|
Post by submarine on Sept 6, 2011 18:34:18 GMT 3
((Quatron kanssa olisi määrä.))
Aikanaan kylä oli ollut suuri ja mahtava. Joskus kauan sitten se oli ollut suuri, ei vain pelkkä kylä utuisen veden rannalla. Suuri ja mahtava. Mutta siitä oli niin hyvin, hyvin kauan, ja hyvin harva enää muisti, miksi se oli joskus ollut sitä. Nyt se oli vain synkeä, homeinen ja mätä kylänkuvatus, jonka väki kaapi kasaan mittömän elantonsa miten kykeni. Jos sen loiston päivän olivat koskaan todella olleet tosia, eivätkä vain vanhoja tarinoita, ei niistä ollut jäljellä enää mitään. Kylä, kaukana kaikesta, ei ollut minkään arvoinen kenellekään - tuskin ei edes omille synkeille asukkailleen, joiden elämä oli ilotonta kitkuttamista. Harvoin siellä nähtiin vieraita, ja vielä harvemmin nämä viipyivät pitkään; olihan kylä kaukana kaikesta, utuisten vesien reunalla. Noista vesistä ja siitä, mitä niiden takaa löytyisi, kerrottiin kaikenlaista, eikä koskaan hyvää. Tarinat kuolemasta, tuhosta ja kurjuudesta, ja pahuudesta kiirivät toisinaan niiden harvojen korviin, jotka asiasta milllään muotoa välittivät. Maailma itsekin tuntui kääntäneen selkänsä kylälle. Aurinko soi harvoin paljoakaan valoaan sen ylle, ja vuodenajasta riippumatta kylän läpi pyyhki hyinen, kalsea tuuli. Raskaat, mustat aallot kuohuivat vasten jo kauan sitten aikansa eläneitä laitureita, joihin ei miesmuistiin oltu sidottu muuta, kuin pieniä kalastajien veneitä, suurin osan niistäkin mätiä ja limaisia. Suurin osa ei ollut enää nähnyt käyttöä pitkään aikaan; kylän väki oli vähäistä, eikä suurin osa näistä laskenut itseään veteen. Nämä tiesivät vaarat.
Kylä itsessään koostui vain kourallisesta rakennuksia ja kyläläisten heiveröisistä, ränsistyneistä asumuksista. Näillä ei ollut mitään tarvetta vieraan väen palvelemiseen, muutamaa satunnaista ohikulkijaa lukuunottamatta, eikä majataloa tai muutakaan senkaltaista. Väki tuntui vain hyväksyneen kohtalonsa mädätä hiljalleen pois, surkastua olemattomiin ja lopulta lakata olemasta. Kukaan tuskin olisi huomannut sitä. Tuskin edes väki itse. Loppujen lopuksi kylä oli pelkkä jäänne jostakin, jota kukaan ei enää edes muistanut. Pelkkä kuolemaansa odottava, sairas eläin. Ne harvat, jotka sinne johtavaa tietä kulkivat, tekivät sen usein poispäin. Ja siksi olikin niin hyvin outoa, melkein ennenkuulumatonta, kun samana päivänä, yhtenä ainoana päivänä, nähtiin monta erillistä tulijaa. Lopun alku, kukaties...
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 6, 2011 23:01:39 GMT 3
//Dagnir, yön lohikäärme (väriltään siis musta kultaisine yksityiskohtineensa), ikää satoja vuosia mutta ulkoisesti muistuttaa 30-vuotiasta, pituutta miehellä melkein kaksi metriä ja lohikäärmeena säkä hieman päälle kolme metriä. Päivänvalossa näkö surkea jolloin tätä voisi sanoa jopa sokeaksi, kun taas yöllä/pimeässä tuo puolestaan näkee täydellisesti. Lohikäärmeenä ja Ihmismuodossaan. Kuvat tosiaan omaa käsialaa. Oikein lyhyt esittely hahmosta vielä täälläkin, toivottavasti kuvat kertoo lisää .. ja sitten itse peliin~// Luisevan oloinen, jonkinsortin kaurista muistuttava eläin asteli rainiota muistuttavan kylän laitamilla, pysytellen silti turvallisen välimatkan päässä sen harvoista kohoavista rakennuksista. Pahaa-aavistamattomana heiveröinen, surkeannäköinen otus jatkoi käyskentelemistään, kuopien siroilla sorkillaan kulunutta maata löytämättä kuitenkaan kuihtunutta heinää enempää, jos sitäkään. Etsi ruokaansa väärästä paikasta, väärään aikaan. Toisin olivat asiat eräällä. Lohikäärme oli sattunut sopivasti paikalle. Se oli kyyristynyt matalaksi maahan. Yrittänyt naamioida itseään kiveksi. Vetänyt siipensä aivan ruhoansa vasten ja käärinyt valtavan pyrstönsä tiukasti ympärilleen. Se pysytteli lähes hengittämättä paikoillaan – näky tosiaan muistutti kiveä jos tarkemmin ajatteli. Eläintä olisi kuitenkin helpompi puijata kuin ihmista ja kun tuo bambi tulisi vain riittävän lähelle, peto iskisi veitseäkin terävämmät hampaansa siihen salamana kiinni ja ei tarvitsisi odottaa kauaa että elämä siitä kaikkoaisi. Lämmintä verta, mmm. Saattoiko lohikäärme parempaa kuvitellakaan maistavansa