|
Post by ninyfa on Nov 25, 2006 14:58:13 GMT 3
"Kuten sanoin, en tunne seutua kovinkaan hyvin. Mutta sellainen käsitys minulle kieltämättä oli, että tämä olisi puutarha. Ehkäpä tuo metsä, jonka näemme, on osa sitä tai sitten puutarha rajoittuu siihen. Yleensä metsät eivät kuulu puutarhaan, vaan puutarhalla tarkoitetaan rajattua aluetta, jossa voi kyllä kasvaa puita, mutta myös muita kasveja. Puutarhat ovat ihmisten tekemiä, metsät taas saavat kasvaa vapaina", nuorukainen puheli.
Hänen mieleensä ei niinkään tullut se, että joku tulisi häätämään heitä täältä minnekään. Mitäpä väliä sillä, jos pari yksinäistä oli eksynyt toistensa seuraan ja viettivät täällä jonkin aikaa yhdessä. Tuskinpa siitä oli kenelläkään mitään pahaa sanottavaa. Alue vaikutti laajalta ja olihan yöaikakin. Ehkä myöhemmin, jälleen päivänvalossa, saatettaisiin tulla kysymään, millä asialla he täällä mahdollisesti liikkuivat. Mutta olisiko niin, että siihen mennessä hän olisi jo jäänyt yksin ja neito kadonnut pois hänen ulottuviltaan paikkaan, josta toinen oli tullutkin? Jotenkin nuorukaiselle oli muodostunut sellainen käsitys, että sinne hän ei toista voisi seurata.
"Kyllä me voimme pysytellä tässäkin. Mutta minua väsyttää, enkä jaksa enää seisoa", nuorukainen totesi äkkiä ja istahti maahan. Hänen jalkansa olivat tosiaan väsyneet, olihan hän kävellyt päivällä pitkähkön matkan ja sitten vielä seisonut toisen kohdattuaan tässä jo jonkin aikaa.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 9, 2006 15:20:45 GMT 3
Neitonen nyökkäsi ymmärtävästi Teddyn sanoille. Sellainen käsitys hänellekin oli kasvanut metsistä ja puutarhoista. Ehkä siksi hän olikin niin hämääntynyt tästä uudesta oivalluksesta, ettei tämä ollutkaan niin vapaata aluetta. Mutta kun neitonen alkoikin katsella tarkemmin metsikköä, saattoi hän huomata, että kaikki ei kasvanutkaan niin mielivaltaisesti kuin aluksi olisi voinut kuvitella. Puitten sijainneissa oli hienovaraista logiikkaa ja asettelua. Löytyi hämärässä epäselvästi erotettavia kasveja, joita harvemmin villissä luonnossa kasvoikaan. Kuun neito katseli hopeavalla katseellaan ympäristöään. hän olisi varmasti huomannut eron päiväsaikaan. Hän oli siitä niin varma, mutta silti hän ei tiennyt millaista olisi päivällä.
Hengetär käänsi katseensa takaisin Teddyyn nuorukaisen istuutuessa alas nurmelle. Hän kallisti hiukan päätään hopeaisten hiusten heilahtaessa. Oliko nuorukainen väsynyt? Ihmisethän nukkuivat öisin, muisti hän ja hymyili sitten pehmeästi. Neitonen kyykistyi varovaisesti nuorukaisen vierelle ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille, huomatessaan sen parantavan hänen tasapainoaan. Näin hänen tuli myöskin lämpimämpi. ”Jos olet kovin väsynyt voit nukkua tässä ja minä voin valvoa sinun untasi..” Hengetär sanoi pehmeästi. Hän ei olisi menossa mihinkään, sillä nyt, hänellä ei ollut muuta paikkaa missä olla. Hän ei palaisi taivaalle äitinsä seuraan vielä hetkeen jos toiseenkaan. Hän oli päättänyt tuntea maailman niin kuin lihalliset olennot sen tunsivat. Hän halusi tuntea auringon lämmön.
