|
Post by tnitti on Jan 16, 2009 20:03:41 GMT 3
( *naksuttelee sormiaansa* Vapaa ihan kelle/keille tahansa jotka uskaltautuvat. Saas nähä mitä tulee aikaiseksi : D )
Keichiro Katenshi:
Uusi aikajakso, uudet kujeet... tai ei ehkä niinkään. Askeleet veivät tuota synkkää, hyvin pitkää miestä pitkin laaksoa, tumman orin kävellessä hörähtäen hänen vierelleensä. Ilma oli viileää, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi kylmä ollakseen vielä täysin talvikaan. Taivaansiniset silmät kävivät vilkaisemassa vierellä kävelevää hevosta, joiden suitsista Keichiro ei edes pitänyt kiinni. Ulkoapäin kaksikko saattoi näyttää vain hämärältä omistajalta ja tottelevaiselta hevoselta, joka ei lähtenyt omistajansa viereltä edes mahdollisuuden tullessa karkuun, mutta totuus oli siitä kaukana. Keichiro hymähti hiljaa tuntiessaan silmäkulman nykivän ärsyyntymisestä.
"Oma vikasi että he muuttivat sinut tuoksi."Mies lausahti kävellessään eteenpäin, samalla kohottaessaan kätensä pyyhkäisemään puoliksi kasvojaan peittämää tummanharmaata kangasta, joka niin monesti nähtiin kasvoilla. Mutta miksi ihmeessä olikaan hänen johtajansa rangaissut häntä tällä tavalla? Hevonen näytti hörähtelevän kiivastuneesti takaisin ja joku, joka osasi joko hevosten kielen tai ajatuksien lukemisen, saatoi kuitenkin kuulla muuta hörähtelyjen lomasta.
"Siis anteeksi nyt vain, mutta se ei todellakaan ollut minun syyni että he muuttivat minut hevoseksi!..." Hevonen ja tumma mies näyttivät kommunikoivan keskenään, hevosen hörähdellessä ja miehen vastaessa kyllästyneen oloisena vierellä. Todellakin, jos tämä ei ollut rangaistus, niin mitä sitten? Hän tuntui aina saavan nämä kaikista ärsyttävimmät, äänekkäimmät ja välillä nuorimmat tapaukset mukaansa ja tälläisistä tapauksista ei helpolla päässyt eroon.
"Kaiken lisäksi sinäkään et ole mikään kauhean kevyt kantamiseen, nyt tiedän miltä hevosilta tuntuu.." Hevonen jatkoi hirnahtaen ja ravistellen sitten pienesti päätäänsä, ruskean harjaksen heilahtaessa puolelta toiselle. Keichiro ei näyttänyt millään tavalla reagoivan puheisiin, miksipä hän olisikaan? Ei ollut hänen asiansa mitä muuan velho oli päättänyt tehdä klaanin idioottijäsenelle, joka ei osannut pitää suutaansa kiinni oikeilla hetkillä. Se idioottimaisuus oli kostautunut tällä tavalla ja nyt tuo nuori poika sai tuntea olevansa.. no.. hevonen. Juuri sen takia Keichiro ei enää edes ratsastanut hevosella, vaan käveli tuon vierellä, kun ori ei ollut pitänyt suutaansa - no, mieltäänsä kiinni. Jatkuva jankuttaminen oli saanut pitkäpinnaisen Keichiron antamaan periksi ja taivaltamaan heidän matkansa hitaammin. Tällä menolla he eivät ikinä pääsisi sinne kylään missä pojasta saataisiin takaisin ihminen, eikä jatkuvasti inisevä hevonen.
"Mikseivät he voineet tehdä minusta vaikka kissanpentua? Sitten olisin voinut kehrätä sinun sylissä ja..." Hevonen hörisi ja varmasti olisi kehrännytkin, jos vain hevosena olisi sellaiseen kyennyt. Keichiro ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen noista sanoista, vaan mulkaisi tummaa oria vierelläänsä ei-niin-kiltillä-katseella, antaen katseen kääntyä kuitenkin lopulta kääntyä muualle. Miksi tälläisinä hetkinä vastaan ei tullut ketään, joka vaikka varastaisi hevosen mukanaan? Tai esittäisi haluavansa syödä hevosen? Tai mitä vain, että tuo typerä poika pitäisi hevosmaisen mielensä kiinni?
Mies hymähti ajatuksilleensa ja jatkoi hiljaisena matkaa eteenpäin.
