Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Apr 10, 2010 21:27:34 GMT 3
Anteeksi Satar, Shariel pahoitteli ajatuksissaan. Hän ei ollut edes tajunnut kynsivänsä toista. Aivan, olet oikeassa. Pois. Hän jatkoi katsoen oikealle ja vasemmalle. Heidän onnekseen Satar lähti Sharielin ohjeiden mukaan vasemmalle, oikean puolen olivat täyttäneet vesimassat, jotka lähestyivät. Hetken kuluttua, kun tunneli näytti vain jatkuvan ja jatkuvan, Sharielin täytti sama lohduttomuus kuin katakombeissakin. Täällä oli vain vettä ja kaloja ja he. Riippusillat ja ihmiset olivat yhtäkkiä vain jääneet johonkin, eikä niitäkään näkynyt. Hän toivoi heidän pääsevän pian pois täältä, jonnekin vähemmän meriseen paikkaan. Meri kauempaa katsottuna oli siedettävä, mutta kun joutui kävelemään sen sisässä, se ei ollut hänestäkään kovin mukava idea.
Ongelma? Mikä ongelma? Ei, en osaa uida! Shariel vavahti pelkkää ajatustakin uimaan joutumisesta. Nyt hänkin kiinnitti huomionsa koko ajan voimistuvaan meluun takaa. Kuin iso aalto. Kissa värähti ja oli tippua Satarin alkaessa juosta. He eivät ehtisi pois aallon alta, ellei jotain tapahtuisi. Eikö Satar voisi jäädyttää vesimassaa? Shariel oletti että ei. Samassa hän huomasi heidän edessään oven, joka johti suoraan kristallinkirkkaaseen mereen. Oven. Mereen. Ei! Hän ei halunnut veteen, mutta nähtävästi muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.. Shariel sulki silmänsä toivoen Satarin ehtivän ovelle ennen kuin he murskautuisivat heitä takaa-ajavan vesimassan alle. Hän kuitenkin tippui miehen olalta tämän aloittaessa loppu kiihdytyksensä. Sataaaar! Shariel huusi mielessään ja sai jalkansa toimimaan juuri ennen kuin vesi tempaisi hänet mukaansa. Turkki likomärkänä Shariel säntäsi kohti ovea, joka jostain syystä oli sulkeutumassa. Hän toivoi jokaisella solullaan ehtivänsä sinne ennen kuin se sulkeutuisi ja ennen kuin vesimassa saavuttaisi hänet, ja hyppäsi.
Äänet lakkasivat kuulumasta hetkeksi. Kaikkialla oli hiljaista. Kysymys, kuolinko minä, käväisi Sharielin mielessä hänen avatessaan silmiään. Rantatien vilahti hänen silmiensä edestä, samoin kuin violetin ja hopean kirjava metsä, vaihtuen viimein talon tuttuun hämäryyteen ja pölyyn. He olivat selvinneet. Paitsi, että hän oli edelleen märkä. Yhh.. Shariel ajatteli ja ravisteli turkkiaan niin että vesipisarat muodostivat astetta puhtaampia raitoja talon seiniin ja lattiaan muuttuen tämän jälkeen takaisin ihmiseksi. "Inhottavaa sanoisinko", Shariel tuhahti katsoessaan vaatteitaan. Totta kai ne olivat vielä märkiä, mutta huomattavasti mukavamman tuntuisia kuin märkä turkki.
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 10, 2010 21:49:16 GMT 3
Ovi ei johtanutkaan sinne, minn piti. Mikään täällä ei johtanut sinne minne piti, joten Satar ei oikeastaan ollut yllättynyt. He olivat taas talossa, jos Shariel nyt oli päässyt perille, Aqurae ei ollut katsonut oliko niin. Kaikki näyttivät yhtikkiä jotenkin erilaiselta, hämärämmältä, hänen istuessa siinä pölyisellä lattialla. Satar ei ollut kastunut, joten se ei voinut johtua siitä, että vesi olisi aiheuttanut hänelle jonkinlaisen tulenpuutteen tai vastaavan. Lähetti nousi seisomaan. Ensimmäisenä hän huomasi, että vaatteet tuntuivat ja näyttivät huomattavasti suuremmilta, kuin ne olivat tuntuneet vielä vedenalaisessa käytävässä. Alaspäin katsoessa hiukset liikkuivat luonnollisesti näkökentän sisäpuolelle, mutta nekään eivät olleet enää vaaleat blondit, vaan tummanmännyneulasenvihreät. Satar oli hetkellisessä sokissa ja käänsi katseensa käsiinsä. Ei kynsiä. Mitä ikinä tapahtuikaan sen oli parempi olla unta. Hänelle tuli ensimmäisenä päähän Shariel, joka oli näyttänyt nuoremmalta, kuin oli ollut edellisellä tapaamisella. Oliko hänkin nuorentunut nyt Sharielin tavoin? Mennyt alle Aquraeuuden rajan ja palannut inhimillisempään hahmoonsa, joka oli myös heikompi ja monin tavoin epäkäytännöllisempi, kuin Aquraen hahmo. Satar yritti sytyttää sinistä liekkiä kämmenelleen, mutta mitään ei tapahtunut. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa huomattavasti kärsivällisemmin ja keskittyneemmin. Vieläkään ei mitään. Shariel puhui, mutta Satar ei välittänyt. Hänellä oli meneillään huomattavasti kastumista pahempi kriisi. Tässä paikassa oli jotain aavemmaista ja Satar halusi pois.
