mies tarkkaili tilannetta naamioidensa takaa. Hiekanväriseen viittaan pukeutunut muukalainen ei ollut huomaavinaan vaan hymyili ystävällisesti Annielle, paljastaen epätavallisen terävät kulmahampaansa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 19, 2012 14:55:21 GMT 3
Äkillinen ääni vierestä sai Fahrutin vilkaisemaan sivulleen, väsyneenä mutta yllätyksen suomalla ripeydellä. Tämä ei ollut mietteiltään tullut edes huomanneeksi, kun mies tuppautui hetkiseksi seuraan. Vaikka tuskinpa sitä todelliseksi tuppautumiseksi olisi saattanut edes kutsua, olihan paikka julkinen ja penkki kaikkien käytössä. Siitä huolimattakin ja omaksi häpeäkseen tummahipiäinen mies joutui pidättelemään hetken kättään, joka mieli hakeutua miekan kahvalle. Hän oli oppinut luottamaan sen teräkseen aivan liiaksi, niin moni asia oli sitä viime aikoina vaatinut. Siitä huolimattakin käsi kohosi vain aavistuksen, ennen kuin mies onnistui keräämään itsehillintänsä, suoristamaan hieman ryhtiään ja suomaan tällekin ilmestykselle kohteliaan, muodollisen hymyn. "Paikkani lienee oikea. Eikä aikaansa voi määrätä kuin Salinz", Fahrut tokaisi, nyökäten pienesti toiselle. Hänen äänestään kuulsi paksu, yhä kesyttämätön murre ja oudot, soljuvat painot, jotka varmasti kertoivat yhtä ja toista alkuperästään niille, jotka sellaisesta mitään tiesivät. Ohimennen hän tuli miettineeksi, oliko kohtalon herra edes tunnettu näissä maissa, mutta karisti sen nopeasti mielestään. Samapa tuo, totta se oli siltikin. Joka tapauksessa, tämän tapaus ei näyttänyt aivan yhtä halukkaalta tuputtamaan juhlallisuuksia, ja vaikutti muutenkin hillitymmältä. Kukaties kyseessä oli jonkinlainen oppinut tai muu sivistynyt, sillä tämän hoidettu olemus ja etenkin tarkkaan suitut viikset ja parta saivat Fahrutin salaa irvistämään omalle ulkoasulleen. Hän hädin tuskin enää kampasi omaa partaansa. Toisin kuin aikanaan...
Toisen äkilliset sanat havahduttivat Fahrutin orastavista mietteistään, ja hetken mies näytti varsin sekaiselta, ennen kuin pääsi kunnolla perille sanotusta. Hyvin lyhyen hetken ahavoituneilla kasvoilla kareili tuskan varjo, mutta tämä loi nopeasti kasvonsa maahan sen peittääkseen, ennen kuin kohotti taas katseensa toiseen, turvaten jälleen koteliaaseen, etäiseen hymyynsä. "En... usko, että vaimollani on enää montaakaan mielipidettä", Fahrut tavoitteli sanoja varovasti, kuin kokeillen itsekin niiden painoa ja laatua. Raskaita kuin säkki kiviä ja kivuliaita kuin veitsi, mutteivät liiaksi. Kukaties oli aika myöntää tosiasioita. Kukaties. "Uskonpa, että noudatan kuin noudatankin kehotustanne, mies hyvä", etelän mies jatkoi aavistuksen kepeämmin, nyökäten kuin kiittäen. Hän oli aikeissa jatkaa esittelemällä itsensä tälle ihmeen hyvähenkiselle ilmestykselle, mutta joutui vaikenemaan kun toinen sai silmiinsä jotakin selvästi kiinnostavampaa.
"Kukaties jäänkin. Kukaties tapaamme vielä myöhemmin", Fahrut vastasi toisen viimeisiin sanoihin, kun mies suuntasi kohti jotakin. Ja pienet vihjeet tämän olemuksessa ja ilmeessä kertoivat kyllä, mistä äkillinen mielenkiinto johtui. Mies seurasi toisen katoamista väkijoukon kuhinaan, huomaamatta kevyttä hymynpoikasta suupielillään. Tämä liitti ohimennen kätensä yhteen ja näpäytti sormillaan toisen suuntaan. Pieni ele, jolla tuskin oli mitään todellista merkitystä, mutta mistäpä tuonkin tiesi. Hymähtäen tämä pyyhkäisi kaljua päätään ja nousi sitten itsekin. Matkasauva, pelkkä yksinkertainen ja jo päistään halkeillut, sai jäädä nojaamaan seinää vasten kun Fahrut itse venytteli hetken jäseniään ja marssi sitten askel aavistuksen kepeämpänä samoihin suuntiin toisen kanssa. Ei niinkään perässä, vaan vain ottaen esimerkistä mallia. Tällä kertaa Fahrut ei torjunut väkijoukosta tuputettua naamiota. Ainakaan aivan yhtä hanakasti.
|
|
|
Post by Jutta on Mar 19, 2012 22:42:40 GMT 3
Annien ajatukset keskeytyivät.. eräs viittaan pukeutunut naamioherra oli juuri astunut hänen eteensä ja kumarsi Annielle kohteliaasti. Nuori nainen ei ehtinyt avaamaan suutansa tervehtiäkseen, kun herra jo ojensi hänelle kaunista keltaoranssin väristä liljaa. Tänä juhlapäivänä monet miehet antoivat kukkia naisille.. se oli merkki siitä, että mies halusi tanssia tämän kyseisen naisen kanssa keskiyön jälkeen. Annie oli hämillään saamastaan huomiosta.. Eikö herra pelännyt häntä? Annien punaiset hiukset kun pelottivat monia.. punahiuksisten puhuttiin olevan yliluonnollisia.. demoneja.. piruja.. jopa noitia.. niin.. noita hän olikin, mutta kukaan ei tiennyt sitä tässä kaupungissa. Hän oli muuttanut synnyinkaupungistaan Jakaramoniin noin pari vuotta sitten ja asusteli nyt yksikseen. Anniella oli riitaisat välit vanhempiinsa.. Vanhemmat eivät hyväksyneet Annien kiinnostusta ihmisiin ja heidän elintapoihinsa. Toiset lapset kun opiskelivat taikuutta, keskittyi Annie mieluummin tanssimiseen ja piirtämiseen, joka oli outoa noitakulttuurissa. Vanhemmat tekivät kaikkensa, jotta heidän tyttärensä irtaantuisi pahoista tavoistaan.. mutta turhaan.. lopulta heidän oli karkotettava tyttärensä pois noitien ja velhojen asuinalueelta.. hän kun ei enään soveltunut muiden noitien ja velhojen joukkoon..