|
|
|
Post by oyri on Jan 17, 2009 5:43:55 GMT 3
[Oh jaa! Ich komme, ich komme! c:]
Kesä teki viimeistä kuolemaansa ja maa oli kohmea. Kylmä ja petollinen. Seuraavaan kaupunkiin olisi vielä jonkin verran matkaa, ja poika pahoin pelkäsi, että jos hän ei ehtisi sinne ennen pimeän tuloa, hän saattaisi yön aikana joutua palelemaan. Kylmä oli inhaa ja paleleminen vielä inhempaa. Kesän maaninen kausi oli päättynyt reilun pari viikkoa sitten, jättäen pojan mielentilan yhtä kylmäksi ja karuksi kuin kivinen tie, mitä hän käveli melko laiskasti eteenpäin, kompastellen isompiin kiviin ja kuoppiin, liian laiskana nostellakseen omia jalkojaan. Pojan polvet ja kyynärpäät olivat mustelmilla kaatuilusta, sillä hän oli kävellyt jo aamusta ilman ensimmäistäkään pysähdystä. Pysähdys ei kannattanyt. Jokainen pysähdys olisi hidastanut hänen matkaansa ja jokainen hidastus takaisi varmemmin sen, että hän joutuisi viettämään yön jonkin puun juurella palellen. Ume oli joutunut vaihtamaan tulentekovälineensä riisiin ja kalaan, eikä hän ollut koskaan kunnolla oppinut tekemään tulta kitkan avulla. Se olisi ollut viksumpi asia oppia. Hän kaipasi ruokaa. Suurin hupi tilanteessa oli sen ironia. Hän oli vaihdossa saanut melko mukavan määrän riisiä, minkä oli saanut kypsennettyä kaupungissa, mutta näin keskellä ei mitään, hänellä ei ollut mahdollisuutta kypsentää loppuja riisejä. Se helisi painavana hänen taskussaan olevassa kangaspussissa.
Ume siirsi laiskasti kädellään vaaleita suortuvia kasvoiltaan, hieroi palelevia sormiaan yhteen ja työnsi sitten kohmeiset sormensa kainaloihinsa. Ehkä hänen pitäisi jäädä hetkeksi lepäämään. Jalkoja kivisti kävelemisestä ja väsymys painoi. Hän voisi aina yrittää hangata itselleen nuotioa, vaikka todennäköisesti hän vain suuttuisi ja palikat lentäisivät komeassa kaaressa ensimmäiseen pöpelikköön. Poika jatkoi kuitenkin hidasta, mutta varmaa tarpomista. Hän oli päättänyt päästä kylään ennen pimeää, eikä pieni väsymys hitto soikoon estäisi häntä pääsemästä sinne! Tällä menolla hän olisi aivan lähellä, pakko olla.
Ume hamuili paksulla nahkavyöllä roikkuvaa vesileiliä. Vyö toimi loistavasti ei vain housujen ylhäälläpitelemisessä, vaan myöskin tavaroiden säilytyksessä. Hänen onnekseen vettä oli vielä jonkin verra jäljellä. Hän oli oikeastaan säästellyt viimeisiä vesiään, jos hän kykenisi käyttämään sen ruuanlaittoon, mutta se ei ollut mahdollista tällä menolla... Ei, kyllä nyt tämä olisi juotava pois. Pakko hänen oli kulkea jonkin lätäkön ohi pian. Edellisestä oli jo aikaa. Juuri kun hän oli nostamassa leiliä huulilleen, hänen kengänpäänsä osui johonkin kovaan, seurauksena poika löysi itsensä nelinkontin kiviseltä tieltä, pienten kivien upotessa hänen kämmeniinsä, polviinsa. Juomaleili kolahti ilkeästi maahan, levittäen muutaman viimeisen tipan vettä maahan. Umen yhteenpuristettujen hampaiden välistä pääsi kiukkuinen parahdus, tuskankatkerien kyynelien noustessa silmiin. Äärettömän kiukkuisena hän tarttui leiliin ja paiskasi sen kauemmaksi itsestään.
[Ume oli heidän edellään matelemassa? :3]
|
|
|
Post by tnitti on Jan 17, 2009 9:57:33 GMT 3
( jeeee :333 )
" Sinun pitäisi oppia vähän hymyilemään välillä, ei elämä niin rankkaa ole... ja kissanpennut ovat muuten suloisia. " Hevonen jatkoi yhä hörähtelyään, vaikka hänen kanssakulkeva mies ei näyttänytkään olevan läheskään yhtä puheliaalla tuulella, kuin mitä hevonen oli - jos sitä nyt puheliaaksi voisi sanoa. Keichiro olisi halunnut pyöräyttää niitä taivaansinisiä silmiäänsä, joista monesti ennen oli paistanut vapaus, jonka tunteet monet saivat taivasta katsoessa, mutta nyt niitä varjosti tyhjyys ja jokin outo tunne, mikä varmasti monet saivat miestä katsoessa. Kaksikon matka olisi varmasti jatkunut samanlaisena, Keichiron mielestä ärsyttävänä, hevospojan mielestä taas tylsänä, jos näkyviin ei olisi tullut se henkilö. Samassa hevospoika näytti hörähtävän kun sen silmät näkivät tuon olennon, jota se ensiksi luuli tytöksi. Orin askeleet pysähtyivät sillä seisomalla ja myös Keichiro pysähtyi hetkeksi, vilkaisten ensiksi hevosta, kunnes hitusen kauempana olevaa henkilöä. No, mitä nyt?
"T-tuo, mennään auttamaan tuota, nyt heti! " Ori hörähteli kivaasti, Keichiron vilkaistessa oriaansa ja oli jo valmiina sanomaan jotakin siitä, ettei heillä ollut kiirettä auttaa vastaantulevia ihmisiä tai olioita, mutta hevonen jatkoi pian puhettaansa, antamatta synkemmälle miehelle aikaa vastata.
"Minä juuri kannoin sinua puolitoista kilometriä selässäni, joten minä päätän ja menen auttamaan.. " Samassa ori lähtikin jo liikkeelle ja kaviot kopsahdellen vasten kivistä tietä, lähti se tuota olentoa kohden pää ylpeänä ravaamaan, jättäen Keichiron hetkeksi vain seisomaan paikoilleensa ja katsomaan ylivilkkaan hevosen perään. Mies puhdisteli pienesti päätänsä sivulta toiselle. Mitäköhän tästäkin tulisi. Samassa Keichiro lähti sitten perään.
