|
Post by nerbella on Mar 8, 2009 23:01:39 GMT 3
// Bella at ur service~
Michie + Yurika Genda
Kaikki ei ollut niin kuin piti – Michie tiesi sen välittömästi tajunnan jälleen hiljakseen palaillessa. Tummat silmät pysyivät kuitenkin visusti kiinni. Ilmassa oli tuntematon tuoksu ja se sai tuon varautuneeksi. Ei tuttu, pikemminkin liian makea ja lämmin. Jotain oli pielessä, pahasti pielessä. Hitaasti silmät raottuivat hivenen ja vahvistivat jo ajatuksissa olleen asian – tämä paikka ei ollut tuttu, vaan ventovieras. Silmät sulkeutuivat uudestaan, Mich tarvitsi nyt hetken aikaa ajatella asioita.
Mitä oli tapahtunut? Michillä ei ollut minkäänlaista käsitystä kuluneiden tuntien tapahtumista. Kuinka kauan aikaa oli kulunut ja missä ihmeessä hän oli. Ja ennen kaikkea – missä oli Yurika? Hampaat pureutuivat yhteen ajatuksen takia, mutta Mich ei antanut itselleen lupaa vielä raottaa silmiään uudestaan. Hän oli ollut kuulevinaan ääniä läheltä, aivan kuin naisen äänen ja askeleita. Jatkuvasti ajatuksissa pyöri huoli kaksoissiskosta, jonka tämänhetkisestä tilasta Michiellä ei ollut aavistustakaan. Hiljaisuuden rikkova ynähdys sai kuitenkin Michien huokaisemaan helpotuksesta – Yurikan äänestä ei vain voinut erehtyä.
Silmät raottuivat varovaisesti uudestaan, aueten kokonaan vasta kun tuntui siltä, ettei aurinko enää saanut verkkokalvoja palamaan. Asennon luomissa rajoissa Michie katsahti ympärilleen, nousten lopulta istumaan. Maassa makasi useita ihmisiä, aivan muutaman metrin päässä se, jota Michien katse tavoitteli. Hiljaisin askelin tuo käveli siskonsa vierelle, nostaen tuon varovaisesti syliinsä. Ympäristö ei saanut tällä hetkellä osakseen lainkaan huomiota silmien katsoessa Yurikan posliinisia kasvoja, joilla häivähävä ilme kertoi siitä, ettei toinen identtisistä sisaruksista voinut olla enää kaukana rajan takana.
Yurika raotti hivenen silmiään kuullessaan sisarensa pehmeän äänen kutsuvan häntä nimellä. Auringonpaiste häikäisi ja hetkeksi silmät painuivat kiinni ja kulmat kurtistuivat. Oliko kotona muka näin kirkasta? Lopulta silmät avautuivat uudestaan, katsoen kysyvänä siskon kasvoihin, jotka näyttivät huolestuttavan vakavilta. Juuri kun muutamia minuutteja nuorempi oli avaamassa suunsa kysyäkseen, painoi Michie sormensa tuon huulille hiljentääkseen. ”Kyllä Yu, olet oikeassa, me emme ole kotona ja ei, en vielä tiedä missä me olemme, mutta ei hyvältä vaikuta” Hienoinen hymy levisi kummankin nuorukaisen huulille – toisinaan tuntui kuin nuo olisivat voineet lukea toisensa ajatuksetkin.
Varsin nopeasti oli alue tutkittu noin silmämääräisesti läpi. Tytöt juttelivat hiljaisesti samalla kun kiiruhtivat kohtalaisen kokoisen laukkuröykkiön luo. Varsin lyhyen etsinnän jälkeen olivat sisarukset löytäneet kumpainenkin omat laukkunsa ja penkoivat nyt niitä, selvästi etsien. Katseet kohosivat takaisin ylös liki yhtä aikaa ja kumpainenkin pudisteli päätään – matkapuhelimia ei vain löytynyt mistään. Kuin yhteisestä sopimuksesta, kumpikin tytöistä kääntyi penkomaan myös muutamat lähimmät kassit, mitkä käsiin nyt sattuivat osumaan, mutta varsin nopeasti nuo joutuivat toteamaan karun totuuden – matkapuhelimia tai muita kommunikointilaitteita ei ollut. Se joku joka oli heidät tänne tuonnut, halusi heidän myös pysyvän tällä.
Hiljaisesti sisarukset kävelivät läpi aavemmaisen kentän, jolla tajuttomia ja hiljakseen heräileviä ihmisiä makasi siellä täällä. Askeleet olivat selkeästi suuntautuneet kohti porttia, kohti kahta henkilöä hieman kauempana harmaan rakennuksen luona. Kädet olivat kietoutuneet yhteen ja tahtomattaankin Yu puristi sisarensa kättä melkein liiankin lujaa. ”Täällä tuoksuu raudalle.. liiankin vahvasti” Yu totesi hiljaa, liki kuiskaten, sillä ei ollut varma mitä sen edes pitäisi tarkoittaa. Askeleet pysähtyivät vain muutamien metrien päähän toisista, mutta katse oli jähmettynyt katsomaan jotakin muuta. Yu oli ensimmäinen, joka reagoi. Silkkaa kauhua täynnä oleva kiljunta täytti hetkeksi ilman, kunnes Michie lopulta kietoi kätensä siskonsa ympärille, silitellen rauhoittavasti tuon hiuksia. Järkytys näkyi myös tuon kasvoilta tuon sormeillessa sisarensa kaulalla olevaa metallista pantaa. Normaalisti hän olisi voinutkin sanoa sen, ’minähän sanoin’ olisi sopinut niin hyvin, mutta nyt kaikki sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun. Kävisikö heillekin noin?
Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen (joka ei tosiasiassa edes ollut niinkään pitkä) kohotti Michie katseensa noihin kahteen muuhun, laskien vihdoinkin kätensä sisarensa ympäriltä. Yu tuntui selkeästi keränneen itsensä kokoon ja myös tuo kääntyi kohti kahta muuta. ”Matkapuhelinta?” Michien tiesi kysymyksen typeräksi ja toivottomaksi, mutta mikään ei estänyt yrittämästä. ”Yurika ja Michie Genda” Yu lopulta päätyi esittelemään kaksoset hiljaisenpuoleisella äänellä, mutta esiteltypähän oli kuitenkin. Kieltämättä ulkopuolisen oli todellakin mahdoton erottaa kaksosia toisistaan. Hiukset olivat eebenpuunruskeat, liki mustat ja silmät varsin tummat, väriltään . Pituuttakin noilla oli liki saman verra -, tai jos totta puhutaan oli Yu kaksi senttiä pidempi, mutta Michie korvasi sen käyttämällä hieman paksupohjaisempia kenkiä – eikä mistään tuntunut saavan vinkkiä siitä, miten nuo voisi erottaa toisistaan. Äänissä oli samantyyppinen sointi, vaikkakin Yulla hieman siskoaan kirkkaampi ja korkeampi. Kummassakin erotti selkeästi äidiltä perityn itämaisuuden, mutta isän eurooppalaisetkin piirteet näkyivät noiden kasvoilta. Kerrassaan somat sisarukset, ehkä turhankin kauniit ulkokuoreltaan, jotta olisi ollut ilmiselvää pitää heitä erityisen fiksuina, mutta tämän asian olivat kaksoset oppineet kääntämään nopeasti edukseen.
Vaistomaisesti Yun katse käväisi aina toisinaan kentän suunnassa, jolla ihmisiä makasi. Heräisivätkö nuo muutkin ja tietäisikö joku mistä oli kyse? Toinen käsistä näpräili jatkuvasti kaulalla olevaa pantaa, katseen lopulta kääntyessä takaisin noihin kahteen vieraaseen. Noidenkin kaulasta erotti metalliset pannat – ne ilmeisesti kuuluivat osana tähän pelottavan tuntuiseen peliin, jota oltiin herättelemässä alkuunsa. ”’Varokaa puoltapäivää’.. uskotteko, että?” Michie uskoi tietävänsä - tai ei oikeastaan uskonut, vaan tiesi tietävänsä – vastauksen tähänkin, mutta toisaalta ehkä olisi syytä näin aluksi tarkkailla tilannetta. Tarkkailla ja oppia miten selviytyä täältä hengissä. Panokset eivät olleet pienet tässä pelissä.
// Tjupp.. Hahmojeni kuolemat kirjoittelen mielelläni itse ja yritän tosiaan kaiken taitoni mukaan pysyä viiden päivän tahdissa mukana! Hahmojen esittelyjä voin yrittää tuossa rustata kunhan kiire hivenen helpottaa.
|
|
|
Post by shote on Mar 10, 2009 22:05:55 GMT 3
//Shote ilmouttautuu palvelukseen//
Maailma pyöri unen ja valveen rajamailla, kunnes korkea terävä ääni erotti ne. Mantelinruskeat silmät välähtivät auringossa luomien raoittuessa pikaisesti. Silmät yhä ummessa Drea vääntäytyi istuvaan asentoon ja ravisteli roskia lyhyestä, huolimattomasti polkkatukaksi kynityistä mustanpuhuvista hiuksistaan. Silmät rävähtivät auki, nopeasti kuten laastari vetäistään irti ja laajenivat hämmästyksestä. Hän ei todellakaan ollut nähnyt paikkaa koskaan ennen, vielä vähemmän nukahtanut sinne. Ihan vain kaiken varalta tyttö nosti pyöreät lasinsa nenältään ja pyyhki ne puhtaaksi paidanhelmaansa. Ei, hän oli yhä tenniskentällä, sademetsän ympäröimänä, toistaiseksi tajuttomien ihmisten joukossa.
Mahdollisimman hiljaa Drea ponnistautui jalkeille ja tutkaili ympäristöään. Paikalleen oli turha jäädä seisomaan, ei sillä mitään saavuttanut. Kasa laukkuja kiinnitti hänen huomionsa. Mikäli hänen omansa oli joukossa, sen parempi. Omaisuuden menettäminen tästä vielä puuttuisikin... Onneksi tytön laukku löytyi kohtuullisen helposti, nuhruinen armeijan maastonvihreä olkalaukku kun etsii vertaistaan. Hihnaan joku oli kiinnittänyt nimikyltin: Drea Michigan. Pikainen vilkaisu kertoi kaiken olevan tallella: pieni kiikari, digikamera, Sveitsin armeijan linkkuveitsi ja vaatteet. Nostaessaan laukun olalleen hänen kätensä kuitenkin osui kaulassa olevaan pantaan. Kummastuneena hän etsi lukkoa, hakasta, mitään jolla vieraan esineen saisi pois. Mutta mitään ei löytynyt, mahdoton tehtävä.
