|
Post by spyrre on Jan 4, 2012 2:18:56 GMT 3
Lohikäärme päätyi vilkaisemaan Sirlaakin aavistuksen epätietoisena osaamatta ilmeisesti tulkita kunnolla tämän epäilyttävän hilpeää kommenttia vaikka tämä oli jo rauhoittunut naurukohtauksensa jäljiltä ja käynyt sen sijaan toviksi astetta pohtivamman oloiseksi. "No oikeessa olin kuitenkin" se päätyi toteamaan lyhyesti jostain syystä hiukan puolustelevaan sävyyn hetken emmittyään jääden sitten puhisemaan dramaattisen tuohtuneena nuotion äärelle. Kaikesta kyräilystä huolimatta olento uskaltautui lopulta vaihtamaan hahmonsa siihen kompaktimpaan olomuotoon ja hivuttautui liekkien lämpöön itsekseen jupisten sekä asiallisesti taustalta tuijottelevaa silmäpuolta mulkaisten, selvästikään pitämättä tästä huomiosta jota sai tasapuolisen epäluuloisen miekkosen suunnalta. Olo oli kieltämättä varsin suojaton näin eikä kaikkein vähiten sen liian lähellä möllöttävän yksisilmän vuoksi, mutta Spyro oli alkanut hiljakseen tuntea itsensä ikävän kohmeiseksi kylmässä vuoristoilmassa. Vaikka ei sentään aivan liskon vaihtolämpöisyyttä omannut tuppasi purppurainen kuitenkin tuntemaan olonsa enemmän tai vähemmän jähmeäksi lämpötilan laskiessa liikaa, eikä nyt ollut varaa alkaa jumittaa kylmän vuoksi kun tilanne oli mikä oli. Täytyisi vain yrittää pysyä valppaana ja hereillä, eiköhän hän huomaisi paremmin ajoissa jos jotain tapahtuisi... Laiha nulikka oli parhaillaan uppoamassa takaisin ajatuksiinsa lämmitellen käsiään katse jonnekin nuotion sisuksiin suunnattuna pääsemättä kuitenkaan eroon siitä levottomasta häivähdyksestä olemuksessaan joka tosin oli riivannut natiaista jo pidempäänkin vaikka se kovasti yrittikin lakaista asiaa maton alle muiden silmistä. Noh, ilmeisesti ainakin Sirla tunsi olonsa paremmaksi mikä oli omiaan nostamaan mielialaa hiukan vaikka muodon vuoksi pitihän sitä nyt nurista edes jostain, jos ei muusta niin säästä...
Se pärskähti ja oli juuri aikeissa avata suunsa luultavasti kommentoidakseen varkaalle jotakin kunnes purppuratukan pasmat sotki äkkiä varoituksetta jostakin niskaan laskeutuva viltinkulma. Nulikka meni nopeasti varsin häkeltyneen näköiseksi ja nosti silmiään räpytellen katseensa liekeistä Sirlan könytessä hänen viereensä anteliaasti jaetun tekstiilin alle, vilkaisten ensin hämillisesti vilttiä ja sitten varastyttöä. Öh? Mitäs...? "Ehh? ....umh....tuota... kiitti?" Saatiin viimein mutistua ilmoille epämääräisen kuontalon alta hetken hämmingin jälkeen laihan käden eksyessä kuin vaivihkaa raaputtamaan varsin tuttuun tapaan valmiiksi sotkuista takaraivoa. Kottaraisen asettuessa muina naisina nojailemaan hänen olkaansa nulikka yskähti ja päätyi pälyilemään epämääräisesti ympäriinsä lähinnä luultavasti tottumattomana moiseen, ei se kuitenkaan tainnut olla koskaan varsinaisesti osoittanut mitään suurempaa kammoa hameväkeä kohtaan... tosin tuskin se kovin monesti oli vastaavanlaiseen tilanteeseen päätynytkään. Onnekseen tuntui siltä että matelija ei pystynyt punastumaan edes ihmismäisemmässä hahmossaan päätellen siitä että nuhruisen natiaisen naama taisi pysyä likimain yhtä kalpeana kuin aina ennenkin, purppurapää tuntui kyllä paikkailevan tätä puutetta lahjakkaasti ominaisella häkeltyneellä olemuksellaan mutta ei kyllä ensihämmingistä huolimatta laittanut vastaankaan mitenkään vaan vaikka vilkaisi mukavasti aloilleen asettunutta tyttöä epätietoisesti tämä sai nojailla laihaan olkaan kaikessa rauhassa. Eh, no... mikäpä tässä oli ollessa... jostain syystä viimakaan ei tuntunut nyt enää niin purevalta vaikka vuoret väijyivätkin taustalla yhtä uhkaavina kuin ennenkin, kauhea pahaenteinen linna keskellään piileskellen.
Oikeastaan räiskyvän nuotion äärellä istuskelu olisi voinut olla tilanteesta huolimatta jopa miellyttävääkin, lukuunottamatta sitä yhtä pikkuseikkaa joka istui pällistelemässä liekkien takana. Eh, ai niin... hitto, se silmäpuolikin olin täällä... Hetkeksi harhautunut Spyro havahtui muistamaan piakkoin tämänkin olemassaolon vilkaisten vaivihkaa miekkosen suuntaan silmäkulmastaan, pyrkien sitten äkkiä teeskentelemään tuijotelleensa jonnekin metsän reunaan koko ajan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, tehostaen esitystä jopa vetämällä kurittoman käpälänsä takaraivoaan haromasta kuin elätellen jonkinlaista harhaista toivetta ettei tämä jostain mystisestä syystä olisi huomannut mitään. Eh... no ainakin orastava kina oli toistaiseksi vaiennut... kunnes joku päätyisi jälleen aloittamaan uuden, tietenkin, joka ei välttämättä olisi kaukana riippuen siitä kuinka pian Lucas päätyisi tökkimään vaivautunutta lohikäärmettä.
|
|
|
Post by wuz on Jan 5, 2012 0:01:57 GMT 3
Eipä jäänyt tarkkanäköiseltä punapäältä huomaamatta Spyron epämääräinen vilkaisu hänen suuntaansa, vaikka toinen ovelasti yrittikin esittää tuijotelleensa synkeää metsää sen sijaan, että olisi pällistellyt epäluuloisena vihamiestään. Yksisilmäiseksi mieheksi Lucas oli varsin huomioiva ja se pistikin hyvin tarkkaan merkille Sirlan eleen aiheuttaman hämmennyksen Spyrossa. Klopin ilme muuttui silmänräpäyksessä häilyväisen epäluuloisesta kuin valaistuneeksi ikään ja siitä pikapikaa voitonriemuisen ilkikuriseksi. Kaiken tämän lisäksi Lucas ojensi vielä sen kummemmin asiaa ajattelematta kätensä suoraksi osoittaakseen hämmentynyttä Spyroa syyttävällä sormellaan, ihan niin kuin liki kolmikymppisen miehen kuuluikin, eh... "Mikä lohikäärme sä oikein olet!" se käkätti, enemmänkin todeten kuin kysyen, yhä vain sormellaan osoitellen ja naamansa ilkikurisen huvittuneeseen virnistykseen vääntyneenä. "Pelkäätkö sä tyttöjä? Hähä, suuri, mahtava jättiläislisko ja heti alkaa hirvittää kun hameväki siirtyy kosketusetäisyydelle! Hähä, Spyro pelkää tyttöbakteereja, voi hitto mikä vitsi, et ole tos---" Muka nerokas lapsenmielinen hähätyskäkätys pilkkaaviksi tarkoitettuine sanoineen sai äkkinäisen tylyn lopun purppuratukan vieressä kyhjöttävän tytön äkkiä liikahtaessa. Kottarainen, joka oli ummistanut silmänsäkin hetkiseksi levollisen näköisenä, oli haparoinut kouraansa ensimmäisen kävyn tai kiventapaisen johon vain suinkin oli huomaamattomasti ylettynyt ja nakkasi sen tarkkaan tähdätysti suoraan päin Lucasin näköä, ennen kuin laski päänsä takaisin ystävänsä olalle aivan kuin ei olisi mitään muuta koko aikana tehnytkään.
No, ainakin Lucas hiljeni. Hetkeksi.
"Jukolauta nainen!" kähistiin, ehjän käden lennähtäessä hieromaan otsaa, johon käpy, kivi, mikälie oli äskettäin kipeästi kolahtanut. "Pfft, itsepähän kerjäsit sitä," Kottarainen pihahti levollisena jostain sieltä Spyron olan tuntumasta, ja siihen ei silmäpuolellakaan ollut enää mitään sanomista. Siispä se tyytyi nurisemaan keskenään ja mulkoilemaan pahasti nyt enemmänkin toverinsa lämmöstä nautiskelevaa varasta kuin Purppuraista itseän, käpertyen itseensä kuin jurottava teini. Ainakin hiljaisuus ja rauha laskeutui tuohon pieneen leirintapaiseen jälleen hetkiseksi. Kuka tietää, kenties se olisi enää viimeisimpiä noista kallisarvoisista rauhaisista hetkistä, joina he saattoivat vielä itse kukin hengähtää. Sanottiinhan sitä niinkin, että ennen myrskyä oli aina tyyntä, vaikka kukapa nyt mistään säätiloista tiesi. Meteorologit olivat oma ammattialansa erikseen.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 5, 2012 18:39:29 GMT 3
Olisihan se pitänyt arvata ettei Lucas sitten millään voisi olla tarttumatta tilaisuuteen härnätä häkeltynyttää purppuratukkaa. Oikeastaan Spyro itsekin oli ainakin jollakin tavalla sitä epäillytkin... vaikka kieltämättä, eh, ei nyt ihan tällä tavalla. Epämääräinen puuston tähyily keskeytyi varsin pian äkillisen silmäpuolen suunnalta nousevan mekkalan vuoksi ja nulikka hätkähti hiukan kääntäen katseensa äkkiä hyvin riemukkaan vahingoniloiseen miekkoseen joka oli äitynyt ilkkumaan oikein olan takaa kuin pahainen kakara. Huutoon, rähjäykseen ja uhitteluun oli Spyro tottunut jo ajat sitten, mutta tällainen nulikkamainen osoittelu ja virnistely kauhean silmäpuolen suunnalta nappasi tämän sen verran yllätyksellä että purppuratukka päätyi kuin päätyikin äkkiä varsin nolostuneeksi. "Eeh? Mit- No enkä! Mä vain--" Se protestoi mutta keskeytti äkkiä silmiään räpytellen näppärästi tähdätyn kiven kolahtaessa yllättäen Lucasin kynittyyn kalloon. Tämä hyvin tähdätty murikka katkaisi taidokkaasti terän mahdollisesti juuri puhkeamista kaavailevalta uudelta sanasodalta vaientaen molemmat osapuolet yllättävän hyvin. Katse seurasi mystisen pikkukiven oletettua lentorataa tämän alkulähteille löytäen Sirlan asettautumassa liioitellun viattomasti takaisin paikoilleen hänen olkaansa vasten Lucasin valittaessa samaan aikaan taustalla kovaan ääneen, mutta piakkoin häkeltyneen pojan ilmeeseen hiipi kuitenkin peittelemätöntä vahingoniloa neitosen kommentin sekä vaihteeksi varsin jurottavan yksisilmän vuoksi. "Hei, hyvä heitto. Harmi ettei ollu isompaa kiveä" Kyseenalainen kohteliaisuus kantautui pörröisen hiuskuontalon sekä hupun alta epämääräisen virneen keralla. Käsi harhaili vaihteeksi takaraivon sijasta raaputtamaan vasemman posken halkovaa arpea ilmaisten vieläkin jonkinlaista epätietoisuutta mutta tällä kertaa nulikan suunnalta kantautui myös jonkinlaista hykertelyn tapaista. Vahingonilo oli se paras ilo, vai kuinka se vanha viisaus menikään?