Orin päästessä lähöetäisyydelle, saattoi se näyttää oudolta, kun suuri tumma hevonen tuli hörähdellen tämän ihmisen luokse ja kopsautteli kavioitaan vasten maata. Ei hevonen näyttänyt lainkaan uhkaavalta, enemmänkin.. no, seonneelta, eiväthän normaalit hevoset noin innoissaan olleet ihmisistä, eiväthän? Tämä tapaus kuitenkin näytti pyörivän toisen ympärillä ja tuuppaavan lopulta turvallaan toisen olkapäätä, kerjätäkseen jonkinlaisia hellyydenosoituksia.
|
|
|
Post by oyri on Jan 17, 2009 21:10:12 GMT 3
Umea, kiukutti, ärsytti ja hänen olisi varmasti saanut jonkinlaisen itku-potkuraivokohtauksen, ellei hän lähestyisi jo kuolemanväsyneen mittapuuta. Poika huokaisi raskaasti ja painautui polviensa varaan istumaan nostaen kämmenensä silmiensä eteen. Hienoa. Hän ei ollutkaan ennen kuullut, että joku olisi saanut mustelmia kämmeneen. Hän pureskeli huultaan kipeästi, nyppien kämmeneensä painautuneita pikkukiviä. Ylös hän ei todennäköisesti enää päässyt. Thän tämä sitten päätyi. Hän istuisi tässä tiellä niin kauan, kunnes hänen jalkansa jaksaisivat kannatella uudelleen hänen painoaan. Poika katseli hetken tienpieleistä maastoa. Ehkä hänen olisi parempi yrittää hoidella itselleen tulta ja yrittää yöpymistä. Umen niskaa kihelmöi. Hän kuuli selkänsä takaa vaimeitä askelia, ja vieläpä kavioiden kopinaa. Ensimmäisenä hänelle tuli mieleensä, että nyt hän joutuisi vielä jonkin varakkaamman mollattavaksi. Tai ehkä se oli jonkinlainen tievirkavalta, joka tuli lapioimaan hänet pois tien tukkeesta.
Ume peräti säikähti hevosta, joka oli tullut hänen lähelleen. Hänen huuliensa välistä pääsi kevyt hengähdys, ja jos hän olisi vain enää mitenkään jaksanut, hän olisi kenties loikannut hieman kauemmaksi tuosta. Poika huomasi, ettei hevosen kyydissä ollut kukaan, mitä tämä oikein tarkoitti. Tuollainen kiertely ja kiehnäily ei voinut kuulua normaalin hevosen käytöstapoihin. Heillä oli ollut kotona kuin yksi, melkoisen vanha hevonen, joka ei enää kelvannut ratsastamiseen, saati sitten työntekoon. Sille oli tosin ollut toisinaan mukava käydä syöttämässä porkkana tai rapsuttelemassa muuten. Vaaleahiuksinen kokeili varovasti hevosen poskea, unohtaneena jo, että oli kuullut kavioiden lisäksi askelia. Hänen mielensä täyttyi heti kummallisista kysymyksistä. Mitä tälläinen hevonen teki ilman ratsastajaa, tai edes taluttajaa? Olikohan hevosen omistaja jossakin ojassa makoilemassa. Hmm... Parempi sattuma se hänelle olisi. Hevoskyydillä ei tarvitsisi miettiä omaa väsymistään. Toisaalta, tuollainen eäin tarvitsisi ruokaa ja vettä enemmänkin kuin mitä poika itse söi. Ehkä tuollainen pökkiminen johtui siitä, että eläimellä oli nälkä? Luulisi nyt tuon syövän kasvustoa ympäriltä. Poika vei käden taskuunsa ja otti käteensä pienen määrän raakoja riisinjyviä, vieden hevosen ulottuville, silitellen samalla tämän pehmeää karvaa.
Söivätkö hevoset edes riisiä...?
|
|
|
Post by tnitti on Jan 18, 2009 17:20:14 GMT 3
Hevonen ei liikahtanut mihinkään paikaltaansa, vaan odotti nyt kiltisti paikallaan mitä tämä nätti tyttö - niin nätiksi tytöksi se tuota poikaa luuli - tekisi ja reagoisi. Kosketus poskella sai hevosen lopulta siristämään tyytyväisen oloisena silmiäänsä ja vain nauttimaan tilanteesta. Vasta sitten kun tuolle tummalle oriille tarjottiin riisiä, kohotti se tutkivana korviaansa ylemmäksi ja laski päätäänsä lähemmäksi kättä. Haistellessaan riisiä tuli hevonen kuitenkin hörähtäneeksi, minkä seurauksena varmasti kaikki, paitsi muutama riisinjyvänen puhaltuivat pojan kädeltä pois. Ei ainakaan tämä hevonen näyttänyt riisiä olevan innoissaan syömässä, ehkä muuten, jos se olisi ollut keitettyä.