Annie tarkkaili uutta tuttavaansa ruskean kirkkailla silmillään.. herran kasvoissa oli jotain outoa.. viikset ja huoliteltu parta tuntuivat luonnollisilta.. Naamio tietysti kuului illan teemaan.. mutta miksi herran kasvot hohtivat valossa? Kuuluiko se asusteeseen? Enempiä ajattelematta Annie otti varovaisesti herran ojentaman kukan vastaan ja hymyili lempeästi uudelle tuttavuudelleen. ”Kiitos.. tanssin mielelläni keskiyön saavuttua teidän kanssanne..” Annie vastasi, kunnes äkkinäisesti käänsi päätänsä juhlalavalle.. huomaamatta herran paljastuneita epätavallisia kulmahampaita. Annie huomio oli kiinnittynyt juhlalavalla kävelevään herraan, joka oli valmiudessa megafoninsa kanssa juhlalavan päällä.. hän oli selvästi sadonkorjuu ohjelmanumeroiden juontanta - tanssikilpailu olisi varmasti kohta alkamaisillaan. Annien huomio kääntyi hätäisesti takaisin naamioherraan päin. ”Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan näin pikaisen tapaamisemme jälkeen.. mutta seuraava ohjelmanumero aloitetaan pian ja minä olen siinä osallisena.. toivottavasti tapaamme taas ohjelman jälkeen..” Annie sanoi herralle pahoittelevasti ja poistui paikalta herran ojentama lilja kädessään.
Elsan askeleet veivät juhlalavan taakse. Lavan takana hän odotti yhdeksän muun kauniin naiskilpailijan kanssa merkkiä juontajalta, jonka jälkeen he kaikki astuisivat juhlalavalle. Annieta hermostutti.. kohta hän saisi näyttää taitonsa yleisölle.. olisikohan hänellä minkäänlaisia mahdollisuuksia kilpailun voittamisen suhteen? Entä tämä salaperäinen herra, joka ojensi hänelle kukan.. aikoisiko hän myös seurata lavan tapahtumia..? Annien ajatukset keskeytyivät, kun hän huomais lavalla alkavan tapahtua. ”Arvoisa juhlaväki.. tervetuloa seuraamaan tulevaa kilpailuamme, jossa kymmenen upeaa naista tanssivat teille.. eikä siinä kaikki.. he yrittävät kaikin keinoin saada huomionne kääntymään lavalle.. säännöt ovat seuraavanlaiset: Jokainen kilpailija tanssii yksitellen lavalla.. teidän tehtävänne - arvoisa juhlaväki on antaa suosionosoituksenne tanssijalle, jos näkemänne miellyttää teitä.. olkaa siis tarkkoina.. te arvoisa juhlaväki valitsette tämän illan parhaimman tanssijattaren.. Taputtakaa, hurratkaa, viheltäkää.. tyyli on vapaa.. mutta ääntä teistä on lähdettävä! En pitkitä odotuksianne enempää.. kutsutaan kaunottaremme lavalle.. olkaa hyvät!” Juhlajuontaja kuulutti megafonillaan saaden kauempana olevatkin ihmiset lähestymään lavaa kiinnostuneina. Yleisö odotti jännittyneinä kilpailijoiden saapumista, mutta eipä aikaakaan mennyt, kun kilpailijat astelivat jo lavalle: Kymmenen tanssikaunotarta käveli juhlalavalle huiskutellen ja antaen lentosuukkoja käsillään juhlayleisölle. Anniekin oli lavalla.. hänen huomionsa oli kuitenkin muualla, kuin yleisön lirkuttelussa.. Annie yritti silmäillä tarkkaavaisena, näkyisikö kukan antanutta herrasmiestä missään.. Hän piteli oikeassa kädessään edelleen naamioherran antamaa keltaoranssin väristä liljaa.. hän oli aikonut tanssia kukkansa kanssa, kun hänen tanssivuoronsa koittaisi. Hän olisi naisista viimeinen, joka saisi tilaisuuteen hurmata yleisön tanssillaan.. Onneksi, sillä oli turvallisempaa tarkkailla ensin, minkä tasoisia muut tanssijat olivat esiintyessään.. ja kun hänen vuoronsa koittaisi.. hän olisi valmis puhkeamaan kukkaan..
|
|
|
Post by erkenmormel on Mar 20, 2012 20:43:18 GMT 3
(Megafoni? Ajattelin kaupunkia keskiaikatyylisenä, mutta voihan se olla sellainen metallista tehty äänitorvi, jollaisia joskus käytettiin. Anteeksi pieni pilkunviilaus!)
Naamioherra nyökkäsi tyytyväisenä. "Suotte minulle suuren ilon. Aion katsella esitystänne ja hurrata kovaan ääneen" Tämäkin katosi pian väkijoukon sekaan, mutta pysytteli esiintymislavan lähettyvillä. Ilta oli alkanut lupaavasti.
Eräs toinen herra ei näyttänyt nauttivan juhlahumusta niinkän paljon. Rufus töni ihmismassaa suuntaan ja toiseen päästäkseen itse eteenpäin ja hänen kasvoillaan oli varsin hapan ilme. Hän oli kadottanut etsimänsä jälleen kerran ja puolen vuoden etsintöjen jälkeen häntä alkoi pikku hiljaa kyrsiä. Kaiken lisäksi tyttö, johon hän oli iskenyt silmänsä oli jo saanut joltakin hienohelmalta kukan. No väliäkö sillä, hän ajatteli rusentaessaan punaisen ruusun nyrkkiinsä ja heittäessään sen olkansa yli. Hänellä ei ollut aikaa tanssia. Hänellä ei ollut ollut aikaa ajaa partaansakaan pitkiin aikoihin ja hänen kulmikkaat kasvonsa näyttivät entistä rujommilta. Naamiota hän ei huolinut, vaikka suuret raateluarvet miehen kasvoilla saivat ihmiset kavahtamaan hänet nähdessään. Hän mieluummin söisi vaikka tuliravun elävältä kuin painaisi sellaisen naurettavan hökötyksen naamalleen.
Viimein arpinaama löysi teltan, jossa tarjoiltiin juotavaa. Tämä meni suoraan jonon ohitse tiskille ja iski kuparirahan pöytään. Kukaan ei mukissut vastaväitteitä tai yrittänyt estää hieman päälle kaksimetristä ja rotevaa miestä, jonka villi hiuspehko aaltoili tumman nahkapanssarin yli kuin mustan leijonan harja. "Tuoppi olutta" Rufus ei piitannut hedelmäviinistä, eikä vaaleanpunaisista paperisateenvarjoista lasissaan.
|
|
|
Post by submarine on Mar 20, 2012 22:26:55 GMT 3
((Heh, ja vanhana kunnon konfliktimaakarina kohta seurannee ikävyyksiä vähintään Fahrutille.))
