Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Mar 31, 2009 10:23:06 GMT 3
Tuntui täysin älyttömältä tällä lailla paimentaa aikuista miestä. Välillä Daliah tunsi olonsa pohjattoman syylliseksi, sillä suhtautui potilaaseensa kuin vähäjärkiseen lapseen ja tämä varmasti paistoi läpi käytöksestäkin, mutta seuraavassa hetkessä neito päätyi metsän vastaavan niin kuin sinne huudetaan. Hän oli jo ehtinyt kokonaan unohtaa, mitä tointa oli mennyt palvelusväen tupaan toimittamaan. Oliko side pitänyt vaihtaa vai lämmittää illallista? Kihisevä kiukku tuntui tyhjentäneen muistin, mutta sen ei annettu valua kasvoille synkistämään sauvojen varassa kiikkuvan miehenkin mieltä. Tiedossa olisi kumminkin taas uusi sanaharkka ja vaikka Daliah oli kauhukseen huomannut oppineensa jopa odottamaan ja nauttimaan yhteenotoista miehen kanssa, ei hänellä nyt olisi aikaa mokomalle. Sitä paitsi Martha se oli heistä, joka osasi taistella, Marthalla oli vahva tahto ja tilannetajua. Ne kerrat kun Daliah oli tuiskahtanut potilaalle ilkeämmän sanan taisivat he molemmat lähinnä hämmentyä tilanteesta, mutta ainakin kerääntynyttä pahaa oloa oli jotenkin pystynyt purkamaan. Nyt vihreä katse vilkaisi Romaniin päin ja siitä oli luettavissa paljon. Renki oli ottanut omia vapauksia, kun ei ollut odottanut Marthaa valvomaan potilaan ensi askelia sauvojen kanssa ja kaikki he tiesivät, että hiljainen mies saisi vielä kuulla asiasta sanasen, jos toisenkin. Renki kohautti olkiaan ja hymyili vinosti, hän kyllä tunnisti rikoksensa, muttei sittenkään tainnut katua mokomaa. Hän nyökkäsi vielä Warrenille tämän lähtiessä kohti tallin ovia ja kääntyi sitten ahjonsa puoleen. Kun potilas sitten nousi nojailemasta ja ilmaantui oviaukossa odottavan nuoren naisen tykö, oli Daliahin kasvoilta oitis tulkittavissa hämmennyksen sekaista epävarmuutta. Ensimmäisen kerran selkeni ajatus tilanteen täydellisestä nurinkurisuudesta. Vaaleakutrinen neito ei ollut lapsenkokoinen, mutta tuskin paljon enempää ja nyt häntä vastaan kävi melkein kaksin verroin kookkaampi olento. Tahattomasti jalat perääntyivät muutaman askeleen oviaukosta, sillä vastaankäyvä olento vaikutti järkälemäiseltä verrattuna siihen, joka oli jo viikkoja hukkunut vuoteen peitteisiin. Hämmennys puisteltiin mielestä siinä samalla kun koko vartalo pyörähti ympäri ja lähti palaamaan kohti tupaa, josta potilas oli aiemmin karannut. Tuuli tuntui yhä vain yltyvän ja käyvän purevammaksi. Päärakennuksen takana ei näkynyt kuin valkoista, sillä kova viima nosti puuterimaisen lumen pyörimään ilmaan ja tehden näin näkyvyyden hyvin lyhyeksi. Lyhdyt lepattivat ja saivat tummuvan illan pihamaalla näyttämään entistä epävarmemmaksi. Daliah repäisi tuvan oven auki ja veti sen kiinni heidän perässään. Lunta tuntui tunkeneen joka paikkaan viitan alle ja pitkään sai pudistella niin helmoja kuin leningin miehustaakin. Huivi päässä tuntui kastuneen kokonaan ja se tuntui inhottavalta. Tuvassa ollut kynttilä lepatti viimeisillään ja tulikin näkyi hiiltyneen pelkiksi kekäleiksi. ”Suoraan sanottuna…”Daliah keskeytti potilaansa aloittaman lauseen samalla kun yritti saada tulisijaan heittämänsä halon kytemään. ”…oli sinun jo aikakin päästä ulos täältä. Itse olisin varmaan jo tullut hulluksi. Mutta, jos Martha näki jotain me olemme kaikki