Katse kohosi jälleen maasta ympäröivään maailmaan. Aiemmin huomaamatta jääneen talon luona näytti seisoskelen ihmisiä. Ja oliko tuo koulun kello? Ei sitäkään näköjään pakoon päässyt, seurasi vaikka maailman ääriin. Drea kohensi lasejaan hieman ja ääneti luki kirjoituksen betonista. Mitä tuokin oli muka tarkoittavinaan, varokaa puoltapäivää? Vuorovesi tai lämpötila ei sitä ainakaan aiheuttanut, vaikka merta kauempana selväti olikin. Kello kuitenkin oli jo selvästi yli vaaran hetken.
Päätään pudistaen tyttö palasi ajatuksistaan takaisin saarelle. Edessä oli kuitenkin aikuisia ja yleensä he osasivat ottaa asiat haltuunsa. Hän kipaisi juoksuun tennareisden iskeytyessä kumiseen maahan. Tenniskentät, pah. Tälläkin alueella voisi olla vapaata metsää ja tilaa linnunpesille... Jalat kuljettivät hänet nopeasti talon juurelle muiden luo.
”Anteeksi, sattuuko kukaan tietämään missä me... hyi.” Drean silmät olivat osuneet maassa makaavaan ruumiiseen. Tapansa mukaan hän yritti pitää itsensä rauhallisena ja tyynenä, kohtauksen saaminen ei auttanut tilannetta yhtään minnekkään. ”Mitä”, hän aloitti ääni vapisten, keräsi itsensä ja varmemmin jatkoi. ”Mitä hänelle tapahtui?” Halu tietää karmiva totuus ylitti ajatukset olinpaikasta ja poi pääsystä hetkellisesti.
//Kuoleman pitäisi onnistua itse. Potki sitten.//
|
|
|
Post by Nayran Kiinasta on Mar 11, 2009 17:25:40 GMT 3
(( Terveisiä täältä Kiinasta! o7 Löysin läppärin, hih. Olin itsekin ilmoittautunut tähän peliin, enkä nyt muista ilmoitinko jo teillekin tarkemmin tästä matkastani, mutta joka tapauksessa. En pääse alkutilanteeseen mukaan, palailen täältä siinä maanantain tiistain paikkeilla. Jos olisi mahdollista saada jotain pientä tiivistelmää sitten, jos on kamalan pitkälle päästy? En ole vielä hahmojanikaan oikein ehtinyt miettiä. ))
|
|
|
Post by Nayran on Mar 17, 2009 19:06:10 GMT 3
(( No niin, täällä taas.. Ja kysyisin nyt sitten, että kannattaako minun vaivautua lähtemään tähän edelleen mukaan, vai onko tämä jo nyt näin alkuvaiheessa tuomittu kuolemaan? o.o ))
|
|
|
Post by nerbella on Mar 18, 2009 9:59:47 GMT 3
Hetken aikaa siskokset vain katsoivat toisiinsa, kuin käyden sanatonta keskustelua. Tarpeeksi pitkä aika yhdessä mahdollisti tuon sanattoman kommunikoinnin liki aukottomasti, eihän sillä toki ihmeitä tehty, mutta se riitti. Michin käsi oli kiertyneenä sisaren lanteen ympärille, vaikkakin Yu vaikuttikin jo vahvasti siltä, että kykenisi seisomaan omillakin jaloillaan. ”Hauska tutustua, vaikka tällaisen tilanteen edessä fraasi kuulostaakin pikemminkin typerältä” Mich sitten totesi rauhallisella äänellä, surumielisen hymyntapaisen kaartuessa huulille. Siskokset kuuntelviat hiljaa, Michie tunsi kuinka Yu puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin – sisko ei koskaan ollut pitänyt mistään selittämättömästä.
”Rannikolle, niinpä niin..” Michie tuhahti enemmänkin itsekseen kuin muille, saaden Yurikan sivusilmällä vilkaisemaan siskoaan, jonka silmät tuntuivat sumentuneen – merkki siitä, että tuo oli syventynyt omaan maailmaansa ajattelemaan, joten Yu otti puhevastuun. Pari – kuulosti hassulta Yun mielestä, mutta normaalisti niin herkässä oleva hymy ei kaartunut huulille, vaan ääni oli tietyllä tapaa hauraan oloinen, särkyvä. ”Olet oikeassa, joten tekin lienette siinä bussissa olleet?” Kysymys oli liki retorinen, ei siihen kaivattu vastausta, mutta se tuntui jotenkin helpottvalta puhua. Hiljaisuus sai kaiken tuntumaan entistä vieraammalta ja pelottavalta. Hiljaisuus oli se, joka tappoi.
Kesti jonkin aikaa ennen kuin Michie palasi takaisin nykyhetkeen ajatuksiensa parista. Katse kohosi ylös, eikä kasvoilla näkynyt merkkiäkään siitä, mitä tuo oli ajatuksissaan käynyt läpi vielä hetki sitten. Bradiksi kutsutun miehen viitatessa kohti rakennusta, kääntyi Mich Yun puoleen, laskien kätensä hetkeksi tuon olkapäille. ”Minä käyn katsomassa, odota tässä” Ilman sen suurempia sananvaihtoja käännägti Michie ympäri ja lähti astelemaan kohti rakennuksen ovea Bradin perässä. Samaan aikaan ajatukset juoksivat siellä sun täällä – vanhemmissa, ystävissä. Mitkä olivatkaan viimeiset sanat mitä tuo oli noille sanonut? Mitä tahansa ne olivat, mikään ei tuntunut nyt enää hyvältä. Olisi ollut vielä niin paljon kerrottavaa.