Fahrutin oli pakko myöntää, että kun juhlahumun antoi saada otteen, se todella teki sen kunnolla. Väsymyksestään huolimattakin mies sai huomata hymyilevänsä varsin leveästi ja vaihtavansa sanoja ventovieraidenkin kanssa suopeasti ja hyvässä hengessä. Usealla seudulla hänen tumma ihonsa ja täkäläisittäin varsin oudot piirteensä olivat saaneet osakseen epäiluuloisuutta ja jopa suoranaista vihaa, mutta täällä ja tässä seurassa kukaan ei tuntunut kohottavan kulmaansakaan tummalle hipiälle. Kukaties se oli vain tunnelma, tai sitten Jakaramonin sijainti, jonka vuoksi väki sai varmasti todistaa yhden- jos toisenkinlaista kulkijaa. Hän tuli jopa törmänneeksi maanmieheensäkin, johonkuhun kauppiaaseen, mutta pitäytyi lyhyissä sanoissa, ennen kuin katosi väkijoukkoon mahdollisimman nopeasti. Kukaties tämä olisi voinut arvata jotakin hänen taustastaan, jotenkin. Oli parempi olla ottamatta riskiä.
Olipa miten oli, löysi Fahrut loppujen lopuksi itsensä juhlahumun ja hulinan keskeltä, kädessään pikari hedelmäviiniä ja päänsä yllä jonkinlainen teltta. Osa väestä vaikutti olevan jo varsin maistissa, eikä ihmekään, sillä aivan vieressä kaupiteltiin juotavaa. Ja olihan se myönnettävä, hedelmäviini oli kuin olikin varsin makoisaa. Jollakin tavalla se toi mieleen kotimaankin. Ja vaikka hän olikin pidättyväinen mies, ja tiesi hyvin alkoholin vaarat, houkutteli ajatus toisestakin pikarillisesta melkoisesti. Eihän hänellä kuitenkaan ollut kiire mihinkään, ja kuten luvattua, kaikki näytti vasta olevan aluillaan. Kukaties kyseessä oli viinin vapauttava vaikutus, tai sitten yksinkertainen huolimattomuus, mutta siitä huolimattakaan Fahrut ei onnistunut pistämään ajoissa merkille varsin kovaäänistä ja remuavaa muutaman nuorukaisen joukkoa merkille, ennen kuin nämä enemmän tai vähemmän marssivat hilpeästi meluten ylitse - tai ainakin tönivät tämän syrjään melkoisen välinpitämättömästi. Ja vaikka hän itse pysyikin varsin hyvin tolpillaan, ei samaa voinut sanoa viinipikarista - tai oikeastaan sen sisällöstä. Käsi heilahti, ja juoma lensi pian ilman halki.
Jos tarkkoja oltiin, kuuli Fahrut muutaman varsin vaikuttuneen kohahduksen juhlaväen joukosta, ennen kuin oikeastaan edes tajusi kunnolla mitä oli tapahtunut. Ja loppu olikin sitten kuin ties mistä humalaisen kapakkatappelun opaskirjasta. Tuskin tarvitsi edes kääntyä vilkaisemaan, että saattoi sanoa viinin luonnollisesti loiskuneen juuri koko teltan suurimman ja jämäkimmän (ja selvästi vähiten sitä kaipaavan) suuntaan. Ja Fahrut oli kyllä viettänyt aivan tarpeeksi aikaa näillä main tietääkseen, mihin tällainen tuppasi johtamaan. Täällä ei ryhdytty edes kaksintaisteluihin, vaan jätettiin sellainen hienous hienommille. "Pahoittelut, ystävä. Käteni ei tunnu olevan tänään erityisen vakaa", Fahrut soi ilmoille varsin sovittelevaan sävyyn, haluamatta tehdä tästä mitään nujakkaa - eikä pelkästään siksi, että kyseinen mies oli varreltaan varsin vakuuttava. "Uskon, että voin korvata erheeni", tämä lisäsi, kohottaen käsiään rauhanelkeeksi.
|
|
|
Post by Jutta on Mar 22, 2012 13:08:14 GMT 3
(Anteeksi!! Ensinnäkin siitä syystä, etten päässyt eilen kirjoittelemaan tälle pelille jatkoa.. ja toiseksi.. siitä megafonista Tiesin kyllä, että megafoni olisi todella väärä nimitys tähän tilanteeseen, mutta en keksinyt muutakaan nimitystä vanhanaikaiselle kuuluvalle esineelle ja siksi tuo megafoni nimitys vahingossa ”lipsahti” tarinaan.. hööh.. tyhmä minä Eli metallista tehty äänitorvi.. kuulostaa paljon paremmalta.. käytämme sitä nimitystä jatkossa.. )) (( ps. olen matkoilla perjantai – maanantai välisen ajan enkä tuona aikana pääse tietokoneen äärelle.. jos teistä tuntuu, että haluatte jatkaa sillä välin ehkä teidän hahmojenne välistä alkanutta kapakkatappelua, niin olkaa hyvä.. minä en teitä estele )) (( Pps: www.youtube.com/watch?v=SGps0moy7IM&feature=related Tämä kappale on soinut mielessäni jo pari päivää ja olen kuvitellut mielessäni Annien tanssisuorituksen tämän kappaleen yhteyteen.. kappale ei ehkä ole ihan pelimme aikakaudelle sopiva, mutta en anna sen haitata.. Kuunnelkaa ihmeessä, jos kiinnostuksenne heräsi..! )) Tanssikilpailu oli alkanut. Yksitellen kilpailijattaret astelivat juhlalavan eteen ja tanssivat heille soitetun musiikin tahtiin. Musiikkia tanssijoitten taustalle soitti juhlalavan läheisyydessä ollut soitinryhmä.. soittimia oli lukuisia.. oli erilaisia puhallinsoittimia, lyömäsoittimia ja kielisointuisiakin soittimia. Musiikki oli kaunista ja musiikintyylilaji vaihteli kilpailijoitten toiveiden mukaisesti.. Yleensä kilpailijoitten toiveena oli saada iloista ja reipasta musiikkia taustalleen, mutta muutamien kilpailijoiden toiveena oli myös saada hitaampaa ja herkempääkin musiikkia. Kilpailutunnelma oli rattoisa.. yleisö kannusti ja antoi suosionosoituksensa taidokkaille tanssijoille.. Oli kuitenkin selvää, että yksi ensimmäisistä tanssijoista oli tällä hetkellä yksi yleisön suosikeista, sillä parin viime tanssiesityksen aikana kannustukset ovat olleet hillitympiä. Annie seuraili omaa tanssivuoroa odotellessa mielenkiinnolla muitten naiskaunottarien suorituksia. Annie oli toiveikkaalla mielellä.. ei hän illan huonoin tanssia ainakaan olisi, vaikkei ehkä myöskään parhaimmista.. Annie tiesi, että jos hän saisi yhteyden musiikkiin tanssinsa aikana, olisi se avain hänen loistoonsa.. mutta ei hän stressiä ottanut omasta