|
Post by oyri on Jan 19, 2009 18:47:08 GMT 3
Ume hieroi hetken silmiään ja haroi sitten hiuksistaan sadepisaroita. Huh, säästyipä pahimmalta. Hänen olkapäänsä ja selkänsä oli kastunut aavistuksen, mutta muuten hän oli suhteellisen kuiva. Ilma oli nihkeää, ja luolassa oli kostea ilma, mikä korosti nihkeää oloa. Sivuttaen vielä hetkeksi Lamen huomionkipeät pökkäykset, poika riisui vyönsä, jolla kantoi suurinpiirtein koko omaisuuttaan mukanaan ja päälyspaitansa, jonka alla hänellä oli ohuempi, vanhempi ja kärsineempi vaaleahko pellavapaita. Olo oli huomattavasti vähemmän nihkeä. Laskettuaan omaisuutensa lattialle, hän nosti katseensa hevoseen, koskettaen sen pehmeää nenää, ja tuntien sen lämpimän hengityksen. Kerrassaan merkillinen eläin... Hän ei vain päässyt sen yli. Heidän hevosvanhuksensa oli aikoinaan pitänyt kovasti kun sitä rapsutettiin korvan takaa, olisikohan näin muillakin hevosilla..? Tuumasta toimeen, poika vei sormensa Lamen pitkän suipon korvan taakse ja rapsutti kevyesti.
Poika katseli rapsuttaessaan tummaa hiljaista muukalaista, jonka nimeä hänelle ei vieläkään paljastettu. Ehkä tämä halusi pitää nimensä salassa? Ulkona räyhäävä myrsky iski päälle jo täysillä, eikä heille riittänyt juuri muuta valoa, kuin hetkelliset salaman väläykset, joita seurasi mahtava, taivasta repivä ärinä, joista viimeisin, ja vihaisin sai pojan hätkähtämään. "Me emme taida saada mitään nuotion tapaista aikaiseksi..." Ume sanoi siirtyen lähemmäksi luolan suuaukkoa katselemaan maata pommittavaa sadetta.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 20, 2009 23:20:32 GMT 3
Hetken katseltuaan ympärilleen Keichiro asettui suuaukon lähettuville istumaan, kumarassa kun seisominen ei tuntunut kovinkaan mukavalta, vaikka mies ei ollutkaan koskaan ollut niitä, jotka kovinkaan ajattelivat tuntemuksiaansa. Katse pysytteli tiukasti välillä taivaalla ja välillä maastossa, miehen yrittäessä edes jotenkuten arvioida kuinka kauan tämä yhtäkkinen myrsky oikein kestäisi, mutta pojan sanat saivat Keichiron kuitenkin vilkaisemaan toista hiljaisena. Mies pudisti pian pienesti päätäänsä kielteisesti, kääntäen katseensa takiasin sinne missä se olikin ollut. Ei, eivät he enää saisi nuotiota aikaiseksi, paitsi tietenkin jos kuivia oksia löytyisi.
Lame näytti olevan jo valmiina hirnahtamaan jälleen Keichirolle jotakin, mutta tuntiessaan rapsutuksen korvansa takana, tuijotti hevonen hetken aikaa kuin tyhjää, kunnes tuhahti pian tyytyväisyydestä, sulkien silmästä. Ume oli selvästikkin löytänyt herkän kohdan, josta Lame ei ollut itsekkään tiennyt. Nauttien hetken aikaa Umen kosketuksista, hörähti hevonen uudemman kerran ja käänsi päätäänsä istuvan Keichiron suuntaan.
"Keichiro, tee nyt se tuli, etkö näe että prinsessa Umella on kylmä? Tai parempaa, anna se viittasi Umelle. " Lame puhui, hörähdellen ja hirnahtaen, pienesti päätänsä heilauttaen. Kun Keichiro ei tuttuun tapaan vastannut mitään, alkoi Lame hirnahtelemaan vain yhä enemmän ja enemmän. Vaikka Keichiro olikin pitkäpinnainen, meni häneltäkin välillä hermot, vaikka ei niin selvästi, kuin ehkä muilla. Siksipä mies pian avasi suunsa.