Syystä, jota ei oikeastaan itsekään tiennyt jännittynyt Spyro tunsi oikeastaan olonsa hiukan paremmaksi, vaikka ajoittain pälyilevän hupun alta kuuluikin vaimeaa jupinaa jostain siitä kuinka hän ei todellakaan ollut jättiläislisko tai pelännyt tyttöjä tai pöpöjä tai mitään muutakaan ihan typerää. Täytyihän sitä vielä vilkaista mielenosoituksellisesti murjottavaa yksisilmäistä miekkostakin laihan nulikan tuhahtaessa sitten hiukan ja siirtäen katseensa sitten torkkuvan Sirlan kautta punertaviin, rätiseviin liekkeihin joiden äärellä valkea kissa näkyi venyttelevän laiskasti ennen kuin alkoi puhdistaa turkkiaan ilmeisesti täysin viis veisaten kaikesta äskeisestä häslingistä. Purppuratukka niiskaisi hiukan päätyen sitten hetken epäröityään nykäisemään huovankulmaa hiukan paremmin ympärilleen vaikkakin hiukan huolissaan että saattaisi häiritä levollista Kottaraista. Se jäi hetkeksi hypistelemään kangasta kuin mietteliäästi kunnes vielä kylkeensä nojailevaa varasta silmäistyään päätyi kääntämään vaiteliaana katseensa naapurinuotion suuntaan kuin viimein tekstiilin vuoksi näidenkin olemassaolon muistaen. Laiha nuorukainen ei kuitenkaan sanonut mitään antaakseen väsyneen Sirlan levätä ellei tämä itse tekisi niin, mutta käytti tovin seuraten huuhkajamiehen ja mokoman hienohelman elämää oman tulisijansa ympärillä pienen rypyn ilmestyessä natiaisen kulmille. Kohta huomio kääntyi kuitenkin takaisin edessä lepattaviin liekkeihin purppuratukan kohentaessa varovasti asentoaan ja vetäistessä itsekin polvensa lämpimään rintaansa vasten. Edes pieni rauhallinen hetki oli kieltämättä äärimmäisen arvostettu melkoisen uupuneen lohikäärmeenkin mielestä vaikka tämä ei ilmeisesti kaavaillut asettuvansa yöpuulle muiden tavoin. Ties mitä huomenissa tapahtuisi, mutta ainakin nyt he taisivat saada olla rauhassa... no, Lucasin melkeinpä odotettavaa nälvintää lukuunottamatta, joka varmaan alkaisi taas pian ellei tämäkin ollut jo napissut itseään uuvuksiin. Ainakin Kottarainen taisi saada torkkua tovin verran kun liikkeitään varova lohikäärmekään ei availlut keskustelua, tyytyen vain pohdiskelemaan hetken hiljaisuudessa, oikeastaan kerrankin edes palelematta kummemmin...
|
|
|
Post by wuz on Jan 8, 2012 0:11:54 GMT 3
Niin jalosti kun Sirla olikin luvannut Purppuraiselle valvovansa tai vähintäänkin vuorotellen vartioivansa läpi tulevan yön, tuntuivat väkisinkin hänen luomensa painuvan kiinni. Nuotion lämmössä huovan alla Spyron kyljessä kiinni oli niin mukavan lämmintä, ettei edes vastapäätä tuijotteleva Lucas tai naapurileirin äärellä kököttävät Lucy ja Abrahamkaan saaneet Kottaraista häiriintymään. Silmät ummessa saattoi kuvitella olevansa turvassa, vailla huolen häivääkään, eikä hän hetkeen edes muistanut, mitä seuraava päivä toisi mahdollisesti tullessaan... Ystävänsä kommenttiin hyvästä heitosta se vain hymähti uneliaana, käänsi ruusunnuppuhuuliensa pieliä ylöspäin raukeana hymyillen. "Kiitos," se mutisi, ääni hymyä ja unta tulvillaan, "isompi kivi olisi voinut olla jo liioittelua. Onhan Lucas muutenkin jo niin huonossa kunnossa," kommentoitiin kuin muka tosissaan olisi ajateltu silmäpuolen terveydentilaa sen tarkemmin. Nuotion liekkien vaitonainen rätinä tuutulaulunaan Sirla yritti väen vängällä saada kiinni ohikiitävästä ajatuksesta, joka liittyi kai linnaan, tai hänen omiin ajatuksiinsa ja kuvitelmiinsa tulevasta, muttei millään tahtonut saada siitä minkäänlaista otetta...
Lucas mutristi arpisia huuliaan yhteen juron näköisenä, yhä hieroen ehjällä kädellään kohtaa otsassaan, johon Sirlan heittämä kivi oli osunut. Sen ainoan toimivan silmän katse oli aluksi tiukasti naulittuna Kottaraiseen, käväisi kerran, pari Spyrossakin, kunnes leirinuotion toinen puolisko alkoi vaikuttaa siltä, ettei minkäänlaiseen kommunikointiin enää tässä vaiheessa ryhdyttäisi. Juro ilme alkoi vaihtua hissuksiin miedon tympeäksi ja siitä lopulta juuri mitäänsanomattomaksi samalla, kun otsaa hieronut viisipiikkinen raajakin laskettiin alas ja kiskaistiin suuren hihan syövereihin samalla, kun vaivalloisesti kloppi yritti kiskoa huopaa tiukemmin ylleen. Se nipisti huulensa tiukasti yhteen, tuijottaa toljotti vielä tovin violettihiuksista poikaa jota oli visusti vannonut vihaavansa koko ikänsä, kunnes hiljaa henkäisten antoi katseensa valahtaa heidän välissään rätiseviin kirkkaisiin liekkeihin ja sieltä jonnekin alaviistoon maata viistäen. Kovin mielissään Lucaskaan ei tulevasta päivästä ollut, eikä kaikkein vähiten siksi, että oli itse yhä niin kovin kehnossa kunnossa. Sehän tarkoitti käytännössä sitä, että mikäli he jotakin epämääräistä sattuisivat edesmenneen velhon linnalta löytämään, hän joutuisi toimimaan täysin Spyron ja Sirlan varassa ja jopa turvautua näihin... Ajatus oli kaikkea muuta kuin houkutteleva, mutta suurempia inhonpuistatuksia aiheutti kyllä sen pahuksen harmaahapsen kohtaamisen ajatteleminen... Ei ollut kovinkaan montaa, ketkä olivat sillä tavoin onnistuneet hänet yllättämään ja saattamaan noinkin huonoon kuntoon. Ei kai ollut siis mikään ihmekään, että punatukkaa suorastaan hirvitti. Pelko oli aivan liian voimakas sana kuvaamaan hänen päänsä sisällä myllertäviä ajatuksia, mutta... Uusi väristys kiipesi pitkin klopin luista selkärankaa, ja hän painoi leukansa taivutettuihin polviinsa. Parempi kai olla ajattelematta koko asiaa.
Naapurinuotiolla näytti olevan yhä rauhallista. Abraham ei näyttänyt liikkuneen paikoiltaan juuri lainkaan, ja Lucyandrakin korkeintaan oli vaihtanut vain asentoaan, kohtentanut huovan asentoa ympärillään tai muuta suhteellisen mitäänsanomatonta tai viatonta, mutta yhä he vaikuttivat keskustelevan jostakin harvasanaisesti matalalla äänellä. Sanoja tuskin erottui, vaan eipä aihe tuntunut olevan mitenkään erityisen merkityksellinen tai keskustelun sävy kiivas, ainakaan päätellen repliikkejä seuraavista tauoista.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 8, 2012 22:55:48 GMT 3
Spyro päästi epämääräisen tuhahduksen varkaan jalomielisesti kommentoidessa ettei huonovointista mutta äänekästä yksisilmää olisi kovin korrektia viskoa kovinkaan kookkailla murikoilla, mutta ei sitten kuitenkaan kommentoinut luultavasti pistäessään merkille Kottaraisen nuokkuvan jo melkoisesti. Oli neitonen luvannut valvoa tai ei, nulikka ei suonut tälle poikkinaista sanaakaan vaan vaikeni yrittäen pysytellä mahdollisimman paikoillaan ollakseen häiritsemättä tätä. Sitä epämääräistä pälyilyä ilmeni kieltämättä edelleen ja se päätyi nopeasti hypistelemään empivästi purppuraista hius-suortuvaa joutessaan kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt, voimatta liikehtiä sen enempää ja Lucas toisella puolella nuotiota pällistellen. Eh... Edessä olisi varmaankin pitkä yö, mutta pojalla ei ollut sydäntä oikeastaan edes harkita varkaan mahdollista herättämistä, sen verran uupuneelta tämä oli näyttänyt... Oikeastaan tämä taisi nukkuakin jo, purppurapää laittoi merkille, päätellen ainakin siitä kuinka levolliseksi Sirla oli käynyt. Se huokasi hiukan, pyyhkäisi ohimennen silmiään hihallaan kunnes muisti jälleen ettei ollut yksin ja pyrki nopeasti ryhdistäytymään sen verran kuin tytön nojailun uhrina nyt pystyi tätä häiritsemättä varmistaen pikaisella vilkaisulla että Lucas oli siellä missä pitkin eikä tehnyt mitään kovin epämääräistä. pieneksi yllätykseksi näin näytti olevan... eikä miekkonen tuntunut enää aloittelevan edes aiemman tyylistä nälvintääkään. Spyro oli tästä kieltämättä melko yllättynyt mutta ei toki väittänyt vastaan vaan kun silmäpuoli näytti pysyvän vaiti, omissa oloissaan ja vain vähän odotettavasti mulkoillen nulikka tuhahti itsekseen ja käänsi katseensa hetkeksi naapurinuotion suuntaan.
Se ei ilmeisesti suuremmin edes laittanut merkille Lucasin epämääräistä tuijottelua niin kauan kuin tämä ei liikkunut kummemmin tarkastellessaan miettivänä kauempana tulen äärellä istuvia melkeinpä liikkumattomia hahmoja, kunnes viimein käänsi katseensa takaisin oman tulisijansa ääreen poskeaan raaputtaen. Katse kävi ohimennen Lucasissa, joka näkyi tuijottelevan yllättävän vähäeleisesti liekkeihin, sitten Sirlassa ja päätyen lopulta pälyilemään jälleen epämääräisen vaivautuneena ympärilleen pojan ilmeisesti osaamatta päättää miten olisi mahdollista pitää arpista miekkosta silmällä ja olla samaan aikaan katsomatta tätä sen enempää kuin oli pakko. Kakaramaisen nokkapokan tilalle oli hyvää vauhtia laskeutumassa vaivautunut hiljaisuus... edessä tuskin olisi kovin viihtyisää yötä moisen vaiteliaan kyräilyn kourissa, mutta ainakin kumpikin taisi olla liian väsyksissä rähjätäkseen tähän hätään aivan vain aikansa kuluksi. Ei käynyt kieltäminen etteikö Spyrokin olisi hyvin mielellään torkahtanut edes hetkeksi... mutta ikävä kyllä tämä ei tainnut olla minkäänlainen vaihtoehto, nykyisen seuran huomioon ottaen. Sirlan nukkuessa hän oli tietenkin ainoa joka pitäisi huolta heidän turvallisuudestaan, koska kukaan muu noista kolmesta ei varmasti sitä tekisi. ....hitto, olisipa hän voinut nukkua edes viime yön kunnolla.... Päämäärättömästi vaelteleva levoton katse kulki jälleen tulen toisella puolella kyhjöttävän miekkosen ylitse, palaten sitten kuitenkin takaisin jonkin vaiteliaan hahmon olemuksessa ilmeisesti onnistuessa nappaamaan nulikan huomion. Tätä silmäiltiin hetki varsin epätietoisesti purppuratukan ilmeisesti osaamatta kunnolla tulkita tämän olemusta saadakseen kiinni mitä ajatuksia lähes ilmeettömien kasvojen takana liikkui, mutta hämmennyksekseen se oli ainakin hetkellisesti havaitsevinaan häivähdyksen jonkinlaista levottomuutta. Jos natiainen olisi tiennyt mitä oli meneillään, se olisi saattanut jopa pystyä hoksaamaan jonkinlaisia yhteneväisyyksiä Lucasin ja haamukostajan skenaarion sekä oman suhtautumisensa silmäpuoleen välillä... ellei olisi härkäpäisyyttään päätynyt kiistämään asiaa, siis. Nyt se päätyi kuitenkin kääntämään katseensa vaivautuneena muualle kuontaloaan haroen päätellen että oli luultavasti mennyt näkemään omiaan, osaamatta päättää miten suhtautua muutenkaan epäilyttävän vähän rähjäävään räiskyvähiuksiseen miekkoseen.
Hiljainen hetki tuntui venyvän entisestään maiseman tummentuessa hiljakseen nuotion ympärillä kyhjöttävien ympärillä. Nulikka oli jäänyt nojailemaan polviinsa hiljaa tuleen tuijottaen kuin ajatuksissaan, mutta kieltämättä se alkoi näyttää uhkaavasti siltä että olisi ollut parin kahvipannullisen tarpeessa jos moista olisi ollut saatavilla. Eipä se ollut kevyttä touhua edes lohikäärmeelle lennellä vähällä unella ja jatkuvan stressaamisen keralla pitkin maita ja mantuja enemmän tai vähemmän porukkaa selässään, ja vaikka tuppasikin olemaan sinnikäs tapaus, oli Spyro kuitenkin kaukana huippukunnostaan elettyään niin pitkään puutteellisissa olosuhteissa ilman siipiään ja kynsiään. Ja nyt kun kylmäkään ei purrut olon ollessa oikeastaan petollisen mukava alkoi nulikka hiljakseen käydä poissaolevaksi, kunnes nuokahti... ja hätkähti sitten äkkiä, havahtuen äkilliseen oivallukseen mitä oli vähällä käydä. Se vilkaisi nopeasti huolissaan ympärilleen kuin varmistaakseen että kaikki oli siellä missä pitikin Sirlaa ja silmäpuolta myöten, suoristautuen sitten vaimean kirouksen keralla. Hitto, eihän hän voinut nyt tähän torkahtaa... kun Lucas oli tuossa ja pöllömies kauempana ja ties mitä hiippareita.... Härkäpäisesti se kohensi asentoaan vilkaisten Lucasin suuntaan toivoen tämän nukahtaneen eikä huomanneen mitään, tukahdutti haukotuksen vaivihkaa käsivarrellaan ja jääden sitten itsepäisesti istuskelemaan ympäristöä vilkuillen kuin paraskin vahti konsanaan. Tovin tämä sujuikin, mutta oikeastaan tuskin kuluisi hirveän kauaakaan että natiainen nuokahtaisi taas uudestaan ellei mikään nappaisi sen huomiota... Ikävä kyllä pelkkä härkäpäinen motivaatio ei riittänyt siinä vaiheessa kun muu keho oli sitä mieltä että ei enää suostuisi yhteistyöhön.