suorituksestaan.. hauskanpitoahan tämä oli loppujenlopuksi.. Ainakin vielä toistaiseksi.. ”Ja nyt rakas juhlayleisö.. on viimeisen kilpailijamme tanssiesityksen aika.. kilpailijattaremme toiveena on ollut saada taustalleen koskettavan kaunista musiikkia.. enempiä odottelematta.. kaunis punatukkainen.. lava on teidän..” Sadonkorjuujuhlan ohjelmajuontaja oli kuuluttanut metallista tehtyyn äänitorveensa ja väistyi taka-alalle antaen tanssijattarelle tilaa esitykselleen. Annie asteli lavan eteen.. Hän hymyili.. Vihdoin hänen tanssivuoronsa oli koittanut.. Annien harmiksi kuitenkin hänelle kukan antanutta naamiomiestä ei erottunut yleisön joukosta.. ei kai hän ollut poistunut vielä paikalta? Yleisön näyttäessä kärsimättömältä, Annien ajatukset siirtyivät taas kilpailusuoritukseensa ja lopulta hän nyökkäsi soitonryhmälle merkiksi siitä, että hän olisi valmis aloittamaan oman tanssisuorituksensa. Annie sulki silmänsä.. se oli yksi hänen tanssimisen ehdoista, jolla hän saisi avattua aistinsa.. Hetken ajan oli vain hiljaista, kunnes soitinryhmä aloitti soittamisen.. Annie hymyili jälleen.. Kappale hänen taustallaan oli juuri oikeanlainen.. koskettava ja kaunis, niin kuin hän oli toivonutkin.. kappaleeseen olisi helppo saada yhteys. Kappaleen ensimmäisten tahtien aikana näytti vain siltä, kuin Annie keinuisi musiikin tahtiin aaltoilevasti.. kappaleen jatkuttua kädet alkoivat saada soinnuista kiinni.. Annie tiesi kohta tämän olevan hänen menoaan.. hän oli saanut syvän yhteyden musiikkiin ja kohta hän kulkisi vain aistiensa varassa tanssinsa avulla.. hän kertoisi tanssinsa avulla musiikin tuomaa tarinaa.. hän kertoisi, miltä hänestä itsestään tuntisi.. Ja niinhän teki.. yhtäkkiä Annie näytti siltä, kuin hän olisi herännyt unestaan ja kauniit joutsenen taipuisat liikkeet hallitsisivat häntä.. hän tanssi koko vartalollaan.. taivutellen käsiään ja ylävartaloaan sulavasti.. pyörähdellen jaloillaan tehden mitä kauneimpia liikeyhdistelmiä.. Hän oli kuin kaunis keijukainen vailla siipiä.. yhtä herkkä, kuin kappaleen soinnut hänen taustallaan.. Kappaleen viimeisten tahtien aikana Annie avasi silmänsä, heitti päässään olevan keltaisista kukista tehdyn kranssinsa yleisölle ja polvistui sulavasti juhlalavan päälle.. hän viimeisteli liikkeensä laskien kätensä kasvojansa vasten.. Kuin huomaamatta, kappale oli loppunut ja hiljaisuus oli jälleen vallannut juhla-alueen.. Hetken ajan yleisö oli vain hiljaa.. kuin odottaen, olisiko tanssiminen vielä ehkä jatkunut.. Hetken odotuksen jälkeen yleisö oli haltioissaan.. he taputtivat.. he hurrasivat.. Annien suoritus sai ylivoimaisesti eniten kannustusta. Annie ei voinut uskoa silmiään.. hän ei ollut ikinä uskonut saavuttavansa jotain näin suurta.. ”Ja hyvä juhlayleisö.. kuten arvata saattaa.. hän on tanssikilpailumme voittaja!” Juontaja kuulutti äänitorvellaan ja ryhtyi taputtamaan muun yleisön tahdissa. Annie nousi seisomaan juhlalavansa päältä.. hän oli onnellinen. Hän ei olisi ikinä uskonut voittavansa tätä tanssikilpailua.. oli jotenkin outoa, että hän oli kerrankin onnistunut jossain elämänsä aikana.. vaikka kyseessä olikin vain leikkimielinen tanssikilpailu, kohoaisi hänen itsetuntonsa huomattavasti ylemmäksi tämänpäiväisen jälkeen. ”Ja arvoisa juhlaväki.. minulla on ilo ja kunnia ojentaa tämä lehdenmuotoinen kaulakoru tanssijattarellemme muistoksi tästä tilaisuudesta.. ole hyvä!” Juhlajuontaja kuulutti äänitorvellaan näyttäen samalla kädessään pitämäänsä korua yleisölle.. Lopulta hän käveli iloisesti Annien luokse. Kohteliaasti hän laittoi korun varovasti Annien kaulaan poistuen kuitenkin pikapuolin takaisin äänitorvensa luokse. ”Seuraavaksi meillä on pieni ohjelmatauko.. jatkamme taas pienen hetkisen kuluttua.. taputtakaa vielä raikuvat aplodit kaikille osallistujille.. ovat he sen ansainneet!” Aplodien saattelemana tanssikilpailijat poistuivat lavalta ja hajaantuivat eri suuntiin kaupungin aukealle alueelle. Annie itse jäi vielä seisomaan juhlalavan läheisyyteen.. hän ei oikein vielä tiennyt mitä hän tekisi seuraavaksi. Keskiyön tanssiin olisi vielä aikaa eikä kukan antanutta naamioherraakaan näkynyt missään.. Ehkä hän vain seisoskelisi hetkenaikaa paikoillaan nautiskellen kauniista tähtitaivaasta, joka kimmelsi juhlakaupungin yllä.. Sää onneksi oli tänä iltana selkeä.. olisihan se ollut kurjaa, jos juhlapäivälle olisi sattunut kovinkin myrskyinen sää..
|
|
|
Post by erkenmormel on Mar 22, 2012 19:07:45 GMT 3
"Kiva tyyli, punapää. Pelleystäväsi oli hurjan kiltti lainatessaan peruukkiaan sinulle" Ilkeä, nuoren naisen ääni oli kuulunut Annien takaa ja sitä seurasi kahden tytön aivan yhtä ilkeä kikatus. Vaaleahiuksinen, ruusunpunaiseen asuun pukeutunut tyttö silmäili Annieta pitkin nenäänsä. Hän oli pitkä, hoikka ja hänen asunsa korosti hänen täydellistä vartaloaan, peittäen juuri sopivasti mutta antaen silti antoisan silmäyksen naisellisiin suloihin. Tyttö oli saanut toiseksi raikuvimmat aplodit yleisöltä, mutta tämä ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, vaikka hymyilikin. Hymy oli ilkeää, vahingoniloista hymyä. Sellaisen ihmisen hymyä, joka oli päättänyt tehdä kaikkensa pilatakseen toisen ilon. Molemmin puolin vaaleatukkaista tyttöä seisoi kaksi muuta, jotka hekin olivat ottaneet osaa kilpailuun. Kaikki kolme katsoivat Annieta vino hymy naamallaan. Vaaleatukkainen otti pari askelta eteenpäin, tullen hyvin lähelle tyttöä.
