|
Post by submarine on May 22, 2010 20:13:18 GMT 3
Päivä valkeni, jälleen uusi päivä. Ja se tarkoitti, että jälleen kerran oltiin selvitty yöstä ehjin nahoin. Malbert ei enää edes tiennyt, mitä iloa siitä loppujen lopuksi oli, pitkitti vain asioita. Eipä sillä että hän olisi millään muotoa hinkunut näkevänsä vihollisjoukkojen jo pikapuoliin hyökkäävän, mutta odottelu kävi hermoille. Ratkaisu suunta tai toiseen - eli käskyyn häipyä - olisi ollut melkoisen mukava. Ei olisi ainakaan enää tarvinnut odottaa - tai istua perse kylmänä surkeiden varustusten luona leikkimässä valpasta puolustajaa. Asiat olivat menneet, kuten ne näissä jutuissa tuppasivat menemään. Sota näytti hyvin mahdolliselta, joten miehiä käskettiin valmiiksi ja marssitettiin asemiin. Malbert, sotilas kun oli, marssi kuten kaikki muutkin. Hän ei tiennyt, kauanko siitä tarkalleen oli. Päivät alkoivat mennä sekaisin syrjäseudulla. Mutta joka tapauksessa, perillä ei todellakaan ollut odottanut mikään suuri linnake, ei tälle marssijoukolle. Muut oli marssitettu minne marssitettiinkin, tärkeisiin paikkoihin, mutta Malbert oli tovereidensa kanssa päässyt jonnekin perkeleelliseen korpeen, jossa odottivat resuiset puuvarustukset. Valittaminen oli harvinaisen turhaa, eikä nurinoita juuri kuunneltu, joten mitäpä sitä muutakaan kuin nieltiin riitasoinnut ja tyydyttiin siihen mitä oli. Nopeasti kaikkien positiivisimmillekin oli alkanut valjeta, että täällä ei juuri sotasankareiksi noustaisi. Varustusten strateginen arvo oli naurettava, ei puolustusvoimaa eikä edes paljoa miehiä. Malbert ei viitsinyt edes arvailla, mihin tarkoitukseen tällainen oli rakennettu, ellei sitten yksinkertaisesti että joku voisi juosta pakoon vihollisen nähdessään ja varoittaa muita; millekään oikealle armeijalle varustus ei ollut kuin säälittävä hidaste.
Päivästä toiseen oli vain odoteltu. Miehet tekivät mitä pystyivät tappaakseeen edes jollain tavoin aikaa. Korteilla pelattiin jos sellaisia oli, juttua yritettiin iskeä ja aina välistä oli tavanomaisia harjoituksia. Ei mitään ihmeellistä, kunhan edes suunnilleen yritettiin pitää miehet jonkinlaisessa valmiudessa. Malbert teki mitä käskettiin ja veisteli aikansa kuluksi puunpalasista jotain etäisesti eläimiä muistuttavia möykkyjä. Hänellä oli kotona vaimo odottamassa - ja lapsi. Ei vielä tässä maailmassa, mutta piakkoin. Kukaties hän ehtisi kotiin ennen sitä, mutta todennäköisesti ei. Joka tapauksessa hän toivoi sen olevan poika. Hän olisi halunnut viedä edes yhden kunnon puueläimen tälle, kun pääsisi kotiin - kun, ei jos. Koskaan ei saanut ajatella, ettei välttämättä pääsisi. Se kyllä kävisi selväksi ilman epätoivoakin, jos niikseen tulisi. Tänäkin aamuna Malbert istuskeli vuoleskelemassa jokseenkin kituuttavan tulen ääressä. Tai ainakin hän oli tehnyt sitä vielä hetki sitten. Nyt hän oli onnistunut vuolaisemaan sormeensa komean pienen haavan ja imeskeli sitä. Eikä puunpalakaan näyttänyt yhtään oravalta, vaikka sen olisi pitänyt.
|
|
|
Post by khiiroo on May 22, 2010 20:51:25 GMT 3
Auringon kultainen kehrä oli taittanut taivaleestaan jo yli puolet. Tummansininen taivas oli kirkas, vailla ainuttakaan pilvenhattaraa, ja seisovassa ilmassa leijuvaan nurmen tuoksuun sekoittui etäisen metsän maatuvan aluskasvillisuuden ja villikukkien tuoksu. Edessäpäin tie jatkui aina kauas ylempänä kohoaville valkohipiäisille vuorille, joiden pinta kiilteli kylmän sinisenä laskevan auringon valossa. Puolimatkussa tie kohtasi pienen puron, jonka heikosti väräjävä pinta kiilteli kilpaa vuorien kanssa. Näkymää olisi saattanut pitää kauniina, ennen. Sen kaiken hän myönsi nyt katsoessaan kuinka tulenpunainen seinämä vetäytyi illan venyvän verhon taa auringon kera. Ilkeän näköiseksi hiotut puuvaarnat langettivat paaluvarustuksen lailla levolliset varjonsa vehreälle nurmikentälle, ja venyivät kohti varustuksen ulkopuolelle raivattua valkea hiekkaista harjoittelukenttää. Paaluvarustuksella seisoivat hänen lisäkseen vahtiva pitävät kaksi vartijaa, vailla toimeenkuvaansa kuuluvaa rengaspaitaa. Vaikka ilta oli viilenemään päin ei hän vaivautunut valittamaan nahkanutuista, jotka korvasivat sen. Ei ollut minkäänlaista syytä nillittää täällä. Vartiomiehet tiesivät sen, kun hän katsoi heitä merkitsevästi ja vastaukseksi laiskanlaisen tervehdyksen. Kapteenin merkit olalla ja tupessa heiluva tavallista rivisotilaan miekkaa tyyriimmän näköinen ase sen tekivät. He tunsivat hänet nimellä Alurtei. Tiesivät hänen saaneen siirron jostakin hieman etäämmäältä, toiselta varustukselta. Nuori upseeri, tuskin kahtakymmentä viittäkään. Kukaan ei tiennyt hänen tarkkaa ikäänsä, eivät olleet edes vaivautuneet utelemaan. Upseeri kuitenkin, joten asetelma oli nurise ja valita.