"Ume, haluatko hevosen? Saat sen. " Matalan äänen myötä oli Lamen silmät pullahtaa päästä. Hetkinen mitä?!
|
|
|
Post by oyri on Jan 21, 2009 0:02:18 GMT 3
Ehkä oli vain onni, että Ume oli autuaan tietämätön kahden keskusteluista, sillä sellainen olisi oli vain ahdistanut poikaa sydänjuuria myöten. Ehkä hän oli vain positiivisesti yllättynyt, että hänen seuransa ei vaatinut häneltä vilpitöntä mielenkiintoa ja huomioa juuri tapaamisten ihmisten kanssa. Häntä ei vain yksinkertaisesti voinut kiinnostua kevyestä keskustelusta, joka käytiin vain kohtelijaisuudesta, vaikka ei ollut mitään takuita, että henkilöt enää koskaan tapaisivat. Eikä hän missään nimessä tuntenut oloaan mukavaksi vuodattaessaan yksityiselämäänsä ventovieraille... Kaikin puolin... Epämieluisaa. Umen katse kohdistui jonnekin syvälle kaukaisuuteen, maata pommittavien pisaroiden lomaan. Sade oli tavallaan rauhottavaa, ja sen tasainen rummutus jyrähdysten lomassa oli mieltä rauhoittava. Poika oli vajoavassa syvälle mielensä syövereihin horrokseen, mihin sen oli tapana vajota, aina kun ei ollut muuta tekemistä, kuin istuskella...
Muukalaisen ääni havahdutti hänet mielensä syöveristä. Ume rutisti hetkeksi kulmiaan, epävarmana oliko hän ymmärtänyt toisen sanat aivan väärin? Ei riittänyt, että tämä oli jostakin syystä, vain hyvää hyvyyttäänkö, tarjonnut hänelle kyydin kylään, ja nyt vielä tarjosi pojalle jopa hevosensakin? Kaikesta kummallisesta, se ei voinut olla kovinkaan... Sanoisiko normaalia? Pojan sisällä kasvoi pienoinen outo tunne, joka oli vain itsepäisesti epämääräinen. Tilanne ei vain vaikuttanut olevan vilpittömästi siltä, miltä se näytti.. Vastaukseksi Ume yksinkertaisesti tuhahti hiljaa, vilkaisten miestä epäluuloisesti. Oli pimeää, eikä myrsky hellittäisi ajoissa. Olisi jo hämärää, ellei pimeää, ennen kuin se päättyisi. Olisi ehkä viisainta käydä nukkumaan. Poika siirtyi etäämmäksi luolan suun suomasta kastumisen vaarasta. Hän taitteli paitansa myttyyn tyynyksi päänsä alle. Huomenna olisi parempi päivä. Hän pääsisi kylään. Ehkäpä hänen onnistuisi saamaan jotakin hyödyllistä vaihtokauppaa aikaiseksi. Poika asettautui kylmälle lattialle miettien, että pitäisikö, vai eikö pitäisi toivottaa hyvät yöt. Siihen tuskin oli tarvetta..
Kompromissiksi hän mutisi jotakin epämääräistä.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 21, 2009 1:58:20 GMT 3
Kun Ume ei mitään vastannut Keichiron sanoihin, ei Lame tiennyt olisiko hänen pitänyt olla iloinen, vaiko surullinen. Tietenkin Keichiron sanat olivat suorastaan järkyttävät, ei hän ollut hevoinen eikä häntä voinut sillä tavalla vain antaa eteenpäin, ei hän silloin koskaan voisi olla normaali ihminen taas... mutta toisaalta, halusikohan Ume edes häntä? Hevonen vilkiais harmistuneena pojan suuntaan, joka siirtyi nukkumaan jättäen hänet yksin siihen seisoskelemaan.
