|
Post by tnitti on Jan 25, 2009 0:32:44 GMT 3
Poika esitti yhä ettei tiennyt mistä esitti, eikä Keichiro voinut olla nostamatta epäilystään yhä suuremmaksi siitä, että Ume olikin vain joku joka oltiin lähetetty hänen peräänsä. Toisaalta joku osa hänestä halusi uskoa että Ume oli viaton eikä tajunnut voimiaansa, mutta toinen puoli ei halunnut antaa periksi epäilyjäänsä. Ei ollut koskaan hyvä luottaa kehenkään, paitsi jos halusi nopeasti hengestäänsä. Kun oli kerran lähtenyt tietynlaiselle tielle, oli siitä vaikea päästä eroon - ja sen tien tuomista tuskista ja vaaroista. Oli miten oli, Keichiro halusi tiedon ulos pojasta ennen kuin he liikkuisivat yhtikäs mihinkään. Samassa mies astuikin nopeella liikkeellä heidän välimatkansa umpeen ja nappasi tiukalla otteella Umen käsivarresta kiinni, vetäen poikaa lähemmäksi että tuo kykeni näkemään hänen vaativat silmänsä vielä paremmin - liekö niiden väri hitusen tummentunutkin, mutta sitä ei ihan heti ollut havaittavissa.
"Parasta puhua nyt kun vielä voit, kenen alla työskentelet?" Mies murahti, tiukentaen hitusen otettaansa. Ei, hän ei voinut uskoa Umea, ei voinut uskoa, että poika olisi niin viaton.. ei kukaan ollut. Ei vain...voinut.
Lame näytti vihdoin ja viimein tajuavan edes jotakin mitä oli meneillä ja samassakos tuo hevonen hörähtikin ihmeissään ja koputteli lähemmäksi.
"Keich, mitä hittoo sinä teet?! Päästä Prinsessa Ume irti!" Hevonen hirnui, mutta se ei saanut Keichiroa hellittämään otettaan, tai katsettaan.
|
|
|
Post by oyri on Jan 25, 2009 1:02:24 GMT 3
Ume ei ehtinyt reagoimaan, kun mies jo puristi hänen käsivarttaan niin tiukasti, että se sai pojan hengähtämään. Hän arvasi jotenkin tämän. Olisi kannattanut juosta karkuun vielä kun voi. Nyt hän oli loukussa. Ansassa, pakotettuna pieneen tilaan, missä hänen oli vaikea hengittää. Kuin ahtaaseen häkkiin tungettu lintu, joka ei saanut siipiään auki. Pojan hengitys tiheni kiihkeän katkonnaiseksi, sydämen hypätessä kuristamaan inhottavasti pojan kurkkua. Rits. Ihon alla, jota muukalainen puristi, pojalta katkesi hienoisia verisuonia, alkaen jo levittää ikävänlaatuista mustelmaa piiloon hihan alle. Hän ja hänen herkkä ihonsa. Poika ei kuitenkaan ehtinyt ajatella moista, sillä tuijotti toista suu hivenen auki, miettien kuumeisesti, mitä hän mahtoi tarkoittaa. "En tiedä mistä puhut! Lopeta! Satutat minua!"
Ume oli paniikissa. Hän ei tiennyt mitä tekisi ja astui vielä yhden askelen toisesta, ikäänkuin toivoen, että pääsisi etäämmäksi, mutta miehen tiukka ote piti häntä tiukasti paikoillaan. Pojan avonaisesta suusta pääsi vielä yksi tyhjä ynähdys, kun ruohikko hänen jalkojensa alla alkoi mädäntyä. Sydän takoi nopeasti, keuhkot vaativat happea tiheään niin tiheään tahtiin, että se alkoi haitata hänen näkökykyään. Hänen silmissään sumeni aavistuksen, eikä hän pian kuullut kuin kohisevaa ääntä päänsä sisällä. Hänä huimasi, hän tärisi ja häntä oksetti. Hitto, hän koki näin, aina kun häntä painostettiin intensiivisesti näin yllättäen ja täysin varoittamatta. "Päästä irti.."