tänä koleana päivänä. Kun kauris viimein oli riittävän lähellä, lohikäärme ponnahti suoraa sitä kohti ja loksautti leukansa auki yrittäen napata mokoman rimppakintun hampaisiinsa, kuitenkin epäonnistuen yrityksessään täydellisesti. Lohikäärme pamautti kitansa kiinni aivan liian aikaisin, mikä puolestaan sai tapauksesta säikähtäneen gasellin luikkimaan matkoihinsa, jäljessään maata vasten rysähtävä sokeanpuoleinen lohikäärme joka nostatti ilmaan melkoisen hiekkapilven kompurointinsa päätteeksi. Peto nousi pystyyn tampaten maata etujaloillaan ja karjahti elukan perään häijysti. Tavallisesti ruoka ei Dagnirilta karkuun juossut – mutta eipä lohikäärme useasti ollutkaan yrittänyt metsästää itselleen päivänvalossa välipalaa. Huonosta valoisan ajan näöstään johtuen nimittäin. Aneeminen peto istahti maahan ja käänsi päänsä kohti kylää. Hetken jo Dagnirilla kävi mielessä pistää mokoma kyläpahanen matalaksi ja pistellä ihmiset poskeensa. Ihmiset maistuivat kuitenkin pahoilta ja kerran tämä tuon tiesi jo entuudestaan jättäisi otus mielellään tämän päivällisen väliin. Ehkä joku toinen kerta. Pimeällä tuo pääsisi kuitenkin pyytämään hiiriä pahempaan nälkäänsä, ellei jotain muuta sitten sattuisi tarjoutumaan tuon pöperöiksi sitä ennen. Peto jäi keltaisina hohtavilla silmillään tuijottamaan utuista ja mätää kylää yhä pahat mielessään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 7, 2011 0:16:07 GMT 3
((Ja Iksaa, josta löytyi muistaakseni jopa esittely (joskin epäilemättä vanha ja surkea) tuolta hahmoesittelyiden joukosta. Gruut näyttää haahuilleen johonkin. Siltä varalta että muistan väärin, kuvailtakoon Iksaatakin tässä parhaan mukaan.))
Tietä pitkin, autuaan tiedottomana lohikäärmeestä, joka mitä todennäköisimmin havaitsi tämänkin paikaltaan, kulki rotta - tai otus, jonka kaltaisia kansankielellä rotiksi kutsuttiin. Ne oudot, jotka halusivat aina nimetä kaiken vaikeimman kaavan kautta olisivat sanoneet kyseessä olevan rial. Ja tarkalleen ottaen rialit olivat, kaikessa yksinkertaisuudessaan, valtavia rottia. Valtavia rottia, joilla oli tarpeeksi älyä kahdella ketaralla kulkemiseen ja tarpeeksi otsaa peukaloihin. Oikeastaan tällä rotalla oli peräti keihäs käpälässä ja puukko vyöllä - jonka ainoa tarkoitus olikin nähtävästi pidellä puukkoa esillä, turkki päällä otus ei suuremmin vaatteita kaivannut. Muutama suurehko arpi koristi rotan nahkaa ja naamaa. Eikä selkäreppu, jota se mukanaan kantoi, sopinut sen selkään millään tavoin. Tämä nimenomainen, melkein tavallisen miehen mittainen tapaus näytti kaiken kaikkiaan melko vahvatekoiselta.
Iksaa ei ollut varma, oliko tällä kertaa tullut valinneeksi kovinkaan järkevää suuntaa. Ilma täälläpäin haisi pahalta, ja haju oli vain pahenemaan päin. Kaikki ympärillä näytti ja haiskahti kuolleelta tai kuolevalta, eikä rotta ollut edes nähnyt yhtä ainoaa elävää otusta hyvään hetkeen tiellä. Jos nyt lintuja ei laskettu. Kukaties olisi ollut hyvä vain kääntyä takaisin, mutta toisaalta Iksaa ei ollut edes varma, montako päivää olisi täytynyt palata tietä pitkin löytääkseen yhtikäs mitään sen enempää. Edessä täytyi olla jotakin, siellä oli aina jotain. Ja vaikka Gruut olikin kadonnut johonkin, ei tämä ollut erityisen pahoillaan. Se katosi aina välillä, mutta sillä oli taipumus osata takaisin. Ennemmin tai myöhemmin. Iksaalla sen sijaan ei ollut hajuakaan siitä, missä tarkalleen ottaen oli tällä hetkellä. Kukaties oli parempi istua hetkeksi ja pohdiskella sitäkin...
Rottiainen etsi suunnilleen mukavan paikan kelmeästä ruohikosta tien vierestä. Oikeastaan, jonkun oli pakko kulkea tästäkin, koska tie oli olemassa. Se oli tehty jostakin johonkin, ja kaiken järjen mukaan rotta oli siis menossa jotakin kohti. Olipa miten oli, tämä kiskoi rähjäisestä repustaan esiin puolihuolimattomasti taitellun käärön, ja onki sieltä muutaman sitkeän lihanpalan, joita kävi järsimään. Olisi kai paras yrittää hankkiutua jonnekin ennen yötä. Seutu ei vaikuttanut millään tavoin mukavalta, ja mitä varmimmin yöaikaan liikkuisi kaikenlaista ikävää. Eikä rotta halunnut nähdä, millaiset otukset elää kitkuttivat tällaisessa paikassa...