"Eikö kukaan riisu näitä juttuja pois.. " Lame hörähti tuskastuneena, kääntäen sitten katseensa Keichiroon jopa anovana. Harmi vain, ettei Keichiro tuntunut vieläkään olevan kovinkaan innoissaan reagoivan yhtään mihinkään. Se oli vain hänen tyylinsä, olla reagoimatta tai yrittämättä ystävystyä. Kukapa haluaisi sen jälkeen kun oli kokenut jo sadatta kertaa saman noidanpyörän. Hän tutustuisi, sitten 'se' tulisi, pilaisi kaiken, satuttaisi jokaista läheistä ja ne läheiset tulisivat vihaamaan häntä. Miksi hän siis turhaan kiduttaisi itseäänsä. Keichiro henkäisi syvään, kunnes puolen tunnin päästä vasta suostui nousemaan paikaltaansa, miehen kävellessä kumarassa Lamen luokse, riisuen kiltisti nyt hevosen suitset sekä satulan, laskien ne maahan. Tämän kerran.... Lame kopsutteli kavioidensa kanssa lähemmäksi Umea, kunnes laskeutui pojan lähistölle makaamaan vatsalleensa, laskien sitten turpansa pojan lähelle ja jääden siihen nukkumaan.
Keichiro katseli hetken aikaa kaksikon nukkumista itse pysytellen pystyssä, kunnes mies päätyi lopulta huokaisemaan ja riisumaan sen repaleisen viittansa. Hiljaa kulkien Keich päätyi Umen viereen ja mahdollisimman varovasti laski hän viittansa niin Umen, mutta myös hitusen Lamenkin päälle, kiitos sen että viitta sattui vain olemaan niin iso. Tämän jälkeen mies asteli takaisin sinne paikalleensa, missä hän oli istunut aiemmin, istahtaen sinne samalla vieden selästäänsä V:n mallisen heittoaseen vierelleensä. Hän valvoisi ja odottaisi aamua...
|
|
|
Post by oyri on Jan 21, 2009 17:10:32 GMT 3
Ume tuhisi hiljaa. Hänen oli mukavan lämmin, vaikka hän oli kaikesta huolimatta varma, että olisi joutunut palelemaan. Hänen kyljeään lämmitti jokin kovin lämmin. Poika käänsi kylkeä ja painautui tätä lämpimää vasten huokaisten hiljaa. Hänen mielensä vaelteli vapaasti ajatusten keskellä ja jostakin syystä alkoi luoda kasvoja lämpimälle möykylle hänen vierellään. Möykylle muodostui kädet, jotka kietoutuivat hellästi hänen ympärilleen. Hänen oli jonkin kummallisen vuoksi turvallinen olo. Tämä oli outoa. Hahmon kasvot olivat edelleen sumuiset, mutta tummat. Pitelikö se vieläkin nimetön muukalainen häntä sylissään?
Ume säpsähti hereille ja nousi nopeasti istumaan kylmänhikisenä, viitan valahtaessa hänen päältään. Poika vilkuili nopeasti ympärilleen, ja huomasi, että hänen vierellään ei ollut se tumma mies, vaan... Hevonen? Hän hengähti hiljaa helpottuneena. Mutta häntä askarrutti peittonsa. Se oli jonkinlainen viitta, tuon miehen viitta? Umen hengitys ei ollut palautunut vielä entiselleen ja ajatukset pyörivät edelleen ihmeellisissä paikoissa. Häntä alkoi ahdistaa. Ajatuskin unesta, joka oli hänet lopulta repinyt hereille kivisti hänen rintaansa ilkeästi. Ei sellainen vain sopinut. Sopimatonta... Kerrassaan.. Pojan katse oli suunnattu alas tämän kasiin, hänen rintakehän laajentuessa rytmikkäästi normaalia tiheämpään tahtiin. Asento valautti etuhiukset silmille. Ulkopuolinen voisi ihmetellä, miksi häntä ahdisti niin paljon, mikä saisi hänet tuolla tavalla stressaamaan yhden unen takia. Todellisuus oli, että jopa äärimmäisen pieni viittaus ihastukseen, sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa. Ei hän tahtonut. Ei hän voisi kiintyä enää kehenkään missään muodossa.
