|
Post by Aqwell on Mar 11, 2010 20:27:58 GMT 3
//Astan Shariel tänne//
Satar käveli eteenpäin. Jalkojen alla kivistä kalliomaastoa ja edessäpäin kuului meren ääntä. Kallio loppui kielekkeeseen, josta ensi näkemällä oli suora pudotus mereen. Kuitenkin, jos katsoi tarkemmin, saattoi huomata polun, joka johti alemmalle tasanteelle, jossa oli hylätyn näköinen vanha talo. Aqurae ihmetteli, miksi edes oli täällä. Hän oli viimeisten tietojensa mukaan ollut tutun metsän reunalla, jonka keskeltä pääsi Aquraeen. Hän oli ollut palaamassa takaisin, mutta herätessään maailma ei ollut sellainen, mitä sen olisi pitänyt olla. Tätäkään paikkaa ei pitänyt olla tässä, vaikka se nyt oli. Oliko mahdollista, että lähetti olisi erehtynyt ensimmäistä kertaa maanpäällisestä sijainnistaan. Maanalaiset labyrintit olivat eri asia.
Satar seisoi jyrkänteen reunalla ja katseli merta. Ainoa asia, josta hän ei erityisemmin pitänyt, ja jota jopa hieman kammosi oli vesi jos sitä oli suurissa määrin. Oletettavasti siis oli paras vaihtoehto vain palata takaisin samaa tietä, mitä hän oli tullutkin. Talon ylemmän kerroksen ikkunasta kajahti hetken valo. Erikoista, talo näytti ulkoapäin hylätyltä. Oliko siellä kenties joku? Satar oli aina hyvin utelias, joten hän lähti kävelemään kivistä polkua pitkin talolle.
Ulkona oli hämärää, joten Satar liikkui omassa hahmossaan Aquraena. Hänen vaaleanblondit, puolipitkät hulmusivat mereltä puhaltavassa tuulessa ja hänen muutenkin vaalea olemuksensa vaikutti hohtavan hämärässä. Aquraen silmille paikka oli kuitenkin kuin erittäin kirkas päivä. Ne hohtivat omaa keltaista hehkuaan vaaleiden vaatteiden rinnalla. Lähetti avasi oven, joka narahti äänekkäästi ja astui taloon. Sisältäpäinkin se näytti autiolta, pitkään autiona olleelta. Lattiaa peitti paksu pölykerros ja katonrajassa oli hämähäkinseittejä. Miksi kukaan täällä olisi? Ehkä joku, joka oli eksynyt ja etsi suojaa yöltä. Mutta vastahan oli ollut aamu? Jokin tässä ei taas täsmännyt. Tässä talossa ja koko tässä paikassa oli jotain hämärää Satarin mielestä ja se hieman ahdisti Aquraeta. Hän jatkoi eteenpäin ylös portaita katsellen ympärilleen. Lähetin askeleet kaikuivat tyhjältä tuntuvassa talossa. Jostain kuitenkin tuntui kuuluvan askelia. Portaiden yläpäässä jatkui käytävä eteenpäin. Siihen liittyi käytäviä muista suunnista, vai huoneitako ne olivat? Jostain kuului kevyitä askelia. Satar kääntyi katsomaan oikeanpuoleiseen käytävään, mutta ei nähnyt ketään. Oliko mahdollista, että tämä paikka aiheutti hallusinaatioita äänistä ja yritti saada kävijänsä hulluksi? Samassa raju isku takavasemmalta sai Satarin kaatumaan puiselle lattialle. Joku oli törmännyt häneen täydellä vauhdilla. Aqurae yski ilmaan pölähtänyttä pölyä kurkustaan, kunnes vihdoin katsoi, mitä oli tapahtunut. Satar oli suorastaan kummastunut. ”Mitä sinä täällä teet?”
//Tässä aloitus, kuten halusit. Satarille tulee taas hauskaa ^^//
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Mar 11, 2010 20:51:38 GMT 3
”Yksi. Kaksi. Kolm.. Hah!” Shariel laski korottaen äänensä viimeisellä sanalla huudahdukseksi. ”Voitto!” Tämä oli yksi leikin ongelmakohdista. He, hän ja tämä pikkupoika, olivat kohdanneet ahtaalla käytävällä seinien sisässä ja unohtaneet tehdä tilanteeseen sopivan tervehdyksen oikealla tavalla. Tai oikeastaan, hän oli unohtanut miten se tehdään. Säännöt vaihtuivat ajan ja paikan mukaan, eikä Shariel ollut ollut leikissä mukana kuin kaksi viikkoa. Poika taas oli pelannut sitä jo vuosia hänen tietääkseen niiden kolmen muun lapsen kanssa, jotka täällä enää olivat.
