|
Post by Kalin D. on Jan 8, 2009 19:26:41 GMT 3
Olkinuket paloivat hyvin pienessä nuotiossa polttopuun joukossa lämpenevän matkakattilan alla. Kuparihyeena tuijotti puoliksi kiukkuisena ruuan kanssa hääräilevää harsottua naista, nuristen puoliääneen jotain nukkejen toimivuudesta. Häntä häiritsi suunnattomasti seurue, joka oli levittäytynyt tulen ympärille palvelijoiden paettua pitkin aavikkoa välikohtauksen aikana. Kaksi naista ja yksi mies, jonka vaatteissa näkyivät hänen kynsiensä iskemät jäljet. Tällä kertaa hiekkainen maantierosvo ei ollut niin onnekas kuin tavallisesti ja vetäytyi synkeänä kasaan tunnustellen kivistävää ruumistaan, kieltäytyen avusta haavojensa kanssa.
He olivat kaikki Exaltoituneita, Auringon Lapsia, joskin sitä ei ollut viisasta huudella aivan kaikille ja myös Kupari oli tajunnut sen nähtyään viimein taistelun ryöppäässä kultaisen välähdyksen vastustajansa otsalla. Vimmalla, uholla ja ärinällä käyty taistelu oli muutenkin alkanut mennä hänen osaltaan huonosti tavallista vahvemman vihollisen edessä ja se kismitti sänkistä miestä suunnattomasti. Hetkeksi kerätty ylpeys oli päässyt murenemaan ja viimeisiä rippeitä suojeltiin jalat tiukasti kehoa vasten vedettynä, vaaralliset kourat polvien päällä ristissä leväten. Kysymyksiä pyöri mielessä lukemattomia. Keitä he olivat? Mistä tulivat? Olivatko he kauan tienneet olevansa Valittuja? Mitä he olivat tekemässä? Minne menivät? Miten Se oli tapahtunut heille? Mitä he osasivat? Kaikessa itsepäisyydessään Kupari kuitenkin piti hiljaisuutensa pälyillen kirvesmiestä, irvistellen kipua kasvoillaan. Silmä taisi olla musta turvotuksesta arvioiden. Tuon kirveen lappeen hän muisti liiankin hyvin läimisemässä päin silmiään.
Kohtaaminen tiellä, hyvin valitulla keitaalla, ei ollut mennyt kuten monet aikaisemmat väijytykset. Olkinuket seisoivat dyynien kupeissa uusilla paikoillaan hämäyksenä ja lurjus oli odottanut sopivassa piilossa karavaanin kulkevan kohdalle vettä etsien. Normaali rutiini, pysäytys ja uhkaukset, rosvolaumaksi muuttuneet olkinuket jousineen valmiina hyökkäämään, ellei arvotavaroita ja rahoja luovutettaisi. Nämä matkalaiset eivät sopineetkaan luovuttamaan, minkä olisi pitänyt olla ensimmäinen merkki perääntyä, mutta vain tämä kirvesmies oli uhonnut itsensä taisteluun. Mistä olisi pitänyt tietää, että vastassa oli jotain ihmistä vahvempaa? Ensimmäisestä iskusta lähtien oli syytä epäillä, ettei tämä päättynyt hyvin. Vasta ensimmäisen Kastimerkin loistaessa kävi mielessä perääntymisvaihtoehto, sitten syttyi toinenkin ja lopulta muutaman kapinallisen iskun jälkeen myös hänen oma tyhjä merkkinsä otsalla resuisen huivin alla. Silloin he olivat tienneet ja laskeneet aseensa.
Ja nyt he olivat tässä tuijottelemassa toisiaan ja haavojaan sitoen. Kaikki mitä pienikokoisesta varkaasta huokui oli epäluuloa ja valppautta josko joku heistä haluaisi hyökätä uudelleen hänen kimppuunsa.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Jan 9, 2009 15:51:46 GMT 3
Aika vakava oli sen toisenkin miehen ilme, sen joka istui nopeasti palavan nuotion toisella puolella. Leveän peukalon syrjällä hiveltiin eteensä hiekkaan pystyyn tuetun suuren taistelukirveen terää, hitain, harkitsevin vedoin. Tuon aseen armottomuuten oli Kuparihyeena todellakin päässyt tutustumaan ja varsin läheltä. Keskiöisellä auringonnousu ei voinut vastustaa sellaisia kiusauksia, kuin suora haaste. Sääli, että tämä rosvojoukko olikin ollut oljesta tehty ja karavaani tiessään. Nuo vimmatut kynnet olivat suhahdelleet läheltä useampaan kertaan, mutta nilkkamittainen, teräslevyin vahvistettu takki oli ottanut vastaan suurimman osan iskuista. Paitsi sen yhden liian nopean raapaisun, jonka jäljet kasvoistaan toinen hunnutetuista naisista oli puhdistanut. Heissä kaikissa asui vastentahtoisuus, totuus tuijotti heitä yhtä rävähtämättömästi kuin pilvettomältä taivaalta porottava aurinko. Pienen keitaan yläpuolella kaarteli musta korppi siivet levitettyinä, tehden suuria kaarroksia lähemmäksi luultavasti veren ja taistelun haistettuaan.