((Eh, no joo, pahoittelut tosi tapahtumaköyhästä vuorosta, Spyro ei oikein osaa edes aloittaa mitään keskusteluakaan Lucasin kanssa jostain syystä. Mutta siis, lopun saa tulkita niin, että jos kukaan ei avaa suutaan tai mitään muuta tapahdu, se luultavasti ottaa ja simahtaa kuitenkin siihen. Toivottavasti saat tuosta edes jotain irti. ))
|
|
|
Post by wuz on Feb 6, 2012 11:31:11 GMT 3
Viimein sammui siis hiljaisen kaksoisleirin viimeisinkin valvoja ja painui unten maille autuaan epäluuloisena muusta seurueesta tai siitä, mitä tuleva päivä toisi tullessaan. Nuotion lämpimät, kohti taivaita rätisevät liekit alkoivat hiljakseen hiipua yön edetessä pidemmälle ja ilakoiden roihuavat, puita nuolevat liekit tyyntyvät ennenpitkää hiipuvaksi nuotioksi ja oranssina hehkuvaksi hiillokseksi. Lucas oli viimeiseen asti yrittänyt valvoa purppurapäistä vihamiestään hiljakseen sammuvan nuotion toisella puolella kuin olisi päättänyt "voittaa" jonkin sanattoman valvomiskilpailun, mutta joutui suureksi harmikseen myöntämään oman tappionsa, kun luomensa alkoivat tuntua raskailta ja ne painuivat väkisinkin kiinni. Punapää oli lopulta nuupahtanut kuin sammuva saunalyhty huopansa sisään. Nukkuessaan Lucas näytti pikemminkin eksyneeltä pikkupojalta kuin elämäänsä kyllästyneeltä, uhoavalta palkkamiekalta. Sirla oli antautunut unten vietäväksi jo kauan sitten, vaikka niin pyhästi oli ystävälleen luvannut valvovansa aina tarvittaessa ja pitävänsä vahtia - jos ei muuten, niin ainakin hän olisi saattanut vahdata silmä tarkkana naapurileirillä kyhjöttävää epämääräistä seuruetta. Vaikka eipä noissakaan liiemmin vahdittavaa olisi ollut. Kaksikon matalalla äänellä käyty vähäsanainen keskustelu oli hiipunut olemattomiin ja peittynyt metsän yöhön heräävien pieneläinten ääntelyn alle, vaikka Abraham pitkään vielä jaksoikin liikahtaa kohentamaan heidän hiljakseen mutta varmasti sammuvaa hiillostaan.
Yön olisi toivonut varmasti jokainen olevan pitkä ja rauhallinen, jotta jokainen matkan ja loputtomalta tuntuvan missionsa väsyttämä retkikuntalainen olisi saanut levättyä kunnolla valmistuakseen seuraavan päivän mahdolliseen koitokseen. Vaan tasan eivät käyneet onnenlahjat ja juuri, kun Spyrokin koki turvalliseksi (vaikkakin sitten vahingossa) ummistaa silmänsä vaikka vain pieneksi hetkeksi, tapahtui juuri se, jota kaikki olivat pelänneet.
Kaikki, paitsi seurueen kaksi uusinta jäsentä.
Tiukat kourat tarttuivat raudanlujalla otteellaan purppurapäisen nulikan käsivarsiin ja väänsivät tämän yläraajat selän taakse. Spyro kiskottiin voimakkaalla riuhtaisuilla ylös hiiltyneen nuotionsa ääreltä kesken uniensa edes joten kuten jaloilleen, taakse lukituista käsivarsista yhä kiinni tiukasti pidellen samalla, kun toinen käsipari tunkeutui nopean määrätietoisesti ja harkitusti kopeloimaan nulikan housuntaskuja kuin jotakin tiettyä etsien. Karu herätys viileässä, hiljakseen sarastavassa aamussa olisi varmasti jo ollut itsessäänkin epämukavaa, mutta kahden ääneti yhteistyössä työskentelevän kätyrin käsittelyssä tuo paluu valveille pahensi olotilaa entisestäänkin. Hansikoidut kädet löysivät nopeasti sen mitä olivat hakeneetkin, ja hoikkasormiset kädet vetäytyivät saaliineen irti Spyron laihasta kehosta, kätkien riimukuvioisen, hopeisen sormuksen lukuisten kangaslaskoksien väliin, Lucyn ryhtyessä saman tien kietomaan kolmisäikeistä köyttä Purppuraisen ympärille. Lukuisia kierroksia keskivartalon ympäri, köysikierrokset lukitsivat käsivarret niille aloilleen inhasti taakse väännettyinä, kunnes Abraham kiepsautti nulikan ympäri ja antoi Lucyn kiertää lopun köyttä vielä pojan ranteiden ympärille. Nainen sai viimeisteltyä taidonnäytteensä sutjakalla solmulla ja nosti hetkeksi kätensä lanteilleen kuin työnsä lopullista tulosta ihaillakseen, ennen kuin liikahti maassa makavaa Sirlaa kohti. Kottarainen oli kokenut hetkeä aiemmin vastaavanlaisen herätyksen; tyttö makasi suu kangasrievulla tukittuna kyljellään maassa sievään kääröön käärittynä ja tuijotti herkeämättä pelonsekaisen vihan vallassa ympärillään tapahtuvaa kaappausoperaatiota. Sen verran tyttökin oli ehtinyt jo pistää merkille, että jopa silmäpuoli oli kokenut saman kohtalon hänen ja Spyron lisäksi: Lucas kähisi omaan suukapulaansa kuin selkäänsä saanut sähisevä kujakissa ja yritti parhaansa mukaan kömpiä kyljeltään edes jotenkin jaloilleen, joskin huonoin tuloksin. Lie mitä mokoma olisi pystyyn päästyään tehnyt, kipittänytkö pakoon kädet sidottuina vaiko käyttänyt vapaina sätkiviä koipiaan potkiakseen ilmat pihalle kookkaasta huuhkajasta ja kaksinaamaisesta "siskokullasta", mutta kiitos yhä ala-arvoisen huonon fyysisen kuntonsa ei kloppi näyttänyt pääsevän edes kunnolla istumaankaan.
Lucy kumartui vihreäsilmäisen varkaan puoleen ja nykäisi tämän istumaan julmasti pitkästä letistä kiinni pitäen, ennen kuin suvaitsi tarttua Sirlan ranteiden lomasta roikkuvan köydenpätkän päästä kiinni. "No niin lortto, ylös," se komensi kaikkea muuta kuin hienostuneen aateliseen sävyyn sanojaankaan edes sen kummemmin selvästi artikuloimatta, ja ryhtyi Sirlan tottelemista odottamatta köyttämään irtonaista köydenpäätä kiinni Spyroa pitelevään köysivyyhteen kuin ketjuttaakseen kaksikon kiinni toisiinsa. Abraham vapautti raudanlujan otteensa Spyron käsivarsista ja tuuppasi nulikan lähemmäs Sirlaa, eikä vaivautunut edes varmistamaan pysyikö tämä jaloillaan kun jo harppasi yhdellä pitkällä askeleella Lucasin luo ja nykäisi luisevan nuorukaisen maasta ylös kuin tämä olisi ollut pelkkää ilmaa. Lucy kääntyi työnsä päätökseen saatuaan silmäpuolen puoleen ja hymyili tälle ilottomasti, ennen kuin alkoi sanaakaan sanomatta kiinnittää tätä jonon jatkeeksi Sirlan perään. Hyvää huomenta, maailma!
|
|
|
Post by spyrre on Feb 6, 2012 20:17:10 GMT 3
Jäi pieneksi kysymysmerkiksi kuinka pitkään vihdoin ja viimein hetkeksi sammahtanut purppuratukka oikein olisi vedellyt sikeitä tilaisuuden saadessaan... tiedä häntä, ehkä kyseessä oli vain hetken torkahdus josta tämä olisi pian havahtunut kiroillen kuten aiemminkin, mutta nyt vaikutti siltä ettei ketään kiinnostanut alkaa odottaa vastausta tähän kysymykseen vaan luvattoman rauhallinen hiljainen hetki sai varsin tylyn päätöksen. Huomion herpaantuminen hetkiseksi tuntui kostautuvan varsin pian kun tähän saakka vaiteliaasti keskenään keskustellut kaksikko viereisellä nuotiolla äkkiä lähtikin liikkeelle yön pimeydessä. Uupunut Spyro saattoi hetkellisesti olla kuulevinaan jotakin ympäriltään mutta ei mitään niin hälyttävää että olisi onnistunut havahtumaan tähän ajoissa... kunnes viimein itsekin vuorostaan koki varsin kovakouraisen ja epäkohteliaan, vaikkakin jollakin vaivaannuttavalla tavalla melko odotetun herätyksen. Torkkuvasta nulikasta lähti ilmoille varsin häkeltynyt äännähdys kun tämä yhtäkkiä temmattiin luisevista käsivarsista vääntäen ylös mutta vaikka herätys oli raju ja varsin äkillinen unihiekan kunnollisessa varisemisessa nulikan niskasta kului tovi kunnes tyrmistyneenä hämärässä silmiään räpyttelevä lohikäärme hoksasi mitä tarkalleen ottaen edes tapahtui. Ensimmäinen asia mikä iski tietoisuuteen oli havainto että joku varsin kookas ja jämäkkäkourainen väänsi hänen käsivarsiaan varsin ikävästi... ja että joku ilmeisesti kävi parhaillaan läpi hänen taskujaan. Joku kookas ja höyhenpeitteinen, ja joku kahiseviin hamosiin sonnustautunut... ...Yllätys? Tämä johti välittömästi oivallukseen mitä tässä juuri oltiin etsimässä, mikä viimeistään sai purppuratukan pääkopan selviämään unenpöpperöstään melkein kertaheitolla silkasta järkytyksestä.
Hitto, ne tiesivät kuin tiesivätkin sormuksesta...? Ei helvetti, ei taas...! Oli kaksikko kuinka hiljainen ja määrätietoinen toimissaan hyvänsä, niin natiaisesta kyllä irtosi elämöintiä näidenkin puolesta eikä tällä selvästikään ollut aikomustakaan salailla tyytymättömyyttään. "Ehh...? Hei mitä helv--- Käpälät irti kuin olis jo! Piruako te luulette tekevänne?! Anna se takaisin!" Olento protestoi suorastaan hurjistuneena moisesta julkeudesta mutta ilmassa oli kyllä jo häivähdys pientä paniikinomaisuutta kun odotettavasti Lucyksi paljastunut hiippari ilmeisesti löysi etsimänsä ja vetäisi pienen, hiilloksen valossa välähtävän sormuksen omaan talteensa. Tämä viimeistään sai Spyron hätääntymään entisestään ja ilmoille kumpusi varsin kunnioitettava määrä erinäisiä kirosanoja ja ärinää, nulikan muun vastaanvenkoamisen jäädessä ikävä kyllä melko hyödyttömäksi yritykseksi itseään reippaasti kookkaamman höyhenillä kuorotetun korston otteessa. Ollapa nytkin lohikäärmeen voimat... mutta kuten kaikki läsnäolijat taisivat ikävä kyllä selvästikin tietää, purppuratukka joutui tyytymään nyt lähinnä metelin pitämiseen. "Hitto, mä TIESIN! Mä arvasin että tässä käy näin! Ei se mitään sattumaa ollu että te-- hei et muuten varmasti sido mua yhtään mihinkään, kuuletko! Mä niin kärvennän teidät molemmat tästä hyvästä ja sitten--!" Protestit kävivät entistä hurjemmiksi ja turhautunut räpistely entistä epätoivoisemmaksi kun petollinen naikkonen nappasi esille köydenpätkän jonka hyödyntämistä raivostuneen nulikan paketoimiseen tämä ei kuitenkaan tainnut epäröidä siitä kaikesta uhkailusta ja rimpuilusta huolimatta. Murhaavia katseita sateli sotkuisen tukan alta niin Lucyn kuin olkapään takana retuuttavan Abrahaminkin suuntaan Spyron saadessa pieneksi lisäjärkytyksekseen havaita oman köyttämisoperaationsa aikana myös Sirlan kellottavan lähimain aivan saman kohtalon kokeneena... ja oikeastaan vähintään yhtä suureksi tyrmistykseksi natiaisen katse löysi äkkiä jopa silmäpuolen sähisemässä avuttomasti köysissään nuotion takana, yhtä hurjistuneena kuin hänkin. Havainto häkellytti nulikkaa kaikesta paniikistaan huolimatta sen verran että poika jäi jopa hetkeksi tuijottamaan yllättävää näkyä kuin jonkinlaista ulkoavaruuden oliota kunnes huuhkajamiekkonen havahdutti sen älähdyksen keralla takaisin nykyhetkeen kiepauttamalla ruipelon nuorukaisen epäkohteliaasti ympäri jotta rikostoverinsa saisi köytettyä vielä jo alunperinkin arpikudoksella koristellut ranteet varman päälle.
