shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Aug 4, 2006 13:18:27 GMT 3
(Tämä on sitten vaan jonkun linnan takapihaa. En ole päättänyt minkä, ja jos innostaa peliin saa kyllä tulla vapaasti.)
Kuu näkyi kirkkaana taivaalta. Ei yksikään pilvi ollut sitä peittämässä. Täysikuun hohde valaisi kylmänä metsiä ja maita. Kaukaisen merenkin pinnasta se säkenöi. Joillekin myöhäisille matkalaisillekin se soi edes hiukan valoisamman taipaleen Auringolta saamallaan heijastuksella. Kuu loisti kuitenkin Myrkmeren mantereelle koko mahdillaan nyt, kun yö kerran oli tullut, ja oli sen aika loistaa yön eläjille. Kuun seurana maailmaa seurasi myöskin toinen. Kuun tytär toisin sanoen. Hän oli jo pitkään ja hartaasti seurannut tätä maailmaa. Hänen sisällään oli myöskin kasvanut halu päästä koittamaan millaista se olisi, kävellä maan päällä, hengittää sen ilmaa, jutella muiden maan olentojen kanssa. Jo pitkään hän oli halunnut tuolle kamaralle. Hän oli aina halunnut nähdä päivän. Päivän jota hänelle ei ollut suonut kukaan, sillä tässä muodossaan hänen täytyi kulkea kuun mukana, mutta Kuu kiersi. Ei se aina loistanut Myrkmeren yllä. Ei, se kävi myöskin muilla mailla. Sellaisilla, jollaisista täällä eivät edes kaikki olleet kuulleet. Mutta Myrkmere oli Kuun tyttären rakkain maanosa. Hän oli jo pitkään suunnitellut. Miettinyt jo pitkäänkin. Ehkä hän voisi hetken aikaa taivaltaa maalla. Luoda itselleen kiinteän olomuodon ja katsoa päivän. Ehkä kaksikin.. Tuskin äiti Kuu siitä suuttuisi. Kuun tytär oli kyllästynyt olemaan vain henki yöllisten matkustajien korvissa ja hiuksissa. Hän halusi kokea itsekin maailmaa, niin kuin ruumiillinen olento.
Kuu kohosi korkeammalle taivaan kantta valaisten enemmän vielä maankantta. Silloin hengetär näki että aika oli tullut. Hän laskeutui tyynen kirkkaan lammen rantaan. Hän ei tuntenut ruohoa jalkojensa alla, eikä tuulta joka niitä hiljaa heilutti. Lampi kuului mahtavan linnan suureen puutarhaan. Puutarha oli niin laaja että moista ei aluksi ollut edes helppo ymmärtää. Kuun tytär ei tätä tiennyt. Ehkä hän olisi valinnut toisen lammen, jos olisi tiennyt tämän kuuluvan jo jollekulle muulle. Hän asteli väräjävänä hahmona lammen rantavesiin. Joku olisi voinut sanoa häntä aaveeksi. Uteliaan katseensa hän nosti kohti äiti Kuuta. Hymy lepäsi noilla lempeillä kasvoilla ja hän nosti käsivarsiaan ylöspäin. kuin syleilläkseen äitiään. Mutta voih.. äiti oli niin kaukana, että hengetär tunsi vain tutun hehkun. Hehku laskeutui hänen ylleen. Tuntui hetkeksi jopa keskittyvän häneen, saaden hänet hehkumaan kalpeaa hopeaista valoa. Hitaasti hän alkoi tuntea viileän veden jalkojensa ympärillä. Tuulen joka tarttui vihdoinkin hänen hiuksiinsa ja hyväili hänen paljasta ihoaan. Hän tunsi pienen vilun väreen. Yksi kyynel tipahti hänen poskeltaan. Se tipahti lampeen, ja muodostui hopeaiseksi helmeksi. Viimeisenä lahjanaan äidiltään hän sai silkin ohuen liinan, joka kietoutui kauniina hänen ympärilleen, muodostaen vaatteen, joka jätti toisen olan ja käsivarren täysin paljaaksi. Kuun tyttären iho oli melkein lumen valkeaa, hiukset hopeaista harmaata. Silmät näyttivät aluksi haalean sinisiltä, mutta kuuta kohti käännettyinä ne hohtivat hopeaa. Varoituksen sanat kuitenkin jäivät kaikumaan nuoren naisen korviin. Liian kauan poissa Kuun valosta tappaisi neitosen. Sillä hänen voimansa oli Kuun voimaa. Sanoi hiljaisen hyvästin äidilleen ennen kuin kääntyi pois tuon huomiosta ja uteliaat silmät kääntyivät katsomaan metsikköä, joka todellisuudessa olikin jonkun puutarha.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 6, 2006 20:30:17 GMT 3
((Liityn mielelläni mukaan näin inspiroivaan pelinavaukseen.))