Asia kuitenkin ratkaistiin hieman kivi-sakset-paperi-leikkiä muistuttavalla, mutta monimutkaisemmalla pelillä, jossa kumpikin yritti saada toisen tekemään virheen. Tämän jälkeen he kumpikin erosivat. Shariel laskeutui sivulle vievät portaat alas ja siirsi seinäpaneelin sivuun. Leveämpi käytävä aukeni hänen eteensä tyhjänä ja pölyisenä. Lattiassa näkyivät pienet jalanjäljet, jotka johtivat vastakkaiselle seinälle ja katosivat sitten. Joku lapsista oli juuri mennyt siitä sisään. Shariel tunsi kutkuttavaa halua mennä perässä sisään ja saada toinen tekemään saman virheen kuin äskeinen poika. Se olisi kuitenkin niin epätodennäköistä, että hän jätti asian sikseen. Samassa hän kuuli kikatusta takaataan ja lähti juoksemaan käytävää, ettei joutuisi taas suorittamaan tervehtimisrituaalia, jonka hän kuitenkin tekisi taas väärin. Shariel nauroi mielessään samalla kun törmäsi johonkin vaaleapukuiseen henkilöön ja kaatui yhdessä tämän kanssa pölyiselle lattialle.
”Leikin”, Shariel vastasi kuin asia olisi niin helpolla selitetty. ”Mitä sinä täällä teet? Luulin että täällä oli vain minä ja nämä oudot lapset ja se mies”, Hän jatkoi noustessaan ylös ja pudistellessaan vaatteitaan. Hänestä oli hyvin omituista nähdä Satar täällä. Viimeksi he olivat nähneet Katakombeissa, eivätkä silloinkaan kovin hyvissä merkeissä. ”Oletko sinä kasvanut?” Shariel kysyi hämmästyneenä. Hän ei ollut muistanut miehen olleen näin pitkä kun heidän erotessa edellisellä kerralla.
[[Näin saattaa hyvin käydä : D ]]
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 11, 2010 21:15:02 GMT 3
Satar katsoi Sharielia huvittuneesti. ”Leikin outojen lasten ja jonkun miehen kanssa?” hän kysyi hymyillen. Lähetti oli jotenkin osannut odottaa tapaavansa Sharielin joskus leikkimässä. Mutta näyttikö Shariel jotenkin nuoremmalta nyt kuin viimeksi, vai temppuilivatko silmät? Aqurae nousi seisomaan ja pudisteli pölyä vaatteistaan. ”Saavuin vasta äskettäin. Näin talon ikkunasta valoa ja, koska olin jo valmiiksi väärässä paikassa, päätin katsoa, kuka täällä on” nyt hänen äänensä oli paljon normaalimpi, jopa iloinen. Sharielia oli hauska nähdä. Nainen, vai pitäisikö sanoa tyttö, oli hyvin huvittava ja valoisa persoona, vaikka viimekertainen tapaaminen olikin ollut vähän karmivassa paikassa. Hän kummastui suuresti. ”En ole kasvanut sitten kuudentoista ikävuoden. Sinä sitä vastoin näytät nuoremmalta, kuin viimekerralla. Ei sillä, että olisit vanha ollut silloinkaan. Enemmän minun ikäiseni verrattaessa teidän aikajärjestelmään” Satar sanoi ja katsoi Sharielia arvioiden. Jokin tässä paikassa oli nyt pahasti pielessä, tai sitten Shariel ei tiennyt olevansa lajia, joka jossain vaiheessa elämäänsä alkaa uudelleen nuortua. Oliko se edes mahdollista? Shariel kuitenkin näytti huomattavasti nuoremmalta, ehkä kuuden- seitsemäntoistavuotiaalta. ”Mikä tämä paikka on? Tämä tuntuu epäilyttävältä ja epänormaalilta, jopa minulle” Aqurae kysyi mietteissään ja katseli ympärilleen.
Käytävään oli ilmestynyt lapsi kuin tyhjästä. Ehkä kymmenen ikäinen tyttö käveli heitä kohti. Kuuluiko hän niihin outoihin lapsiin, jotka Shariel oli maininnut? Ainakin lapsi näytti normaalilta ihmislapselta Satarin silmään, joten mistä kummallisuus? Ehkä se, että he saattoivat ilmestyä kuin tyhjästä teki heistä kummallisia. Tosin se merkitsi, etteivät he olleet ihmisiä, joten Satarille se ei ainakaan ollut epänormaalia nähdä joku vain ilmestyvän tyhjästä tai seinästä. Moni olento teki niin. Aqurae arvioi lasta katseellaan. ”Shariel haluaisitko selittää, mitä täällä on tekeillä?” hän kysyi edelleen tyttöä katsellen. Viimeksi, kun he olivat tavanneet, Satar oli selittänyt Sharielille, missä mennään, mutta nyt oli tilanne toisinpäin. Oli vain toivottava, että nainen tiesi jotain.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Mar 12, 2010 14:55:40 GMT 3
”Vai niin, no tervetuloa vain!” Shariel tokaisi hyvillä mielin. Hänestä tämä paikka oli aika aavemainen joskus, mutta siihen tottui. Hän ei edes muistanut, kauanko oli täällä jo ollut.. Kaksi viikkoa? ”Olenko minä sitten pienentynyt?” Shariel kysyi enemmän itseltään kuin Satarilta. Hän katsoi itseään uudelleen. Nosti kädet silmiensä eteen katsoi alas ja taakseen. Kyllä, hän oli nuorentunut. Pelon sekainen hämmästys nousi hänen mieleensä. Mitä..? Miksi? ”Olenkin.” Hän vastasi itselleen ja katsoi toista hämmästyneenä. Jos Satar olisi tullut hetkeäkin myöhemmin, Shariel ei olisi enää päässyt täältä pois. Hän olisi jatkanut leikkimistä kunnes olisi kadonnut, kuten monet muut lapset, jotka täällä olivat joskus olleet. Kukaan näistä neljästä jäljellä olevasta lapsesta eivät tienneet, mihin lapset katosivat.