|
|
|
Post by ninyfa on Dec 17, 2006 11:21:47 GMT 3
Vaikutti siltä, ettei neito ollut suuremmin väsynyt. Ehkäpä toinen peitti sen jostain syystä, tai sitten oli tosiaankin niin, ettei hän tuntenut väsymystä. Nuorukainen ei olisi pitänyt sitä mitenkään mahdottomana, kun otti huomioon, että toisessa oli paljon muutakin sellaista, jota hän ei pelkällä järjellä osannut selittää. Ei siis olisi ollut mikään ihme, jos olisi ilmennyt, ettei neito ehkä tiennytkään, mitä sana 'väsynyt' ihmisten kielellä tarkoitti. Mutta yhtä kaikki, hän itse oli väsynyt, suorastaan uupunut, eikä se ollut hänelle aivan tavallista.
Nuorukainen oli tottunut kulkemaan pitkiä matkoja, nukkumaan milloin missäkin, ja heräämään tarvittaessa hyvinkin lyhyessä hetkessä ollen heti valmis lähtemään eteenpäin. Hänellä ei ollut sitä mahdollisuutta, että olisi voinut aamulla auringon ensisäteiden osuessa ikkunaan ja herättäessä hänet, jäädä vuoteeseen nauttimaan tällaisesta aamuhetkestä. Tai oli hän joskus, kauan sitten, voinut tehdä niin, mutta ei enää. Silloin, kun hän asui vielä kotonaan, eikä aamuisin ollut kiire mihinkään. Mutta ne ajat olivat menneisyyttä.
Kenties se, ettei nuorukainen enää tiennyt tarkasti, kuinka paljon aikaa oli kulunut heidän tässä keskustellessaan, sai hänen ruumiinsa tuntumaan niin raskaalta ja voipuneelta. Aivan kuin jollain selittämättömällä tavalla hänen voimansa olisivat hävinneet jonnekin. Mutta ehkäpä ne palautuisivat, kun hän saisi hieman levätä. Vähän vain. Pitkiä aikoja hän ei aikonut nukkua.
"Tehkäämme sitten niin", hän myöntyi ja kätki haukotuksen kämmenensä sisään. "Minusta tosiaan tuntuu, kuin en olisi aikoihin saanut levätä." Nuorukainen otti niin mukavan asennon maassa kuin se nyt oli mahdollista ja ummisti silmänsä. Eikä mennyt pitkää aikaa, kun tasainen hengitys kertoi, että hän oli vajonnut uneen, siihen ihmisille suotuun lepotilaan, joka oli heille välttämätön. Viimeiseksi ennen nukahtamistaan Teddy ehti miettiä, näkisikö hän neitoa enää lähellään herättyään, mutta toivoi, ettei toinen olisi vielä silloin lähtenyt minnekään.
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 17, 2006 14:55:33 GMT 3
Ei.. Yön neito ei tuntenut väsymystä siinä kykkiessään makoilevan Teddyn vierellä. Pehmeä hymy viipyili hänen huulillaan, kun hän nyökkäsi nuorukaisen sanoille. Hän valvoisi kyllä vierellä. ”Nuku vain ihan rauhassa..” neitonen lausui hiljaisesti. Hän odottaisi kyllä, ja näin hän ei joutuisi kohtaamaan aamun sarastusta aivan yksinään. Pian Kuun tytär huomasikin Teddyn olevan jo syvässä unessa. Katseli tuota hetken lempeästi, kunnes katse kohosi taivasta ihailemaan, ja jo sammuvia tähtiä. Päivän tulo oli hyvin lähellä. Sininen katse kääntyi jo kirkastuvaan taivaan rantaan. Äiti Kuukin oli jo kadonnut horisontin alle. Taivaan värit alkoivat hitaasti muuttua lämpimämmän sävyisiksi. Kyykistyneenä ollut Kuun neito nousi ihastuksesta seisomaan. Hän oli vetänyt keuhkonsa täyteen kirpeää aamu ilmaa ja astahtanut muutaman askeleen Teddyn viereltä eteenpäin. Niin kaunis. Taivas täyttyi liekeistä, tai ainakin siltä se neitosesta vaikutti. Se oli niin kirkas, niin loistava ja kaunis. Hengetär henkäisi ihastuksesta, ja tuon kalpeat kädet olivat nousseet sydämen päälle. Sydän tuntui täyttyvän onnesta, se tuntui ylivuotavalta. Auringon ensisäteiden osuessa neitokaiseen tuon silmät alkoivat säteillä kuin safiirit. Taivas oli täydessä liekissään, ja neitonen tunsi sen vavistelevan itseään. Aamu oli niin kaunis. Hetken hän kadehti maan päällä eläviä, jotka saivat aina käyskennellä päiväsaikaan auringon alla. He saivat kokea saman lämmön joka päivä, minkä hengetär nyt tunsi hennossa ruumiissaan.
