|
Post by spyrre on Nov 6, 2009 20:01:33 GMT 3
((Ei haittaa, eipä tuossa matkalla oikein mitään tapahdu. En ole tietenkään Emilyäkään pois tästä nyt pudottamassa, mutta ajattelin nyt lähinnä kun peli on seisonut niin pitkään ettei odotella turhaan enempää ennen kuin alkaa näkyä jonkinlaista elonmerkkiä. Eli Emily, kirjoita vapaasti sitten johonkin väliin kun haluat taas mukaan, niin aletaan taas mennä järjestyksessä, vai mitä?))
*Spyro silmäsi vielä kerran olkapäänsä ylitse nähdäkseen seurasivatko muut ennen kuin kohautti olkapäitään, sieppasi kylmässä vesisateessa surkealta näyttävän kissan syliinsä viittansa sisään ja lähti kirmaamaan aiemmin osoittamaansa suuntaan. Yli sillan, jonkin matkaa tietä pitkin ja sitten halki mutaisen pellon, sinne, missä kaatosateen seasta saattoi lähemmäs päästyään alkaa hahmottaa tummansävyisen, pienehkön rakennuksen piirteitä. Poika liikkui myös melkoisen vikkelästi joukon etunenässä satunnaisten kirosanojen opastaessa seuraajia jos joku sattui vahingossa hukkaamaan tämän silmistään kaatosateen sekaan mutta vaikka ei varsinaisesti pysähdellyt se saattoi kyllä hidastaa tahtiaan jos huomasi että joku alkoi jäädä jälkeen. Myräkässä seisoskelu ei vain houkutellut sitä tippaakaan, ja kun se viimein löysi tiensä jo hiukan tutummalle hökkelille litimärkä nuorukainen tunsi melkoista helpottuneisuutta. Näkeminen kaatosateessa oli ajoittain melkein mahdotonta vaikka yrittikin pitää hupun päässään ja hetkellisesti hän oli jo pelännyt eksyneensä mutta muisti oli kuitenkin tuonut hänet sinne mistä hän oli lähtenyt. Kerrankin oli ollut onni matkassa edes tämän verran. Nuorukainen kiirehti askeliaan ja tömisteli välittömästi kiskomaan pönkkää huteranoloisten, suurten kaksois-ovien edestä joutuen tosin tämän vuoksi laskemaan äärimmäisen tyytymättömältä kuulostavan kissaeläimen märälle maankamaralle.* "No jaa. Nyt kun alkaa tulla kylmä on vähän pakko. Sit kun alkaa tulla pakkasta ei voi enää nukkuakaan puun alla." *Se vastasi Eoften kommentille rysäyttäen pönkän seinän viereen ennen kuin työnsi ovet auki ja tömisteli kyseenalaiseen pimeään ja pölyiseen suojapaikkaan, joka sentään säästä huolimatta oli kuivempi kuin olisi voinut olettaa. Kissa oli sisällä luultavasti ensimmäisenä nuorukaisen seuratessa viittilöiden hoputtavasti muille. Muutaman laudan raosta pilkotti jonkin verran himmeää valoa mutta muuten sisällä ei paljoa nähnyt eteensä. Tästä huolimatta poika tömisteli epäröimättä sisälle, kumartui jonnekin keskilattian paikkeille ja alkoi äänestä päätellen iskeä kiviä yhteen. Muutaman tuskastuneen kirosanan jälkeen pimeyteen syttyikin kipinä, joka pian levisi pieneksi liekiksi hiekkaisen maa-lattian päälle pinottuihin puukalikoihin.* "Laittakaa se ovi kiinni ettei tuli sammu. Mä en ainakaan lähde hakemaan lisää puuta jos nämä kastuu" *Litimärkä, mutta toistaiseksi tilanteeseen yllättävän tyytyväinen Spyro kehotti, lysähtäen sitten syvään huokaisten istumaan pienen nuotion viereen työnnettyään ensin tulukset takaisin talteen pieneen pussiin mihin ne kuuluivatkin. Vettä valuva, ja kaikkea muuta kuin vedenpitävä villakangasviitta kiskottiin pois ja päätyi epämääräiseksi mytyksi vähän matkan päähän sen alta paljastuneen nuhruisenoloisen nuorukaisen jäädessä puristelemaan enimpiä vesiä vaatteistaan. Vaikka hämärää olikin, leimuavassa valossa erottui silti kenties aiemmin hupun alle kätketty omituinen hiuskuontalo. Pörröinen, olkapäille ulottuva ja luultavasti vain hyvin harvoin kammattu tukka ei välttämättä olisi muuten ollut niin kummallisen näköinen, ellei se olisi ollut väriltään hyvin vahvasti tummaan purppuraan vivahtava. Muuten kyseinen nuorukainen näyttikin likimain niin nuhruiselta tapaukselta märissä vaatteissaan kuin olisi voinut olettaakin, mutta moinen pieni ulkonäköseikka ei näyttänyt hetkauttavan sitä itseään paljoakaan.*
|
|
|
Post by emily on Nov 12, 2009 20:07:42 GMT 3
// Ensinnäkin anteeksi aivan kauheesti kun olen ollut näin kauan kirjoittelematta. On ollut niin hirveästi kaikkea kiirusta ja muuta. Ja olen yrittänyt pitää asioitani koossa jotenkin.//
Isabel katseli Spyroa ja Eoftea. Hän ei vieläkään oikein varma kummastakaan. Nämä olivat ainakin ilmeisesti lähtemässä Spyron mainitsemaan suojapaikkaan sateelta. Tyttö hymähti ja myöni, hieman vastahakoisesti kumminkin, että oli parempi seurata muita. Ei hän ainakaan yksin tähän keliin halunnut jäädä.
Toiset lähtivät, Isabel jäi seisomaan hetkeksi paikalleen lähtien sitten vastenhakoisesti Spyron ja Eoften perään. Ripein askelin hän seurasi toisten perässä. Kohta hän erottikin ladon. Tyttö jäi seisoskelemaan kauemmas katsellen kun Spyro kiskoi pönkkää ovien edestä.