pulassa, minäkin, jos en oitis riennä kertomaan tästä näytelmästä.” Ujot liekit kohosivat nuolemaan puun karheaa pintaa ja syvään henkeä vetäen sytyttäjä loittoni saavutuksistaan ja kääntyi vuoteen puoleen. ”Enkä minä enää jaksaisi leikkiä aikuisen miehen lastenhoitajaa. Luulisi, että itse tiedät rajasi.” Ärsyttävää, että äskeinen hämmennys oli syönyt kiukun mennessään, sillä pienen raivon kynsissä suusta olisi varmasti putoillut monta paljon terävämpää sanaa. Nyt Daliah päätyi vain vetämään pöydän reunalle vadin ja kaatamaan siihen raikasta vettä. Hän katsoi ensin vatia, sitten potilastaan ja taas vatia. ”Äh… Eiköhän tätä kissa-hiiri-leikkiä ole leikitty tarpeeksi pitkään.” Ja loputkin etäisestä ja muodollisesta käytöksestä varisi väsyneen neidon olemuksesta ja hän muitta mutkitta istahti miehen viereen vuoteelle ja ojensi kättään. ”Kohottapas jalkaasi niin katson nyt ne siteet. Onko sinulla nälkä?” Tottunein ottein kylmästä vielä vähän tärisevät kädet kävivät napakasti tehdyn sidoksen läpi. Mitään sen kummempaa ei ollut havaittavissa. Iho siteiden alla oli parantunut nopeasti ja pian pitkien liinojen sijaan jalan ympärille riittäisi luultavasti muutama kankaanpala vain suojaksi. ”Siellä on kohta joku pataruoka valmistumassa, tuoksui ihan hyvälle, vaikka lihaa siinä on lähinnä mauksi. Voin käydä hakemassa.” Daliah ojentautui kastelemaan kätensä ja märin ottein paineli vielä siteen tiiviimmäksi ja tarkisti sen laskokset pysyviksi. Sitten hän käänsi päätään kohdatakseen vierustoverinsa katseen. Tosiaan joko miehessä oli tapahtunut joku muutos tai sitten hän ei ollut koskaan ennen istunut noin koholla tai liioin liikuskellut tilassa, mutta nyt punatukkainen järkäle näytti entistä kookkaammalta. Häpeilemättä katsettaan Daliah tutki tautisesta tilasta voimistuneita kasvoja, joilla näkyi jo selvästi parran varjo, joka oli ilmeisesti ollut jälleen yksi syy Warrenin ja Marthan välisiin pikku keskusteluihin. Miehen hartiat olivat leveät kuin ladonovet ja kädetkin niin suuret, että niiden väliin olisi neidon pää kadonnut helposti. Ajatuskin puistatti. ”Niin…” Hän palasi takaisin nykyhetkeen. ”Minua väsyttää todella paljon. Tuolla…” Käsi viuhahti jonnekin kaupungin suuntaan. ”…on kuuleman mukaan ollut taas aika levotonta ja Acantha on huutanut melkein koko päivän. Eli jospa ei nyt jaksettaisi pelata mitään pelejä.” Hän kohottautui vuoteelta heittämään muutaman uuden puun tuleen, joka nyt jo valaisi koko tuvan. Hetken kiukun puuskassa Daliah kiskaisi huivin päästään ja heitti senkin rätisemään tulisijaan. Mokomat rätit olivat alkaneet hiostaa ja kyllästyttää. Hiukset olivat kumminkin kasvaneet jo niskaan asti, eikä hän enää näyttänyt murrosikäiseltä pojalta ilman huivia. ”Jos haluat, voin tuoda pari kirjaakin mukanani. Tai sitten voin pyytää Romania tuomaan muutaman rikkinäisen kärrynpyörän, jos aikasi käy pitkäksi.” Hän naurahti kääntyessään takaisin miehen puoleen.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 1, 2009 2:01:19 GMT 3
[Tuli kyllä kirjoitteluhistoriani pisin vuoro tänne sivustoille. Innostuin saadessani turhanpäiväiseen hahmooni taasen eloa :'D. Ja varmaan on täynnä virheitäkin tämä, mutta luovi ja lutviudu läpi jahka aika antaa periksi]