”Tämä paikka.. Niin. Tämä on talo.” Shariel vastasi kuin ajatellen asiaa vasta ensimmäistä kertaa. Alussa hän oli kyseenalaistanut talon, mutta heti kun oli päässyt sisään, niin kaikki tuntui täysin normaalilta. ”Hyvin erikoinen talo”, hän lisäsi hymyillen hänelle tuttua hymyä. Tuntien itsensä jälleen omaksi itsekseen Shariel jatkoi. ”Mukava nähdä sinuakin jälleen” Juuri kun Satar oli saanut sanottua ääneen kysymyksensä Sharielille, lapsen ääni sanoi: ”Et saa viedä häntä pois” Shariel käännähti vaistomaisesti kuullessaan Lilin äänen. ”Pois? Ei hän ole viemässä ketään pois.” Shariel vastasi. ”Etkö näe, että hän on liian vanha, Shar.” Lil sanoi mittaillen Sataria katseellaan. ”Etkö tajua että hän saattaa meidät kaikki vaaraan?” pienen tytön lausumat sanat jäivät oudosti kaikumaan tyhjällä käytävällä. ”Hänen olisi pitänyt lähteä heti, mutta näen nyt, että on liian myöhäistä.” Lil jatkoi kohauttaen olkiaan, kuin sanoen, että hänelle oli täysin yhdentekevää jäisikö mies nyt, kunhan se ei olisi hänen vastuullaan. ”Leikki jatkuu. Nähdään pian Shar.”
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 12, 2010 18:23:42 GMT 3
Satar hymyili Sharielin laajalle vastaukselle. Hän oli odottanut ehkä hieman tarkempaa, mutta eihän Shariel ollut katakombeissakaan tiennyt juuri mistään mitään, joten kai sitä nyt olisi pitänyt odottaa. ”Mukava nähdä sinuakin” Aqurae vastasi kohteliaasti, kun nainen oli vaihtanut aihetta. Ilmeisesti hänkään ei täysin tiennyt, mikä tämä paikka oli. Lapsi puhui. Hänen äänensä oli lapsen, mutta sanansa jotain aivan muuta. Tämä lapsi, siinä oli jotain karmivaa, jotain epänormaalia. Paha henki kenties? Ja miksi hän luuli, että Sata olisi viemässä jonkun pois? Ehkä Shariel olisi parempi viedä täältä jonnekin turvallisempaan paikkaan. Liian vanha? Mihin? Ja mihin vaaraan? Mitä vaarallista tässä talossa oli, jolleivät itse lapset tai talon mahdollisesti hulluksi tekevä vaikutelma? Tässä lapsessa oli jotain mätää, siitä Satar oli varma, mutta juuri, kun hän oli aikeissa avata suunsa ja sanoa jotain, lapsi sanoi jotain entistä hämmentävämpää ja aikoi lähteä: leikki jatkuu. Oliko se, se sama leikki, josta Shariel oli puhunut? Oliko tämä kaikki sen saman leikin vika? ”Hei odota” Satar korotti hieman ääntään ja muutamalla askeleella tavoitti tytön ja tarttui häntä olkapäästä, ”Mitä tämä kaikki on? Sinä tiedät, joten turha yrittää kierrellä” Aquraen äänessä oli tarkoittamatonta vihaa. Hän oli lähinnä ärsyyntynyt koko ideasta ja häntä ahdisti ajatus, että oli liian myöhäistä. Se ei koskaan tiennyt mitään hyvää.