Isabella asteli viimeisenä ladon sisälle ja toisen käskystä veti ovet kiinni perässään. Eihän niitä nyt muutenkaan olisi ollut järkevää jättää auki. Tyttö katseli muita hetken astellen summissaan jonnekkin sivummalle kauemmas muista. Hän laski laukkunsa sekä jousensa ja nuoliviininsä maahan istuen niiiden viereen lattialle.
Isabella vapautti pitkät mustat hiuksensa alas. Ne valuivat kuin mustana purona alas kadoten pimeyteen. Tyttö huokaisi ja puristi enempiä vesiä vaatteistaan katsellen toisten suuntaan. Spyron hiusten väri ei saanut mitään erityistä reaktiota. Tytön katse laskeutui laukulleen. Se oli kastunut sateessa myös. Tyttö kaivoi sen sisältyä, onneksi repun kangas piti edes jotenkin vettä, eikä sisällä olevat tavarat olleet kovinkaan kastuneet.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Nov 18, 2009 20:47:15 GMT 3
((Ei se mitään, eihän tässä mitään paniikkia ole ja itse ymmärrän täysin, ettei aika aina riitä, itsellänikin se on usein tiukilla, siksi vastailen useimmiten viikonloppuisin, mutta nyt sain aikaa raivattua tänne vastaamiseen keskeltä viikkoa^^))
Eofte asteli muiden tavoin vajaan, kun sen ovet viimein aukesivat. Ovien sulkeuduttua hän räpytteli hetken silmiään tottuakseen pimeään, mutta huomasi pian sen olevan tarpeetonta toisen pojan sytyttäessä nuotion. Sairaalloisen näköinen nuorukainen hymähti ja istui vastapäätä toista, jonka erikoisen värinen hiuskuontalo oli nyt viimein näkyvissä. Se sai osakseen pienen vilkaisun ja olankohautuksen, mutta ei sen enempää. Myös joukkion kolmanteen, eli nuoreen naiseen kiinnitettiin pieni hetki huomiota. Eofte ei tiennyt, oliko vain vainoharhainen, mutta hänestä tuntui, ettei nainen paljoakaan piitannut seurasta. Ei sekään seikka paljoa huomiota saanut, sillä jotkut vain viihtyivät paremmin ihmisten keskellä, kuin toiset, ei siinä ollut mitään sen kummempaa. Eofte hymähti toistamiseen ja käänsi katseensa naisesta edessään olevaan nuotioon samalla, kun riisui itsekin ruskean, märän takkinsa paljastaen nyt kunnolla sen alla olevan mustan silkkipaidan ja hihoissa kiemurtelevat hopeakirjonnat. Nyt kun paksuhko takki oli poissa ja tilalla oli vain löysä, sateen vuoksi ihoon liimautunut paita, pääsi nuorukaisen laihuus esille entistä selvemmin, kuin valokeilaan. Eofte itse ei kuitenkaan tuntunut siitä piittaavan, sillä hän nojasi raukeana hiukan taaksepäin haroen mustia hiuksiaan, joiden seasta tipahteli sadepisaroita. Kun enin vesi oli suortuvista varissut, nuorukainen nojasi taaksepäin hiukan enemmän, varaten painoa kummallekin ohuista käsivarsistaan ja tuijotteli hetken kattoon kuunnellen sateen tasaisesti kovenevaa ropinaa puuta vasten. Hän muisteli, miten oli joitakin viikkoja sitten ollut hyvin samankaltaisessa tilanteessa; istunut tulen ääressä sateen ropistessa kattoon, mutta silloin hän oli istunut monien muiden ihmisten, enimmäkseen nuorten lasten keskellä kertomassa tarinoita, joilla oli yönsä majatalossa tienannut. Sen jälkeen hän ei ollut löytänyt toista majataloa, mutta ehkäpä täällä… ”Pidättekö tarinoista?” Nuorukainen kysyi kahdelta muulta nytkäyttäessään katseensa taas muihin. Mikäli muut olisivat kiinnostuneita kuuntelemaan, hänellä olisi paljonkin tarinoita ja niitäkin enemmän legendoja kerrottavana. Tyhjässä ladossa kaatosateessa tuskin oli paljon parempaakaan tekemistä.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 24, 2009 21:30:39 GMT 3
((No, turhaan tässä sitten isommin hätiköimään. Peli etenee sitten kun etenee, jos etenee. ^^; ))
*Purppuratukka silmäsi jälleen kummeksuvasti kun perässä seurannut tyttö asettui jonnekin seinänvierustojen varjojen tuntumaan nuotion lämmön sijaan ja kohotti hiukan kulmiaan, mutta ei sitten alkanut maanitella tätä sen enempää kuin sateensuojankaan suhteen. Tämä oli tullut perässä aivan itse, istukoon myös missä mieli, ei kai se sinänsä häneen vaikuttanut. Hän ei ollut alkuunkaan varma mitä tuon syrjään vetäytyvän tytön pääkopassa liikkui ja se sai aikaan aina silloin tällöin hiukan hämmentyneitä vilkaisuja vaikka se ei ainakaan vielä ääneen kommentoinut. Eoftekin sai aikaan jonkin verran huomiota kalliin, hopeakirjaillun paitansa vuoksi Spyron ilmeisesti odottamatta tämän pukeutuvan noin hienosti litimärän takkinsa alta, mutta vaikka kirjailut ja silkki kiinnittivätkin huomiota ja herättivät epäilyjä siitä ettei toinen nuorukainen sittenkään ollut niin rahaton kuin hän oli luullut purppurainen peikkotukka ei jaksanut kovinkaan kauaa tätäkään seikkaa kärvistellä. Sen mielenkiinto loppui melko nopeasti näennäisesti sillä hetkellä merkityksettömien asioiden suhteen ja poika päätyi pian lähinnä keskittymään itsensä kuivailuun ja lämmittelyyn. Kun oli puristellut suurimmat vedet huomattavasti vaatimattomammista vaatteistaa, se istui mahdollisimman lähellä liekkejä hiuskuontalo epäedustavasti silmillään ja laihat kädet melkein liiankin lähelle liekkejä ojennettuna. Eoften puhuessa se nosti kuitenkin pian katseensa tähän, niiskauttaen hiukan nenäänsä. Loistavaa, vilustumista tässä nyt vielä kaivattiin.