|
Post by wuz on Dec 14, 2012 22:21:31 GMT 3
Kaikki kävi loppujen lopuksi hyvin äkkiä. Sirla, joka ei tosiaan nähnyt eteensä juuri laisinkaan ja kulki vain Lucyn pitelemän köyden perässä ja vaistonsa varassa, säpsähti Abrahamin kovaäänistä komennusta, joka kajahti kolkoissa kiviseinissä kuin moninkertaistettuna. Komennusta seurannut kompurointi ja vaatteiden kahina päättyivät kumeaan, jollain tapaa epämääräisen pehmeään kumahdukseen jonkin pehmeämmän materiaalin kolahtaessa kiviseen portaaseen rajusti ja vaikka Kottarainen ei ollutkaan nähnyt mitä selkänsä takana oli oikein tapahtunut, pelkäsi hän silti heti pahinta. Köysi, joka sitoi Purppuraisen hänen selkänsä taa kiristyi, osoittaen Spyron seisahtuneen, ja pienen hetken ajan Sirla säikähti pojalle käyneen jotakin. Hän juurtui niille aloilleen ja koetti kääntyä edes puoliksi sivuttain perässään seuranneen letkan puoleen, valmistautuen pistämään vaikka väkisin hanttiin mikäli Lucy hänen edessään päättäisi nykäistä jälleen kerran jo totuttuun tapaan köydästään kuin ohjaksesta, mutta komentavaa nykäystä ei koskaan kuulunut, mikä osoitti omalla tavallaan punapäisen naisenkin pysähtyneen. Spyron äännähdys suukapulaansa varmisti Sirlalle ainakin sen, että poika oli kai olosuhteisiin nähden kunnossa. Se jätti jäljelle enää vain Lucasin, sillä suurikokoisesta huuhkajamiehestä olisi ensinnäkin kuulunut paljon suurempi rytäkkä mikäli tämä olisi äkillisesti ottanut lähikontaktia kiviportaiden kanssa, minkä ei sinänsä pitänyt olla edes käytännössä mahdollista, sillä oletettavasti pöllömies näki pimeässä vähintäänkin yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänvalossakin, ellei jopa paremmin. Kottarainen nielaisi, vaikka hänen suunsa oli kuivankarhea, ja suorastaan hätääntyneenä hän räpytteli silmiään kuin olisi yrittänyt loihtia itselleen kyvyn nähdä pimeässä, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Silmäpuoli ymmärsi hämärästi pimeän keskellä, ettei enää ollut pystyasennossa, ja että koko vankiretkueen matka oli tyssännyt kuin seinään. Jotakin lämmintä ja tahmeaa valui hänen otsalleen, ja kaiken sen raudankatkun ja lämpöisyyden alta hän tunsi rosoisen, kylmän pinnan, johon hänen otsansa oletettavasti nojasi. Hetkeen hän ei muistanut missä oli tai kenen seurassa, ehkä hän oli kotonaan lämpimässä vuoteessa muhkean untuvapeitteen alla ja oli havahtunut keskellä yötä painajaisesta? Niin, niin sen täytyi olla. Hän oli huoneessaan (missä?), oli pilkkopimeää, eikä hän sen tähden nähnyt mitään. Tai ehkäpä hänen silmänsä olivat kiinni. Sekin oli hyvin mahdollista. Ei tuntunut miltään. Oikeastaan olo oli melkoisen hyvä. Arven halkaisemat, auringon rohduttamat huulet kääntyivät pieneen puolivirneeseen.
“Mitä siellä oikein tapahtuu?” Lucyn äänestä kuului selvästi, että punatukkaa kismitti pilkkopimeys ja että nyt oli päässyt tapahtumaan jotain sellaista, mitä ei missään nimessä olisi saanut tapahtua. Oliko se hienoista hätääntyneisyyttä? Jääkuningattaren kylmä kuori rakoili, ja ihan väärään aikaan. “Lucas kaatui.” Abrahamin ääni oli iloton ja paljasti korkeintaan hienoisen hämmentyneisyyden. “Mitä?!” “Nouse ylös,” huuhkajamies komensi pimeässä, tai ainakin siltä se Sirlasta ja Lucysta kuulosti, kun kumpikaan ei nähnyt yhtikäs mitään. Olo tuntui vajavaiselta ja enemmän kuin epävarmalta, kun yksi tärkeimmistä aisteista suljettiin pois käytöstä, ja piti äkkiä luottaa pelkkään kuuloon. Kuului kahinaa ja liikettä, metallinen kalskahdus, kun Abraham tuuppasi edessään portaikossa makaavaa liikkumatonta nuorukaista jalallaan. Seurasi hetken hiljaisuus.
“Se ei liiku.” “… mitä?”
Sirla nielaisi.
Abraham kumartui koskettamaan silmäpuolen luista hartiaa suurella kourallaan, ja kiepautti sitten pimeässä punatukan elottoman ruumiin selälleen.
“Meillä saattaa olla pieni ongelma.” Olosuhteisiin nähden Abraham suhtautui asiaan yllättävänkin tyynesti. Toisin kuin Lucyandra, jonka sydän alkoi äkisi takoa rinnassa niin äänekkäästi, että sekä Sirla että Spyrokin sen kuulivat. Korviin nousi kimeä tinnitus, joka peitti neljän olennon hengenvedot alleen ja hiljaisuus yltyi korvia huumaavaksi.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 14, 2012 23:37:15 GMT 3
Siinä missä kaksi läsnäolijoista saattoivat vain arvailla säkkipimeässä tapahtuneen haaverin laatua, pystyivät ne kaksi ei-ihmistä jopa näkemään paremmin... mikä tosin ei oikeastaan ollut omiaan kyllä rauhoittamaan tässä tilanteessa vaikka sokeana ja tietämättömänä seisominenkin tuntui varmasti hermoja raastavalta. Ensimmäiset huuhkajaa solvaavat vaimeat loukkaukset haihtuivat hiljakseen kunnes vaimenivat purppuratukan tajutessa hetken kuluttua niin niiden hyödyttömyyden, kuin myös ennen kaikkea sen, että nurin heittänyt yksisilmä ei ilmeisesti ollut aikeissa nousta ylös. Ylempää portaista kuului ääniä jotka kielivät kahden naisenkin pysähtyneen huomattuaan että jotain oli pielessä, vaikka kumpikaan tuskin pystyi näkemään paljoakaan. Pian portaissa kiirikin jo Lucyn kärsimätön tivaus johon huuhkajan huolestuttavan viileä ääni vastasi lyhyesti, välittäen eteenpäin tiedon josta Spyro olikin ollut jo perillä... tai ainakin heti kun yllätyksensä jäljiltä pystyi sisäistämään asian. Se tuijotteli levottomana liikkumatonta miestä vilkuillen välillä varuillaan huuhkajaa kunnes rypisti hiukan kulmiaan terävän hajuaistin poimiessa ilmasta huolestuttavan häivähdyksen. Verta? Ehh, no, se mitä hän oli ehtinyt vilaukselta nähdä ei kyllä ollut näyttänyt hyvältä, mutta.... tuota, eihän tämä nyt silti voinut näin..? Eihän hänkään ollut onnistunut aikoinaan nappaamaan vikkelää silmäpuolta hengiltä tai oikeastaan saanut aikaiseksi paljoa muutakaan heidän lukuisissa kahakoissaan menneisyydessä, niin eihän nyt yksi typerä lintukaan voisi puolivahingossa..? Sehän nyt olisi ollut vain... älytöntä. ...vai mitä?