Kauppakaravaanin vartija, se roteva mies metallihansikkaineen ja tomuisine huiveineen päätti lammasmaisen hiljaisuuden asettamalla suuren aseensa poikittain ristittyjen jalkojensa päälle ja katsomalla kaikkia kolmea Auringon siunaamaa yksi kerrallaan. Kumpikin naisista oli peittänyt kasvonsa harsoilla, toinen myös koristellulla naamiolla. Ja sitten oli tuo hiekkakirppu kynsineen. "Kuulehan muukalainen... Mitä ihmettä päässäsi liikkui, kun luulit voivasi ryöstää kymmenen kamelin karavaanin yksinäsi?" Nyt loukkaantuneena murjottava rosvo ei ollut varmasti tiennyt kenen tai minkä kanssa oli tekemisissä, ennen kuin oli tajunnut Keskipäivän kastimerkin hohtavan hänen tumman päätä peittävän huivinsa alta. Loputkin kauppiaista ja edellisestä pikkukaupungista palkatuista vartijoista käyrine sapeleineen ymmärsivät sen nähtyään majesteettisen, kirkkaan kullan ja punaisen leimahduksina leiskuneen naisen keskellä karavaania. Silloin oli myös Keskiyö iskenyt viimeiset kerrat uhkarohkean rosvon kynnet sivuun ja tempaissut kirveensä uhmakkaasti ylös, antaen polttavan valkoisen valon leiskua itsestään rovion tavoin. Selkänsä takaa kantautuneet huudot kertoivat sekasorrosta ja kaaoksesta, ja urhea rosvo oli jähmettynyt niille sijoilleen säikähdyksestä ja tunnistamisesta.
Jäljelle olivat jääneet vain he neljä vaivautuneina ja muutama kameli, jota ei ollut kukaan tajunnut riuhtoa mukaansa. Nyt ne norkoilivat tyytyväisinä keitaalla vähäisessä varjossa ja toljottelivat tyhjyyteen.
|
|
|
Post by Neverwise on Jan 9, 2009 17:54:39 GMT 3
Root of Knowledge rolls 8 dice to Wound-Mending Care Tech. 3 successes -- 2,1,7,4,4, 2,7,9
Tiedonjuuri pysytteli hiljaa, kuten oli pysytellyt suurimman osan ajasta. Vain pyynnöt saada auttaa haavojen kanssa ja hiljaiset kehotukset ruoasta rikkoivat tämän hiljaisuuden. Hän oli käyttänyt yhtä Lumouksistaan varmistaakseen että ainakin kirveen kanssa liikkuva Taivaan Pilari toipuisi vammoistaan, ja nyt riisuessaan huntunsa ja laskiessaan huppunsa hän suuntasi katseensa ryöväriparkaan. Sinisiin ja vaaleisiin silkkeihin ja puuvillaiseen matkaviittaan pukeutunut mustahiuksinen nainen oli hymyillyt toteamukselle olkinukkejen toimivuudesta. Hän ei oikeastaan epäillyt hetkeäkään etteivätkö ne olisi toimineet aiemmin -- näin aavikolla, savannin laitamilla, ei ollut armoa heikoille.
Odotellessaan vastausta hän katsahti ensin ryhmän toiseen naiseen mietteliäänä, sitten kaatoi suureen puiseen mukiin muhennosta ja käveli verkkaisin askelin nuotion toiselle puolelle tarjotakseen ruokaa ryövärille. Hän hymyili kehottavasti, kohottaen vielä kulmiaan ja toivoen että se olisi hyvä ensimmäinen askel päästä paikkaamaan miesparan haavoja. Siitä hetkestä lähtien kun hän oli tajunnut pojan yrittävän veistellä kastimerkkiänsä esittelevää miestä orikalkkiaseilla, Iltahämärä oli purrut hammasta. Onneksi tilanne oli sentään lauennut ennen kuin oli tullut ruumiita. Ironista kyllä että juuri hänen oli pitänyt laukaista tilanne, ja sekin päästämällä animansa valloilleen. Keskivertopituinen nainen tunsi lievää ärtymystä, juuri siksi että tilanne oli vieläkin näin vaikea.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jan 9, 2009 23:49:08 GMT 3
Joukon neljäs jäsen, itsensä kauttaaltaan turkoosiin verhonnut nainen, istui hieman muista loitompana. Siinä nuotion loimotuksen rajamailla, kuin kahden maan kansalaisena. Toisin kuin raa'asti kokoon tempaistun seurueen toinen nainen, Laulu ei ollut tehnyt elettäkään riisuakseen koko olemuksensa verhoavia hunnutuksia, naamiostaan puhumattakaan. Ja toisin kuin kolme muuta, ei verhoutunut ollut esitellyt kastimerkkiäänkään. Niinpä laskeminen samaan valittuun joukkoon kuuluvaksi, oli pitkälti jätetty aivonystyröiden ja havaintojen joukkoon jo yksinkertaisesti siitä pienestä yksityiskohdasta, ettei hän ollut juossut karkuun. Eikä sen puoleen, kyllä oikeastaan liikahtanut edes nimeksi koko kaoottisen rähinän aikana. Silloinkin, seisoen puoliksi karavaanin varjoissa, puoliksi auringon polttavissa säteissä, tuo oli katsellut vaiti ja liikahtamatta kuinka tapahtumat vierivät vääjäämättömästi eteenpäin tavoilla, joita kukaan heistä ei osannut alkupisteellä aavistaa. Kun yksi kastimerkki toisensa jälkeen oli repäissyt itsensä hohtavaksi tuleksi ja näkyville...ja kun toinen nainen oli säikäyttänyt varmasti joka ikisen elollisen hyvän matkan päässä, oli Laulu vain pysynyt vaiti. Olihan hän tavallaan juuri tätä etsinyt. Vai oliko? Niin. Kenties ei juuri tätä, mutta mitä kuumapäisiltä sotureilta nyt saattoi edes odottaa? Palvelijoiden paettua paniikissa ja tilanteen kulminoiduttua oivalluksiin hiljaisuuden oli katkaissut vain hiljainen ja raskas huokaus sekä sitä säestänyt päänpudistus. Miehet ja heidän egonsa.
