|
Post by Aqwell on May 30, 2009 19:54:23 GMT 3
"Jos saan tiedustella... Mistä päin tulette?" Silme kysyi. Sáfire nosti katseensa tulesta ja käänsi sen kohti Aqwelinea, joka näytti miettivän. Pian tyttö nosti katseensa ja pudisti päätään. "En tiedä" hän sanoi ja käänsi päänsä kohti Sáfirea ja katsoi häntä kysyvästi. Sáfire nyökkäsi. Hän oli olettanutkin, ettei Aqweline tiennyt, mistä oli kotoisin, koska hän oli Sáfiren tietojen mukaan ollut liian nuori, kun hänet vietiin pois. "Me tulemme toisesta ulottuvuudesta, jolla ei sinänsä ole nimeä, ja sieltä paikasta, jota kutsutaan Aqwell-maagien salatuksi kaupungiksi tai valtakunnaksi, miten kukin sen näkee" Sáfire vastasi jokseenkin koruttomasti katsoen samalla naista. Sillä ei ollut mitään väliä, tiesikö Silme, mistä he olivat kotoisin, vai ei, koska hän ei kuitenkaan sinne löytäisi. Ja jos löytäisikin, hän ei pääsisi sisälle ilman heitä. Toisaalta, mitä siellä edes olisi, nyt kun he olivat muualla. Tyhjiä taloja, autioita katuja ja lähes loputonta pimeyttä. "Aqwell-maagien valtakunta on osa sitä nimetöntä ulottuvuutta, mutta sieltä pääsee muita portteja pitkin tännekin" Sáfire lisäsi pian.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Jun 6, 2009 13:21:55 GMT 3
Silme kuunteli avoimen kiinnostuneena Sàfiren kertomista. Hän oli kyllä kuullut paljon legendoja toisista ulottuvuuksista ja maailmantasoista, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kuuli jotain varmaa tietoa niihin liittyen. Aqwell-maageistakin hän oli kuullut tarinoita, mutta kaikki olivat olleet sen verran yliampuvia, ettei haltia ollut uskonut niistä yhtäkään. Ehkäpä hän saisi ennen pitkään nähdä, kuinka paljon tarinoissa oli samaa todellisuuden kanssa, mikäli hän jatkaisikin kaksikon kanssa. Se sopisi ainakin hänelle itselleen, olihan hänellä ikuisuus aikaa matkustella yksinkin, olihan hän haltiaksi vielä hyvin nuori. Kuitenkin se, jatkaisiko hän matkustamista kaksikon kanssa vai ei, riippuisi tietysti näistä itseistään. "Toisesta ulottuvuudesta vai?", hän varmisti ja hymähti. "Ja minä kun luulin, etten hämmästyisi enää mistään", hän totesi ja risti kätensä niskansa taakse nojaten hiukan rennommin kitukasvuiseen puuhun nostaen katseensa taivaalle, jota himmeät tähdet jo pikkuhiljaa täplittivät. Oli muutama sekunti hiljaista, kunnes Silme tuli siihen tulokseen, ettei siitä haittaakaan olisi, jos hän kertoisi, mistä itse on kotoisin keskustelun jatkamiseksi. "Voisi oikeastaan sanoa, että itse tulen kaikkialta ja en mistään", hän lausui ja laski katseensa taas kaksikkoon. "Synnyin pienessä haltiakylässä ja elin siellä pienen hetken, mutta en edes muista elostani siellä paljoa, sillä lähes koko elämäni olen kuitenkin pysynyt tien päällä kulkien aina sinne, minne jalat vain vievät", hän selvensi ja hymyili. "Paikoillaan pysyminen ei minua juurikaan miellytä", hän vielä lisäsi. Niinpä, siitä lähtien, kun hän oli ensimmäiselle matkalleen lähtenyt, ei hiljalleen istuskelu ollut enää koskaan tullut kysymykseenkään. Vierivä kivi ei ainakaan sammaloituisi.