Hän oli jättänyt synnyinkylänsä taakseen halutessaan päästä eroon kaikista niistä tuskaisista ja katkerista muistoista, joita se toi hänen mieleensä. Mutta ei se ollutkaan niin helppoa kuin hän oli luullut. Vaikka aika oli kulunut, muistot haalistuneet ja maisemat vaihtuneet toisiksi yhä uudelleen ja uudelleen, ei itseään ja omia ajatuksiaan voinut paeta.
Kovin nuori mies hän oli vielä. Ehkäpä hieman päälle kahdenkymmenen, mutta oli ehtinyt nuoruudessaan kokea jo sellaista, mitä jotkut eivät ehkä koskaan kohdanneet. Lujaa ystävyyttä, vahvaa rakkautta, katkeria pettymyksiä, suurta tuskaa. Ne olivat jättäneet häneen jälkensä, joita ei niin vain saanut pyyhittyä pois. Mutta samalla ne olivat opettaneet hänelle, että elämä ei ollut niin mustaa ja valkoista, kuin hän kenties oli luullut. Eikä tässä maailmassa mitään saanut helpolla.
Nyt hän seisoi jonkin itselleen tuntemattoman linnan laajassa puutarhassa kuun loistaessa tummalla yötaivaalla. Hän oli oppinut pitämään yön hiljaisuudesta ja hämystä. Silloin tuntui kuin hän olisi ollut maailmassa yksin, vain ajatukset seuranaan. Vain kuu ja ehkäpä joskus tähdet seuraisivat hänen kulkuaan. Ne eivät moittisi eivätkä arvostelisi häntä. Ne vain katsoisivat hyväksyvinä häntä ja antaisivat hänen rauhassa nauttia maailman hiljaisuudesta.
Lähellä oli lampi, jonka rannalla veden rajassa seisoi hahmo. Nuorukainen lumoutui häntä katsellessaan ja unohti ajan kulun. Ei hän enää tiennyt, milloin toinen oli siihen tullut ja mistä. Neito näytti kuin katoavan maisemaan, niin vaalea ja jotenkin läpikuultavan hohtava hän oli nuorukaisen silmissä. Äkkiä näytti kuin toinen olisi hehkunut valoa siinä yön hämärässä rannalla seistessään. Nuorukainen henkäisi ihmeissään. Pian neito kääntyi ja katsoi sinne päin, missä hän seisoi. Nuori mies pakotti itsensä liikkeelle ja lähti hitaasti kävelemään neitoa kohti peläten joka hetki, että ennen kuin hän ehtisi puhe-etäisyydelle toinen olisi kadonnut kuin olisi ollutkin näky vain.
Kun nuori mies tuli lähemmäksi saattoi toinen huomata, että pituudessa hän jäi jälkeen monista ikätovereistaan ja varsin sutjakkakin hän oli vartaloltaan. Jalassa tummat suorat housut ja matkantekoon soveltuvat kengät. Pitkähihainen ohut vaalea paita oli yllä ja sen päällä oli nahkainen liivi, jossa hakaset edessä ja pari taskua. Tummanruskea tukka oli sikäli pitkä, että sen saisi varmaan melkeinpä solmittua nauhalla niskaan, mutta hän antoi sen olla vapaana. Kasvot olivat komeahkot, vihreät silmät, joissa jotain surumielistä.
Tulija pysähtyy ja jää seisomaan jonkin matkan päähän toisesta katsellen tuota yhä ihmeissään. Ketään tällaista hän ei ollut koskaan aiemmin tavannut. Ei rohkene sanoa mitään peläten, että puhe viimeistään saisi neidon häviämään hänen silmiensä edestä. Lammen rannalla on hiljaista, tuuli puhaltaa ja kuu katselee taivaalta näitä kahta.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 6, 2006 22:09:12 GMT 3
Hengetär nautti veden tunnusta nilkoissaan. Pinnan väreet kutittivat ihoa. Hän ei aluksi edes kiinnittänyt huomota maiseman yksityiskohtiin, silmäsi vain. Metsää ympärillä, maata jalkojen alla. Hän veti syvään henkeä niin että rinta kohosi keuhkojen täyttyessä. Onnellinen hymy viipyi huulilla silmien käydessä kiinni ja sitten jälleen aueten.
Mutta mitä hän näkikään silmänsä avatessaan? Metsään oli joku muukin tullut yöstä nauttimaan? Pitämään seuraa Äiti Kuulle? Näytti nuorelta ihmiseltä. Näitä hän olikin seurannut jo vuosia, kadehtien kaikkea kokemusta, jonka ihmiset saattoivat kohdalleen saada. Lämmin hymy säilyi neitosen kasvoilla. Tuuli heilutti raskaina putoavia hiuksia, kuin niiden paino ei olisi sille ollut mitään.