"Luulet kai olevasi hyväkin tanssija, sirkuspelle" sähisi vaaleahiuksinen Annien korvaan. "Mutta tiedätkö mitä? Olen nähnyt parempiakin. Sinä voitit, koska olet erilainen. Viime vuonna marakatti balettihameessa voitti kilpailun. Voi, älä käsitä väärin, olet toki todella suloinen. Vähän niinkuin se marakattikin. Mutta sinun tulisi tietää että me täällä Jakaramonissa rakastamme kaikkea outoa ja tuollaista porkkanapäätä on hyvin hauska katsella. Sillä ei ole mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Älä luule liikoja itsestäsi, pelle"
Vaikka vaaleatukkainen puhui kuiskausta tuskin kuuluvammalla äänellä, lähellä olevat kaksi tyttöä kuulivat kaiken ja puheen päätteeksi nauroivat hyvin omahyväisesti. Nauraessaan tytöt eivät kuitenkaan huomanneet heidän taakseen ilmestynyttä miestä ja säpsähtivät kovin tämän puhuessa.
"Pitääkö minun asettua jonoon onnitellakseni voittajaa...voi harmi, jouduin jonottamaan jo niin kauan saadakseni hänelle juotavaa. Onneksi sentään ehdin nähdä hänen esityksensä" Hiekanväriseen viittaan pukeutunut mies oli niin pitkä, että saattoi hymyillä Annielle kolmen tytön päiden ylitse. Tytöt kaikkonivat oitis tämän ilmestyttyä, mutta vaaleahiuksinen loi vielä viimeisen ilkeän silmäyksen punatukkaiseen ennen kuin katosi väkijoukkoon.
-----------------------------------------------------------------------
Rufus katsoi rinnuksiaan ja siihen levinnyttä tahmeaa nestettä. Tällä meni hetki tajuta mitä oli tapahtunut. Sitten tämän katse kääntyi hitaasti hänelle puhuvan äänen suuntaan. Yllätystä seuraava ärtymys levisi asteittain, paisuen pian vihaksi. Hänellä oli ollut pitkä päivä täynnä epäonnistumisia, ettei ollut ihmekään jos tällainen pieni kommellus saisi hänet rähjäämään tuntemattomille. Mutta jokin vahingontekijän olemuksessa hillitsi massiivisen miehen vihaa sen verran, että tämä kuunteli toista loppuun asti sen sijaan että olisi heittänyt tuon heti teltan toiseen päähän.
Rufus ei ollut mikään tyhmä öykkäri, ulkomuodostaan huolimatta. No, öykkäri hän kyllä oli. Ja kamala tappelupukari. Kuitenkin fyysisen kivun tuottamista enemmän hän rakasti henkistä ylivaltaa. Rufus koetti välttää tilanteita, joissa hänen henkinen ylivaltansa kärsi ja hän oli huomannut että humalassa riitaa haastaessaan hän menetti tuon henkisen vallan. Loppujen lopuksi ihmistä hallittiin paremmin pelon ja häpeän kautta kuin väkivalloin. Hän myös huomasi kaljun miehen kupeella käyrän miekan ja päätti olla hätiköimättä. Ainakaan hän ei löisi tuota miestä, vaikka jonkinlaisen opetuksen tuo ansaitsisi. Hänen varustustaan ei tahmattaisi tuolla tavalla, oli sitten juhlapäivä tai ei.
Rufuksen kasvoille levisi hymy ja tämä hohotti erittäin vakuuttavasti. "Ei se mitään, ystävä hyvä. Vahinkoja sattuu. Mutta jos tarjoaisit minulle uuden oluen? Olin vähän kömpelö edellisen kanssa" Ja sitten Fahrut tunsi miten oluttuoppi valutettiin tyhjäksi hänen päähänsä. Arpinaamainen mies hymyili, paljastaen kummallisen terävän hammasrivistön. "Hupsista keikkaa" sanoi mies ja asetti viime silaukseksi puisen tuoppinsa Fahrutin päähän, kuin hassuksi hatuksi. Kyllä, tämä oli paljon hauskempaa kuin suoraan turpakäräjille ryhtyminen. Jos toinen aloittaisi kahakan, hän saisi syyt niskoilleen. Rufus voisi sanoa vartijoille suurin, kostein silmin että hän vain puolusti itseään. Tilanteen kuvitteleminen sai arpinaaman hymyilemään vieläkin leveämmin.
|
|
|
Post by submarine on Mar 22, 2012 20:57:05 GMT 3
Fahrut oli odottanut nyrkkiä, jopa valmistautunut siihen kaikesta asenteestaan ja rauhanomaisista sanoistaan huolimatta, mutta saikin jotakin aivan muuta. Kukaties häkellys olikin pitkälti syy siihen, että miehenjärkäle sai edes kumottua ilman varsinaisia vastusteluja tuoppinsa hänen päähänsä. Miehen ulkomuoto oli antanut ymmärtää, että tämä tuskin harkitsisi mitään turhan pitkään, kaikkein vähiten vastausta selvään kunnialoukkaukseen. Mutta ei, tämä tapaus olikin ilmeisesti hieman enemmän, joskaan mistä jalosta tai suoraselkäisestä ei kuitenkaan voitu puhua. Ei, kun puhtaaseen vahinkoon vastattiin näin pikkumaisella ja kierolla kostolla. Pitkän hiljaisuutensa jälkeen Fahrut vastasi miehen pilkkaan sylkäisemällä varsin messevästi suunsa tyhjäksi karvaasta litkusta, jota myös olueksi kutsuttiin. Hän ei vieläkään ollut aavistustakaan siitä, miten näiden maiden väki kykeni juomaan tätä hymyssä suin. Siinä ei ollut viinin jaloutta, pelkkää tylppää humalaa. Katse kohosikin nyt suureen korstoon, josta olisi voitu sanoa aivan samaa. Ei jaloutta, pelkkää tylppää typeryyttä.
"Uskon voivani sanoa puhtain sydämin, etten ole ystäväsi, raakalainen", Fahrut lähestulkoon sihahti. Hän ei ollut äkkipikainen mies, ei millään muotoa, mutta tällainen käytös ei ansainnut nöyristelyä tai kohteliaisuutta. Se olisi ollut silkkaa hyväksyntää ja omanarvon tuhoa. Hänen sovintoonsa vastattiin halveksunnalla. "Ulkomuotosi kätkee matalan ja heikon surkimuksen, joka ei kykene kunnialliseen ja suoraselkäiseen elämään. Tiedä, matalaotsa, että turmelemasi vaatteet eivät ole kuin surkeat ja karkeat riepusi, vaan Salinzin pyhää silkkiä, jonka ovat kutoneet kädet, joita surkeine kourinesi et kykenisi edes todistamaan puhkeamatta kyyneliin omista puutteistasi! En ole yhtenäkään elon päivänäni kyennyt ymmärtämään miten kaltaisesi karkeat syöpäläiset eivät syöksy omaan miekkaansa, ja voin vain pyhästi uskoa, että ainoa pelastuksenne on himmeä ja vähäinen älynne, joka ei moista kykene edes näkemään", Fahrut tilitti suoraan ja estoitta kuin suurin ja ylevinkin viisas, välittämättä varsin kyseenalaisista, jopa ivallisista vilkaisuista joita sai osakseen. Hän puhui tulisella ja todellisella sanalla, jota ei sopinut kiellellä.