Alurtei oli komea nuori mies. Tavallista pidempi ja leveä harteinen mies. Kasvonpiirteiltään hän muistutti enemmän haukkaa kuin ihmistä terävine piirteineen. Pukeutumiseltaan sen sijaan turhanpäiväistä keikaria, ja juomis sekä uhkapelitavoiltaan munkkia. Hänen maantienruskeat hiuksensa loivat ainoan maatyöläismaisen piirteen virheettömään kokonaisuuteen. Kaiken kaikkiaan varsin rasittavan oloinen eikä tilanne parantunut kun hän avasi suunsa. Sanoista puuttui nuoruuden hehku, innostus joka olisi tuntunut jollakin tapaa luonnolliselta. Hän oli kuiva ja jäykkä, poikarukka. Hymyillessäänkin hän vaikutti välinpitämättömältä, ja silti sen tarkemmin katsomatta lämpimältä ja välittävältä.
Elettiin lämpimintä kesäkuuta miesmuistiin. Elämä tässä varuskunnassa oli hidasta ja valuvaa kuin ohi kulkevat päivät. Ainoa vihollinen täällä olivatkin päivät, joiden tappaminen oli ainoaa tappamista jota yksikään varuskunnassa petiä pitävistä olivat tappaneet. Kesäiltaa täyttivät vaimea puhe, silloin tällöin ilmaan kajahtavat parahdukset jonkun piruparan hävitessä vähäiset rahansa toiselle. Silloin tällöin ulkopuolella kasvavista puista lehahti lentoon joukko villikyyhkyjä, joiden kujerrus toi vaihtelua miesten vaimeaan nurinaan tai nauruun. Yön laskeutuessa sen vaihtelun toivat sirkkojen siritys ja hiilloksen ympärille kokoutuneiden miesten humaltuneet äänet, jotka hakivat kilvan laulujen sanoja.
Tässä oli kaikki mitä elämä oli hänelle ollut siirrosta saakka. Silti tämä ei tuntunut kapteenia vaivaavan. Ei laisinkaan, ja jos miehessä ei olisi valmiiksi ollut niin paljon vikaa muiden silmissä olisi tämä kuulunut listalle. Ehdottomasti.
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2010 22:02:34 GMT 3
Aikansa sormeaan imettyään Malbert päästi aavistuksen turhautuneen tuhahduksen ja sylkäisi. Siinä olikin sitten ensimmäinen haava koko tämän sodantapaisen aikana, jos nyt harjoituksissa saatua ruhjetta ei laskettu. Eipä tosin millään muotoa sillä, että hän olisi siitä valitellut. Vekki sormessa oli huomattavasti vähemmän ikävä, kuin vaikkapa miekka vatsassa. Mies yritti vielä hetken veistellä puunpalasta oravaa, ennen kuin epähuomiossa lohkaisi siltä toisen etujalan alun irti ja viskasi koko surkean yrityksensä turhautuneena tuleen. Sotilaan leveällä ja pitkällä tikarilla ei turhan tarkkaan vuoleskeltu.
Hetken perästä Malbert nousi ylös ja venytteli hetken. Hän ei ollut mikään vanhus, ei edes vielä sinne päinkään, mutta totta puhuen hän ei ollut erityisen hyväkuntoinen. Ei hän mikään ammattisotilas ollut, tämä oli tätä sota-aikaa. Hän oli hieman parempaa kuin nostoväki, muttei todellakaan mikään ammattisoturi. Hänen kokemuksensa rajoittui harjoituksiin, joita puolipakollisesti rauhan aikaan järjestettiin. Suutarihan hän oli, teki kenkiä. Sillä sentään eli, ja olipahan hänellä sentään aina jalassa hyvät saappaat. Hyvät saappaat olivat ehdottoman tärkeä asia sotilaalle, ja olipa muutama mies jo tarjonnut sievoista summaa hänen saappaistaan. Malbert ei ollut myynyt, mutta oli kyllä suostunut lyömään muutaman naulan muiden kenkiin, että pysyisivät paremmin muodossa. Saatuaan lopulta itseensä vetreyttä Malbert lähti kiertämään varustusta. Mitään turhan kiinnostavaa ei ollut meneillään, eikä kukaan kaipaillut kenkien korjaustakaan. Miekan paino kupeella oli vieläkin outo, ja Malbertin käynti näytti vähintäänkin epävarmalta, ennen kuin hän löysi oikean tahdin. Hän ei tiennyt, miksi käveli. Kai siksi, että istuskelu alkoi jo puuduttaa.
|
|
|
Post by khiiroo on May 22, 2010 22:57:04 GMT 3
"Se olisi aika syödä." Nämä vähemmän tai enemmän mielialaa nostattavat sanat havahduttivat Alurtein ajatuksistaan. Ilmassa helähti tavattoman puhdas ja kaikuva kilahdus. Ääni kantautui varustuksen leveältä sisääntuloaukolta, jonka varjossa seisoi mies lian tahrimaan paitaan sonnustautunut mies jonkinlainen kellopeli käsissään. Miesten vaitonaiset äänet kohosivat aavistuksen, kuului kolikoiden kilinää ja kellopelin ääneen vastasivat myös ulkomaailman eläimet, linnut kujerruksellaan ja tuuli huminallaan. Alurtei kääntyi kannoillaan sisäpihan puoleen. "Kuulitte kyllä. Jonoon, järjesty", hän toisti tuttua mantraa. "Käytte hyvässä järjestyksessä syömään. Joka tätä käskyä rikkoo jää ilman." Uhkaus oli annettu ja sotilaat tiesivät sillä olevan painoarvoa, vaikkei kapteeni auktoriteettiaan usein käyttänytkään.