Keichiro, joka oli hissukseen kävellyt lähemmäksi, sen suurempaa ääntä tekemättä vilkaisi nyt paremmin tuota poikaa, joka oli ojentanut kätensä hevosta kohden. Ei se tutkiminen muuten tarkempaa ollut, mutta synkkä mies halusi vain tarkistaa, ettei tämäkin autettava ollut joku suurempi maagi joka pian taikoisi hänet sammakoksi, tai muuten vain alkaisi rähinöimään. Lie miksi, mutta Keichirosta tuntui, että hän törmäsi aina niihin tapauksiin, jotka eivät halunneet muuta kuin tapella, ilman syytä. Sinisilmät kääntyivät pian kuitenkin pois miehen hymähtäessä hiljaa, ehkäpä merkiksi, että hänkin oli täällä.
"Pyydä sitä ratsastamaan minulla, otetaan se mukaan, se on niin suloinen..." Hevonen hirnahteli kääntäessään päänsä vilkaisemaan Keichiroa, joka oli jo puhe-etäisyydellä. Hevosen puhelu tosin taisi tälle pienelle pojalle kuulostaa pelkästään juuri siltä hirnumiselta, mutta Keichiro ainakin näytti ymmärtävän mitä hevonen sanoi.. toinen asia olikin, halusiko mies reagoida millään tavalla siihen. Tai ainakin niin keichiro luuli, mutta huomatessaan hevosen mulkoilevan katseen kun hän ei puhunut tai vastannut mitään, henkäisi mustahiuksinen mies syvään ja lopulta avasi suunsa, vaikka se olikin peitetty sen hänen maskinsa alle.
"Haluatko kyydin seuraavaan kylään?" Mies kysyi vaimeasti, pysäyttäen sitten askeleensa kun oli astunut jo muutaman askeleen hevosen ja pojan ohitse jopa.
|
|
|
Post by oyri on Jan 18, 2009 19:14:01 GMT 3
Ei riisiä. Sääli. Muutamankin jyväsen hukkaan heittäminen harmitti. Hevonen vaikutti olevan ystävällinen. Ume piti itse enemmän eläimistä, kuin ihmisistä. Eläimet eivät arvostelleet, ajatelleet pahaa, korkeintaan nälkäisenä halusivat puraista palasen. Eivätkä eläimet käyttäneet ketään hyväkseen. Ei ainakaan hänen tietääkseen. Hän tosin oletti, että eläin hänen edessään oli juuri sitä, eikä hänellä ollut syytä epäillä toisin. Poika pyyhkäisi käsiään yhteen irrotellen nihkeistä kämmenistään loput kolme jyvää, kun kuuli selkänsä takaa kevyen hymähdyksen. Se havahdutti pojan, käänsi päätään sen verran, että näki toisen tumman, pitkän hahmon ja pakotti tämän nousemaan nopeasti kivisteleville jaloilleen. Umen katse ei ollut pelokas, lähinnä laskelmoiva ja tarkka, katsellen, tarkastellen toisen ulkomuotoa ja mahdollisia aikomuksia. Hän huomasi vasta housujen revenneen hieman polvesta, hienoa. Hänen olisi siis löydettävä jostaken myös neula ja lankaa. Ei yksi paikka muiden joukosta paljon erottunut.
Miehen puhuessa Ume ei vastannut heti, hänen silmänsä katkoivat laskelmointia aina toisen synkästä katseesta aina nenään asti peittävään tumman kankaan. Voiko poikaa syyttää varovaisuudesta, kun pitkä tummanpuhuva mies hänen edessään antoi kaikkea muuta kuin lämpimän tervehdyksen. "Minulla ei ole antaa mitään takaisin.." Ume vastasi viimein toisen kysymykseen. Toisinaan hänen sukupuolensa ihmiset onnistuivat arvailemaan viimeistään äänestä. Ei se kaikkein naisellisimmasta päästä ollut, mutta tuskin tavoitteli syvän viskibassoisen suuntaankaan. Valitettavasti se oli suurimmaksi osaksi yhtä androgyyni, kuin hän oli ulkoisestikin. Miksi mies ei itse ratsastanut hevosellaan? Ehkä poika oli vain tottunut hevoseen työeläimenä, eikä arvannut, että kukaan haluaisi omistaa rahaa ja ruokaa imevän eläimen huvikseen. Sitä olisi mahdoton arvailla.
Hänen pohjaton tapansa epäillä kaikkea kaksijalkaista, joka ajatteli liikaa. Ehkä hän yksinkertaisesti itse ajatteli liikaa. Loppujen lopuksi, kuinka monta kertaa hänen epäilynsä olivat olleet hyvästä syystä..? Ei hän koskaan ollut päässyt niin pitkälle, että olisi tullut loukatuksi tai hyväksikäytetyksi. Häpeä omasta sairaudestaan otti liian koville. Hän ei todennäköisesti koskaan pääsisi selittelemään käyttäytymistään kenellekään, kun onnistui säikyttelemään vähemmästäkin ihmisiä ympäriltään.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 18, 2009 21:26:10 GMT 3
Keichiro ei näyttänyt kääntyvän lainkaan tämän pojan suuntaan joka ainakin hänelle varmistui pojaksi heti kun toinen vain puhui. Hevospojalle taas.. no, ei niinkään, tuo näytti vain hörähtävän iloisena ja heilauttavan häntäänsä, ajatellen että tytöllä taisi vain olla ääni painoksissa.
Vasta pienen hiljaisuuden hetken jälkeen suvaitsi mies kääntää hitusen päätäänsä että kykeni näkemään mustien hiuksiensa lomasta niin pojan, kuin hevosensa, joka odotti korvat pystyssä hänen vastaustaan... ja taisi samalla mulkoilla siihen tyyliin, että olisi vastattava ja pian.