Ehh? Lucaskin...? Mikä hiton juoni TÄMÄ nyt sitten oli olevinaan, hän olisi kaiken järjen mukaan olettanut tämän ilkkuvan taustalla kahden muun keralla! Yhtäkkiä Spyro ei ollutkaan enää aivan niin varma mitä oikeastaan olikaan meneillään, sen kaikkein ilmeisimmän lisäksi tietysti. Pettymyksekseen se ei myöskään voinut suuremmin laittaa hanttiin köyttämisoperaatiolleen vaikka yrittämisen puutteesta ei ainakaan ollut kyse natiaisen hämmingistä huolimatta, ja eipä aikaakaan kun vastahankainen purppuratukka oli muiden keralla paketissa. Ympäri pyöräytettynä se joutui vaihteeksi tyytymään huuhkajan mulkoiluun Lucyn sijasta kunnes sai korviinsa ääniä jotka kielivät Sirlan suunnalla tapahtuvan jotakin. Tämä oli omiaan saamaan Spyron jokseenkin hätääntyneeksi ja yrittämään kiroten kääntyä nähdäkseen paremmin. "Hei! Anna sen olla rauhassa tai mä--!" Aloitettiin jälleen hyvinkin kärkkäästi, mutta repliikki keskeytyi yllättyneeseen älähdykseen kookkaan huuhkajan tuupatessa natiainen puolihuolimattomasti jonnekin varkaan suuntaan. Mokoman puolipanikoivan rähinän uskottavuutta tuskin nosti tippaakaan ainakaan se, että hutera poika menetti tässä rytäkässä tasapainonsa ja rysähti dramaattisesti maankamaralle Sirlan tuntumaan. Siltä kesti hetki haukata henkeä ja koota jälleen itsensä mutta pian entistä enemmän puusta pudonneelta vaikuttava purppuratukka oli pyrkimässä kömpelösti istualleen, astetta vaimeammin kiroillen. Hitto... tässä sitä sitten oltiin... mutta, eh, miksi..? Kai toviksi itsensä hengästyksiin räyhännyt nulikka kohottautui vaivalloisesti irvistäen, kääntyen Sirlan puoleen nähdäkseen oliko tämä kunnossa vaikka suorastaan syyllisen oloinen ilme oli muotoutumassa kalpeille, enemmän tai vähemmän epätietoisille kasvoille. Taustalla Abraham näkyi kanniskelevan vielä silmäpuolenkin kursailematta vankijonon jatkoksi, mikä hämmensi Spyroa entisestään. Ainoa asia mistä hän oli tällä hetkellä täysin selvillä oli se, että he olivat nyt hyvin isoissa vaikeuksissa. ...hitto, hänen ei olisi pitänyt nukahtaa....
|
|
|
Post by wuz on Jun 7, 2012 21:26:08 GMT 3
Sirosta, somasta ulkomuodostaan ja timantintarkan hienostuneeksi hiotusta käytöksestään huolimatta paljastui punatukkainen neitokainen sittenkin kieroksi kuin korkkiruuvi. Parimetrinen huuhkajamies nyt ei varmastikaan jättänyt tämänkaltaista päätelmää kovinkaan epäselväksi, sillä jo silkka ulkoinen habituksensa saattoi antaa odottaa ties minkälaisia hämäräpuuhia, joissa paksut, lihaksikkaat käsivarret ja kahden metrin mittainen vankka varsi tulisivat varmasti tarpeeseen. Vaikka väliäkö sievään pakettiin sidotun trion analysoinneilla tässä vaiheessa enää oli. "Vahinko" oli jo päässyt tapahtumaan, ja purppuratukkakin saattoi vain syyttää itseään (kuten varmasti paraikaa päänsä sisällä jo tapansa mukaan tekikin) siitä, että oli toviksi ummistanut silmänsä. Lucy käytti Spyron hiljaista tuijotteluhetkeä kärkkäästi hyväkseen ja kiepautti jämerän köyden lukuisia kertoja Lucasia epäuskoisena pälyilevän natiaisen ympäri, kunnes sai viimeisteltyä taidonnäytteensä sitomalla juuri ja juuri itseään pidemmän pojan ranteet tämän selän taakse yhteen tiukaksi solmuksi. Spyron vastaväitteistä huolimatta tuo varsin sirorakenteinen hienostoneidiltä kovasti näyttävä (mutta talonpoikaistytöltä kuulostava) nuori nainen tempoi maasta Kottaraisen ylös kovakouraisin ottein ja kuin Purppuraisen suureksi riesaksi vielä tuuppasi varasta tarpeettomasti askeleen, pari eteenpäin. Vaikka Lucyandra olikin vakaasti itselleen vannonut ettei antaisi minkäänlaisten tunnetilojen näkyä eleistään tai liikkeistään, ei hän siltikään kyennyt pitämään sitä aavistuksen verran voitonriemuista hymyntapaista ruusunnuppuhuuliltaan poissa. Tämähän oli käynyt kaikesta huolimatta varsin mallikkaasti, ja enää olisi jäljellä pienimuotoinen kävelyretki läpi synkän metsän ja lopulta se helpoin osio: palkkionkeruu. Se eniten mahdollisia hankaluuksia aiheuttanut osuus - epämääräisen kolmikon vangitseminen - oli helppoudellaan ja sutjakkuudellaan ollut lähellä yllättää punatukan täysin, joten kai sitä nyt sai ennen yhtäkään ihmistä (tai lohikäärmettä) panttivangiksi kaapannut naisihminen henkisesti taputtaa itseään olalle saavutuksestaan. Kuitenkaan tämä hetkellinen voitonriemuisuus ei millään tapaa estänyt häntä toimimasta yhä edelleen tehokkaasti. Hoikkasormiset kädet sitoivat maassa möyrivän purppurapään siteet kiinni varastytön yhtä lujasti pitävään pakettiin, ja lisäsivät vielä jononjatkeeksi Abrahamin toimittaman silmäpuolen Spyron selän taakse. Natiaisen olan takana lymyilevä pakettiin pantu Lucas ei varmastikaan helpottanut Spyron säröilevän uhman alla piilevää paniikkia, mutta tämänkaltaisessa tilanteessa ei vangittujen toiveita marssijärjestyksestä huomioitu. Lopuksi neiti Hienohelma kaivoi vielä hameensa lukuisien kahisevien laskosten lomasta esiin kolmannen kangasrievun, joka useista uhmakkaista vastaväitteistä huolimatta survottiin väkipakolla Purppuraisen kidalle, ja sidottiin tiukalle solmulle tämän takaraivoon. Hetken tyttö näytti siltä, kuin olisi ollut aikeissa vielä sanoa jotain, mutta tyytyi lopulta hymähtämään itsekseen pahaaenteilevästi vaiennettua ja sidottua kolmikkoa edessään, kunnes nappasi Kottaraisen köysivyyhdestä roikkuvan köydenpätkän käteensä ja nykäisi koko letkan liikkeelle, johdattaakseen nämä liikkeelle liki umpeenkasvanutta polkua pitkin. Kenellekään tuskin jäi epäselväksi mihin öisen kävelyretken oli määrä päättyä... Jonon hännillä Abraham tuuppasi suurella kourallaan rinnallaan pieneltä näyttävää Lucasia liikkeelle. Silmäpuoli horjahti yllättävän voimallisesta "kehoituksesta" lähteä liikkeelle, kompuroi tovin pitkän munkinkaapunsa helmoihin ja huojahti päin itseään viitisen senttiä lyhyempää Spyroa, onnistuen silti pysymään kuin ihmeen kaupalla pystyssä. Mielissään silmäpuoli tästä ei silti ollut - yhtään enempää kuin yön epämääräisistä, epätoivotuista tapahtumista - ja nurisi suukapulaansa jotakin epämääräistä, jonka saattoi kukin tulkita haluamallaan tavalla. Olosuhteet huomioon ottaen silmäpuoli tuskin sentään pahoitteli kompurointiaan, vaikka mistäs sitä koskaan saattoi tietää.
Kottarainen ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa kuin lähteä liikkeelle Lucyn nykäistessä köydenpäästä voimakkaasti. Vihreät silmät pälyilivät puolelta toiselle villinä kuin pakopaikkaa, vastausta tai jonkinlaista kaikenselventävää selostusta etsien, vaikka kieltämättä tämä kaikki oli jokseenkin helposti pääteltävissä. Muutamia mielessään vellovia mustia aukkoja huolimatta tyttö onnistui luomaan ajatuksissaan jonkinlaisen selityksen tapahtuneelle, mutta joutui toteamaan lohduttomana, ettei asioiden järkeilystä olisi tässä hetkessä minkäänlaista apua. Kangasriekale suunsa edessä hiersi kipeästi suunpieliä kuin liian syvälle kiskotut kuolaimet, silmät tuntuivat yhä sumeilta äkkiherätyksen ja unenpuutteen jäljiltä ja luometkin painoivat raskaina. Sydän pamppaili rinnassa kuin henkensä hädässä pakoon pyrkivä pikkulintu lintuhäkissä ja kuristava tunne tilanteen toivottomuudesta puristi henkitorvea musertavalla kourallaan. Vaikka joukkion edessä avautuva polku olikin pieni ja täynnä juuria ja kivenmurikoita ja vaatisi oletettavasti kaiken mahdollisen huomion ihan vain vankijoukon nokassa (Lucyn jälkeen toki) kulkevan Kottaraisen pystyssä pysymisen takaamiseksi, ei tyttö voinut silti olla pälyilemättä olkansa yli alituiseen perässään horjuvaa Purppuraista. Spyro, Spyro! Olihan Spyro kunnossa? Miten ihmeessä he olivat kaikki jääneet kiinni? Miksi Lucas oli sidottu?
|
|
|
Post by spyrre on Jun 8, 2012 16:56:01 GMT 3
((Eh, taisi vähän päästä venähtämään natiaisen kriiseillessä. Pahoittelut tästä. ^^; ))
Kaipa Lucyn itsetyytyväinen voitonriemu onnistumisensa johdosta oli tässä tilanteessa varsin oikeutettu, eipä kai voinut kieltää että tämän täytyi olla helpoin lohikäärmeenkaappaus ikinä... tai jos ei ihan, niin ainakin listan kärkipäässä, väsyneen ja tällä hetkellä varsin hämmentyneen purppuratukan ehtimättä oikeastaan edes vastustella koko operaatiota mitenkään ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Huolimatta kaikista motivoituneista protesteista joita jaeltiin avokätisesti purppuraisen kuontalon alta mokoma pirullinen tihutyö kuitenkin jatkui, ja pian koko vastahankainen kolmikko oli enemmän tai vähemmän siististi paketoitu ja koottu yhteen kuin karjalauma. Kului tovi että että rähmälleen epäkohteliaasti maahan tyrkätty Spyro pääsi sen verran ajan tasalle että onnistui kömpimään istualleen henkeään haukkoen ja sammalta suustaan sylkien, jääden kiroten nykimään köytettyjä käsiään jonkinasteisen pakokauhun alkaessa hiljakseen pyrkiä entistä hanakammin esille kun tilanne alkoi valjeta sen kaiken hämmingin seasta... tai ainakin sen verran, että poika tajusi että vaikka olikin varsin ilmeistä mitä tapahtui, hänellä ei ollut harmaintakaan hajua siitä, MIKSI näin oli. Varsinkin kun kaikkea järkevää logiikkaa vastaan myös Lucas raahattiin köytettynä heidän tuntumaansa kuin vain syventämään epätietoisuutta entisestään. Tosin, vaikka tämä varmasti oleellinen kysymys olikin, tämä ei ollut aivan se kaikkein päällimmäisin kriisi nöyryyttävästi yllätetyn lohikäärmeen pääkopassa. Se ärisi itsekseen mulkoillen murhaavasti pöllömiestä ja ennenkaikkea köysien kanssa askartelevaa Lucya mutta loi tuon tuosta oikeastaan lähes hermostuneita vilkaisuja Sirlan suuntaan. Ärinä kävi nopeasti astetta vaisummaksi ja ryhti painui häpeilevästi hiukan lysyyn varkaan sattuessa vilkaisemaan nulikan suuntaan, tämän oikeastaan jopa pyrkiessä välttämään hätääntynyttä katsetta laskemalla silmänsä ahdistuneena jonnekin alaviistoon. Olihan se jo aiemminkin useaan kertaan todistettu että Spyron logiikka tuppasi olemaan varsin suorasukaista, mutta niin kärkevästi kuin se oli aina ollutkin valmis syyttämään silmäpuolta mielestään oikeutetusti milloin mistäkin, tuntui tämä järjenjuoksu pätevän myös poikaan itseensä. Ei ollut vaikea arvata mitä purppuraisen kuontalon alla tällä hetkellä tapahtui, vaikka natiainen yrittikin hillitä pahimman paniikkinsa. ...kenenpä muunkaan syytä tämä olisi ollut kuin selvästikin hänen? Hän oli mokannut, ja pahasti. Mitä hittoa nämä hiipparit oikein aikoivat? Mitä jos...?