Kuitenkin auringon nousu oli pian ohitse. Päivä oli alkanut, ja valonkehrä alkoi kulkunsa taivaan kannen ylitse. Vihdoin hengetär raaski kääntää katseensa tuosta hehkuvasta kehrästä takaiin puutarhaan. Hänen maailmansa täyttyi aivan uusista äänistä, joita hän ei aiemmin yöllä ollut koskaan ennen kuullut. Pikkulinnut visersivät läheisissä puissa. Eräs uskalias oli jopa tullut tutkimaan neitosta, joskohan tuolla olisi ollut siemeniä. Helppoa ruokaa, tuo pikkuinen ajatteli ja viserteli iloisesti neitosen ympärillä. Kuun tytär ojensi kättään sirkuttavaa lintusta kohden ja pian tuo istuutuikin sille. ”Ja mikäs sinä sitten olet?” Kyseli hän lempeällä äänellä päätään hiukan kallistaen. ”En olekaan koskaan tainnut kaltaisiasi tavata.”
(Hyppäsinpähän nyt sitten aamuun. ^^)
|
|
|
Post by ninyfa on Dec 29, 2006 13:46:07 GMT 3
Auringonnousu meni nuorukaiselta ohitse, mutta tuskinpa hän olisi osannut ihailla sitä samalla lailla kuin neito. Vasta kun toinen oli astellut muutaman askeleen kauemmaksi ja saanut seurakseen sirkuttavan pikkulinnun, heräsi nuorukainen ja aukaisi silmänsä hieman ihmeissään.
Häneltä kesti tovi ennen kuin muisti missä oli ja mitä viimeksi oli tapahtunut. Hänenhän oli pitänyt nukkua vain vähän aikaa, mutta ilmeisesti oli käynyt toisin. Päivä näytti valjenneen jo jokin aika sitten, neito oli joko herännyt paljon häntä aiemmin tai sitten toinen ei ollut levännyt lainkaan. Nuorukainen venytteli ja nousi istumaan. Olo tuntui sentään hieman reippaammalta kuin ennen nukahtamista. Oli lepäämisestä sentään ollut jotain hyötyäkin. Eivätkä ikävät unetkaan olleet häirinneet häntä tänä yönä.
"Huomenta", nuorukainen toivotti ja katseli neitoa, joka näytti olevan keskittynyt johonkin asiaan, jota nuorukainen ei kuitenkaan kunnolla nähnyt. Lintujen laulua ja sirkutusta kuului lähettyviltä. Sellaisia luonnon omia ääniä oli aina mukava kuunnella, ne rauhoittivat mieltä ja saivat hymyn nousemaan kulkijan huulille. Enempiä neitoa häiritsemättä nuorukainen jäi kuuntelemaan sirkutusta jaksamatta vielä nousta edes seisomaan.
((Se sopii. Pahoittelen, että vastaaminen kesti näin kauan, olin joulun vietossa.))