Sydämeni räjähtää kohta.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 25, 2009 2:12:19 GMT 3
Keichiron ote ei hellittänyt, mutta ei kuitenkaan tiukentunut, se oli jo tarpeeksi tiukka pitääkseen itseään huomattavasti pienemmän pojan paikoillaan. Niinhän kaikki sanoivat aina etteivät tienneet mistä hän puhui, esittivät viattomia ja pyysivät lopettamaan. Hän oli jo sen nähnyt, oli turha esittää. Siksi Keichiron katse tuimistuikin, mutta tälläisellä suuttumisella oli huonotkin puolensa. Ne äänet, ne ärsyttävät pienet kuiskaukset, se ärsyttävä hiljainen naurus, se tuska, mikä aina pilkisti sisältä, vaikka kasvoista sitä ei nähnytkään. Katse laskeutui kuitenkin nopeasti vilkaisemaan kuolevaa ruohikkoa pojan alla, kunnes se kohosi takaisin Umeen. Taitavat velhot eivät antaneet tälläisten tilanteiden paljastaa noin avoimesti voimiaansa, mutta ehkäpä hän oli osunut oikeaan kohtaan epäillyillään ja säikäyttänyt toisen?
Keich ei tiennyt - eikä välittänyt, tai niin hän halusi ajatella.
Omat ajatukset katkesivat, kun hevosen turpa nappasi hänen käsivartensa kankaasta kiinni ja riuhtaisi käden Umen käsivarrelta pois. Keichiro vilkaisi ärsyyntyneenä Lamea, joka näytti tuijottavan yhtä ärsyyntyneesti takaisin, päästäen samalla miehen paidan kankaasta irti. Mies vilkaisi vielä pienesti Umea, kunnes murahti ja kääntyi lähtiäkseen kävelemään sinne suuntaan, mistä he olivat alunperin tulleetkin. Matkaa oli jatkettava oli Ume vihollinen tai ei.
Lame tuijotti vielä hetken aikaa Keichiron perään, kunnes kääntyi huolestuneena Umen puoleen, vaikka sitä ei harmikseen näkynytkään - hevonen kun oli. Tummalla turvallaan se tuuppasi pienesti pojan kättä kuin kokeillakseen oliko toinen kunnossa.
|
|
|
Post by oyri on Jan 25, 2009 2:51:00 GMT 3
Tiukka ote irtosi käsivarresta ja Ume valahti polvilleen nurmikolle piteleämään käsivarttaan. Hän ei nähnyt liian pitkien etuhiusten alta miestä enää, suunnattuaan katseensa kohti maata, hän haukkoi henkeä nopeasti. Tässäkö tämä oli? Mies jättäisi hänet tähän, jatkamaan yksinäistä kävelyään. Ehkä näin olisi parempi, jos toinen oli tällä kannalla. Loppujen viimeeksi kukaan ei kestäisi hänen seuraansa loputtomiin. Ei kestäisi olla ystävällinen ja kiltti hänelaiselleen. Hänen mieltään kuumotti. Poika pyöritteli miehen kysymyksiä mielessään. Äänet kaikuivat ja värisivät, vääristyivät ja muuttuivat hänen päänsä sisällä jälleen kerran niiksi syytäviksi ja pilkkaaviksi, suureksi joukoksi kyläläisiä, jotka kaikki seisoivat monen metrin korkuisina tummina varjoina hänen ympärillään, osoitellen ja ivallisesti pilkaten, nauraen, kirkuen, itkien.