Kylmä viima oli toiminut kuin piristelääke sumuisen harmaassa mielessä. Kuukausi tolkulla sisätiloissa vietetyt tunnit olivat saaneet terväksi tarkoitetun ajatuksenjuoksun seisahtumaan niille sijoilleen. Hyödyttömyyden kalvava tunne oli pitänyt huolen, ettei hänen mielensä ollut kevyt tai rentoutunut. Hän oli pitkästynyt päivien pitkistä tunneista. Eivätkä huoneessaan silloin tällöin käyvät torppaeukot kyenneet piristämään horjumatonta mieltä. Synkkyyteen vajoessaan oli mies kyllä ottanut kaiken siitä ilosta irti. Hänen varjoutunut, synkkä kuorensa oli pusertanut tiensä lähes kaikkien talon naisten tahdonvoiman läpi. Marthan murtumaton asettuminen soturin eteen oli aiheuttanut toinen toistaan tuhoisempia yhteenottoja, joista naisen jälkikasvu nuorta Daliahia myöden olivat saaneet myöhemmin majatalon keittiötuvassa kuulla. Warren ei voinut kuin kuvitella millaisia nimikkeitä vanha harppu oli hänestä ladellut raivopäissään – hänen nähtensä naisen kieli ainakin oli hyvin kirjavaa. Ja nimitykset siinä sivussa. Äpärän pojaksi nimittely, tai paholaisen pojaksi kutsuminen eivät tuntuneet hetkauttavan rampaa miestä milläänsäkään. Nimittelyjen suhteen soturi sentään oli tyytynyt käyttämään rouvaa kuvaavia ilmaisuja, kuten: riivinrauta, vanha harppu ja pirttihirmu. Kaikesta rivosta ja rumasta kielenkäytöstä seuranneet lentelevät astiat eivät kuitenkaan olleet saaneet rouvaa lopettamaan käyntejään tuossa tilassa, joka oli muodotunut soturin huoneeksi. Martha kävi hänen luonaan siinä missä muutkin, välistä täysin mykkänä, välillä valmiiksi kiukkuisena tai edellistä riitaa jatkavana. Välillä eukko sattui jopa olevaan mukavakin, mutta riittävän pitkäksi venynyt kohtaaminen oli kyllä ehdottomasti taannut sen, että rouva ei poistunut huoneesta samassa mielentilassa kuin sinne oli mennyt.
Kaikki nämä epämukavat ja tunkkaiset tapaamiset talon naisten kesken, olivat kuluttaneet kaikkien heidän voimia. Warrenin seotessa synkkiin aatoksiinsa ja ylleen kaatuviin seiniin, joutuivat naiset kohtaamaan äreän ja kylmäkiskoisen hoidokkinsa. Lienikö naisista yksikään ollut moniin viikkoihin levollisessa mielentilassa joutuessaan suoriutumaan annetuista tehtävistä. Itsepintaisuus ja työteliäisyys, joka sekoittui raskaaksi painuneen mielen synkkyyksillä väsytti työtä tekeviä. Soturi ei toiminut minkäänlaisena iloruiskeena päivään, ellei sitten vartavasten odottanut kitkerää lientä tämän kieleltä purkautuvaksi. Mutta nyt...jokin peto sisällään oli ehättänyt tyyntymään. Soturi oli saanut maistaa kylmää, hyistä talvi-ilmaa. Pienesti koettu vapaus, ja liikumakyvyn palautuminen pienemmissä määrin olivat saaneet synkkyytensä rakoilemaan. Rampautuminen oli kuin syöpä suoraan hänen mustaksi muuttuneessa, ilmeettömässä sydämessään, mutta tuo ilta. Tuo varastettu hetki vapaudessa oli saanut miehen tuntemaan edes hivenen toiveikkuutta. Ehkei hän suinkaan ollut täysin menettänyt mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa. Kenties hän puolittaisenakin kykenisi saavuttamaan palan elämää, jotain minkä takia vielä jatkaa tuota näivettymään päässyttä seikkailua. Hän ei kuitenkaan päässyt näissä ajatuksissaan kovin pitkälle, sillä hänen aloitettu anteeksipyyntönsä katkesi nuoren naisen toimesta. Hän oli juuri pyytämässä anteeksi kaikkea aiheuttamaansa kamaluutta ja mielipahaa, mutta se aie tykkäsi heti ensimmäiseen henkoseen.