Jostakin varustuksen sisältä työntyi esiin lisää miehiä, nokosilla tai vain humalaansa pois nukkuneita nukkavieruja. Heidän vanavedessään tulivat heidän pienen linnoituksensa kaksi muuta upseeria, luutnantti Bren ja majuri Callai. Luutnantti Bren oli reilu kuuden jalan mittainen ja painoi yli kaksisataa paunaa. Hänen iloiset ja huolettomat kasvonsa eivät olleet kärsineet niiden kolmenkymmenen vuoden aikana, jotka elämä oli tälle suonut. Hänen ohimoitaan peittivät kirkkaan punaiset hiukset ja kasvoja peittivät satunaiset pisamat, joista auringon porotus oli peittänyt ruskealla värillään osan. Mies talsi ilman kenkiä ja paitaa ulos, venytteli laajoin kaarin ja loi katseen ylös paaluvarustukselle jolla kapteeni seisoi. Hän nyökkäsi ensin vakavana, mutta suli hetken kuluttua hymyyn. "Alas sieltä äpärä tai jäät ilman!" Majuri Callai oli sen sijaan huomattavasti luutnanttia lyhyempi ja tanakampi tapaus. Hänen ohimoillaan oli jo harmaata ja kasvoilla useampia, synkkiä juovia. Siitäkään huolimatta tämä ei ollut vakava tai vihamielinen. "Elämä jättää jälkensä", oli ainoa puolustus hänestä saatavaa vaikutelmaa vastaan.
Callai töytäisi luutnanttia selkään ja murahti. "Lakkaa pärskimästä hevosten tapaan tai jäät itse ilman." Luutnantti hörähti ja läimäytti majuria selkään, saaden tämän hetkeksi pois tasapainosta.
Majurilla oli yllään asepukunsa. Miekka keikkui miehen lappeella ja hänen harvakseltaan käyvästä kävelytyylistä huomasi sen kuuluvan siihen. Hän oikoi hyökkäyksen jäljiltä tarpeettomasti asepukuaan, loi murhaavan vilkaisun luutnanttiin, muttei sanonut mitään. Tämä sai luutnantissa aikaan vain entistä repäisevän höhötyksen, johon osa paikallaolevista miehistä yhtyi lämpimästi.
Alurtei pudisti päätään. Hän asteli pitkin paaluvarustusta aina alas asti, pysähtyi nyökkäämään tarpeettomasti kunniaa tekevälle kokille, joka oli pistänyt kellopelinsä piiloon. Yhdessä tuumin miehet astelivat valkeaa hiekkaa pitkin kohti miesten saartorinkiä, jonka keskelle porisva pata oli jäänyt. "Soita vielä merkiksi", kapteeni neuvoi kokille. "Jos joku ei sattumoisin vielä kuullut." Sanasta tekoihin, ja vielää kerran ennen saartorinkiin saapumistaan kokki päästi ilmoille heleän ja kantautuvan kellopelinsä äänen merkiksi siitä, että olisi aika murkinoida.
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2010 23:41:11 GMT 3
Käsky käydä syömään. Malbertilla ei ollut minkäänlaisia aikomuksia heittäytyä tottelemattomaksi tässä kohtaa. Ruoka ei ollut juuri mistään kotoisin, mitä sitä nyt korvessa sotilaiden kohdalla saattoi edes odottaa, mutta oli se silti ruokaa. Syödessä ei välttämättä nälkä ollut vielä kummoinen, mutta jos aterian jätti väliin, olikin olo pian jo aivan toinen. Ja sitten oli tosiaan jo jäänyt ilman. Moni muukin oli samoilla linjoilla, ja avuliaimmat sotilaat antoivat muutaman kevyen kenkäisyn tovereidensakin kylkeen, jos nämä nukkuivat liian sikeästi herätäkseen kellon kalkatukseen ja huutoon.
Koskapa oli ollut jo liikkeellä ja melko hyvässä paikassa, pääsi Malbert melkein ensimmäisenä syömään. Se ei välttämättä ollut se paras paikka, ensimmäiset saivat usein sopan kohdalla lähinnä lientä, ja vasta keskimmäisten kupissa oli jo enemmän pureskeltavaa kuin ryöstettävää. Toisaalta viimeisille kaavittiin moskat pohjalta. Mutta ainakaan ei tarvinnut odotella vuoroaan tyhmänä. Asianmukaisesti Malbert oli paikalla kipponsa kanssa. Sotilaat, suurin osa melkoisessa epäjärjestyksessä ja täysin välittämättä asiaankuuluvista univormuista, puhelivat keskenään. Malbert itsekään ei ollut mitenkään erityisen täydessä sotisovassa. Ei siitä niin paljoa välitetty, ei vielä. "Huljuta vähän!" joku jo vaati edessä kokilta, joka oli asettunut jakamaan soppaa. Halusi, että kokki pistäisi vähän liikettä pataan, niin että ensimmäisetkin saisivat hiukkasen enemmän syötävää. Pyynnöt menivät kuitenkin yleensä kuuroille korville, tässä syrjäkorvessa ei saatu ruokatarpeita niin paljoa, että jokaiselle olisi voitu jaella miten halusi. Moni sotilas olikin alkanut harjoitella heittotaitojaan hyvin tarmokkaasti viime päivinä, kun lähipuissa istuvat linnut olivat äkkiä alkaneet näyttää reilusti maukkaammilta. Aina välillä joku osuikin, mutta useimmiten kivet menivät reilusti ohi.