"Olemme menossa samaan suuntaan, joten pääset ilmaiseksi." Mielellään Keichiro olisi vastannut, että hevospoika varmasti saisi tarpeeksi maksua siitä että joku hänen silmiin miellyttävä henkilö ratsasti hänellä ja liikkui vasten selkää, mutta oli parempi pitää tälläiset tiedot sisällään, eikä mies tainnut muutenkaan olla kiinnostunut mitä tämän pojan ja hevospojan välille kehittyisi. Hänelle suhteet olivat menneen talven lumia. Samassa mies lähtikin jo liikkeelle, jättäen niin hevosensa, kuin pojan kahdestaan, eivätköhän ne tulisi perässä, kun halusivat.
Hevonen näytti hörähtävän hyväntuulisena kääntäessään päänsä Keichiron suunnalta takaisin poikaan ja tuupatessaan uudelleen lempeästi toisen olkapäätä, kunnes astui muutaman askeleen sivulle, kuin näyttäen, että selkään voisi nousta. Voi tätä onnenpäivää, hänen selässään olisi kaunis tyttö joka painaisi lämpimän takapuolensa vasten...no satulaa, mutta miltei hänen selkää!
|
|
|
Post by oyri on Jan 18, 2009 22:17:47 GMT 3
Eipä Ume voisi sanoa, että tälläinen salamyhkäisyys ja kummallinen käyttäytyminen olisi epänormaalia näillä main. Osa ihmisistä piti asiansa visusti itsellään, eikä se ollut huonostakaan. Mitä vähemmän tarvitsisi asioida ihmisten kanssa, sen parempi. Eikä häntä ilmeisesti hirveesti vaadittu keskustelemaan loppimatkaa.. Se olisi saattanut osottautua puuduttavaksi. Ja hänen vähäsanaisuutensa otettiin usein typmeänä ja jääräpäisyytenä... Mies lähti, jättäen hänet hevosen luokse, joka innokkaana pökki häntä olkaan. Ei kai siinä sitten mitään.. Jos mies ei pysyisi sanoissaan, hän osasi melko pitkälle puolustaa itseään. Ei siitä ollut huolta. Poika kävi vielä hakemassa paiskaamansa vesileilin. Se oli saanut melkoisen kolauksen. Toivottavasti se ei vain vuoda. Hänen pitäisi siinä tapauksessa hommata uusi.
Ume kääntyi vielä katsomaan hevosta, kuin kysyäkseen tältä mielipidettä, mutta eläin näytti jo tietävän mitä halusi. Hassu otus. Poika kosketti vielä tämän pehmeää harjaa, ennen kuin siirtyi hevosen vierelle. Säästäisihän hän paljon aikaa ja energiaa. Eikä hänen tarvitsisi palella yötä ulkona. Ume nousi yritti nousta hevosen selkään, vaan ei riittänyt hänellä voimat muutamalla ensimmäisellä yrityksellä. Joskus ei vain kannattanut olla lyhyt, vaikka ehdottomasti siitä oli ollut apua monta kertaa. Varsinkin tilaisuuksissa, missä piti tekeytyä oikein pieneksi ja piiloutua. Vihdoin hän pääsi hevosen selkään ja päästi syvän, voitollisen huokauksen. Jääräpäisyys myös kannatti. Mikään ei olisi ollut hermoja raastavempaa, kuin antaa jonkun, tai jonkin auttaa häntä.
Ume kosketti hevosen selkää merkkinä, että istui mukavasti.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 18, 2009 22:48:22 GMT 3
Hevonen, joka Lameksi oli ristitty ei liikahtanut paikaltaan mihinkään, vaan odotti kiltisti, että poika hänen selkäänsä nousisi, sitähän Lame oli niin kovasti odottanutkin. Harmi että selässä oli se hemmetin vanha satula, se kun esti häntä tuntemasta tämän pojan - tai Lamen mielestä tytön - takapuolen. Kun henkilö oli sitten vihdoin ja viimein ratsailla, liikahti hevonen pienesti ja hörähti tyytyväisyydestä, heilauttaen häntäänsä piiskamaisesti, kunnes lähti sitten rauhallisesti kävelemään Keichiron perään, joka meni jo matkojaansa.
"Keichiro, Keichiro.... Kysy sen nimeä, haluan tietää sen nimen! Sillä on varmasti joku todella kaunis nimi..." Hevonen hörähteli jälleen kerran, ottaen muutaman raviaskeleen että pääsisi lähemmäksi repaleista viittaa kantavan miehen lähelle ja puhe-etäisyydelle. Keichiro hymähti jälleen kerran - varmasti pian myös pojalle tulisi tutuksi, että tämä synkkä mies puhui enemmänkin hymähdyksillä, kuin sanoilla. Mies ei kuitenkaan heti sanonut mitään, kunhan käveli vain eteenpäin ja ignooraten kokonaan Lamen pyynnön. Matkasta olisi tulossa tällä menolla hyvin hiljainen, Keichiro kun ei näyttänyt olevan kovinkaan puhelias, eikä näemmä myöskään poika Lamen selässä... Taino, matkasta olisi tullut, jos Lame ei olisi ollut matkassa.
Hevosen päästessä lähemmäksi Keichiroa, tarttui se pian hampaillaan repaleisesta viitasta kiinni ja nykäisi sitä pienesti kuin saadakseen miehen huomion puoleensa.
