dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Mar 3, 2009 20:27:21 GMT 3
Ohuet, kultaiset säteet tunkeutuivat harmahtavan, sadetta enteilevän pilviharson välistä. Ilma oli vähäisen valon takia hiukan masentava, mutta se ei juurikaan häirinnyt hetkeksi pysähtynyttä haltianeitokaista. Kevyt tuulenvire puhalsi naisen vaaleille kasvoille saaden silkkiset hiukset heilahtamaan kasvojen eteen. Silme hymähti ja sipaisi mustat hiukset takaisin lepäämään selkää vasten. Haltia nojasi taaksepäin kivellä, johon oli jäänyt levähtämään hetkeksi. Hän oli ollut liikkeessä koko päivän, muttei ollut varsinaisesti väsynyt. Tuntui kuitenkin mukavalta pysähtyä hetkeksi ja vain tarkkailla rauhassa, mitä ympärillä tapahtui. Haltia kohotti katseensa pilvien peittämälle taivaalle tuntiessaan sadepisaran viileän kosketuksen poskellaan. Kyseessä olisi vain pieni kuuro, kokemuksensa ansiosta Silmen oli se helppo päätellä, joten hänellä ei olisi kerrassaan minkäänlaista kiirettä pois. Yönsiniset silmät laskeutuivat hiukan ja tarkkailivat nyt harmaan taivaan sijasta itse vuoristoa. Hän itse oli toistaiseksi melko loivalla vuoristorinteellä, mutta myöhemmin edessä olisi jyrkempi osio. Haltia hymähti toistamiseen, hän oli ollut vuosikymmeniä käymättä vuoristoissa. Viimeksi hän oli ollut siellä Arasin kanssa... Aras... rakkaan adoptioisänsä muisteleminen sai yhtä aikaa sekä pienen hymynkaaren Silmen siroille kasvoille, että tämän silmät hiukan kosteaksi. Aras oli tuonut haltian tänne hänen täyttäessään 20, eikä kaksikko sen jälkeen koskaan palannut. Puolihaltia oli silloin kertonut tyttärelleen tavanneen parhaan ystävänsä tällä samaisella vuoristolla. Kukakohan tämä oli? Miksei Silme ollut koskaan tavannut tätä? Oliko tämä kenties kuollut? Silme huokaisi, jälleen liuta kysymyksiä, joihin hän tuskin koskaan saisi vastausta. Oli paljon sellaista, jota hänen olisi pitänyt kysyä tai kertoa, mutta nyt... No, nyt ei auttanut kuin yrittää haudata kaikki polttavat kysymykset ja sanat, niitä hän ei tulisi koskaan sanomaan ääneen. Ei ainakaan tässä elämässä.
Haltia nousi seisomaan ja nosti kiven vieressä olevan nahkarepun selkäänsä. Kotka lensi komeasti kirkuen hänen päänsä yli ja hän nosti nyt jälleen hymyilevät kasvonsa uljaaseen lintuun. Kotka ei kuitenkaan katsonut haltiaan, vaan lensi vauhtiaan hidastamatta kohti taivaanrantaa. "Linnut, jotka lentävät vapaana... Ne näyttävät aina niin onnellisilta." Silmen sanoi hiljaa hymyillen.
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 4, 2009 20:05:18 GMT 3
Kevyt sade huuhteli hänen kasvojaan, kun hän siinä istui ja odotti. Sáfire piti sateesta, muttei siltikään pitänyt. Sateessa oli hyviä puolia. Se kasteli maan ja antoi kukille mahdollisuuden kasvaa purottomilla seuduilla. Se tyhjensi taivasta pilvistä ja virkisti kuuman tai raskaan päivän jälkeen. Mutta silloin ei ollut perhosia. Niitä ihania, kauniita olentoja, jotka lentelivät hennoilla siivillään, ja jota Sáfire jahtasi pakonomaisesti, mutta mielellään. Perhoset eivät kyenneet lentämään sateella, koska niiden hennot siivet eivät kestäneet vettä juurikaan, joka oli varsin harmillista. Hän oli tullut Aqwelinen kanssa vuoristoon, koska hän halusi kokea jälleen sen korkeuden. Sáfire oli aina halunnut lentää, siksi hän omalla tavallaan kadehti perhosia, mutta hän ei siihen kyennyt ja tuskin koskaan tulisi kykenemään. Hänellä kuitenkin oli mahdollisuus kokea korkeus ja se oli useimmille lentokyvyttömille ilmaelementaalisteille hyvin tärkeää. He halusivat olla vapaita niin paljon kuin elämä salli. Moni lentokykyinen olisi mielellään pysynyt ilmassa koko ikänsä, jos väsyminen, nälkä ja jano eivät pakottaisi heitä välillä laskeutumaan. Sáfire kuvitteli usein voivansa lentää, niin kuin nyt, tässä pienessä sateessa vuoren, lähes juurella, kun Aqweline haahuili, ties missä, etsimässä jotain, mitä hän tuskin itsekään tiesi. Ehkä hän vain oli jättänyt Sáfiren yksin vain siksi, että hän saisi välillä edes rauhaa ja vapautta hänen kaitsemisesta. Tai sitten Aqweline vain kaipasi itsekin jonkinmoista vapautta. Täynnä energiaahan hän kuitenkin oli aina.