"Olette... Kaikki samanlaisia.." Ume sylkäisi sanat suustaan katkerasti ilmaan, nojaten kämmenillään kosteaan ruohikkoon. Hän ei käsittänyt, miksi vielä pönkitti tilannetta, kun kaikkein viisainta olisi vain antaa toisen lähteä, jättää hänet sen puron varrelle, ollen vain yksi mustelma iholla, joka ajan myötä haalistuisi ja katoaisi, jättäen hänet loppujen lopuksi. Yksin. Ume kohosi hitaasti takaisin jaloilleen, pelon sekoittuessa kiukkuun. Miksi häntä kiukutti? Pojalle suotiin harvemmin vilpitöntä ystävällisyyttä, sellaista, mitä muukalainen oli hänelle antanut. Ehkä hän vain halusi pakottaa toisen selittämään käytöksensä. "Kaikki... Samanlaisia. Kaikki on hyvin, kunnes keskuudestasi paljastuu jokin.. Tälläinen... Kummajainen. Friikki!" Ume huudahti katkerasti toisen perään, vaatien sanoilleen jonkinlaista reaktioa.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 25, 2009 3:25:42 GMT 3
Keichiro olisi varmasti lähtenyt menemään edestä, jos poika olisi pysynyt hiljaa. Mutta ei, Ume ei pysynyt hiljaa ja samassa Keichiro pysäytti askeleensa ja jäi vain seisomaan paikoilleen. Samanlaisia? Hän oli samanlainen jonkun kanssa? Heidän keskuudestaan? Taivaansiniset silmät sulkeutuivat miehen hengähtäessä syvään ja rauhoitellessaan itseäänsä. Hän oli pitkäpinnainen mies, tämän ei pitäisi saada häntä millään tavalla reagoimaan. Tuossa pojassa oli kuitenkin jotakin... jotakin sellaista mille Keichiro ei osannut antaa sanallista ilmaisua. Se vain oli jotakin.
"Nuo ovat sinun sanojasi, ei minun." Keichiro lopulta vastasi, kääntyen hitusen että kykeni katsomaan sivusilmällä Umea. Miksi ihmeessä hän haukkuisi jotakin friikiksi, kun hän itse oli.. mitä oli. Mutta sitä ei tulisi Ume tietämään.
"Yritätkö sanoa ettet ole ymmärtänyt taitojasi?" Keichiro sai lopulta kysyttyä. Kai sellaiseen voisi olla mahdollisuus, mutta se kuulosti lähes mahdottomalta.
|
|
|
Post by oyri on Jan 25, 2009 3:56:27 GMT 3
Mies vastasi hänen pyyntöönsä reagoisa, edes pysähtyen, edes kääntäen hieman päätään hänen puoleensa. Ume tunsi olonsa siinä seistessään aavistuksen jo naurettavaksi. Hetkisen verran. Miksi hän kerjäsi miehen huomioa, hän ei tiennyt. Miksi hän vaati vastausta juuri hänen käyttäytymiseensä, juuri tuon synkän muukalaisen, joka ei ollut kertonut hänelle edes nimeään. Pojan sydän alkoi jo rauhoittua, äänet kadota. Tällä kertaa hän oli päässyt helpolla. Hän uskalsi vasta nyt nostaa katsettaan ja liikuttaa syvänpunertavia silmiään miehessä, kasvoillaan melko kova katse. Hänen kätensä oli yhä puristamassa käsivartta, kohtaa josta toinen oli pitänyt kiinni. Häneen iski outo tunne, mutta ei osannut paikantaa sitä, jokin, joka sai hänet voimaan pahoin, mutta se tuska ei kuulunut hänelle ja se tuska oli kadonnut, kun toinen oli irrottanut hänestä..
"Minun sanojani..." Ume toisti miehen sanat ja puri hammasta. "Ei se silti poista sitä tosiasiaa, että tuomitset minut, vaikka et edes tunne minua." Ume sihahti katsellen kasvoja kutittelevien hiussuortuvien välistä miestä ilme yhät tiukempana. Ei ymmärtänyt taitojaan? Hän? Ume? Mitä taitoja? Oliko tämä miehelle jokin harrastus? Kulkea poimimassa matkailijoita kyytiinsä, suoda heille hieman ystävällisyyttä ja kääntää sitten lopulta takkia täysin, hyökäten kimppuun. Mitä hän halusi? Pojan rahat? Hänen vähäiset riisit? Kai toinen oli jo tullut siihen tulokseen, ettei poika omistanyt yhtään mitään, mitä miehelle olisi hyötyä. Oliko Ume lähtiessään vettä hakemaan pistänyt miehen luulemaan, että hän yrittäisi jotakin samankaltaista? Miehen ryöväämistä? Ei hänessä, Umessa ollut mitään muuta kuin mitä ulospäin näytti. Ja tuollainen mies katkaisisi hänen niskansa yhtä helposti kuin oli puristanut pojan käden ruhjeille. "Millä saan sinut uskomaan, että minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä puhut...? Toisaalta, miksi välittäisin..? En ymmärrä sinua. Tarjoat kyydin ja saman tien rupeat syyttelemään jostakin. Jos aikomuksenasi oli minun ryövääminen, tai tappaminen, miksi et ole käyttänyt mahdollisuuksiasi? Et luota minuun, mutta enpä voi syytellä. En minäkään luota sinuun. Et ole edes kertonut nimeäsi." Ume pääsi hiljaa sisältään ulos osan mieltään kaivelevista kysymyksistä, sanoen enemmän sanoja peräkkäin samalle henkilölle kuin oli sanonut pitkään aikaan.