Poika kirskautti hampaitaan liikahtaen levottomasti ja vilkaisi pimeässä Sirlaa neuvottomana, Abrahamin kumartuessa tutkimaan haaverin laatua ja pyöräyttäessä liikkumattoman silmäpuolen ympäri. Varas näytti yhtä hämmentyneeltä, ellei vielä epätietoisemmalta kuin miltä hänestä itsestään tuntui, tämän edes näkemättä tapahtumia senkään vertaa kuin lähes vieressä seisoskeleva kiiluvasilmäinen lohikäärme, joka ei tällä hetkellä oikein osannut päättää mihin olisi edes katsonut saati mitä olisi tehnyt. No, edes pienenä bonuksena tilanteeseen, jos sitä oikeastaan saattoi sellaiseksi laskea, tuntui Lucy oikeastaan vaikuttavan vähintään yhtä hermostuneelta kuin vankinsa kuikuillessaan yläportailta alas Abrahamin viilipyttymäisen äänen suuntaan. Spyro nielaisi tuntien olonsa entistä ahdistuneemmaksi, varmaankin dramaattisen käänteen äärimmäisen odottamattomuuden vuoksi, päätyen lopulta vilkaisemaan uudestaan Lucasia. Tämän maatessaan selällään hän saattoi jopa nähdä tumman ruhjeen tämän otsan paikkeilla... mutta kaikesta huolimatta tämä näytti suorastaan häiritsevän tyytyväiseltä. Kaikesta päätellen jos tämä haluttiin siirtää portaikosta yhtään mihinkään, mokoman kovakouraisen linnunaivon olisi nyt kannettava tämä lopun matkaa, mikä ei Lucyn reaktiosta päätellen ollut suotava lopputulos. Toisaalta, kun ajatteli kuinka haamuhiippari oli aiemmin varmasti ollut enemmän kuin kykenevä päästämään Lucasin päiviltä jos olisi niin halunnut, eikä heidän kaikkien tappaminen nuotion ääreen olisi välttämättä ollut temppu eikä mikään lohikäärmeen huomion herpaantuessa (ajatus sai purppuratukan nielaisemaan uudestaan) eikä näin oltu kuitenkaan tehty, kieltämättä kieli että tällä ilmeisesti kieron kaksikon talutusnuoraa pitelevällä luihuilijalla oli selvästi ollut jotain mielessään mikä ei ehkä katsoisi hyvällä yhden vangin ikävämmänpuoleista vahingoittumista.
Kaipa tilanteesta olisi tavallaan voinut kokea jonkinlaista vahingoniloa jos kaksikko jäisi nyt tämän tyhmäilyn vuoksi palkatta eeppisestä selkäänpuukotuksestaan, mutta Spyro ei ollut ikävä kyllä tällä hetkellä oikeassa mielentilassa tunteakseen mitään tuollaista. Ilman suukapulaansa se olisi tahtonut kääntyä sanomaan jotakin Sirlalle, tosin olematta näin tarkemmin ajatellen varma mitä olisi sanonut. Sen sijaan hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen ilmoille pyrky lyhyt, vaisu kirous, nulikan kohta viimein saadessa itseään niskasta kiinni tarpeeksi kurottaakseen hiukan kaulaansa nähdäkseen paremmin mitä tapahtui, kuitenkin äkkiä varsin hiljaiseksi iskettynä. Kaipa joissain tilanteissa sanat loppuivat joskus jopa kuumapäisiltä lohikäärmeiltä. No, ainakaan heidän omat suunnitelmansa eivät olleet ainoat, jotka olivat tänä yönä kokeneet melkoisen kolauksen...
|
|
|
Post by wuz on Dec 15, 2012 0:07:58 GMT 3
Neuvottomana ja hukassa Kottarainen tuntui lamaantuneen paikoilleen. Taivaille kiitos Lucykaan ei enää väkisin temponut häntä liikkeelle kiinni pitelemästään köydenpätkästä, vaan äsken niin pingottunut köysi heidän välillään tuntui nyt jopa hälyttävän löysältä, toisin kuin Spyron ja Lucasin välinen nuora jälkeenmainitun sijaitessa huomattavasti alempana kuin mikä oli suotavaa. Ainoa asia, mikä Sirlaa tuossa hetkessä lohdutti (jos sitä nyt lohduksi saattoi kutsua edes hyvällä tahdolla) oli se tosiasia, ettei hän vieläkään tiennyt tarkkaan mitä oikein oli tapahtunut. Se mitä hän ei ollut omin silmin nähnyt oli enemmän kuin helposti uskoteltavissa tapahtumattomaksi, mielikuvituksen tepposiksi, pahaksi uneksi, vaikka kuuloaistinsa toisin kovasti yrittikin väittää. Raudan katku tuoksui voimakkaana jopa kostean maan ja kiven yli niin, että sen käry ulottui Sirlankin sieraimiin, ja äkkiä hän voi hyvin pahoin.
Lucy yritti koota itseään hetken, ja sitten toisenkin, ennen kuin sai itsensä edes jollain tapaa uudelleen hallintaansa, vaikka tunsikin olonsa kaikeksi muuksi kuin tilanteen tasalla olevaksi. Hän henkäisi syvään, sulki pieneksi hetkeksi silmänsä ja avasi ne pian uudelleen. Vaikkei tällä eleellä mitään merkitystä niinkään ollut, pimeäähän hän näki edelleen silmänkantamattomiin, oli ele ennemminkin ehkä symbolinen jollain käsittämättömällä tapaa joka auttoi jossakin punatukan hämmentyneen mielen perukoilla tätä järkeistämään tilannetta uudella, erilaisella tapaa. “Oletko varma?” hän sai kysyttyä lopulta toveriltaan varmistaakseen sen mitä pelkäsi, muttei onnistunut kaikesta yrityksestä huolimatta pitämään ääntään vakaana. Se särähti ikävästi kuin heikkoutta paljastaen ja sai Sirlan höristämään korviaan. Hän ei ollut hetkellisesti uskoa kuuloaan; oliko toinen heidän vangitsijoistaan peloissaan? “Olen.” Lyhytsanainen vastaus sai Lucyandran nielaisemaan tuskastuttavan äänekkäästi, eikä se ollut omiaan rauhoittamaan Kottaraisen (ja tuskin Spyronkaan) mieltä. Jos punatukka kaiken tämän jälkeen vaikutti niin hermostuneelta ja pelokkaalta että jopa varastyttö pilkkopimeässä huomasi sen, niin mitä karmaisevaa mahtoikaan odottaa heitä tornin huipulla?
Lucyandran aivot työskentelivät kuumeisesti yrittäen löytää äkkiä edes jonkinlaista ratkaisua, joka olisi pelastanut tilanteen edes jollakin tapaa. Ajatukset hänen mielessään alkoivat juosta kehää villinä ja sekavina, pysähtymättä hetkeksikään aloilleen, eikä punapää tahtonut saada otetta yhdestäkään sanasta, lauseesta tai ideasta, joka vilisti hänen mielessään kuin kofeiinin yliannostuksen saanut sisilisko ja lopulta hän hylkäsi egonsa pakottaman tarpeen esiintyä viileänä ja etäisenä vankiensa edessä. “Kanna se. Sinä vastaat teostasi itse, minä en ollut osallinen tähän millään tapaa,” nainen kivahti niin, että äänensä kaikui hiljaisuudessa kuin laukaus ja sai Kottaraisen säpsähtämään ja lopulta tärisemään kauttaaltaan kuin horkassa, kuumien kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. “Katkaise sen köysi.” Komennusta seurasi metallinen kalahdus Abrahamin vetäessä veitsentapaisen esiin tupestaan, liekö sitten kolauttanut sitä solkeen tai kiviseinämään, mutta hetken kuluttua tiukaksi pingottunut köysi Spyron selän takana löystyi huuhkajan vapauttaessa Purppuraisen letkan viimeisestä jäsenestä. Abraham kumartui keräämään vereen tahrautuneen Lucasin ylös ja kuin löysän sätkynuken tämä heitti klopin olkansa yli, varomatta visusti enää komentelematta edessään nallottavaa vankikaksikkoa. Lucy ei sanonut enää sanaakaan, vaan lähti vähin äänin kapuamaan ylös portaita, vapaalla kädellään kylmään kiviseinään tukeutuen, Kottaraisen seuratessa neuvottomana ja pelokkaana perässään pelkästään sen takia, ettei tämä äkkiseltään tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. Vastaanhangoittelu ei käynyt hänen mielessäkään, ajatuksiensa täyttyessä ties minkälaisista kauhuskenaarioista siitä, mitä tapahtuisi, kun he viimein saavuttaisivat määränpäänsä, joka lukuisien porrasaskelmien yläpäässä odottaisi.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 15, 2012 1:32:46 GMT 3
Pahaenteinen hiljaisuus paisui pimeässä porraskäytävässä kuin painostava, vihamielinen ilmapallo, vaiteliaiden järkyttyneiden hetkien venymisen viitatessa entistä vahvemmin siihen että jotakin oli nyt mennyt pieleen ja pahasti. Edes yleensä kärkäs Spyro ei sanonut mitään tuntuen lähes itsekin pidättelevän hengitystään, seuraten lähes vastentahtoisesti pöllömiehen tutkiskellessa retkottavaa yksisilmää, mutta voimatta oikein muutakaan paikalleen köytettynä. Lopulta Lucy sai koottua ajatuksensa tarpeeksi puhuakseen uudestaan... mutta huolimatta virkkeensä kylmästä sisällöstä naisen ääni tuntui värähtävän melkoisesti, kuvastaen myös omasta puolestaan melkoista levottomuutta vierittäessään kaiken vastuun haaverista suorilta käsin huuhkajamiehen niskoille... vaikkakin ansaitusti, mutta tämä sai silti kylmiä väreitä Spyron niskaan. Tämä irrotti vaivoin katseensa näystä edessään vilkaistakseen olkansa ylitse kohti hermostunutta punahiuksista naista aistiessaan tämän äkillisen kauhistuksen tilanteen johdosta (jostain syystä hän ei jaksanut uskoa sitten hetkeäkään tämän olevan huolta veliparkansa terveyden puolesta) mutta unohti tämän varsin nopeasti saadessaan silmiinsä Kottaraisen kauhistuneen olemuksen, vaikka tämä ei selvästikään nähnyt mitä tapahtui. Olisipa hän voinut sanoa jotakin rauhoittavaa... mutta sen lisäksi että suukapula esti kommunikoinnin, Spyro ei oikeastaan tiennyt miten olisi parantanut Sirlan oloa mitenkään, joka ei olisi ollut valetta. Tämä tuskin olisi halunnut tarkalleen tietää miltä tilanne näytti... ja kertoivathan Lucyn ja Abrahamin tyly sananvaihto myöskin omaa tarinaansa.