* "Eh? Jaa, no varmaankin. Siitä on aika pitkä aika kun olen oikeastaan roikkunu missään sellaisessa paikassa ihmisten ilmoilla että sellaisia kuulisi. Tiedätkö jotain hyviä?" *Se totesi pienen olankohautuksen keralla. Hän oli joskus aikoinaan käyttänyt tovin jos toisenkin kuunnellessaan jos jonkinlaista kalajuttua tai juorua tutun majatalon takan äärellä vetelehtien, mutta siitä tuntui olevan jo ikuisuus. Katse kääntyi vilkaisemaan surutta maahan nuotion vierustalle tipautettuja edesmenneitä eväkkäitä jääden hetkeksi hiukan poissaolevina niitä katselemaan kai äkillisen nostalgianpuuskan kourissa.* "...onko teillä ruokaa? Noita on kolme... voitte saada kumpikin yhden, jos haluatte." *Purppuratukka tarjosi kohta havahtuessaan takaisin nykyhetkeen, kurottaen jo vastauksista riippumatta nälkäisenä kaloja käteensä. Tämä liike sai valkean kissankin ilmaantumaan kuin taikaiskusta nuorukaisen kylkeen, haikeasti eväkkäitä tuijottelemaan.*
|
|
|
Post by spyrre on Dec 16, 2009 18:28:31 GMT 3
((Hm, tämä on nyt seissyt tässä n. kolme viikkoa, vieläkö pelaajia kiinnostaa vai onko pätkä kuollut heti alkuunsa? Jos jotakuta vielä huvittaa, niin ehdottaisin että tehtäisiin sellainen dead-line tähän, että pelaajalla on aikaa viikko kirjoittaa ja sitten jos mitään ei kuulu saisi seuraava laittaa vuoron. Muistan että molemmat kirjoittelette pääasiassa viikonloppuisin eikä tämän joka päivä tarvitse edistyäkään, mutta olisi hyvä että edes jonkinlaista edistystä tapahtuisi. Toivottavasti viikko on tarpeeksi aikaa pohtia seuraavaa vuoroa ja jos joku viikonloppu jääkin välistä ettei ehdi, niin näin verkkaisessa pelissä tuskin missaa hirveästi jos yksi vuoro jää välistä ja lisäksi jos inspiraatio on kadoksissa tilanteen eteneminen voi auttaa siihenkin.
Ja vaihtoehtoisesti voimme tietysti lopettaa tähänkin, jos siltä tuntuu? Mielipiteitä kummankin vaihtoehdon kannalta kuunnellaan. =) ))
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Dec 17, 2009 19:32:39 GMT 3
((Minä ainakin olen edelleen ehdottomasti kiinnostunut jatkamaan tätä peliä. Voin tosin jo etukäteen ilmoittaa sen, että tapaninpäivästä eteenpäin omalle kohdalleni tulee 2-3 viikon tauko ystäväni vierailun ja oman matkusteluni takia, mutta sitä ennen ja sen jälkeenkin pelaisin tätä peliä yhä erittäin mielelläni.))
|
|
|
Post by spyrre on Dec 19, 2009 2:15:09 GMT 3
((Dinsilme, kolmen pelaajan kesken tuolla viikon viivetysajalla saattaa vierähtää parhaimmillaan pari viikkoakin ennen omaa vuoroa riippuen muiden aktiivisuudesta, joten tuolla 2-3 viikon lomalla missaisit varmaan korkeintaan vuoron jos sitäkään eli ei hätää sen kanssa. Idea tämän dead-linen ehdotuksella oli lähinnä se että tarina liikkuisi eteenpäin kuolematta kokonaan vaikka yhdellä pelaajalla olisikin hetken aikaa inspiraation/ajan puutetta, ja voisi vaikka loikata sitten takaisin kun on enemmän aikaa. =) Jotenka jatkakaamme sitten ihmeessä, jos inspiraatiota on. Emilyä ollaan se 3 viikkoa odoteltu, joten kirjoita kun ehdit tähän väliin ja yritetään jatkella tuolla viikon varoitusajoilla? Emilyn viikko on sitten taas minun jälkeeni.))
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Dec 23, 2009 22:36:42 GMT 3
((Oukki, doukki ; ) ))
Eofte hiukan hymähti pojan vastaukselle. Hän tunsi niin monia tarinoita, huhuja ja legendoja, ettei itsekään ollut varma, kuinka paljon. Kysymykseen hän nyökkäsi lyhyesti ja otti sen samalla myöntävänä vastauksena, että hän voisi jakaa ainakin yhden tarinan näiden uusien tuttavuuksien kanssa. Toisen tarjotessaan kalojaan, Eofte kuitenkin pudisti hiukan päätään. ”Ei ole tarpeen, minulla on jonkin verran omiakin eväitä vielä jäljellä”, hän vastasi hiukan hymyillen ja avasi oman reppunsa läpän. Toistaiseksi hänellä ei kuitenkaan ollut aikomustakaan ottaa eväitään vielä esille, mutta hän varmisti nopeasti, olivatko kaikki säilyneet kuivana, ennen kuin nosti taas edessään rätisevään tuleen. Hän katseli liekkien tanssia hetken miettien, mikä tarina tuntuisi sillä hetkellä mukavalta kertoa. Hän ei sanonut sanaakaan, eikä nostanut katsettaan muihin edes silloin, kun viimein päätti aukaista suunsa.