Ja ennen kuin mustahipiäisen miehen tuli ehti hiipua, kiskaisi Fahrut muitta mutkitta vyöltään pitkän, karmiininpunaisen liinan, nyt raskaan ja litimärän, ja sivalsi sillä ylitse varmasti päätä pidemmän miehen kasvojen. "Mikäli olet valmis loukkaamaan kunniaani ja ivaamaan sovintoani, saat olla myös valmis kantamaan seuraukset! Kohtaa miekkani tai pyörrä puheesi, kurja koira!" hän pauhasi. Kukaties tämä välä-älyinen ei ymmärtäisi haastetta kaksintaisteluun vaikka saisikin (kuten saikin) sellaisen vasten näköään, mutta Fahrut ei aikonut antaa sen haitata itseään. Kaksintaistelu oli kunniallinen ratkaisu, jossa punnittiin sydän ja kanta. Joko toinen olisi valmis puolustamaan oikeuttaan ja näkemyksiään, tai joutuisi myöntämään oman surkeutensa. "Sillä minä olen Fahrut Mal Samaresh Mal Samareshin ja Val Tarishin sukua, enkä aio sallia kaltaisesi kunniattoman liata nimeäni!"
|
|
|
Post by erkenmormel on Mar 23, 2012 12:19:36 GMT 3
((Otan Jutan neuvosta vaarin ja hyppään hänen ylitseen. Jutta saa liittyä takaisin missä välissä vain haluaa ja jatkaa siihen mihin jäi. Ja anteeksi se tuoppijuttu, se kai lasketaan tietynlaiseksi autohitiksi))
Rufus jäi kuuntelemaan häntä pienemmän ja kaljun miehen rähjäämistä pää lievästi kallellaan. Jopa oli ukkeli paha suustaan, pakko myöntää. Tosin korston valtava ego ei lainkaan kärsinyt noista karuista, joskin aika totuudenmukaisista sanoista. Hän ei piitannut muukalaisen kovasti mainostamasta kunniasta ja suoraselkäisyydestä, sillä hän eli omassa maailmassaan. Maailmassa, joka oli hänen mielestään todellisempi kuin Fahrutin kaltaisten moraali-intoilijoiden maailma. Maailma, jossa ei ollut sääntöjä, ei oikeutta. Miehen ainoa kunnia oli hengissä pysyminen ja se joka väitti muuta oli hölmö. Toki, Rufus lievästi ärsyyntyi siitä että toisella oli niin suuret luulot itsestään. Mutta kaljupään hölmistynyt ilme arpinaaman tehdessä pikku pilansa oli piristänyt häntä niin, että hän vain virnuili hänelle osoitetuille loukkauksille.
Ja sitten pikkumies veti vyöltään jonkinlaisen liinan ja koetti lyödä häntä sillä. Liike huomattiin ajoissa ja arpinaaman käsi ehti nousta liinan ja hänen kasvojensa väliin, ilmeen silti värähtämättä paljoa. Rufus oli nopea ja liina kietoutui tämän kyynärvartensa ympärille iskun voimasta. Mutta liinan loppuosa huitaisi silti tämän kasvojen sivua, joskaan ei niin kipeästi kuin hidastamaton isku olisi osunut. Kaiken lisäksi läpimärkä liina roiski ikävästi nestettä ympäriinsä. Arpinaama ojensi liinan loppupään takaisin kaljulle miehelle.
"Hieno tarina, veliseni. Runoilet kai työksesi? Tosin olettamuksesi ovat vääriä, vaikkakin erittäin huvittavia. Tänään on sadonkorjuujuhla. Naamioiden ja pilailun päivä. Tuo äskeinen oli puolestaan nimeltään kepponen. Ja koska sinulla ei ole naamiota tai juhlaan sopivaa asua, ajattelin antaa sinulle hassun hatun. En ajatellut että pieni leikkimielinen pila saisi sinut raivostumaan noin..." Arpinaamainen naurahti, tällä kertaa yllättävän aidon ja sydämellisen kuuloisesti. Pari muuta teltassa istujaa nauroi myös ja joku huusi: "Totta se puhuu, älä nyt leikistä suutu" Tiskin takana erittäin laiha, kuihtuneen ja hermostuneen näköinen mies vilkuili kahta mahdollista tappelun aloittajaa ja koetti saada jotain sanottua. Viimein tämän suusta pääsi heiveröinen änkytys. "R-rukoilen, te-teitä hyvät herrat, älkää hajottako mitään...olen säästänyt vuosikausia saadakseni vuokrattua tämän paikan...tänään ei saisi kukaan taistella, ku-ku-kun on...virallinen juhlapäivä..."
Arpinaama vilkaisi änkyttäjää ja hymyili näennäisen lempeästi. Seuraavaksi tämä laski tiskille suuren pussillisen kolikoita. "Pyydän anteeksi aiheuttamaani häiriötä. Tarjoan kaikille seuraavan kierroksen" Sitten tämän huomio kiinnittyi takaisin läpimärkään mieheen.
"Mitkä puheet haluaisit minun pyörtävän, oi erinomaisuus? Ai niin, pyysin sinua tarjoamaan oluen...noh, mitäpä pienistä. Ei sinun tarvitse rasittaa kukkaroasi minun tähteni. Mitä tulee äitisi tekemään puseroon, se kyllä säilyy ennallaan jos sen liottaa pian kylmässä vedessä. Vieläkö vihasi kuohuu? Tahdotko vielä antaa minulle selkäsaunan? Ota jonotusnumero, sillä tässä saisoo maailman pahin paskiainen. Rufus Grindenhall, kunniaton roisto ja intohimoisin rakastaja, joka vaimollasi on koskaan ollut. Ainakin näin hän minulle sanoi, liekö vain imarrellut..."
Esittäytyessään arpinaama otti pari askelta taaksepäin ja teki jonkinlaisen liioitellun hovikumarruksen. Tämän esitys herätti jälleen hilpeyttä teltassa ja kaikki tuntuivat seuraavan innokkaana mitä seuraavaksi tapahtuisi. Rufuksen viimeisten sanojen kohdalla teltassa istujat päästivät liioitellun dramaattisen: "Uuuuuuuuuh"-äänen. Toki, loukkaus oli erittäin halpa ja vailla omaperäisyyttä, mutta se oli perinteikäs ja herätti usein vielä enemmän vihaa kuin vastustajan äidin solvaaminen. Rufus iski silmää muka leikkisästi Fahrutille, nauttien saamastaan huomiosta täysin rinnoin.
|
|
|
Post by submarine on Mar 24, 2012 4:09:20 GMT 3
((Heh, eipä tuo mittään, ei voi väittää kovin kammottavaksi vedoksi.))