Kuun tytär astui rantavedestä ruohikolle. Ruohon korret kutittivat mukavasti jalanpohjia ja nilkkoja. Ilma tosin tuntui hiukan viileämmältä varpaista, mutta se ei häntä huolettanut. Hän jäi tuohon ruohikkoon seisomaan ja katseli lähestyvää nuorukaista uteliaina välkkyvin silmin. Hän ei saattanut uskoa tätä todeksi. Ihminen saattoi nähdä hänet. Hän oli siitä niin varma. Ilo miltein puristi rinnassa niin että hän pelkäsi sydämensä murskaantuvan sen puristuksessa.
Vilkaisipa neitonen miehen asustustakin, ja sipaisi kerran huomaamattaan omaansa. Kai tämä asu kelpasi tälle maailmalle? Hengetär ei ollut tottunut minkäänlaiseen asustukseen koskaan aikaisemmin. Aiemmin sille ei ollut ollut merkitystä, mutta nyt hän tunsi tuulen ihollaan. Yön viileyskin kosketti häntä. Pian sinisenhopeainen katse kiinnittyi nuorukaisen surumielisiin silmiin. Pää kallistui hennosti, ja hengettären hymyyn kätkeytyi hiljainen lämpö. "Kaunis kuutamo.." Sanoo heleä kirkas ääni. Se tuntui hengettärestä oudolta. Puhuminen. Hän ei ollut koskaan aiemmin puhunut sanoja, hän oli vain ajatellut niitä, mutta tämä puhuminen... Se tuntui hyvältä.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 7, 2006 19:39:28 GMT 3
Tulija ei voinut aavistaakaan sitä, minkälaisia ajatuksia neidon mielessä liikkui. Jotenkin hänestä kuitenkin tuntui, että tämä oli ympäristössä, joka oli toiselle vieras. Kenties neito oli tullut jostain kaukaa, niin kaukaa, ettei hän itse ollut sellaisesta paikasta tietoinenkaan. Tuntui vain siltä, kuin toinen olisi vasta herännyt täällä lammen rannalla. Siten hän katseli ympärilleen. Nuorukainen ei täysin käsittänyt tätä, mutta neidon huulille nousseen hymyn hän huomasi ja toivoi mielessään, että se olisi liittynyt hänen saapumiseensa.
"Mitä kaunein yö tosiaan. Ehkäpä vuorokauden parasta aikaa", toteaa ja tuntee itsensä karkeaksi ja hiomattomaksi neidon sirouden rinnalla. Aivan kuin hänen äänensäkin olisi korpin raakuntaa muistuttava verrattuna toisen heleään puheeseen. Tämän todettuaan nuori mies empii hetken kahden vaiheilla. Tohtisiko hän lähestyä toista ja esitellä itsensä, vai pitäisikö neito sellaista käytöstä ehkä loukkauksena ja liiallisena tungettelevaisuutena. Nuorukainen ratkaisee ongelmansa kävelemällä lähemmäksi toista ja kyykistyy veden äärelle antaen kätensä upota lampeen rikkoen näin sen tyynehkön pinnan. "Viileää", huomauttaa vettä tarkoittaen. Kääntää sitten kasvonsa toista kohti kysyessään: "Oletko kauankin oleillut täällä lammen luona?"
Aika tuntui melkein kuin pysähtyneen. Aivan kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan kuin he kaksi ja tämä sattuman oikku, jonka johdosta he nyt puhelivat tässä keskenään. Tilanne tuntui nuorukaisesta suorastaan epätodelliselta, oli tuntunut siitä asti, kun hän näki neidon hahmon seisovan kuun valossa. Melkein kuin näkisi unta ja toinen olisi vain osa sitä. Ja unillahan oli taipumuksena päättyä äkkiä ja yllättäen. Nuorukaisen mieleen muistuivat äkkiä ne monet unet, joita nähtyään hän oli herännyt kauhuissaan. Erityisesti se yksi niistä. Aivan kuin se olisi jonkinlainen varoitus, siis enemmän kuin pelkkä mielen muodostama asia. Mutta hän ei halunnut ajatella tuollaisia asioita nyt vaan pitää kiinni tästä hetkestä.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 8, 2006 15:52:10 GMT 3
Hengetär hymähti nuorukaisen sanoille. Yö oli ihanaa aikaa, mutta yökin alkoi joskus tuntua niin tavalliselta ja ainaiselta. Neitonen vilkaisi taivaalta katselevaa äitiään. Hän ikävöi jo nyt.. silti jokin lämmin tyytyväisyyden tunne heräsi hänen sisällään, kun hän ajatteli että näkisi pian Auringon. Siihen olisi vielä aikaa, mutta hän jaksoi kyllä odottaa.