Satar kyllä piti ideasta, että hän tapasi Sharielin uudelleen, mutta ei täällä, ei tällaisessa paikassa. Tuntui, kuin he olisivat olleet kauhukirjan kulissien sisällä, vanhassa talossa, jossa piili jotakin pahaa. Lähettinä Satar tiesi, miten erilaista asioista oli lukea, kuin kokea ne. Pelkkä kauhukirjojen lukeminen sai välillä kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, joten nyt, kun sellaisessa paikassa oli, ajatus karmi oikein olan takaa. Jopa hän pelkäsi hieman. Oli mahdollista, että leppoisasta matkasta takaisin Aquraeen olisi tullut painajainen.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Mar 13, 2010 15:54:01 GMT 3
Lil hymyili Satarille niin kuin vain pikkulapsi voi hymyillä: viattomana ja iloisena. Mutta samalla kuitenin tietävän näköisenä, joka ei olut tyypillistä hänen ikäisilleen lapsille, vaan pikemminkin paljon vanhemmille. "Entä sitten jos tiedänkin? Mitä se sinulle kuuluu?" Lapsi vastasi vihamielisesti ja katsoi Satarin kummallisiin silmiin hätkähtämättä. "Satar, anna olla. Lil, tulen pian." Shariel lepytteli kävellessään Satarin ja lapsen luo. Samaan aikaan Lil pyristeli irti Satarin lujasta otteesta ja pakeni seinän sisään. Shariel huokaisi helpotuksesta. "Liikutaan. Meitä on vaikeampi saada kiinni silloin." Shariel lausahti kurottaessaan kohti toisen hihaa ja vetäen tätä sitten perässään. Tämä saa luvan olla viimeinen kerta kun nukun ihmisenä.. Hän ajatteli. Viimeinen asia, minkä tyttö muisti oli, että hän oli vetäytynyt nukkumaan liian väsyneenä muuttuakseen kissaksi, ja herännyt täällä. Sitten hän oli alkanut leikkiä lasten kanssa edes ajattelematta sen olevan jotenkin omituista, ja unohtanut, että oli joskus ollut muuallakin. Nyt oli vain tämä paikka ja sen tavat.
Jostain kuului raskaampia askeleita. Shariel veti Satarin pienemmälle sivukäytävälle. Nyt kun he eivät voineet käyttää seinän sisällä olevia käytäviä, he olivat koko ajan vaarassa. Hän ei tiennyt, miksi lapset pelkäsivät täällä heidän lisäkseen olevaa miestä, mutta se pelko oli tarttunut häneenkin. "Nyt hiljaa. Kuuntele." Shariel kuiskasi työntäessään Satarie edellään pitkin hämärän täyttämiä käytäviä. "Täällä on paikkoja olemassa vain jos uskoo. Ja vain lapset voivat uskoa, näin olen ymmärtänyt. Etkä sinä pääse niihin." Askeleet kuuluivat lähempää. "Juokse!" Shariel huusi kuiskaten ja kiihdytti vauhtinsa äänettömään juoksuun toivoen Satarin seuraavan perässä.
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 13, 2010 22:43:50 GMT 3
Tytön hymyssä oli jotain häiritsevää, mutta Satar ei saanut päähänsä, mitä. Siinä oli toki lapsen hymyn piirteitä, mutta jokin oli toisin. Toisaalta vastaus oli hyvin odotettu. Lähetti ei pitänyt tästä lapsesta, vaikka yleensä muista ja hän oli aikeissa pakottaa lapsen kertomaan hänelle, mutta Shariel ennätti väliin. Aqurae katsoi naista kysyvästi aavistuksen tuima ilme kasvoillaan, mutta ei sanonut vastaan. Lil niminen tyttö pääsi irti ja pakeni jonnekin, lähetti ei ehtinyt nähdä minne. Hän ei aivan ymmärtänyt, mitä Shariel ajoi takaa sillä, että heitä oli liikkeessä vaikeampi saada kiinni, koska Satar epäili heidän edelleen leikkivän. Aqurae kuitenkin antoi Sharielin ohjata itseään käytäviä pitkin.
Pian kaikuivat askeleet, jotka eivät olleet lapsen. Ne olivat huomattavasti raskaammat ja painavammat, joten kuuluivat varmaankin sille miehelle, joka täällä myös majaili. Satar oletti, että lapset pelkäsivät tätä miestä, koska pelkäsivät aikuisen auktoriteettia ja olivat kasvaneet vailla rajoja, joten oli myös oletettavaa, että tämä mies olisi täällä paikassa kaikkein järkevin. Shariel kuitenkin vaikutti olevan eri mieltä asiasta. Ainakaan nainen ei suunnannut kulkuaan askeleita kohti vaan niistä pois. ”Olet siinä tapauksessa ymmärtänyt väärin. Eri paikoissa asuvat uskovat eri asioihin. Jos vertaa ihmislapseen, minä uskon moneen epäuskottavampaan asiaan, kuin he. Täällä ainoa häiritsevä asia ovat nuo lapset” Satar vastasi hiljaa samalla, kun eteni käytävässä Sharielin työntämänä.