Tilanne vaikutti kieltämättä varsin epätoivoiselta, mutta loppujen lopuksi Spyron tapoihin ei vain kuulunut antaa periksi, varsinkin kun tämä sattui kokemaan vastuuta tapahtuneesta. Hitto, hänen olisi pakko keksiä jotain... mutta mitä?! Väkisin paniikinomaiset tuntemukset työnnettiin taka-alalle sen tutun, varsin härkäpäisen olemuksen tunkiessa jälleen esille kun katse nousi jälleen pistävänä mulkoilemaan varsin murhaavasti entistä sotkuisemman kuontalon alta. Ja kuten aina ennenkin, paremman idean puutteessa nulikka arvattavasti päätyi jälleen metelin pitämiseen. "Helvetin pelkurit, hiipiä nyt keskellä yötä tuolla tavalla! Ette uskaltaneet sitten edes tapella reilusti, vai mitä?! Hitto, mun olis pitäny vain kärventää teidät heti näkemältä tai jotain, arvasin että teillä kieroilijoilla on jotain tekemistä sen hiipparin--" nulikka ärisi itsekseen jälkiviisauksiaan silminnähden turhautuneena vaikka vilkuilikin jo kasvavan hermostuneisuuden vallassa ympärilleen kunnes hoksasin luihun hameniekan tallustelevan lähemmäs epäilyttävän kangasrievun kanssa. Ja kun näki mihin tilanteeseen muutkin olivat joutuneet, ei tarvinnut kauaakaan ihmetellä mitä tämä oikein aikoi. Ilmeisesti rähisevän purppuratukan kuunteleminen aikansa kuluksi ei ollut vangitsijakaksikon mieleen, koska meteliä olisi varmasti syntynyt enemmän tai vähemmän kun poika ei loppujen lopuksi pystynyt muutakaan tekemään vaikka kieltäytyikin antamasta periksi, tosin aivan vain periaatteen tasolla... ja mikäpäs olisi enemmän omiaan ruokkimaan jo valmiiksi hätääntyneen laihan nuorukaisen avuttomuudentunnetta kuin se, ettei pystyisi enää tähänkään mielenosoitukseen. Kurkusta karkasikin melkoinen ärähdys ja odotettua vastahankaista venkoilua Lucyn kuitenkin onnistuessa lopulta vaientamaan viimeisenkin saaliinsa jättäen lyhyen purppuratukan kiroamaan epäselvästi suukapulansa takaa. Eipä kai se auttanut kuin Spyronkin lopulta myöntää että moinen riehuminen oli osoittautunut harvinaisen hyödyttömäksi, nulikan lopulta vaietessa suureksi osaksi aivan vain väsymyksenkin vuoksi. Tämä tuskin oli ehtinyt ummistaa silmiään pitkäksikään aikaa ennen kuin oli alkanut tapahtua, eikä tuota varomatonta hetkeä ollut varsinaisesti levoksi voinut luonnehtia. Tuohtunut nulikka yritti kömpiä vaivalloisesti jaloilleen edes parantaakseen tilannettaan sen verran ettei joutuisi tuijottelemaan kaappaajia (tai ainakaan toista näistä) surkeasti yläviistoon ruohonjuuritasolta luoden levottoman vilkaisun taakseenkin jonne Lucas oli kiinnitetty joukon jatkoksi, aivan liian lähelle hänen makuunsa... Tosin, jopa Spyro tajusi että silmäpuoli ei ollut tällä hetkellä lähellekään heidän suurin uhkansa, vaikka asetelma olikin ennen kaikkea äärimmäisen vaivaannuttava. Epätietoinen poika pyrkikin välttelemään punahiuksisen miekkosen tuijottelua parhaansa mukaan, sen sijaan vilkuillen välillä varovaisesti Sirlan suuntaan vaikka välttelikin katsekontaktia syyllisyydenpuuskansa pauloissa.
Eipä aikaakaan kun vankien kanssa askarteleva Lucy saikin touhunsa valmiiksi ja suoristautui silmäilemään aikaansaannostaan huolestuttavan vähä-eleisesti. Spyro olisi luultavasti tuntenut olonsa edes hiukan paremmaksi jos naikkonen pöllöineen olisi edes yltynyt uhoamaan tai räyhäämään, mutta tällainen pahaenteinen hiljaisuus oli omiaan saamaan nulikan entistä hermostuneemmaksi nyt kun ei voinut itsekään täyttää tätä vaivaannuttavaa ilmapiiriä edes jonkinlaisella elämöinnillä. Mutta vaikka ei millään tavalla vankejaan aikataulusta ja matkasuunnitelmistaan valaissutkaan, kävi pian selväksi että kaksikon mielestä odottelu oli ohitse ja oli aika lähteä matkaan. Spyro kyräili vastahankaisesti itsekeen jotakin epäselvää muristen petollisen hameniekan alkaessa nykiä etummaiseksi aseteltua Kottaraista epäkohteliaasti liikkeelle, mutta nulikan mahdollisesti suunnittelema vastahanka kaatui varsin nopeasti tämän tajutessa että mahdollinen kiskominen vaikeuttaisi vain hänen edessään kulkevan Sirlan oloa... tai johtaisi vielä epämukavampiin seuraamuksiin hänen peräänsä asetellun silmäpuolen suhteen. Hutera nulikka säpsähtikin melkoisesti kuin koko hiipparin hetkeksi unohtaneena päästäen protestoivan, vaimean älähdyksen kangasriekaleensa takaa Abrahamin hätyyttäessä letkaa liikkeelle tyrkkäämällä kovakouraisesti Lucasin lähes hänen niskaansa mutta mulkaistuaan niin jupisevaa yksisilmää kuin häpeämätöntä pöllömiestä olkansa ylitse, ei purppuratukka lopulta nähnyt muutakaan vaihtoehtoa kuin lähteä liikkeelle... vaikkakin asiaankuuluvan pitkin hampain, tietysti. Minne hittoon heitä edes oltiin viemässä..? Ikävä kyllä hänellä oli jonkinlainen aavistus, mikä ei kyllä ollut omiaan ainakaan rauhoittamaan mielialaa.
Paha-enteinen marssi köyden jatkona pimeän metsän poikki alkoi suukapuloiden vuoksi vaihteeksi hiljaisemmissa merkeissä. Spyro kirosi vaisusti itsekseen kompastellessaan eteenpäin aina välillä varuillaan taakseen vilkaisten, mutta seuraten varsin huolestuneena Sirlan kohtaloa letkan etunenässä. Neitosen paniikinomainen vilkuilu ei jäänyt huomaamatta, mikä sai purppuratukan ahdistumaan entisestään. Hitto, tilanne olisi ollut aivan tarpeeksi paha jos vain hänet olisi kaapattu, sen faktan kanssa Spyro olisi saattanut vielä tulla toimeen vaikka olisi varmasti ymmärrettävästi hermoillutkin, mutta nyt kun Sirlakin...! Poika irvisti itsekseen kangasriekaleen takana, kohauttaen sitten avuttomasti olkapäitään ja pudistaen hiukan päätään hätiköivän Kottaraisen kuikuillessa jälleen taakseen onnistuen melkein kompuroimaan tämän johdosta. Hänenkin olonsa oli kaikkea muuta kuin levollinen juuri nyt, mutta ainakin he kaikki olivat nyt jokseenkin kunnossa... Ainoa edes puolivillainen ratkaisu jonka hän tähän hätään keksi oli yrittää pitää silmänsä auki, päänsä kylmänä ja odottaa tilaisuutta.... johonkin, hän ei itsekään oikeastaan tiennyt. Napata sormus takaisin, ehkä? Hän oli ainakin nähnyt Lucyn poimivan tämän talteensa... ehkä se ei olisi mahdotonta? Tämä kaikki oli kyllä huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin Spyro oli kaikkea muuta kuin tunnettu yleisestä viilipyttymäisyydestä. Purppuraisen kuontalon alla kuohuikin parhaillaan, häpeän kalvaessa sekavia aatoksia entisestään. Hitto... oli pakko keksiä jotain...! No, jos tilanteessa oli edes pieni valopilkku, niin ainakaan hakeva kiiluva katse ei löytänyt Kissaa mailta halmeilta. Pieni eläin oli toivottavasti painunut pakosalle heti hässäkän alkaessa....
|
|
|
Post by wuz on Dec 6, 2012 0:43:11 GMT 3
Valkean kissaeläimen puuttuminen purppuratukan näkökentästä saattoikin sitten olla ainoa positiivinen asia koko tuossa ikävässä tapahtumaketjussa, jonka pauloihin pahaa-aavistamaton trio oli joutunut äkkiarvaamatta. Kaikkein vähiten punatukkainen silmäpuoli jonon hännillä jota reilusti yli parimetrinen omituinen pöllömieshybridi aina aika ajoin kannusti pitämään reipasta kävelytahtia yllä tuuppaamalla luisevaa, munkinkaapuun verhoutunutta nuortamiestä eteenpäin. Lucas ei ollut osannut kuvitella hetkeäkään, että mitään tämänkaltaista olisi saattanut käydä. Kieltämättä sisarpuolekseen esittäytynyt hienohelma oli sattunut paikalle vähintäänkin epäilyttävän määrätietoisesti, mutta kai sitä nyt näinkin synkkinä aikoina kuka tahansa hakisi hopeareunoja kaikenlaisista pilvistä ihan vain voidakseen edes hetkeksi painaa mielestään ne ikävimmät asiat taka-alalle… Tosiasia kuitenkin oli se, että Lucas oli ollut jo niin pitkään yksin, oman onnensa nojassa vailla ketään sellaista, jota olisi saattanut kutsua perheekseen, minkä takia Lucyn ilmaantuminen olikin sattunut kuin taikaiskusta. Vaikka olisihan se pitänyt tietää, että jokaisella kolikolla oli kääntöpuolensa, joka harvemmin oli mieluinen… Kielellään suutaan tukkivaa riepua tönien silmäpuoli yritti keskittyä parhaiden mahdollisten kykyjensä mukaan pysymään sekä pystyssä, etenemään jonon jatkeena riittävän reippaaseen tahtiin ettei takanaan paha-enteisenä marssiva Abraham saisi pienintäkään innoketta tuupata lyhytkasvuista puolikuntoista miestä uudelleen kumoon, että myös sumplimaan mielessään asioita edes jonkinlaiseen loogiseen järjestykseen tai kenties jopa löytämään ratkaisun, joka akuutisti valaisisi hänen tulevaisuudennäkymiään. Selväähän oli se, että Lucy (mikäli mokoman porton nimi nyt edes oli Lucy…) ja toverinsa Abraham työskentelivät sille perhanan Peter Panin irvikuvalle, joka varmasti paraikaa vartoi heitä linnansa syövereissä tyytyväisenä pergamenttejaan hipelöiden kuin maanisdepressiivinen, pakkomielteinen näätäeläin. Harmaahapsi takuulla oli perillä siitä, mitä Lucas oli hänen isälleen tehnyt, joka selittäisi ainakin sen, miksi punatukka oli joutunut vangituksi. Mutta minkä ihmeen takia Spyro ja Sirla olivat joutuneet mukaan tähän hullunmyllyyn? Siksikö, että sattuivat olemaan hänen seurassaan? Kulmiaan kurtistellen arpinen nuorimies koetti keskittää katsettaan pimeässä umpikasvaneeseen polkuun, mikä oli vaikeaa, sillä hän ei tahtonut erottaa edes omia jalkojaan, saatika sitä, minkä päällä oikein käveli. Ainoa syy minkä tähden hän edes suhteellisen onnistuneesti pysyi pystyssä oli edellään tarpova Spyro, joka ikäänkuin johdatti häntä kohtaloonsa… Pelkkä ajatuskin puistatti. Näinkö siinä sitten kävisi, punapää joutuisi pian kohtaamaan tuhonsa Spyron seuratessa sitä sivussa? Vaikkei Lucas ollutkaan enää vuosiin sietänyt Purppuraista silmissään, ei hän silti jostakin omituisesta mielenhäiriöstä johtuen toivonut kenenkään ulkopuolisen joutuvan seuraamaan tarpeetonta teurastusta sivusta. Eikä etenkään silloin, kun sivustakatsoja oli hänen vihamiehensä (joskaan ei se pahin kaikista, sillä kaikkihan nyt varmasti jo tässä vaiheessa tiesivät, kuka hallitsi ensimmäistä sijaa) ja kun teurastuksen uhri oli Lucas itse…
Synkkiin ajatuksiinsa uponnut Lucas oli Kottaraisen vähäisimpiä huolenaiheita. Hän ei vieläkään tuntunut päässeen täysin tilanteen tasalle ja jos olikin, ei hän halunnut myöntää sitä itselleen mistään hinnasta. Edellään kulkevaa Lucya Sirla kykeni seuraamaan lähinnä vain siksi, että terävät nykäisyt köydestä ohjasivat häntä oikeaa suuntaan, sekä Lucyandran metsäretkille eittämättä epäkäytännöllisen hameen kankaan kahina, vaikka kaiken tuon tuntuikin peittävän alleen hiljakseen nouseva silmitön pelko ja hillittömästi hakkaava sydän rinnassa, jonka iskut tuntuivat kaikuivan korvissa asti. Suu kuivana kuin autiomaa, silmiä särki pimeässä eteenpäin tihrustaminen ja kaiken yllä leijui pahaaenteilevä aavistus tulevasta. Sirla tiesi, että heitä odotettiin linnassa. Mutta mitä hän ei tiennyt oli se, minkä takia tätä tehtiin… Kunpa vain hän olisi saanut suunsa auki ja äänensä kuuluville jotta olisi voinut vedota edellään kulkevaan punatukkaiseen naiseen, kysyä tältä, mikä sai hänet tekemään jotain näin julmaa, eikö olisi mitään mikä olisi saanut Lucyn muuttamaan mieltään edes Spyron suhteen, sillä kaiken tuon keskellä oli tasan tarkkaan vain yksi ajatus Sirlan mielessä kirkkaana kuin majakka pilkkopimeässä: kunpa vain Spyro ei olisi nyt tässä… Vaikka samaan aikaan varas olikin kieltämättä helpottunut Purppuraisen läsnäolosta, sillä ainakaan hän ei ollut yksin…
Lucy nykäisi uudelleen köydenpätkästä ja vilkaisi olkansa yli perässään kuuliaisesti seuraavaa letkaa itsekseen hymähtäen. Ei olisi enää pitkä matka, ja pian tämä naurettava kaappausfarssi olisi ohitse. Aikaa oli mennyt aivan liian pitkään koko kolmikon jäljittämiseen ja typerään kaveeraamiseen ja luottamuksen voittamiseen, eikä punatukka malttanut odottaa että saisi sysätä trion pois käsistään ja lunastaa palkkionsa.