Vieno huilun ääni rikkoi hiljaisuuden ja Sáfire avasi silmänsä. Tietenkään Aqweline ei enää löytänyt takaisin siihen, mistä oli lähtenyt. Tavanomaista häntä. ”Olen täällä” Sáfire vastasi laiskasti ja väläytti pienen valon kämmenestään merkiksi. Kesti hetken ennen kuin Aqweline hyppeli iloisin askelin metsästä. ”Löysitkö sitä, mitä ikinään etsitkin?” Sáfi kysyi epäilevästi noustessaan kiveltä, jonka päällä oli istunut. ”Tavallaan” Aqweline vastasi ja jatkoi hypähtelevää kävelyään eteenpäin leveä hymy huulillaan. Sáfire tavoitti hänet nopeasti ihmismuodon suoman pituuden ansiosta. ”Kuinka niin tavallaan?” hän kysyi huvittuneena. Aqweline käytti välillä hyvin epämääräisiä määreitä. Sana ’tavallaan’ pystyi tarkoittamaan mitä tahansa ein ja kyllän välillä, eikä sitä koskaan tiennyt mitä, ellei kyseenalaistanut sitä. Sáfire teki niin aina, joka helpotti hänen elämäänsä välillä huomattavasti. ”Siis kyllähän minä sen löysin, mutten raaskinutkaan ottaa sitä” pikkutyttö vastasi selventävästi. Hän oli tottunut Sáfiren kyseenalaistuksiin. ”Niinpä tietenkin. Mitä sinä muuten etsit? Jätit sen kertomatta” Sáfire kysyi ja katsoi Aqwelinea kiinnostuksen pilke silmissä. ”Sammakkoa. Sellaista isoa limaista otusta. Olisin halunnut nähdä naamasi, kun näet sen” tyttö vastasi ja virnisti ilkikurisesti. ”Mikä pakkomielle sinulla on yrittää säikäyttää minut?” Sáfire sanoi hieman korotetulla äänellä. Ja näin matka jatkui ylöspäin, kohti vuoren huippua. He pysähtyisivät vasta kun pimeä tulisi, koska Sáfiren voimavarat eivät olleet niin ehtymättömät, kuin Aqwelinen, varsinkaan näin pilvisenä päivänä.
//Tulin sitten. Ehkä sinun olisi jossain ollut hyvä mainita, että tämä on kutsupeli. Kaikki eivät ehkä olisi tienneet//
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Mar 6, 2009 13:02:37 GMT 3
((Nonni, unohtuhan multa sittenkin jotain^^""" Minä ja mun huono muisti ;D))
Silme havahtui hiukan ajatuksistaan ja katseli ympärilleen. Aivan kuin hän olisi kuullut jotain. Huilumusiikkia? Haltia painoi kulmiaan ja yritti tavoittaa äänen lähteen, kunnes tarkat, yönsiniset silmät havaitsivat pienen valonvälähdyksen vähän matkan päästä. Muita matkalaisia kenties? Jäämättä miettimään asiaa sen enempää, haltia nosti nahkarepun paremmin olalleen ja lähti kulkemaan ylemmäs, kohti vaimeaa puhetta, minkä herkät haltiakorvat kykenivät poimimaan. Kulkiessaan ylöspäin Silme sai huomata olevansa tyytyväinen nahkaiseen tunikaansa ja saappaisiinsa, jotka eivät päästäneet vettä sisään. Tuskin matkaviittakaan ehtisi kunnolla kastua tällaisessa tihkussa. Kyseisen viitan alla oleva miekka kosketti aina vähän väliä nuoren haltian jalkaa hänen hiukan tihentäessään askeliaan yhä korkeammalle ja jyrkemmälle maastolle. Hetken kulkemisen jälkeen Silme saattoi jo huomata kohti huippua kulkevan kaksikon. Siitä olikin aikaa, kun hän oli tavannut muita henkilöitä matkansa varrella, olihan hän jo jonkin aikaa pysynyt poissa kylistä tai muista asutuista seuduista. Haltia hymähti, keskusteluseura tuskin tekisi pahaakaan... "Suilaid."* Silme tervehti lähelle päästyään kohteliaasti omalla pehmeällä kielellään, vaikkei tiennytkään, ymmärtäisivätkö he häntä. Sanan yhteydessä suotu kevyt kumarrus tuskin kuitenkaan antoi epäilyksen sijaa. "Täällä ei kovin usein muita näe." Hän totesi sointuisalla äänellään kuin selventääkseen, ettei haltiakielessä mahdollisesti taitamattomien tarvinnut huolehtia, yleiskieli sujui häneltä kyllä sujuvasti, vaikka siinä vivahtava soljuva aksentti ilmensikin tarkkakorvaisille naisen todellisen kielen. "On aina ilo kohdata muita matkalaisia." Silme vielä jatkoi pieni, pehmeä hymynkare suupielissään.