Käytävä leveni aavistuksen ja he mahtuivat kulkemaan rinnakkain, toisin sanoen juoksemaan. Nyt kun lapsia ei jälleen näkynyt Satar oli jälleen paremmalla tuulella, vaikka tämä paikka olikin jokseenkin ahdistava. Toisaalta, jos tilannetta katsoi toiselta kannalta, lähetille tuli mieleen jotain huomattavasti huvittavampaa. Jälleen kerran hän oli Sharielin kanssa, nainen oli mukava ja Satar piti hänestä, ja he juoksivat pakoon miestä. Aquraen tuli ensimmäisenä mieleen romanttinen pakomatka tytön isää, joka ei hyväksynyt miesehdokasta syystä tai toisesta. Satar ei voinut mitään sille, että ajatus sai hänet väkisinkin nauramaan. Lähetti kyllä yritti pysyä hiljaa, joten nauru jäi lähinnä hervottomaksi hihitykseksi. Satar kuitenkin juoksi ja pysyi hyvin Sharielin perässä, vaikka olettikin, että nainen ihmetteli, mitä hän oli tällä kertaa keksinyt. Toisaalta viimekerrallakin hän oli ollut erittäin hyväntuulinen, joten ehkei Shariel pitänyt häntä täysin hulluna tilannetta katsoen.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Mar 15, 2010 16:03:38 GMT 3
"Vai niin" Shariel vastasi miehelle. Ei hän eri mieltä ollut, kun mies sanoi eri paikoissa asuvien uskovan eri asioihin. Tämä paikka vain ei kuulunut niihin paikkoihin, missä Satar oli käynyt. Hän ei ollut oikein itsekään päässyt tästä talosta selville. Lapset olivat hyvin vastahakoisia selittämään asioita. Kuten se, että he nuorentuivat täällä ollessaan. Shariel oli saanut sen vasta äskettäin selville, että hänkin nuoreni täällä. Tässä valossa lapset eivät vaikuttaneet niin kummallisilta. Jos hekin olivat joskus olleet vanhempia? Hän oli varma, että jos lapsilta kysyisi asiaa, heiltä ei saisi minkäänlaista vastausta.
"Mille sinä oikein hihität? Hysh!" Shariel tokaisi. Hän ei ymmärtänyt, mikä miehelle oli oikein iskenyt nyt. Tässä ei hänen mielestään ollut mitään hihitettävää. He nousivat oudosti kääntyilevät portaat ylöspäin, jotka näyttivät johtavan seinän sisään, mutta Shariel tiesi, etteivät ne johtaneet kuin normaalisti ylös. Tämä talo oli täynnä tällaisia rappusia ja vielä kummallisempia, jotka johtivat seinien sisässä. Siellä oli myös huoneita. Kuin kaksi ulottuvuutta yhden sisällä Shariel ehti ajatella ennen kuin maisema alkoi sulautua uuteen. Näin oli käynyt ennenkin. Yleensä maisema oli aina erilainen viimekertaan verrattuna. Sekunnin kuluttua maisema oli kokonaan vaihtunut uuteen. Hiljaiseen rantatiemaisemaan. Shariel pysähtyi. Mies ei päässyt tänne, tai ainakan ei viimekerralla ollut päässyt. Satar sen sijaan. Kyllä, hän oli päässyt tänne.
Paikka, missä he olivat koostui lähinnä tiestä ja merestä, joka aukeni suoraan tien oikeassa reunassa olevasta läpinäkyvästä kaiteesta. Vasemmalla kauempana näkyi kaupungin ensimmäisiä taloja. Kaiteesta näkyi suoraan merenpohjaan. Se oli Sharielin mielestä hyvin hassua, sillä he pystyivät näkemään meren pinnan olevan kaidetta alempana. Noin sadan metrin päässä heistä johti kuin lasinen tunneli meren sisälle riippusiltoineen. Riippusillat olivat täynnä ihmisiä. Ne olivat ainoat ihmiset mitä koko kaupungissa oli, vaikka Shariel ei sitä tiennytkään. Hänen jalkansa vetivät häntä kohti tunneleita vasten hänen tahtoaan.
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 24, 2010 20:20:24 GMT 3
Satar yritti kaikin keinoin olla hihittämättä. ”Olen pahoillani. Yritän vastedes olla hiljaa” hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä, mutta pidätteli edelleen nauruaan. Ilmeisesti Shariel ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta, joten lähetti mahdollisesti joutuisi jossain välissä selittämään äskeisen. Tai ehkä Shariel vain ymmärsi ilman selittämistäkin.
Maisema vaihtui äkisti ja Satar seisahtui lähes yhtä äkisti. Tämä meni jo oudoksi. Oliko siinä talossa portaaleja, jotka satunnaisesti vain ilmestyivät johonkin ja johtivat sitten muualle? Toisaalta tämä paikka vaikutti huomattavasti paremmalta, kuin äskeinen talo, joten jotain positiivista tässä kuitenkin oli. Satar tosin ei ollut erityisemmin viehättynyt vedestä. Hän oli tulielementalisti, joten vesi ei kuulunut niihin asioihin, joista hän nautti erisyisesti. Siellä oli myös ihmisiä, mutta niistä lähetti ei erityisemmin välittänyt. Merinäkymä ei itsessään hätkähdyttänyt Sataria, koska hän oli nähnyt hyvin vastaavan laista ennenkin. Hän silti vierasti ajatusta, että he olisivat aikeissa mennä lähemmäs, mutta ilmeisesti Sharielilla oli omat ajatuksensa.. Satar ei tiennyt, ettei nainen sinne halunnut, joten ei osannut estää tai ylipäätään tehdä mitään mihinkään, vaan seurasi Sharielia vaitonaisena. Hän myös pani merkille, ettei heitä enää seurattu, niin kuin talossa.