Hameniekan komennuksesta mustuudessa välähti esille veitsi metallisen äänen saattelemana saaden purppuratukan hätkähtämään ja kääntämään päänsä takaisin alas, pöllömiehen leikatessa empimättä jonon kahta viimeistä vankia yhdistävän köyden jokseenkin lopulliseen tyyliin... Mutta toisin kuin olisi voinut olettaa, ei Lucasin irroittaminen helpottanut mitenkään merkittävästi lohikäärmeen oloa vaikka tämä ei väijynytkään enää välittömässä läheisyydessä olkapään takana, ainakaan omin jalkoinensa. Poika seurasi olkansa ylitse hampaitaan kirskutellen kuinka Abraham viskasi vastaväitteittä ja suuremmin edes varomatta silmäpuolen olalleen, Sirlaan johtavan köyden viimein kiristyessä ja muistuttaessa ettei matka ollut vielä ohi kun Lucy johti kaksi jäljellä olevaa kaapattua eteenpäin. Hetken Spyro tunsi lähes vastustamatonta halua tempaista vastaan niin kovaa kuin olisi vain pystynyt oli tästä hyötyä tai ei kunnes sai viime hetkellä jälleen kiinni hermoistaan ja pakottautui äärimmäisen pitkin hampain jatkamaan kapuamista, tällä kertaa yrittäen välttää taakseen vilkuilua vaikka ei tässä kokonaan onnistunutkaan. Abrahamin valtava hahmo taakkoineen piti kaikeksi onneksi edes toistaiseksi etäisyytensä kai äskeisestä jotain oppineena, mutta tämän eteenpäin ajava olemus oli edelleen läsnä, puhumattakaan mukana aivan selän takana leijailevasta metallisesta veren hajusta. Ahdistunut lohikäärme ei saanut enää aikaiseksi edes suoltaa ilmoille mielenosoituksellisia kirosanoja, vaan laihasta kurkusta alkoi hiljakseen kummuta vain matalaa, sanatonta vastahankaista murinaa kulkueen kiemurrellessa hitaasti ylös kiemurtelevia portaita kohti tornin huippua, missä epäilemättä jo heitä odoteltiin. Tosin miksi, oli vielä enemmän tai vähemmän pimeän peitossa, tällä hetkellä kirjaimellisestikin.
Koipiinsa kompastumisen uhallakin Spyro irrotti hetkeksi katseensa Sirlan selästä jota oli huolestuneena päilyillyt, vilkaisten jälleen taakseen kuin ei olisi oikein vieläkään voinut uskoa että tällaista voisi edes sattua. Poika oli kyllä ollut mukana menneisyydessään tappelussa jos toisessakin eikä veri, vammat tai toisinaan edes ruumiitkaan olleet tälle varsinaisesti uusi näky, mutta kuitenkin... tämä oli... eri asia. Jotenkin tämä lähes puolihuolimaton nopea onnettomuus tuntui paljon kaameammalta varsinkin lähietäisyydeltä todistettuna, varsinkin kun kyseessä OLI Lucas, jolla oli Spyron mielessä ollut lähes yliluonnolliset hengissäselviämistaidot lähes mistä hyvänsä. Väkisinkin eteenpäin hivuttautuvan purppuratukan jalat vapisivat hiukan, tämän toivoessa ohimennen nyt entistäkin kaoottisemmassa pääkopassaan tämän tajutessaan ettei kukaan vain huomaisi. Kunpa hänellä vain olisi sormuksensa... Hän ei välttämättä olisi voinut edes käyttää tätä kätensä köytettynä, mutta ainakaan olo ei olisi ollut aivan näin suojaton. Ehkä. Hitto, Sirlakin... jos jotain tapahtuisi...
|
|
|
Post by wuz on Dec 15, 2012 17:53:34 GMT 3
Sormus kyyhötti turvallisesti tallessa edellä kulkevan Lucyandran vyötäisille kiinnitetyn pussukan syövereissä, joka kätkeytyi jonnekin lukuisien kangaslaskosten hellään huomaan. Purppuraisen sormus oli nyt se viimeisin asia, joka punatukkaisen naisen mielessä oli, kun hän keskittyi kuumeisesti valmistautumaan tulevaan kohtaamiseen, joka äskeisen tapaturman takia oli saanut huomattavasti karmaisevamman käänteen. Lucyandra ei ollut mielissään. Häntä suorastaan hirvitti, ei, hän oli pikemminkin kauhuissaan siitä, mitä työnantajallaan olisi sanottavaa tästä epäonnisesta kompuroinnista mikä oli johtanut silmäpuolen ennenaikaiseen kuolemaan, sillä Rho nimenomaan oli tehnyt selväksi sen, kuinka tärkeää hänelle oli saada Lucas Tulisielu ehjänä ja terveenä paikalle mitä pikimmiten. Tarkempia yksityiskohtia punahiuksisella naisella ei asiasta ollut, sillä hän oli oppinut pitämään suunsa kiinni ja jättää mieltään painavat kysymykset lausumatta: jos jotakin hänelle ei oitis paljastettu, se ei hänelle silloin kuulunut, mutta sen verran vihreäsilmäinen nuori nainen oli osannut päätellä, että kyseessä ei olisi ollut tulemaan mikään iloinen jälleennäkeminen – ainakaan vankien osalta. Vaan kuinkas nyt? Tuskinpa elottomasta yksisilmästä olisi juurikaan iloa harmaahiuksiselle niljakkaalle, selkärangattomalta vaikuttavalle nuorukaiselle, joka tuntui odottaneen tätä tulevaa kohtaamista kuin kuuta nousevaa… Lucy koetti parhaansa mukaan tasata levottomana pamppailevaa sydäntään silkalla tahdonvoimalla, muttei ottanut onnistuakseen. Kämmenetkin hikoilivat hansikkaiden kätköissä, mutta samaan aikaan hänen sormiaan paleli niin, ettei ollut edes tuntea niitä. Sitä saattoi olla vaikea uskoa, mutta Lucyandra oli todellisuudessa hyvin lojaali työkumppanilleen. Heillä oli takanaan pitkä, yhteinen historia yli parimetrisen huuhkajamiehen kanssa, johon sisältyi muistoja laidasta laitaan. Hän oli oppinut mieheltä paljon ja tämä oli jopa useasti pelastanut punatukan monesta pinteestä, jättäen naisen näin ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, mutta… edes kaikki nämä yhteiset kokemukset ja vahva toverillinen side heidän välillään ei ollut riittävän voimallinen peittääkseen alleen sen silkan pakokauhun ja pelon, mitä Lucyandra nykyistä työnantajaansa kohtaan tunsi. Jalat tuntuivat raskailta ja nainen joutui pakottamaan itseään eteenpäin jokaisella askeleella siitäkin huolimatta, että portaikko tuntui loputtomalta ja jokainen askel veti hänen jalkojaan alaspäin kuin raskas synti, mutta muutakaan hän ei voinut kuin vain jatkaa tarpomistaan. Mitä siitäkään olisi seurannut jos hän olisi vain ilmoittanut perässään seuraavalle letkalle, että unohdetaan koko homma, palataan takaisin alas ja painellaan tiehemme niin pitkälle kuin pippuri kasvaa? Tuskin.