"Se nimi.." Hevonen hörähti viitta suussaansa, mikä sai Keichiron vilkaisemaan viittaansa syövää otusta, kunnes myös katse kävisi siinä selässä istuvassa pojassa, joka varmasti ei kykenisi ohjailemaan tämän hevosen kulkua millään tavalla. Mies käänsi lopulta päänsä eteenpäin ja antoi periksi - muuten hänen viittansa varmasti tulisi syödyksi.
"Mikä on nimesi?"
|
|
|
Post by oyri on Jan 18, 2009 23:41:01 GMT 3
Ume päästi pienoisen huokauksen. Jalat saivat levätä kun tämä pääsi istumaan rauhallisenpuoleiseen tasaiseen hevosen kopisevaan kyytiin. Hän ei tohtinut ottaa kiinni valjaista, sillä tämä hevonen ilmeisesti oli tottunut kulkemaan miten mielii, joten hän tyytyi pitelemään kiinni satulasta. Vaikka Lame olisikin mielellään sitten tuntenutkin hänen istuvan suoraa karvaista selkää vasten, tämä olisi saattanut kokea ehkä epämiellyttävän yllätyksen selkäänsä vasten.. Olisihan se selvittänyt tilannetta, vaikka pojalla ei ollutkaan käsitystä siitä, että hevonen ei ollut täysin sitä, miltä näytti. Poika irrotti hetkeksi satulasta kiinnittääkseen vesileilin takaisin vyölleen, kun keskittyi taas tarkkailemaan tummaa, hiljaista miestä heidän edellään. Hevosen ottaessa muutaman laukka-askelen, poika joutui tarrautumaan uudelleen satulaan, ettei menettäisi tasapainoaan. Kuinka outoa.. Tämä hevonen ei ilmeisesti tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Mahtoi olla viisas eläin. Hitto, hänenhän oli jano. Kuin käskystä, taivas murahti hentoisesti ja tiputti pisaran pojan poskelle, käskien hänen nostamaan katseensa. Taivas näytti melkoisen tummalta ja synkältä.
Poika havahtui kysymykseen, joka saapui hänen korviinsa ajatuksen läpi vasta pyöreän minuutin päästä sen muodostumisesta. Hänen nimensä..? Ume laski katseensa taivaasta ja katsoi miehen merkillisen sinisiin silmiin. Kas kummaa, hän ei aikaisemmin edes huomannut. "Ume... Ume Anakira.." Hän vastasi hiljaa. "Jotkut sanovat Cyrus... Miten vain." Ume nosti sen jälkeen katseensa takaisin taivaaseen. Jos heillä kävisi huono tuuri, tuo tummeneminen ja vaimea murina tarkoittaisi sitä, että heidän pitäisi hakea suojaa. Umesta ei ainakaan ollut hauska kulkea vesisateessa. Eikä se varmasti olisi terveellistä hevosellekaan. Toivon mukaan, jos ilma pahenee, he ehtisivät rakentaa jotakin suojaa.. Ehkä heillä sattuisi olemaan tulenteko välineitäkin.. Ainakin tuo mies näytti tyypiltä, joka matkusteli useamminkin.
"Kohta nousee myrsky.." Ume sanoi hiljaa, ajatuksissaan, lähinnä ehkä itselleen, kun hänen poskellensa tipahti toinen pisara, pakottaen hänet sulkemaan hetkeksi silmänsä. Taivaalta kuului nyt paljon ärhäkämpi jyrähdys.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 19, 2009 0:39:32 GMT 3
Kun poika puhui ja kertoi nimensä, päästi Lamekin hampaansa irti Keichiron viitasta, mikä taas sai kuin ketjureagtiomaisesti miehen kääntämään takaisin katseensa eteenpäin ja unohtamaan perässään kulkevan hevosen ja sen selässä ratsastavan pojan. Ume siis oli toisen nimi, se riitti hänelle, eikä mies näyttänyt lainkaan aikovan esittäytyä takaisin.
Lame oli suorastaan innoissaan kuullessaan tytöksi luulevan nimen ja tuo heilautti uudemman kerran häntäänsä ja hörähti hyvänolon tunteesta. Ume painoikin niin vähän, ainakin verrattuna hujoppimieheen joka tuntui painavan varmaan tuplasti sen, mitä taas Ume painoi. Lamehan jaksaisi Umea kantaa vaikka ikuisuuden! ...ainakin melkein. Keichiroa hän ei varmasti kantaisi yhtäkään metriä.
"Hei, esittele nyt meidätkin.. Kerro sille nimeni.. Kai hänen tuleva miehensä nimi pitää tietää." Lame hörähti ja hirnahtikin vielä mielikuvilleensa Ume häämekko päällä ja hän vierellä - tosin tietenkin ihmisenä. Eihän siihen varmasti menisi kauaa kun Lame olisi taas ihminen, eikö? Ei kuitenkaan tainnut olla kovinkaan yllätys, ettei Keichiro kuitenkaan tuntunut olevan yhtä innoissaan heidän nimien kertomisessa.. tai edes puhumisessa. Olisi ollut niin helpompaa, jos Ume olisi kyennyt ymmärtämään mitä Lame sanoi, silloin Keichiron ei olisi tarvinnut olla välikätenä.