Pitkästä aikaa Daliah neito puhui hänelle kokonaisin lausein, eikä tipautellut sanojensa hiomattomia, ärtyneitä sanoja, jotka olivat vain onnistuneet kylvämään hämmennystä – eivätkä lainkaan tuhoa. Neito oli kulkenut kuin syöpäläistä karttaen viimeiset viikot soturin ympärillä, niinkuin talon muutkin neidoksi kutsuttavat sulottaret. Soturi huomasi mykistyvänsä hetkeksi. Hän kadotti kaikki aikomuksensa, jotka käsittelivät anteeksipyyntöä. Hänet valtaasi hämmennys, joka pyöritti kovanaamaista soturia pyörteissään aina siihen asti kun pehmeä vuode antoi periksi hennon naisen alla. Siron ja hennon oloinen naisen keho laskeutui hänen vierelleen ja sanat komensivat häntä ojentamaan jalkansa, tai sen onnettoman nysän mitä siitä oli jälkellä. Ja konemaisesti mies tottelikin. Hän ei kertakaikkiaan kyennyt olemaan tottelematta – käskytys kävi, ja hän totteli kuin kiltti pikkupoika. Vasta kun riippuva housunlahje oli kerätty ylös ja rutinoituneet kädet kävivät siteitä läpi mies tajusi omistavansa puhekyvyn. Aivan kuin olisi ensimmäistä kertaa nähnyt vaaleaihoisen naisen, hän katseli tämän kasvojen sivua. Kulmakarvojen tiukka asettuminen työhönsä keskittyneillä kasvoilla, sai soturin laskemaan katseensa omaan jalaksi kutsuttuun pätkään.
”Ei hänenkään nyt kaikkea tarvitse tietää – Marthan siis. Ei sinun tai Romanin tarvitse saatella itseänne turhaan läksytykseen. Sitä paitsi, minä kävelin ihan itse ulos. Tai hoipertelin lähennä – surullisen näköistä taapertamista”, soturi antoi sinertävän katseensa seurata pienten oloisten kätten työtä, ennen kuin hän rauhattomasti sipaisi hapsuttavia hiuksiaan. Sulaneet lumipisarat liukuivat kuin pienet helmet punaisilla paholaisen hiuksilla. Warren ei suinkaan tavoitellut hevosen kokoisen tallirengin valtaisaa kokoa, mutta hän oli kookas omalla tavallaan. Tai ainakin hyvin hentoisen oloiseen naiseen nähden soturi oli ruokottoman pitkä ja harteikas. Ja pediltä noustessaan oli hänen ryhtinsä ensimmäistä kertaa sille ominaisessa asennossa -suorassa. Tuuheiden kulmakarvojen alta katse seurasi miten vesivatiin upotettu kämmen kostutti siteitä – hän ei ymmärtänyt teon tarkoitusperää. Hänen kykynsä ja ymmärryksensä rohdetieteeseen ja parannukseen oli lähes olematon. Hän osasi vetäistä venähtäneet kädet ja jalat paikoilleen, neuloa ja parsia taistelukentän haavaumat toverinsa iholta. Hän osasi painaa kangastuppoa haavalle, mutta siinä se sitten olikin. Yrttimyrkyt ja siteiden alituinen vaihtaminen, kuin äärimmäisen puhtauden tarkkailu oli miehelle kuin vierasta kieltä. Vähäsanaisena soturi yhytti naisen katselemasta itseään. Daliah ei ollut päiviin suonut suoraa katsetta Warrenin silmiin – ja hän kyllä ymmärsi syynkin. Liudoittain harmia tuotettuaan ei hänkään olisi itseään halunnut katsella. Vaimeasti nielaisten soturi kuitenkin nosti katseensa vierellään istuvaan naiseen. Hänen koko olemuksensa oli alentuva, lähes nöyrä hentoisen korren edessä. Vaieten mies antoi sinertävien silmiensä katsella