Istuessaan nyt tämän itsestään suorastaan varkain muodostuneen ryhmän jatkeena olemuksesta pisti ehkä eniten merkille se, ettei pölyisellä maalla tai millään tapahtuneella tuntunut olevan pienintäkään vaikutusta olemuksen asiallisuuteen ja puhtauteen. Itseasiassa verhoutunut olento näytti kovasti siltä, kuin olisi juuri laittautunut valmiiksi mitä juhlavimpia menoja varten. Onnistuen silti lähes huomaamatta vetäytymään syrjään, unohduttamaan itsensä taustalle tarkkailijaksi. Siihen hetkeen asti, kunnes kirvesmies avasi sanaisen arkkunsa ja rikkoi venyneen hiljaisuuden. Katseen saattoi tuntea, vaikka hunnut ja naamio sen kätkivätkin. Ja sen sävyn saattoi aistia, hyvin säikeisiin asti yltävällä tavalla. Se oli ilotonta ironiaa, terävää sarkasmia ja huvittuneisuutta, joka ei oikeastaan yltänyt aivan perille asti, jääden vajaaksi. Kenties samaa, kuin sinä haastaessasi taisteluun rosvojoukon? Koska sellaiseksihan sitä luulit...kuten meistä jokainen. Ajatukset sipaisivat ulos yrittävää kommenttia tikuista ja hirsistä silmissä, mutta Laulu pysyi vaiti ilmeensä jäädessä kankaiden salaisuudeksi. Hiljaisuus jäi odottamaan vastausta katseen kääntyessä kynsikkääseen. Niin, mitähän kummaa sinä oikein ajattelit, hmmm?
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 10, 2009 2:50:08 GMT 3
[ Copperhyena rolls 7 dice to Investigate 6 successes -- 3,9,9,8,10, 7,4 ]
Rengaspaita helähteli vaimeasti paksujen kankaiden alle maantierosvon liikahtaessa levottomasti naisen lähestyessä. Tummien silmien katse harhaili maahan kiukkuisena, mutta silti kohteliaan alistuvana. Hän oli hävinnyt taistelun, se oli selvää, eikä häviäjällä ollut paljoa syytä ylpeillä. Kynnet kuroivat nyrkkeihin ja hitaasti rintakehää vasten kulhon tullessa lähemmäksi, aivan kuin lämmin ruoka olisi ollut sihisevää happoa. Kulmien alta pälysi tuima, epäluuloinen katse, joka ei tuntunut kuuluvan lainkaan Auringon valitulle, puolijumalaiselle olennolle, jolla olisi ollut syytä kantaa itseään arvokkaasti. "On se onnistunut ennenkin." Käheä, tomun ja pitkän hiljaisuuden rikkoma ääni vastasi katkerana. "Näkevät merkkini ja tulet niin tavaraa on maassa enemmän kuin jaksan kantaa." Sanoihin hiipi askelittain uhmakkuutta, jota saattoi tulkita omalaiseksi ammattiylpeydeksikin. Elämä aavikon yksinäisillä keitailla petoeläinten ja muiden rosvojen seassa tuskin oli helppoa tai mitenkään kannattavaa, ellei ollut valmis ottamaan riskejä.
Hiljaisuus laskeutui uudelleen, joskin katse tarrautui jatkuvasti tarjottuun kulhoon, vaikka siitä yritettiin katsoa ohi. Aivan selvästi nuori mies oli nälkäinen, mahan kurinan saattoi melkein kuulla, mutta hän puri hampaitaan yhteen, nosti hartiansa ylös ja kätki puolet kasvoistaan kouriensa taakse pitäen itsensä mahdollisimman pienenä. Kuparihyeena puri salaa taistelukynsiensä peukaloa kerätessään itsehillintää olla repäisemättä kulhoa käsistä kuin nälkiintynyt orja. Sellaiseen Kupari ei halunnut alentua, vaikka kurja varas olikin. Jossain kulki raja. Harhauttaakseen itseään jokainen nuotion äärelle kerääntynyt sai osakseen pitkän, pistävän katseen miehen arvioidessa jokaisen heistä tuimana läpi.
|
|
|
Post by Neverwise on Jan 10, 2009 17:15:07 GMT 3
Iltahämärä ei liikkunut lainkaan, ojentaen mukia kuin ei aikoisi lähteä mihinkään ennen kuin se oli otettu vastaan. Ruoan tuoksu levisi siitä hitaasti -- se ei tuoksunut kalliilta aterialta, ei suinkaan, mutta hyvin syömiskelpoiselta. Mikään tuoksussa ei viitannut mihinkään kitkerään tai myrkylliseen. "En erinäisistä syistä epäile lainkaan etteikö se olisi onnistunut ennen. Otahan nyt ja syö ihmeessä, minun mielikseni. Olettaakseni kukaan ei aio täällä pahaa kellekään." Nainen oli hetken hiljaa, hievahtamatta edelleenkään. Vietettyään tovin asiaa miettien hän päätti lähestyä tilannetta toisesta kulmasta ja sanoi sitten kärsivällisesti: "Minä olen Tiedonjuuri, Iltahämärä. Kuka sinä olet?"