|
|
|
Post by Aqwell on Jun 6, 2009 14:57:58 GMT 3
Aqweline tuijotti tuleen ja oli pitkään hiljaa. Hän ei kuunnellut Silmen sanoja, vaan antoi niiden vain jäädä sanoiksi. ”Jos hämmästyit tästä, on vielä monta asiaa, mitä tuskin uskot” Sáfire sanoi huvittuneena, mutta Aqweline ei edelleenkään kuullut sanoja. Lopulta hän nosti katseensa. "Sáfi tiedätkö miten sinne pääsee täältä?" hän kysyi innokkaasti. "Tiedän" hän vastasi lyhyesti. Aqweline pomppasi pystyyn. "Nyahii! Sittenhän me voimme käydä siellä" pikkutyttö hihkui ja hyppeli iloissaan. "Onko tuo nyt aivan järkevä idea?" Sáfire totesi kysyvästi. "On on" Aqweline vastasi ponnekkaasti, "Sitä paitsi, olen aina halunnut käydä siellä mistä tulen, vaikken muistakaan siitä paikasta mitään." Hän oli hetken hiljaa, mutta pystyi heti näkemään, että hän ajatteli jotain. "Kaikki se mikä siellä odottaa. Ystävät, tutut ja tuntemattomat, perheenjäsenet... "Lopusta ei saanut selvää. "En haluaisi keskeyttää unelmointiasi" Sáfire sanoi, "Mutta siellä ei ole ketään." Aqweline katsahti häneen kummissaan osittain jopa järkyttyneen näköisenä. Pian hän kuitenkin hymyili. "Se on sen ajan murhe. Haluan silti päästä käymään siellä" hän sanoi ponnekkaasti ja lähti hyppelehtien laskeutumaan vuorelta. "Mutta et pääse sinne tänään" Sáfire keskeytti hänet, "Nyt on pian keskiyö ja sinne on pitkä matka, minä olen väsynyt ja sinä palaat nyt tänne kiitos." Aqweline palasi leiriin, tällä kertaa aivan normaalisti kävellen, ja lysähti kivelle. "Ilonpilaaja" hän puuskahti. "On aivan turha lähteä sinne nyt. Meillä on aikaa huomennakin. Sitä paitsi, et ole kysynyt Silmeltä asiaa. Voisi olla mukavaa, jos ei joutuisi kulkemaan kahdestaan", Sáfire sanoi ja kääntyi Silmeen päin, "Haluatko tulla mukaan käymään meidän valtakunnassamme? Vai haluatko jättää matkan väliin ja kiivetä vuorelle?" Nyt hänelläkin loisti silmissä into, vaikkei hän aluksi ollut mitenkään haltioitunut ideasta. "Ei tarvitse päättää heti. Me lähdemme vasta aamulla, joten voit miettiä siihen asti" Sáfire lisäsi ja nojautui taaksepäin, vaikkei hänen takanaan mitään ollutkaan. Hän naurahti. Mikäs siinä. Voisihan sitä vaihteeksi käydä kotona. Ja Aqwelinen päätä on turha lähteä kääntämään. Ennemmin tai myöhemmin joudun ajatukseen kuitenkin mukautumaan, Hän ajatteli.