Pienen hetkensä miehet ivallinen, välinpitämätön asenne Fahrutin tulta ja raivoa kohtaan teki varsin hyvin tehtävänsä, ja tummahipiäinen näytti suorastaan kutistuvan toisen sanojen ja sivustakatsojien huutojen alla. Tämä paikka oli niin hyvin erilainen, eikä hän kokenut löytäneensä minkäänlaista jalansijaa tarmolleen, minkäänlaista sääntöä tai tapaa jolla tämän ratkaista, kuten se olisi kuulunut. Korsto kieltäytyi kaksintaistelusta kuten pelkurilta sopi olettaakin, mutta siitä huolimatta se ei tuntunut voitolta, siinä ei ollut alistumista tai minkäänlaista tappion myöntämistä. Tämä ei yksinkertaisesti hyväksynyt niitä sääntöjä, joiden puitteissa hän itse toimi. Ja se sai epäröimään. Hetkiseksi viimeisen silauksen soi hintelä, joko pelosta tai heikkoudestaan änkyttävä vanhus, anelemassa armoa sille vähälle minkä oli työllä ja tuskalla onnistunut saavuttamaan. Ei, tämä mies ei kuulunut tähän, eikä ollut Fahrutin oikeus tuottaa tälle harmia ja vahinkoa. Hetkiseksi miehen piirteet pehmenivät ja katse harhaili heikkona, ilman äskeistä vihaa tai tarmoa. Suu aukesi kertaalleen, tavoitellen jonkinlaista anteeksipyyntöä viattomalle sivulliselle, ja sulkeutui sitten uudelleen varsin surkeasti. Ei, hän ei tuntenut näitä tapoja, eikä hänen kunniallaan ollut painoa täällä.
Ja kukaties se olisi jäänytkin siihen, jos pitkänhuiskea typerys olisi vain osannut pitää suunsa. Vaan kun Fahrut näytti jo olevan aikeissa laahustaa varsin voitettuna pois, uskalsi korsto avata sanojensa aitan. Ja kiero aitta se olikin. Muutaman häviävän lyhyen hetken Fahrut ehti näyttää suorastaan hämmentyneeltä, kuin ei olisi uskonut kuulevansa oikein, mutta se oli poissa, ennen kuin suurin osa tarkkasilmäisemmistäkään sivustakatsojista ehti edes huomata sitä. Ja sen tilalle astui viha. Puhdas, minkään tahraamaton, oikeutettu viha. Ja äkkiä tässä ei enää seisonutkaan lyöty, läpimärkä ja oluenlöyhkäinen kaljupää resuisessa parrassa, vaan soturi. Terästä ja kylmää vihaa. "Nimesi on saastainen kuiskaus, ja sinä sukujuuresi mätä paise. Vaimoni eli elämänsä erinomaisessa kunniassa ja suoraselkäisyydessä, jota ihailtiin halki kaupunkini! Ja jaloimmalla tavalla hän myös jätti tämän maailman taakan taakseen! Kaltaisesi vähäinen, kalpea barbaari ei hänen kunniaansa mutinallaan tai käärmeenkielellään tule likaamaan!" Fahrut jylisi, huutaen sanansa oikeamielisellä, pyhällä raivolla vasten toisen kasvoja, tavalla ja painolla joka teki äkkiä pituuserosta varsin yhdentekevän.
Lähimmät sivussa ivanneista ottivat varsin nopeasti varsin hätäisiä taka-askeleita, kun kylmä teräs välähti soihtujen valossa. Fahrutin miekka, pitkä ja kiillotettu satiininhäiveeseen, terävä kuten vain elämän ja kuoleman rajamaa saattoi olla, jätti huotransa kuin teräksinen käärme ja löysi paikkansa tottuneesta otteesta kantajansa kourasta. Tämä ei tehnyt elettäkään lyödäkseen, ei omaksunut edes uhkaavaa asentoa, mutta kukaan tuskin saattoi epäilläkään, etteikö mies olisi ollut valmis käyttämään asettaan. "Astu ulkopuolelle, koira, tai joudun tahraamaan armeliaan isännän vieraanvaraisuuden saastaiseen ja mustaan vereesi! Kumarru ja tarjoa katala kielesi miekalleni, tai otan sen voimalla! Rukoile, sillä suuri Salinz pitelee jo lankaasi, mitätön pakana!" Fahrut jylisi, eikä hänen äänestään tai olemuksestaan kuultanut enää minkäänlainen epäilys. Oli selvää typerimmällekin, ettei tähän enää purisi terävinkään sana - vaan mitä todennäköisimmin korstoon iskisi sen sijaan huomattavasti terävämpi kalpa, jos tämä uskaltaisi enää edes yrittää. Ei raivohulluutta, ei hätiköintiä, vain ja ainoastaan kylmä, kytevä aikomus erottaa sielu ruumiistaan - jos tällaisella saastalla sellaista koskaan oli ollutkaan, ennen kuin se oli mädännyt puhki ja olemattomiin.