Neidon katse palasi kuutamon täyteisestä taivaasta viereensä yhtäkkiä polvistuneeseen nuorukaiseen. Kummastunut kulmien kohotus koitui toisen osaksi, kun hengetär ei oikein ymmärtänyt mitä mies siinä tekikään, ja missä vaiheessa oli tuohon ehtinytkään. Hän kääntyi katsomaan myöskin lammelle päin. Silmät suurina hän katseli pinnan väreitä. Nepäs olivatkin kiinnostavia, neitonen ajatteli. Hän otti hiukan helmastaan kiinni ja nostaen sitä laski varpaansa koskettamaan hellästi veden pintaa saaden sen nyt itsekin väräjämään. Suloinen ihastunut hihkaisu pääsi neitoselta. Viileää vesi olikin. hänen toinen jalkansa tuntui kohmettuvan, mutta hengetär eioikeastaan tiennyt mitä moinen tarkoitti, joten hänen jalkansa tuntui vain oudolta. Hengettaren kulmat kohosivat jälleen hämmästyneinä kysymyksen kuullessaan. Täälläkö? hiljainen pään pudistelu. "En ole.. Oletko sinä?" hän kysyi sitten suloisesti hymyillen ja silmiensä hiukan loistaen hopeaisina Kuun valon heijastuessa niihin.
Neitokainen nosti pian kuitenkin katseensa lammen ylitse metsään, joka olikin puutarha. Hänen kasvoillaan säilyi pehmeä tyytyväinen hymy, kun hän katseli näkymää. Hän huomasi että puiden ja pensaiden keskellä leijaili ohutta usvaa. Miltähän usva tuntui? Hän äkkiä mietti, niin että hänen päänsä kallistui aavistuksen verran.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 8, 2006 22:38:55 GMT 3
Yhä vain nuori mies ihmettelee toisen uteliaisuutta ja reaktiota siihen, kun tämän jalka koskettaa vedenpintaa, mutta työntää mielessään pyörivät kysymykset taka-alalle vastatakseen sen sijaan toisen kysymykseen. "En kovinkaan kauaa. Oli kai oikeastaan sattumaa, että tulin kävelleeksi tännepäin niin, että näin lammen. Enkä voi sanoa, että edes tietäisin tarkalleen, missä olen. Mutta tunnen kyllä viihtyväni täällä."
Pian nuorukainen nousee jälleen seisomaan ja hänen katseensa seuraa neidon katsetta puiden ja pensaiden suuntaan. Ilmeisesti toinen näkee siellä jotain kiinnostavaa, ainakin niin voisi hänen reaktiostaan päätellä. Nuori mies ei näe muuta kuin luonnon kasvit ja niitä ympäröivän usvan, jonka muodostuminen tällaisena yönä ei ollut hänelle mikään yllätys.
Hetken emmittyään tämä päättää käydä suoraan asiaan ja kysyykin toiselta: "Kuka oikeastaan olet? En ole ennen nähnyt ketään, joka muistuttaisi edes etäisesti ulkonäöltään sinua. Vaikutat jotenkin...kovin toisenlaiselta." Hän joutuu hieman hakemaan sanoja kysyessään, sillä ei oikein osaa selvittää itselleenkään, millä tavalla pitää toista erilaisena. Sen vain hän tietää, että toinen on jollakin perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin hän itse.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 8, 2006 22:52:49 GMT 3
"Hmm.. Veden pinta on hieno.." Neitonen sanoi ja hän tuntui maistelevan okaista sanomaansa sanaa, kuin sanoen niitä ensimmäistä kertaa. Puhuminenkin oli erikoista. Äiti Kuu ei oikeastaan koskaan puhunut. Hänen ei tarvinnut puhua, joten ei ollut Hengetärkään aikaisemmin puhetta tarvinnut. "Usvakin on kaunista.. Miltähän se tuntuu.." Tuo mutisi hiljaisesti edelleen katsellen metsään päin.
Nuorukaisen kysymys kuitenkin herätti hänet mietelmistään. Sanat saivat hänen kulmansa kohoamaan. Silmät näyttivät suurilta ja viattomilta. "Toisenlaiselta..?" Hengetär maisteli jälleen toistamaansa sanaa.. "Minä olen minä.." miten hän olisi sen paremminkaan selittänyt. Ei hän ollut koskaan joutunut selittämään itseään, eikä hänelle ollut varsinaisesti koskaan nimeäkään annettu. Tuon kasvoilla oli hiukan harmistunut ja pohtiva ilme, kuin hänen eteensä olisi laskettu kovinkin haastava pohtimistehtävä.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 11, 2006 18:51:46 GMT 3
Hän ei ollut osannut käyttää oikeaa sanaa. Toisenlainen oli ollut huono valinta, näkihän sen jo neidon vastauksestakin. Mutta tuskinpa 'erilainen' tai 'kaukaa tullut' olisivat olleet sen parempia. Vaikka tämäntapaisia sanoja nuorukaiselle tuli mieleen, kun hän katseli lähellään seisovaa hahmoa osaamatta yhdistää tätä mihinkään sellaiseen rotuun tai kansaan kuuluvaksi, joita kuitenkin tiesi, tai luuli tietävänsä, liikkuvan ja elävän tämän maan päällä.