"Shariel, olenko minä kenties nuorentunut sitten viimenäkemästä?" Satar kysyi ja peitti saman tien yllättyneenä suunsa kädellään. Ei tuo ollut hänen äänensä. Ääni oli outo ja huomattavasti lapsenomaisempi, kuin hänen omansa. Jokin ei nyt ollut kohdallaan.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Apr 10, 2010 22:07:12 GMT 3
Shariel oli huomauttamaisillaan, että eikö Satar huomannut että hänellä oli märkien vaatteiden aiheuttama kriisi meneillään juuri nyt, mutta sulki suunsa kuullessaan toisen äänen ja siirsi tutkivan katseensa tähän yrittäen sulkea mielestään märkien vaatteiden iholle liimautumisesta aiheutuvaa epämiellyttävää tunnetta. "Kyllä. Sinä olet pienentynyt! Samalla tavalla kuin minäkin, mutta sinä tosin olet pienentynyt kymmenen kertaa lyhyemmässä ajassa kuin minä." Shariel sanoi ihmetellen, mistä tämä saattoi johtua. Hän ei edelleenkään pitänyt toisen vihreistä hiuksista yhtään sen enempää. Samassa Shariel sai loistoidean, joka oli aivan liian lapsenomainen jopa hänen mittapuullaan. "Nyt kun olet pienentynyt, meidän ei tarvitse enää kulkea näillä käytävillä. Voit leikkiä meidän kanssa!" Shariel huudahti, kuin leikkiminen olisi ollut lauseen pääasia. Tosiasiassa Satarin nuorentuminen antaisi heille enemmän turvaa, koska mies ei päässyt niihin käytäviin ja huoneisiin, jotka olivat seinien sisässä. "Tule, mennään." Hän lausahti ja tutkiskeli seinää käytävällä molempiin suuntiin löytäen nopeasti etsimänsä. Shariel tarttui Sataria kädestä ja johdatti heidän seinässä olevan liukuoven eteen, siirtäen sen kädellään sivuun. Paneelin takaa paljastui hieman kirkkaampi, mutta hyvin paljon kapeampi käytävä portaineen. "Näin me kuljemme täällä" Shariel sanoi virnistäen hänelle niin tutulla tyylillä. "Nämä käytävät ovat kuin eri maailma!" Hän jatkoi vetäen Satarin perässään kapeaan käytävään ja siitä portaisiin, jotka lopulta johtaisivat lasten huoneeseen.
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 16, 2010 17:59:17 GMT 3
Satar katsoi Sharielia hyvin tyrmistyneen näköisenä. Miten ihmeessä nainen oli saanut päähänsä, että hän tahtoisi tämän jälkeen leikkiä yhtään mitään? Miten hän oli edes voinut ehdottaa sitä? Lapset oli varmaan saanut Sharista yliotteen ja manipuloineet hänet ajattelemaan pelkästään leikkimistä. Kuitenkin suurin kysymys oli, miksi niin lyhyessä ajassa? Sharielin puheista päätellen nainen oli ollut täällä hyvin kauan ja nuorentunut vain suhteellisen vähän. Satar oli nuorentunut muutamassa tunnissa kolme vuotta, joka tarkoitti melkein viittä ihmisten ajassa.