|
|
|
Post by erkenmormel on Mar 24, 2012 11:48:21 GMT 3
Rufus nautti suunnattomasti toisen alistamisesta, ja kun toinen näytti suorastaan kutistuvan hänen edessään, tuntui voitto olevan täydellinen. Mutta kun kyseessä oli kamala öykkäri, niin ei tämä voinut jättää sanomatta sitä viimeistä kommenttiaan ja siitäkös tuo musta mies räjähti. Katumusta kuitenkaan Rufus ei osoittanut, vaikka loukkaus oli selvästi kipeä ja kohtuuton. Suurin osa teltassa olijoistakin pudisteli päätään paheksuvasti, mutta iso mies ei ollut huomaavinaan. Ei hän välittänyt toisten ihmisten tunteista. Ainoa asia mikä häntä harmitti oli se että hän ei ollut saanut levätä lainkaan ennen kuin täytyi ryhtyä jo remuamaan. Mutta toinen näytti myöskin hieman matkan uuvuttamalta, eikä Rufuskaan halunnut ohittaa haastetta toista kertaa, olipa hän kuinka väsynyt tahansa. Pian veri kohisi tämän suonissa alkavan taistelun tuomasta jännityksestä ja arpinaama nyökkäsi hymyillen. "Selvä homma. Ajattelin mennä nukkumaan, mutta kai tässä yhden mutiaisen kerkeää nistiä" Niin korstokin veti miekan esiin. Jos sitä miekaksi saattoi sanoa, ase kun oli massivinen ja muistutti enemmänkin ylikasvanutta lihaveistä. Sen toisella puolella oli sahalaita ja toisella puolella kärjessä ikävän näköinen piikki. Ase oli karkean ja massiivisen näköinen, aivan kuin omistajansa. Oli ilmiselvää että se painoi paljon, mutta suurta miestä tämä ei tuntunut haittaavan. Ase oli kuin osa tämän ruumista ja sen kiillellessä ilkeän näköisesti tuntui kuin sillä olisi ollut oma sielu ja tahto. Nyt se janosi verta. Itsevarmasti virnuillen arpinaama poistui teltasta, nyökäten Fahrutille. Hänkään ei halunnut hajottaa hyvää juottolaa, siitähän ei ollut iloa kenellekään. Teltasta ulos astuessaan hän huomasi että tori oli yhä täynnä ihmisiä ja aurinko oli jo laskenut. Nähdessään kaksi miekkaa kantavaa miestä väkijoukko loittoni hädissään, aavistellen jo mitä tulisi tapahtumaan. Rufus otti sopivan etäisyyden Fahrutista ja asettui valmiusasentoon. Torin ylle ripustetut kauniit paperilyhdyt loivat monenvärisiä heijastuksia miehen arpisille kasvoille. "Annahan tulla. Päästä Salskin viha irti ja rankaise tätä pakanaa" Kyllä hän muisti että oikea nimi oli Salinz, mutta hän halusi näyttää ettei piitannut toisen uskonnosta tai jumalista. Teltassa kaksikon takana kävi kova kuhina, sieltä vyöryi muutama ihminen katsomaan ja näytti siltä että joku otti vastaan vetoja. Mutta kummalla oli suuremmat kertoimet, sitä ei äänien sorinan keskeltä erottanut. ((Aattelin Ruffen aseeksi jotain tän tyylistä, on vain jotenkin niin sopiva: www.controllernation.com/wp-content/uploads/2011/10/orc_sword_amazon._SL500_.jpg ))
|
|
|
Post by submarine on Mar 24, 2012 16:29:14 GMT 3
((Hmmh, pienen harkinnan jälkeen Fahrut kantaa todennäköisesti vanhaa kunnon tulwaria: www.oriental-arms.co.il/photos/items/63/001363/ph-0.jpg Turvallisen keskellä eikä liikaa mitään.)) Korsto kiskoi oman miekkansa esiin, eikä Fahrut yllättynyt nähdessään, että se oli aivan yhtä karkea ja julma kuin kantajansakin. Pelkkä katala ja karkeasti taottu pala metallia. Ei jaloutta tai hienovaraisuutta. Ja siltikin, se sopi varsin hyvin mustasieluiseen mieheen itseensä. Fahrutin itsensä ja hänen miekkansa rinnalla ero oli hätkähdyttävä. Siinä, missä tämä mies ja tämän ase olivat suuria ja karkeita, barbaarisia tappovälineitä, oli niin hän kuin miekkansakin sulava, terävä kuolontuoja. Hänen miekkansa ei uhkunut uhkaa, mutta silti sen niukasti koristeltu, huolella viimeisteltu olemus oli kuin parhaalla aseella. Hän oli soturi, ei tappaja. Olipa miten oli, näytti kunniaton korsto kaikesta huolimatta myöntyvän astumaan ulos teltasta. Fahrut epäili tämän syiden olevan puhtaasti itsekkäitä, kunniaton käärmeenkieli tarvitsisi varmasti tilaa mikä mielisi käytellä karkeaa asettaan, mutta oli siitä huolimattakin tyytyväinen. Kaikesta vihastaan huolimattakaan hän ei aikonut vaivata viattomia ja syyttömiä omilla toimillaan, ja seurasikin toisen perässä ulos, miekka sivulla mutta eittämättä valmiina ja jännittyneenä kuin iskuun kiertynyt käärme, valmiina iskemään minkä tahansa uhan edessä. Korsto etsi paikkansa ja otti asentonsa, ja Fahrut teki samoin. Toinen hyökyi uhkaa ja vaaraa, raakalaismaista voimaa, mutta hän ei osoittanut mitään merkkejä pelosta tai epäröinnistä. Tämä mies oli eittämättä vahva ja vaarallinen, seisonut mitä varmimmin elämän ja kuoleman rajamailla lukuisia kertoja. Se, että tämä eli yhä, olisi kertonut kokemattomimmillekin aivan tarpeeksi - ja sai Fahrutin suremaan salaa niitä monia, jotka varmasti olivat kaatuneet tämän miekkaan ilman oikeutusta tai kunniallisuutta. Ja siltikin, hän oli kohdannut tarpeeksi monta vastustajaa tietääkseen, ettei todellisessa taistelussa punnittu vain vahvaa kättä tai kokoa, vaan sydän ja kokemus. "Kielesi on aivan yhtä karkea kuin rujo mielesikin, barbaari. Mutta viha ja rankaisu ovat yksin minun, sillä herroista suurimmalle tuleva on selvä ja varma kuin uusi päivä yön jälkeen!" Fahrut salli itsensä vastata toisen härnääviin sanoihin. Hän ei kohottanut miekkaansa tervehdykseen tai kumartanut, kuten oli tapana ennen kaksintaistelua, sillä tämä tuskin edes kelpasi sellaiseksi. Pelkkä synkkä ja valitettava välikohtaus. Hän tiesi jo nyt, miten vähän tulisi riemuitsemaan tämän pedon lopettamisesta. Mutta se oli tehtävä, eikä muita vaihtoehtoja ollut. Kohtalonsa tämä mies oli sinetöinyt itse omilla sanoillaan. Ja, kuten oli kehotettu, joskin omasta tahdostaan, Fahrut liikkui ensin. Näillä mailla useat kokeneetkin soturit joutuivat empimään hänen käyrän miekkansa ja sen näille niin oudon käyttelytavan edessä. Hän ei lähestynyt toista miekka karkeasti kouraan puristettuna kuin mikäkin vasara, vaan piteli sitä kepeästi, kädet rennossa koukussa, käyrän terän selkä vapaan kätensä rannetta vasten leväten. Miekka itsessään pysyi korkealla, kahva pään tasolla, mutta kärki osoitti oudosti eteen ja alas, kuin hän olisi aikonut survaista sen toisen jalkoihin. Moni oli odottanut sitä, ja kunniallisempaa vastustajaa vastaan Fahrut olisi kukaties aloittanut rauhallisemmin ja suonut toiselle paremman tilaisuuden ymmärtää tilannetta, mutta ei tänään. Ei nyt. Pimeässä illassa, lamppujen suodessa loimottavaa valoaan, välähti Fahrutin miekka ensimmäisen kerran. Se heilahti alhaalta ylös, kuin iskussa, mutta pysyi silti kaukana toisesta, pelkkänä hämäyksenä ja valmistautumisena. Todellinen hyökkäys tuli ylhäältä, kun hän pyöräytti aseensa nopeasti ja sulavasti päänsä ylitse ja takaisin alas, tavoitellen toisen kaulaa tai olkaa, rikkomatta tai katkaisematta alhaalta alkanutta liikettä missään kohtaa. Hänen elkeensä olivat kokeneen soturin, jonka ei tarvinnut ajatella miekkaansa tai yrittää harata sitä vastaan. Se oli osa häntä, eikä hänen kätensä epäröinyt yrittäessään avata kurjaa, mustasieluista koiraa olasta vyötäisiin.
|
|