Malbert havahtui pohtimuksistaan, kun joku taputti olalle. Taakseen vilkaistessaan hän näki, että siinä oli taas Baso. Mies ei ollut suoranaisesti tyhmä, mutta vähintäänkin itsepäinen ja ainakin hiukkasen saamatonkin. Tämä oli päättänyt olla mitä ilmeisimminkin Malbertin paras ystävä, olkoonkin ettei hän ollut erityisen imarreltu. Tämän tarkoitusperät eivät tuntuneet olevan suoranaisen jalot... "Hei, myy nyt nuo saappaasi. Katso nyt näitä, näistä on kohta pohjat puhki! En minä voi kulkea enää näillä, jalkani ovat jo haavoilla! Sinä olet suutari, eihän sinulle olisi mikään tehdä uudet. Mehän asummekin lähekkäin, kyllä sinä minut tunnet!" Baso melkeinpä jo aneli, viittoen villisti kenkiinsä ja tehden pieniä rukouksen elkeitä. Tällä oli melkoisen pienet silmät, mutta siitä huolimattakin niihin tuli ihmeesti eloa kun mies ylinäytteli. Malbert huokaisi. Tässä sitä taas oltiin. "Hiukka se on vaikea minunkin täällä tehdä itselleni uudet. Jos hommaat jostain pari palaa nahkaa, niin voin paikkailla noita jossain välissä. Olisit vain ostanut kun oltiin vielä kotona, olisin myynyt hyvään hintaan. Piti vaimokin jättää sinne", hän vastasi jo tottuneeseen sävyyn. "Anna olla, Baso. Ei se myy. Olisit vain hommannut hyvät silloin aikoinasi", kolmas liittyi keskusteluun muutaman paikan Bason takaa. Malbert huomasi tämän nopeasti Raginiksi. Mies oli pitkänhuiskea ja melko hyvävartinen. Tässä ei ollut kuitenkaan raskaan työnteon jälkiä, ja vaikkei tämä itse sitä ollutkaan sanonut, oli Malbert päätellyt tämän olevan rikkaanpuoleisesta perheestä. Tällä oli hyvät varusteet ja tervettä pulleutta, muttei kuitenkaan läskiä. Nuori tämä ainakin oli, vasta varmaankin parikymmentä kesää. "Ole vaiti. Hyvähän sinun on puhua kun et tarvitse! Anna omasi jos olet kerran noin neuvokas!" Baso ärähti takaisin. Koko sanaharkka meni nopeasti molemminpuoliseksi nurinaksi, josta Malbert irtaantui ottamalla soppansa ja suuntaamalla syömään sitä.
|
|
|
Post by khiiroo on May 23, 2010 12:33:31 GMT 3
"Jonoon, järjesty!" Alurtei karjaisi. Hänen kasvoillaan ei näkynyt merkkejä turhautumisesta vaikka äänensävyssä oli tietty rautaisuus. Miehen kävelytyylissä, pelkässä olemisessa, oli jotakin mikä kertoi hänen tottuneen jakamaan käskyjä ja myös siitä että niitä noudatettiin. "Mikäli herrasväellä on hirveä hinku päästä halaamaan sitä pataa takaan että siivousvuoroissa löytyy." Hänen hampaiden välistä purkautuneet sanat kaikuivat matalan äänen sävyttämänä ympäri varustusta, varmasti yhtä kuuluvana kuin kokin kellopeli. Ei hän vakavissaan ollut, mutta toteuttaisi uhkauksensa mikäli niskuroijia löytyisi. Huolimatta siitä, että jokainen täällä tuntui tuntevan toisensa olisi tietyt arvoasemat pidettävä yllä vaikka väkisin.
Etäällä luutnantti Bren hörähti uudemman kerran. Hän hymyili lämpimästi kapteenin suuntaan, joka puolestaan loi alistuneen päänpudistuksen. "Kuulitte mitä mies sanoi, järjestäytykää. Yrittäkää edes näyttää siltä, että olisitte sotilaita", hän huikkasi padan luona painivien miesten suuntaan. "Syötte nyt mitä saatte, loput luonnosta", hän ohjeisti ja työnsi erilleen innokkaimmiksi heittäytyneitä sotilaita. Majuri asettui jonon perille. Ei täällä takapajulassa upseereilla ollut sen suurempia oikeuksia, ainakaan ruokajonossa. Ei ollut messejä, jossa he söisivät erillään luutnantin ja kapteenin kera. Ei suinkaan.
Kun syömingit olivat ohitse, kapteeni ojensi käsiinsä saaman puukulhon lähimmälle sotilaalle. "Saat tehtäväksesi jotakin tärkeää. Vie tämä kokille ja katso, että se päätyy ehjänä perille." Hän ei jäänyt katsomaan saiko osakseen pitkän, vihaisen katseen, kun käänsi tälle selkänsä ja marssi paaluvarustukselle tarkkailemaan jo lähes kokonaan laskeneen auringon menoa. Jotakin tästä kuitenkin uupui. Kaunis auringonlasku, kylläinen vatsa ja... mutta tietenkin! Hänen piippunsa oli yhä alemmissa tiloissa. Kapteeni olisi saattanut hakea sen itsekin ilman mitään, muttei viitsinyt. Sen vuoksihan täällä oli rivisotilaita? "Te siellä", hän huikkasi alempana sisäpihalla malekselevalle sotilasjoukolle, välittämättä siitä ketä tarkoitti. "Hakekaa piippuni ja massini", Alurtei komensi. "Ja kuin olisi jo."
Majuri seuraili tätä paksujen kulmiensa alta ja pudisti päätään. Nuoruuden intoa, joka kyllä lähtisi ajallaan jopa tälläisestä riippakivestä kuin Alurtei. Rikkaan suvun vesa ilmeisesti, joka ei suoriutunut edes näin yksinkertaisista asioista itse. Majuri oli lyönyt luutnantin kanssa vetoa siitä milloin suoritettaisiin seremonioita sen vuoksi, että tämän ääliön tarvitsisi käydä miesten mukavuustiloissa. Tai niin, miesten ja miesten.