Katse käväisi tässä vaiheessa kirvesmiehessä ja tuossa neljännessä henkilössä, joka olikin se suurin kysymysmerkki Tiedonjuurelle. Miehistä hän tiesi ettei heistä tulisi olemaan vaaraa enää muille, mutta...
|
|
|
Post by Cirsicca on Jan 11, 2009 1:24:31 GMT 3
Sosiaalisen jännitteen kipinät rätisivät ja sähkö räsähteli. Hitaasti se sai sosiaalisiin tilanteisiin hienosäädetyt aistit kuumenemaan. Se lähes poltti mieltä, jonka omistaja kuunteli pää hieman kallellaan kuinka täysin varoittamatta yhteen tempaistu kokonaisuus yritti pala palaa vasten rahisten löytää muotoaan. Katse sivuutti hyvin harkitusti ja myös varsin taitavasti muiden terävät tutkiskelut, anastaen samalla ainoan todellisen keinon lukea, mitä verhotun olennon mielessä mahdollisesti liikkui. Silmät olivat se ainoa väylä kaiken muun sormenpäitä myöten hukkuessa turkoosiin hulmahteluun. Kyynärvarsti painui kyynärvartta vasten, ohut kangas kangasta, arpi arpea ja nuoremman soturin sanat saivat suupielen liikahtamaan ilottomasti. Kun sinä olet, mikä olet, tietysti se on onnistunut. Meille on annettu määrättömiä kertoja enemmän kuin koskaan olisimme voineet uskoa tai aavistaa. Enemmän kuin...Silmät avautuivat ja katse kulki ohi itsensä esitelleen naisen, kirvesmiehen tienoille, kuin valmistautuen ottamaan vastaan takaisin heitetyt sanat, jotka voisivat saada aikaan joko leimahduksen ja valon tai leimahduksen, joka muuttaisi huterana yhä kyyhöttävät rakenteet tuhkaksi.
Ja siinä istuessaan, kädet kankaidensa suojiin yhä syvemmälle kätkettyinä käänsi Laulu katseensa sisäänpäin. Siinä se oli, rikkinäinen ja epätäydellinen. Jokin vajavainen, joka oli täytetty jumalallisella valolla. Liian kirkkaalla, jotta sitä itsekään voisi kauan katsella. Siltäkö he kaikki näyttivät? Sisältäpäin? Saattoiko se sokaista ja eksyttää? Johtaa harhaan? Saattoiko se kääntyä omiaan vastaan? Jännitteen jähmeys, tilanteen laukeamattomuus ja varsinkin nuoren miehen epäluuloisuus tarjottua ateriaa kohtaan saivat hiljaisuuden viimein särkymään. Sen rikkoivat hiljaiset sävelet, tuskin kuuluvasti hyräillyt. Niitä ei yritettykään esittää, niitä ei yritetty tuoda kaiken ylle, päälle ja eteen. Ne olivat pehmeitä säveliä, raukean kaihoisia, jotka sanattomina leijuivat ylle rätisevän nuotion, äärimmilleen vedettyjen tilanteen asetelmien ja jänteiden. Se oli lämmin henkäys, joka ilmaantui aivan aistialueiden rajamaille ja jäi siihen kulkemaan, tasaisesti ei-mihinkään ja silti kaikkialle. Tausta kohinaksi keskustelulle. Kohinaksi, joka lepytti mieltä, rohkaisi epäröivää ja kutsui vastaamaan sanattomiin ja sanallisiin kädenojennuksiin. Se oli myös eräänlainen sanaton ilmaus rentoutumisesta ja vaivihkainen kehotus ympäristölle asettua ja vetää henkeä. Harkita, ei huitoa. Kädet kohosivat hunnutusten kiinnikkeille, aivan kuin Tiedonjuuren itsensä nimeäminen olisi siirtänyt tilanteen ja hetken jonkinasteisen rajapyykin toiselle puolelle.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 11, 2009 23:23:21 GMT 3
Tiukka katse kulki vielä kaikki läpi viipyillen etenkin kirvesmiehessä, joka näytti vajonneen samaan tarkkailevaan hiljaisuuteen, jossa rosvo olisi mielellään itsekin pysytellyt. Tilanne ei kuitenkaan antanut siihen myöten nyt kun hänestä oli tullut pakostakin tapahtumien keskipiste - siitä sai syyttää vain ja ainoastaan itseään. Hetken empimisen ja vilkuilun jälkeen syvä huokaus antoi ilmoille myös nimen ja kastin. "Kuparihyeena. Yö." Siinä kyhjötti pienenä ja takkuisena Auringon siunattujen pimeä puoli, yksi niistä, jotka livahtivat ohi taisteluiden puukottamaan selkään tai puhuivat itsensä valheellisilla kasvoilla vihollisen ystäväksi. Nimen alkuperääkään ei täytynyt paljoa miettiä kuparinruskeiden hiusten valuessa kampaamattomana puolittain rastoittuneina piikkeinä likaisen huivin alta.
Keitto. Tai mitä ikinä kulhossa olikaan. Mahan kurina kuului hetken hyvin selvänä panssarista ja vaatekerroksista huolimatta ja Kupari piti pokerinsa nolostuksesta huolimatta ottaessa kulhon viimein vastaan. Jalat laskeutuivat sen verran, että kupin saattoi asettaa sääriensä päälle siksi aikaa kun riisui toisen hansikkaan lukituksistaan. Ilmeisesti se tuntui vastahakoiselta ja epämiellyttävältä, sillä mies ei tuntunut haluavan luopua aseestaan edes syödäkseen. Osin tottakin, varas tunsi itsensä alastomaksi ilman suurikokoisia raatelukynsiään, eikä vielä luottanut täysin ympäristöönsä. Etenkin hiljaa hyräilevä nainen sai monta pitkää katsetta kun likaiset sormet kohottivat kupin huulille ja noukkivat palasia. Vaati paljon itsehillintää, ettei nälkiintynyt mies olisi hotkinut kaikkea kerralla ja lähtenyt hakemaan lisää, mutta varovaisuus ja pieni pelko pitivät käytöstapoja yllä. "Minne te olitte menossa?" Siinä se tuli, ensimmäinen kysymysten ketjusta.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jan 12, 2009 1:53:38 GMT 3
Kuparihyeena. Kuparihyeena. Kuparihyeena ja Tiedonjuuri. Nimiä maisteltiin hiljaisen hyräilyn katkeamatta kulkiessa kaiken taustalla. Sävelet olivat pehmeitä ja helliä, kuin kehtolaulussa, jollainen se olikin. Mutta sen sävelet olivat silti eksoottisia ja etäisiä Etelässä kasvaneille. Laulu ei ollut näiltä main, ei täältä päinkään. Mutta sen universaali rauha tunki sävelten joukosta ympäristöön tunnisti sitä tai ei. Huivin kiinnitykset avautuivat Hyeenan käydessä ruokansa kimppuun ja kirvesmiehen jatkaessa ajatuksiinsa vaipunutta hiljaisuutta. Ja kun Kuparinen esitti kysymyksensä... Antoi vastauksen uusi ääni, joka puhui ensimmäisen kerran. Leikkasi väliin varjoista, ennen kuin Tiedonjuuri sai mahdollisuutta vastata. Ja sanojensa myötä nainen poisti kasvoiltaan myös naamionsa hiuksia suojaavien kankaiden valuessa olkapäilleen.