Kauaan ei Yurika ehtinyt siskonsa perään tähystellä, kun paikalle pöllähti jälleen uusi ihminen tenniskentän suunnalta. Tyttö näytti hieman nuoremmalta kuin hän itse, mutta toisaalta kukapa sitä olisi arvioimaan. ”Hän löysi ainoan keinon pois täältä” Ääni oli Yulle itselleenkin vieras, jotenkin kylmä ja armahtamaton. Se lausui ympärillä hiljaisena painostavan totuuden ääneen, teki siitä tavallaan lopullista.
|
|
|
Post by Nayran on Mar 18, 2009 23:14:50 GMT 3
(( Noo.. Katsotaan, jos tästä mitään tulee. Kuolemat kirjoitan mieluummin itse. ))
Pitkät, olkapäiden yli menevät poninhännällä olevat hiukset lepäsivät tenniskentän kuumankostealla tenniskentän pinnalla. Aurinko oli lämmittänyt niitä jo kauan, miehen yhä nukkuessa. Mustat ohuet silmälasit heijastivat tätä samaista paistetta varsin hyvin. Ihoa ne pyrkivät jo hyvää vauhtia tekemään punaiseksi; mies oli herkkä auringonpaisteelle, hän ei viettänyt paljoa aikaa ulkona. Siksi ihon luontainen väri pyrkikin olemaan hyvin vaalea, kalpea. Silmät sen sijaan olivat tummat kuten hiuksetkin, hieman kellertävänsävyiset.
Hiljalleen mies alkoi heräillä, avaten vähitellen silmiään. Hämmentyneenä täysin pinnasta sekä paikasta jolla/jossa makasi, yritti hän kuitenkin analysoida hieman ympäristöään. Niinpä mies nousi istumaan, käsiensä varaan, katsoen ympärilleen. Nyt oltiin selvästikin subtrooppisella lämpövyöhykkeellä, kosteudesta sun muusta päätellen saattoi olla, että paikka sijaitsi päiväntasaajan pohjoispuolella. Ja että se oli saari. Kirjaviisaana mies kävi läpi vaihtoehtoja, mistä tässä nyt voisi oikein olla kyse. Hän ei kuitenkaan saanut päähänsä - kumma kyllä - yhtäkään sellaista.
Mies nousi heiveröisesti seisomaan, pitkään paikallaan oltuaan häntä tapasi aina pyörryttää liikkumisen yhteydessä sen jälkeen. Mies koetti muistaa, mitä aiemmin oli tapahtunut ja kuinka hän ylipäätänsä oli joutunut tänne, mutta mieli tuntui olevan jotenkin sumentunut. Paikallistaessaan laukkukasan, kuten jo moni muukin ennen häntä, asteli mies sen luokse uskoen löytävänsä sieltä omankin säkkinsä täynnä kirjoja ja sen sellaista. Siinähän se; oliivinvihreä, melko suuri olkalaukku, johon näytti joku kiinnittäneen nimilapunkin. Charles Woodhill. Kotoisin Englannista.
Nostettuaan laukun olalleen, Charlesiksi osoittautunut mies vilkuili ympärilleen, paikantaen totta kai myös nämä muut kentällä makaavat, koulun kellon, tekstin ja ruumiin. Nähtyään elämänsä aikana kaikenlaista, Charles ei reagoinut kuolleeseen sen kummemmin kauhulla kuin järkytykselläkään. Reaktio oli pikemminkin utelias, ja se laittoi hänet miettimään - näitä nimenomaisia mietiskelysessioita herralla kun tuppasi olemaan useampia päivän aikana.
Mies raahautui laukkunsa kanssa tutkimaan ruumista, huomaten veren seassa omituisia pieniä sirpaleita metallia. Hajamielinen kun oli, Charles tajusi vasta nyt tämän omituisen kylmän tunteen kaulallaan ja kokeili sitä. Kaulapanta. 'Varokaa puoltapäivää'. Vilkaistuaan vielä kerran noin kahtakymmentä vaille yhtä näyttävään kelloon, kaikki valkeni miehelle hyvinkin selvästi. Hän oli mielestään jopa jossain törmännyt tällaiseen vastaavaan sairaaseen leikkiin, kirjallisuuden parissa tarkemmin ottaen. Varsin tuttu ilmiö ahdistavan kauhukirjallisuuden saralla. Mielenkiintoista itse asiassa ottaa osaa johonkin tällaiseen - ellei se sitten sattunut olemaan vain pelkkää päiväunta, bussimatkalla rannikolle. Ai niin, tosiaan. Bussimatka rannikolle..
Charles käänsi katseensa 50 metrin päässä sijaitsevaan harmaaseen rakennukseen, kuullessaan sieltä suhtkoht kaukaisia ääniä. Joku muukin oli siis jo herännyt? Hmm.