//Lyhytt//
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Mar 25, 2010 16:14:06 GMT 3
Hetken aikaa Shariel ja Satar kävelivät hiljaisuuden vallitessa heidän välillään. Muuallakin oli kummallisen hiljaista, mutta hän ei kiinnittänyt siihen erityisesti huomiota; täällä oli ollut hiljaista jo viime kerralla. ”Mille muuten nauroit äsken, ennen kun tulimme tänne?” Shariel rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään. Jalat veivät häntä edelleen kohti riippusiltoja ja vedenalaisia tunneleita, eikä hän ollut ollenkaan varma, halusiko edes sinne. Meri oli hänen tietojensa mukaan hyvin syvä, täynnä märkää nestettä ja olentoja, jotka pystyivät haukkaamaan hänet yhdellä suupalalla. Eikä siellä, kaiken tämän muun lisäksi, pystynyt hengittämään.
He saapuivat tunnelin suulle. Ihmismassa oli suurimmaksi osaksi jo sen ja siitä haarautuvien osien sisällä tuuppimassa ja tönimässä toisiaan saadakseen tilaa. Aina välillä yksittäinen henkilö ihmetteli, mitä he oikein olivat tekemässä täällä, mutta hetken kuluttua tämäkin oli unohtanut, mitä oli miettinyt ja jatkoi toisten tönimistä.
Tavallaan Sharielia kiinnosti tietää, mitä putken toisessa päässä oli, sillä viimeksi kun hän oli tänne joutunut, eräs lapsista oli vetänyt hänet pois riippusillalta ennen kuin hän oli muutamaa askelta enempää ehtinyt ottaa. Riippusilta ja sitä ympäröivä läpinäkyvä putki johtivat suoraan kaiteesta meren alle, ja levittäytyivät siellä verkostoksi. Shariel astui keinahtelevalle riippusillalle vetäen Satarin perässään. Ihmiset tönivät häntä kipeästi vasten sillan kaiteita, ja ennen kuin Shariel huomasikaan, hänkin oli alkanut toistaa ”töni-itsellesi-tilaa”- taktiikkaa. Eikä aikaakaan, kun hän tunsi kovan sysäyksen selässään ja huomasi tippuvansa kaiteen yli. ”Sataar!” Shariel huusi yrittäessään napata kiinni kaiteena toimivista naruista ja saikin otteen hetkeksi, kunnes joku sillalla olevista lukemattomista ihmisistä törmäsi juuri siihen kohtaan, josta hän piteli, pakottaen tytön irrottamaan otteensa.
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 29, 2010 18:29:56 GMT 3
Satar virnisti. Tietenkin Shariel halusi tietää, mitä hän oli saanut päähänsä tällä kertaa. ”Meille itse asiassa. Tai oikeastaan idealle” hän sanoi, ”sinähän sanoit, että lasten lisäksi siellä talossa on myös mies. Ja jos on tietämätön tai käyttää mielikuvitusta, voi olettaa, että tämä mies on tytön isä. Tytön, joka pakenee kelvottoman sulhasehdokkaan kanssa isäänsä ja hänen määräysvaltaansa. Se minulle vain tuli mieleen.” Aqurae katsoi jälleen epäilevästi merta, mutta antoi asia jälleen olla. Shariel oletettavasti tunsi tämän alueen paremmin.
Lähetti ei kuitenkaan aivan ymmärtänyt, miksi ihmisten piti tunkea tällaiseen ahtaaseen tilaan näin suurella väkimäärällä. Oli niitä järkevämpiäkin ideoita nähty. Hän ei myöskään nähnyt Sharielin ideaa viedä heidät sinne samaan sekamelskaan. Satarille tosin ei ollut mikään ongelma tehdä itselleen tilaa, toisin kuin Sharielille pienempänä ja heikompana. Myös riski siihen, mitä Sharielille tapahtui äkisti oli hänen kohdallaan pienempi. ”Shariel!” hän huusi ja kurottautui kaiteen yli tarttuakseen Sharielin käteen, mutta myöhästyi täpärästi, koska joku sysäsi häntä syrjään. Paikoilleen hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan hyppäsi perään. Ei naista voinut jättää yksin pulaan, vaikka oma henki olisi vaarassa. Typerää se oli, mutta Satar ei voinut omalle etiikalleen mitään.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Mar 29, 2010 18:56:14 GMT 3
Shariel ei ihan ymmärtänyt, mikä miestä oli ajatuksessa huvittanut, mutta antoi kuitenkin asian olla heidän saapuessa riippusilloille.