"Me?" Siinä oli jotain katkeran suloisesti huvittunutta ja lyhyttä kysymystä seurasikin pehmeän soljuva iloton naurahdus. Ei pahantahtoista, mutta tarpeeksi tarkkakuuloiselle viiltävän sarkastista. "Ennen kuin sinä otit tehtäväksesi ryöstää karavaaniparkamme sen..." Tauko, joka oli monin tavoin merkitsevä. "...Kalleuksista..." Ja hymähdys. "...ei ollut olemassa vielä Meitä. Jos olimme menossa jonnekin, olimme menossa sinne yksilöinä, toisistamme tietämättöminä, omista syistämme. Voisi sanoa, että sinä...Hyeena...olit Kohtalon Oikku tai Tarkoitus, miten kukakin haluaa asian tulkita." Ääni ei jättänyt epäselväksi, kumpana puhuja miehen ilmestymistä piti. Ääni, joka puhui kulminoi hyräilystä kummuneen pehmeyden. Se oli ääni, joka oli luotu tarinankerrontaan ja sävelten joukkoon. Luotu kohoamaan taivaisiin ja koskettamaan maan tomua sävelillään. Laulajan ääni, joka kutitteli aisteja jokaisella painollaan ja tavullaan. Ja nainen, jolle ääni kuului? Iho, johon auringon säteet hanakasti tarttuivat oli Eteläisille maille aivan liian vaalea. Se oli lähes metallisen kullanhohtoinen ja koskemattomuudessaan virheettömän sileä. Kullanhohde peitti kasvojen lähes täydellisyyttä hipovaa luustonrakennetta ja loi häkellyttävän kontrastin silmien ametistien kaltaiselle purppuran hohteelle, kuin kaksi jalokiveä. Yhtälailla purppurainen, mutta huomattavasti väriltään silmiä syvempi palmikko valui alas olkapäältä yhä varren kätkevien kankaiden joukkoon. Ja olkapäällä se yhdistyi kankaiden laskettua paljastuneeseen erikoiseen ilmiöön. Jostain täysin käsittämättömästä syystä tuo olento kantoi kaulassaan purppuraista karvapuuhkaa, keskellä aavikkoa. Naiseksi, joka käytti täydellisen natiivista Eteläistä puheenpartta, tuo oli aivan väärän värinen. Ja kauneudessaan ja ylitse puskevassa karismassaan niitä olentoja, joiden vuoksi sodat syttyivät. Silti olemuksessa oli jotain, joka muodosti kauneuteen särön. Se oli terävä katkeruuden ja etäisyyden reuna, joka tuntui leikkaavan olennon irti ympäristöstään. Toiseen aikaan ja toiseen paikkaan, jos ei kokonaan niin ainakin puoliksi. "Tuomion Laulu. Auringonpimennys." Ja katse likui täysin kiireettömästi Hyeenasta Tiedonjuureen.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jan 12, 2009 21:17:12 GMT 3
Sama mistä ruoka oli valmistettu, se oli herkkua useamman päivän piilossa kytänneelle ryövärille. Kun alkuun pääsi katosi nälän myötä muistista muiden ihmisten läsnäolo. Kulho oli tyhjä muutamalla kiireisellä hotaisulla ja pyyhkäisyllä. Kiivastahtinen ja nopea ruokailu muistutti viereltä katsottuna piraja-parven hyökkäystä, hyeenan kiirettä syödä niin paljon kuin ehti ennen isompia petoja ja kulkukoiran hotalehtimista torin kulmalla. Katse nousi vasta kun pohja näkyi, silloinkin etsien heti kohti nuotiota ja kattilaa, ennen kuin ymmärrys palasi. Kuparihyeena mulkoili ympärilleen kiukkuisesti odottaen kritiikkiä, pilkkaa, sääliä tai naurua sorruttuaan tarjotun ruuan houkutukseen niin täysin. Puhuttu oli soljunut tasaisena virtana korvilla, kadonnut hetkeksi, mutta palautui kun huomionsa sai revittyä oikeaan kohteeseen.