Sinisilmät kävivät vilkaisemassa taivasta, kun ensimmäinen murahdus kuului taivaalta, joka ei ollut yllättäen enää yhtään hyvällä tuulella. Kylmällä säällä sade ei ollut lainkaan mieluinen asia, jopa Keichiro, joka ei monesti välittänyt millainen keli oli, ei tahtonut jäädä kaatosateen alle. Siksipä katse kävi kiertämässä ympäristöä, mutta sen kuitenkin keskeytti taas Lame, joka hirnahti suuttuneena.
"Se on Lame.." Keich heilautti pienesti kättäänsä hevosen suuntaan, sen enenpää kiinnittämästä huomiota kaksikkoon. Itseään hän ei esitellyt, oliko sillä edes väliä?
|
|
|
Post by oyri on Jan 19, 2009 1:04:58 GMT 3
Jälleen hiljaisuutta. Ei se häirinnyt häntä. Oli se parempaa kuin pakotettu keskustelu, ja hän nyt toivoi, ettei muukalainen vasten tahtoaan puhunut hänelle, kovin synkeää, mutta olipahan hän kiitollinen kyydistä. Häntä alkoi tasainen kyyti jo hieman väsyttääkin. Muuttui ilma millaiseksi tahansa, hän saisi ehkä otettua pienet torkutkin. Ei hevosen selässä nukkuminen vaikeaa ollut, tosin se oli helpompaa tehdä ilman satulaa, lämmitetty turkispaja. Se kuulosti lupaavalta. Ei enää kylmiä öitä pihalla. Tai ainakaan yhtä. Muuttamatta yhtäkään elettä hänen kasvoillaan pojan sisällä olotila muuttui siitä huolimatta pienoista astetta hilpeämmäksi. Tämä päivä ei olisi niin kylmä kuin hän oli pelännyt. Kylmä... Hän ei sitten vain voinut sietää sitä... Vaikka Ume ei edes odottanut, että toinen esittelisi itsensä, hän... Ilmeisesti esitteli pojalle hevosensa. Jopa hän oli kummalliseen seuraan joutunut. Vai oliko tämä sittenkin jotakin pakotettua keskustelua, jota olisi pidettävä yllä yksinkertaisesti kohteliaisuudesta..? "Ei sinun tarvitse puhua minulle..." Ume sanoi tottumuksesta. Ei, ei hänelle tarvinnut jutella, jos ei halunnut.
Ume reagoi kuitenkin tähän esittelyyn silitellen hieman Lamen niskaa. Lame... Oliko mies itse nimennyt hevosensa? Vai oliko tämän hevosensa lainkaan..? Hmm... Ilmassa välähti jotakin, ja muutamia sekuntteja myöhemmin taivas murisi heille äreästi. Pisarat alkoivat putoilla, melko hitaasti, mutta kasvavaa vauhtia. Tällä menolla voisi kaatosade yllättää heidät ennen pitkää hyvinkin nopeasti. Kastuminen ei ollut miellyttävää, eikä pojalla ollut muuta vaatetta kuin se, mitä hänellä oli tällä hetkellä yllään. Eikä riisikään saanut kastua. Se olisi inhottavaa valmistettavaa kerran kastuneena, ja todennäköisesti menisi pilalle... Ja hän oli nähnyt niin paljon vaivaa sen hommaamiseen. Ei koskaan sitten kannattanut ostaa ruokaa varastoon. Sille aina tapahtui jotakin, ja sen kantaminen oli raskasta.
"Kohta sataa..." Ume kuiskasi tällä kertaa sen verran hiljaa, kasvot kohti taivasta, ettei se välttämättä kantautunut tumman muukalaisen korviin. Toisaalta, sateessa oli mukava peseutuä, jos satoi oikein kovasti. Harvemmin kuitenkaan hänellä oli mitään huopaa mukana, saati paikkaa, minne piilottaa vaatteet ja muu, minkä ei toivonut kastuvan... Ellei muukalainen pian ehdottaisi leiriytymistä, hänen pitäisi tehdä se itse. Märät vaatteet tarkoittivat jälleen kerran palelemista, eikä se ollut mukavaa, ei sitten yhtään.. Ellei se jo aikaisemmin tullut selväksi.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 19, 2009 2:12:58 GMT 3
Umen sanat saivat Keichiron hymähtämään, miehen jatkaessa kävelyäänsä eteenpäin. Ei hän olisi puhunutkaan, mutta joku nimeltämainitsematon hevonen ei halunnut heidän olevan hiljaa, joten kai hänen oli 'pakko' sanoa se, mitä hevonen halusi, muuten hän ei saisi rauhaa ja varmasti Lamekin rupeaisi riehumaan.
Lame ravisteli pienesti päätäänsä, niiden ruskeiden harjaksien heilahdellessa puolelta toiselle. Miten paljon hevonen olisikaan halunnut olla jälleen oma itsensä, se kauniskomea ihminen ja näyttää kaiken rakkaudensa Umea kohtaan - siis kaiken. Ja sen jälkeen hän kantaisi kauniin umen silkillä peitettyyn sänkyyn ja... Sen kauempaa ei Lame ennättänyt haaveilla pienessä mielessään kun hevosen kuonoon tipahti kylmä vesipisara, joka sai hevosen pärskähtämään inhotuksesta. Ei, kylmä vesi ei tainnut olla Lamen mieleen, vaikka kylpemisestä poika muuten pitikin. Niin Lame, kuin Keichirokin vilkuilivat hetken aikaa ympärilleen, kunnes pienen matkan päässä näytti olevan vuoristoa - ja suurempi vuori luonineen. Hyvällä tuurilla he päätyisivät sinne ennen kuin täydellinen myrsky alkaisi raivaamaan tämänkin laakson ylitse.