”Kauan sitten, sota raivosi meren kummallakin puolella olevien maiden välillä. Meri, joka sijaitsi näiden kahden maan välissä, kuului jumalatar Zuredellianin alueisiin. Hän oli kahdesta meren jumalattaresta armoton ja säälimätön nainen, joka kiivastui helposti. Hän ei ollut kummankaan maan puolella, vaan valitsi, kumman laivaston hukutti täysin mielialojensa mukaan. Joskus kurjan kohtalon kokivat kummatkin osapuolet. Tämä johti siihen, että pitkän sodan aikana suurin osa päätti elämänsä armottoman jumalattaren vuoksi sen sijaan, että olisi kuollut vihollisen iskuihin. Ihmiset rukoilivat jumalilta apua ja suojelusta, mutta yksikään heistä ei pystynyt tyynnyttämään Zuredellianin toimia, eikä sota ottanut loppuakseen, vaikka kumpikin osapuoli tiesi, että saattoi lähettää miehiään lähes varmaan kuolemaan jokaisella hyökkäyskerralla. Tätä jatkui kahden vuoden ajan. Kun merkityksetöntä sotaa oli jatkunut kyllin kauan, syntymän jumala, joka oli luonut jokaisen merellä kuolleen, itki niin katkerasti hänelle rakkaiden luomusten kuolemaa, että osa kyynelistä putosi hänen maailmantasoltaan aina maahan asti, missä ne yksi kerrallaan putosivat mereen ja katosivat. Meressä kuitenkin asui nuori lohikäärme, joka rakasti outoja, vedenpinnan yläpuolella eläviä olentoja ja nousi usein aaltojen pinnalle katsomaan, jos saisi salaa katseltua noita olentoja. Lohikäärmeen vartalo oli pitkä ja käärmemäinen, jonka suomut välkehtivät sinertävän hopeisina. Vain hiukan vartaloa leveämpi pää, jonka niskassa olevat suuret suomut kerääntyivät kerroksittain teräväksi kauluriksi, oli syvän taivaansinen. Samaa sinistä sävyä hohtivat myöskin harvaa sulkaa muistuttava hännän pää sekä suuret kuviot, jotka kiemurtelivat pitkin lohikäärmeen ruumista. Takaraajoja ei lohikäärmeellä ollut, mutta voimakkaat eturaajat kuitenkin päätyivät kolmeen vahvaan sormeen ja teräviin kynsiin. Iloisesti sädehtivä silmä taas oli kuin kirkkaansinistä lasia, jota ei rikkonut edes pupilli. Syntymän jumalan kyynelten pudotessa mereen, oli lohikäärme jälleen tutkimassa pinnan elämää. Yksi jumalan kyynelistä putosi matelijan otsalle ja pienen hetken ajan hän tunsi jumalan surun. Se teki myös tämän itsensä surulliseksi, rakastihan hän itsekin niitä hauskoja olentoja, jotka nyt kuolivat meren jumalattaren käsissä. Siksi lohikäärme kutsui surevaa jumalaa ja rukoili tältä voimia auttaa merellä kulkevia. Koska jumala oli voimaton vaikuttamaan Zuredellianin päätöksiin, hän suostui nuoren lohikäärmeen pyyntöön ja muovasi omista kyyneleistään valtavan helmen, joka yeki nuoresta lohikäärmeestä lähes jumalten kaltaisten. Samalla syntymän jumala suojasi tämän itsensä meren jumalattaren raivolta. Lohikäärme sai nimekseen Werfol, joka tarkoittaa unohdettua vartijaa ja tämän suojelun ansiosta sota saatiin lopulta päätökseen. Werfol ei pystynyt voittamaan Zuredelliania, mutta hän kuitenkin pystyi vähentämään tämän uhrien määrää huomattavasti ja vielä sodankin loputtua hän piti tiukasti kiinni syntymän jumalan antamasta helmestä ja suojelee yhä Zuredellianin merissä kulkevia parhaansa mukaan. Monet uskovat, ettei Zuredellian tule koskaan luopumaan yrityksistään tuhota tuota merenkulkijoiden suojelusenkeliä, mutta niin kauan, kun Werfol kantaa syntymän jumalan siunausta, on armottoman jumalattaren alueella purjehtivilla enemmän toivoa”
Lopetettuaan tarinansa Eofte nosti viimein katseensa muihin odottaen jonkinlaista reaktiota. Hän tiesi kertomansa legendan olevan melko huonosti tunnettu ainakin näillä seuduilla, joten hän toivoi, että se olisi tullut uutena kuuntelijoilleen. Katsottuaan toisia lyhyen hetken hän viimein kumartui etsimään ruokatarvikkeitaan vieressään olevasta repustaan itse melkoisen tyytyväisenä. Tarinointi sai hänet aina hyvälle tuulelle.
((Legenda on kokonaan minun keksimäni, paitsi että siinä esiintyvä meren jumalatar on kokonaan ystäväni keksintö. Sain häneltä luvan lainata tätä henkilöä, mutta ette kuitenkaan kopioi tarinaa yhtään mihinkään!, OK?))
|
|
|
Post by spyrre on Jan 8, 2010 18:20:20 GMT 3
((Argh, juuri pääsin ehdottamasta itse viikon dead-linea, ja sitten jumitan itse, anteeksi hirveästi. <_< Minut saa skipata jos teen jotain vastaavaa tulevaisuudessakin. Emilyä ei ole kuitenkaan tainnut näkyä tällä välillä ollenkaan, herää kysymys käyköhän hän täällä edes enää? =/ ))
"Ei sitten, enemmän meille." *Purppuratukka totesi kun kukaan ei osoittanut suuremmin kiinnostusta hänen ruokatarjontaansa. Oli syy sitten nirsous taikka mikä vain, poika ei oikeastaan tuntunut ottavan suuremmin tästä nokkiinsa vaikka olikin tarjonnut mielestään varsin anteliaasti siitä vähästä mitä hänellä edes oli, se ilmeisesti tarkoitti juuri mitä sanoi vaikka oli aivan vakavissaan ollut täysin valmis luopumaan suurimmasta osasta ateriaansa tuosta vain. Kummallinen tapaus. Olkapäiden kohautuksen keralla se alkoi asetella kaloja tulen ääreen kypsymään asetellen ne reunahiillokselle käärittyään ensin hiukan hihojaan välittämättä tippaakaan siitä että noin lähellä liekkejä oli varmasti melkoisen kuuma. Spyron alkeellinen kokkailu ei sen suurempaa huomiota vaatinutkaan joten kun Eofte aloitti kertomuksensa se jäikin uteliaana kuuntelemaan rapsutellen silloin tällöin kärsimätöntä kissapetoa vieressään. Se oli vähällä polttaa ruokansa muistaessaan kääntää kalat vasta hiukan jälkijunassa mutta ei jäänyt surkuttelemaan hiukan hiiltynyttä suomunahkaa vaan käänsi huomionsa takaisin tarinoijaan. Kertomusta ei keskeytetty kertaakaan vaikka muutaman kerran hiukan ihmettelevä ilme saattoikin käväistä purppurapään kasvoilla, varsinkin kun kuvailtiin myyttistä lohikäärmettä. Jumalatar oli selvästi tarkoitettu tarinan roistoksi, mutta vaikka rypistikin hiukan kulmiaan tämän riehunnalle uponneet laivat ja hukkuneet ihmiset eivät näyttäneet sen pahemmin hetkauttavan purppuratukkaa joka alkoi hiljakseen onkia ruokaansa nuotiosta syötäväksi vaikkei tämä ollutkaan vielä aivan kypsää. Tarina taisi kuitenkin miellyttää, vaikka poika ei tätä enää alun jälkeen tositarinana pitänytkään.