((*Kohtalias tervehdys Tolkienin haltiakielellä))
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 6, 2009 17:53:15 GMT 3
Sáfire hätkähti, kun joku puhui. Hän luuli aluksi sanaa loitsuksi, mutta koska mitään ei tapahtunut hän rentoutui. Ehkä hän vain oli puhunut omaa kieltään. ”Hee’ei” Aqweline ehätti edelle ja tervehti kohteliaasti omalla lapsenäänellään. Ilmeisesti hän ei ollut hätkähtänyt outoa sanaa, tai ei vain yksinkertaisesti ollut kuullut sitä. ”Hyvää iltaa vain” Sáfirekin vihdoin sai sanottua. ”Olet oikeassa. Harva lähtee yrittämään vuorille” hän jatkoi. Hän kuuli toisen äänessä samantyyppisen aksentin, mitä hänen perheensä, ja nykyäänkin Aqweline välillä, oli käyttänyt puhuessaan tätä yleistä kieltä. Myös hänellä se näkyi välillä varsinkin, kun vaihtoi kielestä toiseen. Aqwell-kieli oli itsessään niin pehmeää, että se mahdollisti sekaannukset.
Sáfire oli aikeissa kommentoida myös toiseen naisen sanomaan lauseeseen, mutta Aqweline ehti ensin. Hän käveli Sáfiren vierestä naisen eteen ja tarkasteli häntä kokomustilla silmillään. Kokoero heidän kahden välillä oli huomattava. ”Oletko sinä haltija tai jokin sellainen?” hän kysyi uteliaana naiselta. ”Aqweline ei noin saa kysyä. Se on epäkohteliasta” Sáfire tiukkaisi Aqwell-kielellä ja tarttui häntä kädestä vetääkseen pikkutytön pois. ”Pyydän anteeksi. Hän ei ole vielä oppinut sitä, kuinka ollaan kohtelias” Sáfire jatkoi tällä kertaa yleiskielellä. Aqweline mulkkaisi häntä vihaisesti. Vai ei hän osannut olla kohtelias. Ei sitä aina voinut muistaa. ”Nimeni on Sáfire*” hän esittäytyi ja kumarsi pienesti, ”Ja hän on…” ”Aqweline von Férline** III” Aqweline täydensi loppuun.