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 7, 2011 10:52:20 GMT 3
Dagniria kismitti saaliseläimen menetys enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Varsinkin kun tuo ei ollut syönyt kunnolla moneen päivään. Lohikäärme purki vihaansa hiljaisina korahteluina ja yritti pitää itsensä säyseänä ettei edes harkitsisi ihmiskylän kimppuun käymistä. Ties vaikka saisi surmansa samalla – vaikka se oli kyllä hyvin epätodennäköistä. Kylä vaikutti nimittäin ajassa pysähtyneeltä, eikä Dagnir ollut vieläkään paikallistanut sieltä ristinsielua tarkalla hajuaistillaan. Mutta jokin lohikäärmeen sisällä kertoi, ettei hän aivan yksin kuitenkaan ollut tässä kuolemanlaaksossa.
Vaikkei lohikäärme voinutkaan juuri nähdä selvästi valtavia käpäliään pidemmälle, se tunsi kuitenkin jonkin elävän läsnäolon jostain läheltään. Ja haistoi tuon myös kaiken kuoleman keskeltä – eikä se jokin ollut ihminen. Peto valpastui sokeudestaan huolimatta päätellessään ruokaa olevan taas tarjolla, eikä aikaakaan kun se ilmaa nuuhkimalla ja silmiään siristellessä paikansi tien vierestä sumean hahmon. Dagnir oikoi siipiään hetken ja painoi sitten itsensä hyvin matalaksi maata vasten ja lähti hiippailemaan parhaansa mukaan otuksen selkään. Mitä lähemmäksi peto pääsi, sitä malttamattomammaksi tuo kävi ja ruoho alkoi kahista sen liikehtiessä yhä enemmän ja maahan satunnaisesti kaukaisista puista lennähdelleet oksanpalaset alkoivat rutista sen valtavan painon alla lohikäärmeen epähuomioidessa ympäristönsä olosuhteet innostuksestaan johtuen.
Vihdoin Dagnir saattoi erottaa turkkiin sonnustautuneen rottamaisen hahmon edestään. Tosin se oli kyllä reilusti isompi kuin nuo tavalliset tauteja itsessään hautovat nököhampaiset jyrsijät, joita myös rotiksi kutsuttiin. Otus oli mitä oletettavimmin pistänyt jo valtavan mustan lohikäärmeen merkille selkänsä takaa hiiviskelemästä. Jos taas ei, niin sekin kyllä passasi lohikäärmeelle. Dagnir lipaisi huuliaan liskomaisella kielellään ja päästi jostain kitansa uumenista uhkaavan korahtavan äänen kuin varoittaakseen että rotasta olisi nyt tulossa tämän suupala.
|
|
|
Post by submarine on Sept 7, 2011 11:44:31 GMT 3
Valtavan, pitkälti kuolleessa ja kuivassa ruohossa ryömivän otuksen huomaaminen hiljaisuuden keskellä tuskin olisi vaatinut erityisen suuria juuri keneltäkään. Iksaa oli rotta, ja elänyt suurimman osan elämästään harvinaisen valppaana juuri vaanivien petojen takia - lähinnä koska olisi ollut hyvin nopeasti raato muuten. Tämä tosiaan pisti otuksen merkille hyvissä ajoin. Rotta jäi tuijottamaan otuksen suuntaan, ja lihanpala käpälässä vaihtui äkkiä keihääseen. Ensin tämä vain odotti, josko se aikoisi mennä aivan itse muualle, kukaties tajuttuaan tulleensa nähdyksi, tai kukaties koska oli vain utelias. Tietenkään sellaista tuuria ei suotu, iso lisko teki harvinaisen selväksi mitä kaavaili ja minkä suhteen.
Oikeastaan Iksaa ei panikoinut millään tavoin, toisin kuin olisi voinut odottaa. Tämä silmäsi valtavaa, mustaa liskoa harvinaisen tasaisen rauhallisesti, viikset nuuhkimisesta väpättäen ja aavistuksen kyyryssä. Pedot eivät olleet rotalle mikään pelonaihe, tämä tajusi oikein hyvin suurinta osaa niistä; rottapaimenena oppi. Pitkät, repaleiset arvet, kynsistä jos tarkkoja oltiin, kertoivat omaa tarinaansa kokemuksesta eläinten kanssa. Tällä hetkellä Iksaa tosin tiesi varsin hyvin olevansa ikävähkössä tilanteessa. Tämä otus ei vaivautunut pysymään edes vaitonaisena, jopa haastoi. Se halusi hyvin yksiselitteisesti vain yhtä asiaa, ja sillä oli kokoa ja näköä vaatimustensa painoksi. Tällaista petoa rotta ei ollut aikaisemmin nähnyt, mutta sen elkeet kyllä kertoivat aivan tarpeeksi.
Varovasti, haluamatta saada petoa hyökkäämään ennen aikojaan, Iksaa vääntäytyi silmät tiukasti liskossa pystyyn, keihäs toisessa käpälässä ja pala lihaa toisessa. Vaarasta huolimattakaan rotta ei voinut olla suomatta ainakin hieman ihailua otukselle. Se oli jylhä, vaarallinen ja kunnioitettava. Mutta toisaalta se myös kaavaili aikovansa syödä rottaa tänään, ja se oli ongelma. Iksaa vastasi korahteluun matalalla, tasaisella sihinällä, joka kertoi tämän olevan valmis kaikenlaiseen, jos pakko oli. Hyvin rauhallisesti, kuin tehdäkseen aivan selväksi, mistä oli kyse, kohotti Iksaa lihanpalaa käpälässään ja heilutti sitä edestakaisin saadakseen pedon huomion kiinnittymään siihen. Jos se ei ollut aivan ehdottoman hanakasti elävän ravinnon perään, vahvanhajuinen suolattu kuivaliha todennäköisesti kiinnostaisi sitä. Sitten rotta heitti sen korkeassa kaaressa jonnekin heinikkoon, jääden tarkkailemaan reaktiota. Siinä samalla tämä otti paremman otteen keihäästään ja etsi jaloilleen hyvää sijaa tiestä. Kukaties liha ei vain kiinnostaisi petoa, kukaties se päättäisi siitä huolimattakin haluavansa elävää saalista. Mutta jos ei muuta, ainakin Iksaa kykeni tekemään itsestään mahdollisimman vaativan lounaan. Toisinaan pedon saamiseksi harkitsemaan uudelleen aikomuksiaan riitti, että maksaisi tälle ainakin yhden silmän.