Lähetti ei ollut huomata, kun Shariel lähti vetämään häntä seinän sisällä oleviin käytäviin. Hän yritti yhä löytää jotain loogisuutta tähän, mutta ei saanut päähänsä mitään järkevää selitystä. Satar ei ollut luonnostaan epäilijä, mutta tämä oli jo outoa. Seinän sisäinen paikka vaikutti kuitenkin todella hyvin oudolta. Ehkä tässä paikassa oli jokin loitsu, joka laittoi ajan kulkemaan taaksepäin ja teki taloja talojen sisään. Jälkimmäinen ei ollut suuri haaste, mutta ensimmäinen oli. Aika oli huomattavasti helpompi pysäyttää, kuin kääntää päinvastaiseksi. ”Tälle kyllä löytyy looginen selitys. Ajassa vain jokin ei täsmää” Satar totesi ja säikähti jälleen omaa ääntään. Kestäisi todella aikaa tottua pelkästään tähän olomuotoon. Toisaalta, jos hän jatkaisi kutistumista, tottumisesta tulisi hyvin vaikeaa.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Apr 16, 2010 18:29:04 GMT 3
Shariel ohjasi Sataria pitkin sokkeloisia käytäviä halki eri kokoisten huoneiden ja portaiden. "Vai loogista selitystä kaipaat.." Shariel vastasi mietteliäänä. Hän ei uskonut tälle olevan mitään loogista selitystä, ellei nyt magiaa laskettu loogiseksi. Ainakin hän oletti kaiken toimivan taikuuden varassa, lapsilta kun ei saanut mitään kunnon vastausta mihinkään. "Mitä tarkoitat ajalla? Täällä ei ole aikaa.." Shariel lausahti ajattelematta lainkaan. Satar kuitenkin tarttuisi väitteeseen, eikä hän osaisi puolustaa sitä.
Shariel ei itse ollut huomannut nuorentuvansa, ellei Satar olisi siitä erikseen maininnut. Hän ei tiennyt, olisiko huomannut sitä lainkaan ilman toista. Olisiko vain nuorentunut nuorentumistaan ja lopulta huomannut, ettei kyennyt kävelemään, saati sitten ajattelemaan itsenäisesti? Shariel ei pitänyt ajatuksesta lainkaan ja ravisti ajatuksen mielestään. "Perillä ollaan", hän sanoi ja pysähtyi kurkistamaan edessä avautuvaan huoneeseen. Vain Min ja Kai olivat paikalla, kumpikin omassa tyynyjen ja peittojen muodostamassa kasassaan. Molemmat lapsista tervehtivät heitä iloisella hymyllä ja Shariel huomasi ilokseen, että hänen 'sänkynsä' viereen oli ilmestynyt toinen samankaltainen Satarille. Hän hymyili leveästi Satarille ja johdatti tämän omalle kasalleen. "Täällä nukumme ja vietämme aikaa, siis kun emme leiki", Shariel sanoi hymyillen ja istuutui sängylleen.
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 24, 2010 21:37:16 GMT 3
Shariel ei näyttänyt käsittävän, mitä hän ajoi takaa. Kyllä kaikella oli looginen selitys, mutta kaikki riippui kenen kannalta selitys oli looginen. "Täällä on aikaa, mutta se kulkee taaksepäin, joka itsessään on hyvin hankala, joskaan ei mahdoton toteuttaa. Jos täällä ei olisi aikaa, kukaan ei vanhenisi eikä nuorenisi, vaan pysyisi muuttumattomana ikuisesti" Satar totesi, kuin huomauttaen täysin normaalin seikan. Muisti sentään toimi, kuin ennenkin. Kuikakohan kauan kestäisi, kunnes sekin nuorenisi? Satarilta menisi alta aikayksikön vieraiden kielten puhekyky ja ymmärrys. Oletettavasti myös suurin osa muistoista häviäisi, eikä hän tuntisi enää Sharielia. Tosin noista molempien olisi kaiken loogisuuden mukaan pitänyt tapahtua jo... Merkillistä.
Vasta, kun Shariel ilmoitti, että he olivat perillä, Satar tiedosti heidän konkreettisesti vaihtaneen paikkaa. Toki hän oli liikkeen huomannut, mutta hän ei ollut ajatellut sitä silloin. Ärsyttävää, että noin mitätön seikka oli jäänyt häneltä huomaamatta. Oli myös hieman erikoista, että nämä töykeät ja kummalliset lapset nyt tervehtivät häntäkin ystävällisesti. Mikä oli saanut aikaan muutoksen? Aqurae oli saattanut nuorentua, mutta epäilys ei todellakaan ollut väistynyt mihinkään. Se oli itseasiassa lisääntynyt. Hän olisi halunnut mennä näiden kahden lapsen luo ja pakottaa heidät kertomaan tästä talosta, mutta muisti ajoissa, ettei enää varmaan kykenisi siihen. Nuorentuminen horjutti Satarin itsevarmuutta. Ilmeisesti lapset olivat tienneet hänen nuorentumisestaan, joka ei sinänsä ollut ihme, mutta häiritsevä totuus.