Vieläkään hänelle ei selviä se, mitä neito metsän suunnassa näkee, vaikka kuuleekin tämän sanovan jotain usvaan liittyvää. Nuori mies on kuitenkin kääntänyt katseensa metsästä jälleen toisen puoleen, vaikkei koko ajan uskallakaan toista katsellen peläten tämän ajattelevan hänestä vaikka mitä epämiellyttäviä asioita.
Mies mietti myös sitä, oliko hänen kohtaamansa neito ehkä hieman hitaampi ajattelemaan ja toimimaan kuin muut hänen aiemmin kohtaamansa henkilöt. Tällainen ajatus tulee väkisinkin miehen mieleen, kun hän kuuntelee toisen puhetta. Aivan kuin tämä miettisi jokaista sanaa ja tuntui myös siltä kuin toinen ei olisi pitkiin aikoihin keskustellut kenenkään kanssa. Sen verran kankeasti häneltä tällainen miehen mielestä suhteellisen tavanomainen keskustelu kävi. Mutta ehkäpä tälle asialle löytyisi jokin luonnollinen selitys, hän ei vain osannut sitä itse päätellä.
Tahtomattaankin saattaa neidon todennäköisesti vieläkin hankalampaan tilanteeseen sanomalla: "Minun nimeni on Teddy. Totesit jo, että sinä olet sinä, mutta haluaisin tietää nimesi. Olen tottunut siihen, että tavatessa esittäydytään, vaikka saattaahan olla, että siellä, mistä sinä tulet tapanne ovat toisenlaiset. En siis vaadi sinua vastaamaan, jos et itse halua."
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Sept 11, 2006 23:48:34 GMT 3
Hengetär ei nähnyt mitään vikaa vastauksessaan. Hän oli itseasiassa melko tyytyväinen siihen. Tosin mistä hän olisi tiennyt ettei normaalissa maailmassa välttämättä tiedetty Kuun Tyttärestä, taikka tunnettu tuota ulkonäöltä. Olihan neitonen ollut koko elämänsä näkymätön tuuli ilmassa, tai tähdenlento taivaalla. eitokainen tarkaili uteliaana nuorukaisen pohtivia kasvoja, joista saattoi harmistuksenkin erottaa, tosin neitonen ei tiennyt tuollekaan kuvailevaa sanaa.
Kuun Tytär alkoi kyllästyä tässä paikallaan seisomiseen, ja pian hänen huomionsa siirtyi jälleen metsään ympärillään. Kenties hän uskaltaisi astella syvemmälle? Olihan hän ollut monesti metsässä. Tämä metsä voisikin olla kiintoisa tapaus, hän ei ollut koskaan tuntenut metsää mitenkään. Pohdinnat jäivät kuitenkin kesken, kun tuo nuorukainen sanoi jotain aivan tavatonta. Nimi? Teddy? Sinisten silmien katse kääntyi nuorukaiseen. "Teddy.." Hän maisteli jälleen hymyillen pehmeästi. Se oli toisen nimi.. mutta mikä oli nimi? "Nimi.." Neito maisteli sitten ja ymmärsi että sillä kutsuttiin asioita. Mutta miksi hän kutsuisi itseään? Eikö olisi hiukan outoa ihmiselle sanoa olevansa Kuun Tytär? Tämä kiintoisa tapaus varmaan juoksisi peloissaan pois. Hengillä oli tapana olla sellainen vaikutus ihmisiin, vaikka eivät tuota ihan tarkoittaneetkaan. "Minä.. Minulla.. ei taida olla nimeä.." Tuo sitten päätyi sanomaan kirkkaalla äänellään. Hän vaikutti hiukan turhautuneelta moisesta löydöstä. Katse oli kääntynyt kasteen kosteuttamalle ruohikolle hiukan suruisana. Miksei hänellä voinut olla nimeä? Eihän Kuun Tytär voinut olla varsinainen nimi.. Teddy oli ihminen.. Ihmisiä kutsuttii himisiksi, mutta silti heillä oli nimiä, kuten nyt nuorukainen oli Teddy.. Olikohan Kuulla muitakin tyttäriä hengetär päätyi ajattelemaan, ja nosti hetkessä hopeoituvan katseensa kohti kuuta. Onko minulla nimikin Äiti? Tuo kysyi äänettä, vastausta kuitenkaan saamatta. Nimi.. Hänestä tuntui että se oli varsinaisen tärkeä asia.. Tämä nimi siis..