//*Sáfire=Saafire. **Férline=Feerliin. Kursivoidut puheet sitten ovat Aqwell-kieltä, jota en viitsi lähteä kirjoittamaan, koska en vielä tiedä kaikkia sanoja//
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Mar 9, 2009 17:43:13 GMT 3
((Nojaa, en mäkään osaa ku pari juttua haltiaksi ja neki vaan kattomalla nettisanastoja^^""))
Yönsiniset silmät katsoivathiukan alaviistoon toisen kokomustiin. Tytön kysymys sai haltian hymähtämään aavistuksen huvittuneena, samalla tavalla hänkin oli aikanaan kysellyt adoptioisältään asioista, jotka nykyään olivat nuorelle naiselle suorastaan itsestäänselviä. Hän oli jo vastaamassa, kun kaksikosta vanhempi veti nuoremman kädestä kauemmas. Vierasta kieltä ei huomioitu eleillä, vaikka se kieltämättä kutitteli uteliaisuutta. Toisen pahoittelulle Silme vain pudisteli päätään pari kertaa. "Ei se mitään, kysymällä oppii." Hän vain sanoi edelleen hymynkare suupielissä leikitellen. Toisten kahden esitellessä itsensä haltia nyökkäsi kummallekin sitä mukaan, kuin he nimensä sanoivat. "Hauska tavata, minun nimeni on Din Silme, mutta pelkkä Silme riittää." Hän sanoi ja taivutti ylävartaloaan pieneen kumartavaan eleeseen. "Ja kyllä, olen haltia." Hän lisäsi ja iski hymyillen silmää Aqwelinelle. "Oletteko kenties matkalla johonkin tiettyyn päämäärään vai oletteko tekin täällä vain oman tarinanne johdattelemana?" Hän kysyi käyttäen vertauskuvaa, joka oli aikoinaan tarttunut Arasilta nuoreen vaeltajaan.
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 15, 2009 19:36:16 GMT 3
Aqwelinen ilme kirkastui, toisen myöntäessä olevansa haltija. ”Arvasin. Arvasin” hän toisti muutaman kerran ja hyppelehti iloisena Sáfiren ympärillä, joka huokaisi syvään. Ei sitten koskaan voinut oppia käyttäytymään. "Oletteko kenties matkalla johonkin tiettyyn päämäärään vai oletteko tekin täällä vain oman tarinanne johdattelemana?" Silme kysyi heiltä. ”Me ollaan täällä, koska Sáfi haluaa päästä korkealle” Aqweline vastasi nopeammin kuin Sáfire edes ajatteli asiaa. ”Olen osittain sellaista lajia, että tarvitsen välillä paljon avaraa tilaa ympärilleni” Sáfire täsmensi. Aqwelinellekin teki välillä hyvää päästä tilavaan paikkaan, vaikkakaan vuoristo ei ollut siihen tarkoitukseen niitä parhaimpia mahdollisia. ”Entäs te sitten? Usea tarina yhtyy toiseen sattumalta, mutta entäs tällä kertaa?” Sáfire sanoi samaa tyyliä käyttäen. Hän oli iloinen siitä, että oli tällä kertaa ennättänyt ensin, koska ei tiedä, miten suoraan Aqweline olisi asian esittönyt.
//Anteeksi lyhyys//
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Mar 16, 2009 9:18:25 GMT 3
Kaksikkoa katsellessa ei voinut muuta kuin hymyillä, nuorempi vaikutti hyvinkin elämäniloiselta ja pirteältä... Ja vanhemman käyttäytymisestä päätellen oli joskus saanut aikaan jonkinlaisen nolon tilanteen. ”Entäs te sitten? Usea tarina yhtyy toiseen sattumalta, mutta entäs tällä kertaa?” Silme ei voinut olla hymähtämättä kysymykselle. Haltia antoi yönsinisten silmien ensin hiukan kiertää aluetta, ennen kuin kääntyi takaisin Sáfireen. "Muistelemassa edellisiä lukuja." Hän lopulta vastasi. "Olen ollut täällä vain kerran ja se oli isäni kanssa ja jotenkin vain päädyin takaisin vasta nyt." Hän vielä jatkoi ja katsoi hetken Sáfiren olan yli koko ajan jyrkemmäksi muuttuvaa vuorenrinnettä. "Kuinka korkealle tarkalleen ajattelitte?" Niin... jos kaksikolla oli mielessään edelleen jatkaa kiipeämistä, voisi Silme yhtä hyvin liittyä mukaan. Matkaseura ei olisi koskaan pahitteeksi, matkustaisivat he sitten yhdessä pari tuntia tai päivän.