(( Ensimmäinen hahmoni. Toinen tulee mukaan piakkoin. ))
|
|
|
Post by shote on Mar 19, 2009 21:49:02 GMT 3
"Oh..." Drea ei saanut enempää suustaan, ääni tuntui kuolevan asian iskiessä tajuntaan. Jos tuo panta oli räjähtänyt, mikä esti hänen tekemästä samoin. Vastaus ei tilannetta rauhoittanut, muut olivat ilmeisesti yhtä eksyksillä ja pihalla kuin hänkin. Mutta miksi ihmeessä heidät olisi tänne raahattu? Vasta toisen naisen vilauttaessa pantaansa hän huomasi toistenkin kantavan samanlaisia. Yhteinen kohtalo ja muuta runollista luvassa siis. Tuskinpa kukaan sentään sattui metallityökalujakaan mukana kantamaan. "Noudatamme siis samaa muotia, voi kuinka ihanaa", hän sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä ja huomaamattaan nyppi pantaansa kuin tottumaton koira konsanaan.
"Drea Michigan, unohtakaa sukunimi", Drea huomautti kuin ohimennen vastauksena toisen esittelyyn. Mitäpä nimistä, ne olivat toisarvoisia ja hän kuitenkin unohti ne pian. Hädin tuskin hän ehti kertoa nimensä, kun kuuli miehen äänen ja yritti nopeasti löytää äänen lähteen. Hän kuitenkin vaikutti olevan täysin vaaraton. Automaattisesti, sen kummemmin ajattelematta hän nyökkäsi Jacille ikään kuin vastaukseksi tämän jo hölkätessä tiehensä. Hän ja mies näyttivät tuntevan toisensa jo entuudestaan. Pari, kenties?
Ajatuksissaan Drea puhdisti lasiensa linssit paidanhelmaansa ja asetti ne huolellisesti takaisin nenälleen. Prosessi oli kuin pakkomielle, hän toisti sen aina tarvitessaan aikaa järjestää ajatuksensa. He siis olivat saarella, ilmeisesti vailla poissa pääsyä, yllään pannat, jotka saattoivat räjähtää ikävin seurauksin. Lisäksi hän olisi voinut vaikka vannoa nähneensä paikalla olevat muut ihmiset ennenkin jossain.
Kevyesti säpsähtäen Drea muisti, ettei ollut yksin. Toinenkin tyttö oli yhä paikalla, kenties hän voisi auttaa viimeisen ongelman selvittelyssä. Tyytyväisinä mietintäänsä tyttö kääntyi kohti kohtalotoveriaan. "Kuule, olemmeko kenties tavanneet ennenkin? Ihmismuistini ei ole parhaasta päästä, mutta vaikutat etäisesti tutulta jostain." Kyllä tämä vyyhti tästä vielä selviäisi, olihan hän aina ennenkin päässyt elossa kotiin.
|
|
|
Post by nerbella on Mar 23, 2009 17:36:52 GMT 3
Taas yksi lisä nimien listaan, jotka täytyisi yrittää muistaa. Yurika vaihteli painoa jalalta toiselle hermostuneen oloisena ja tuon esittäytyminen kuulosti tietyllä tapaa kaukaiselta. ”Yurika.. tai Yu, niin on parempi.. ja Michie tuolla jossain ..talossa” Nimiä, niinpä niin. Nimi jonka kantajaa ei välttämättömästi enää olisi vuorokauden kuluttua. Ajatus oli puistattava. Tilanne tuntui painostavalta ja ilma alkoi yhtäkkisesti tuntua liian kostealta ja kuumalta hengittää. Ahdisti, eikä tunne helpottanut millään. Se loppuisi vasta kun… niinpä niin. Yu ei halunnut ajatella tuota ajatusta loppuun asti, sillä se sai rauhattomat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää ja tytön kietomaan kätensä suojelevan oloisena ympärilleen. Kylmäsi sisältä ja kysymykset pyörivät mielessä rauhattomina. Miksi juuri he? Ja mihin ihmeeseen Michkin oli jäänyt?
Sisarensa huolen tietäen Michie yritti nopeuttaa ajattelutyötään. Tummat silmät tuijottivat seinällä olevaa karttaa, kulmat olivat kurtistuneet miettiväiseen ilmeeseen. Muuten kasvot vaikuttivat tyhjiltä, siltä kuin tyttö ei olisi kuullut mitään siitä mitä ympärillä tapahtui. Lopulta katse kuitenkin irtosi kartasta – sen kuva tosin oli jäänyt Michien mieleen kirkkaana ja harvinaisen selkeänä – ja kääntyi tutkailemaan muuta ympäristöä. Talosta ei paljoakaan lisävihjeitä irronnut, joten tyttö huokasi hiljaa. Liian hyvin suunniteltu tämä kaikki, aivan liian hyvin, jostakin olisi vielä pakko löytyä joku aukko.