Viimein metsä viisikon ympärillä alkoi harveta hiljakseltaan, mitä nyt saattoi vasten synkeää yötaivasta erottaa. Maasto muuttui tasaisemmaksi, sammalet ja kitukasvuiset puunvesat muuttuivat korkeaksi heinikoksi, jonka ylitettyään Lucy johdatti joukon hiljakseen kohoavaan rinteeseen, joka kurotteli kivenmurikoiden ja siirtolohkareiden alla vaivalloisena kohti mustakivisen linnan raunioita ja sen yhä eheää kivijalkaa. Rinne muuttui hiljakseen vaikeakulkuisemmaksi ja jyrkemmäksi, irtokivet viettivät kengänpohjien alla helposti vaikka linnalle olikin valmiiksi tallattu polku, joten menisi vielä hetki, ennen kuin lopullinen määränpää olisi saavutettu. Ja pimeyden keskellä kuin suoraan huonosta kauhukertomuksesta loisti synkeän linnan ainoan ehjän tornin ikkuna-aukosta säälittävän pieni ja häilyvä valonhohde pimeään.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 7, 2012 20:50:56 GMT 3
Vankien enemmän tai vähemmän vastahakoinen pakkomarssi metsän halki sujui suhteellisen hiljaisissa merkeissä jos ei ottanut lukuun hapuilevien, epävarmojen askeleiden ääniä, Lucyn hameen kahinaa, Abrahamin raskaiden jalkojen alle rusentuvia oksia tai ajoittaista tukahtunutta kirosanaa joka kantautui suukapulan takaa. Letkan keskelle taktisesti aseteltu purppuratukka ei ollut varsinaisesti rauhoittunut paljoakaan matkan edetessä mutta asettunut sentään jonkin verran tajutessaan ettei pystyisi nykimään itseään vapaaksi ja että hidastelu tai vastahanka saisi vain edellä kulkevan Sirlan oloa entistä vaikeammaksi tai vastaavasti joko hänen taikka perässä painostavasti tarpovan Lucasin tuuppimista eteenpäin hänen niskaansa. Siinä missä kahden muunkin kaapatun oli Spyronkin pakko alentua jättämään konkreettinen vastahanka sikseen, ja tyytyä vain puimaan tilannetta päänsä sisällä, niin vaikeaa kuin keskittyminen tällaisessa tilanteessa olikin. Pimeä metsä kohosi uhkaavana heidän ympärillään tuuli kelojen lomassa humisten, tuntuen jollakin oudolla tavalla suorastaan korostavan tunnelmaa kuin heitä olisi kiskottu kohti vääjäämätöntä tuhoa karun maiseman halki. Spyro ei ollut koskaan varsinaisesti ollut moisten hienousten kuin vertausten tai tunnelmallisten, kiertelevien kielikuvien ystävä mutta onnistui jopa itsekin hoksaamaan jollakin tasolla tämän asiayhteyden ainakin painostavaksi paisuvan tunnelman kannalta. Pimeä metsä ei ollut häntä koskaan haitannut, pälyiliväthän vaisussa kuunvalossa hiukan kiiluvat silmät ympäristöä parhaillaankin yllättävän vaikeuksitta, mutta hän osasi kyllä aavistaa mitä metsän takana oikein odotti, vääjäämättömän määränpään lähestyessä askel askeleelta.
....hitto vieköön, kuinka hän ei ollut tajunnut tätä? Hän oli olettanut Lucasin sisaruksineen ehkä hyökkäävän kimppuunsa silmän välttäessä, mutta lopulta hänen mieleensä ei ollut oikeastaan vakavasti pälkähtänyt ajatus niljakkaan naikkosen tai tämän huuhkajan mahdollisesti työskentelevän juuri tälle kyseiselle hiipparille, jota he olivat yrittäneen vältellä enää sen jälkeen kun nämä olivat lähes liimautuneet Lucasiin. Eh, jos harmaahiuksinen tyyppi oli kuka Lucas oli väittänyt ja myös Wendomin murhaa koskeva väite piti paikkansa, hän saattoi oikeastaan ymmärtää miksi hiipparilla oli kaunaa silmäpuolta kohtaan... mutta, eh, ilmeisesti tällä oli kana kynittävänä heidän muidenkin kanssa? Kieltämättä purppuratukan oli vieläkin vaikea päästä sinuiksi sen mahdollisuuden kanssa että Lucas olisi kerrankin puhunut totta jostain ja tehnyt jotain niin... odottamatonta ja suorastaan positiivista kuin päästänyt mokoman kieron velhoilijan päiviltä, mutta.... ikävä kyllä tämä tuntui olevan lähes ainoa teoria, jolla asioihin saisi oikeastaan mitään järkeä. Ei sillä, että tämän valkeneminen ettei silmäpuoli ehkä aina valehtelisikaan jokaisella hengenvedollaan ollut omiaan lohduttamaan näissä olosuhteissa paljoakaan. Hitto, hämmentävää että kiero kaksikko oli tainnut onnistua naruttamaan yksisilmääkin päätellen ihan vain siitä, että tämä talsi parhaillaan köytettynä heidän perässään... Kirottu naikkonen, kuinka alhainen saattoi olla että puukottaisi selkään omaa veljeään! ...eh, ellei... tämäkin ollut huijausta? Mielenkiintoista sinänsä, että tämä väite oli oikeastaan ollut lähes se ainoa jonka Spyrokin oli niellyt melkein purematta, jostain syystä tuntui melkein hämmentävämmältä jos kaksikko ei olisikaan oikeasti sukua. Hm... Tosin, kierojen Tulisielujen sukupuu taisi tällä hetkellä olla loppujen lopuksi melkoisen yhdentekevä heidän kannaltaan. Oli tämä miten oli, Spyro ei lopulta oikein tiennyt mitä olisi lopulta tarkalleen odottanut tapahtuvaksi. Se, että he olivat vielä elossa oli sentään sinällään positiivinen käänne... tai sitten ehkä huono, riippuen mitä tulossa olisi. Moisten pohdintojen pyörittely sai nulikan entistä levottomammaksi joten se pyrki näiden sijaan suuntaamaan koko hermoilevan aivokapasiteettinsa mielummin edes puoli-mahdollisten pakosuunnitelmien pyörittelyyn, vilkuillen huolestuneena edellä retuutettavan Sirlan selkää. Mitä hittoa hullu hiippari sitten kaavailikaan... niin ainakaan Sirla ei ansainnut tällaista. Oli pakko keksiä jotain... Ja kuinka se perhanan hienohelma kehtasikin kiskoa tuolla tavalla! Odottaisipa vain, kunhan hän pääsisi irti ja saisi sormuksensa.... jotenkin...
Matka metsän poikki kesti tovin jos toisenkin antaen itse kullekin pyöritellä mielin määrin päässään synkkiä mietteitään, mutta runkojen viimein väistyessä tuulenpieksemän kallionrinteen ja huojuvan heinän tieltä alkoi määränpää viimein häämöttää paljon lähempänä kuin kukaan heistä varmastikaan tunsi mukavaksi. Spyro ei ikäväkseen ollut saanut aikaiseksi suuria valaistumisia saadessaan oikeastaan ponnistella edes pitääkseen väsyneet ja ennenkaikkea hätiköivät ajatuksensa likimain kurissa ja viimeisen naulan jo ennen syntymistään edesmenneen pakosuunnitelman arkkuun löi viimein yläpuolisella kalliolla lähes vaanivasti häämöttävä musta raunio, jonka yksinäinen ränsistynyt torni tuijotti lähestyjiä kuin ainoalla kiiluvalla silmällään. Astuessaan puiden lomasta rinteen juurelle nulikka kavahti väkisinkin nähdessään viimein konkreettisesti minne heidän matkansa johti, ja oli vähällä juurtua melkoisen hätkähdyksen keralla niille jalansijoilleen metsän reunaan kauhistunut katse rakennelmaa tuijotellen. Hän ei ollut koskaan ollut kovinkaan lähellä paikkaa ja nähnyt tämän vain kerran menneisyydessään, mutta joka tapauksessa näky sai aikaan kylmiä väreitä ja iski jalat jäykiksi ja haluttomiksi liikkumaan. Olisi saattanut käydä vielä niin että vastahakoinen nulikka olisi vielä jouduttu kirjaimellisesti raahaamaan loppumatkan verran mutta lopulta matkajärjestelyt osoittivat jälleen kerran toimivuutensa järkyttyneen lohikäärmeen joutuessa jälleen havahtumaan tajutessaan tenän tekemisen johtavan varsinkin Sirlan kannalta varsin ikävään kiskomiseen sekä kaikenmaailman tuuppimiseen huuhkajan suunnalta. Ilmoille pyrki suukapulan tukahduttama mutta siitä huolimatta vieläkin äärimmäisen vastahankainen ärähdys, natiaisen kuitenkin pakottaessa itsensä viimein liikkeelle pälyillen kasvavan vainoharhaisuuden vallassa odottavia raunioita.