((Ei mitään, aika lyhyt mullekin tuli))
|
|
|
Post by Aqwell on Mar 16, 2009 18:40:19 GMT 3
Sáfire nyökkäsi toisen vastauksille, sattumaa siis tämäkin. ”Olemme matkalla niin korkealle kuin vain pääsee” hän sitten vastasi, ”Tai oikeastaan niin korkealle kuin uskallan Aqwelinen viedä.” Hän käänsi katseensa hetkeksi pikkutyttöön, joka katsoi häntä takaisin viattomalla ilmeellä. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Aqweline itsensä vaikeuksiin saattaisi. Liika energia aiheutti usein tilanteita, jotka eivät olleet niitä parhaimpia terveyden kannalta. ”Silme neiti tulee mukaan, vai mitä Sáfi?” Aqweline kysyi yllättäen ja katsoi Sáfirea anovasti. ”Älä sitä minulta kysy. En voi päättää asioita hänen puolestaan” Sáfire vastasi. Aqweline astui pari askelta eteenpäin. ”Tuletko? Olisi tosi kivaa saada joku vähemmän heikkohermoinen matkakumppani kuin Sáfire” hän sanoi lapsenäänellään ja katsoi Silmeä samalla anovalla ilmeellä kuin Sáfirea äsken. ”En minä ole heikkohermoinen Aqweline. Sinä vain luulet niin” Sáfire sanoi hieman vihaisella äänensävyllä omalla kielellään. ”Mitä ne hysteeriakohtaukset sitten ovat? Aqweline kysyi viekkaasti samaa kieltä käyttäen. Kyllä hän edelleen muisti ne kaikki ajat, jolloin Sáfire oli käyttäytynyt hysteerisesti. Sáfire käänsi katseensa hieman nolostuneena pois. ”Se nyt vain on asia jolle ei voi mitään” hän vastasi ja jätti Aqwell-kielen sikseen.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Mar 22, 2009 21:57:17 GMT 3
Toisen pyyntöön ja anovaan katseeseen Silme vastasi hymyllä ja lyhyellä nyökkäyksellä. "Matkaseura kelpaa aina." Hän vastasi ja kätki aavistuksen huvittuneen hymyn taakse uteliaisuutensa kaksikon sanavaihtoa kohtaan. Taas se sama, vieras kieli, jota haltia tuskin oli koskaan aiemmin kuullut. Se kutkutti kieltämättä uteliaisuutta, mutta pienintäkään kysyvää ääntä tai elettä ei purkautunut naisen kasvoilta. Ehkäpä hän kyselisi myöhemmin... Jos kyselisi. "Joten... jatkammeko?" Silme lpulta kysyi, kuin sivuuttaen kokonaan uteliasuutensa sekä Sáfiren hieman nolon tilanteen. Siro käsi viittoi ylemmäs vuorenrinnettä kohti, jonne parissa tunnissa saattaisi laskeutua tihkun vuoksi sumu. Hajamielisesti haltia tokaisi mielessään, että saattaisi joutua yöpymään vuoristossa, mutta mikä vika siinä edes olisi? Pieni vaihtelu ei olisi koskaan pahitteeksi.
((Tuli aika lyhyt ja huono vastaus, mutta... Ainiin, ja tässä voinkin sanoa, että koulukiireiden takia voi olla, etten ehdi parinkaan viikkoon vastaamaan... :/))
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 9, 2009 14:17:03 GMT 3
Aqweline kääntyi Silmeä kohti. ”Sopii” hän sanoi ja hymyili iloisesti. Kaksikko lähti kävelemään rinnettä ylöspäin haltijaneidon kanssa. Sáfire ei toistaiseksi sanonut mitään, koska Aqweline oli jälleen kerran tuonut esille muutaman hyvin epämiellyttävän asian. Aqweline hyräili kävellessään jotain kummallista melodiaa, jonka hän oli juuri saanut päähänsä. Tyttö hyppelehti kevyin askelin muiden edellä ja kääntyi vähän väliä katsomaan taakseen. ”Kuinka korkealle me aiotaan tänään kiivetä Silme neiti?” Aqweline kysyi pian palattuaan kaksikon tasolle. Sáfire näki heti, että Aqweline nautti naisen seurasta. No ainakin hänellä oli hetki aikaa miettiä omia asioita, kun Aqweline ei koko ajan kysellyt häneltä jotain ja pysyi suht turvallisilla reiteillä.