hetken naisen vihreiden silmien syyvyyteen. Hän näki väsymyksen piirtävän tummia varjoja muuten niin kirkkaisen peilien alapuolelle. Siloinen, vaalea iho oli virheetön aina otsasta pehmeän kaarevaan leukaan saakka, vaikka huolet kalvoittivatkin vaaleaa hipiää liiaksi. Mies tulkitsi itsensä syvien huolen murheiden aikaansaajaksi, jolloin hän laski kankeasti katseensa naisen kauniiden kasvojen luota. Alas painuva katse jäi tuijottamaan sylissään lepääviä käsiään, jotka työstä karheina ja kovakouraisen näköisinä tuntuivat äkkiä hyvin rujolta osalta itseään. Hän ei ollut uljas saati komea – pikemminkin karski kaikessa pahanomaisessa värissään. Se kaikki tuntui vain julmemmalta kohtalolta neidon katsellessa häntä hiljaa ja mitään virkkomatta.
Lopulta Daliah kuitenkin puhui ja nousi paikaltaan. Puheet levottomuuksista saivat soturin sisimmässä muljahtamaan. ”Ei menisi enää kauan kun ne tulevat täältä etsimään. Sano minun sanoneen. Viikko...tai pari päivää...Pian he ovat täällä. Tunnen sen luissani”, synkästi mielessään pohtien soturi piteli katseensa alhaalla. Hetkeksi hän tunsi synkemmän tunnelman yrittävän takertua viimein levolliseksi laskeutuneeseen mielenreuhaan. Hänen huulilleen nousevat sanat eivät ehtineet edes ajatuksen voimasta tulla lausutuiksi kun Daliah löysi itsestään puuskahduksen, joka kykeni herättämään soturin mielenkiinnon uudestaan itseensä. Kipakasti kostunut huivi räsähteli vaivoin syntyneiden liekkien alla. Ahnas oli kuitenkin syttymään päästettyjen liekkien voima, eikä naisen päätä peitonnutta liinaa käynyt edes hyvä tahto enää pelastamaan. Vaaleiden, lyhykäisten hiusten lehahtaessa valtoimiksi liinan kahleista mies huomasi tuijottavansa naista. Hän oli tiennyt neidon kuontalon vaaleaksi, mutta koskaan hän ei ollut tavannut Daliahia ilman ainaista huiviaan. ”En minä leiki kanssasi. En ole tarkoittanut sitä koskaan sellaiseksi”, nauraen kääntyvä nainen ehätti kohtaamaan empivän parin vakavoituneita silmiä, jotka puhuivat jo naisen osalta käsitellystä aiheesta. ”En aiheuta sinulle murhetta osaltani enää – lupaan sen. Vaikka tosin, en lupaa odottavani sinua, tai muita täällä. Kiltisti vuoteen omana”, miehen katse lipui seinää vasten asettelemiinsa käsipuihin ennen kuin jatkoi; ”Tiedän etten voi liikkua päivisin, mutta se vähä mitä ilta ja yö minulle voi tuolla ulkona tarjota tuo jotain sisältöä tähän hulluuteen. Tosin...jos viette sauvani niin sitten tietenkin olen ja kyhnötän täällä”, pieni, tuskin uskaliaaksi kutsuttu hymähdys sai soturin painamaan päätään hivenen ennen kuin hän nosti katseensa takan lähellä seisoskelevaan naiseen. ”Ruoka kuulostaa hyvältä, mutta lukemisesta ei ole minulle iloa – en osaa lukea. Koska maalaispoikia on opetettu lukemaan saati kirjoittamaan?” mies naurahti jo pehmeämmin ennen kuin alkoi asettumaan paremmin vuoteelle. Huojahtaen, ja seinästä tukea ottaen soturi nousi paikaltaan. Hän kiskaisi vuoteensa peiton pois altaan, ennen kuin istuutui uudelleen. ”Mutta partaveitsi ja peili voisi tehdä myös asiansa...kuin ne mainitsemasi kärrynpyörätkin”.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 1, 2009 18:04:20 GMT 3