* "En ollu kuullutkaan tuota aikaisemmin, se oli aika hyvä." *Spyro totesi kun Eofte oli hiljentynyt ja ojensi yhden kaloista kokonaan innokkaalle Kissalle avattuaan ensin eväkkään ja jäähdyteltyään sitä hiukan. Katti iski samantien kiinni ruokaan ja alkoi ahmia vaikka liha oli vielä paikoitellen kuumaa saaden eläimen ravistelemaan päätään ja pärskähtälemään.* "Voikohan meressä oikeasti olla sellaisia lohikäärmeitä? Siis, jonkinlaisia, tuskin tuo Werfol on oikea. Harmi oikeastaan, sellainen taikahelmi vois olla aika kätevä... se olis kyllä voinut käyttää sitä johonkin fiksumpaan kun meren kanssa tappeluun." *Pohdittiin vielä kun poika alkoi mutustaa mustunutta höyryävää kalaa irvistelemättä senkään vertaa kuin kissapetonsa. Ei tuota puoliksi kärventynyttä otusta kunnon ateriaksi oikein voisi väittää hyvällä tahdollakaan, mutta kaksikkoa ei näköjään voinut kovin nirsoksi haukkua. Puute tietysti opetti hyvin tehokkaasti ottamaan suht valittamatta sen mitä sai silloin kun sai.*
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Jan 17, 2010 18:25:16 GMT 3
((Ei mitään hajua Emilyn liikkumisista... eikä haittaa, vaikka vähä jumittiki, teen itse niin usein samaa^^""))
Eofte kuunteli toisen arvailuja samalla, kun kaivoi laukustaan pari hedelmää ja palan leipää. ”Kyllä merissä jonkinlaisia lohikäärmeitä elää”, hän totesi sulkiessaan reppunsa. ”Tietolähteeni ovat siinä suhden luotettavat. Mitä itse Werfoliin tulee… Itse uskon, että tämän, tai jonkin tämän kaltaisen, olemassaolo on hyvinkin mahdollista. Ne merialueet, joiden kerrotaan kuuluvan Zuredellianille, ovat muita meriä paljon rauhattomampia ja arvaamattomampia, se on ainakin varmaa. Siksi en pidä mahdottomana, että olisi olemassa joku jumalten kaltainen olento, joka suojelisi merenkävijöitä niillä alueilla”, nuorukainen jatkoi ja siirsi reppuaan taaemmas selkänsä taakse. ”Ja jos niin on, minun on myönnettävä ihailevani tätä suojelijaa. Luomisen jumalan antamaaa maagista esinettä voisi todennäköisesti käyttää lähes mihin tahansa, mutta Werfol valitsi suojelevansa ihmisiä, jota niin kovasi rakastaa. Jos itse et usko tämän suojelijan olemassaoloon, tiedän, että saatan kuulostaa hiukan erikoiselta sanomalla, kuinka paljon ihailen legendaa. Monet ovat sanoneet, että otan tarinat liian vakavasti, mutta jokainen itse päättää sen, tulkitseeko tarinat vertauskuvallisesti vai kirjaimellisesti ja ottaako ne todesta vai jättääkö ne taruiksi. Olennaista on kuitenkin se, mitä ne kenellekin merkitsevät”, hän vielä lisäsi ja hymyili hiukan ennen kuin rojahti selälleen lattialle, laskien päänsä repulleen ja nostaen oikean polvensa ristiin toisen päälle samalla, kun haukkasi kädessään olevaa omenaa. Mustat, aaltoilevat suortuvat levisivät pojan pään ympärille märkinä ja todennäköisesti likaantuisivat melkoisesti, mutta nuorukainen ei siitä tuntunut välittävän. Sen sijaan hän jäi tuijottamaa sateen piiskaamaa kattoa pohtien, kaatuisiko sen päälle vielä jotain, joka romahduttaisi sen heidän niskaansa.
((Taivas, tästä tuli lyhyt! Noh, menköön läpi tämän kerran...))
|
|
|
Post by emily on Jan 24, 2010 0:58:30 GMT 3
//Sori hei kauheesti. En ole vastannut tähän peliin pitkää ainaan. Minulla ei ole oikein ollut mahdollisuutta päästä nettiin ja olen potenut inspiraatio pulaa. Yritän vastailla peliin Spyron kirjoitettua oman vuoronsa ensin//
|
|
|
Post by spyrre on Jul 19, 2010 10:04:55 GMT 3
((Eh, hitto kun tämänkin pelin pääsin unohtamaan jo ihan kokonaan, todella suuret pahoittelut. Eipä minulla oikein mitään tekosyytäkään taida asialle puolustukseksi olla, en vain ole saanut kirjoitettua oikein mitään muutenkaan pitkään aikaan. Ymmärrän jos vastapelaajilta on jo mennyt mielenkiinto, mutta kirjoitinpa nyt vuoron vielä kuitenkin. Pahoittelut vielä kerran. <_< ))
*Kyseenalaista ateriaansa sisäistävä nuorukainen myhähti myötäilevästi mutustelunsa lomassa, vaikka ei ollutkaan aivan yhtä vakuuttunut meren syvyyksissä elelevien lohikäärmeiden todenperäisyydestä. Tai mistä sitä oikeastaan tiesi, eihän hänellä oikeasti ollut hajuakaan minkälaista elikkoa aaltojen alla mahtoi myllertää, mutta vaikka tarina olikin kuvaillut kyseisen olennon tarkasti ja Eofte vakuutti näitä olevan, hänen oli vaikea kuvitella mielessään tällainen lohikäärme. Se käytti oikeastaan suuremman osan ajastaan pohtiessaan näitä vieraita mystisiä olentoja kuin muita tarinan elementtejä luoden uteliaan vilkaisun tarinankertojaan tämän kertoessa tietävänsä mielestään varmasti näiden olentojen olemassaolon. Itse Werfolista purppuratukka ei myöskään ollut vieläkään kovin vakuuttunut. Pohdittuaan tovin se ei voinut estää pientä hymähdystä pyrkimästä ilmoille.* "Jos se olis oikea, joku olis varmasti jo yrittäny tappaa sen saadakseen sen helmen." *Se huomautti puoliääneen yllättävän kyynisesti pureskeltuaan suunsa tyhjäksi, kohauttaen sitten pienesti olkapäitään.* "...vaikka olihan se kyllä tosi rohkea tietysti, kun alkoi tapella sen jumalattaren kanssa kun sen ei oikeastaan ollut edes pakko." *Lisättiin kuitenkin vielä, pojan haluamatta vaikuttaa liian väheksyvältä toisen osoittamaa ihailevaa asennetta myyttistä hyväntekijää kohtaan. Tosin hänen oma logiikkansa huomautti, että jos meri ei olisi tuhonnut sotalaivastoja, nämä olisivat vain tappaneet itse toisensa, joten näin ollen hän ei ollut aivan vakuuttunut "jumalattaren" hirvittävästä pahuudesta. Tiedä häntä, ehkä äksy jumalatar oli tavallaan yrittänyt lopettaa turhanpäiväisen sodan kahden puolueen välillä, tarkoituksella tai tarkoittamattaan. Jos vastapuolet olisivat vain ymmärtäneet antaa toistensa olla ja jääneet kotiin meren raivon pelossa satoja henkiä olisi säästynyt...