//Anteeksi kesto ja lyhyyt. Minun pitää tehdä erästä äikän esitelmää ja se vie kaiken ajan.//
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Apr 19, 2009 20:51:04 GMT 3
Jokainen kevyt askel karulla vuoristomaalla toi uuden muistikuvan haltianeidon mieleen. Hän muisti, kuinka Aras oli hymyillyt koko ajan heidän matkatessaan vuoristossa, kunnes oli kysynyt Silmeltä, voisivatko he pitää tauon. Hän muisti, kuinka oli kääntynyt ottoisänsä puoleen leveästi virnistäen ja kysynyt, alkoiko jo ikä painaa puolihaltiaa. Aras oli naurahtanut pehmeästi ja pörröttänyt hänen hiuksiaan isällisesti sanoen, että jaksaisi kyllä kiivetä niin kauan kuin hänkin. Silme hymähti mielessään muistolle. Vielä silloin hän oli ollut pirteä pikkutyttö, joka oli innostunut jokaisesta uudesta kaupungista ja kylästä niin, että oli vetänyt kummeksuvia, mutta useimmiten lämpimiä katseita itseensä magneetin lailla. Nykyään uudet asiat kiinnostivat häntä edelleen, mutta hän osasi ottaa ne tyynemmin vastaan... ja samalla hän joutui ongelmiin paljon harvemmin, kuin ennen. ”Kuinka korkealle me aiotaan tänään kiivetä Silme neiti?” Kysymys tunkeutui muistojen läpi vaimeana, kuin seinän läpi kuultuna, mutta haltia oli kuitenkin ollut ajatuksiin vaipuessaan sen verran tarkkana, että erotti kysymyksen. Hän kääntyi katsomeen Aqwelinea hetkeksi ja kohautti sitten hiukan olkiaan. "Itse ajattelin kavuta sen verran, kun vielä tänään ehtii. Kun aurinko alkaa painua alemmas, on jo viisasta tähyillä suhteellisen turvallista leiripaikkaa, sillä vuoristo on hämärällä vaarallinen. Varsinkin sateen jälkeen, oli se sitten kuuro tai ei." Haltia selitti viitaten kädellään merkitsevästi kohti pilviverhoa, josta kuurosade laskeutui hiukan tiuhemmin, mutta harsomaisen kevyesti, kuin taivas ei osaisi päättää sateen ja sumun väliltä. "Haluaisin tosin kiivetä niin korkealle, kuin hiukankin päivänvaloa riittää, mutta toisaalta en usko, että edes korkealta katsottuna näkymä on ihan raajan murtamisen arvoista." Silme lisäsi kepeästi leveän virneen saattelemana.
((Ei haittaa, ittellänikin on ollut äikän tutkielma vasta vähän aikaa sitten ja nytkin alan olla vasta kunnolla toipunu inspislamasta, joten... No panic, no panic^^))
|
|
|
Post by Aqwell on May 7, 2009 17:38:13 GMT 3
Aqweline nyökkäsi Silmen vastaukselle. "Se voi olla hyvä idea" Sáfire sanoi, "Me jatkamme joskus matkaa myös yötämyöten, mutta vain äärimmäisen harvoin." Aqweline hymyili ja nyökkäsi jälleen. "Meillä on herkemmät silmät, jos Sáfi vain viitsii käyttää niitä" hän sanoi iloisesti ja katsoi hetken Sáfirea, joka käänsi katseensa pois, kuin ei haluaisi myöntää sitä. "Tai sitten se käyttää sitä sen valoenergiaa niin ei tarvitse kulkea pimeässä" Aqweline lisäsi huolettomasti. Sáfire murisi hänelle matalasti " älä kiitos sano liikaa. Tiedät ettei koskaan kannata olla liian luottavainen" hän sanoi Aqwell-kielellä ja katsoi pikkuttyttöä hieman uhkaavasti. Aqwelina vain hymyili takaisin, hän ei pahemmin perustanut Sáfiren säännöistä, koska hän tuppasi viemään asioita liiallisuuksiin. Ei Silme nyt voinut olla vaarallinen, tai sen kenen liekään palveluksessa. Sáfire olisi kyllä huomannut sen, tai niin ainakin Aqweline oletti.