Ikävä kyllä alkoi vaikuttaa siltä, että mitä viimeksi samantapaisessa tilanteessa ikinä olikaan käynyt, tällä kertaa visiitti mustien seinien sisällä olisi väistämätön... Loppumatka tuskin kului mukavasti kenenkään kannalta (tai no, kenties kaappaajien, joiden työ ilmeisesti läheni loppuaan) mutta viimein kiipeäminen louhikon sekä kesyttömän tuulenpieksemän heinikon halki kuljetti kulkueen mustien muurien juurelle. Kylmässä tuulessa (tai kenties jostain muusta syystä) hytisevä purppuratukka kirskautti hampaitaan ja töksäytti ilmoille jälleen uuden vaisun kirouksen luoden vielä viimeisen jokseenkin epätoivoisen vilkaisun ympärilleen. Eikö missään nyt ollut mitään jonka avulla olisi voinut välttää edessä häämöttävän kyseenalaisen kohtalon? Ei kovinkaan odottamattomasti hän ei ollut vieläkään yhtään uteliaampi nähdäkseen mitä rakennuksen sisätiloissa piili kuin viimeksikään... varsinkaan köytettynä ja surkeassa rääpälemuodossaan, Sirlan ilmeisesti joutuessa kokemaan saman kohtalon. Eh, ja sen perhanan silmäpuolenkin ollessa täällä... Voisivatko asiat enää tämän pahemmin pieleen mennäkään?
|
|
|
Post by wuz on Dec 11, 2012 20:48:21 GMT 3
Samaa tuntui pohtivan punatukkainen mieshenkilö Purppuraisen takana, kun toisinaan sattui vilkaisemaan eteensä sen sijaan, että tuijotti jatkuvasti jalkojaan askeliaan parhaiden kykyjensä mukaan varoen. Lucasille tuo synkkänä kohti aamuyöksi taittuvaa taivasta piirtyvä tumma linna oli ikävä kyllä enemmän kuin tuttu, eikä vain etäinen muisto menneisyydestä. Kauhukseen hän huomasi ajattelevansa linnaa kuin eräänlaisena kotinaan, sillä – pakkohan se oli myöntää – hän oli viettänyt siellä monia vuosia elämästään, palannut sinne (toisinaan vapaahetoisestikin) kerta toisensa jälkeen ja paennut sieltä useammin kuin mitä nykyisellä sormimäärällään kykeni laskemaankaan. Tällä kertaa minkäänlaista juhlallista kotiinpaluun tuntua hän ei kuitenkaan tavoittanut, vaan pikimminkin yksinäisen rujon torninraadon tuijotellessa heidän vaitonaista letkaansa kuin ainoalla silmällään silmäpuoli tunsi jonkinlaisen kylmän kuristavan otteen kietoutuvan henkitorvensa ympärille. Ilman minkäänlaista mahdollisuutta päästä pakoon, vapautua tai piestä kaappaajansa ei ollut tarjoutunut vielä tuohonkaan hetkeen mennessä ja alistuneena Lucas joutui myöntämään itselleen selviytymismahdollisuuksiensa olevan varsin laihat. Ilmeisesti hänen kulkutahtinsa oli tästä eteenpäin pälyilemisestä hieman hidastunut, sillä iso huuhkajamies hänen takanaan muistutti jälleen kerran olemassaolostaan tuuppaamalla punapäätä olkapäähän voimallisesti, ja eteenpäin hieman huojahtaen kloppu ärähti suukapulaansa mielenosoituksellisesti, onnistuen kuitenkin kuin ihmeen kaupalla pitämään tasapainonsa ja koetti vastentahtoisesti kiihdyttää tahtiaan vaikeakulkuisessa maastossa. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä?
Lucy, joka oli kauhonut pitkän hameensa helmat kouriinsa kyetäkseen helpommin kapuamaan jyrkkää rinnettä ylöspäin puristi tiukasti huulensa yhteen ja kulmiaan kurtistelemalla päätti visusti olla näyttämättä perässään seuraavalle letkalle, että hän olisi mieluusti itsekin seisahtunut hetkeksi tasatakseen hengitystään ja kerätäkseen voimiaan loppuponnistukseen, jonka viimeiset jäljellä olevat kymmenet metrit tulisivat vaatimaan. Mielessään vain tehtävän loppuun saattaminen, kolmikon perille toimittaminen ja palkkion lunastaminen punahiuksinen nainen lykkäsi saapasta toisen eteen jo silkalla tahdonvoimalla hienoisten hikikarpaloiden kohotessa otsalleen, mutta kukapa noita nyt pimeässä olisi ylipäänsä edes huomannut. Purkaakseen omaa tukalaa oloaan – jota ei kuitenkaan katumus tai sääli varjostaneet – nainen nykäisi hansikoidussa kädessään pitämästään köyden päästä terävästi ihan vain hankaloittaakseen perässään tarpovan Kottaraisen kulkua ja kuin kiusallaan kiristi tahtiaan jo entisestään.
Lopulta viisikko saavutti määränpäänsä, osa helpottuneena siitä, että rankka kiipeämisurakka oli nyt ohi, osa enemmänkin haluamattomia myöntämään, että väistämätön alkoi olla jo aivan nurkan takana ja mahdollisuudet päästä pakoon tavalla tai toisella hupenivat olemattomiin kuin hiekka tiimalasissa, joka osuvasti kuvasi myös jäljelläolevaa armonaikaa (mikäli nyt kukaan niin kyyniseen sävyyn oli tullut ajatelleeksikaan asiaa). Olematon polku, jota pitkin he olivat kavunneet ikuisuudelta tuntuvan ajan mutta joka ei tosiasiassa voinut olla sataa metriä pidempi matka, yhtyi tasaiseksi tallattuun tiehen, joka ujuttautui läpi portista, jota ei oltu enää vuosiin vaivauduttu sulkemaan. Tiekään ei tosin näyttänyt millään tapaa siltä kuin sitä olisi kukaan pitkiin aikoihin tallannut, ja portin sisäpiha avautui viisikon eteen autiona ja ränsistyneenä. Ainoastaan siellä täällä lojui hylättyjä tarvikkeita, tarpeettomaksi jääneitä esineitä muistuttamassa linnan edellisestä elämästä: satunnainen rikkinäinen tynnyri, parhaat päivänsä nähneet vaunut, ties mitä hyödytöntä jätetavaraa, jota ainakaan Lucy ei jäänyt pälyilemään, vaan edelleen tiukasti köyden päästä kiinni pitäen kiskoi jonoa perässään hiljaisen, pimeän pihan halki. Ääntäkään ei kuulunut lukuunottamatta viisikon askeleita hiljaisuudessa: Lucyn hameen kahinaa, Lucasin laahaavat askeleet, Abrahamin pitkien varpaankynsien terävät raapaisut mukulakivisellä alustalla, mutta mikään muu ei viitannutkaan siihen, että paikalla olisi ollut muutakin elämää heidän lisäkseen. Lucyandra, tuo varsinainen paholaisnainen, seisahtui vasta linnan juurella ja kääntyi katsomaan vuorotellen Sirlaa, Spyroa ja Lucasta ilmeettömänä, mutta jokin naisen olemuksessa viestitti etäisesti, että tämä olisi tahtonut kaikesta huolimatta sanoa jotakin.
“Eteenpäin,” komensi Abraham, rikkoen painostavan hiljaisuuden möreällä, raakkuvalla äänellään, ja tuuppasi jälleen kerran Lucasia eteenpäin ihan vain jo vanhasta tottumuksesta. “Oviaukosta sisään ja oitis sen jälkeen ylös oikealle nousevia portaita.”
|
|
|
Post by spyrre on Dec 12, 2012 20:32:36 GMT 3
Kuin metsämarssi keskellä yötä ei vielä olisi ollut tarpeeksi, päästiin reissun loppupuolella vielä mukavalle patikalle tuulentuivertamalle rinteelle, vaimeasti kajastavan rauniotornin tunnelmallisen katseen alla. Hitto, kuinka mielellään Spyro olisi viimeistään nyt jyrkässä ylämäessä edes yrittänyt tempaista etunenässä kulkevan ja hamosensa kanssa temppuilevan Lucyn jaloiltaan, olisi tämä johtanut kaoottiseen alamäkeen kierimiseen hänenkin kannaltaan tai ei, mutta vaikka hänet edessä kulkevaan varkaaseen yhdistävä köydenpätkä taisikin kiristyä muutamaan otteeseen matkan varrella taisi tämä lopulta olla lähes tahatonta, ja tämäkin vastahanka jäi lopulta vain haaveeksi. Ehkä tästä ei lopulta olisi ollutkaan paljoakaan hyötyä, olisihan Abraham ikävä kyllä vielä läsnä vaikka hameniekka olisikin onnenkaupalla onnistunutkin telomaan itsensä mahdollisessa haaverissa... eikä purppuratukka lopulta osannut sulattaa sitä seikkaa, että tämän tehdäkseen hänen olisi täytynyt alkaa kiskoa myös Sirlaa tämän jäädessä juuri keskelle moista tempomista. Jollakin kikalla kiero hameniekka pysyikin jonon edellä älyttömästä röyhelöisestä asustuksestaan huolimatta, eikä tuntunut sitten millään kyllästyvän talutusköyden tarpeettomaan nykimiseenkään. Poika loi tunnelmasta huolimatta murhaavan katseen kohti Lucyn selkää lepattavan sotkuisen kuontalonsa alta, mutta ylämäki kieltämättä onnistui imemään viimeisetkin ylimääräiset mehut väsyneestä lohikäärmeestä tämän lopulta jaksamatta enää edes kiroilla hengityksensä lomasta... ei sillä, että kukaan olisi sitä luultavasti kuullut kuitenkaan, mutta ajatushan oli tärkein?
Härkäpää tai ei, Spyro oli lopulta kaukana atleetista ja kun pirullisen ylämäen päälle lopulta päästiin, tuntuivat jalat entistä huterammilta. Armeliaasti matka pysähtyi hetkeksi muurien juurelle suoden vangeille vielä pienen hetken aikaa ihastella mustan linnan vaikuttavuutta (taikka jokseenkin karmeaa rapistuneisuutta). Spyro silmäili vastentahtoisesti raunioitunutta ja romun sekä rikkaruohojen peittämää mukulakivistä pihaa edessään avautuvasta portista, vilkaisten sitten vielä kerran hiukan epätoivoisesti ympärilleen ja nykäisi turhaan sidottuja käsivarsiaan. Mokoma kummituslinna olisi saattanut onnistua karmimaan lohikäärmettä jopa silloin jos alkuperäinen suunnitelma rynnätä siivet ja kynnet viuhuen itse paikalle etsimään väijyskelevää hiipparia ja mielellään romuttamaan koko paikka siinä samalla, joten taisi olla varsin arvattavissa että nulikka ei tuntenut oloaan nytkään erityisen luontevaksi, varsinkin koko paikkaan jo ennestään liitettyjen mielikuvien valossa. ....hitto sentään. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Jospa hän vain ei olisi erehtynyt torkahtamaan....
No, määränpää oli lopulta viimein saavutettu, mutta syystä tai toisesta Lucy tuntui seisahtuneen kuin epäröimään... ellei tämää vain jäänyt ihastelemaan väsynyttä vankikatrastaan. Spyro pälyili tätä epäluuloisesti Sirlan perästä sen verran kuin nyt onnistui saamaan silmiään irti rakennuksesta, mutta hyvin pian oli tämäkin pieni hengähdystauko ohitse tällä kertaa Abrahamin komentaessa joukon liikkeelle töytäisten samalla Lucasia tapansa mukaan. Purppuratukka hätkähti ja astui askelen eteenpäin, mulkaisten samalla tasapuolisuuden vuoksi pöllömiestäkin vihamielisesti suukapulan takaa kantautuessa vaimea kommentti joka kuulosti epäilyttävästi joltakin epä-imartelevalta höyheniin ja aivoihin liittyvältä. Ainakin Lucas tuntui viimein säästyvän kyräilyltä... Vaihtoehdot olivat kuitenkin tähän hätään varsin vähissä, eikä lopulta auttanut muukaan kuin jatkaa pakonomaisesti matkaa rähjäisen kivetyn pihan halki sisätiloihin. Ilmeisesti metsän ja rinteen yli rämpiminen oli ollut vasta lämmittelyä ja edessä oli vielä tusinoittain portaita... Spyro kirskautti hampaitaan astuessaan äärimmäisen vastahakoisesti sisään aavemaiseen, puoliksi romahtaneeseen aulaan seuraten sitten katseellaan ylös kurottavia jokseenkin epäluotettavilta näyttäviä portaita tosin joutuen kaikesta hampaidenkiristelystään huolimatta seuraamaan perässä kohden kaukaisuudessa kajastavaa tornin huippua. Jos tulomatkalla tahti oli jo alkanut hidastua, kävi se näin loppupuolella varmaan väkisinkin entistä verkkaisemmaksi puhtaasta väsymyksestä. Purppuratukka joutui jo keskittämään melkoisesti huomiota jalkoihinsa ollakseen kompastumatta vaikka onnistui silti horjahtamaan pari kertaa matkan varrella. Hän pystyi aavistamaan tornin huipun lähestyvän lähestymistään, vaikka ei sitä vielä pystynytkään näkemään... no, ehkä ainakin loputon tarpominen loppuisi viimein, jos tästä mitään positiivista halusi keksiä. Jos Spyro oli väsyksissä, tuskin kukaan muukaan kolmikosta oli erityisen paljoa paremmassa kunnossa... puhumattakaan Lucasista joka ei ollut vielä ehtinyt edes kunnolla toipua edellisistä vammoistaan.