//Miten Silme reagoi ^^ Voisimme siirtää sen sitten maailmankaikkeutaan ja ottaa jonkun toisenkin mukaan peliin jos sinulle sopii ja olet valmis astumaan uuteen seikkailuun? //
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Jun 6, 2009 20:55:08 GMT 3
Silme seurasi kaksikon keskustelua lievän huvittuneena. Tuntui, kuin kerta kaikkiaan mikään ei voisi hillitä nuoremman intoa ja uteliaisuutta saatika kääntää tämän päätä, kun tämä oli jotain päättänyt. Haltia hymähti itsekseen ja nojasi päänsä takakenoon sulkien silmänsä raukeana. Pikkuhiljaa kahden muun sananvaihto muuttui utuiseksi Silmen vajotessaan omiin ajatuksiinsa ja muistoihinsa, jotka oli punottu yhteen elämän lempeän aurinkoisista päivistä ja kylmistä, katkerista öistä sekä kaikesta siltä väliltä. Jokainen ikuisuudelta tuntunut päivä adoptioisänsä rinnalla sulautui vain yhdeksi utuisaksi maisemaksi, joka kietoi haltian yhä syvemmälle harsomaisiin verhoihinsa. Ei siis ollut mikään ihme, että Silmeltä meni jonkin aikaa tajuta kuulleensa oman nimensä utuisesti muistojensa läpi. Syvänsiniset silmät rävähtivät auki hänen sisäistäessään toisen ehdotuksen ja hän katsoi nyt Sàfirea melko hämmästyneenä. Tämän lopettaessa puheensa Silme katsoi tätä hetken silmät hämmennyksestä aavistuksen laajenneina ja huulet hiukan raollaan, kunnes rauhoittui hämmästyksestä ja korjasi entisestään valahtanutta ryhtiään. "Mietin asiaa", hän lupasi lopulta hiukan vaimealla äänellä. Vasta nyt haltia tajusi, kuinka väsynyt hänen kehonsa ja mielensä pitkän matkaamisen jäljiltä olivat. Hän hädin tuskin enää huomasi nuotion rätinää tai liekkien iloista tanssia. Hänen omat, vaimeat sanansa olivat kuulostaneet hänen omiin korviinsa lähes kuulumattomilta ja äskeinen mielikuviin vajoamisen tunne yritti yhä hitaasti, kuin vaivihkaa, tarttua häneen. Silme oli vähällä vajota unikuviinsa kokonaan siltä istumalta, kunnes hän saadakseen väsymyksen hillittyä, ravisti pari kertaa päätään niin, että mustat silkkiset hiukset heilahtivat. "Voimme tosiaan puhua tästä enemmän aamulla", hän lopulta totesi vaimeasti hymähtäen. "Olen matkustanut epätavallisen monta päivää putkeen, joten olen nyt todella väsynyt", hän totesi ja valui kyljelleen kovalle kivelle. Hänellä toki olisi ollut repussaan kunnon alusta, joka olisi tehnyt paljaalla kivellä nukkumisesta huomattavasti miellyttävämpää, mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin haltia oli kerta kaikkiaan aivan liian väsynyt nirsoillakseen nukkumisalustastaan tipan tippaa. Hän vain kurottautui vetämään nahkaisen reppunsa itselleen tyynyksi ja edes ottamatta miekkaa vyöltään, hän kietoi tummanharmaan matkaviitan paremmin ympärilleen ja sulki silmänsä. Hiljaa hymähtäen Silme antoi koko kehonsa rentoutua yhdellä pitkällä uloshenkäyksellä ja salli itsensä vajota unikuvien täyttämään lepotilaan, jota haltia kutsuivat uneksi. Hän kuuli yhä vaimeasti liekkien rätinän vieressään, haistoi viileän vuoristotuulen mukanaan kantaman tuoksun ja tunsi etäisesti kylmän ja karkean kiven allaan, mutta unessa hän yhtä kaikki oli. Koko yön ajan muistot sekoittuivat Silmen alitajunnan tuottamiin kuviin sulautuen unikuviksi, jotka virtasivat hänen tajunnassaan koko yön kuin soliseva metsäpuro, joka ei kertaakaan lopettaisi tai muuttaisi kulkuaan. Ja vaikka tuuli ei lopettanut viileitä puhalluksiaan kertaakaan yön aikana, sekään ei saanut Silmeä kiskottua pois lämmöstä, jonka nämä kauniit unikuvat hänelle toivat. Unenomaiseen tilaan vaipuneen haltian huulille nousi pieni, mutta sitäkin lempeämpi hymy hänen vaipuessaan yhä syvemmälle uniensa virtaan, jota mikään painajainen tai todellisen maailman uhka katkaissut koko yön aikana.