”Tehdään siis sovinto. Emme tahallamme toisiamme enää ärsytä. Minä puhun Marthalle tuosta vapaudenkaipuustasi, uskon sen tulevan kaikille jopa helpotuksena.” Daliah astui oviaukon tykö ja nappasi karkean vaatteen hyppysiinsä. ”Ja luulisi, että voit päivälläkin liikkua pihalla, kun vedät tällaisen kaavun niskaasi ja pidät hupun ylhäällä. Harvemmin tuossa tiellä kukaan liikuskelee, mutta tottahan siinä juuri kulkee joku silloin kun sinä olet pihalla, eikä joku meistä tällä asustavista.” Neito heilautti oman viittansa selkäänsä ja kiskaisi esimerkkiä näyttäen hupun kasvojensa suojaksi ja antoi sen sitten aavistuksen valua taaksepäin. ”Minä käyn tuolla päätalossa hetken. Älä sinä aikana katoa mihinkään. Mikäli olit tosissasi niin Romania ei varmasti haittaisi saada vähän apua miesten töihinsä, mutta mitään verstasta ei meistä kukaan halua tänne tupaan perustaa.” Viimeiset sanat huikattiin samalla hetkellä kun ovi ulos avautui ja kylmä ilma hulmahti lämpimään tilaan tuoden muassaan kouratolkulla lunta ja vilunväreitä. Daliah heilautti vielä kättään ennen kuin painoi oven perässään kiinni. Siinä tarpoessaan hangessa kohti lyhdyn valaisemaa pääovea hän pohdiskeli, mihin äsken niin kärsitty huonotuulisuus oli mennyt. Ehkä potilaan näkeminen noin aloillaan ja ryhdikkäänä oli sittenkin osoittautunut erävoitoksi ja olihan se tietty palkkio nähdä työn tulokset. Ei neito vieläkään hyvällä tuulella ollut. Kylmä ja pimeä olivat omiaan saamaan valoa ja elämää rakastavan sielun kirkumaan turhaumuksesta. Eikä epävarma tilanne ympäristössä muuten ollut omiaan piristämään, mutta ainakin sai hetken täyttää keuhkot raikkaalla ilmalla ja kuunnella jotain muuta kuin lapsen huutoa tai naisväen marmatusta. Toisaalta muutaman hetken päästä hän olisi itse yksi marmattajista. Eteisaulaan ei kumminkaan kuulunut pienokaisen taukoamaton kitinä, sillä pieni olento oli viimein nukahtanut koriinsa, jota Adele muutaman hetken välein heilautti keinumaan ilmassa. ”Nyt kuulkaa… Minulla on pari asiaa.” Vihreä katse, joka kohosi pikku prinsessaa ihailemasta oli päättäväinen ja siinä oli sävähdys sellaista määräävyyttä, että keittiössä puuhailevat kolme naista rauhoittuivat ja kääntyivät puhujan puoleen kukin jossain määrin kummastuneena. Daliah kertoi äskeisestä näytelmästä tuvassa ja pihalla. Marthan silmissä tosiaan välähti ja rouva oli avaamassa suutaan, kun vaaleakutrinen neito näpäytti häntä muutamalla terävällä sanalla. Olisi rouvan aika avata silmänsä ja lakata paapomasta miestä, joka ei apua enää kaivannut. ”Me olemme kaikki nähneet hänet vain vuoteenomana kiroilemassa surkeaa kohtaloaan, mutta äsken minua vastaan käveli aivan toinen mies, eikä ole enää mitään mieltä, että kiusaamme häntä tai itseämme sillä, että.. no..” Vaikka ajatus oli kirkas oli oikeita sanoja vaikea hahmottaa. Lopulta