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 7, 2011 22:50:09 GMT 3
Lohikäärme hidasti hieman tahtiaan ja jäi seuraamaan hohtavilla silmillään rotan liikkeitä. Rotta ei hermoillut eikä hätäillyt, aivan kuin olisi aikaisemminkin ollut tekemisissä vastaavien petojen kanssa, mikä samalla hieman yllätti ja hämmästytti Dagniria. Saalis juoksi tavallisesti karkuun, ei jäänyt rauhassa odottelemaan ja tarjoilemaan tappajalle lihakimpaleita. Erikoista toden totta, mutta ymmärrettävää. Kukapa nyt syödyksi tahtoisi vapaaehtoisesti tulla. Kun kuivaliha sitten lennähti rotan käpälästä komeassa kaaressa läheiseen heinikkoon, päästi Dagnir korvia vihlovan kiljahduksen rotan mieliksi ja pinkoi hajujäljen perään tanner tömisten. Nälkäinen peto nappasi ahneesti lihan kitaansa ja miettimättä sen enempää nielaisi sen siltä seisomalta vaivautumatta edes makustelemaan tai pureskelemaan sitä.
Dagnir kääntyi jälleen katsomaan rottaa ja tuon keihästä, joka ei sinänsä suurta petoa millään lailla hätkähdyttänyt. Jos lohikäärme olisi tahtonut, se olisi jo pistänyt rotan halki, poikki ja pinoon. Jokin käski sen olemaan listimättä tuota nököhampaista otusta ja ottamaan siitä hieman enemmän selvää. Peto päätti härnätä rottaa parhaansa mukaan. Se luopui kuitenkin aikeistaan syödä toisen tuon ystävällisestä lähestymistavasta johtuen.
Valtavat siivet pyyhkäisivät ilmaa saaden aikaiseksi tuulenvireen joka heilutti kaikkea lohikäärmeen ympärillä. Samalla peto päästi uuden korahtavan äänen – se tosin ei kuulostanut enää yhtä uhkaavalta kuin aikaisempi – ja tamppasi varoittavasti jalkojaan maata vasten nostattaen jälleen hiekkaa ja pölyä ilman täyteen. Dagnir liikehteli levottomasti paikoillaan ja odotti uteliaana rotan reaktiota.
|
|
|
Post by submarine on Sept 7, 2011 23:21:32 GMT 3
Kuten Iksaa oli toivonutkin, kuivaliha kiinnosti suurta liskoa huomattavasti enemmän, kuin rotta. Sen jälkeen otus tosin kävi taas uhittelemaan, mutta tällä kertaa siinä oli selvästi vähemmän oikeaa uhoa ja enemmän jotakin, jota olisi voinut kaiketi kutsua uteliaisuudeksi. Oikeastaan peto tuntui olevan jopa jossakin määrin fiksu. Outo se ainakin oli, mutta niin oli toisaalta koko seutu. Ja se oli tähän asti kaikkein ymmärrettävin asia näillä main. Eläimiä, olivatpa sitten suuria ja siivekkäitä eli eivät, rotta tajusi - usein paremmin kuin muita otuksia. Epäilemättä matelija oli vieläkin vaarallinen, mutta se oli myös utelias. Ja jossain määrin kiinnostava.
Iksaa yskäisi tomun keskellä, ja nosti sitten keihäänsä pois valmiista tanasta, huomattavasti vaarattomammin taivasta kohti. Otus oli fiksu, kukaties se tajuaisi elkeen. Ja jos ei, niin se ja sama. Se ei ollut välitön vaara, ei tällä hetkellä. Ja rotta oli survaissut keihäänsä aivan tarpeeksi moneen silmään ja kuonoon, ja paljon pienempiin sellaisiin, tietääkseen, että ehtisi ajoissa jos aivan pakko olisi. Mutta loppujen lopuksi rotta ei ollut erityisen halukas huitomaan - pitkälti jo siksikin, että lisko oli valtava, eikä se loppuisi kovinkaan hyvin. Kenellekään tai millekään. Tämä ei ollut mikään jättiläsrotta, joka pysähtyisi keihäällä ja hyvällä jalansijalla. Tuskin edes loistavalla.
Varovaisesti Iksaa alkoi tampata otusta matkien maata. Kukaties se halusi leikkiä, eikä kyseessä ainakaan tuntunut olevan haaste. Yleensä samoilla säännöillä pelaaminen toimi ainakin rottien kanssa. Ja otus oli fiksu.
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 8, 2011 13:03:28 GMT 3
Peto tamppasi innoissaan maata rotan yhtyessä mokomaan mukaan. Lohikäärme arvosti suuresti toisen elettä ja sitä, ettei tämä tahtonut tälle pahaa. Normaalisti kaikki kun olivat millä milloinkin sohimassa liskoa, rotta vaikutti kuitenkin sen verran järkevältä, ettei alkanut haastamaan itseään kookkaampaa.