Yun katse oli karannut jälleen kerran tenniskentän suuntaan – sitä ei kai voinut jättää huomiotta noiden kaikkien maassa makaavien ihmisten vuoksi. Aivan kuin joku olisi liikahtanut, noussut istumaan.. Mutta asia ei varmistunut Yulle täysin äänen vaatiessa tuon kääntämään katseensa takaisin kohti toista tyttöä – Drea, se nimi pitäisi yrittää muistaa.. - tuon esittämän kysymyksen myötä. ”Bussissa rannikolle vähintäänkin..” Vastaus tuli liki automaattisesti, ajattelematta sen kummemmin. Ajatukset ajelehtivat edelleen jossakin hieman kauempana. Teki mieli vilkaista uudestaan tenniskentän suuntaan, varmistua siitä, oliko tosiaan joku taaskin herännyt.. ”En muista siitä matkasta mitään.. pääsimmekö me koskaan mihinkään?”
|
|
|
Post by Nayran on Mar 23, 2009 20:43:12 GMT 3
Otettuaan lasitkin silmiltään, putsattuaan niitä ja katsottuaan prosessin jälkeen tarkemmin taloa kohti, hän erotti kaksi luultavasti naispuolista henkilöä seisomasta oven ulkopuolelta. Yksi oli varsin hemaiseva (Charlesin mielestä; häntä oli aina pidetty vähän omaperäisenä makuasioiden suhteen) silmälasipäinen tyttö, sekä toinen, myöskin tummahiuksinen nuori nainen. Pitäisikö mennä luokse? Ei, ei hän uskaltanut. Charles oli ujo, ujo pikkuinen. Ehkä olisi parasta istuutua alas, mahdollisesti vähän kauemmas täynnä ihmisiä olevalta tenniskentältä, kaiva suuret sekä pölyiset kultarakkaat laukusta ja alkaa tutkia niitä. Tällekin ilmiölle olisi varmasti jokin selitys.
Charles havahtui vilkaisten tenniskentän nurkkaan; siellä makoileva 'otus', ainakin ihmiseksi, vääntelehti omituisesti, aivan kuin se olisi epileptisen kohtauksen vallassa. Mies kohautti olkiaan päättäen olla puuttumatta asiaan sen kummemmin, hänellä oli jo valmiina teoria, ettei mikään täällä ollut turvallista. Eivät edes ihmiset hänen ympärillään, vaikka Charles yrittäisikin turvautua heihin, ainakin jossain vaiheessa.
Vilkaistuaan vielä kerran kelloa, hän lähti astelemaan laukkuineen ulos tenniskentältä, pysähtyen kuitenkin jonkin matkan päässä. Charles jäi miettimään, pitäisikö hänen nyt todellakin irtautua ja eristäytyä kaikesta, kuten aina, vai kerrankin.. Edes kerran.. Yrittää olla, eh, jotain sosiaaliseen suuntaan?
|
|
|
Post by Themily on Mar 23, 2009 21:30:01 GMT 3
Kei tunsi kuuman auringon porottavan naamaansa. Se inhottavan lämmin, suorastaan kuuma tunne oli ensimmäisiä tuntemuksia, jotka poika tunsi herätessään hiljalleen. Hieman poika raotti silmiään ja veti ilmaa terävästi keuhkoihinsa sulkien silmänsä sitten uudelleen. Tämä ei ollut hänen kotinsa, eikä mikään muukaan tuttu paikka hänelle. Missä hän oikein oli? Miten hän oli joutunut tänne? Ensimmäiset kysymykset nousivat hänen mieleensä. Oliko Yuna täällä? Poika raotti silmiään uudelleen ja etsi hetken katseellaan tyttöä, mutta ei löytänyt tätä kaikkien tenniskentällä makaavien joukosta. Poika sulki silmänsä jälleen, kun aurinko häikäisi suoraan hänen silmiinsä. Kauaa pojan ei kumminkaan tarvinnut odottaa vastausta edelliseen kysymykseensä.
Yuna alkoi herätä myös. Tytön silmät olivat edelleen kiinni, mutta tyttö oli jo hereillä. Hän vetäisi raitista ilmaa keuhkoihinsa ja säpsähti kun ei haistanut mitään tuttua. Ei kodin hajua, ei kaupungissa olevien autojen pakokaasun hajua, ei mitään tuttua. Siinä samassa tyttö räväytti silmänsä auki nousten lujaa istuun. Äkkinäinen liike sai hetkeksi tytölle pyörryttävän olon, ei kauhean, mutta kumminkin. Tyttö silmäili hätääntyneenä ympäristöä. Missä hän oli? Miten hän tänne oli tullut? Mitä oli tapahtunut? MISSÄ Kei oli?! Yunan katse haravoi ympäristöä ja tavoittikin pian etsimänsä. Poika makasi kauempana hänestä. Tyttö nousi varovasti ylös ja lähti käveleen poikaa kohti. '' Kei, Oletko hereillä? '' tyttö sanoi tultuaan pojan luo. Tyttö laskeutui pojan vierelle polvillensa ravistaen tätä. '' Missä me olemme?''
Kei avasi silmänsä nostaen katseensa Yunaan. Tyttö siis oli myös täällä. '' En tiedä, sitä minäkin olen ihmetellyt.'' poika vastasi tytön kysymykseen nousten ylös. Poika silmäili taas ympäristöä ja huomasi porukkaa kauempana jonkun rakennuksen luota. '' Teitäisivätkö he mitään asiasta?'' poika kysäisi kuin ohi mennen noustessaan ylös. Yuna siirsi katseensa porukkaan jonka poika oli huomannut. Tyttö ei ollutkaan huomannut näitä. '' Mennään kysymään.'' tyttö vastasi pojalle ja nousi ylös. '' Tule, mennään.'' Tyttö sanoi vielä pojalle ennen kuin lähti juoksemaan porukkaa kohti. Päästyään lähemmäs toisia, tytön katse siirtyi maahan ja tavoitti ruumiin. Samassa tyttö tunsi sekoavansa askelissaan ja lensi maahan.