Mutta, no jaa, lieniköhän se kuitenkaan niin oleellista, tarinahan tuo oli vain ollut. Spyro ei ollut koskaan ollut kovin hyvä vertauskuvien tulkinnassa, mutta osasi se sentään yhdistää meren jumalattaren luonnonvoimiin, varmaan osittain siitäkin syystä että varsinaisten jumaluuksien olemassaolo tuntui melkein vieläkin vaikeammalta käsitteeltä. Meressä elävät lohikäärmeet ja taikahelmet nyt vielä menivät, mutta jumalat.... Purppuratukka ei ollut koskaan saanut osakseen erityisen uskonnollista kasvatusta ja mitään konkreettista kokemusta näistä ei ollut, joten se ei koskaan ollut oikeastaan uhrannut asialle suurtakaan ajatusta.* "Niin, en tiedä. Voihan siellä jotain ollakin, joka on laittanut tarinan alulle. En tiedä oikein noista jumalista mitään muutenkaan." *Nuorukainen myönsi vaikkakin aavistuksen skeptiseen sävyyn, nakaten mietteliäästi eväkkäästä ateriastaan jäljelle jääneet rippeet liekkeihin.* "Se Werfol on kyllä sankari oli oikea tai ei, eiköhän koko juttu yritä sanoa että täytyy puolustaa sitä mistä välittää, tai jotain, ja se on hyvä opetus." *Se pohti ääneen tuijotellen tuleen sormeillessaan huomaamattaan purppuraista hiussuortuvaa, vilkaisten sitten uteliaasti omenaa pureksivan Eoften suuntaan.* "Mistä sä tiedät, että niitä merilohikäärmeitä on oikeasti? Oletko nähny sellasen jossain, vai?" *Puheenaihe tuntui pyrkivän myyteistä toistaiseksi hiukan konkreettisempaan suuntaan, Spyron väkisinkin kiinnostuttua aiheesta vaikka toikin kysymyksensä esiin aavistuksen jälkijunassa.*
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Aug 15, 2010 15:47:24 GMT 3
((Ei mitään paniikkia, itse ainakin olen yhä halukas jatkamaan tätä... Ja kun se viikon deadline (?) on jo mennyt aika kauan sitten, niin minä kai sitten vastaan tähän seuraavaksi..?))
"Jos se olis oikea, joku olis varmasti jo yrittäny tappaa sen saadakseen sen helmen."
Kuultuaan tämän Eofte ei voinut olla hiukan naurahtamatta huomautukselle ja toisen päätettyä puheensa hän kohotti hiukan päätään pieni virne kasvoillaan. "Voi olla, mutta jos helmi pystyy suojelemaan Werfolia itse Zuredellianinkin raivolta, en usko, että kuolevaisilla olisi paljonkaan mahdollisuuksia", hän huomautti hyväntahtoisesti ja laski päänsä takaisin lattialle välittämättä ollenkaan kaikesta liasta, joka tarttui hänen märkiin hiuksiinsa. Rehellisesti sanottuna nuorukaista ei haitannut toisen pojan eriävät mielipiteet, niihin hän oli tarinankertojana jo tottunut. Oikeastaan eri näkemyksistä oli aina ihan mukava keskustella asiallisessa seurassa, mutta siltikään hän ei jatkanut tästä aiheesta enempää, vaan jätti keskustelukumppaninsa päättää, haluaisiko tämä jatkaa aiheesta.
Ja ilmeisesti tämä halusi, ainakin siitä päätellen, miten tämä pohti ääneen omia arvelujaan. Eofte ei sanoillaan niihin toistaiseksi puuttunut, eikä hänellä olisi ollut paljoakaan sanottavaa. Hän itse ei osannut rehellisesti sanoa, uskoiko jumaliin vai ei, mutta hän tiesi monia kiehtovia tarinoita heitä koskien ja kai se jonkinlaista lohtua antoi, jos uskoi ylempiin voimiin, jotka suojelisivat kuolevaisia. Toisaalta... jos jumalia oli olemassa, niin ainakin Eoften kohdalla heillä tuntui olevan sadistinen huumorintaju.