Lohikäärme päästi pitkän pehmeän murahduksen, joka muistutti lähinnä kissan kehräämistä vastaavaa ääntä mutta kymmenen kertaa voimakkaampana. Peto otti rottaa kohti muutaman askeleen ja kumarsi sitten päänsä rotan tasolle – tarkkaillen samalla ettei toinen nostaisi keihästään jälleen tanaan. Sen sieraimet laajentuivat rottaa nuuskiessa ja peto käänteli vinhasti päätään nähdäkseen toisen paremmin. Omituinen veijari tuo rotta. Kookas matelija hypähti hieman sivuttain taaksepäin ja kallisteli hetken päätään mietteliään oloisena pohtien seuraavaa liikettään. Sitten Dagnir teki jotain mitä ei kovin usein nähnytkään tämän tekevän.
Pystyäkseen kommunikoimaan enemmän tuon älykkäältä vaikuttavan kahdella jalalla kulkevan otuksen kanssa, lohikäärme muutti muotonsa ihmismäisemmäksi. Raskaaseen haarniskamaiseen asuun sonnustautunut mies seisoi nyt hieman etäämmällä rottaa ja tuijotti tuota suoraan silmiin. Ainakin niin tuo luuli tekevänsä – eihän hän loppujen lopuksi nähnyt paljon mitään tässä valossa joten koko tuijottelu menikin sitten vain melkeinpä arvailuksi miehen puolelta. Mies tiesi ainakin katsovansa suuntaan jossa rotta oli, siitä tuo sentään oli varma. Suunnaton uteliaisuus sai kuitenkin Dagnirin pysymään vain hiljaa paikoillaan valmiina kaikkeen jos rotta päättäisikin käydä vastarintaan yllättäen.
|
|
|
Post by submarine on Sept 8, 2011 15:30:34 GMT 3
Ensin kaikki oli mennyt oikean hyvin, ja sitten lisko ei enää ollutkaan lisko, vaan ihminen. Ilman sen suurempia valtavan liskon tilalla olikin vain huomattavasti vähemmän valtava ihmisuros. Se vaati rotalta vähintäänkin pari pitkää hetkeä äärimmäisen rankkaa aivojen muljahtelua. Yleensä liskot eivät muuttuneet ihmisiksi, eivätkä ihmiset liskoiksi. Yleensä mikään ei oikeastaan vain muuttunut miksikään rankasti erilaiseksi, ja pitkän hetken Iksaa vain tuijotti edessään seisovaa ilmestystä hieman samaan tapaan, kuin olisi tajunnut ympäristönsä olevan vain kulissi. Eläimet rotta tunsi, niiden kanssa tämä osasi toimia. Ja tämä ei ollutkaan enää eläin. Tuosta noin vain. Tällaista ei tapahtunut, paitsi kun ilmeisesti tapahtui.
Iksaa oli eittämättä heikoilla jäillä tässä kohtaa, vähintäänkin sen puolesta mitä nyt piti tehdä. Yksikään eläin ei ollut vielä tähän asti tehnyt tällaista, eikä rotalla ollut hajuakaan, mitä seuraavaksi. Vaan oliko tämä edes ollut eläin, vaiko vain ihminen koko ajan eläimenä? Kukaties tämä oli jonkinlainen velho. Sellaiset osasivat kaikenlaista hämmentävää, outoa ja epäilyttävää. Ja ihmiseksi muuttuva eläin oli eittämättä monella tavalla epäilyttävää - puhumattakaan sopimatomasta. Oikeastaan rotta ei ollut varma, olisiko tämän pitänyt närkästyä tällaisesta, tai mahdollisesti voida pahoin tai jotakin. Epäluonnollista touhua. Olipa miten oli, oli Iksaan loppujen lopuksi pakko hyväksyä ainakin se, että näin oli nyt päässyt käymään, niin paljon kuin se päähän sattuikin. Ihminen näytti vain seisovan paikoillaan, kuin olisi odottanut jotakin Kukaties tämän suhteen oli siis tehtävä kaiketi jotakin. Ja kukaties, kun tämä nyt kerran oli ihminen, ilmestys ymmärtäisi puhettakin. Ehkä.
Loppujen lopuksi Iksaa kokeili varovasti keihäänsä tuttua painoa - varmuuden varalle, se oli hyvä olla käpälän ulottuvilla kun kaikki meni oudoksi - ja pohdiskeli sitten hetken, mitä tarkalleen ottaen pitäisi sanoa. Samalla tämä otti ohimennen varuillaan askeleen tai kaksi taaksepäin. Ja koskapa ei keksinyt mitään erityisen järkevääkään, loppujen lopuksi rotta tyytyi vinkumaan: "Sinä et lisko. Ihminen. Miksi?"
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 9, 2011 10:12:49 GMT 3
Dagnir katsoi rottaa yhä enemmän vain hämmästellen tuon vikistessä. Kaikkea sitä maa päällään kantoi. Puhuvia rottia, ja no – ei lohikäärme itseäänkään voinut olla kummastelematta kun tällaisesta oli kyse. Hän oli itse haltian ja lohikäärmeen sekoitus ja vieläpä kärsi erikoisesta taidostaan muuntautua valtavan matelijan ja ihmismäisen muotonsa välillä. Se sai lohikäärmeen tuntemaan itsensä vain epäinhimilliseksi, ja sitähän hän olikin, mutta minkäpä hän itselleen mahtoi. Valinta oli ollut hänen vanhemmillaan joskus aikoinaan, ei hänellä itsellään. Dagnirin elämä oli täynnä syrjintää, epäilyä ja hyväksikäyttöä tuon suunnattomien voimien takia ja pedosta alkoi jo tuntua rotan suhteen että tällä radalla jatkettaisiin yhä.