"Te siis... ette tienneet toisistanne..." Rautasusi toisti hitaan epäuskoisesti silmät kavenneina. Mahdotonta. Vai oliko? Hän itse oli pysynyt täysin piilossa, niin kastimerkkinsä kuin kaiken muunkin osalta, mutta kaikilla ei ollut tarvetta samanlaiseen piilotteluun. Onnistuiko elämä normaalisti Exaltoitumisen jälkeen? Tuskin täysin, mutta huomaamatta saattoi matkata näemmä karavaanissakin. Siinä oli jotain, mitä Kuparihyeena ei ollut tullut edes ajatelleeksi säikähdettyään omaa muutostaan. Vaalea nainen sai pitkän ilmeettömän tuijotuksen, joka katkesi ajatuksien päästyä tiettyyn pisteeseensä ja laskeutui tyhjään astiaan käsissä. Silmiin katsominen oli yllättäin hyvin vaikeaa. "Minne karavaani oli menossa?", hän kysyi uudelleen, irroittaen matkalaiset toisistaan ja jättäen määränpään kyttyräselkäisille juhdille. "Taidan olla jotain velkaa matkanne katkeamisesta, en halua ryöstää teitä." Toteamus tuli osin jurottaen, vaimealla katkeruudella ja pettymyksellä maantierosvon nykiessä taistelukynnet takaisin kouraansa ja ruotiessa hiuksiaan näppärästi kynsillään pois kasvoiltaan.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Jan 19, 2009 18:51:00 GMT 3
Pitkään epäkohteliaastikin hiljaa ollut Auringon pilari loi katseensa ylös kirkkaalle taivaalle hetkeksi ja laski sen alas, tehden syvän nyökkäyksen merkkinä aikeestaan siirtyä tarkkailijasta osallistujaksi. Tähän asti Palkkasoturi esittäytyi taivaalla liitävän korpin huudon kaikuna, hieraisten sänkistä leukaansa hansikoidulla kämmenellään. "Lienee syytä esittäytyä itsekin... Olen Keskiöinen Auringonnousu ja yläpuolellamme kaartelee Cian. Kuulun Keskipäivän kastiin." Viimeisin huomio varmasti selitti uhmapäisyyden käydä yksin kaikkia oletettuja ryöväreitä vastaan. Karavaanin järkähtämättömän hyväntuulisena vartijana, tai ainakin yhtenä niistä, kulkenut kirvesmies rapsutti taisteluhansikkaallaan tummaa kulmaansa ja teki päätöksiä. Jotenkinhan tähän porukkaan oli suhtauduttava ja siihen, että loppu karavaanista oli rynnistänyt karkuun kuin lauma säikähtäneitä kanoja.
Tiedonjuuri, Kuparihyeena ja Tuomion Laulu. Nimille naksautettiin suupieltä toteavasti, sitten velmun hymyn pilkahdus syttyi Zeniitin silmiin. Hän oli palkkasoturin perikuva, auringon paahtama ja rosoinen, silmien ympärillä oli pieniä hymyn juonteita korostamassa tummanruskeiden silmien ilmeitä. Johan oli sotku keitetty. "Tuomion Laulu on oikeassa, ei ole ollut mitään meitä, vaikkakin matkustimme samassa karavaanissa." Suurikokoinen mies lausui kohauttaen olkiaan raskaan nahkatakkinsa alla. "Mutta nyt on ja sen on oltava tarkoituskin. Ilman tätä välikohtausta, en olisi katsonut kahdesti kumpaakaan teistä ja lyönyt Kuparihyenan hengiltä ajattelematta kahdesti." Sanojen myötä viitattiin seurueessa kulkeneita kahta naista huolta vailla että kumpikaan olisi loukkaantunut sanojen takia. Miksi hän olisikaan kiinnittänyt kummemmin huomiotaan arvokkaasti ja peittävästi pukeutuneisiin naisiin, joita oli olettanut ylhäisiksi. Pienellä kerällä piilottelevalle soturille virnistettiin nyt varsin avoimesti, poikittain syliin asetettua kirvestä vasten nojaten. "Valloittamaton Aurinko itse ei antaisi yhdenkään meistä tappaa toista, ainakaan vahingossa." Aivan selkeästi toteamuksellaan myös vähän provosoiden, Zeniitti painotti kannattavansa ajatusta, ettei pelkkä sattuma ohjaillut heitä.
Ylhäällä kaarrellut lintu syöksähti alas, ilmeisesti kun tappelua ja juhla-ateriaa ei ollutkaan tarjolla ja siipisulat rapisten melkein tömähti karavaania vartioineen soturin hartialle. Korppi oli suuri ja musta viimeistä höyhentä myöten. Se näytti katselevan paikkailtua Taivaan pilaria mustilla ilmeettömillä silmillään ja sitten kohden muuta leiriä. Väännä sen niskat, nälkä. Kirvesmies teki happaman ilmeen linnulle ja jatkoi jättäen olaltaan tehdyn kehoituksen arvoonsa. "Karavaani oli matkalla seuraavaan kaupunkiin ja sieltä eteenpäin." Hän vastasi Kuparihyenan kysymykseen, nousten ylös hiekalta hakeakseen itsekin ruokaa rätisevältä nuotiolta. "Suurin osa karavaanin matkustajista ja kauppiaista oli jäämässä sinne, mutta aioin jatkaa maustekauppiaiden mukana vielä muutaman etapin. He jokatapauksessa pystyivät maksamaan paremmin kuin moni muu." Keskiyö kaivoi takkinsa sisältä puisen lastalusikan ja kaapi sillä annoksen tehtyä ruokaa lautasellensa, kohottaen sitä hieman naamionsa riisunutta naista kohden. Ottaen huomioon nälkäisen maantierosvon, oli muidenkin syytä pitää huolta osastaan. "Hyena, olet todellakin. Tiedätkö paljonko rahaa juuri menetin?" No, kukaan ei ollut käskenyt aloittaa tappelua, mutta kuten rosvonkin kohdalla, oli se toiminut ennenkin. Varsinkin muiden vartijoiden hengennostatuksena. Kun vastustaja ei ollut yksi Auringon valituista.