Sataria häiritsi myös toinenkin seikka: pian Shariel olisi se, joka olisi heistä se vanhempi. Lähetti ei pitänyt ideasta, koska yleensä vanhemman kuului pitää huolta nuoremmasta ja, jos hän jatkaisi nuorenemistaan, niin hän ei enää pystyisi pitämään huolta Sharielista. Itse Satar ei huolempitoa kaivannut. Hän oli jo aikuinen, tai ainakin oli ollut. Aqurae katsoi ensin epäilevästi peitoista ja muista pehmeistä asioista koostuvaa kasaa, jollainen oli Sharielin kasan vieressä. Yleensä eläinpohjaiset lajit tykkäsivät nukkua tällaisissa, eivät Aquraet. Ilmeisesti kuitenkaan valinnanvaraa ei juuri ollut. Lähetti istui omalle kasalleen ja kaatui pian kyljelleen makaamaan siihen peittäen kasvonsa tyynyihin. Hän ei halunnut Sharielin näkevän hänen ilmettään, joka oli hyvin lähellä epäilevän, eksyneen nuoren pojan ilmettä. Satarille oli vaikeaa käydä tätä läpi samalla tavalla, kuin Sharielin näytti olevan. Tässä oli niin paljon hämmentäviä asioita.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on May 28, 2010 19:47:41 GMT 3
Shariel vain kohautti olkapäitään Satarin lausahdukselle ajasta ja kuinka se kulki täällä takaperin. Häntä ei ollut tähänkään mennessä asia haitannut, niin miksi hän alkaisi nyt siitä välittämään.
"Missä ovat Lil ja Jon?" Shariel kysyi omila sängyillään istuvilta lapsilta. Satar ei vaikuttanut olevan juttu tuulella, joten hän jätti selittämisen sikseen. Oli ihan tyhmää, että mies antoi nuorentumisensa noin paljon masentaa itseään. Mihin positiivinen suhtautuminen elämään oli jäänyt? "He tulevat varmaan kohta", vastasi Kai ja katsahti Satariin. "Hänellekin pitäisi varmaan opettaa leikin säännöt?" Poika lisäsi, vaikka tiesi etteivät he jäisi tänne, mutta ei kertonut asiaa heille. Lapset saivat harvoin vieraita jotka viipyivät hetkeä kauempaa ja nyt heitä oli kaksi samaan aikaan. "Totta" Shariel innostui heti, mutta vaikeni saman tien tietämättä mistä aloittaa. "Satar kuule, piristy! Selitän sinulle leikin sääntöjä niin paljon kuin muistan ja lapset saavat selittää loput. Kuuletko Satar?" Shariel jatkoi kääntyen toisen puoleen. Satar oli saatava jollain keinolla piristymään. Tämä oli ihan tylsää seuraa tuollaisena. "Älä ole tylsä" Hän sanoi ristien käsivartensa.
"Leikki on muistuttaa eräänlaista takaa-ajoleikkiä, kuitenkaan sitä olematta", Shariel aloitti, "Voimme liikkua joko ryhmissä tai yksitellen ja aina kun tapaamme jonkun, meidän pitää suorittaa tervehdys, joka menee suunilleen näin.." Hän näytti sarjan käsillä tehtäviä merkkejä, mutta Kai keskeytti hänet näyttäen miten sarja oikeasti meni. "Hups." Shariel lausahti ja jatkoi sitten selitystään, "Sen jälkeen katsomme kumpi saa pisteen, siis olettaen, ettei toinen ollut mokannut tervehdystä, koska siitäkin toinen saa pisteen, ei kun silloinkin, vaikka toinen tekisikin virheen niin peli suoritetaan, koska silloin toinen voi saada toisen pisteen jos voittaa!" Tytön selitys muuttui aina vain epäselvemmäksi, mitä pidemmälle hän pääsi ja jossain vaiheessa sekä Min, että Kai korjasivat häntä ja lopuksi jättivät Sharielin istumaan hiljaisuuteen. "Onko kysymyksiä?" Kai kysyi Satarilta "Aloitamme leikin heti, kun toiset tulevat" Min jatkoi heti Kain perään. Shariel nyökkäsi molemmille ja katsoi Sataria odottavasti.
[[Sainpa vihdoin vastattua ]]
|
|
|
Post by Aqwell on May 29, 2010 15:52:20 GMT 3
Shariel siis ei vieläkään ollut käsittänyt sitä, ettei Sataria kiinnostanut osallistua siihen kummalliseen leikkiin, mitä ne oudot lapset täällä leikkivät. Oli normaalia, että naiset halusivat pysyä ikuisesti nuorina ja kauniina, mutta kaikki miehet eivät olleet samaa mieltä asiasta. Shariel kuitenkin oli oikeassa siinä, että hän käyttäytyi nyt typerästi ja oli tylsää seuraa. Kyllä hänen olisi nuorentumisesta huolimatta pakko katsoa kissanaisen, tai pitäisikö sanoa tytön, perään ja viihdyttää häntä niin kuin hän oli yrittänyt viimekerralla labyrintissa. Satar siis viimein nousi takaisin istumaan ja kääntyi takaisin Sharielin suuntaan.