Kerran hän oli harhautunut.. Siitä ei puhuttu.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 21, 2009 19:08:28 GMT 3
Keichiro ei ollut nukkunut kuin puolituntisen koko yönä tajuamattaan. Vasta säpsähtäessään hereille erään inhottavan äänen saattelemana päässäänsä, vilkaisi mies ympärilleen ja kun kaikki näytti olevan kunnossa, uskalsi Keichiro henkäistä syvään. Nahkahansikkaan peittämällä kädellä pyyhkäisi mies kasvojaansa yrittäen saada edes jostakin voimien rippeitä ylhäällä pysymiseen. Vaikka Keichiro olikin tottunut työskentelemään pitkiä päiviä, jopa vuorokausia putkeen, oli hän siltikin yhtä ihminen kuin muutkin, eikä aina jaksanut ikuisuutta mennä eteenpäin. Tuntemattoman lähellä oli kuitenkin vaikea rentoutua nukkumaan, varsinkin kun Keichiro osasi aistia jotakin tuossa pojassa, mikä ei ollut täysin normaalia.
Aamulla Umen herätessä Keichiro ei kuitenkaan enää ollut luolassa istumassa. Sade oli jo loppunut auringon pilkistäessä vuorien takaa esille, eivätkä salamatkaan olleet pitkään aikaan säikäyttäneet ympäristössä eläviä eläimiä. Vasta mukavankin ajan kuluttua se tummiin vaatteisiin pukeutunut mies asteli takaisin luolan suulle, huomaten saman tien pojan heränneen. Missä Keichiro oli käynyt, oli yllättävä lähde jonka hän oli löytänyt lähimaastosta.
Hyviä huomenia miehen suusta ei kuitenkaan kuulunut, vaan päästyään takaisin luolan sisälle, kääntyi katse Lameen, joka näytti vetelevän sikeitä yhä sikeästi.
"Lähdemme kohta liikkeelle." Keich tokaisi, kääntäen hetkeksi katseensa Umeen.
|
|
|
Post by oyri on Jan 21, 2009 19:40:11 GMT 3
Ume kohotti katseensa mieheen tämän ilmottaessa, että he lähtivät pian ja nousi. Hän seurasi toisen mallia, eikä vaivautunut toivottamaan hyviä huomisia. Poika nyökkäsi pukien paitaansa ja katseli samalla hetken Lamea, joka ilmeisesti vielä nukkui. Hassua. Hän olisi luullut, että tämä olisi Umen noustessa viimeistään herännyt, sillä olihan hän nojautunut nukkuessaan eläimeen. Poika laskosti vielä viitan, minkä oli saanut peitokseen ja käveli toisen luokse hivenen hermostuneena. Hetken hän seisoi hiljaa toisen edessä, katsellen miestä syvälle taivaansinisiin silmiin, kun hänen omissa fuksianpunaisissaan välähti jotakin vaarallista. Poika lähinnä tyrkkäsi viitan takaisin miehelle, alkaen olla todella kiukkuinen itselleen. ". . . Kiitos..." Hän sanoi kääntyessään ja laskeutui noukkimaan vyötään. Kiinnittäessään vyötään hän katseli aikansa kuluksi hevosta, joka edelleen näytti nukkuvalta. Uni vaivasi häntä edelleen. Ehkä hänen pitäisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikkapa siihen, kuinka häntä alkoi kiukuttaa toisen ylimaallinen tympeys..? Kyllä, se tuntui hyvältä tekosyyltä olla kiukkuinen toiselle, pitääkseen päänsä ja tunteensa etäällä. "Olen valmis." Ume sanoi saatuaan vyönsä kiinnitettyä.
//anteeksi lyhyys.. .__.//
|
|
|
Post by tnitti on Jan 21, 2009 21:40:14 GMT 3
Keichiro piti katseensa Umessa, sen liikahtamatta yhtikäs mihinkään aina siihen asti, kunnes hänen viittansa ojennettiin, taino, tyrkkästiin takaisin hänelle. Keichiro kohotti kätensä ja otti painavan viittansa vastaan, laskien hetkeksi katseensa siihen, kunnes heitti tuon takaisin päälleensä, sen peittäessä hänen selässään olevat aseensa. Tiedä miksi, mutta pitäessään viittaa päällänsä oli olo turvallinen ja rennonpi, kuin ilman.