|
|
|
Post by Neverwise on Jan 20, 2009 19:58:14 GMT 3
Tiedonjuuri oli vähällä mennä sanattomaksi kuullessaan Keskipäivän kastia edustavan miehen viimeisetkin sanat. Mustatukkainen nainen remahti kuitenkin kepeään nauruun ja sanoi sitten hiukan huvittuneen kuuloisesti: "Mikäli me tartumme niinkin pieniin asioihin kuin raha, kuten arvoisa Laulu totesikin ja kuten itse totesit, me olemme nyt me. Kukistamaton, Valloittamaton Aurinko on hyvinkin saattanut meidät yhteen... tietyllä hinnalla, varmasti jokaiselle meistä. Älkäämme siis puhuko veloista." Tiedonjuuri hymyili kuivasti ennen kuin jatkoi, puhuen omasta mielestään loogista kieltä. "Eli, arvon Hyeena, Tuomio ja Keskiyö, jospa me nyt kuitenkin miettisimme mitä teemme seuraavaksi, sillä olemme menettäneet rahan lisäksi anonymiteettimme. Meistä saattaa pian olla liikkeellä huhuja ja kuvauksia. Kukaties lohikäärmeveriset saavat vielä kuulla meistä. Ei ettäkö Valtakunnalla olisi näin syvällä valtaa, mutta taidamme olla yhtä mieltä siitä että ei tee hyvää leikkiä kohtalolla liikaa."
Tämän sanottuaan Iltahämärä nousi seisaalle ja katsoi taas Hyeenaa hymyillen kuin herttainen matriarkka. "Ja... nyt palopuheeni päätteeksi, saanko minä nyt hoitaa haavasi, Kuparinen? Hidastat meitä haavoittuneena, ja vaarojen varalta on aina parasta olla parhaimmassa kunnossaan," tarvikelaukkuaan jo valmiiksi kaiveleva nainen sanoi, näköjään olettaen että saisi tehdä tehtävänsä. Hän oli toimeliaasti elehtivä ja liikkuva nainen, kolmenkymmenen ikävuoden hujakoilla. Ruoanlaitto ja tällainen huolenpito näyttivät tulevan automaattisesti.
Sisäisesti Tiedonjuuri ihmetteli ottaisiko Auringonpimennys ohjat käsiinsä vaiko aikoisiko ristiriitaisesti nimetty Keskipäivä tehdä sen. Iltahämärällä ei ollut ongelmia kummankaan kanssa, mutta hän ehti silti miettiä lähikaupunkien tilannetta ja karavaanin reittiä.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jan 22, 2009 0:59:09 GMT 3
Toteamus, joka oli vähällä hiljentää Tiedonjuuren sai aikaiseksi vain pienen katkeran suloisen suupielen nykäisyn ametistisilmäisen Laulun piirteillä. Raha. Sen varassa kaikki pyöri. Tässä maailmassa kaikki oli kaupan. Aivan kaikki. Raha tuhosi vapauden. Se tuhosi inhimillisyyden ja ihmisarvon. Se sokaisi ja korruptoi. Kukapa ihminen ei myisi vaikka omaa lastaan, jos tarpeeksi rahaa tarjottaisiin...? Hiljaisuus pysytteli yhä yllään, kuin naamiota korvaamassa Tiedonjuuren jatkaessa puhettaan. Anonymiteetti. Tavallaan se toki oli menetetty. Laulu, tuo kiertävä artisti oli sen menettänyt, mutta tuskin kukaan tiesi, miltä Laulu näytti. Tiedettiin yleisesti vain, miltä tuo kuulosti. Hänen kohdallaan salaisuudet ylsivät niin paljon tätä identiteettiä ja nimeä syvemmälle. Niin paljon...syvemmälle. Niinpä puhe paljastumisesta ja sen tuomista uhista ei tehnyt toisesta naisesta rauhatonta, ei ainakaan aistittavasti.
Kun soturi astui lähemmäs ja ojensi lautastaan ei ensimmäisenä liikkunut hallittu nainen, vaan tuo turkiskaulurinsa. Se avasi kullanhohtoiset silmänsä, kohotti värisevää nenänpäätään ja ojensi kaulaansa kohti tarjottua astiaa osoittaen olevansa kaikkea muuta kuin eloton koriste. Purppurainen fretti loi epäluuloisen katseensa korppiin ja kietoutui hieman tiukemmin emäntänsä kaulalle pitkän ja hoikan etusormen etsiytyessä sivelemään eläimen leukaa. Toinen käsi ojentui ottamaan vastaan tarjotun astian. Hymy oli hyvin hillitty ja asiallinen, antaen vain ohi kiitävän vihjeen siitä, millä voimalla se saattaisi valaista ympäristönsä, jos sitä koskaan moiseen sallittaisiin käytettävän. Hieman ironinenkin se oli, luoden helposti vaikutelman huvittuneisuudesta, joka oli kuin veitsen terä. "Kiitos." Tauko, jonka aikana jalokivimäisen kirkkaat ja yhtälailla terävät silmät kiinnittyivät Keskipäivään. "Mieheltä, jonka suurin murhe tällaisena hetkenä vaikuttaisi olevan maallisen mammonan menetys, en olisi osannut odottaa tällaista...huomaavaisuutta..." Se oli mahdollisesti kohteliaisuus (ainakin päällisinpuolin), mutta taustalla oleva vire jätti takaraivoon nakertamaan tunteen, että se oli samanaikaisesti myös varsin terävä näpäytys sormille nuhteeksi. Alavire, joka saattoi raavaassakin miehessä herättää häpeäntunteen oikeastaan kertomatta miksi sellainen tarkalleen ottaen hiipi kimppuun, varoittamatta. Naisessa tuntui olevan jotain, joka hienostuneen huomaamattomasti ja salakavalasti kykeni paheksumaan jalat alta. Terä vetäytyi kuitenkin samassa pois, kuin sinetöiden asian loppuunkäsitellyksi. Katse sen sijaan ei väistynyt soturista vielä hetkeen. Se pysyi aloillaan, lähes kiusallisen tiiviisti, kunnes irrottautui kääntyäkseen Tiedonjuureen ja Hyeenaan. Hiljaisuus laskeutui jälleen naisen jäädessä odottamaan millaisia aatoksia kolmikolla olisi siitä, mitä Heidän olisi parasta seuraavaksi tehdä. Tietäen mitkä olivat ne lähimmät kaupungit...Laululla oli oma näkemyksensä. Vaikka hän söikin sormin, ei hetkeksikään rikkoutunut se lumoava läsnäolo, joka leijui kuin aura ympärillään. Jokainen liikekin oli sulavuudessaan lähes hypnoottinen.