Shariel putosi. Riippusilta loittoni yhä ylemmäs. Hänestä matka kesti hyvin kauan, jos vertasi siihen, että sillalta pudotus oli näyttänyt vain muutamalta metriltä. Kun pudotus jatkui ja jatkui Shariel huomasi ajattelevansa kissaksi muuttumista. Kissathan putoavat aina jaloilleen. Samalla hän kuitenkin huomasi Satarin hypänneen hänen peräänsä, mikä huvitti häntä. Typerys, hänhän liiskautuu putken seinään! Shariel ajatteli, jonka jälkeen hän alkoi huomata seinämän lähestyvän kiihtyvällä vauhdilla. Hänellä olisi vain muutama hetki aikaa muuttua kissaksi, jos hän niin halusi. Samassa Shariel tunsikin jo kissan valtaavan hänen kehonsa ja pudottautui neljälle jalalle tunnelin lattialle, joka hänen yllätyksekseen jousti, kuin se olisi ollut hyytelöä tai kumia. Kumin ollessa Sharielille täysin tuntematon käsite hän ajatteli sen olevan jollain tavalla kävelyn kestävää vettä, mikä sekin oli hyvin outoa ajatella. Hetken kuluttua Satarkin tippui hänen vierelleen kevyesti ilmaan ponnahtaen.
Oletko typerys vai herrasmies, kun tuolla tavalla hyppäsit perääni? Shariel kysyi ajatuksissaan. Hänellä oli muistikuva siitä, miten mies edellisellä kerralla oli kyennyt ymmärtämään häntä näin. Jos hänen pitäisi itse vastata esittämäänsä kysymykseen, Satar olisi molempia. Herrasmiehen typerys, joka riskeeraa henkensä turhaan jonkun naisen takia, ketä ei edes rakasta.
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 1, 2010 17:43:55 GMT 3
Shariel oli liian kaukana, jotta Satarilla olisi ollut mahdollisuus saavuttaa hänet ajoissa. Ja se, että Shariel muutti itsensä kissaksi, ei tehnyt asiasta yhtään sen parempaa. Lähetti valmistautui törmäykseen kääntämällä itseään niin, että jalat osuisivat ensimmäisenä. Veden tuntien hän loiskahtaisi läpi pinnan, eikä mitään hätää olisi, jos ei laskettu sitä, että veden pintajännitys saattoi olla haitaksi. Toisin kuitenkin kävi. Kun jalat osuivat veden pintaan, ne eivät vajonneetkaan alaspäin, niin kuin normaalisti, mutta alta ne pettivät. Satar rojahti koko pituuttaan selälleen kumimaiselle pinnalle, joka ponnautti hänet ilmaan, kuin jousitettu alusta. Tässä oli nyt jotain hämärää.
Satar nousi istumaan yhä kummastellen veden erikoista koostumusta ja huomioi sivusilmällä Sharielin, jolla oli ilmeisesti asiaa. ”Oletettavasti kumpaakin” hän sanoi virnistäen ja silitti kissan pehmeää turkkia, ”mutta luulitko tosiaan, että voisin jättää sinut pulaan?” Oletettavasti he olivat samaa mieltä siitä, että hän oli herrasmiestyperys, joka ei ajatellut aina, mikä on itselle terveellistä. Mutta olihan Shariel enemmänkin, kuin vain sattumalta tavattu, apua tarvitseva nainen. Ainakin Satarille Shariel oli hyvä ystävä, koska enempää hänestä ei koskaan voisi tulla, jos näin virallisesti katsottiin.
”Tässä on jotain kummallista, eikö sinustakin” Aqurae sanoi pian, ”veden ei kuuluisi olla tällaista, jos tämä nyt on vettä.” Kyllä Sharielinkin nyt olisi pitänyt huomata tämä seikka. Olihan nainenkin enemmän vähemmän kierrellyt maita ja mantuja esiintymässä ihmisille. Vesi oli muutenkin niin jokapäiväinen asia, ettei tämä voinut muuta kuin kummastuttaa.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Apr 3, 2010 20:57:59 GMT 3
Minäkö olisin joskus pulassa? Shariel tuhahti. En koskaan. Hän lisäsi silmiään pyöritellen. Miten sattuikin, että hän oli aina joutumassa pulaan, kun tapasi Satarin? Ehkä se oli miehen syytä, ei hänen. Hyvin harvat asiat olivat loppujen lopuksi Sharielin syytä, kuten Katakombeihin kuljettaminen, eihän se ollut hänen syytään. Joku oli vain halunnut kuljettaa kadulta löytämänsä kissan sinne ties mistä syystä. Toisaalta, Shariel mietti, miksi kaikelle piti aina löytää joku syy tai syyllinen? Satarin lausahdus palautti hänen ajatuksensa takaisin meneillä olevaan tilanteeseen: he olivat jonkinlaisen veden alla olevan putken sisällä.