|
|
|
Post by tnitti on Sept 13, 2009 23:19:21 GMT 3
Keichiro piti katseensa pienemmässä pojassa, eikä liikahtanut paikaltaansa mihinkään. Hän odotti pojan vastausta siihen yhteen kysymykseen minkä hän oli esittänyt, mutta näytti siltä, että vastausta Keich ei tulisi saamaan. Tai se oli ensimmäinen ajatus, mikä Keichiron päähän pälkähti kun poika avasi suunsa. Kesken kaiken Umen avautumista, käänsi Keich niiden taivaansinisten silmiensä katseen muualle ja pysytteli hiljaa. Otsaan ilmestyi pienen pieni ryppy, mutta tummaan pukeutunut mies ei sanonut mitään ennen kuin vasta poika näytti hetkeksi hiljenevän.
Katse harhaili takaisin Umen kasvoihin, mutta jykeväpiirteinen mies ei näyttänyt ilmaisevan mitään kasvoillaansa, kunhan vain tuijotti ilmeettömänä.
"En välitä kuka olet, tai mikä olet.. Mutta esitin sinulle kysymyksen. Kuka on opettanut sinulle tuon, minkä juuri teit?" Keichiro vihdoin puhui. Oli totta, ettei Keichiro monesti välittänyt muista ihmisistä, mutta se johtui vain siitä, ettei hän halunnut päästää itseään liian lähelle. Kuka haluaisikaan jouduttuaan menettämään niin monta henkilöä. Nimimainintaan Keichiro ei kuitenkaan sanonut mitään, hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi, että kertoisi kuka hän oli, vaikka mitä luultavammin sekin tulisi selville vielä joskus.
|
|
|
Post by oyri on Sept 14, 2009 0:57:43 GMT 3
Ikävien ihmisten välttely, joka oli ajan saatossa muuttunut sydäntä musertavaksi ihmispeloksi vahvistui sekuntti sekunnilta vain voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hän oli jo monta kertaa todistanut sen, että hänen oli parempi olla yksin, pois arvostelevien silmien alta ja viettää vain pakolliset hetkensä ihmisten kesken, jolloin poika vaihtoi tarpeitaan kauppiaiden kanssa. Tienasi niukan elantonsa ja siirtyi taas. Ennen kuin kukaan ehti nähdä hänen sisälleen, pääsi lähellekkään vääristynyttä ja epäluonnollista hirviöä, joka sai poikkeuksetta jokaisen kasvon vääntymään inhosta, jokaisen hänen suojaan ottaneen heittämään ulos, kuten muukalainenkin teki nyt. Itseinho ja häpeä nosti ikävän palan kurkkuun ja esti keuhkoja toimimasta kunnolla. Miten hän häpesikään aamusita tunnettaan, jolloin oli sekunnin murto-osan ajan unisena tuntenut olonsa pitkästä aikaa turvalliseksi, toisen tuoksu ympärillään. Kuinka hän oli typerästi ehtinyt hetken aikaa uskoa kenenkään olevan enää tässä maailmassa vilpitön.