|
|
|
Post by Kalin D. on Feb 1, 2009 12:27:36 GMT 3
Kaikki sanottu veti maantierosvon täysin hiljaiseksi ja huolestuneen mietteliääksi. Raha, haavat, anonyymiteetin katoaminen, määränpää, oudot eläimet, ruoka, yhtäkkinen puhe. Näytti kuin kaikki olisi pudonnut vieraalta mantereelta hänen eteensä, eikä nuori mies tuntunut tietävän mitä tehdä. Melkein kaikki oli uutta. Kasteista hän tiesi vähän, sen mitä kuiskaus oli hänelle kertonut, mutta oli eri asia kuulla ja nähdä muiden puhuvan siitä. Katse seurasi tarkasti jokaista, joka oli äänessä, mutta laski heti maahan jos katsekontakti aikoi syntyä. "En minä niin helpolla olisi kaatunut..." Kuparihyeena mutisi loukkaantuneena, hiestäen kynsillään takkuista kuontaloaan. Kirpaisi, koska ei maantierosvo ollut aivan varma sanoistaan. "Ei velkaa. Hyvä." Syvän helpotuksen huokauksen saattoi nähdä hartioiden putoamisena rennoiksi ja puolittaisena lysähtämisenä, taisipa Kupari myös mutista sanattoman kiitoksen Auringolle siitä. Vasta rentoutumisen myötä rosvon päivettyneillä kasvoilla alkoi näkyä aavistus hymyäkin, ehkä jopa hitunen toivoa.
Ehkä tämä kaikki menee kuitenkin hyvin, ehkä tästä selviää, ainakin oli yksi murhe vähemmän kannettavanaan. Lievä epäluuloisuus vaivasi siitäkin huolimatta, joskin ylpeys taipui ja hämähäkkimäisesti kippuralle vetäytynyt Rautasusi suoristautui hieman, sallien Tiedonjuuren lähestyä. Sanaakaan juro mies ei sanonut, mutta riisui hansikkaansa ja repaleiset kankaat, jotka suojasivat käsivarsia. Tumma ja kostean hiekanvärinen iho suojatuillakin aluilla vahvisti verenperinnön kulkeutuvan aavikkokansoilta, eikä kyseessä suinkaan ollut pelkästään rusketus. Tummansinisen tunikan ja leveän kangasvyön alla kilahteli vaimesti rengaspanssari. Nainen sai pitkän, osittain hämmästyneen katseen sanoilleen. Hidastat meitä. Aikoivatko he hyväksyä varkaan ja lainsuojattoman joukkoonsa? Hänet? Ajatus sai Hyeenan punastumaan ja tuntemaan hölmistynyttä häpeää omasta epäluulostaan. Puna ryövärin kasvoilla syveni entisestään miekkamiehen nuhteista, jotka tuntuivat osuvan jollain tavoin myös toiseenkin taistelijaan. Sillä hetkellä Kuparihyeena näytti häpeävän koko fyysisellä olemuksellaan ja vajoavan jotenkin pienikokoisemmaksi kuin olikaan.
|
|
|
Post by Neverwise on Feb 10, 2009 19:47:43 GMT 3
Root of Knowledge rolls 8 dice to Wound-Mending Care Tech. 7 successes -- 3,5,9,7,9,10,6,10
Tiedonjuuri teki työnsä mahdollisimman hellästi ja vakaasti, käyttäen taas yhtä Lumouksistaan tehdäkseen työstä helpompaa -- ja ennen kaikkea, varmistaakseen että Hyeena olisi kahden päivän sisään kuin mitään haaveria ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Iltahämärällä oli syy jos toinenkin tehdä näin. Haavoja puhdistaessa sitä tuskin olisi huomannut, eikä Tiedonjuuri erityisesti mainostanut syitään. Mitäpä siitä että joku sai mielihyvää auttamisesta? Se ei ollut harvinainen syy, ei varmasti ainakaan Tiedonjuuren maailmassa, mutta aina oli hyvä olla hiljaa... tai saada itsensä näyttämään omahyväiseltä.
"No, totta puhuen olisit kaatunut jo haavoihisi ellet olisi yksin Valittuja. Sanottakoon myös että vähäisempi mies olisi kaatunut," Iltahämärä sanoi leppeästi, heittäen likaisen pumpulin nuotioon. Tuli kohosi pariksi sekunniksi kunnes laantui taas. Hiukkaset Voimaa tekivät kuitenkin suurimman osan työstä, mutta Tiedonjuuri sitoi kuitenkin haavat varuiden vuoksi -- vaikka Ylevien haavat lakkasivatkin yleensä vuotamasta itsestään minuuteissa ellei sekunneissa. Hoidon loppupään lähestyessä hän oli melko varma siitä että huomisen tullessa haavoista olisi jäljellä vain lievät ruvet. Joskus oli vallan ihanaa olla yksi Ylevöitetyistä. Hän hieraisi kimaltelevaa kastimerkkiään tyytyväisesti hymyillen.
|
|