Kottarainen ei olisi pistänyt laisinkaan pahakseen, mikäli Lucy olisi keksinyt lausua ääneen nämä eriskummalliset ajatuksensa. Vaikka varas olikin kohdannut Haamukostajaksi leikkimielisesti nimetyn sekopään jo kerran aiemminkin ja piti tätä huolestuttavan häiriintyneenä ja erittäin vaarallisena, olisivat Lucyandran salassa visusti pidetyt ajatukset saaneet hänet suunniltaan ja ajaneet eittämättä pakokauhun valtaan. Neljän hengen hiljaista jonoa portaikossa seurasi painostava, raskas äänettömyys, pimeyden kietoessa nelikon syleilyynsä kuin omistuksenhaluinen äiti joka halusi tukahduttaa lapsensa ihan vain siksi, että tämä olisi ollut hiljaa. Sirla ei voinut muuta, kuin vain seurata hameasuista naista nöyränä kuin alistettu koiranpentu, ainoana lohtunaan perässään kulkevan ystävänsä välitön läsnäolo. Väistämättömältä vaikuttava alati lähestyvä kohtalo sai tytön kaiken ajatuksenkulun lamaantumaan, eikä hän kyennyt muuhun kuin jalkojensa automatisoituun, toistuvaan liikuttamiseen, seuraava porras, ja seuraava, seuraava, seuraava, kunpa tämä matka ei päättyisi koskaan. Sirla ei ollut ollut enää muutamiin minuutteihin varma siitä, mihin suuntaan oli katseensa ohjannut: katsoiko hän eteensä vaiko alas, vai oliko hän sulkenut silmänsä ja kulkenut silmät ummessa? Ylhäältä vienosti kajastava valo loi kuitenkin pikkuhiljaa muodon ahtaalle portaikolle, jonka muodon tyttö oli saattanut päätellä mielessään, edessään kulkevalle alistuneelta vaikuttavalle Lucyandralle sekä selkänsä takana seuraavalle Spyrolle, jota Sirla kääntyi katsomaan silmät pelkoa tulvillaan heti, kun valoa oli sen verran, että hän saattoi nähdä ystävänsä. Vaikka Spyron näkeminen lohduttikin suuresti, osoittautui ele kuitenkin virheeksi, sillä Abrahamin kookas, synkkä hahmo seurasi Purppuraisen perässä eloton ruumis olallaan ja pelkästään hengettömän Lucasin näkeminen heikossa valonkajossa teki asian äkkiä entistä todellisemmaksi. Äkkiä Kottaraisen oli hyvin vaikea saada henkeä, kuin jokin näkymätön voima olisi puristanut hänen henkitorveaan rautaisella otteellaan ja kuumat, pistelevät kyyneleet kohosivat jälleen hänen silmiinsä. Hän käänsi katseensa nopeasti eteensä, kompuroi muutamalla seuraavalla askelmalla kuitenkin onnistuen pysymään pystyssä ja hengitti raskaasti nenänsä kautta onnistuessaan tässä itsestäänselvässä asiassa vain hyvin vaivalloisesti. Vaikka Lucas ei koskaan ollutkaan ollut hänen suosikki-ihmisiään, tuntui punatukan ruumiin näkeminen silti oletettua pahemmalta. Hyvin pitkälti samoilla linjoilla tuntuivat Kottaraisenkin ajatukset kulkevan kuin mitä Spyronkin, päällimmäisenä tietysti valtava epäusko siitä, miten näin oli saattanut päästä käymään? Lucas, jota kukaan ei ollut tahtonut millään saada hengiltä, Lucas, josta Kottarainenkin oli toisinaan vitsaillut kevytmielisesti sanoin “mikäpä pahan tappaisi?” Lucas, jonka kanssa hän… hän…
Varas oli vähällä kävellä päin Lucyandran selkää ja hän seisahtui äkisti, hieman hätkähtäen. Portaikko oli loppunut ja he olivat saapuneet tornin heikosti valaistuun huoneeseen, eikä Sirla äkkiseltään erottanut ympäristöstä mitään mieleenpainuvaa. Huone oli pyöreä ja synkkä, niukanlaisesti kalustettu: ainoastaan vastakkaisella seinustalla lepäsi raskas kivipaasi joka oletettavasti oli toimittanut pöydän virkaa, sillä sen päällä paloi tyveensä asti sulanut kynttilä lukuisten avattujen ja suljettujen pergamenttikääröjen keskellä kuin avoimena pilkkalauluna tulipaloriskille. Vaikka toisaalta, äkillinen tulipalo olisi ollut enemmänkin vain parannus nykyiseen tilanteeseen nähden…
“… matka ei sujunut aivan ongelmitta.” Lucyandran värisevä ääni rikkoi jälleen kerran hiljaisuuden, ja se jäi kaikumaan huoneeseen aavemaisen kolkkona. Puhunut punatukkainen nainen siirsi painoaan jalaltaan toiselle levottomana, yrittäen parantaa ryhtiään suoremmaksi kuin mitä se jo oli, ja pakotti itsensä nielaisemaan palan kurkustaan alas mahdollisimman huomaamatta. Abraham saapui huoneeseen viimeisenä kantamuksensa kanssa, ja asettui seisomaan rivintapaiseen Spyron viereen, joka oli muodostunut kuin itsestään nelikon seisahtuessa. Sirla, joka oli viimein lähempänä Spyroa kuin koko ikuisuudelta tuntuneen matkan aikana hivuttautui askeleen lähemmäs ystäväänsä niin, että saattoi olkavarrellaan hipaista Purppuraista, kai vain tunteakseen ettei ollut tuossa kammottavassa tilanteessa yksin, imeäkseen rohkeutta nuorukaisen välittömästä kosketuksesta ja lämmöstä tai vain ilmaistaakseen arvostustaan siitä, että Spyro seisoi siinä hänen vierellään. Vaikka eipä pojalla juurikaan muitakaan vaihtoehtoja ollut ollut, kuten ei Kottaraisellakaan.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 15, 2012 20:07:40 GMT 3
Äkillinen, tahaton(?) vaikkakin melkoisen fataali haaveri kidnappausreissun loppumetreillä oli kyllä onnistunut mainiosti romauttamaan joukkion moraalin, niin kaappaajiakin myöten, vangeillahan nyt ei ollut alunperinkään ollut erityisen mukavat oltavat. Spyro saattoi lähes aistia varsinkin edellä kulkevan naisen kauhun pystyen aavistamaan varsin mainiosti että näilläkään kahdella tuskin tulisi olemaan edessään kovinkaan hilpeää tapaamista vajavaisine tuomisineen... mutta silti kaksikko jatkoi itsepäisesti viimeisten vankien eteenpäin paimentamista. Myönnettäköön tosin, että ymmärrettävästi kaappaajakaksikon saamat torut olivat tällä hetkellä viimeisinä huolina (tai edes vahingonilon aiheina) purppuratukan mielessä, Lucyn taskuunsa tunkeman sormuksen kummitellessa hänen mielessään. Jos se olisi hänellä, ehkä he voisivat selvitä... mutta miten esineen voisi saada naikkosen huomista sidottuna ja valtavan huuhkajan silmien edessä? Sirlalle ei saisi missään tapauksessa käydä kuten silmäpuolelle... tai mitään muutakaan, tai lohikäärme ei kyllä antaisi moista anteeksi itselleen. Syyllisyys oli aivan tarpeeksi paha jo nyt muutenkin kauhistuneita tuntemuksia kuohuvan pääkopan sisällä, eikä siitä kaikesta motivaatiosta huolimatta minkäänlaisesta suunnittelusta tahtonut tulla mitään ajatusten hajotessa kaoottiseksi sekamelskaksi heti kun poika yritti saada niistä mitään otetta. Spyro ei tainnut olla normaalistikaan tunnettu viilipyttymäisestä asenteestaan eikä tämä tuntunut suhtautuvan paineeseenkaan erityisen hyvin yleisestä jääräpäisestä luonteestaan huolimatta. Jo ties kuinka monennen kerran ikuisuudelta tuntuneen hetken sisällä se vilkaisi jälleen olkansa ylitse perässä kipuavaan huuhkajaan synkkine kantamuksineen, voimatta oikein vieläkään uskoa sitä, miltä tilanne oikein vaikutti. Ehh, eihän Lucas nyt oikeasti voinut olla... kuollut? Ei sitten millään, tämä oli niin kiero tapaus että kaiken järjen mukaan tämän kallon olisi pitänyt ponnahtaa portaasta kuin kumipallon ihan silkan yleisen hankaluuden vuoksi. Tällähän oli varmasti enemmän elämiä kuin kissoilla ja Spyro oli itsekin todistanut tämän selvinneen hengissä kauheasti silvottunakin kun tämä oli löytynyt henkihieveristä metsäaukealta. Tilanne oli ollut aivan älytön silloinkin, varmasti vielä enemmän kuin nyt. Ei tämä vain yksinkertaisesti voinut mennä näin. ...hitto, Sirlakin oli kauhuissaan jo nyt, saati sitten kun viimein näkisi... Mitähän heille kahdelle tapahtuisi nyt..?