"Oppinut mitä? Luuletko, että halusin tätä? Olla tälläinen... Tälläinen friikki?!" Ume hengähti nostaen kädet päänsä sivuille ja taivuttaen nälkiinnytettyä, kevyesti värisevää kehoaan eteenpäin. Tiukasti yhteenpuristettujen silmien kulmia kihelmöi ikävästi, mutta poika kieltäytyi itkemästä. Kieltäytyi osottamasta enempää heikkouksia kun oli jo tähän mennessä osottanut, heikkouksia, johon toinen voisi tarttua ja käyttää hyväkseen. Hänen epäilyksensä toisen motiiveihin kyydin tarjoamisen suhteen, jokaisen ystävällisen eleen suhteen, jonka toinen oli tähän mennessä tarjonnut muka hyvää hyvyyttään. "Näytänkö minä siltä että minulla olisi ystäviä? Ketään..? Kuka muka haluaisi viettää lähelläni enemmän kuin on pakko? Olet samanlainen kuin kaikki muut. Ensin kaikki on ihan kunnossa, kohtelet kuin ihmistä, mutta kun saat tietää, pahoinpitelet, uhkailet, nöyryytät ja jätät yksin." Ume puhui nopeasti ääni väristen, muodostaen enemmän sanoja peräkkäin ääneen kun pitkään aikaan, kuin syvälle sisälle patoutuneet sanat olisivat tulleet ryöppönä ulos, jättäen sisimmän tyhjäksi ja ontoksi, mädäntyneen nurmikkoalueen levitessä hänen polviensa alla, ympärillä olevan kasvuston hitaasti taivuttaessa surullisena päätään alas, kunnes kuolivat ja muuttuivat tuhkaksi. Viimekädessä, Ume ei halunnut olla yksin. Ei hän ollut sitä tietä itselleen valinnut, mutta oli jo ehtinyt hyväksyä, että maailma vain odotti, että hän kuolisi ja kuihtuisi pois.
"Miksi?" Poika kuiskasi kykenemättä pidättelemään kyyneltä, joka valahti hänen poskelleen, jonka jälkeen hän nosti kädet suulleen, häveten vain yhä enemmän ja toivoi jo, että toinen vain katoaisi ja unohtaisi hänet, joka onnistuisi varmasti paremmin kuin Umelta toisen unohtaminen. Muukalainen ei kertonut vieläkään nimeään. Ehkä hän eläisi ilman sitä tietoa.
|
|
|
Post by tnitti on Sept 14, 2009 14:40:30 GMT 3
Keichiro tiesi saaneensa sinä hetkenä vastauksen kysymykseensä, kun poika seuraavan kerran puhui. Poika oli joku, jolla oli voima hallita asioita, joiden hallitsiminen ei varmasti ollut helppoa ja jos tuollaisen voiman omaava henkilö joutuisi väärälle puolelle, voisi koko maailma tulla kärsimään seurauksista. Ehkäpä se oli kohtalo, että Keich oltiin tuotu pojan luokse ennen ketään muuta, mutta taas toisaalta, Keichiro ei pitänyt tälläisistä kohtaloista.
Lame, joka oli hetkeksi jäänyt täysin takataustalle näytti hirnahtavan ihmeissään, samalla kun se tuijotti hämmentyneenä ja ihmeissään kuolevaa kasvustoa, vaikka tälläinen näky ei niinkään hätkähdyttävää ollut - kappas, Lamehan oli ihmisestä muuttunut hevonen itse, mutta sitä Ume ei tiennytkään. Pienen hetken jälkeen hevonen kuitenkin liikahti lähemmäksi maassa polvillaan olevaa poikaa tuupaten tämän käsivartta pehmeästi, kunnes Lame nosti päätäänsä ja käänsi sen Keichiron suuntaan, aloittaen sen kiivaan keskustelun oikeasta ja väärästä, miten tulisi toimia ja mitä ennenkaikkea Keichiron tulisi tehdä.
Mutta kuunteliko Keichiro? Ei, vaan sen sijaan hän pudisteli vain päätäänsä, koska hän ei ymmärtänyt taas nuoremman pojan ajatusmaailmaa. Hänkö samanlainen kuin kaikki muutkin?