Hyvin varhain aamulla, kun vaalea sumu yhä viipyili vuoristossa, Silme avasi silmänsä ja kohottautui polvilleen. Hän venytteli jäseniään, jotka olivat kipeytyneet kivellä nukkumisen jäljiltä ja katseli ympärilleen. Aurinko ei osoittanut vielä minkäänlaista merkkiä nousemisesta ja ilma oli sen verran viileää, että hengitys nousi vaaleana huuruna sekoittuen aamusumun valkeaan harsoon. Hitaasti haltia nousi seisomaan ja laskeutui kielekkeeltä äänettömästi kuin taivaalla liihotteleva tornipöllö. Reppunsa hän jätti kielekkeelle siltä varalta, että kaksi muuta heräisiät hänen ollessa poissa. Hän uskoi tämän olevan kaksikolle kyllin selvä merkki, että hän tulisi vielä takaisin. Vetäen vielä kerran syvään henkeensä viileää aamu-ilmaa, Silme lähti astelemaan äänettömin ja kevein askelin poispäin kadoten pian näkyvistä. Muutamaa hetkeä myöhemmin haltia oli jo polvillaan kirkkaan vuoristopuon äärellä, jonka hän oli edellisenä iltana onnistunut löytämään. Hän ammensi vettä vaaleisiin käsiinsä huuhteli kasvonsa. Kylmä vesi huuhteli viimeisetkin väsymyksen tunteet ja Silme tunsi levänneensä enemmänkin kuin tarpeeksi. Huuhtaistuaan kasvojaan vielä muutaman kerran, hän kuivasi kasvonsa viittaansa tajutessaan, että oli unohtanut ottaa repustaan pienen pyyhkeen tätä varten. Hän värähti hiukan kylmästä ja paljaat käsivarret nousivat kananlihalle, mutta siitä huolimatta hän hymyili. Niin ihanalta, kuin aina tuntuikin vain vajota lämpimiin uniin, yhtä mukavalta tuntui, kuin sai repäistyä itsensä takaisin valvemaailmaan tuntien olevansa valmis mihin tahansa. Hiljaa hymyillen hän ammensi uudelleen kämmeniinsä vettä purosta ja juotuaan muutaman kerran hän täytti vyöllään roikkuvan vesileilinsä ja nousi lopulta ylös. Seisottuaan vielä pienen hetken vain keskittyen tuntemaan, kuinka hänen kehonsa alkoi kunnolla herätä tulevaan päivään, hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin kielekttä kohti kevyenä ja äänettömänä kuin varjo.
((Heh, Silmehän on aina valmis matkustamaan minne tahansa. Ja nyt, kun on saanut hahmoon vähän tuntumaa, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että peliin tulisi vielä joku muu, päinvastoin! Kyllähän täs pelis on mun puolesta tilaa vaikka kahdellekin uudelle, kunhan vaan kaikki muistaa ropetusvuoronsa^^ Ja meikätyttö on aina valmis uuteen seikkailuun ;) Voitaisiin yrittää saada jotain ihan kunnon juontakin aikaan, mutta siitä voidaan keskustella enemmän YV:llä... Joka tapauksessa, minulla ei ole mitään ehdotuksiasi vastaan, kunhan joku muu kirjoittaa aloitusviestin^^"" Itse nimittäin inhoan niitä ;D))
|
|
|
Post by Aqwell on Jun 6, 2009 21:43:09 GMT 3
Sáfire tyytyi vain nyökkäämään. Pian hän itsekin laskeutui kivaltä, jonka päällä oli istunut ja käpertyi itsensä ympärille hieman epäluonnollisella tavalla pitääkseen itsensä lämpimänä. Aqweline ei ollut vielä yhtään väsynyt, päin vastoin töysin pirteä. Hän olisi halunnut aloittaa matkan jo tänään, mutta mitä ilmeisimmin se ei käynyt muille matkakumppaneille. Hän kohenteli tulta vielä muutaman tunnin, mutta lopulta tylsyyden tuoma väsymys saavutti hänetkin. Hiljaisin askelin hän käveli Sáfiren luo ja, varoen herättämästä häntä, käperyi hänen viereensä. Unessa Aqweline näki lyhyita sekavia pätkiä kummallisesta kylästä. Kaikkialla oli hänen kaltaisiaan epämääräisiä olentoja, riemua, naurua, kotoisaa tunnetta, jotka kaikki lopulta peittyivät syvään mustuuteen. Hän oli vajonnut syvempään unitilaan, josta hän heräisi vasta aamulla.
//No sepä kiva ^^ Minä laitan tuonne pelinhakuun, että siihen peliin saa tulla mukaan kunhan ilmottaa ja osa tästä roolista on sitten alotuksena siellä.//
|
|