Pelin ohjeet olivat välillä hieman ristiriidassa keskenään. Tervehdykset ja muut käsimerkit menivät ihan ymmärrettävänä ja Satar ymmärsi suurimman osan siitä, mitä Shariel, ja lopuksi Min ja Kai, hänelle yritti sanoa. ”Ei ole kysyttävää, en vai tiedä, miten täällä liikutaan. En tiedä, mistä pääsee mihinkin ja minne ei kannata mennä” Aqurae vastasi Kain kysymykseen rauhallisella äänellä, mutta kurtisti lopulta kulmiaan. Ääni kuulosti taas nuoremmalta kuin viimekerralla. Hän nousi seisomaan ja huomasi taas kutistuneensa. Hän kääri hihojaan, jotta ne eivät olisi yltäneet yli kämmenten ja lahkeitaan, jottei olisi kompastunut niihin. Hän myös joutui kiristämään vyönään toimivaa narua, jotteivät housut pudonneet jalasta. Jos Satar olisi katsonut nyt peiliin, hän olisi voinut arvioida itsensä noin kahdentoista ikäiseksi. ”Shariel kuinka vanhalta minä näytän?” hän kysyi ja katsoi keltaisilla silmillään suoraan Sharielia silmiin, kuin yrittääkseen lukea niistä vastauksen.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 18, 2010 14:29:51 GMT 3
"Kuinka niin?" Shariel kysyi tarkentaen kateensa Kaista jälleen Satariin. Hän ei ymmärtänyt miksi toinen jatkoi saman asian kysymistä kerta toisensa jälkeen. Miksei tämä vain antanut sen olla? "Kymmenvuotiaalta, ehkä?" Hän vastasi kysyvänä kohottaen toista kulmaansa sen merkiksi. Shariel ei huomannut Satarin lainkaan nuorenevan, kuten ei ollut huomannut itsensäkään menettävän ikää. Kai vastasi Satarin toiseen lausahdukseen, ettei tämä osannut kulkea talossa: "Ah, se ei ole ongelma. Opit kulkemaan kyllä täällä, mutta voithan aluksi kulkea vaikka Sharin kanssa?" Kysymys lausuttiin huolettomasti, kuin talossa ei sittenkään olisi mitään pelättävää tai epätavallista. Kaikki tämä oli vain leikkiä, silmänlumetta.
"Hienoa!" Shariel huudahti heti Kain lausahduksen perään ennen, kuin Satar ehti vastata. Hän arveli että Lil ja Jon tulisivat pian, sillä heidän kummankin pitäisi tietää leikin loppuneen ja, etä he kaikki olivat täällä odottamassa heidän palaavan. Pian Sharielin ajatukset muuttuivat todeksi, kun Lil ja Jon astuivat sisään yhdestä monista huoneessa olevista liukupaneeliovista. He vaikuttivat kinastelevan siitä kumpi oli voittanut tämän kierroksen, mutta heidän kaikkien onneksi Min lopetti heidän kinastelun sanomalla uuden leikin alkavan heti, kun he kaikki olisivat paikoillaan.
[[Inspis maassa ]]
|
|
|
Post by Aqwell on Aug 31, 2010 19:25:19 GMT 3
Satar huokaisi. Voisiko nuorentuminen sentään loppua johonkin inhimilliseen ikään? Oli outoa olla yhtäkkiä lapsen kehossa, mutta kuitenkin aikuisenmielinen. Pojan vastaus ei helpottanut asiaa sitten yhtään. Kain tuntui ilmaisevan asian siltä kannalta, että he tulisivat jäämään tänne pidemmäksikin aikaa. Pelkkä ajatuskin oli tällä hetkellä erittäin epämiellyttävä. Mutta Sharielin kanssa hän voisi kulkea ja varmistaa, ettei hän katoaisi yks kaks jonnekin. Täällä jos jossain Satar ei halunnut olla yksin, eikä varsinkaan näiden lasten kanssa. Hän kuitenkin nyökkäsi vastaukseksi ja ilmaisi, että oli kuullut, mitä hänelle oli sanottu. Aquraeta kuitenkin edelleen huoletti tämä leikki, jonka he aikoivat aloittaa.
//Hieman kummallinen, mutta tulipahan vastattua//
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Sept 7, 2010 17:11:19 GMT 3
Shariel veti Satarin perässään heidän vieressä olevassa seinässä sijaitsevan salaoven kohdalle, jota hän ei kyennyt näkemään, mutta tunsi sen olevan aivan käden alla. Shariel hymyili rohkaisevasti Satarille, joka näytti siltä, kuin ei osaisi suhtautua leikkiin leikkinä, vaan pitäisi sitä jonain aivan muuna. ”Valmista!” Hän huusi lapsille, jotka vastasivat huutoon samalla tavalla, ja leikki alkoi. Shariel painoi salakäytävää suojaavan paneelin sivuun ja astui matalaan käytävään. ”Tule, mennään”, hän sanoi Satarille hiljaisella äänellä ja viittoi tätä seuraamaan. Ei siksi, etteivät lapset kuulisi heitä, mutta mies saattoi olla missä tahansa seinien toisella puolella odottamassa. Leikissä ei tarvinnut tietää minne oli menossa, kunhan liikkui ja pysyi hiljaa. Tervehdykset ja parinvaihdot olivat eri asia, niistä piti tietääkin jotain.