'' Yuna!.'' Kuului Kein ääni kauempaa tämän tullessa maahan kaatuneen tytön luo. '' Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?'' Poika kysyi ja nosti katseensa muita kohti huomaten myös ruumiin, kumminkaan sen enempiä siitä kauhistuen.
//Yunan ja Kein tiedot löytyvät hahmoista. //
|
|
|
Post by shote on Mar 24, 2009 17:14:45 GMT 3
Lempinimet todella olivat käytännöllisiä. Noin lyhyen nimen Drea saattaisi kerrankin muistaa. Mutta kuka oli tämä Michie, kaveri, sisko vai kenties joku aivan muu? Se varmasti selviäisi aikanaan.
"Bussi rannikolle...? Aivan, se se oli!" Drea hymyili aurinkoisesti. Selvä, askeleen lähempänä selvyyttä. "En kyllä itsekään muista muuta, kuin että ne penkit olivat mahdottoman mukavat." Päätään pudistellen hän vastasi tytön kysymykseen ja jätti tämän takaisin ajatuksiinsa.
Kentällä vaikutti liikkuvan joitakuita, tai ainakin joku. Lisää porukkaa oli siis palaamassa unen maailmasta kylmään todellisuuteen. Raukat. Suuremmin ei Drea heihin reagoinut, eivätköhän he tajua paikalle ilmestyä, jos ovat ilmestyäkseen. Ehkä ruumis kannattaisi kuitenkin haudata tai polttaa, ennen kuin paikalle ilmestyisi mitään. Haaskaeläimiä tässä nyt viimeiseksi kaivattaisi.
"Hei, Yu", Drea aloitti tunustellen. Ei kai hänellä nyt niin huono nimimuisti ole. "Luuletko, että joku saisi siirrettyä ruumin tuosta jonnekin? En tiedä tämän paikan eliöyhteisöstä mitään, enkä halua oppia kantapään kautta. Tuossa vain on aika paljon verta, se haisee pitkälle." Yksin hän ei ikinä saisi hommaa hoidettua, mutta kai täällä joku uskaltaa tuohonkin koskea.
Pian kuitenkin kuului lähestyviä askeleita ja tömähdys. Drea kääntyi takaisin tenniskenttää kohti ja huomasi suunnilleen ikäistään nuorta, pojan ja tytön. Hieman hän hämmentyi pojan hiuksista, väri oli erikoinen. "Hoi, kaikki kunnossa?" Hän huikkasi toisille. Täältä olisi melko ikävä ruveta lääkäriä kaivamaan, mikäli jotain murtuu.
|
|
amutofan
Member
Jos rakastaa ei saa unohtaa, jos unohtaa ei saa rakastaa
Posts: 160
|
Post by amutofan on Mar 26, 2009 17:37:23 GMT 3
Kylmä tunne kaulalla, jokin kylmä painoi kaulaan, jokin metallinen ja kylmä. Mikä se oli? Jokin lämmitti kasvoja inhottavasti. Valo tuli suoraan silmiin ja sai hahmon heräilemään. Susan raotti silmiään. Aurinko paistoi korkealla taivaalla ja sen säteet tulivat suoraan silmiin häikäisten. Tyttö kohottautui hetken päästä istualleen katsellen unen pöpperöisenä ympärilleen. Missä hän oli? Miten hän tänne jouti? Oliko hän itse tullut tänne? Hän ei muistanut mitään. Mitä hän edes oli tekemässä ennen nukahtamistaan? Tyttö huomasi kohta olevansa jollain tenniskentällä, jossa oli muitakin ihmisiä. Keitä nuokin olivat? Ajatukset pyörivät tytön päässä tämän etsiessä katseellaan erästä. Missä hän oli? Aina hukassa. Kylmä tunne muistutti kaulalla ja sai tytön huomion kääntyyn siihen. Käsi nousi varovasti tutkimaan outoa esinettä kaulalle. Mikä se oli? Susan nousi seisaalleen tähyillen pois päin kentältä. Tuolla oli joitain ihmisiä. Jos heiltä voisi kysyä. Mitä he ylipäänsä tekivät tuolla? Tyttö otti askeleen eteenpäin ja meinasi kaatua jalkojen meinatessa luistaa alta.
Miksi hänellä oli rullaluistimet jalassa? Susan hymähti. Ne olivat hänen lempi rullaluistimet. Hän piti rullaluistelusta, se oli kivaa. Kaiken lisäksi hän oli hieman ylienerginen ja joskus saattoi olla ''vaaraksi'' muille, sillä saattoi joskus törmätä johonkin keskittyessään muuhun. Jaksamatta ottaa luistimia jalasta pois tyttö lähti rullaluisteleen muita kohti. Susanin katse kohtasi maassa olevan ruumiin, mutta hän ei järkyttynyt. Oli hän niitä nähnyt jo jonkin verran. '' Hei. Mitä hänelle on tapahtunut?'' Tyttö huusi jo kauempaa tullessaan muita kohti.