Sáfire katseli laskevaa aurinkoa. Se oli kaunis. Valoa riittäisi vielä vähän aikaa ja sitten Sáfire joutui turvautumaan omiin energiavaroihinsa. Pimeys kuluttaisi ne tosin pian loppuun, siitä hänellä oli liikaakin kokemusta. Sáfire katseli Aqwelinen hilpeää hyppelymäistä kävelyään. Pikkuiselta nyt ei koskaan loppunut energia, varsinkaan silloin kun Sáfire olisi sitä eniten kaivannut. Hän naurahti itsekseen. Pian heidän edessään tuli näkyviin pienimuotoinen tasanne, jossa oli kitukasvuisia puita ja riittävästi tilaa pystyttää jonkinmoinen leiri. "Tämän edemmäs on turha jatkaa. Valoa tuskin riittää seuraavalle sopivalle pysähdyspaikalle" Hän sanoi. Sen lisäksi hän oli huomannut pienehkön tunnelin, johon ainakin hän ja Aqweline toisessa muodossaan mahtuivat, jos tulisi ongelmia. Silmestä tuskin kukaan häntä etsivä oli kiinnostunut, joten naisen pitäisi olla turvassa. Tarpeen vaatiessa he kyllä löytäisivät jonkin keinon puolustaa häntä. Toivottavasti yö jatkuu rauhallisena Sáfire ajatteli.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on May 14, 2009 16:34:25 GMT 3
Haltianeito ei puuttunut millään tavalla kaksikon sananvaihtoon, ei edes silloin, kun pienempi ryhtyi puhumaan valoenergiasta, josta hän ei muistanut koskaan kuulleensa. Vanhemman vieraskieliset sanat kuitenkin kertoivat enemmän kuin tarpeeksi, ettei tämä halunnut haltian kuulevan siitä nytkään yhtään enempää. Silme hymähti itsekseen ja pisti nämä seikat merkille, muttei sanonut mitään, vaan nosti hiukan reppuaan paremmin harteilleen. Vaikka uteliaisuus kutkuttikin vaeltajan sisintä, hän osasi pitää suunsa kiinni ja uteliaat vilkaisut kurissa. Miksi hän kyselisi noilta kahdelta asioista, joita ainakaan vanhempi ei halunnut hänen saavan tietää? Jotkut epäluuloisemmat olisivat saattaneet tulkita moiset seikat uhkaaviksi, mutta Silme kyllä tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mikä antaisi kenellekään syyn vainota häntä. Ainoa arvokas esine hänellä oli vyössä roikkuva maaginen miekka, mutta eipä siitäkään olisi kenellekään muille, kuin hänelle itselleen mitään iloa. Ja jos syystä tai toisesta tappo olisi ollut kaksikolla mielessä, olisi heillä ollut jo useampikin kuin yksi hyvä mahdollisuus sitä yrittää. Eipä siis ollut juurikaan ihme, ettei Silme tuntenut oloaan uhatuksi kiivetessään erikoisen kaksikon kanssa vuoriston rinnettä hämärän hitaasti laskiessa. Vähäinen valo ei häirinnyt häntä, tuskin edes tulisi häiritsemään siinä tapauksessa, jos he eivät löytäisi leiripaikkaa ennen auringonlaskua. Pimeässä eivät haltiankaan silmät näkisi tarkasti, mutta kokenut vaeltaja tiesi, että pystyisi sitä huolimatta liikkumaan vuoristossa tunnustellen askeleensa.
Kolmikon saapuessa sopivalle leiripaikalle, haltia nyökkäsi toisen sanoille ja nousi tasanteelle muutamalla hiukan pidemmällä harppauksella. Hetken hän seisoi paikoillaan katsoen horisontissa pilkottavia ohuita säteitä, jotka vielä itsepintaisesti toivat hämärtyvälle taivaalle kultaiset juovansa. Silme sulki silmänsä tuulen puhaltaessa hänen kasvoihinsa. Vaikka hän oli nähnyt laskevan auringon sadoissa eri paikoissa ja vaikka sama tuuli oli puhaltanut hänen kasvoihinsa joka päivä, kun hän oli elänyt, aina ne muistuttivat hänelle, missä hän oli. Kotonaan.
Hymähtäen haltia avasi silmänsä ja laski selkäreppunsa yhden kitukasvuisen puun juureen. Kevyt, sumua muistuttava tihku oli hetki sitten laantunut kokonaan ja harmaa pilviverho oli jo lähes kokonaan vetäytynyt kauemmas lukuun ottamatta muutamaa yksinäistä repaletta. "Yöllä tuskin tulee satamaan, mutta nuotio kannattaisi silti tehdä", Silme sanoi hypähtäen alas tasanteelta. "En tiedä, kuinka herkät silmänne tarkalleen ovat, mutta jos vain voitte, yrittäkää tekin etsiä jotain poltettavaa, vuoristo on näiltä kohdin sen verran epätasaista, että jonkin verran puuta luulisi säästyneen tihkusateelta", hän jatkoi ja mittaili hetken katseellaan aluetta, joka tosin alkoi pikkuhiljaa hämärtyä hänen silmissään. "Itse en näe ainakaan pimeässä, mutta onneksi olen tottunut", Haltia vielä sanoi hiljaa, vaikka olikin vaikea sanoa, puhuiko hän kahdelle muulle, vain ajatteliko vain ääneen. Sen enempää sanomatta vaeltaja kuitenkin vain heilautti kättään olkansa yli ja lähti astelemaan hiukan kauemmas yrittäen silmillään löytää jotain vielä niin kauan, kuin pystyi.