Monen mutkan ja muutamien alaspäin vievien portaiden jälkeen he tulivat aulaan, josta johtivat leveät portaat yläkertaan. Shariel ei muistanut, oliko koko siellä olo aikanaan astunut nille portaille. Lapset käyttivät aina seinien sisässä kulkevia käytäviä ja poikkesivat vain harvoin näin avariin tiloihin. Hetken mielijohteesta, koska niissähän leikin koko idea oli, Shariel poikkesi portaille ja alkoi kulkea niitä pitkin ylempään kerrokseen. Samassa joku kutsui häntä. Shariel.. Shariel pysähtyi äkisti ja katsoi ympärilleen. Hän näki vain Satarin. ”Kutsuitko sinä minua äsken?” Tyttö kysyi, mutta ennen kuin Satar ehti vastaamaan, hän kuuli sen uudestaan vaativampana: Shariel! Satar ei ollut sanonut mitään, siitä hän oli varma. Kuka sitten? Sharieel! Lapset eivät kutsuneet häntä koko nimellä koskaan. Shariel tunsi kuinka hänen oli pakko selvittää, kuka häntä oikein kutsui, ja juoksi portaat ylös niin nopeasti kuin vain pystyi välittämättä lainkaan seurasiko Satar. Ääni tuntui voimistuvan sitä mukaan kun käytävät vaihtuivat toisiin. Yhtäkkiä maisema suli toiseen ja hämärrytti Sharielin näön kokonaan. Tytöstä tuntui kuin häntä olisi vedetty ylös meren pohjalta ja samassa hän kykeni avaamaan silmänsä. ”Herää! Shariel, sinun on pakko herätä nyt!” Joku ravisteli häntä kovakouraisesti. Kun toinen huomasi Sharielin heränneen tämä raahasi hänet perässään mahdollisimman nopeasti puisiin portaisiin, jotka johtivat ullakolta alas. Ulos päästyään he lähtivät juoksemaan. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin hän tajusi missä oli. Hän oli kaupungissa, jossa oli eilisiltana nukahtanut ihmishahmossaan, mitä hän ei usein tehnyt.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 12, 2010 14:07:45 GMT 3
Satar seurasi Sharielia tiiviisti. Hän yritti painaa mieleen missä he liikkuivat ja mahdollisia tuntomerkkejä siltä varalta, että he joskus saapuisivat samoihin käytäviin uudelleen. Aqurae tosin ihmetteli, että he kulkivat tällä niin sanotulla vaarallisella alueella, jos hän oli oikein ymmärtänyt. Shariel kuitenkin varmaan tiesi, missä he olivat ja minne kannatti mennä.
Nainen esitti kysymyksen. Satar oli ymmällään ja näytti hämmästyneeltä. Ei hän ollut sanonut mitään, mutta ei ollut myöskään kuullut. Mies keskittyi kuuntelemaan, josko hän oli vain ollut niin keskittynyt, ettei ollut kuullut, mitä oli ollut kuultavissa. Ei mitään siltikään. Yhtäkkiä Shariel lähti juoksemaan portaita ylös. Nykyään lyhyempi ja liian isoissa vaatteissa kulkeva pieni Satar ei pysynyt hänen perässään, vaan jäi auttamatta jälkeen ja kadotti Sharielin näkyvistä. Aqurae hätääntyi ja jatkoi juoksuaan eteenpäin "Shariel!" hän huusi. Käytävä haarautui kahteen suuntaan, eikä Satar tiennyt, kumpaan mennä. "Shariel!" hän huusi entistä kovempaa ja alkoi tunnustella seinää edessään. Lähetti löysi siitä piilotetun oven ja meni siitä sisään. Käytävä pieneni ja muuttui entistä sokkeloisemmaksi. "Sharieel!" Satarin äänessä kuulsi ahdistus.