"Kerääntykää iltaharjoituksia varten", Alurtei karjui ylätasanteelta. Vasta nautittu ateria ja miesten muutenkin alhainen moraali eivät kuitenkaan olleet takeita nopeudesta, mutta kokemuksesta osa sotilaista tiesi etteivät ylimääräiset juoksukerrat varustuksen ympäri tehneet myöskään hyvää. Varsinkin kun rääkkiä sattui jatkumaan siihen saakka kunnes juuri nautittu niukka ateria tuli ulos.
Majuri ja luutnantti loivat merkitsevän silmäyksen toisiinsa. Heidän ei siis tarvinnut ottaa osaa tähän. Ruokalepo olikin enemmän kuin ansaittua, majuri kiherteli mielessään. He olivat kuitenkin käyneet kaiken tämän lävitse aiemmin.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2010 15:49:11 GMT 3
Malbert nautti - niin paljon kuin se nyt oli mahdollista - ateriansa, ja yritti olla mahdollisimman nopea. Kehnoa soppaa ei suuremmin huvittanut hotkia, mutta vielä vähemmän teki mieli ryystää sitä hiljalleen kylmänä. Nokka ei suuremmin tuhissut juuri kenelläkään muullakaan, joko samasta syystä tai yksinkertaisesta ja rehellisestä nälästä. Puheensorina jatkui silti, kun miehet jutustelivat. Malbert tyytyi vain urahtamaan jotain tervehdyksen tapaista jollekulle ohi kulkevalle. Ei niin, että hän olisi jotenkin seuraa kaihtanut, mutta loppujen lopuksi hän ei tuntenut kovinkaan monia. Joukossa oli myös kokeneempia, melkein ammattimaisia sotilaita, joiden kanssa hän ei ainakaan viitsinyt edes yrittää suurempia sananvaihtoja. Nämä eivät koskaan vaikuttaneet erityisen mukavalta väeltä.
Jonkin ajan perästä kuului käsky iltaharjoitukseen. Ja komentamassa jälleen sama jäykkä ja nuori tapaus. Malbert oli jo hyvän aikaa sitten tullut siihen tulokseen, että harjoitukset olivat näin pian aterian jälkeen vain ja ainoastaan jotta kenelläkään ei olisi liian mukavaa. Vatsa täynnä juokseminen oli tuskaa, mutta vielä reilusti enemmän sai juosta jos ei ollut tarpeeksi nopeasti paikalla. Sen tiesivät muutkin sotilaat aivan tarpeeksi hyvin, ja kukaan ei aikaillut turhan paljoa käskyn noudattamisessa. Tunnelmaa ei tosin ainakaan kohottanut se, että mitä ilmeisimminkin jokainen rivimiestä ylempiarvoinen - tai siis tässä kohtaa kokonaista kaksi miestä - ei joutunut osallistumaan millään tavoin. Tätähän se aina oli, alempia potkittiin ja ylemmille hymyiltiin kauniisti.
|
|
|
Post by khiiroo on May 23, 2010 18:10:23 GMT 3
"Lihasoppaa väitti", eräs sotilaista tuhisi puisen kulhonsa ylitse. "Lientä pelkästään, sitäkin vähän!" Vieressä istuva mies pyyhkäisi hihallaan suunsa ja murahti nurisijan suuntaan. "Ei ole pakko syödä. Tarjoudun ottamaan sen, ja jos vielä jatkat suun pieksemistä otankin, mitä jäljellä on." Aiemmin puhunut mies vilkaisi miehen suuntaan ja jatkoi nurina hiljeni maiskutukseen, kun loputkin lienestä katosivat miehen kitaan.
"Jos totutte liiaksi yltäkylläisyyteen ja hyvään oloon, takaan että karsin sen teistä pois", kapteeni karjui seuratessaan ensimmäisten varustuksesta poistuvien menoa kohti harjoituskenttää. Matkaa sinne oli vain muutama syle, ja kokoa harjoituskentällä oli aavistuksen enemmän. "Jos arvon neideillä on nyt kylmä lupaan ajaa teihin lämmön", Alurtei jatkoi. Väkijoukkoa alkoi kertyä kentän reunalle. Ne joilta puuttui asepuku ja ase vyöltään saisivat tehdä ylimääräisen juoksulenkin. Ja mahdollisesti ylimääräisen vartiovuoron. "Ja jos kuulen nurinaa käsitän, että teillä on liian vähän tekemistä. Järjestän sitä kyllä lisää!" Sotilaat tiesivät, jopa sen vähäisen ajan kuluessa mitä kiukkupussi oli heidän kanssaan viettänyt, ettei kapteeni laskenut leikkiä.
"Liikettä, liikettä", Alurtei ärisi marssieen takaisin alas varustuksen sisäpihalle, suunnaten askeleensa ulos kohti harjoituskenttää. Hänen ohitseen työntyi hölkäten lisää sotilaita. Kapteeni ei osoittanut pitävänsä minkäänlaista kiirettä.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2010 19:42:22 GMT 3
Malbertilla ei ollut hajuakaan siitä, miksi tässä kohtaa kuntoiltiin. Auttaisi tuskin yhtään mitään, että oli tullut juostua pari kertaa kun viholliset hyökkäisivät. Hänen nähdäkseen olisi ollut parempi harjoitella asetaitoja, niillä olisi ollut varmaankin reilusti enemmän väliä. Mutta hän ei aikonut todellakaan olla se, joka asiasta mihinkään valittaisi. Nuorenpuoleisen kapteenin huudot antoivat ymmärtää jo aivan tarpeeksi hyvin, ettei vastaväitteitä kuunneltaisi. Tai mahdollisesti ne kuunneltaisiin, jotta voitaisiin miettiä, miten pahasti tarkalleen pitäisi rankaista. Joka tapauksessa, oli parempi pitää turpansa kiinni ja hölkätä, vaikka surkea lihasoppa hölskyikin mahassa.