Oli miten oli, pojan kääntyessä tekemään omia asioitaan, kääntyi mustahiuksisen miehen katse takaisin Lameen joka oli aina ollut yllättävän sikeä nukkuja, oli olotilat sitten millaiset tahansa. Keichiroa itseään nuorempi poika, no, hevonen oli muutenkin jotenkin liian avonainen eikä välittänyt asioista - ainakin Keichiron mielestä. Toisaalta, millaista elämä olisikaan, jos ei murehtisi asioista ja eläisi vain vapaata elämää? Keichiro hengähti syvään ja astuen Lamea lähemmäksi, tökäten kenkänsä kärjellä hevosen jalkaa. Siinä samassa hörähtivät Lamen korvat ja tämä näytti heräävän - ja sätkivän pystyyn.
"Mi-mitä missä olin minä hereillä, kuka kuoliko onko Ume kunnossa?!" Hevonen hörähteli ympärilleensä vilkuillen, mutta huomatessaan Umen seisovan lähettyvillä näytti hevonen rauhoittuvan ja tuhahtavan, mulkoillen sitten Keichiroa.
"Kyllä sinun pitäisi jo tietää että minut pitää herättää kuin nukkuava lapsonen, hellästi sivellen ja sitten..." Loppua Lame ei ennättänytkään sanoa, kun Keichiro oli jo kääntynyt nostaakseen hevosen satulan sekä suitset käteensä, kävellen sitten luolan suuaukosta ulos jääden odottelemaan että Lamekin ahtautuisi ulos. Noin pienessä luolassa ei oikein ollut pitkän Keichiron mukava seisoskella.
Lame näytti mulkoilevan jälleen synkkää miestä, kun sitten taas kääntyi Umen puoleen ja kaviot kopisten kävi pienesti poikaa taas turvallaansa tuuppaamassa, kunnes lähti asteltamaan sinne ulos.
|
|
|
Post by oyri on Jan 21, 2009 23:03:39 GMT 3
Ume haroi hetken hiuksiaan ja katseli, kuinka mies herätti Lamen. Tumma muukalainen ei ollut vieläkään kertonut hänelle nimeään, ja poika pohti hetken, pitäisikö hänen kysyä sitä mieheltä sitten suoraan. Toisaalta, mitä hän tekisi sillä tiedolla, poika ei tiennyt. Mutta jos tulisi välttämättömäksi kysyä mieheltä jotakin, tai kutsua tätä jostakin syystä.. Ei, ehkä olisi vain kaikkien kannalta parempi, jos hän ei tiennyt. Hetkisen päästä hän oli ulkona auringonpaisteessa. Hänen mielialansa kohosi hieman, sillä nätti sää merkitsi sitä, että hän pääsisi nopeammin kylään. Mutta ensin, hänen olisi saatava jotakin juotavaa. Vesi oli loppunut eilen harmillisesi kesken ja hänen oli jano. Olisikohan lähistöllä jotakin pientä lampea?
"Tulen.. Kohta takaisin." Ume sanoi hiljaa suunnaten kohti pientä solisevaa ääntä. Hän tutkiskeli matkalla vesileiliään, toivoen, ettei se vuotaisi. Vain kymmenisen metrin päästä luolan suusta oli pieni puro, joka laski alas vuorilta, kirkkaana ja solisevana, todennäköisesti juomakelposena. Poika siirsi vaaleita suortuvia olkapäältään laskeutuessaan alas ruohikolle, upottaen kämmenensä vedenpinnan alle ja vei hieman vettä huulilleen. Kokeillen, että leili vielä piti vielä vettä hän nojasi sen kallioon, odotellen, että ohut noro täyttäisi sen hiljalleen.