"Sinä se tässä olet, joka tuomitset minut.. " Keichiro mainitsi, mikä oli täysin totta. Hän oli vain kysynyt kysymyksen ja poika oli kääntänyt asian niin, kuin hän olisi kohdellut toista toisin, kuin vielä hetki sitten. Poika väitti hänelle ettei hän tiennyt toisesta mitään, mikä oli totta, mutta mitä taas Ume tiesi hänestä? Tiesikö poika todella itsensä mielestä tarpeeksi tuomitakseen hänet samanlaisiksi kuin kaikki muut?
Keichiro huokasi - tosin mielessäänsä. Jos Ume odotti lohdutusta, kilttejä sanoja, jotakin mukavaa tummahiuksiselta, ei sellaista tulisi tapahtumaan. Keichiro ei ollut lohduttaja, joten hänen puolestaan Lame saisi tehdä mitä lysti, päämäärä minne hän oli menossa oli kuitenkin vaihtunut.
Katse vilkaisi pienesti kuihtunutta ja kuollutta kasvistoa ympärillään, kunnes viitta heilahtaen Keichiro kääntyi ja lähti sitten kävelemään suuntaan, jonne he olisivat seuraavaksi menossa.
"Jatkamme matkaa. " Keichiro lisäsi, jättäen Lamen tuuppimaan turvallaan Umen käsivartta jälleen kerran.
|
|
|
Post by oyri on Sept 14, 2009 16:18:48 GMT 3
Ume ei enää tiennyt mitä toisesta ajatella tai mitä hän ajattelisi yhtään mitään mistään, ollen enemmän sekaisin ajatusten ja tunteidensa kanssa pitkään aikaan. Hän ei kyennyt käsittämään toisen käyttäytymistä, ensin nopeaa syyllistämistä ja sen jälkeen täydellistä kylmettymistä ja palautumista samaan välinpitämättömyyteen. Edelleen nimettömäksi jäänyt tumma muukalainen ei vaivautunut selittelemään, ei edes puhumaan, vaikka tämän viimeiset sanat saivat pojan puristamaan käsiään tiukemmin itsensä ympärille. Ehkä tämänkin oli vain tarjoitus opettaa hänelle, että maailmassa ei ollut enää ihmisiä, joilla riittäisi sympatia yhtään pidemmälle kuin oli pakko. Poika hengitti syvään ja hartaasti rauhotellen itseään, kooten itseään takaisin kasaan. Hän voisi aina syyttää heikolle jäälle ajettua, jo valmiiksi haurasta meiltä, ja sitä kuinka toinen oli säikäyttänyt hänen todellisen minänsä esille. Toista kertaa hän ei kuitenkaan antaisi itsensä asettua niin hauraaseen tilaan, että kukaan kykenisi näkemään kuinka viallinen, rikkinäinen ja heikko hän todellisuudessa oli.
Ume oli osin odottanut, että toinen jättäisi hänet tänne, hylkäisi kuin käytetyn lelun, vaikka ei ollutkaan ollenkaan varma mikä hyöty hänestä oli ylipäänsä ollut, mutta muukalainen ilmottikin heidän jatkavansa matkaa. Poika kohotti fuksiansävyiset silmänsä toiseen, kadottaen jo monta minuuttia sitten katseestaan jokaisen pienenkin piirteen hädästä ja kivusta. Toinen oli kuitenkin jo kääntänyt selkänsä, kävellyt monta askelta takaisin kohti tietä, kuin sanat olivat toimineet käskynä, eivätkä kehotuksena. Poika harkitsi jo vakavasti omalle tielleen lähtemistä, mutta tosiasia oli, että he olivat paljon lähempänä kylää kuin eilen, eikä olisi hänelle tippaakaan edullista lähteä vaeltelemaan päinvastaiseen suuntaan kohti varmaa kuolemaansa. Hänellä ei tainnut olla muuta mahdollisuutta, kuin nousta hitaasti täriseville jaloilleen, hillitä itsensä ja lähteä kävelemään muukalaisen perässä. He pääsisivät todennäköisesti tämän päivän aikana kylään, eikä toisen tarvitsisi enää hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan.