Nuorukaisen huomio keskittyi taas Spyroon tämän esittäessä kysymyksensä. Eofte kohotti taas päätään ja katsoi tätä hetken, kuin harkiten vastaisiko totuudenmukaisesti. Aikansa harkittuaan hän kuitenkin ponnistautui takaisin istualleen samalla, kun viskasi omenanraadon nurkkaan maatumaan. Jonkin aikaa nuorukainen oli vielä hiljaa tuleen tuijotellen, liikkumattomana kuin patsas, kunnes lopulta asetti jalkansa risti-istuntoon ja pyyhkäisi taakse poskilleen karkaavia suortuvia, jotka jättivät pienet likaviirut laihoille kasvoille. "Aluksi tiesin merilohikäärmeistä vain kuulemieni tarinoiden perusteella", hän aloitti katse edelleen tanssivissa liekeissä. "Kuulin niitä paljon ja opettelin ne ulkoa kertoakseni niitä eteenpäin, aivan kuten mitä tahansa muita tarinoita, kiinnittämättä niihin kovin paljon suurempaa huomiota", nuorukainen piti pienen tauon, kuin miettiäkseen, miten jatkaisi. "Oli kuitenkin yksi tarina, joka jäi mieleeni paremmin, kuin mikään muu. Tarina kertoi nuoresta velhottaresta, joka kykeni muuttamaan itsensä lohikäärmeen muotoon. Tämänkaltaiset muodonmuutokset ovat hankalia opittavia, mutta lahjakkaille velhoille kuitenkin mahdollisia. Tämä nuori nainen olikin terävä päästää ja opittuaan muodonmuutoksen hän vietti usein aikaansa eri alueiden lohikäärmeiden kanssa kiinnostuen muinaisesta rodusta koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes hän saattoi viettää useita kuukausia lohikäärmeiden seurassa tutustuen heihin ja oppien lukemattomia asoita, joita ihmiset eivät olleet koskaan edes välittäneet ottaa lohikäärmeistä selvää. Kerran matkatessaan vuorilla tapaamassa maagisia ystäviään, eräs heistä kertoi velhottarelle saman tarinan, minkä minä vähän aikaa sitten kerroin", Eofte jatkoi tuijottaen edelleen tulta melkein kuin ei voisi riistää katsettaan siitä. Punertavat silmät näyttivät näkevän oranssissa tanssissa vain kuvia menneestä ja tuntui melkein siltä, kuin nuorukainen ei edes tajuaisi puhuvansa. "Kuultuaan Werfolista velhotar muuttui lohikäärmeeksi, jolla oli evät ja kidukset ja lähti tutkimaan meriä, joihin hän ei ollut vielä koskaan astunut. Sieltä hän löysikin harvat jäljellä olevat merilohikäärmeet ja lumoutui näistä unohdetuista olennoista niin, että jäi veden alle useammaksi vuodeksi. Näiden vuosien aikana hän lopulta rakastui, tuli raskaaksi eräästä lohikäärmeestä ja kuin ihmeen kaupalla, onnistui synnyttämään terveen tyttären, joka oli puoliksi lohikäärme ja puoliksi ihminen. Tytön isä kuitenkin huomasi, ettei ihmisen näköisenä syntynyt lapsi kyennyt luonnostaan elämään veden alla, joten hän kiidätti vaimonsa ja tyttärensä nopeasti pintaan pyytäen heitä palaamaan, jahka tyttö oppisi kasvattamaan kidukset. Tyttö oppikin nopeasti ja kahdenkymmenen kesän jälkeen hän palasi äitinsä kanssa aaltoihin. Kauan he elivätkin onnellisena, kunnes velhotar alkoi väistämättä vanheta, ihminen kun oli ja ennen pitkään alkoi hänen olla vaikeaa elää jatkuvassa muodonmuutoksessa. Haluamatta enää palata pintaan ja näin erota perheestään, hän lopulta hukuttautui mereen, jonka asukkaisiin oli kovasti kiintynyt. Myös muut merilohikäärmeet olivat kiintyneet kovasti velhottareen ja löydettyään tämän ruumiin, he olivat päiviä aivan hiljaa, surren naista, joka oli tullut unohdetun kansan luokse ja elänyt heidän rinnallaan. Velhottaren tytär ei kuitenkaan kestänyt hiljaisuutta, eikä isänsä synkkiä kasvoja, joten hän ui pintaan ja alkoi laulaa niin kaunista ja surullista laulua, ettei kukaan sen kuulevista voinut olla vuodattamatt kyyneliä. Tyttö alkoi laulaa samaa laulua joka yö muistaakseen rakasta äitiään ja vannoi tekevänsä niin niin kauan, kuin elää", nuorukainen vaikeni jälleen hetkeksi näyttäen siltä, että alkoi viimein päästä kertomansa asian ytimeen. "Tarinan mukaan tuon laulun pystyvät kuulemaan ainoastaan ne, joiden suonissa virtaa merilohikäärmeen verta. En tiedä, mikä siinä minua niin kosketti, mutta kun seuraavana yönä yritin nukkua samassa satamakaupungissa, missä olin tarinan kuullut ja missä se oli myös syntynyt, en pystynyt olla ajattelematta sitä. Koko tarina, etenkin ajatukset velhottaren tyttären laulusta piinasivat mieltäni useita tunteja, kunnes lopulta luovutin ja päätin käydä satamassa kävelemässä. Päästyäni satamaan, jossa ei ketään muita ollut, istahdin yhdelle laitureista ja oltuani siinä hetken, kuulin jonkun laulavan kielellä, jota en tunnistanut", Eofte kertoi ja sulki silmänsä vajotessaan syvemmälle muistoihinsa. "En ymmärtänyt sanoja, mutta en ollut koskaan kuullut kenenkään laulavan samalla tavalla. Laulu oli kuin yhteistä harmoniaa meren kohinan ja tuulen kuiskeen kanssa. Se kuului jostain kaukaa, mutta samalla se tuntui olevan kaikkialla. En nähnyt ketään, vaikka yritin etsiä ja mitä enemmän laulua kuuntelin, sitä surullisemmaksi tulin. Vaikka sanat eivät merkinneet minulle mitään, kuulin helposti, miten tuo kaunis ääni tihkui surua ja menetystä. Laulu muistutti minua omista menetyksistäni ja samalla se omalla, sanattomalla tavallaan kertoi myös tuon laulajan menetyksistä. Vaikka sen kuunteleminen raastoi mieltäni pohjattomalla surulla, jäin laiturille koko loppuyöksi kuuntelemaan yhä vain jatkuvaa laulua, kunnes aamu koitti ja ennen kuin tajusinkaan, ainoa ääni ympärilläni olivat enää meren rauhalliset aallot ja puulaivojen narahtelu", Eofte kertoi ja avasi hitaasti silmänsä vieläkään ottamatta katsekontaktia kuuntelijoihinsa. "Ymmärsin kuulleeni velhottaren tyttären surulaulun ja sanoivatpa muut mitä tahansa, olen varma kuulemastani", hän jatkoi pienen ja hiljaisen hymyn kohotessa hänen suupieliinsä. "Se oli yksi elämäni harvoista hetkistä, jolloin onni oli minulle suotuisa"