Odotellessaan hän huomasi ruohikon seassa pienen, kitukasvuisen valkean apilankukan ruohikon seassa taistelemassa muiden kasvannaisten kanssa auringonvalosta. Poika nosti puolitäysinäistä leiliä ja tiputti muutaman pisaran kirkasta vettä kasville, joka alkoi venytellä nuppuista päätään hyvin hitaasti, mutta varmasti ylemmäksi matalan ruohon seasta. Pojan kasvoilla oli pieni hymy. Hän kosketti nuppua sormenpäällään, joka alkoi hiljalleen avautua.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 22, 2009 16:56:23 GMT 3
Varustaessaan Lamea tulivat ne taivaansiniset silmät vilkaiseeeksi Umea joka yllättäen puhui ja lähti sitten omille teilleensä. Tulisi kohta takaisin? Keichiro siristi silmiäänsä tiukentaessaan satulan vyötä mietteliäänä hitusen liiankin kireälle, saaden Lamen hörähtämään äänekkäästi. Hellittäen vyötä sopivaksi ja kiinnittäessään sen lopulta kiinni, piti mies yhä katseensa siellä minne poika meni.
Oli epäilyttävää, liiankin epäilyttävää että Ume lähti tällä tavalla yllättäen pois sanoen että tulisi kohta takaisin. Mutta kenen kanssa poika tulisi takaisin? Keichiro oli joutunut sen verran monta kertaa tälläisiin tilanteisiin, että nämä tuntuivat jo liian tutuilta. Hän törmäisi kauniiseen tyttöön - tässä tapauksessa poikaan - omalla reitilläänsä, tyttö lähtisi hänen mukaansa ja jossain välissä kun he olivat sellaisessa paikassa sanoisi menevänsä muualle ja siinä samassa joukko vihollisia hyökkäsi heidän pahaa-aavistamatta kimppuun. Siksipä Keichiro lähti saman tien liikkeelle, mutta ei pois tilanteesta, vaan sinne Umen perään.
Ja siellä kauempana Keichiro nyt seisoi, katsoen hitusen kummastuneena tuota tapahtumaa. Hän kyllä huomasi sen kasvin kasvamisen, sen, ettei tuollainen yllättävä pyrähdys ollut edes lähimainkaan normaalia. Kyllä hän oli aistinut ettei tässä pojassa ollut ihan kaikki normaalia, mutta että tämä? Keichiron ollessa valmis avaamaan suunsa sanoakseen jotakin, niin samassakos eräs nimeltämainitsematon koni ravasi tiensä miehen ohitse puron luokse.
"Voi luoja vettä vettä! Prinsessa-Ume löysi vettä!" Hevonen hirnahteli vähän liiankin innoissaan, juosten sinne puron luokse ja laskien sitten päänsä juomaan vettä. Oli kova jano..
|
|
|
Post by oyri on Jan 22, 2009 17:24:37 GMT 3
Vaalea apilankukka avautui ja Ume tunsi pienellä kutittelevalla tunteella sormenpäissään sen kiitollisuuden. Pojan huulilla leikitteli sellainen hellä hymy, jota hän ei ollut ikinä suonut yhdellekään 'elävälle'. Se oli tarkoitettu yksinoikeudella vain ja ainoastaan hänen salaiselle intohimolleen ja ehkä ainoalle tarkoitukselle elämässä. Erilaisten kauniiden kasvien kasvattamiseen. Jos hänellä olisi koskaan tarpeeksi rahaa, hän voisi ehkä jopa haaveilla pienestä mökistä kaukana ihmisistä ja sivistyksestä, tuijottelevista silmistä. Hän saisi varmasti kaiken tarvittavan maasta. Sääli, että maa oli kallista omistettavaa, eikä hänellä varmasti koskaan olisi varaa...
Vaikka Ume oli tavallaan osannut odottaa tuota, hän silti säikähti hevosta, joka ryntäsi juomaan. Apilankukka näytti saaneen jonkinlaisen kohtauksen, reväyttäen kukintoaan rajusti sivulle, muuttui ruskeantummaksi ja kuihtui. Fuksianpunaiset silmät katselivat surullisena apilaa, joka oli kadonnut ruohikon sekaan. Sääli, se oli nähnyt ensimmäisen ja viimeisen päivänsä tänään. Ei enää auingonvaloa, ei enää raikasta vettä purosta... Ume huomasi tumman varjon, joka kaikkein ilmeisimmin oli tämä tumma muukalainen. Poika nosti leilinsä, vieden sen uudelleen virtaukselle täyttäen sen tällä kertaa täyteen ja nousi sitten seisomaan. Muukalaisen kasvoilla, se osa, mikä tästä näkyi, oli erikoinen ilme. Eipä tietenkään, kuka nyt luottaisi poikaan, jonka oli vasta tavannut. Hän katseli miestä hetken hiljaa, aivan kuin tämäkin aina vain, katseli häntä hiljaa.