Satar näki kauempana jokun, oletettavasti yhden lapsista, ja lähti juoksemaan tätä kohti, mutta kun hän pääsi kohtaan, jossa lapsi oli ollut, siellä ei ollut enää ketään. Hän lähti suuntaan, johon oletti lapsen menneen, mutta ei tavoittanut ketään. Ahdistus ja pakokauhu vain kasvoivat, eikä Satar tiennyt, mitä tehdä tai minne mennä. "Shariel!? Joku edes?" Aqurae oli menettämässä itsehillintänsä ja jälkimmäinen kysymys oli enää vain kysymys, eikä huudahdus. Lähetin kädet tärisivät, oikeastaan hän tärisi kauttaaltaan. Ei Satar sinun on ryhdisteydyttävä. Kyllä Shariel löytyy vielä. Ei hän ole voinut mennä kauas Aqurae yritti rauhoittaa itseään ja lähti jälleen juoksemaan.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Sept 24, 2010 16:48:40 GMT 3
”Mitä on tapahtunut?” Shariel kysyi hengästyneenä heidän saapuessa torin laidalle. Oli aikainen aamupäivä eikä torilla siksi ollut juurikaan ihmisiä. Hän tunnisti hänet raahanneen naisen yhdeksi niistä henkilöistä, joihin oli eilisillan aikana tutustunut. Naisen nimi ei muistunut Sharielin mieleen, mutta hän ei antanut sen haitata. ”Ratsia. Kaikki ullakot ja hylätyt paikat tutkittiin viime yön ja tämän aamun aikana. Ehdin juuri ja juuri saada sinut hereille ennen kuin ne tulivat ylös”, Nainen vastasi vielä aavistuksen huohottaen. ”Miksi?” Shariel tivasi ihmeissään. Yleensä he olivat saaneet olla rauhassa tässä kaupungissa, tai ainakin hän oli saanut, mutta hän ei ajatellut sen johtuvan siitä, että hän oli yönsä yleensä kulkukissan olomuodossa.. ”En tiedä, meitä varoittanut henkilö sanoi sen olleen kai jokin prostituution kitkemistoimenpide, vaikka ihan kuin me sitä tekisimme.” Nainen jatkoi hymyillen merkitsevästi. Shariel hymyili takaisin ja nyökkäsi. Hän kyllä tiesi miten toinen ansaitsi elantonsa.
”Mutta, minun pitää päästä täältä nyt pois. Ehkä törmäämme taas jossain.” Toinen sanoi iskien silmää ja heilautti sitten kättään hyvästeiksi ennen kuin katosi sivukujalle. Shariel jäi hieman hölmistyneenä katsomaan hyväntekijänsä perään ennen kuin sai itsensä taas liikkeelle. Tärkeintä oli näyttää siltä, kuin olisi jokin tärkeä asia hoidettavana. Sharielin ajatukset eivät pyörineet siinä, mitä äsken oli tapahtunut, vaan siinä, missä hän oli viime yönsä viettänyt, ja missä Satar oli nyt. Oliko mies jäänyt sinne leikkimään lasten kanssa? Oliko paikka edes olemassa näin päiväsaikaan? Ennen kuin tyttö huomasikaan, hän oli kävelemässä poispäin kaupungista, jossa oli viime viikkonsa viettänyt.
|
|
|
Post by Aqwell on Sept 24, 2010 18:24:47 GMT 3
Satar näki jälleen jonkun juoksevan kaukana edessäpäin. Tietäen, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa tätä jotakuta etäisyyden suuruuden takia, lähetti lähti hänen peräänsä epätoivoisena. Maisema muuttui epämääräiseksi, mutta Satar jatkoi sinnikkäästi eteenpäin haluamatta kadottaa edellään juoksevaa, oletettavasti, naispuolista henkilöä. Maisema vaihtui kokonaan ja Aqurae oli kaupungin laidalla juoksemassa siitä poispäin, kohti taloa. Hän ei välittänyt siitä. Pian maisema vaihtui taas ja palattiin takaisin taloon. Satar oli juosta päin seinää, koska ei nähnyt käytävän kääntyvän ennen viimehetkeä, jolloin hän joutui ottamaan tukea seinästä. Kuului juoksevia askelia jostain seinän toiselta puolelta. Satar meni seuraavasta salaovesta sisään ja ehti nähdä ruskeiden hiuksien vilahduksen. Sharielilla ei ollut ruskeita hiuksia, mutta ehkä tämä toinen tiesi, mistä Sharielin voisi löytää. Tai olisipahan edes jotain seuraa, kunnes tämä typerä leikki loppuisi… Niin kunhan leikki loppuisi Sharielkin varmasti palaisi takaisin siihen huoneeseen, josta he olivat lähtenee. Nyt vain piti etsiä joku, joka osasi viedä Satarin siihen huoneeseen. Lähetti oli nimittäin pahemman kerran hukassa, joka ei tosin tässä talossa ollut mikään uusi asia.