Spyro veti syvään henkeä kankaanriekaleen lävitse yrittäen hillitä kaoottisia ajatuksiaan, huomaten sitten lähes hätkähtäen että käytävään oli ilmestynyt häivähdys yläpuolelta kajastavaa lepattavaa valoa. Hitto, nytkö jo..? Nyt oli nulikan vuoro siristellä hailakassakin valossa joka häiritsi pimeään tottuneita silmiä kunnes katse tottuisi jälleen uusiin olosuhteisiin. Sirlakin alkoi ilmeisesti viimein nähdä jotakin käätyen pian pälyilemään taakseen, tosin saaden palkkiokseen lähinnä avuttoman katseen tummista silmistä tämänkin pian vilkaistessa jälleen levottomasti vielä taaemmas perässä astelevaan Abrahamiin. Valon kajastus piirsi kuitenkin esiin enemmän yksityiskohtia kuin poika oikeastaan halusi nähdä kääntyen nopeasti jälleen eteenpäin, vain saadakseen havaita että viimeiset portaat olivat viimein edessä. He olivat saapuneet kynttilällä valaistuun, muuten varjojen kätkemään rapistuneeseen tornihuoneeseen jota kalusti vain yksinäinen kivipaasi kynttilöineen ja pergamentteineen kielien että raunioista tosiaan löytyi kuin löytyikin pahansuopaa elämää, mutta läsnä ei ainakaan toistaiseksi hiukan yllättäen tuntunut olevan ketään. Kuitenkin tämä oikeastaan hermostutti purppurapäätä melkeinpä vielä enemmän.
Pitkin hampain se pakottautui astumaan kynnyksen yli huoneeseen vaikka hidastikin väkisinkin kulkuaan, seisahtuen viimein epävarmasti keskelle lattiaa jonnekin Sirlan tuntumaan kun tilaa viimein oli liikkua enemmänkin pelkän jonossa taapertamisen lisäksi. Varkaan nojautuessa lähemmäs tukea etsiäkseen se yritti suoristautua ryhdistäytyäkseen hiukan tasaten hengitystään, mutta ei lopulta voinut sille paljoakaan että tuntui tällä hetkellä paljon enemmän lähinnä eksyneeltä pikkupojalta kuin härkäpäiseltä lohikäärmeeltä... ulkonäkönsä lisäksi olemustaan myöten. Lucyn levoton ääni rikkoi viimein hiljaisuuden tuoden huonot uutiset ilmi tyhjälle, hiljaiselle huoneelle samoihin aikoihin kun huuhkajamies ilmestyi viimeisen vangin keralla portaikosta. Purppuratukan lähes vainoharhainen katse haravoi kiireesti ympäröiviä varjoja kääntäen sitten hiukan hätkähtäen katseensa viereen astelleeseen Abrahamiin tämän pysähtyessä odottamaan ilmeisesti jonkinlaista vastausta... jostain. Lucas riippui edelleen liikkumatta otsa verisenä tämän olalla, tilanteen yksinäisestä palavasta kynttilästä huolimatta näyttämättä tippaakaan valoisammalta, oikeastaan enemmänkin päin vastoin. Spyro nielaisi ahdistuneesti lyhyen pojankin liikahtaessa epävarmasti lähemmäs Sirlaa ja kauemmas huuhkajasta.
Tässä sitä sitten oltiin... Ei tainnut olla epäilystäkään siitä etteikö tornissa olisi ollut joku heidän lisäkseen vaikka tätä ei vielä missään näkynytkään. Levoton katse uskaltautui viimein nousemaan kohti varasta, tämän luodessa sitten lähes epätoivoisen vilkaisun vaivihkaa kauempana seisovan Lucyandran suuntaan pörröisen kuontalonsa lomasta kuin tämä olisi ollut hukkuvan viimeinen oljenkorsi. No, kaipa tämän taskussa kellottava pieni esine tavallaan olikin.
|
|
|
Post by wuz on Dec 31, 2012 16:56:56 GMT 3
Pimeä tornihuone tosiaan vaikutti ensisilmäykseltä tyhjältä. Kuitenkin Lucy selvästi suuntasi puheensa jollekulle joka ei ollut heidän pienen, dramaattisesti äkkiarvaamatta vähentyneen seurueensa jäsen, joten ainakin punatukka uskoi jonkun viidennenkin henkilön olevan yhä paikalla. Sanojensa jälkeen nainen ei kuitenkaan sanonut hetkeen mitään, koetti vain pitää selkäänsä suorana ja katseensa kurissa, ettei olisi pälyillyt epäluuloisena sinne tänne kuin ammattitaidoton pelkuri, vaikka hänen kuinka tekikään mielensä silmäillä ympärilleen tavoittaakseen kaikenlaisen liikehdinnän näköpiirissään heti, kun sitä missä suunnalla tahansa alkoikaan ilmetä. Hetken aikaa hän malttoi pitää suunsa kiinni ja antaa äsken lausuttujen sanojensa kaikua kolkkoina kivihuoneessa, mutta kaiun lopulta kuoltua ja hiljaisuuden käytyä jälleen kerran painostavaksi avasi vihreäsilmäinen nainen suunsa uudelleen, suorastaan hermostuneena ja hätiköiden. “Lucas kaatui–– kompastui portaissa äsken ja hän– hän– hän ei hengitä enää.” Naisen ääni värisi, ja hetken aikaa Kottaraisella oli suoranaisia vaikeuksia yhdistää tuota pelokasta ääntä siihen vahvatahtoiseen, pahansuopaan naiseen, joka muutamaa tuntia aiemmin oli köyttänyt heidät uskollisen apurinsa avulla tiukasti kiinni toisiinsa ja tehnyt varsin selväksi minkälainen kohtalo kolmikkoa mustakivisessä linnassa odotti. Nyt, tuossa hetkessä, Lucyandra muistutti enemmänkin hätääntynyttä pikkutyttöä, joka oli rikkonut isäänsä vastaan pahimmalla mahdollisella tavalla ja pelkäsi jumalattoman paljon seurauksia ja väistämätöntä rangaistusta. Enää Sirla ja Spyro eivät siis olleetkaan ainoita, joiden piti pelätä henkensä puolesta – tai ainakin tähän johtopäätelmään Kottarainen jossakin sekavan mielensä syövereissä oli tullut Lucyandraa kuunnellessaan, ja tämä päätelmä sai hänet menemään entistä pahemmin suunniltaan (mikäli se ylipäätään oli edes mahdollista).