"Mitä..?" Ume kysyi hiljaa, katsellen kiinteästi, kenties hivenen uhmaavasti noita sinisiä silmiä.
|
|
|
Post by tnitti on Jan 23, 2009 2:05:31 GMT 3
Keichiro ei kääntänyt katsettaan mihinkään Umesta, vaikka Lame olikin ravannut tiensä veden luokse ja näytti vähän liiankin onnellisena sitä nyt juovan. Ei, Keichiro piti katseensa hyvin tiiviisti pojassa ja siinä kukkasessa, joka oli hetkellisesti kuin syttynyt eloon ja seuraavaksi kuollut hetkessä. Se ei ollut normaalia, kasvit eivät heränneet ja kuolleet tuosta vain, eivät ainakaan ne kasvit joita Keichiro oli nähnyt. Siksi Keichiro piti katseensa tiukasti vielä senkin jälkeen, kun poika oli uskaltautunut katkaisemaan sen hiljaisen tilanteen.
"Oletko velho?" Keichiro sai lopulta sanottua sen täysin suoraan pojalle, vaikka Ume näyttikin nuorelta. Koskaan kuitenkaan ei kannattanut ulkonäön antaa pettä, ties kuinka vanha poika oikeasti oli. Tai ehkäpä Ume oli jonkun oppipoika? Kuka tietää, mutta Keichiro ei pitänyt velhoista. Ei, kun eräs nimeltämainitsematon velho vei hänen muistinsa ja sen jälkeen tekaisti hänet kuolleeksi. Hassua, että hänen elmänsä tuntui olevan vain pelkästään huonoja kokemuksia täynnä jotka kuin muodostivat ketjureaktion toisensa jälkeen ja uudet huonot kokemukset tulivat kuvioihin.
Lame näytti kohottavan päätäänsä kuullessaan jotain keskustelua kaksikon välillä, mutta päätyi lopulta vain hörähtämään ja jatkamaan juontiaansa. Ties kuinka pitkään menisi taas, kun hän saisi vettä.
|
|
|
Post by oyri on Jan 23, 2009 2:38:59 GMT 3
Ume tuijotteli miestä takaisin, järkähtelemättömänä ja tuima sävy katseessaan. Hän ei pelkäisi, ei pelännyt, vaikka miehen katse sai astetta oudomman sävyn. Hän ei pitänyt enää tavasta, jolla tuo katseli itseään. Pojan päässä alkoi hiljalleen kaikua etäisiä ääniä, vihaa, inoha, naurua. Se sai Umen sydämen takomaan lujempaa. Nimittelyä. Hän kuuli päässään kaikuja, lisää naurua, pilkkaa ja pilkallista naurua. Friikki, sinä olet friikki, Ume. Pelko pakotti hänen sydämensä takomaan entistäkin lujempaa, kaikuvana ja korvia huumaavana. Mies hänen edessään kiertyi ja vääristyi. Velho? Ei hän ymmärtänyt, mitä toinen oli tuollaisella tarkoittanut. Pilkkasiko mies häntä jo? Ryhtyisi kylmäksi.. kylmemmäksi? Ilkeäksi? Umen ulkokuoli säröili ja pojan tuima katse rakoili, säteillen väkisin ylitse aaltoilevaa pelkoa. Hän tunsi olonsa pieneksi, katsellen jonnekin korkealle tummaan muukalaiseen, jonka tuomitseva katse painosti häntä. Ume puri huultaan kipeästi.