Baso, itsepäinen ja omaksi hyväkseen turhan kärkäs, ei näyttänyt nielevän kyykytystä aivan yhtä kevyesti. Tämä jolkotti Malbertin lähettyville ja huohotti sitten hänen korvansa juuressa: "Hyvähän tuon pirunpaskan on karjua kun se... ei juokse. Pitäisi... hakata kepillä jaloille ja katsoa paljonko... se sitten... rääkyy käskyjä tai keikailee. Huoranpenikka." Malbert pysyi vaiti. Osittain se oli tietysti sitäkin, ettei hän, melko harjaantumaton mies, tiukassa juoksutahdissa halunnut tuhlata happeaan johonkin sellaiseen. Paljon enemmän tekemistä vaiteliaisuudella oli kuitenkin sen kanssa, että Baso ähisi melkoisen kovaan ääneen. Toivon mukaan kapteeni ei sitä kuulisi, mutta ei se tainnut mahdotonta olla. Ja Malbert ei tässä kohtaa halunnut olla minkäänlainen rikostoveri.
|
|
|
Post by khiiroo on May 23, 2010 20:24:30 GMT 3
"Jos joku teistä ääliöistä kehtaakin miettiä ettei juokseminen oikein maita, on syytä muistuttaa että se on ainoa asia jonka te ääliöt osaisitte vihollisen kohdatessanne tehdä." Alurtei saapui viimeisenä kentän reunalla, asetteli tarpeettomasti asevyönsä ja vilkaisi miehiä kentän reunalla. "Ei se hiekka pure. Ainakaan vielä. Mitä te siinä oikein seisotte, kentälle järjesty!" Kun tahdittomasti oltiin saatu aikaan edes jotakin riviä muistuttavaa kapteeni tyytyi nyökkäämään aavistuksen. Se ei ollut merkki tyytyväisyydestä, mutta jonkinlaista edistystä oli sittenkin nähtävissä jopa näissä nukkavieruissa. "Aseenne", Alurte aloitti ja käveli rivin ohitse. "Se on teidän rakastajanne. Se on teidän suojelijanne. Se on teille arvokkaampi kuin monen viikon palkka, jonka verran se oikeastaan kukkaroitanne rokottaa mikäli sille sattuisikin jotain, ja se on teille läheisempi kuin ruman näköiset vaimonne ja kieroonkasvaneet mukulanne." "Ilman sitä te ette ole edes sitä vähää mitä olette sen kanssa. Sen kanssa, minun koulutukseni selkärangassanne, te olette sotilaita." "Sillä hetkellä kun tartutte sen kahvaan, siitä hetkestä alkaen ei sillä mitä olitte aiemmin, ole laisinkaan merkitystä." "Vaikka tienaatte leipänne kruunun kirjaan, ette ole puolustamaassa täällä sitä. Mies joka väittäisi puolustavansa kaikkea sitä mitä kruunu meille edustaa, hän valehtelisi. Te puolustatte tätä pahaista maaplänttiä jalkojenne alla, niitä hienhajuisia ja typeriä tovereita vieressänne, sillä ilman kumpaakaan näistä tekään ette olisi täällä." Kapteeni viiletti katseellaan läpi osastonsa varmistaen ettei yksikään nuokkunut väsymyksestä, ja jotta jokainen ymmärsi, tai ainakin esitti ymmärtävänsä, sen mitä hän sanoi. "Yksin sotatantereella olette kuten kuka tahansa, huolimatta siitä kuinka taitavia miekkamiehiä olette. Mutta yhdessä teillä ääliöillä on pieni, mahdollisesti olematon, mahdollisuus selvitä vielä seuraavaan päivään. Siksi käymmekin tänään läpi mitä tarkoittaa taistella rintarinnan." "Vapaaehtoiset käykööt noutamassa ne keihäät jotka meillä täällä on. Loput tarttukaa miekkoihinne", kapteeni jatkoi ja jäi aloilleen kentän reunalle, keskelle miesrivistöä. "Kun käsken teitä iskemään, te teette niin. Kun käsken teitä vetäytymäään, te teette niin. Kumpaakaan näistä toimista ette tee ilman käskyäni. Joka tätä ohjeistusta rikkoo pääsee tekemään luonteelleen ominaista harjoitusta, juoksemista. Järjestyksen rikkoutuessa katoaa kuri. Kurin katoessa katoaa miesten tahto. Tahdon mentyä menee toivo. Toivon mentyä olette yhtä hyödyllisiä kuin kuolleet, joiksi todennäköisesti päädytte. Jollette jaksa juosta. Ja jollei teillä käy tuuri, mutta tähän jälkimmäiseen en itse voi vaikuttaa."
Parin vapaaehtoisen voimin miehet hölkkäsivät varustuksen varastolle. Heidän palatessaan ilman täytti voihkaisut ja kapteenin yksitoikkoinen ääni. "Isku." "Herra Usil, en käskenyt laskea kättänne. Pistonne, hyökkäys jonka tahdon nyt nähdä, tulee olla suora ja vakaa. Ei horjuva. Älkää siis pidelkö asetta kuin elintänne kusella käydessänne. Veltto ranne ei kuulu tänne, jättäkää se siis kotiinne." "Ja takaisin." Kuului läähätystä, miesten kasvoilla näkyi kiristystä, mutta vähä vähältä iskut vaikuttivat tapahtuvan yhtä aikaa eikä turhia vetäytymisiä näkynyt. "Uudelleen. Isku."