|
|
|
Post by Aqwell on May 24, 2009 14:05:11 GMT 3
Kaksikko nyökkäsi ja lähti kumpikin eri suuntiin etsimään polttopuita. Sáfire palautti silmänsä niiden oikeaan muotoonsa, eli kokomustiksi Aqwelin silmiksi, jolloin entiminen helpottui heti. Hän etsi vain pieneltä alueelta, koska tiesi, että Aqweline yrittäisi kuitenkin etsiä eniten, jotta saisi Silmen huomion. Sáfire palasi leiripaikalle ja rakensi siihen, kivistä ja niistä vähistä oksista mitä hän oli löytänyt, paikan nuotiolle. Aqweline voisi sytyttää sen, jollei Silmellä ollut mitään tulentekovälineitä. Pian Aqweline saapui kantaen sylin täydeltä oksia, mitkä kuivia, mitkä märkiä, ja laski ne Sáfiren viereen. "Mistä sinä löysit näin paljon?" Sáfire kysyi ihmetellen, koska oli vaikeaa kuvitella, että näiltä karuilta vuoriseuduilta löytyisi juurikaan enempää puita, kuin hän itse oli leiriin tuonut. "Tuolta alhaalta" Aqweline sanoi huohottaen. Sáfire nyökkäsi ja alkoi lastata tytön tuomia puita nuotioon. "Hetkonen nyt. Sanoitko alhaalta? Siis vuoren juurelta?" Sáfire sanoi yhtäkkiä sisäistettyään, mitä Aqweline oli sanonut. Aqweline virnisti istuutuessaan Sáfiren viereen, joka katsoi häntä simät täynnä ihmetystä. "Olisihan se pitänyt arvata" Hän mutisi lopulta ja käänsi päänsä pois. "Sytyttäisitkö tämän" Hän lopulta kysyi Aqwelinelta, joka teki työtä käskettyä. Pienellä, mutta voimakkaalla energianpurkauksella tyttö sai puut syttymään ja kaksikko jäi odottamaan Silmen paluuta.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on May 29, 2009 13:34:23 GMT 3
Vuoristo oli pienen satdekuuron takia liukas ja hämärän vuoksi eteensä ei juurikaan tahtonut nähdä. Silme ei kuitenkaan hermostunut, vaan tunnusteli jokaisen kevyen askeleensa ja luotti vuoriston muotojen ääriviivoihin, jotka hän tarkoilla silmillään vielä erotti. Kun hän oli edennyt muutaman sata metriä, käsiin oli jo tarttunut pieni kimppu kuivia oksia, jotka olivat sateelta säästyneet. Ja kun hämärä alkoi pikkuhiljaa syventyä, ei haltia nähnyt enää mitään syytä jatkaa, joten hän kääntyi takaisin kohti pientä valonkajastusta, joka kieli siitä, että kaksi muuta olivat ilmeisesti saaneet jo nuotion sytytettyä. Päästyään takaisin tasanteelle Silme viskasi löytämistään puista muutaman nuotioon, mutta jätti kuitenkin osan vielä hetkeksi sen viereen. Tehtyään sen, hän asettui istualleen yhteen kitukasvuiseen puuhun nojaten ja rentoutui yhdellä, pitkällä uloshenkäyksellä. Hän tunsi hyvin harvoin uupumusta vaeltaessaan milloin missäkin, usein monta vuorokautta putkeen, mutta silloin tällöin pysähtyessään lepäämään, oli hänen pakko myöntää olevansa väsynyt. Edes kokenein haltiavaeltajakaan ei kestä jatkuvaa vaellusta pysähtymättä. Pienen hiljaisuuden jälkeen Silme kohotti pienestä väsymyksestä laskeutuneen katseensa kahteen muuhun ja päätti avata jonkinlaista keskustelua. "Jos saan tiedustella... Mistä päin tulette?", hän kysäisi ja paransi hiukan istuma-asentoaan. Kysymyksen sävystä näkyi, ettei haltia vaatinut vastausta, vaan kyse oli ystävällisestä tiedustelusta, johon voisi vastata, mikäli halusi. Silme ei koskaan vaatinut muita kertomaan sen enempää, kuin hän itse itsestään.
|
|