((Öh... tulipa pitkä... Taisin vähän innostua liikaa tarinoimaan^^" Ehheh... Nooh, toivottavasti tuulesta temmattu tarina on lukemisen ervoinen ;D))
|
|
|
Post by spyrre on Aug 22, 2010 16:35:17 GMT 3
((No edistystähän se hidaskin edistyminen on. =) Aika hyvin tyhjästä tempaistu taas, jos vain improvisoit koko tarinan. Spyro luultavasti ainakin on viihdytetty jos selviää ilman päänsärkyä. =D ))
*Jostakin syystä viimeinen kysymys tuntui aiheuttavan jonkinasteista vastahakoisuutta purppuratukan keskustelukumppanissa. Poika kohotti aavistuksen kulmiaan ihmetellen äkillistä vaiteliaisuutta, mutta ei sitten kuitenkaan alkanut sen suuremmin puristamaan vastausta kysymykseen, ellei kummastunutta olemusta laskettu sellaiseksi. Pian Eofte aloitti kuitenkin uuden tarinan nuorukaisen jäädessä kuuntelemaan edelleen hiukan hämmentyneenä mutta melkeinpä vielä kiinnostuneempana kuin edellistä, mahdollisesti fiktiivisempää kertomusta. Tämä puolestaan tuntui siltä, että siinä olisi voinut olla jotain konkreettisempaakin takanaan... ehkä. Tarinan päähenkilön vaivaton suhtautuminen muodonvaihdoksiin sai toviksi aavistuksen synkän ilmeen viivähtämään purppuratukan kasvoilla, mutta tämä ei kuitenkaan keskeyttänyt missään vaiheessa vaikka se ajoittain rypistelikin hiukan kulmiaan. Mahtoikohan tämäkään sittenkään olla niin todenperäinen juttu kun hän oli olettanut... toisaalta, tarinankertoja tuntui kyllä suhtautuvan tähän melkoisen vakavasti. Kuvailu kummallisesta vedenalaisesta elämästä oli oikeastaan aika mielenkiintoista kuultavaa, vaikka ei aivan faktana ei olisi tätä ottanutkaan. Lohikäärme ja ihminen voisivat saada lapsia? Ajatus oli varsin kummallinen ja sai purppuratukan jälleen toviksi aavistuksen hölmistyneeksi. Tästä huolimatta oli sääli havaita millaiseen tragediaan tarina oli suuntaamassa ja aavistus tästä toi väkisinkin tullessaan surkeahkon ilmeen, Spyron ilmeisesti ollessa joko hyvin huono salaamaan tuntemuksiaan, tai sitten tämä ei vain vaivautunut moiseen.
Kertomuksen surullisen lopun aiheuttama haikeus karisi kuitenkin pian, kun Eofte ilmaisi, että koko asialla olisi sittenkin jotain tekemistä aivan todellisuudenkin kanssa. Spyro valpastui uudestaan silminnähden, mutta ei keskeyttänyt kertaakaan ennen kuin toinen saisi sanottavansa loppuun. Oikeastaan, purppuratukka oli vaiti tovin jopa sen jälkeen räpytellen hölmistyneesti silmiään.* "....eli, koko juttu siitä laulusta on joko roskaa, tai.... sä olet lohikäärme." *Se totesi sitten kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan. Se lievä skeptisyys ei ollut vieläkään kadonnut pojan nuhjuisesta ja melkein jatkuvasti aavistuksen hölmistyneestä olemuksesta, mutta vastoin odotuksia se ei kuitenkaan revennyt nauramaan joka varmaan olisi ollut se odotetuin reaktio. Sen sijaan tämä tuntui äkkiä tarkastelevan vierasta nuorukaista yllättävän laskelmoivasti sekaisen hiuspehkonsa alta.*
|
|
|
Post by emily on Aug 22, 2010 21:53:50 GMT 3
//Joo tota, tota... Sori kauheesti etten ole pitkään, pitkään aikaan vastannut tähän peliin. Koko peli pääsi unohtumaan kiireiden keskellä. Yritän tästä lähtien vastailla hieman paremmin... Yritän nyt kirjoitella tähän väliin jotain, mutta saatan olla hieman ulapalla asioista vaikka aiemmat viestit olen lukenutkin//
Isabel istuskeli kauempana muista. Hän penkoi laukustaan kuivan takin päällensä, vaikkei hänellä sinänsä kovin kylmä ollutkaan, kyllä sitä vuosien varrella oli tottunut vaikka minkälaisiin säihin. Tyttö kaivoi repusta lisäksi vihreän omenan, jota alkoi nakertamaan kuunnelleen samalla muiden juttuja. Eihän tarinat ja legendat häntä niin kiinnostaneet. Hänen mielestään legendat oli legendoja eikä niissä ollut mitään kiinnostavaa. mutta ei hänellä juuri nyt ollut muutakaan tekemistä, eikä hän voinut välttyä kuuntelemastakaan niitä. Toisen alottaessa ensimmäisen kertomuksensa Isabel vilkaisi tähän, kuunteli hetken ja uppoutui sitten omiin ajatuksiinsa. Sieltä täältä hän kuuli sanan tai lauseen, ei sen enempää.
Isabel havahtui ajatuksistaan toisen lopettaessa tarinankerronnansa. Tyttö hymähti kuunnellen toisten keskustelua. Jumalia... ja pah... Hetken päästä toinen aloitti uuden kertomuksen joistain meressä elävistä lohikäärmeistä. Tyttö naurahti ajatukselle mielessään. toisen kertoessa henkilökohtaisista kokemuksistaan asiaan tyttö ei voinut olla naurahtamatta. Ei hän mitenkään erityisen kovaa naurahtanut mutta kumminkin sen verran että sen saattoi kuulla. Isabel pyyhkäisi hiusia kasvoiltaan ja puristi enempiä vesiä pois ja solmi hiuksensa sitten ylös, jottei ne roikkuisi niin pitkänä, mutta antoi silti niiden peittää kaulassa olevan pitkän arven.
|
|