Nyt joku muukin alkoi heräillä kentällä. Heräilijä oli nuorehko, noin 19 vuotias poika Darin. Poika avasi silmänsä hiljalleen jääden hetkeksi tuijottamaan taivasta, ennen kuin poika kömpi istualleen hieroen hölmistyneen oloisena takaraivoaan. Mikä tämä paikka oikein oli? Poika käänsi katsettaan vasemmalle ja sitten oikealle nousten ylös. Tuolla. Tuolla Susan oli. Poika lähti astelemaan tyttöä ja muita kohti.
//Hahmojen tiedot tulevat myöhemmin//
|
|
|
Post by Nayran on Mar 26, 2009 22:15:35 GMT 3
(( Raininglake, ajattelin kyllä, että se hieman psykomman puoleinen hahmoni makailisi vielä täydessä unessa jossain kentän nurkkatienoilla. Mainitsinhan siitä kai aiemmin, etten ihan vielä ota sitä mukaan? Nukkukoot rauhassa, vielä kun voi. ))
|
|
|
Post by Themily on Mar 27, 2009 0:18:04 GMT 3
Yuna tuijotti ruumista hieman säikähtäneen oloisena. '' O-olen ihan kunnossa. Säikähdin vain hieman, ei mitään muuta.'' tyttö sanoi. Yhtäkkiä kylmä tunne kaulalla sai tytön nostamaan kätensä kaulalleen ja hämmentymään. Tyttö ei ollut aiemmin huomannut sitä. Hänellä oli pyörinyt niin monet kysymykset pässä. '' Mikä tämä on?'' tyttö kysäisi hiljaa tarkoittaien pantaansa. Hän huomasi myös että muutkin omistivat sellaisen. Mitä tämä nyt oikein oli? Jotain pilaa. Kuolisivatko he myös kuten tuo? Ei, hän ei tahtonut kuolla, ei vielä. Hänellä oli niin paljon tehtävää vielä. Hetken päästä Yuna kuuli lähestyviä ääniä takaansa ja käänsi katseensa äänten suuntaan. Paikalle tuli uusi likka ja myöhemmin poika tytön perässä.
Kei nosti kätensä myös kaulalleen Yunan kysyessä pannasta. Hän oli jo huomannut sen aiemmin, mutta ei ollut silloin kiinnittänyt siihen niin huomiota. Se oli jonkinlainen laite varmaan, tai jokin muu vastaava. Hetken tutkittuaan sitä poika ojensi kätensä Yunalle auttaen tämän pystyyn. '' Olen Kei Kozuki.'' Poika esitteli itsensä lyhyesti. '' Minä olen Yuna Takashi.''
|
|
|
Post by shote on Mar 28, 2009 1:11:31 GMT 3
Kaatunut tyttö vaikutti olevan kunnossa, ainoastaan järkyttynyt. Ja tuo paikalle ilmestynyt poika näytti hoitavat pipien puhaltelun melko mallikkaasti. Ei siis syytä paniikkikohtaukseen tai mitään. Se toikin ajatukset takaisin maassa makaavaan ruumiiseen. Ensimmäiset kärpäset olivat jo löytäneet tiensä sen luokse, eikä ihme: löyhkäsihän se selkeästi vereltä. Lopulta me muutkin näytämme tuolta, Drea mietiskeli hajonneita pannan palasia katseellaan tutkien.
Ajatuksistaan hänet havahdutti uusi ääni, ilmeisesti tyttö. Drea kääntyi kohti tulijaa ja oli jo nyökätä tervehdykseksi, kunnes huomasi tämän jalkineet. Keveysti hän rypisti otsaansa hämmentyneenä: rullaluistimet tällaisessa paikassa. Tyttörukka. "Kaulapanta vaikuttaisi posahtaneen." Synkästi kohti sirpaleita nyökäten hän vastasi tytön kysymykseen. "Sinulla vaikuttaisi olevan samanlainen, tervetuloa kerhoon. Drea." Hän vielä esitteli itsensä hetken mielijohteesta. Kaipa nimistä voisi vielä hyötyäkin olla jonain päivänä.
Talon suunnasta kuului jälleen ääniä. Jac ja hänelle aiemmin huudellut mies astuivat ulos kera mustan läjän. Heidän lähestyessään se tarkentui kasaksi muovipusseja. Drea avasi jo suunsa kysyäkseen talon sisustasta, ennen kuin huomasi naisen kireän ilmeen.
Surullisena hän seurasi parin toimia. Oikeassahan he olivat, samaa oli hänkin ajatelut aiemmin. Silti olo oli jotenkin omituinen kuuman ilman voimistaman veren hajun täyttäessä sieraimet. Hän nosti katseensa siniselle taivaalle, yläpuolella purjehti vain pieni pumpulimainen pilvenhattara kuin suoraan kuvakirjasta. Normaalisti päivä olisi ollut kaunis hautajaisille, arku ei tarvitsi laskea veden täyttämään hautaan. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään samaa, kuin normaaleissa hautajaisissa. Silmäkulmastaan hän seurasi, kuinka ruumis nousi ja lähti liikkumaan kohti taloa.
Hitaasti Drea laski katseensa, kohensi laukkuaan ja juoksi perään. Saavutettuaan pienen saattueen hän hidasti tahtinsa ja pysytteli visusti askeleen päässä ruumista, kuin vieraat hautajaisissa. Kenties hän voisi vielä tehdä itsensä hyödylliseksi.
|
|