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 13, 2006 19:31:34 GMT 3
Olisi ollut hyväksi, että siinä heidän vierellään olisi ollut jokin penkki tai tuoleja ja he olisivat voineet rauhassa istua. Näin nuorukainen ajatteli neitoa katsellessaan. Tällä tavalla keskustellen he eivät pääsisi juurikaan eteenpäin, näyttihän melko selkeästi siltä, että melkeinpä jokainen asia, jonka hän sanoisi, herättäisi neidon uteliaisuuden ja saisi tämän ihmettelemään.
"Siellä päin, missä olen kasvanut ja elänyt, kaikilla ihmisillä on nimi. Tai melkein kaikilla", nuorukainen korjasi viime hetkellä ajatellen niitä kahta vihreätakkista ja -hattuista miestä, joiden nimiä hän ei ollut koskaan kuullut. Mutta hänestä tuntui, etteivät ne olleet ihmisiä. Kaksosia ne olivat ja kyllä hän oli kuullut niiden puhuvan toisilleen, mutta koskaan ne eivät olleet käyttäneet toisistaan mitään nimiä. Sitäkin hän oli niissä miehissä ihmetellyt, monien muiden asioiden lisäksi. Mutta he kuuluivat menneisyyteen, siihen, minkä hän halusi unohtaa tyystin, vaikka tiesi, ettei koskaan täysin voisi. "Nimien avulla tiedämme helposti, kenestä henkilöstä puhutaan. Tietenkin ihmisiä voi olla samannimisiä, mutta sitten voidaan käyttää vaikkapa suku- tai lempinimeä."
Nuorukainen hymyilee ilahtuneena neidon lausuttua ääneen hänen nimensä. Tuntui, että hän oli päässyt askeleen lähemmäksi toista. Mutta sitten neito jälleen epäröi ja näyttää hämmentyvän. Joku toinen olisi saattanut ajatella, että neito vain kiersi nimiasian vetoamalla siihen, ettei hänellä ollut sellaista. Mutta Teddy oli toista mieltä. Jälleen ne kaksoset, joita hän aina välillä ajatteli vastoin tahtoaankin, tulivat hänen mieleensä. Niillä oli täytynyt olla jokin syy siihen, ettei nimiä koskaan lausuttu ääneen. Ehkä niilläkään ei ollut nimiä. Jos ne eivät olleet ihmisiä ja niillä ei ollut nimiä, niin saattoiko hän päätellä tästä, että kaunis ja hauraalta vaikuttava neito, jonka hän sattumalta oli kohdannut, ei niinikään ollut ihminen. Ajatus ei tuntunut nuorukaisesta enää täysin vieraalta. Se ainakin selittäisi muutaman asian, jota hän oli tässä miettinyt. Mutta kovin suoraan tällaista asiaa ei ehkä voinut toiselle esittää, ellei tämä itse antaisi jotain vielä selvempää merkkiä siitä, ettei ollut koskaan tämän maan päällä astellutkaan.
"Minusta olisi mukava, jos voisin kutsua sinua jollakin nimellä. Osaisitko itse antaa itsellesi jonkin nimen, jota voisin käyttää?" nuorukainen kyseli hetken hiljaisuuden jälkeen toiselta. "Muuten sanon sinua hämärän neidoksi, sillä sellainen sinä mielestäni olet. Yön lapsi, niin kuin minäkin haluaisin olla."
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Oct 22, 2006 17:32:06 GMT 3
Hengetär katsoi toista pää hiukan kallellaan, kun mies alkoi selittää hänelle nimen tarkoitusperiä, hän oli jo pohtinut nimen tarkoituksen, ja oli ollut siihen varsin tyytyväinen. Mies näytti ilahtuvan, kun hän toisti nimen ’Teddy’. Mies oli siis Teddy. Neitonen ei tuntunut enää kiinnittävän nuorukaiseen huomiota, se oli nyt täysin kääntynyt metsän puoleen, jotenka hän ei oikein osannut kuunnella toisen nimen kyselyjä. Hengetärhän oli jo sanonut, ettei hänellä ollut nimeä. Metsä palasi hänen mieleensä. Niin metsä.. Miltähän puut oikeasti tuntuivat.. Tai havut.. ”Hmm.. Havut..” Neitonen mumisi hiljaisesti ja otti askeleen kohti metsää, joka siinsi parinkymmenen metrin päässä hänestä. Nainen kuitenkin pysähtyi jälleen. Ruohikko oli saanut kahinallaan hänen huomionsa kääntymään. Se tuntui aika mukavalta jalan pohjissa. Neitonen asteli kokeilevasti nurmikolla hiukan kaartaen vasemmalla, ja käänsi katseensa peräänsä nähdäkseen vain kuinka ruohot oikenivat hänen askeltensa jälkeen hitaasti. Kasvot kirkastuivat ilosta ja hän jatkoi kokonaisen ympyrän umpeen. Mahtoi hän näyttää huvittavalta, mutta ei se näyttänyt häntä häiritsevän laisinkaan. Hänhän vasta totutteli tähän maailmaan.