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Dec 29, 2006 15:54:31 GMT 3
Teddyn ääni hengetären takaata sai tuon pään käännähtämään nopeasti toisen suuntaan. Pieni lintunen hypähti ilmaan hetken säikähdyksestä säksättämään ja siipiään räpyttelemään, kunnes se totesi ettei vaara uhannutkaan, ja palasi takaisin tuolle kalpealle kädelle, joka tuntui jotenkin oudon turvalliselta sen pienelle mielelle. "Huomenta", sanoi neitonen lempeästi hymyillen takaisin. Niin kaiketi tervehdittiin toisia aamuisin. Hän kääntyi nyt kokonaan nuorukaisen puoleen, niin että piskuinen lintunen näkyi selvästi tuon sormella. Se katseli uteliaana maassa istuvaa ja välillä sirkutti pienesti. Mahtoi olla turhautunutkin, kun hengetär ei ollutkaan sille siemeniä antanut. Lintua oli petetty! "Nukuitko hyvin?" Hengetär sitten tiedusteli nuorukaiselta rauhalliseen lempeään sävyynsä. Hänen hopeaiset hiuksensa kimmelsivät aamuauringon säteissä, kellertävät säteet värjäsivät ihoa lämpimällä sävyllään, ja vain varjopuolella neitosen iho hehkui valkeuttaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaan sinisinä nyt, mutta välillä tuntui että iiriksiin olisi kätketty pieniä hopeahippusia tehostamaan niiden välkehdintää. Kenties se oli vaikutusta auringon säteistä, jotka saivat silmät hopeoitumaan heijastuessaan Äiti Kuusta? (Eipä mitään. ^^ joulua kuuluukin viettää ihan rauhassa )
|
|
|
Post by ninyfa on Jan 5, 2007 21:16:56 GMT 3
Hymy nousi myös nuorukaisen huulille hänen katsoessaan neidon kasvoihin. Lintu olikin se, mikä oli ollut toisen seurana. Ja yllättäen näyttikin siltä, ettei siivekäs hävinnyt siitä aikanakaan aivan heti minnekään, vaan jäi livertelemään. Nuorukainen vilkaisi lintua ja ihmetteli hetken itsekseen sitä, ettei tuo suostunut pelkäämään neitoa, pikemminkin vaikutti, kuin se haluaisi viipyä toisen lähettyvillä.
Toinen oli tosiaan melkeinpä käsittämättömän kaunis. Se oli sellaista kauneutta, jota kenelläkään tavallisella neidolla ei maan päällä voinut olla, siitä nuorukainen oli aivan varma. Vaikka hän kuinka jatkaisi vaeltamistaan, kohtaisi erilaisia maita ja kansoja, niin ketään tämän neidon kaltaista ei takuulla osuisi hänen kohdalleen. Lämmin tunne tulvahti nuorukaisen rintaan, kun hän katsoi toiseen, mutta vastasi sitten rauhallisella äänellä: "Taisinpa tosiaan nukkua. Oikein hyvin, mutta liian pitkään, huomaan. Kiitos vain kysymästä."
Vielä venyteltyään nuorukainen nousi seisomaan ja pudisteli maan liat pois vaatteistaan. Hänestä tuntui, että oli korkea aika jatkaa matkaa eteenpäin. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että heidän tiensä eroaisivat. Toisaalta olihan neito pysytellytkin hänen lähellään koko yön, vaikka olisi voinut vapaasti lähteä, milloin niin halusi. Ei hän vieläkään tiennyt, mihin neito oli menossa tai mitkä olivat hänen suunnitelmansa. Mutta jotenkin nuorukaisesta tuntui, että olisi parempi, jos he jatkaisivat, tosin mieluummin vasta jonkin ajan kuluttua, eri suuntiin. Hetkeksi he olivat tavanneet, mutta ei varmaan ollut tarkoitettu, että heidän polkunsa kulkisivat kovinkaan pitkään rinnakkain. Muuten hän alkaisi ajatella kaikenlaista, rinnassa oli jo nytkin sellainen omituinen, lämmin, mutta samalla myös kylmä tunne. Mitä sekin lie tarkoitti?
|
|
shard
Member
Watch out! I'm here somewhere!
Posts: 374
|
Post by shard on Jan 14, 2007 18:09:39 GMT 3
”Liian pitkään?” Toisti Kuun tytär tunnustellen, maistellen ja ihmetellen. Miten oli mahdollista nukkua liian pitkään? Tosin Auringon nousu oli ollut varsin kaunis, mietti neitonen hiukan poissaolevan näköisenä. Mitähän hän nyt tekisi, kun oli nähnyt sen miksi oli jäänyt jälkeen ja asettunut tähän olotilaansakin. Kasvoilla risteilivät nopeaan tahtiin tunteet, joista näkyvin taisi olla eksyneisyys ja päättämättömyys.