Umen huulien välistä pääsi alistunut henkäys. Hän halusi juosta karkuun, vaikka todennäköisesti siitä ei olisi mitään apua. Hänen ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä kyytiä, tuppautua seuraan. Miten tyhmää. Hänen olisi pitänyt vain kiertää muu elävä kaukaa ja välttää juuri tälläisiä tilanteita. Poika otti muutaman hätäisen perääntyvän askelen, harkiten jo karkaamista. "Minä... Minä en ymmärrä." Poika sai viimein sanottua. Hän ei todellakaan ymmärtänyt. Kukaan ei koskaan selitellyt, miksi. Seliteltiinkö yleensä, miksi jotakuta pidettiin outona?
|
|
|
Post by tnitti on Jan 23, 2009 3:18:01 GMT 3
Keichiron ilme ei värähtänyt mihinkään vaikka poika tuijottikin takaisin ja vaikka hän huomasikin ihan pienen värähdyksen toisen silmissä. Miehen oma ilme ei muuttunut miksikään vaan pysyi lähes ilmeettömänä, ainoastaan sinisissä silmissä oli pieni säivähdys jonkinkaltaista synkkyyttä ja surullisuutta, tai ehkäpä enemmänkin väsymystä koko yön valvotusta yöstä. Vihainen hän ei kuitenkaan ollut, ei Ume kuitenkaan ollut vielä mitään tehnyt, mutta jos tekisi niin.. .toivottavasti silloin juoksisi ja kovaa.
Keichiro sai lopulta hymähdettyä hiljaa, miehen hitusen siristäessä silmiäänsä, antaen katseeseensa nyt enemmän ilmettä, sellaista.. tiukkuutta. Oliko poika tyhmä, vai esitti vain ettei ymmärtänyt mitä hän sanoi?
"Kysyin, oletko velho? Normaaleilla ihmisillä ei ole kaltaisiasi taitoja." Ehkäpä ei ollut kovinkaan kilttiä sanoa jotakin epänormaaliksi kykyjensä takia, mutta se oli vain totuus. Normaalit ihmiset eivät pystyneet kasvattamaan kukkaa tuosta vain, eivätkä normalit ihmiset kasvattaneet siipiä selkäänsä.. normaalit ihmiset eivät myöskään omanneet toista persoonaa..
Toisaalta, mikä oli normaalia?
|
|
|
Post by oyri on Jan 23, 2009 4:02:07 GMT 3
Umen sydämenlyönnit takoivat hänen rintakehäänsä vasten yhä raskaana, rautaisena ja kivuliaana. Muukalaista oli kerrassaan vaikeaa, ellei mahdotonta lukea, tämän ilmeettömältä kasvoilta ei saanut pienintäkään vihiä siitä, mitä toinen aikoi, ja se ahdisti poikaa entistäkin enemmän. Mies toisti sanan, mitä hän ei ymmärtänyt. Velho? Taitoja, jota normaalilla ihmisellä ei ollut? Hän oli hukassa, eikä osannut kuin tuijotella miestä epäuskoisesti. Mitä ihmettä tuo olisi voinut tarkoittaa? Hänet erotti normaalista oma epästabiilisuutensa ja yhteiskuntakelvottomuus. Mitä muuta huomiota hänessä voisi kiinnittää? Epänormaalia... Kelvotonta.. Huonoa... Hänen päähänsä oli iskostettu se. Normaali oli hyvä. Kaikki epänormaali oli pahe. Hän oli siis huono, kelvoton.
"Minä en käsitä mistä sinä puhut..." Ume sanoi hiljaa katsellen miehen sinisä silmiä. Mitä ihmettä hän olisi voinut tarkoittaa? Kaiken pojan pelon alta hän muisti kukan. Hänen isänsä oli maininnut hänelle joskus kauan sitten, että poika oli poikkeuksellinen kasvejen kanssa. Umen isällä oli aina tapana pukea asiat kauniisti, mutta hän ei olettanut, että siinä kuitenkaan olisi yhtään mitään poikkeuksellista, mitään kummallista. "Tarkoitatko.. Tuota kukkaa..? Minä vain, kastelin sitä..." Ume mutisi hiljaa siirtäen katseensa kohti kohtaa, jossa oli nähnyt apilankukan.
|
|