Neito oli kuitenkin kuullut miehen sanat hänestä, ja hiljalleen hänen astellessaan siinä nurmikolla nuo sanat kohosivat hänen aatoksiinsa. aikaisempi iloinen kirkkaus vaihtui hiljaiseen murheeseen. Mitä iloa oli olla yön lapsi, jos ei koskaan pystynyt näkemään päivän valoa, tai kukkivia kukkasia? Tai tuntemaan toisen kosketusta. Yhtäkkiä neitonen näytti varsin surulliselta ja hän oli pysähtynyt nurmikolle sekä kohottanut katseensa ylös kuuhun. Yön lapsi? Ei. Hän oli Kuun lapsi. Hän ei tarvinnut pimeyttä, hän tarvitsi vain Kuun valoa.
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 4, 2006 13:37:02 GMT 3
Yhdessä hetkessä neito oli iloinen, yllättynytkin tekemistään huomioista ja toisena hetkenä hänen kasvonsa taasen synkistyivät ja hän tuntui uppoutuvan omiin ajatuksiinsa ja suruihinsa, joista nuorukainen ei päässyt perille ja joista neito ilmeisesti ei tarkemmin halunnut hänelle puhua. Mikä oli tietenkin ihan ymmärrettävää, harvemmin sitä ventovieraan kanssa alkoi omia yksityisiä murheitaan ja ikävyyksiään puimaan. Neidon nopeasti muuttuvat mielialat olivat uutta, sillä hänestä tuntui, ettei kenenkään tunnetila voisi noin lyhyessä ajassa muuttua ilosta suruun tai päinvastoin.
Ensin neito oli jo kuin unohtanut hänen läsnäolonsa, kun toisen mielenkiinto suuntautui metsään ja ruohoon. Nuorukainen katseli tätä hieman hymyillen. Mutta ilmeisesti hän oli omilla sanoillaan saanut toisen mielen alakuloiseksi. Kyselemällä toiselta liian tunkeilevasti nimestä. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla vaiti, mutta nyt oli jo myöhäistä. Hieman hämmentyneenä nuorukainen katseli toista ja yritti keksiä vielä jotain sanottavaa, mutta toisaalta hänestä tuntui, että kaikki mitä hän sanoisi olisi neidolle tavalla tai toisella outoa ja vierasta tai sitten saisi hänet surullisiin aatoksiin, mitä nuorukainen ei suinkaan halunnut.
Hiljaisuus jatkui pitkän tovin, mutta nuorukainen ei aikonut katkaista sitä ainakaan heti. Hän antoi toisen rauhassa olla omissa ajatuksissaan. Hiljaisuus ei sinällään vaivannut nuorukaista, olihan hän viettänyt niin paljon aikaansa yksin, että oli tottunut oman itsensä hiljaiseen seuraan. Näin oli parempi. Omat ajatukset pysyivät järjestyksessä ja saattoi rauhassa miettiä asioita, kun koko ajan ei ollut rinnalla toista, joka halusi puhua ja olla äänessä.
Ehkä toinen kyllästyisi hiljaisuuteen ja lähtisi hänen luotaan pois. Mutta nuorukaisesta tuntui, että pelkästään tässä lähiympäristössä oli niin paljon sellaista, mikä herätti neidon mielenkiinnon, että pianpa hän unohtaisi juuri tapaamansa tuttavuuden. Toisaalta nuorukainen antoi mielellään neidolle mahdollisuuden seurata mielijohteitaan. Mikäpä hän oli toista estämään ja pidättelemään.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 5, 2006 21:12:20 GMT 3
Neitosen katse pysyi edelleen Äiti Kuussa. Hän nyökkäsi hiljaisesti itselleen. Ei yön lapsi.. Hän kuoli pimeyteen.. Kuun tytär käänsi katseensa tuohon nuorukaiseen.. Teddyyn.. Sitten hän hymyili pienesti. "En minä ole yön lapsi.." Tuuli lennätti laiskasti hengettären hiuksia. "Olen Kuun lapsi.." Hän sanoi miltein kuiskaten tuuleen ja käänsi jälleen hopeaisen katseensa taivaalla möllöttävään himmeästi hehkuvaan palloon. Hän oli oivaltanut jotakin. Teddy oli ihminen, ja siten nuorukainen oli maan lapsi. Kuullakin oli lapsensa, tosin hengetär ei ollut varma oliko uulla muitakin lapsia. Hän ei ainakaan ollut koskaan tavannut toista kaltaistaan.
Neitonen oli nyt kovin huojentunut täästä oivalluksestaan. Se kohensi hänen mieltään. Hän oli Kuun lapsi. Hänellä ei ollut nimeä, mutta vielä hän ei tarvinnutkaan nimeä, sillä hän ei tuntenut muita Kuun lapsia. Teddy tarvitsi nimen, koska hän ei ollut ainoa Maan lapsi, eikä ainoa ihminen. Lämmin hymy valtasi neidon kasvot, loistaen silmistä.