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2010 21:03:27 GMT 3
Ensin juostiin jalat hajalle, sitten tuli vuoro hakata kädetkin rikki. Malbert ei tiennyt, kummasta piti vähemmän, mutta ei kumpikaan suoranaisen mukavaa ollut. Pikkunulikkana oli tietenkin tullut ajateltua, että miekalla huitominen olisi hienoin juttu koko maailmassa. Ikävä kyllä todellisuudessa se ei ollut läheskään yhtä hienoa. Miekkojen kalauttelu sattui käsiin, koko ajan piti katsoa että löi oikein ja aina oli sekin vaara, että joku lipsahtaisi jollakin tavoin ja sitten olisikin silmää, korvaa tai kättä köyhempi. Puhumattakaan siitä, että sen oli määrä valmentaa sitä varten, kun meno olisi vielä reilusti vähemmän mukavaa.
Ensin pidettiin se tavanomainen rähinä aseiden oikean käytön ja kurin tärkeydestä ja sellaisesta. Taas vanhaa kunnon kyykytystä, että varmasti tajuttaisiin, kuinka pieniä ja surkeita ihmisiä tässä oltiinkaan. Ja sen jälkeen ryhmiin, ikään kuin pieniksi sotajoukoiksi taistelemaan keskenään. Meno uhkasi välistä mennä sekasortoiseksi, ja huutoa tuli reilusti. Malbert ei halunnut edes pohtia, miltä tuntuisi oikea sota, kun jo pelkkä joukossa taisteleminen näinkin vähällä väellä meni aina yhtä kaoottiseksi. Piti osata lyödä niin ettei osunut omiinsa ja samalla puolustaa muita. Ja sitten vielä tajuta mitä oikeastaan edes tapahtui. Metelikin olisi varmasti oikeassa tilanteessa valtava. Käskyjen ymmärtäminen tuskin olisi helppoa. Loppujen lopuksi, kun oltiin vaihdettu joukkoja ja tehty hieman joka tavalla harjoituksia, alkoivat Malbertin kädet olla taas hellinä. Paksut hanskat olisivat olleet mukavat, ne olisivat vaimentaneet tärähdyksiä jotka juoksivat iskuista miekkaa pitkin käsiin, mutta sellaisia nyt ei saanut mistään. Ei täällä. Ohimennen Baso näytti valittavan taas jostakin. Ilmeisesti tällä kertaa siitä, että vieressä seisovat huitoivat tarkoituksella liian lähelle. Sitä varmasti valitti melkein jokainen hiljaa mielessään.
|
|
|
Post by khiiroo on May 24, 2010 12:29:03 GMT 3
"Säälittävää, suorastaan häpeällistä", Alurtei ärisi kentän reunalta. Hänen suupielensä olivat kuitenkin, yhtä kaikki, kaartuneet aavistuksen ylöspäin. Tositilanteen sattuessa meillä näyttäisi olevan ainakin muutama kykeneväinen soturi, hän pohti.
Sitten, miehen epäonneksi, kapteenin katse tavoitti joukossa taistelua vältelleen nuorukaisen. Hän tunnistikin tämän lyhyen lännän ja hoikanpuoleisen poikarukan, jonka pronssiset kiharat kiilsivät hiestä vaikkei tämä ollutkaan kapteenin mielestä tarpeeksi tehnyt.
"Gase", hän aloitti osoittaen sanansa tälle nuorukaiselle. "Kuinka uhkutkaan intoa. Asialle täytyy tehdä jotakin" Tämä sai aikaan väristyksen nuorukaisessa. "Joukot, järjestäytykää riviin", hän karjaisi ja sai osan väestä sätkähtämään, jolloin toisen harjoittelijan isku kohti kasvoja oli osua. Hetken kuluttua kapteenilla kuitenkin oli jotakin riviä muistuttavaa edessään. Rivi täynnä läähättäviä ja väsyneitä miehiä.
"Ragin, Baso, Malbert ja Gase, noudatutin taisteluntuoksinnassa teidän iloksenne jotakin jonka turvin esitätte muille sotilaille mitä tarkoittaa toimia ryhmässä." Kapteeni osoitti sormellaan viereensä kasattuja tornikilpejä. "Tehän tiedätte mikä kilpi on? Aivan, sitähän minäkin. Tiedätte myös mitä sillä tehdään? Aivan, sitähän minäkin." "Tulette noutamaan nämä kilvet. Loput joukoista kerääntyvät kentän toiseen päähän, ottavat mukaansa jousen ja viinin harjoituksiin sovellettuja nuolia."
Miehet tarttuivat toimeen, ja pian rivistä olivat erkaantuneet kaikki muut kuin Ragin, Baso, Malbert ja Gase. "Te viette mennessänne kilvet toiseen päähän, juuri vastakkaiseen kuin muut, ja yhdessä, tiiviissä rivissä etenette kilpienne kanssa toiseen kentän toiseen päähän. Toimikaa."
Jos kapteenia olisi kiinnostanut seurata tilannetta tarkemmin hän olisi huomannut kuinka Gase värisi paikallaan. Nuorukainen ei uskonut jaksavansa raahata mokomaa hökötystä moista matkaa, saati kun siihen iskeytyivät nuolet.
Kapteeni kuitenkin kääntyi kannoillaan ja hymyili entistä leveämmin. "Ja jottei tästä tulisi liian helppoa, jokainen osuma rokottaa ruoka-annoksien määrää jonka varustuksemme tarjoaa", hän aloitti korottaen ääntään jotta kentän toisellekin puolelle menneet miehet kuulisivat. "Jokainen osuma näihin sankareihin kilpiensä takana tuo teille heidän ruoka-annoksensa. Valmistautukaa!"