”Ihminenkö? Minä?” Lohikäärme aloitti ja jäi selvästi miettimään mitä rotalle vastaisi mutta ei kestänyt kauaa kun tuo avasi jälleen suunsa, ”Minä halveksin ihmisiä ja heidän outoja elämäntapojaan. Olen lohikäärme vaikka tältä näytänkin. Eläin, niin kuin sinäkin, tai ainakin näytät sellaiselta.” Dagnir tuumasi leppoisalla äänensävyllä ja jatkoi rotan tuijottamista. Dagnir rohkeni ottaa muutaman askeleen eteenpäin kohti nököhampaista rottaa, mutta piti silti suosiolla etäisyyttä tuohon toistaiseksi. Riitaa lohikäärme yritti vähiten nyt haastaa, sillä rotta kiinnosti sitä suunnattomasti. Harvoin tällaista tilannetta sille tarjoutui. Harvoin kukaan uskalsi sille puhua. Rotta sen oli kuitenkin tehnyt ja jälleen lohikäärme ei voinut kuin arvostaa sen eleitä.
Varovaisesti Dagnir otti jälleen askeleen eteenpäin toivoen, ettei saisi keihäästä päin näköänsä. Se jäi tutkailemaan jo hieman selvemmin erottuvan otuksen ulkomuotoa. ”Mikä sinä oikeastaan olet?”
|
|
|
Post by submarine on Sept 9, 2011 11:08:11 GMT 3
Iksaa jauhoi pitkän hetken hampaitaan, pohtien oudon ilmestyksen sanoja. Lohikäärme, sellaisista rotta oli kuullut huhuja ja tarinoita. Yleensä niiden tosin väitettiin olevan vuoren kokoisia petoja, jotka sylkivät tulta ja ahmivat kaiken lihallisen, mihin vain pystyivät valtavat torahampaansa iskemään. Tämä tapaus ei varsinaisesti vastannut niitä tarinoita. Liskonakin otus oli ollut huomattavasti pienempi, eikä kaikesta huolimatta vaikuttanut erityisen raivokkaalta pedolta. Toki se varmasti saisi aikaan pahaa jälkeä, mutta loppujen lopuksi se oli alkanut jutella. Siitä, miksi tämä juuri nyt näytti ihmiseltä, ei Iksaalla ollut hajuakaan. Eipä kai sen niin väliäkään, kun nyt asiaa pohti; kyseessä ei kuitenkaan nähtävästi loppujen lopuksi ollut ihminen. "Rääpälekäärme. Väittävät valtaviksi", Iksaa lopulta kuittasi, tarkoittamatta varsinaisesti mitään pahaa, mutta osaamatta myöskään olla erityisen hienovarainen, mitä ihmisten sanoilla viestimiseen tuli. Ohimennen rotta laski keihäänsä kärjen maata kohti, merkiksi ettei ollut ainakaan vielä aikeissa suolistaa mitään tai ketään. Ilmestys ei suuremmin yrittänyt haastaa, eikä tällä ollut mitään halua alkaa huvin vuoksi huitomaan - ei yleisesti, eikä etenkään tällaista.
"Minä Iksaa. Rotta. Ee-neek", Iksaa lopulta vastasi lohikäärmeen (tai miehen, olipa miten oli) kysymykseen. Viimeinen oli vinkaisu, rotta kuten rotta sen ilmoitti. Tai ainakin niin lähelle, kuin rotta kykeni sen ilmoittamaan sellaisille, jotka eivät olleet rottia. Tämä oli aina mutkikasta ja hankalaa, eikä vinkuminen ja rottien tapa koskaan tuntunut kelpaavan kenellekään. Aina tuli valitusta ja vapinaa viimeistään, kun olisi pitänyt tarttua niskasta kiinni tai raapia toisen vatsaa. Hetkisen Iksaa tuli taas vain tuijotelleeksi. Tämä ei nyt varsinaisesti ollut mikään erityisen hidas rotta, mutta oudot tilanteet saivat tämän aina tuijottelemaan tyhjästi ja pyörittelemään asioita. Ja tämä oli eittämättä outo tilanne. Tällä oli kuitenkin melkoisen vankka arvaus, että mieskäärme ei varsinaisesti arvostanut tyhjää nökötystä, ja pakottautui lopulta keksimään jotain sanottavaa, samalla kun raapi aavistuksen kiusaantuneena kylkeään. Itse asiassa tämä tuntui ottavan koko lohikäärmeasian ihmeen hyvin, kuin ei olisi varsinaisesti edes yrittänyt suhteuttaa sitä mihinkään vaan olisi ottanut sen juuri kuten se tuli vastaan. Pitkälti koska juuri niin Iksaa tekikin. Tätä oli aina pidetty aavistuksen outovinkuna. "Ja miksi täällä? Sinä", Iksaa vinkaisi, vilkaisten ympärilleen kuin selventääkseen kysymystään. Lähitienoo ei ollut erityisen kiinnostava taikka elämälle edullinen. Etenkin, jos oli valtava ja tarvitsi paljon ruokaa. Käärme todennäköisesti tarvitsi.