Neitosella ei ilmeisesti ollut aikomustakaan mennä pois, minne lie menisikään. Kylmä tosin alkoi jo kipristellä hänen paljaissa varpaissaan, kun ruohon kaste tarttui niihin, ja ilma pysyttelisi vilpoisena kunnes Aurinko päättäisi mailtaan nousta. Kylmä oli jotain aivan uutta neidolle. Oli oudon tuntuista kun iho karvat nousivat pystyyn ja iho meni kananlihalle. Hiljainen väristys kulki neidon hoikkaa vartta pitkin. Ohut ylle kietaistu kangas ei kovastikaan kylmää kaukana pidellyt, vaikka se kuinka olikin niin kaunis.
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 9, 2006 16:08:27 GMT 3
Nuorukainen heräsi omista ajatuksistaan kuullessaan neidon jälleen puhuvan. Kuun lapsi, niin toinen oli sanonut. Asiaa hetken mietittyään nimi tuntui hänestä juuri sopivalta. Yö, Kuu, hämäryys. Kuinka vain. Hänelle ne edustivat yhtä ja samaa, sitä hämärää tai pimeää vuorokaudenaikaa, jota hän itse oli oppinut rakastamaan. Neito oli hänen mielestään osa sitä kaikkea, osa jotain sellaista, mikä oli hänelle yhtä kaikki tärkeää, mutta jota hän ei täysin vielä ollut oppinut ymmärtämään.
Teddy vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katsoi ympäristöä. Missään ei edelleenkään näkynyt mitään liikettä, aivan kuin aika olisi pysähtynyt ja he jääneet vangiksi johonkin paikkaan, missä juuri mikään ei liikkunut eikä aika edistynyt. Vain tuuli sai ruohon liikkeelle ja puhalsi viileästi. Nuorukainenkin tunsi sen, oli tuntenut jo jonkin aikaa, että ilma oli viileää. Vaikutti siltä, että neidollakin oli kylmä.
Nuorukaisella itsellään oli nahkaisen liivinsä ansiosta melko lämmin, mutta hän huolestui toisen tilanteesta. Neito vaikutti niin hennolta ja hauraalta, että kylmettyminen ei varmaankaan olisi hänelle ollenkaan hyväksi. "Sinä taidat palella", nuorukainen totesi. "Täällä onkin melko viileää. Olisiko meidän viisasta kävellä vähän ja yrittää etsiä jokin lämpimämpi paikka? Ymmärtääkseni tämä on jonkin linnan puutarha, joten täällä voisi olla jokin rakennus, esimerkiksi jokin vaja tai huvila. Tosin en tunne tätä seutua yhtään", hän lisäsi.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Nov 17, 2006 16:36:32 GMT 3
”Palel-la..?” Neito toisti jälleen maistellen, tosin nyt hän oli hiukan kummastuneen näköinen. Siksikö tätä outoa tunnetta kutsuttiin. Palella.. tuo pohti, kun alkoi tarkastella vaaleaa norsunluisena vivahtavaa hentoa käsivarttaan, josta melkoisen huomaamattomat käsikarvat sojottivat kuin ohuen ohuet piikit, koittaen pitää kylmää loitolla, tosin tuloksetta. Hän kipristeli hiukan varpaitaankin ruohikossa vielä ennen kuin käänsi katseensa jälleen Teddyyn. ”Linnan puutarha? Eikö tämä olekaan metsää?” Hengetär kysyi ja vaikutti hiukan huolestuneelta. Mihin hän olikaan ilmestynyt? Kai täältä pääsisi vielä poiskin? Hän muisti että linnoilla oli usein muurit ympärillään. Tosin ei hänellä olisi mitään kävelemistä vastaan.
Neito käänsi katseensa jälleen heidän ympäristöönsä. Hän näki kaiken nyt uusin silmin. Tämä ei ollutkaan enää niin villin vapaa paikka, kuin hän oli ajatellut. Se kuului johonkin, sen hän tiesi. Kai heidän täytyisi liikkua johonkin? Ei kai Linnan omistaja pitäisi siitä, että he olivat tuon puutarhassa? Hengetär muisti kuinka monesti oli nähnyt sivusta tapahtumia, joissa yksi ihminen oli ajanut toisen pois jostakin, ja myöhemmin hän oli ymmärtänyt että se paikka oli kuulunut häätäjälle. Hän vain toivoi, ettei tämän paikan omistaja olisi yhtä ilkeä, sillä hengetär ei tiennyt kuinka lähellä olisi seuraava metsä..
”Lämpimämpi paikka? Neito kysyi hiljaisesti kuin peläten, että joku kuulisi heidät ja ajaisi pian pois. Hän ei halunnut pois. Missä tuo sitten lienikään..
|
|