Lintu näytti aistivan neitosen ajatusten heittelehtimisen, kun se hypähti ilmaan ja jäi tuon ympärille siipiään räpsyttelemään ja sirkuttamaan. Kuun tytär kohotti katseensa ympäröivään puutarhaan. Täältäkin piti varmaankin jatkaa matkaa. Ehkä hän voisi hetken aikaa vielä katsella ympärilleen, kunnes Äiti kutsuisi hänet takaisin luokseen. Katse kääntyi takaisin Teddyyn. Mihinkähän nuorukainen aikoisi tästä jatkaa matkaansa? Ehkä jonnekin eksoottiseen maahan? Hiljainen hymy kohosi neidon huulille. Ehkä, ehkä ei. Pieni sirkuttaja näytti väsyvän ja se liihotteli kauemmas muiden pikkulintujen, oman parvensa, luo. ”Pitäisi varmaan jatkaa matkaa..” Neitonen pohti sitten ääneen. Mitenhän pitkien matkojen käveleminen sujuisi? Eipä ollut moista koskaan kokeillut. Ehkä hän voisi jäädä läheiseen kylään katselemaan ihmisten elämää? Oli aikaisemmin yöllä, etsiessään sopivaa paikkaa, sellaisenkin havainnut. siksi kai häntä olikin niin kovasti hämmentänyt se, ettei ollut tajunnut ilmestyneensä linnan puutarhaan.
|
|
|
Post by ninyfa on Jan 21, 2007 11:56:14 GMT 3
Jälleen hän oli, vaikka ei mielestään ollut paljon mitään sanonut, saanut neidon hieman hämmennyksiin. Olihan se jo selvinnyt nuorukaiselle, että toinen ei käsitellyt eikä ymmärtänyt ajan kulua samalla lailla kuin hän itse. Silti hän aina unohti sen ja puhui niin kuin puhuisi jollekulle tuttavalleen. Voi sentään.
"Olen kyllä samaa mieltä. Olemme pysytelleet yhdessä kohti jo tovin ja viime aikoina sellainen on ollut minulle varsin vierasta. Tässä lähellähän on ilmeisesti jokin linna, mutta varmasti myös muuta ihmisasutusta. Yleensä ainakin ihmiset rakentavat samaan paikkaan enemmän kuin vain yhden rakennuksen. Ja varsinkin linnan läheisyydessä on järkevää olla enemmän ihmisiä. Työvoimaa linnanherran tarpeisiin, veronmaksajiksi, linna tarjoaa toisaalta turvaa ja varsin varman toimeentulon. Tai riippuu tietenkin siitä, minkälainen linna ja minkälainen linnanherra. Äh! Tuskin tällaiset asiat suuremmin kiinnostavat sinua."
Nuorukainen vilkaisi ympärilleen ja mietti itse, mitä tekisi. Takaisinpäin hän ei kääntyisi, tämä polku, jolle hän kerran oli astunut, veisi häntä aina vain eteenpäin. Ja tuskinpa hän suuremmin haluaisi tutustua tuohon linnaan, asuipa siellä sitten kuka hyvänsä. Juurihan hän oli levännyt, rehellisesti sanottuna paremmin kuin pitkiin aikoihin, ja jaksaisi sen myötä varmasti kulkea reippaasti eteenpäin. Mutta toisin oli varmaan neidon laita. "Mielelläni saatan sinua jonkin matkaa. Ehkäpä vastaan tulee muita ihmisiä, joihin haluat tutustua ennen kuin..." Nuorukainen vaikeni kiusaantuneena. Mitä hän oli aikonut sanoa? Ennen kuin toinen palaisi takaisin sinne, mistä oli tänne maailmaan ilmaantunut. "...hmm, ennen kuin tiemme eroavat, sillä en mielelläni jätä sinua aivan yksin tänne. Vaikka varmasti selviäisit kyllä, tavalla tai toisella", hän päättää lopulta sanansa.
|
|