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 10, 2011 18:52:11 GMT 3
Dagnir tuhahti, hymähti, sitten naurahti. Rääpälekäärme. Tuollaista nimitystä hän ei ollutkaan vielä eläessään kuullut. Lohikäärme ei pistänyt sitä kuitenkaan pahakseen. Oli häntä pahemminkin nimitelty aikojen saatossa. ”Tavallisesti olemmekin, vuorien kokoisia. Lajini yksilöt ovat kuitenkin pieniä, mutta olemme silti likimain yhtä vaarallisia kuin suurimmatkin” Peto haarniskassaan yritti selvittää toiselle parhaansa mukaan. Vuorien kokoiset jättiläiset pistäisivät helposti tantereet kaksinkerroin ja tuhoaisivat kaiken pois tieltään. Onnipa oli silti, että nämä yksilöt pysyivät mielummin piiloissaan turvassa kuin rellestämässä vapaasti ympäriinsä. Eivät mitään tyhmiä otuksia olleet. Toisin kuin Dagnirin kaltaiset nuoret ja pienet yksilöt, jotka saattoivat luulla itsestään liikoja ja käydä haastamaan jopa kuningaskuntia, kaatuivat yksi toisensa jälkeen uhmakkuutensa takia. Dagnir kuitenkin oli poikkeuksellisenkin älykäs yksilö ja tiesi rajansa, toisin kuin toiset kaltaisensa tekivät kovinkaan usein.
”Olen Dagnir. Hauska tutustua Iksaa” Mies esittäytyi toiselle asianmukaisesti muttei silti rohjennut tarjota kättään puristettavaksi toiselle kuten tavalliset kaksijalkaiset tekivät. Tuskin sille edes olisi ollut mitään erityistä tarvetta tässä tapauksessa. Ainakin niin peto ajatteli, tiedä sitten rotasta. Lohikäärme ei kuitenkaan ihmisten tavoille alkanut, eikä kyllä aikonut alkaakaan vaikka pyydettäisiin. ”Eksyin. Lähinnä ruuan perässä, jota ei niinkään näiltä main ole löytynyt muutamia saaliseläimiä lukuunottamatta. Olen kuitenkin sokea päivänvalossa, joten tämä ei ole otollinen aika minulle metsästää” Lohikäärme tuumasi hieman nolona rotalle vastaukseksi ja mietti hetken päätään raapien miksi oli edes lähtenyt piilostaan ennen pimeää. Ehkei hän ollutkaan niin viisas kuin ajatteli.
Dagnir laskeutui kyykkyyn vaikuttaakseen vähemmän vaaralliselta, peto piti silti katseensa kokoajan rotassa. ”Saanen tiedustella vuorostani millä asialla itse liikuskelet näillä main?” Lohikäärme tuumaili ja heilautti kättään hitaasti ilmassa tarkentaakseen.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2011 19:18:08 GMT 3
Iksaa jatkoi itsensä raaviskelua yleisen kiusaantumisen johdosta. Jostain syystä rotalla ei ollut koskaan varsinaisesti, alkuhämmingin jälkeen, vaikeuksia hyväksyä outoja asioita, mutta oli tämä siitä huolimattakin melkoisen kummallista. Oikeastaan, nyt kun rotta mietti, jostain lohikäärme oli onnistunut tekaisemaan itselleen ihmismäisen sotisovankin, vaikka ei varmastikaan ollut syntynyt sellainen päällään tähän maailmaan. Mistähän se sitten oli tullut? Outo otus, kieltämättä. Puhuikin kuin ihminen. Ja vaikka rotta tiesikin tämän olleen hetki sitten lisko, oli tämä siitä huolimattakin häiritsevän ihmismäinen tällä hetkellä.
"Kuljen. Katson. Tie vei tänne", Iksaa lopulta vastasi. Tällä ei ollut ollut mitään varsinaista päämäärää, oli vain valinnut tien kuten aina, ja katsonut mihin se vei. Ohimennen tämä vilkaisi kieltämättä melkoisen nuhjuista ja selvästikin vähän kuljettua tienpätkää. Kukaties olisi pitänyt kuitenkin valita se toinen aikanaan... mutta turha sitä enää oli vikistä. Jos ei muuta, oli Iksaa ainakin nähnyt harvinaisen monta tietä sen jälkeen, kun oli muutama aika sitten - rotalla ei ollut hajuakaan, kauanko tarkalleen - päättänyt lähteä. Kukaties se nyt ei vain ollut sitä, mitä nuorehko rial oli kaavaillut, kun oli hylännyt rottapaimenen elämänsä, mutta oli tämä toki muutakin saanut nähdä. Pääosin tosin teitä. Suuria teitä, pieniä teitä, hyviä teitä ja huonoja teitä. Rotta oli koko ajan matkalla, eikä tällä oikeastaan ollut määränpäätä. Siinä tuli tarvottua paljon.
Koskapa Dagnir - se tämän nimi kai oli, tällaiset oudot eivät oikein pysyneet Iksaan päässä - oli tullut jostakin muualta, oli tämä todennäköisesti tullut eri suunnasta - jos nyt siis lohikäärmeet välittivät maanteistä. Tai jos nyt ei muuta, niin ainakin tämä oli tullut jotakin muuta reittiä, kuin Iksaan kulkemaa tietä. Kukaties tämä siis osasi kertoa yhtä sun toista lähiseudusta. Olkoonkin, että kaikki se, mitä rotta oli nähnyt, oli ollut harvinaisen kertomisen arvotonta. "Sinä muualta? Nähnyt asioita? Mitä tuolla on?" Iksaa esitti lopulta, osoittaen nelisormisella käpälällä eteenpäin tietä pitkin. Rotta epäili haistavansa etäisesti veden, kun tuuli puhalsi oikeasta suunnasta, olkoonkin että siinäkin hajussa oli jotakin väärää. Jotakin etovaa.
|
|
Quatro
Member
Eye for an eye, and the whole world will be blind.