|
|
|
Post by wuz on Dec 13, 2012 10:18:40 GMT 3
Aula oli kolkko ja pimeä. Ainoastaan oviaukosta ja jo särkyneistä ikkunoista kajastava olematon tähtien ja kuutamon valo (vai oliko se jo hiljakseen kajastava aamu?) antoi epämääräisen muodon suurelle huoneelle ja sitä asuttaville muutamille olemattomille huonekaluille, laatikoille, kärryille, oliko tuo tuolla nurkassa vanha raskasrakenteinen valuurautainen kanuuna lahonneilla pyörillään? Vaikka kulku kohti viimeistä matkaa enteileviä kiviportaita olikin ollut toistaiseksi esteetön jyrkän rinnenousun jälkeen, oli Sirla silti epävarma siitä, mihin astua. Oli pimeää kuin tynnyrissä, vaikka luulisi, että silmät olisivat jo tottuneet pimeään jossa ei tahtonut nähdä edes omia jalkojaan, mutta silti Kottaraisen askellus oli paikoin haparoivaa ja parhaimmillaankin koomisen näköistä, mihin tuskin kukaan muu kuin Sirla itse kiinnitti huomiota, sillä olihan letkalla pääasiallisesti muuta ajateltavaa kuin pimeässä kömpelösti taapertava ihmisnainen. Kai oman kävelytapansa pohtiminen oli varkaalle vain tapa olla ajattelematta sitä, mikä todennäköisesti olisi väistämätöntä ennenpitkää, sillä Sirla – jos kukaan muukaan – ei ollut vielä valmis kohtaamaan sitä, mikä oletettavasti linnan ainoassa valaistussa osassa, tornissa, heitä odotti. Siitä viis, että he alunperin olivatkin olleet matkalla kohti tätä samaista linnaa (tai pikemminkin sen raunioita, sillä alkuperäisen loistokkuutensa ja mahtipontisuutensa kivirakennelma oli jo vuosia sitten menettänyt, jättäen jäljelle vain synkän, vuoren kyljessä pahaenteisenä patsastelevan kyhäelmän kuin vaanivan, mustan luurangon), sillä nyt heidän alkuperäinen suunnitelmansa hyökätä äkkiarvaamatta suoraan “lohikäärmeen pesään” tuntui ainakin Kottaraisen mielessä typerältä ja ennenkaikkea kaukaiselta. Vaan ei auttanut itku markkinoilla, ei köyden päässä kiinni venkoilu tai suukapulaan vaimentuva kiroilu ja vastaanhangoittelu: Sirla, kuten Lucaskin olivat molemmat – vaikka fyysisesti hyvässä kunnossa noin niin kuin yleensä ottaen olivatkin (mikäli ei ottanut huomioon punapään vammoja, joista tämä ei ollut ehtinyt vieläkään toipua) – vieläkin äskeisen kiipeämisurakan jälkeen enemmän tai vähemmän hengästyneitä. Jalat tuntuivat veteliltä ja voimattomilta, suuta kuivasi, ja ainakin Sirla olisi ollut valmis antamaan mitä vain saadakseen pienen vesitilkan kielensä kostukkeeksi.
Lucy nyökkäsi kumppanilleen kuin vahvistaakseen tämän komennuksen letkalle jatkaa eteenpäin portaikkoon, ja nykäisi vielä ihan vain kiusallaan köydestä pingottaen tuon häntä ja Kottaraista yhdistävän linkin kiusallisen tiukaksi, ennen kuin se pääsi jälleen löystymään. Punahiuksinen, lyhytkasvuinen naishenkilö hameessaan, hansikkaissaan ja saappaissaan oli onnistunut tasaamaan hengitystään sen verran, että kykeni jatkamaan yhä jonon nokassa ja veti letkan perässään aulasta oviaukkoon ja välittömästi sen jälkeen nousevia kierreportaita ylös. Mitä pikemmin hän saisi kuljetettua porukan perille, sen parempi. Lucyandra ei liiemmin viihtynyt itse kolkoissa, kylmissä ja kosteissa linnanraadoissa, mitä vaikkapa Spyro olisi saattanut epäillä päätellen naisen viileästä ja tunteettomasta toimintatavasta johtuen. Hän oli alun alkaen koettanut ehdottaa toimituspisteeksi jotakin muuta paikkaa, vaikkapa jotain syrjäistä majataloa tai metsäaukeaa, olisihan Rholla ollut taatusti varaa palkata palkkamiekka tai parikin saattamaan trio perille, mutta kun herralle eivät olleet mitkään muut vaihtoehdot kelvanneet niin pakkohan punatukan oli itse katsoa kärsivällisesti vaikkakin hampaitaan kirskutellen työtehtävä päätökseen asti omin toimin. Ja, no, ainakin hänellä oli Abraham mukanaan, ilman huuhkajamiestä koko touhu olisi ollut mahdoton toteuttaa…
Askeleet kaikuivat porraskäytävässä masentavina ja kolkkoina, eikä muuta ääntä saappaiden kopinan tai puuskuttavan, tukahtuneen hengityksen lisäksi kuulunut. Abrahamin raskaat askeleet tuntuivat painostavilta Lucasin selän takana ja vaikka hän tiesikin yli parimetrisen huuhkajamiehen tarpovan hänen perässään, tunsi hän silti olonsa painostuneeksi ja takaa-ajetuksi. Olo oli kuin nurkkaan ajetulla pieneläimellä jota suurempi peto väijyi, eikä kapeassa portaikossa mahtunut – saatika kyennyt – mekkaloimaan niin, että siitä olisi ollut vankiletkalle jotakin suurempaa hyötyä. Onnistuisikohan, jos hän kutsuisi sen pahuksen kirotun miekkansa esiin? Vaikka mitäpä hän sillä, kädet selän taa sidottuina, puhumattakaan siitä, että Abraham varmasti näki pimeässä ja olisi heti valmis toimimaan, murtaisi varmaan punatukalta käden tai jotain muuta mukavaa… Ajatuksiinsa hetkellisesti uponnut luiseva nuorukainen oli epähuomiossa hidastanut tahtiaan portaita kavutessaan hiki hatussa. Köysi, joka yhdisti hänet Spyroon pingottui tiukaksi, ja ennen kuin kloppi itse ehti tehdä asialle mitään oli takanaan tarpova pöllömies jälleen valmiina auttamaan kuin olisi alun alkaenkin odottanut tilaisuutta päästä näpäyttämään.
“Vauhtia!”
Tällä kertaa tuuppaus oli odotettua lujempi ja pienen hetken, silmänräpäyksen verran ajan Lucas ei ollut varma siitä, mitä tapahtui. Maailma tuntui kuitenkin kallistuvan, vaikkei hän mitään nähnytkään, ei omia jalkojaan, ei edessään kulkevan Spyron jalkoja, kunnes ajatuksensa lopulta katkesi päänsä kumahtaessa kylmään kiviportaaseen edessään.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 14, 2012 19:35:31 GMT 3
Kaipa Spyro tavallaan oli onnekkaampi kahteen muuhun vankiin verrattuna ainakin siinä mielessä, että hän ei joutunut rämpimään pimeää porraskäytävää aivan yhtä sokkona pystyen jopa katsomaan eteensä jollakin tavalla... ainakin sen verran kuin väsymykseltään jaksoi, vaikka tämä tuskin osasi tätä seikkaa arvostaakaan tällä hetkellä kovin paljoa. Purppuratukankin askel oli käynyt jokseenkin hapuilevaksi vaikka tämä näkikin kiiluvilla silmillään kiviset, halkeilleet portaat pystyäkseen asettamaan jalkansa niin ettei kompuroisi, vaikka se ei osannutkaan oikein nyt keskittyä tähän. Katse nousi ajoittain seuraamaan huolissaan edellä epävarmasti hoipertelevan Sirlan kulkua, vilkaisten taaksekin nähdäkseen perässä likimain yhtä epävarmasti kiipeävän Lucasin... ja tämän takana kohoavan Abrahamin, joka kaikista muista poiketen vahti edelleen vankeja valppaasti pimeässä kiiluvin silmin, jättämättä epäilystäkään siitä että pahuksen pöllö näki luultavasti myös pienempien siivekkäiden kaltaistensa tavoin vaikeuksitta yölläkin. Kirottu pöllö... jos tämä ei olisi ollut täällä Lucysta olisi varmaan kyllä selvitty jotenkin, mutta monimetrinen höyhenten peittämä lihaskimppu olikin sitten eri asia... Kiitettävästä pimeänäöstään huolimatta poika onnistui kuitenkin pian iskemään varpaansa kiveen taakse vilkuillessaan ja käänsi horjahtaen huomionsa jälleen eteenpäin itsekseen mielessään kiroten. Aikaa ei ollut enää paljoakaan, Spyron kaikesta uupumuksestaan huolimatta yllättäessä itsensä toivomasta että rappusia olisi ollut paljon enemmän kuin niitä luultavasti olisi. Viimeiset hetket yrittää jotain ennen määränpäätä taisivat alkaa olla käsillä... mutta jos ulkosalla jyrkässä rinteessä ei ollut keksinyt mitään ovelaa, taisivat mahdollisuudet näin kapeassa käytävässä Abrahamin nenän edessä olla vielä olemattomammat vaikka Lucy olisikin ollut yhtä sokaistunut kuin muutkin ihmiset. Ja Sirla oli edelleen hänen edessään pitämässä huolta että lohikäärme ei hidastellut liikaa tai yrittänyt toteuttaa mitään epämääräisiä pako-ideoita viimehetken epätoivoissaan... Hitto. Mikä tuota naikkosta edes nyppi, selkeän yleisen niljakkuuden ja hienohelmaisuuden lisäksi, aivan kuin tämä olisi aivan tieten tahtoen kiskonut varasta aina pienenkin tilaisuuden saadessaan kuin tällä olisi ollut jotain henkilökohtaista tätä vastaan. Ei ollut vaikea arvata että purppuratukka ei katsonut moista tippaakaan hyvällä, vaikka ei suureksi turhautuneisuudekseen asialle oikeastaan mitään nyt mahtanutkaan naikkosen selän murhaavan mulkoilun lisäksi.
Hidastelusta puheenollen, Spyron yrittäessä kuitenkin paremmankaan idean puutteessa pysyä tahdissa mukana ollakseen kiskaisematta varasta tasapainosta kiristyikin taaempi köysi yllättäen saaden nulikan horjahtamaan yllättyneenä. Ilmoille töksähti hätäinen kirous pojan onnistuessa kuitenkin tavoittamaan jälleen tasapainonsa... mutta kaikilla ei ilmeisesti käynyt näinkään hyvä tuuri. Purppuratukka ei pystynyt unohtamaan selkänsä takana hiippailevan silmäpuolen olemassaoloa vaikka olisi yrittänyt olla ajattelematta tätä sen enempää hillitäkseen hermoilunsa edes jotenkin, kunnes tämä muistutti luultavasti tahattomasti olemassaolostaan. Kivisessä käytävässä kajahti pöllömiehen napakka komennus jota seurasikin tyypillisen epäkohtelias tuuppaus hoippuvaan Lucasiin... joka taisi tosin päättyäkin odotettua dramaattisemmin. Köysi löystyi nopeasti, ja perästä kuului pahaenteinen äkillinen mätkähdys joka sai edellä kulkevan purppuratukan hätkähtämään melkoisesti ja kavahtamaan pelästyneenä hiukan eteenpäin ennen kuin kääntyi katsomaan olkansa ylitse mitä hittoa oikein oli tapahtunut.
Oli mitä mieltä sitten ikinä olikaan kyseisestä yksisilmästä nulikka tuntui jopa lähes järkyttyvän hoksatessaan Lucasin retkottamassa uhkaavasti maassa, ilmeisestikin portaisiin pää edellä tempaistuna, jääden hetkeksi tuijottelemaan tätä silmiään häkeltyneesti räpytellen kun tämä ei tuntunut liikkuvan tai oikeastaan tekevän mitään muutakaan. Mitä hittoa, ei kai se nyt sentään ollut... oliko se pöllö nyt mennyt taittamaan tämän niskat? Suukapulan takaa kantautui ensin jokseenkin häkeltynyt "egh", jota tosin hetken hämmingin jälkeen seurasi huomattavasti äkäisempi (vaikkakin kankaan vaimentama) ärähdys sekä sitten solvaus jos toinenkin huuhkajan suuntaan viskottuna. Ilmeisesti vaikka olikin tuskallisen hyvin perillä tilanteesta, nulikka ei vieläkään tainnut kavahtaa jättimäistä lintua lähellekään niin paljon kuin olisi ollut terveellistä. Matka tosin oli tainnut väkisinkin tyssätä tähän vähäksi aikaa peränpitäjän kiskaistessa koko lopunkin letkan pysähdyksiin. Spyro pälyili epävarmana siristellen portaissa retkottavaa miekkosta yrittäen erottaa merkkejä että tämä oli vielä elävien kirjoissa vilkaisten sitten avuttomasti Sirlan suuntaan vaikka tämä tuskin tätä pimeässä näkikään. Mitähän hittoa nyt...? Ei tämän näin kuulunut mennä... vaikka mikään tosin ei ollut sujunut niin kuin olisi pitänyt enää vähään aikaan. Vaikka Lucas olikin kiero selkäänpuukottaja ja kaikkea muuta kuin purppuratukan ylin ystävä, ei tämä selvästikään silti olisi seurannut kovin mielellään sivusta tällaista väkivaltaista haaveria. Yllättäen, tapaus ei syvään juurtuneesta kaunasta huolimatta ollut omiaan nostamaan tunnelmaa tippaakaan, lähinnä päin vastoin. Toisaalta, mitäpä yksisilmän äkillinen tyhjän potkaisu olisi heitä kahta edes hyödyttänyt, vaikka se nyt ei se kriisin perimmäinen pointti tainnut ollakaan.
|
|