Päästyään tielle Ume nousi takaisin Lamen selkään, kun toinen ei näyttänyt edes ratsastavan hevosellaan. Loppumatka tulisi olemaan varmasti kuolemaakin hiljaisempi, eikä heitä seurannut matkallaan muu kuin askelet ja hevosen kavioiden kopina. Poikaa ei kuitenkaan haitannut hiljaisuus, sillä se tuntui paljon mukavemmalta kuin kevyt ja kiusallinen keskustelu, jonka ainoa tarkoitus olisi rikkoa hiljaisuutta, tai syyllistävä ristikuulustelu. Kului pitkiä tunteja, jonka jälkeen kylä, jota kohti he olivat tehneet matkaa. Päästyään ensimmäisen talon kohdalle, Ume laskeutui alas Lamen selästä ja suki hetken hiuksia korvansa taakse yksinkertaisesti nähdäkseen niiden takaa. "Olenko mä jotakin velkaa..?" Poika kysyi ristien kädet rintansa päälle puuskaan, vaikka olikin tehnyt jo miehen tavattuaan selväksi, ettei hän omistanut kuin rievut päältään ja muutaman kourallisen riisiä, joka riitti hänelle parinkin päivän ruuaksi.
|
|
|
Post by tnitti on Sept 17, 2009 15:25:20 GMT 3
Matka oli Keichiron osalta niin hiljainen kuin se vain oli, ainoastaan välillä nahka narisi ja askeleet kuuluivat vasten hiekkaista tietä, mutta sen enenpää ei tästä tummasta hahmosta päässyt. Lame sen sijaan tuntui hirnuvan entistäkin enemmän, yrittäen viestittää miten he voisivat ottaa Umen mukaan ja miten Ume oli niin kaunis ja kaikkea sellaista, mikä ei edes mennyt Keichiron korvista sisään - hän ei vain jaksanut välittää Lamen sanomisista juuri nyt.
Kun Keich unohtui omiin ajatuksiinsa, hän toden totta unohtui sinne. Ajatukset pyörivät äskeisessä tilanteessa, pojan voimissa sekä niistä pienistä epäilyksistä, joista Keich ei päässyt karkuun. Mutta miten ei osaisikaan epäillä, kun tiesi että joku seurasi jokaista liikettäsi, kun tiesi että joku oli perässäsi ja että yritit löytää jotakin sellaista, minkä olit kadottanut. Päivä päivältä tunne kuitenkin vahvistui siitä, että kun jotakin oli kadottanut, sitä ei ikinä saisi takaisin, ei vaikka eläisi tuhat vuotta...
Keichiro tuntui havahtuvan ajatuksistaan vasta kuullessaan Lamen kavioiden pysähtyvän paikoilleen, mikä sai miehen ottamaan vielä muutaman askeleen, kunnes hän itsekin pysähtyi, kuitenkaan kääntymättä aivan heti Umen puoleen. Pojan näyttäessä tekevän lähtöä, näytti Lame siltä, vaikka hevonen olikin, että pillahtaisi itkuun. Lamen omassa likaisessa mielessään oli tuo jo päättänyt päätyvänsä naimisiin asti Umen kanssa, mutta miten heidän tarinansa saisikaan onnellisen lopun jos Ume lähtisi pois!
"Ei ole turvallista sinun kulkea yksin ja kantaa tuota sisälläsi... " Keichiro lopulta aloitti, kääntyen osittain Umen puoleen, vieden ne taivaansiniset silmänsä jälleen pojan kasvoihin. Tuolla tietenkin tarkoitettiin sitä voimaa, mitä poika kantoi sisälläänsä. Keich tiesi vähän liiankin monta sellaista, jotka ottaisivat mielellään kaiken irti pojan kyvystä ja imisi kaiken elämän ja voiman, kunnes mitään ei olisi jäljellä. Ja ei Keich sitä tälle pojalle halunnut tapahtuvaksi.... mutta ainoastaan sen takia koska Lame ei jättäisi häntä rauhaan, jos antaisi pojalle jotain tapahtua. Ja hän ei jaksanut Lamen itkua tällä hetkellä.
"On paikka, johon sinun kannattaisi mennä... Tai edes käydä. "
|
|