"Joudumme pysähtymään hetkeksi.." Keichiro sai lopulta sanottua kävellessään aavistuksen verran nopeammin, suunntaen nyt tieltä enemmänkin ruohikolle - kappas vuoriston suuntaan kun ei näyttänyt olevan lainkaan tietä. Lame siirsi omat kavionsa seuraamaan Keichiroa, mutta vaikka hevonen olisikin voinut kiiruhtaa ume sylissä äkkiä mahdolliseen luolaan suojaan, ei se siltikään sitä tehnyt. Miksi? Koska.. jos Umen vaatteet kastuisivat, ehkä silloin kauniin 'neidin' pitäisi riisua itsensä ja.. Lame hörähti innoissaan jälleen, Keichiron hymähtäessä kyetessään lukemaan sen, mitä hevonen ajatteli. Hienoa...
|
|
|
Post by oyri on Jan 19, 2009 2:38:40 GMT 3
Umen päälaelle, olkapäälle ja selälle tipahti pisara, toinen ja kolmaskin edellisten perään, eikä se varmasti hellittäisis siitä. Näitä seurasi useampi muuta ja hän pahoin pelkäsi, että tässä ei olisi kaikki. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään sitä vastaan, että joutuisivat hetkeksi suojaan vuoristoon. Se olisi sentään paljon parempi kuin mitä muuten olisi tarjoolla. Hän oli melko luottavaisella päällä, sillä tuskimpa noin hiljainen ja vähäsanainen tumma muukalainen suunnittelisi mitään yllätyksellistä hyväksikäyttöä... Vaikka mistä sitä ikinä tietää... Enemmän häntä olisi huolestuttanut Lame, jos korvilleen koskaan kantautuisi, että eläin ei ollut miltä näytti. Jos tämä olisikin omassa ihmismuodossaan. Ei, se ei olisi mukavaa. Se olisi äärettömän epämukavaa, eikä hän koskaan tuntenut minkäänlaista mielihyvää siitä, että sai kummaltakaan sukupuolelta minkäänlaista intiimimpää huomioa. Lähimmäksi mitään sellaista, intiimiä, hän oli päässyt vain suudelmalla, mikä oli sekin puoliväkisin häneltä riistetty.
Ei hän halunnut päästää ketään niin lähelle. Sillä kukaan ei varmasti kestäisi sitä rumaa hirviöä, joka hänen sisällään asui.
Poika yksinkertaisesti hymähti hiljaa myöntymyksen merkiksi miehen sanoessa heidän pysähtyvän. Vuorille ei näyttänyt olevan matkaa, vaikka poluton matka oli aina pieni riski. Heidän reitillään oli vain matalaa kasvustoa, muutama puu ja pensaita, mikä helpotti, sillä pidellessään määränpäätä silmissään heidän ei voisi uskoa eksyvän. Matkallaan sade vain yltyi, ja aika välähdyksen ja mahtavan jyrähdyksen välillä kapeni. Myrsky kiirehti heidän ylleen, eikä se varmasti antaisi armoa, jos he joutuisivat jäämään sen armoille. He pääsivät viime hetillä vuorille, ja Umen silmään osui pienehkö luola, matalakattoinen, joka varmasti pakottaisi hänen seuralaisensa lievään kumaraan, vaikka poika itse luultavasti saisi seistä selkä suorana. Poika laskeutui Lamen selästä kiireesti, oikeastaan hän lähinnä liukui alas, horjahtaen jalkojen osuessa maahan ja livahti sisälle, ennen kuin hänen pellavainen luonnonvaalea paitansa kastuisi kauttaaltaan. Suojaan hämärään luolaan päästessään Ume päästi äänekkään, kiviseinillä kaikuvan pärskähdyksen. Hitto, hänen oli jo kylmä.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 19, 2009 3:33:19 GMT 3
( ;; tönkä ja lyhyt. syytän tätä pääkipua. ! )
Lame hörähti harmistuneena Umen siirtyessä pois hänen selästään ja kävellessä sinne luolaan, jonne hevonen juuri ja juuri taisi mahtua, kun laittoi päänsä kumaraan. Lame kun olisi mielellään kuljettanut Umea selässäänsä, mutta tuntiessaan karvallaansa lisää sadepisaroita, värähti Lame ja änkeytyi sinne luolaan Umen perässä.
Keichiro käveli kaksikon perässä, viimeisenä sinne luolaan, kyyristyen hitusen ettei kolauttaisi kiviseen suuhun. Pyyhkäisten pienesti mustia, nyt hitusen kosteita hiuksiaansa nahkahansikkailla peitetyllä kädelläänsä, vilkaisi Keich synkkää luolaa vain varmistaakseen, ettei siellä hyvällä tuurilla lymyilisi karhua, tai jotakin muuta otusta. Kun luolasta ei kuitenkaan mitään mitään öttimörriäistä pilkistänyt, saattoi Keichirokin rentoutua.. taino, sen verran mitä nyt pienessä kumarassa kykeni. Lame näytti kävelevän lähemmäksi Umea ja tuuppivan taas seuralaistaan olkapäähän huomiota hakien.
|
|