Portaat johtivat ylös ja Satar harppoi niitä ylöspäin melkein kompastuen ylipitkiin lahkeisiinsa. Osan matkasta mies siis kompuroi melkein loukaten itsensä. Portaiden loppupuolella maisema alkoi taas vaihtua. Sataria raivostutti alituinen vaihtelu ja hän halusi, tai oikeastaan toivoi, että jos hän pääsisi portaat nyt yhdellä pitkällä loikalla se ei vaihtuisikaan vaan jäisi siksi, mitä se oli. Aqurae oli kuitenkin väärässä. Hän ponnisti ja hyppäsi. Siinä, missä piti olla lattia, olikin yhtäkkiä tyhjää. Satar oli hypännyt alas kielekkeeltä, josta talo näkyi ja jonka alapuolella oli kivisiä kallioita. Hän oli liian kaukana ottaakseen kiinni kivisestä seinästä, eikä se mitään oletettavasti auttaisikaan. Lähetti oli myös liian korkealla, jotta voisi selvitä tästä pudotuksesta hengissä, kun se päättyisi. Nyt hän kyllä toivoi, että maisema vaihtuisi, mutta se oli turha toivo. Maa lähestyi ja Satar oli paniikin vallassa. Hän ei halunnut kaiken päättyvän näin. Ei vielä, ei ennen kuin hän oli löytänyt Sharielin ja pystynyt varmistamaan, että nainen oli kunnossa. Satar näki elämänsä valuvan silmiensä edestä ja yritti tarttua johonkin muistojen kuvaan. Ne olivat kuitenkin vain ilmaa hänen käsissään. Oli enää muutama metri törmäykseen. Aqurae toivoi, että olisi ehtinyt hyvästellä kaikki ystävänsä. Hän toivoi, että joku löytäisi hänen ruumiinsa ja toisi sen takaisin Aquraeen. Häntä tosin tuskin tunnistaisi kukaan nyt.
Lähetti sulki silmänsä. Hän ei halunnut nähdä kiviä, jotka lähestyivät ja olivat enää parin metrin päässä.
Hyvästi kaikki. Olisin toivonut, että loppuni olisi ollut toisenlainen.
Satar tömähti kiviin… Ja nousi henkeään haukkoen istumaan. Aqurae katseli ympärilleen. Hän ei tuntenut kipua, eikä nähnyt ympärillään kiviä tai vettä. Hän näki metsän ja pellon ja sen takana olevan tien. Nyt missä hän oli? Satar oli hämmentynyt… hyvin hämmentynyt. Hänhän oli kuollut juuri äsken eikö ollutkin? Kaikki ei nyt ollut niin kuin niiden piti olla. Mies nousi seisomaan ja katseli itseään. Vaatteet olivat sopivan kokoiset, eivät liian suuret. Oliko se ollut unta? Ei, ei se voinut olla. Se oli ollut liian todentuntuista. Ja missä oli Shariel? Satarin oli pakko ajatella nyt tilannetta järkevästi. Hän tiesi, missä oli, mutta muusta hän ei sitten ollutkaan varma. Selvää kuitenkin oli, että ennen kuin lähetti palaisi Aquraeen hän etsisi Sharielin.
//Jotain kumma tämä, mutta joo... ^^ Satarkin palasi heränneiden kirjoihin//
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Sept 24, 2010 19:14:08 GMT 3
Shariel vaelsi hiljalleen tietä pitkin ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt etsiä Satar käsiinsä ja varmistaa, ettei toinen ollut jäänyt siihen omituiseen maailmaan. Vasta nyt hän tajusi, miten kummallinen ja painostava tuo maailma oli ollut. Siellä ollessaan hän oli vain leikkinyt muiden mukana. Nyt Shariel ei voinut käsittää, miten oli voinut tehdä niin. Lapset vaikuttivat niin pahaenteisiltä, ja silti hän oli leikkinyt heidän kanssaan! Tyttö pudisti päätään sulkien silmänsä. Miksi hän ei saanut heitä pois mielestään. Pitää löytää Satar. Ei, hän kyllä löytää minut. Shariel ajatteli ja vilkaisi ympärilleen. Samassa hän näki joukon miehiä perässään. He jouksivat ja olivat kovaa vauhtia saavuttamassa häntä kiinni. Shariel kirosi itseään ja omaa ajattelemattomuuttaan. Miksi hän ei ollut muuntautunut kissaksi heti kaupungin sisällä ja lähtenyt vasta sitten pois?
Shariel nopeutti askeleensa juoksuksi, mutta liian myöhään. Aseistautuneet vartijat saartoivat hänet nopeasti ja Shariel, joka oli vieläkin hieman pökerryksissä yön ja tämän aamun tapahtumista, ei osannut puolustautua millään tavalla. Normaalioloissa hän olisi yrittänyt lumota vartijat ja muuntautua sitten kissaksi ja kadota kuin tuhka tuuleen. Tällä kertaa hän kuitenkin antautui vartijoiden vietäväksi. Mutta jos hän kerran vankilaan menisi, hän tekisi sen ainakin tyylillä. Shariel esitti menettävänsä tajuntansa, niin että vartijat joutuivat kantamaan hänet vankilaan tai minne ikinä he häntä olivatkaan viemässä.
|
|