Posts: 178
|
Post by Quatro on Sept 11, 2011 13:35:27 GMT 3
Lohikäärme katsoi Iksaan huitomaan suuntaan, näkemättään kuitenkaan mitään mutta tietäen silti mistä oli kysymys. ”Joka puolella on harmaata, pystyyn kuollutta ja mätää seutua, jonka oletkin saattanut huomata matkatessasi tänne. Sitä samaa löydät edestäpäin” Dagnir sanoi tuhahtaen vastauksensa päätteeksi ja kapusi itsensä jälleen pystyyn ja osoitti kohti kylää, ”Tuon takana on myös suurempi vesikkö. Epäilemättä mätä sekin mitä ympäristöönsä tulee.” Mies jatkoi pian jääden katsomaan kylää kohti. Mokomaan lammikkoon hän ei ollutkaan vielä tutustunut. Oli kuullut vain ja ainoastaan tarinoita – karuja sellaisia, jotka kehottivat pysymään siitä kaukana ja olemaan kajoamatta sen salaisuuksiin. Lohikäärmettähän eivät pelkät tarinat pidätelleet. Se tahtoi itse nähdä ja kokea kaiken ennen kuin harkitsi edes muodostavansa mielipidettään jostain.
Dagnir käänsi katseensa pian pois tomuisesta kylästä, jälleen rottaan joka tuntui kiinnostavan petoa yhä. Lohikäärme mielellään hieroi tuttavuutta toisen kanssa. Rotta kun vaikutti yksinäiseltä. Vaeltelija kun ilmeisesti oli. Niinkuin Dagnir. Toisaalta kaikilla ei ollut elämässään tarvetta sosiaaliselle kanssakäymiselle. Ehkä rotta kuului siihen kastiin, mutta kukapa siitä tiesi ennenkuin asiasta ottaisi selkoa.
”Saanko liittyä seuraasi vaeltamaan joksikin toviksi?” Lohikäärme rohkeni tiedustella Iksaalta samalla katsoessaan toista toiveikkaana.
//Pahoittelen lyhykäisyyttä..//
|
|
|
Post by submarine on Sept 11, 2011 14:28:24 GMT 3
((Eipä mittään. Vuoro on hyvä kun sanoo kaiken olennaisen, ei kun on vain pitkä pituuden vuoksi.))
Miehen vastaus ei varsinaisesti yllättänyt Iksaata. Tällä ei ollut hajuakaan, miksi, mutta jostain syystä koko lähitienoo oli vain pelkkä raato. Ei siihen mitään syytä tuntunut olevan, tai ainakaan rotta ei ollut nähnyt sitä vielä. Hiljalleen maisema oli vain muuttunut mädäksi ja kuolleeksi, kun tämä oli kulkenut tietä pitkin. Ilmeisesti edessäpäin oli jonkinlainen kylä, tai jotakin sellaista Iksaa uskoi erottavansa etäisesti kaukaisuudesta. Jokseenkin hämmentävää, että jotkut olivat tarpeeksi tyhmiä elää kitkuttaakseen tällaisessa paikassa, sen sijaan että olisivat vain häipyneet, mutta niin se kai vain oli. Jotkut eivät antaneet periksi, vaikka parempi olisi. Toisinaan rottakin oli sellainen.
Käärmeen äkillinen kysymys sai Iksan taas tuijottelemaan hetkeksi. Ei se loppujen lopuksi niin outo ollut, tämä vain ei varsinaisesti ollut osannut odottaa sitä. Yleensä suurin osa kulkijoista pyrki pysymään mahdollisimman kaukana kaikesta rottiin viittaavastakin, eikä ainakaan ottanut sellaista matkakumppanikseen, ellei ollut aivan pakko. Ja sitten taas, lohikäärmekään tuskin oli mikään kaikkein tavanomaisin kulkija. Ja loppujen lopuksi Gruutin häivyttyä johonkin - kukaties haistettuaan jo etukäteen, mitä tuleman piti ja millaista oli luvassa - oli matkanteko ollut melko yksinäistä. Jättiläisrotta oli yleensä uskollinen seuralainen ja helpotus yksinäisyyteen, mutta nyt se oli kadonnut. Palaisi varmasti aikanaan, mutta ei se nyt lohduttanut. "Saat. Mielellään", Iksaa lopulta vastasi vinkaisten, ja raapi sitten taas niskaansa. Lohikäärme matkaseurana oli kieltämättä melkoisen outoa, mutta loppujen lopuksi kaikki oli kokemusta. Kaikesta saisi irti jotakin, jos vain yritti. Sen rotta oli oppinut moneen kertaan. Hieman lisää raapimista ja ranteen nyppimistä hampailla, kun piti miettiä mitä seuraavaksi.
"Tuolla on kylä. Kai. Siellä on jotain", Iksaa lopulta muotoili hienovaraisesti ja osoitti käpälällä tietä pitkin. "Saa levätä. ja ruokaa. Ehkä", tämä lisäsi ja nyppi turkkiinsa etsiytyneen kuoriaisen suuhunsa. Kukaties kylä oli mätä ja samalla tavalla raato kuin kaikki muukin, mutta jos siellä vielä oli jotain elämää, saattaisi sieltä ainakin saada hetken leposijan. Toisaalta rotta ei ollut aivan varma, halusiko nähdä, miten kovaa ja karua täytyi olla ihmisten, jotka kitkuttivat tällaisessa paikassa. Tai sitten nämäkin olivat samanlaisia pystyynkuolleita kuolemaansa odottavia. Kukapa tiesi.
|
|