Totta. Tässä on jotain joustavaa ja läpinäkyvää materiaalia meidän ja veden välissä, olettaisin, koska muutenhan.. Me.. Veteen! Viimeiset sanat Shariel huusi mielessään toisell. Heidän altaan lipuva iso, noin kolme tai neljä kertaa hänen painoisensa, rauskun näköinen kala säikäytti hänet saaden kissan kiipeämään Satarin olkapäälle karvat pystyssä. Pakko. Päästä. Pois. Shariel painotti jokaista sanaa ja värisi kauttaaltaan. Hän ei pitänyt häntä isommista kaloista. Heidän molemmilta puolilta putki jatkui eteenpäin loputtoman tuntuisesti. Sharielin mielestä putken olisi pitänyt loppua, tai nousta aivan heidän läheltään maan pinnalle, eivät he olleet niin pitkälle riippusiltaa ehtineet kävellä. Mutta täällä kaikki oli muutenkin täynnä näköharhoja. Hän ei pitänyt siitäkään, ettei voinut luottaa omiin silmiinsä.
Mihin suuntaan? Shariel kysyi Satarin olkapäältä odottaen tämän lähtevän kävelemään johonkin suuntaan. Hänen mielestään oli se ja sama kumpaan suuntaan he menisivät. Eksyksissä he kuitenkin olisivat. Tosin heidän oikealta puoleltaan kuuluva voimistuva ääni ei tiennyt hyvää.. Vasemmalle, Shariel sanoi vastaten omaan kysymykseensä
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 10, 2010 15:28:27 GMT 3
Satar katsoi alas samalla, kun Shariel kiipesi kiireen vilkkaa hänen olkapäilleen. Rausku, jota kissa oli pelästynyt, ei vielä ollut kovin iso, ainakaan Satarin näkemäksi, mutta kyllä sitä silti pystyi sanomaan suureksi. ”Shariel sinulla on terävät kynnet, tiesitkös sitä” Satar huomautti noustessaan seisomaan. Hän silitti kissan turkkia ja yritti saada hänet irrottamaan kyntensä itsestään, jotka olivat painautuneet paidan läpi, ”tarkoitus ei tällä hetkellä liene kynsiä minua vaan päästä täältä pois.”
Aqurae katsoi putken molempiin suuntiin ja mietti samaa asiaa, kuin Shariel. Tämä paikka ei ilmeisesti tahtonut koskaan täsmälleen kertoa, missä henkilö milloinkin oli ja se oli tullut Satarille harvinaisen selväksi. Sharielin pyynnöstä hän kuitenkin lähti vasemmalle. Tunneli näytti jatkuvan ikuisesti, mikä häiritsi Sataria toden teolla. Tämä vaikutti itsessään pahemmalta, kuin kirjaliston katakombit. Myös ääni, joka kantautui jostain, tuntui jotenkin epämiellyttävältä. Lähetti katsoi taakseen, koska halusi tietää, olivatko he edenneet yhtään, vaikka uskoikin, ettei se kuitenkaan näyttäisi siltä. Asia ei kuitenkaan ollut täysin niin. Heidän takanaan jokin eteni koko ajan heitä kohti. Satar ei ollut täysin varma, mikä se oli, koska se jokin oli vielä hyvin kaukana, mutta hänellä oli omat epäilyksensä. Näytti nimittäin pahasti siltä, että vesi jahtasi heitä takaa. ”Meillä taitaa olla pienimuotoinen ongelma” Aqurae totesi kissalle, ”osaatko sinä uida? Minä nimittäin en osaa.” Satar nopeutti askeliaan ja juoksi pian täyttä vauhtia eteenpäin pois käytävään tulvivan veden tieltä. Hän toivoi hartaasti, että tämä tunneli päättyisi pian nousuun ja, että he pääsisivät pois veden alta, ennen kuin he jäisivät sen armoille. Se jos jokin ei miellyttänyt lähettiä, ei alkuunkaan.
Hän juoksi edelleen, mutta maisema ei vaihtunut, jos muutamaa ohi uinutta kalaa ei laskettu. Satar katsoi olkansa yli taakseen. Vesi oli jo huomattavasti lähempänä, eivätkä he tätä vauhtia pääsisi sen alta. Aqurae yritti ponnistaa itsensä äärimmilleen, mutta vesi vyöryi huomattavan paljon suuremmalla nopeudella heitä kohti. Yhä eteenpäin ja eteenpäin, mutta pakoon ei päässyt. Vesi tulvisi pian heidän ylitseen. Seinässä on ovi?, Satar ajatteli. Siinä todella oli ovi, ei kovinkaan kaukana heistä. Se tosin johti suoraan veteen. No mikäs siinä sitten, jos kerran kastutaan, niin parempi yrittää uida, kuin jäädä vesimassojen runtelemaksi. ”Et ehkä pidä tästä, mutta tulet kastumaan pian halusit tai et” Satar puoliksi huusi olkapäällään istuvalle Sharielille, koska veden pauhu oli tunnelissa korvia huumaava. Satar kiihdytti vielä yhteen spurttiin ja pääsi ovelle ennen vettä. Hän avasi oven ja astui sisään…
|
|