Äkkiä Lucyn katse nauliutui yhteen pisteeseen, ja Abrahamin ja Sirlan katseet seurasivat hyvin nopeasti naisen katseen rataa. Pimeän ja hämärän rajatilan ylitti synkeä hahmo, joka liikkui aivan liian äänettömästi ollakseen fyysinen olento, mutta mitä tuo kuitenkin eittämättä oli. Lepattavan kynttilän valossa hahmo oli selvästi erotettavissa ihmismäiseksi, mutta päinvastoin kuin mitä Sirla ja varmasti Spyrokin olivat odottaneet aiempien kohtaamisten perusteella, ei tummapukuinen olento kuljeskellutkaan selkärangattomasti keinuen puolelta toiselle kuin holtiton humalainen. Hänen kulkunsa oli paitsi äänetöntä myös suoraviivaista ja hidasta, kuin hahmo olisi kulkiessaan pohtinut valmiiksi seuraavaa siirtoaan, tarkkaillut piinaavan hiljaisuuden vallitessa huoneen toisella laidalla seisovaa nelikköä pisteliäillä silmillään näiden mahdollista romahdusta odotellen. Hämärässä Sirla erotti luisevan, mustaan verhoillun kehon joka oli kuin keskenkasvuisen pojan, vaaleat harmaat piikkisuorat hiukset jotka kuuluivat kuin vanhukselle, kalpeat kasvot sekä pistävät silmät joiden katseradasta Kottarainen ei huonossa valaistuksessa ottanut lainkaan selvää – mutta väliäkö sillä oikeastaan edes oli. Nuorukaisen pelkkä läsnäolo samassa huoneessa ja tieto siitä, että tuo sadistinen paskiainen oli mahdollisesti väijynyt pimeässä heitä kaiken aikaa katsellen jo ennen kuin jalomielisesti viitsi paljastaa läsnäolonsa muillekin sai Sirlan voimaan pahoin suorastaan fyysisesti ja hän yritti siirtyä vielä hieman lähemmäs ystäväänsä, vaikka taisikin seistä Spyro-paran kyljessä jo kiinni.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 1, 2013 1:49:35 GMT 3
Painostava hiljaisuus ei ottanut rikkoutuakseen edes Lucyn raskauttavan tunnustuksen jälkeen, ja ainoat äänet jotka häiritsivät pimeän tornihuoneen rauhaa olivat lähtöisin neljästä (tai no, ehkä kolmesta) varsin hermoilevasta olennosta jotka jäivät odottamaan sekavin tuntemuksin jonkinlaista vastausta kynttilän liekin tanssittamien varjojen lomasta. Spyro liikahti levottomasti pälyillen huomattavasti punahiuksista naista avoimemman epäluuloisena ympärilleen huoneessa, pyrkien parhaansa mukaan välttämään niin huuhkajan kuin Lucasinkin katsomista, mutta huomio kääntyi kuitenkin varsin pian takaisin Lucyyn tämän hätääntyneen äänensävyn vuoksi. Siinä missä Abraham tuntui vieläkin rauhalliselta kuin viilipytty, naisen asennoituminen osoitti että jotakin oli nyt pielessä ja pahasti... sekä sai selvästi Sirlan entistä enemmän suunniltaan. Purppuratukka ei vain ollut aivan varma lienikö tämän hermostus heidän kannaltaan jotenkin positiivinen heikkouden merkki, vaiko mahdollisesti viittaus johonkin vielä pahempaan jota saattoi olla vielä edessä... Ainoa varma asia tässä kuitenkin oli, että tilanne oli edelleen hyvin pahaenteinen eikä tainnut varsinaisesti olla parantumassa ellei hän keksisi jotain mystistä keinoa taikoa sormuksensa takaisin sidotuin käsin... Spyro ei lopulta äkkipikaisuudestaan huolimatta ollut pahantahtoinen yksilö ja olisi saattanut monessa muussa tilanteessa tuntea myötätuntoa selvästi pelokasta naikkosta kohtaan, mutta viimeisten tuntien ja nykytilanteen valossa tämä ei oikein ollut mahdollista. Poika oli silti vieläkin liian levoton suuttuakseen tai edes turhautuakseen niin paljon kuin olisi voinut, vieressä kyhjöttävän Sirlan sentään saadessa sen kuitenkin yrittämään hillitä itsensä parhaansa mukaan vaikka tämä ei välttämättä sujunut kovinkaan hyvin. Siitä huolimatta että olikin yrittänyt vältellä tätä katse kävi kuitenkin vaivihkaa varkaan tapaan epäuskoisena elottomana riippuvassa yksisilmässä Lucyn vahvistettua ääneen seikan, jota he olivat jo oikeastaan pelänneetkin. Eihän tämä nyt voinut..? Ja kaikesta päätellen asiat olivat vain pahenemaan päin.
Äänettömyyden paisuessa poika joutui hillitsemään hätkähdyksensä kun jokin äkkiä liikahtikin pimeydessä astuen lähes väijyvän hitaasti juuri ja juuri kynttilän luomaan valopiiriin, kuitenkaan vieläkään puhumatta. Refleksinomaisesti se käänsi katseensa muiden keralla tämän suuntaan, saaden viimein silmiinsä ilmeisesti koko ajan varjoissa piileskelleen ikävän tutun luisevan hahmon. Se joutui vastustamaan halua astua taaemmas vaikka köydet olisivatkin estäneet moiset aikeet varsin nopeasti muutenkin, mutta Hän pystyi tuntemaan vieressään kyyhöttävän Sirlan paniikin mikä sentään sai iskettyä jonkin verran sisua epävarmasti silmiään räpyttelevään nulikkaan. Tosin nyt viimein kaiken jännityksen jälkeen sillä oli jopa jotain konkreettista kyräiltävää, niin epämiellyttävää kuin tämä olikin. Vaikka ikäväkseen aavisti että tästä tuskin tulisi olemaan mitään hyötyä ja oli tuskallisenkin tietoinen nykyisestä heikosta olomuodostaan nulikka empi hetken, veti sitten henkeä suukapulansa takaa ja astahti härkäpäisen askelen verran eteenpäin kuin Sirlan suojaksi hakeutuen ja kyräillen uusinta uhkaa epäluuloisesti kuontalonsa alta. Ei kai tässä lopulta ollut muitakaan vaihtoehtoja mitä hän olisi voinut tehdä, niin typerältä kuin tämä tuntuikin... Hitto, miksi tuo tyyppi ei edes sanonut mitään...?
|
|
|
Post by wuz on Jan 5, 2013 18:27:03 GMT 3
Lucyandralle tämän hitaan, äänettömän lähestymisen sivusta seuraaminen ja paikoillaan hiljaa odottaminen osoittautuivat ylitsepääsemättömän vaikeiksi ja punatukka veti muutaman kiivaan, hermostuneen hengenvedon ennen kuin puhui jälleen, tällä kertaa pelon kuultaessa peittelemättömästi läpi lausutuista sanoistaan. “Se oli Abrahamin vika, hän kulki Lucasin takana ja tönäisi häntä niin että hän kaatui ja löi päänsä!” Sinnepä hujahtivat kuin tuhkana tuuleen vuosien mittainen ystävyys ja uskollisuus, eikä parimetrisen huuhkajamiehen lojaalisuus painanut punahiuksisen nuoren naisen vaakakupissa enää mitään tämän oman hengen rinnalla. Missä muussa tilanteessa tahansa moinen selkäänpuukotus olisi ollut halveksittavin teko mitä ikinä saattoi kuvitella, mutta Lucyn pakokauhunsekainen, värisevä ääni nosti tilanteen aivan uuteen ulottuvuuteen. Abrahamkin suvaitsi viimein reagoida silminnähden Lucyn suorastaan lapsellisesti kieliessä äskeisestä tapaturmaisesta insidentistä, vaikka hillitsikin itsensä kaikesta huolimatta. Keltaisten, pyöreiden silmien katse suuntautui suorastaan tyrmistyneenä punahiuksiseen naiseen, jolle toverinsa vetoava katse ei merkinnyt mitään – Lucy tuskin edes vilkaisi sivusilmällä parimetristä miekkamiestä, vaan tuijotti yhä kuin hypnotisoituna varjoista hitaasti esiin astelevaa nuorukaista.
Kottaraisen katse poukkoili vuorotellen Haamukostajasta Lucyyn, Lucysta Abrahamiin ja Abrahamista takaisin siihen synkeään, luisevaan ihmishahmoon, joka oli viimein suvainnut näyttäytyä heillekin, tarkasteltuaan ties kuinka pitkään pimeydestä paikalle saapunutta retkuetta. Varas oli itsekin vähintään tyrmistynyt punahiuksisen nuoren naisen sanoista ja siitä, mitä se todellisuudessa merkitsi. Jos joku oli valmis juoruamaan lapsenomaisesti toisen teoista henkensä pelastaakseen – etenkin, jos kyseessä oli heidät kaapannut pahansuopa duo – ei se voinut luvata hyvää yhdellekään heistä. Hätäisesti vihreiden silmien katse käväisi Purppuraisessa jälleen kerran ja se katse oli peittelemättömän sekava ja pelokas. Oli kuin tyttö olisi kaivannut jonkinlaista selitystä, vakuutusta siitä, ettei mitään tapahtuisi tai edes valkoista valhetta siitä, että kaikki kääntyisi kyllä parhain päin, vaikka samanaikaisesti varas tiesikin, ettei mitään noista olisi odotettavissakaan, ja käänsi lopulta katseensa takaisin harmaahiuksiseen, hitaasti ja ääneti astelevaan nuorukaiseen. Hetkellisesti Rhon olemus sai Sirlankin hämilleen ja ajatuksensa seisahtumaan: kuinka kukaan noin fyysisesti heikolta vaikuttava, noin nuorelta näyttävä saattoi saada jopa kolmikon kaapanneessa kidnappaajassa aikaan niin suurta pakokauhua kuin minkä vallassa Lucyandra silminnähden oli?