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2010 16:48:13 GMT 3
Malbert alkoi hiljalleen olla sitä mieltä, että Baso oli ollut hyvin oikeassa; suoranaisen kusipäinen pikkuherra olisi hyvinkin voinut oppia paljon kokeilemalla itse hieman omia keinojaan. Hän piti tosin suunsa kiinni ja noudatti annettuja käskyjä vielä siinäkin kohtaa, kun piti mennä ammuttaviksi. Harjoitusnuoliahan ne olivat, mutta siitä huolimattakin harjoittelu viehätti suunnilleen yhtä paljon, kuin tilaisuus päästä tyhjentämään paskakuoppaa - etenkin, kun lipsahdukset tarkoittaisivat ruuan vähenemistä. Kaikeksi onneksi tornikilvet olivat sentään suuria. Kun ei ollut tarkoitus tehdä mitään erikoisempaa kuin vain edetä päästä toiseen, ei tarvitsisi kuin pysyä turvassa kilven takana. Olo ei enää pitkän harjoittelun jälkeen ollut paras mahdollinen, mutta ei tämä tähän kaatuisi. Toivottavasti. "Mennään nopeaan. Kilpi korkealle, nopeaan. Eivät ne näiden takaa osu kun pidetään yhdessä", Ragin tuhahti. Pitkänhuiskealle miehelle homma tulisi varmasti olemaan vaikein, tämä kun joutui pysymään kunnolla matalana. Mutta kukaan ei silti millään tavoin osoittanut vastaväitteitä.
Kun käsky aloittaa sitten tuli, kun tulikaan, yrittivät miehet edetä mahdollisimman reippaaseen tahtiin, mutta kuitenkin kilvet suojanaan. Gase, pienehkö ja heiveröisen oloinen, arvelutti itse kutakin, mutta siitä huolimattakin suurin vaara lieni pelkästään jaloilla. Yläruumiin ja reidetkin sai suuren kilven taakse piiloon, mutta jos halusi varsinaisesti edetä mihinkään, oli otettava askelia. Ja saattoi napsahtaa jaloille. Malbert onnistuikin vain vaivoin välttämään ensimmäisen osumansa, kun nuoli suhahti jalkojen välistä ja kimmahti maasta niin, että sen perä jo hipaisi nilkkaa. Se ei kuitenkaan ollut vielä mikään osuma, ikävä muistutus vain. Ja melkein yhtä ikäviä olivat ne nuolet, jotka napsahtelivat kilpiin.
|
|
|
Post by khiiroo on May 25, 2010 13:29:38 GMT 3
Gasen ilme muuttui entistä happamammaksi. Pienelle miehelle pelkkä kilven nostaminen tuntui olevan tuskaa, saati sen kuljettaminen kentän päästä päähän. Hänen ilmeidensä skaala oli varsin hupaisa, kun käsky lähteä liikkeelle tuli. Ensin tulivat pakolliset hampaiden yhteen puristumiset nostovaiheessa. Jäntevät, ja jokseenkin pienet, lihakset pullistuivat tämän puskiessa kilpeä eteenpäin muiden kanssa. Ja silti hän tuntui jäävän tuon tuostakin jälkeen. "Odottakaa vähän", hän puhisi muille rivistössä kulkeville yrittäen pitää äänensä varsin matalana. Hän ei olisi tahtonut valittaa, mutta tämä kaikki sai hänet näyttämään entistäkin huonommalta.
Kapteeni katseli miesten menoa vailla minkäänlaista ilmettä. "Tasapuolisuuden nimessä myös te voitte, arvon jousiampujat, menettää ruoka-annoksenne mikäli ainuttakaan osumaa ei tule. Joudun katsomaan ettette ole yrittäneet tarpeeksi", hän huusi kentän toiselle laidalle.
Uudet tömähdykset kolahtelivat ontosti kilpirivistöön. Jokaa kerta Gase tuntui olevan lähempänä luhistumista. Hänen fysiikkansa ei yksinkertaisesti ollut sopiva tälläiseen höykytykseen. Hän parahteli jokaisen voimakkaan, uhkauksen myötä kovemmiksi yltyneiden, osumien myötä ja pelkkä kilven kiilaaminen hiekkaan antoi hänelle tällä hetkellä minkäänlaista suojaa. Liikkuminen ei oikein ottanut sujuakseen.
Kapteeni laittoi tämän merkille, muttei hymyillyt. Hän ei suoranaisesti nauttinutkaan tästä, sillä miesten epäonnistuminen tarkoitti hänen epäonnistumistaan. "Jos ryhmähenkenne on noin alhaista, kenties olisi parempi luovuttaa", hän ehdotti kilpiä piteleville miehille.
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2010 17:08:10 GMT 3
Oli pakko odottaa, kun Gase niin vaati. Jos tämä jäisi linjasta ja saisi sen takia osumia, kärsisivät kaikki. Kuitenkaan miestä oli mahdotonta edes auttaa eteenpäin, sillä oli pideltävä kilpiä ylhäällä ja keskityttävä pysymään itse osumattomissa. Homma yksinkertaisesti pysähtyi ja nuolet napsahtelivat kinpiin, kun miehet lähinnä vain kyyristelivät niiden takana ja yrittivät saada johonkin jotain järkeä. Malbert, joka oli Gasen vieressä, yritti saada miehen nostettua vapaalla kädellään pystyyn ja jatkamaan matkaa, mutta turhaan. Kunnolla ei voinut edes yrittää, sillä silloin olisi jäänyt itse alttiiksi. "Laita liikettä siihen jo! Meiltä menee kohta monen päivän ruoka kun ei päästä edes loppuun!" Ragin ärähti, painautuen mahdollisimman hyvin kilvensä taakse. Ampujilla oli nyt varaa oikeasti tähdätäkin, kun kilvenkantajat eivät liikkuneet.
Basolta näytti loppujen lopuksi menevän hermo kapteenin kanssa. Välittämättä ilmeisesti enää seurauksista tämä äkkiä karjaisi: "Turpa kiinni pieni paskainen kusipää! Tule itse kokeilemaan jos ei miellytä! Tai sitten pidät turpasi kiinni ja runkkaat siellä keskenäsi kun me huidomme riemuksesi! Perkele!" Jokainen muu mies rivissä pohdiskeli varmaankin, olisiko parempi heittää kilvet menemään ja ottaa etäisyyttä.
|
|