Harmaat, piikkisuorat hiukset kalvakoilla kasvoillaan roikkuen nuori mies saattoi näyttää enemmänkin kiukuttelevalta, kurittomalta kakaralta, vaikka äänettömät askelensa olivatkin määrätietoiset. Saapikoidut jalat kantoivat luisevaa, mustaan verhottua kehoa piinaavan hitaasti lähemmäs yhä ovensuussa seisovaa nelikköä, kiertäen aavistuksen verran oikealle kuin huoneen muotoa seuraten ja lepattavan kynttilänliekin valoa mukaillen katoamatta enää kertaakaan täysin pimeään, katseen pysytellessä visusti nelikossa, joka seisoi paikoillaan kuin teloitusrivissä. Lucy, joka oli jo osoittanut malttamattomuutensa ja pelokkuutensa liikehti levottomana paikoillaan siirtäen painoaan jalalta toiselle, vilkaisten viimein ohi mennen Abrahamiakin anteeksipyytävään sävyyn, ennen kuin käänsi katseensa takaisin pahaenteisen vaisuun työnantajaansa vain avatakseen suunsa uudelleen. “Se oli silkka vahinko, minä kuljin jonon ensimmäisenä enkä voinut sille yhtään mitään! Lucas kuoli saman tien, ja totta kai tiedän että meidän piti toimittaa kaikki vangit elävänä niin eikö silti ole riittävästi että kaksi kolmesta ovat hengissä? Jospa vain saisimme palkkiomme, vaikka vain puolet siitä mitä sovimme, niin lähdemme etkä enää ikinä kuule meistä…” Loppua kohti punatukka alkoi änkyttää ja kompastella sanoissaan, eikä Lucy enää itsekään uskonut omien sanojensa voimaan tai siihen, että mitään olisi enää ollut tehtävissä. Hetkeksi – vain pieneksi hetkeksi hän laski katseensa alas lattiaan, hameen helman alta pilkistäviin kengänkärkiin, kunnes muisti pian kuinka kohtalokkaaksi saattaisi koitua päästää tuo arvaamaton nuorukainen silmistään edes silmänräpäykseksi ja nosti katseensa takaisin siihen pisteeseen, missä klopin oli viimeksi nähnyt. Nyt se paikka oli tyhjä, nuorukaisen vetäydyttyä äkisti varjoihin kuin ylidramaattinen kiusantekijä – mikä hän tietysti olikin – ja kadottua paljaan silmän näkökentästä pieneksi hetkeksi. Mutta pieni hetki oli riittävästi. Edes hämärässä tai pimeässä näkevät Spyro tai Abraham tuskin olisivat voineet tehdä mitään estääkseen seuraavaa tapahtumasta, halusivat sitä sitten tai eivät… Kaikkein vähiten Lucyandra itse olisi voinut tehdä muutakaan kuin vain pälyillä pelokkaana ympärilleen, ennen kuin luisevat, kylmät sormet kietoutuivat hänen kaulansa ympärille selkänsä takaa pimeästä, sipaisten kuin hellästi niskan kaarta ja pehmeää, lämmintä kaulan ihoa silittäen, saaden naisen vinkaisemaan säikähtäneenä pienesti ennenkuin ääni takertui hänen kurkkuunsa. Hetkeä myöhemmin salakavalasti punatukan taakse hiipinyt Rho ujutti oikealla kädellään vasemmasta hihastaan vaaksan pituisen lasin sirpaleen ja ääntäkään päästämättä ja silmiään räpäyttämättä viilsi Lucyandra Tulisielun kurkun auki, päästäen naisen sitten valahtamaan otteestaan, nuorukaisen itse suunnatessa rauhallisten askeleidensa suunnan kohti työpöydän virkaa toimittanutta kivipaasia. Lucy putosi polvilleen samantien, hansikoidut kätensä nousivat pitelemään kapeaa kaulaa, onnistumatta kuitenkaan tyrehdyttämään pulppuavaa, lämmintä verta edes nimeksikään. Vihreiden silmien katse siirtyili hädissään Rhosta Abrahamiin ja jopa Sirlaan ja Spyroonkin, naisen pälyillessä lopulta ympäriinsä mitään näkemättä, ja hengenvetojen muuttuessa korvia raastavaksi korinaksi ennen kuin nainen kaatui eteenpäin kasvoilleen, nytkähdellen vielä hetken aloillaan kunnes lopulta jäi makaamaan liikkumatta paikoillaan. Ilma täyttyi uudelleen lyhyen ajan sisään väkevästä raudan tuoksusta, kivilattian muuttuessa Lucyandran alla alati kasvavaksi kosteaksi lammikoksi, josta osa imeytyi taidokkaasti käsin ommeltuun monikerroksiseen hameeseen värjäten sen etumuksen liki kauttaaltaan punaiseksi.
“Jos minä en jotakin siedä, niin kielikelloja.” Rhon ääni oli kirkas ja kylmä. Hän laski lasin palan kädestään kivipaadelle ja poimi kämmeniensä väliin pergamentin, johon pyyhki käsistään mitättömät veripisarat joita Lucy oli hänen hipiälleen onnistunut roiskauttamaan ja saatuaan tämän tehtyä rutisti nuorukainen paperin tolloksi ja heitti sen jonnekin lattialle olkansa yli. “Kielikello se kalkattaa, ei saa rauhassa maatakaan… he, he…” Lopun lapsenomainen loruilu sai Sirlan kavahtamaan askeleen taemmas, vaikka varas olikin Lucyn kohtalon tajutessaan jo loikannutkin kauemmas, lähemmäs Spyroa, tuupaten epähuomíossa Purppurapäätä yrittäessään päästä mahdollisimman etäälle tästä mielipuolesta, joka silmäänsä räpäyttämättäkään oli vienyt hengen omalta alaiseltaan. Abrahamkaan ei ollut juurikaan ehtinyt reagoida tähän äkilliseen tuomioon, vaikka olikin ollut vähällä ottaa askeleen edemmäs, mutta onnistunut kuitenkin pitämään itsensä aloillaan, vaikkakin vaivoin. Siitä viis, että Lucyandra oli hänet samantien kavaltanut, nyt tärkeintä oli vain pysyä itse hengissä tavalla tai toisella… Huuhkaja ei ehtinyt viedä ajatusta mielessään sen pidemälle harmaahapsen kääntyessä äkisti kannoillaan katsomaan alati vähenevää joukkoa ovensuussa. “Vie ruumiit pois. Hoitelen sinut myöhemmin.” Huuhkaja ei inttänyt vastaan, muttei myöskään nyökännyt. Sanattomana hän harppasi askeleen Lucyn ruumiin ääreen ja keräsi tämän vapaalla kädellään toiseen kainaloonsa kuin painottoman räsynuken, kääntyen sitten portaikkoon vilkaisemattakaan enää taakseen, potkaisten kuitenkin jykevän puuoven kiinni takanaan ennen poistumistaan. Sirla ja Spyro jäivät seisomaan hämärään tornihuoneeseen seuranaan enää vain harmaahiuksinen, arvaamaton psykopaatti, joka nojaili rennon raukeana kivipaaden reunaan kaksikkoa vilkuillen.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 5, 2013 22:19:25 GMT 3
Tilanteen painostavuus nousi entisestään mystisen hiipparin viimein suvaittua astua kauhulla odottavan yleisön silmien eteen... mutta hiukan yllättäen ensimmäinen jonka hermot pettivät ei ollutkaan kumpikaan vangeista vaan aiemmin niin kylmähermoinen Lucy. Jopa Spyro joka oli jo alunperinkin asennoitunut olettamaan Tulisielujen (ainakin niiden kahden jotka hän tiesi) olevan selkärangattomien selkäänpuukottajien ruumiillistumia, päätyi hätkähtämään tyrmistyneenä ja kääntämään katseensa panikoivaan naiseen tämän vain silmänräpäyksen emmittyään vierittäessä kaiken vastuun ja syyn äskeisestä haaverista kumppaninsa niskoille. No, tottahan se oli että Abraham oli ollut se josta Lucasin haaveri (ajatus sai vieläkin aikaan kylmiä väreitä) oli johtunut, mutta.... silti! Nämä kaksi olivat kuitenkin selvästi olleet tovereita ja..... Punatukkainen nainen alkoi selvästi olla varsin hermostunut koko tilanteesta kuin olisi jopa pelännyt henkensä edestä, mutta tämä ei lopulta tuntunut erityisen hyvältä lieventävältä asianhaaralta varsinkin kun poika laittoi merkille lähes häkeltyneen katseen jonka tämä sai pöllömiehenkin suunnalta kuin mieskään ei olisi osannut odottaa tätä. Purppuratukka räpäytti silmiään muutamaan kertaan rypistäen sitten synkästi kulmiaan luoden varsin inhoa tihkuvan mulkaisun Lucyn suuntaan, joka ei siitä huolimatta tuntunut osaavan lopettaa selittelyjen suoltamista että hiljainen varjoissa kärkkyvä nuorukainen ei selvästikään ollut erityisen vakuuttunut tämän puolusteluista. Ensin tämä oli pettänyt hetkeäkään arastelematta veljensä(?), ja nyt yritti toverinsa kustannuksella välttyä vastuusta pieleen menneen tihutyönsä suhteen... Hetkellisesti Spyro tunsi sisunsa kuohahtavan niin että melkein unohti suurimman paniikkinsa, muistaen kuitenkin murhaavan mulkaisun jälkeen (Lucyn yrittäessä vastenmielisesti tinkiä itseään kuiville pienemmän palkkion turvin) kääntää huomionsa lähemmäs hiljaa hiipparoivaan varsinaiseen uhkaan... joka kieltämättä sai Sirlan keralla pojankin hiukan hämilleen. Tämä saattoi olla sukua Wendomille ja oli selkeästi jokseenkin sekaisin aivan sen perusteella mitä hänkin oli aikaisemmin nähnyt... mutta miksi ihmeessä tämä aiheutti moisen paniikin Lucyssa ja ilmeisesti piti ruodussa jopa selvästi kokeneen, kookkaan pöllömiehen? Tosin, tämä taisi avuliaasti valaista asiaa yllättävän nopeasti itse.
Spyro ei ollut lopulta myöskään irrottanut silmiään väijyskelevästä hiipparista kovinkaan pitkäksi aikaa vilkaistakseen Lucyn suuntaan, mutta epäluuloisen katseen kääntyessä takaisin, ei varjojen laitamilla näkynytkään enää ketään. Poika räpäytti silmiään yllättyneenä yrittäen sitten kiireesti haravoida pimeyttä katseellaan etsien luihua harmaatukkaa mutta joutui äkkiä säpsähtämään tahattomasti ja kääntämään kiireen kaupalla katseensa takaisin Lucyyn naisen hätäisen äännähdyksen hälyttämänä. Näky, mikä täällä odotti, oli kaikkea muuta kuin rohkaiseva. Mitä hittoa, tyyppi olikin jo-- Olihan Spyro jo aiemminkin nähnyt että tämä oli kirotun vikkelä koivistaan, mutta...? Sirlan kompuroidessa jopa häneen pelästyneenä törmäten kauemmas kuin tyhjästä viereensä Lucyn taakse ilmaantuneesta hiipparista poika tuntui lähinnä jämähtävän paikalleen tyrmistyksestä silmänsä suurina järkytyksestä kun nainen äkkiä luuhistui kurkkuaan pidellen ja tuoreen veren löyhkä täytti ilman. No, oli ollut varsin selvää ettei Spyro ollut pitänyt niin Lucysta kuin Abrahamistakaan varsinkaan loppumetreillä enää tippaakaan, luultavasti jopa tuntenut melkoista vihaa näitä kohtaan, mutta kylmäverisen murhan seuraaminen henkilökohtaisesti näin aitiopaikalta ei kyllä ollut tippaakaan tämän mieleen. Se ei hetkeen osannut kuin seurata paikalleen jännittyneenä psykoottisen mustapukuisen nuorukaisen astelevan kiireettömästi muualle kuolevan naisen vetäessä viimeisiä paniikinomaisia henkäyksiään ja tunsi karmivia kylmänväreitä selässään kunnes näky viimein meni kunnolla perille pienellä viiveellä saaden purppuratukankin kompuroimaan askelen kauemmas tukahtuneesti kiroten lattialle leviävästä punaisesta lammikosta. Katse kimpoili paniikinomaisesti tuupertuneesta naisesta takaisin kivipaaden ääreen tallustelleeseen murhamieheen ja sitten Sirlaan kuin varmistaakseen että tämä puolestaan oli edelleen kunnossa. Kaikesta päälle iskevästä vainoharhasta huolimatta oli kai edes pieni helpotus huomata että varas seisoi edelleen hänen vieressään, vaikkakin silminnähtävän paniikin partaalla ympärilleen tuijotellen... vaikka kaikkein eniten muutenkin olonsa hämmentyneeksi ja hätääntyneeksi tuntevaa nulikkaa kummastutti Abraham, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan koko välikohtauksen aikana, kunhan poika vain ehti muistaa pöllömiehenkin olemassaolon. Tämä vain... seisoi paikallaan Lucas kainalossaan mitään sanomatta, kuin olisi pelännyt liikahtaakaan? ....miten hitossa... Hitto... heidän oli pakko päästä pois jotenkin...
Paniikinomaisen ajatuksen voimin Spyro onnistui vaivoin saamaan viimein hiukan kiinni hermoistaan vaikka veriä kasvoiltaan kaikessa rauhassa pyyhkivä sekä aikansa kuluksi loruileva hiippari saivat osakseen melkoisesti epämääräistä pälyilyä. Mitä hittoa he nyt... hm... sormushan oli vieläkin Lucylla...? Vastentahtoisesti poika käänsi katseensa vilkaisemaan ruumista mutta katse ampaisi äkkiä takaisin harhaahapsiseen hiippariin tämän äkkiä komentaessa viileästi huuhkajaa poimimaan edesmenneet sisarukset parempaan talteen. Purppuratukan yllätykseksi lintumies totteli epäröimättä ja astahti lähemmäs poimimaan naisen ruumiin kevyesti toiseen kainaloonsa, näemmä lotkauttamatta korvaansakaan luihuilijan selvälle uhkaukselle. Abrahamin kääntyessä astelemaan lattian poikki molemmat sisarukset mukanaan, poistui tämän mukana tavoittamattomiin myös kallisarvoinen pieni esine... Tummat silmät seurasivat lähes epätoivoisesti pöllön poistumista kun viimeinen oljenkorsi loittoni lopullisen ovenkolahduksen keralla, jättäen viimein vangit kahden petollisen rennosti kivipaateen nojailevan luihun nuorukaisen kanssa. Spyro vilkuili epätietoisena ovea kuin olisi harkinnut mahdollisuuksia livahtaa sidottuna ulos luonnottoman nopeasti liikkuvan vainolaisen silmien edestä kunnes luopui pitkin hampain suunnitelmasta tietäen ettei tämä tulisi koskaan onnistumaan. Eh, ei ainakaan näin. Se veti henkeä, puraisi vastahankaisesti suukapulaansa ja käänsi lopulta huomionsa kärsivällisesti odottelevaan haamukostajaan, jonka joutui ikävä kyllä viimein kohtaamaan tavalla jolla ei sitten millään olisi halunnut. Tämä otti varautuneen askelen edemmäs tämän ja Sirlan väliin oli tämä kuinka hyödytöntä hyvänsä, jääden sitten hermostuneena odottamaan mitä tapahtuisi seuraavaksi. Tosin, hiippari tuntui olevan varsin tyytyväinen vain tuijottelemaan, mikä sai purppuratukan niskakarvat entistä enemmän pystyyn ja hermot kiristymään. Mikä hitto tuota tyyppiä oikein vaivasi? Painostava hiljaisuus vain paisui saaden purppuratukan entistä jännittyneemmäksi ja puraisemaan suukapulaansa uudestaan ties kuinka monennen kerran... saaden äkkiä hoksata onnistuneensa löystyttämään riekaletta jokseenkin tahattomasti painostavan matkan aikana. ....ei sillä, että tästä luultavasti olisi oikeastaan paljoakaan apua. Kuitenkin, nyt se saattoi tehdä edes jotain, mikä mahdollisesti tappaisi ainakin ahdistavan hiljaisen tuijottelun.
Poika murahti vastahankaisesti, ravisti päätään ja sylkäisi vihdoin ja viimein vastenmielisen rätin suustaan. Hetken se tasasi hengitystään ja irvisti suupieliään jomottavalle kivulle ennen kuin loi jokseenkin murhaavan mulkaisun pahaenteisen tuijottelijan suuntaan. "Kyllähän me jo arvattiin että sä väijyt täällä" se näpäytti viimein, kuitenkin edelleen enemmän tai vähemmän levottomaan sävyyn vaikka yrittikin verhota tätä tutulla härkäpäisellä näreydellään. "Mikä hitto sun ongelma edes on?! Olis kyllä pitänyt vaan kärventää sut ensi näkemältä siihen paikkaan niin..." Eh, ehkä olisi tilanteen huomioonottaen kannattanut pitää suuta soukemmalla, mutta... no, kaipa se oli jo kaiken perusteella selvää, ettei hiippari luultavasti aikoisi vain pitää mukavia teekutsuja ja sen jälkeen päästää vapaaksi kiitosten ja näkemisten keralla. Mitä hittoa tämä ikinä meinasikaan, lattiaa jo peittävä hiljakseen hyytyvä verilammikko tarjosi kyllä idean jos toisenkin. Jos oikein huono tuuri kävisi, niin kenties Lucas karusta käänteestään huolimatta oli lopulta ollut se, joka selvisi kaikkein helpoimmalla.... Vaikka aivan ilman mitään vastarintaa (vaikka tämä jäisikin vain periaatteenmukaisen härkäpäisyyden tasolle) ei tämä kyllä sentään selviäisi! Ohimennen poika nykäisi ranteitaan piteleviä köysiäkin, mutta näiden kanssa ei tainnut käydä niin hyvä tuuri kuin kangasriekaleen suhteen.
|
|