viesti saatiin välitettyä sellaisena kuin haluttiin ja perustelut näyttivät vakuuttavan kuulijat. Kyseessähän oli kookas ja pikkuhiljaa voimiinsa palannut mies. Tästä olisi talven aikana heille varmasti myös hyötyä tiluksia ylläpidettäessä. Ei rampaisuus tarkoittanut hyödyttömyyttä ja mikäli mies oli aikeissa yhä viipyä heidän luonaan, mikä varmasti kaikkien heidän naisten mielestä oli ainoa järkevä vaihtoehto, olisi heidän jokaisen henkisen hyvinvoinnin kannalta parasta, että Warren voisi viimein lakata olemasta potilas. Kun ajatus viimein kirkastui heidän kaikkien päissä oli helpotus ensimmäinen mikä kasvoilta alkoi hehkua. Totta kai aikuisen miehen peräänkatsominen ja jatkuva huolehtiminen oli alkanut väsyttää heitä kaikkia, nyt miehestä saattoi alkaa olla jopa hyötyä. Daliah hääräili aikansa keittiössä muiden seurana ja nosti sitten pikku tyttärensä rintaansa vasten ja Rowennan avulla sitoi pitkän liinan heidän kahden ympärille niin, että lapsi saattoi nyt kulkea mukana; he kaikki tiesivät ruoka-ajan lähestyvän pikavauhtia.
Kun tuvan ovi taas avautui toi pieni lumimyrsky muassaan kolme henkilöä, toisiinsa yhteen sidotun kaksikon ja rengin. Daliah kantoi toisessa kädessään kahta suurta höyryävää astiaa ja toisessa keikkui täyteen kaadettu tuoppi. Romanilla oli toisessa kädessään suuri sanko täynnä tavaroita ja toisessa hän piteli sekä kirvestä, että kookasta vasaraa, käsivarrella roikkui vielä mytty paksua tummanvihreää kangasta. ”Kiitos Roman. Laita ne vaikka siihen pöydälle.” Kirkas ääni neuvoi samalla kun ateriat laskettiin samoille sijoille ja pudisteltu viittaa kapeilta harteilta ripustettiin naulaan oven viereen. Hiljainen mies teki työtä käskettyä ja vilkaisi potilaan suuntaan nyökäten. Daliah varmasti kertoisi, mitä oli keksinyt Warrenin pään menoksi ja Romanin oli viisainta vain palata omiin toimiinsa. ”Siellähän on nyt ruoka sitten pöydässä. Mene syömään ennen kuin siitä tulee kuivaa.” Hymy käväisi nopeasti huulilla kun nyökkäys saatteli rengin ulos tuvasta. ”Sama pätee sinuun. Ruoka on nyt kuumaa, mutta ei siinä kauaa mene, kun se viilenee.” Daliah irrotti varovaisesti liinan tiukan laskoksen ja nosti tyttärensä käsivarsilleen. Lapsi oli vielä niin uninen, että nukahtaisi varmasti vielä uudestaan, kunhan pääsisi rauhallisempaan tilanteeseen. Näinpä nuori äiti pyöräytti penkillä lojuneen viltin pieneksi keräksi pöydän toiseen reunaan ja laski aarteensa siihen, istuutuen itse viereen, toisen höyryävän astian eteen. ”Romanin tuoma viitta on paksumpi kuin tuo omasi, joka taitaa olla syksyllä parempi kuin tällaisessa viimassa. Sangossa on kaipaamasi parranajovälineet ja vähän muutakin. Mikäli meinaat tikahtua tylsyyteen täällä, etkä tohdi lähteä tarpomaan pakkaseen, on sangossa hohkakivi ja valtaosa keittiön veitsistä. Voisin kuvitella sinun osaavan teroittaa terät hetkessä. Ja niin, kuten varmaan olet huomannut, ei vuoteesi ole kyhätty kokoistasi miestä varten.” Daliah kohotti lusikan huulilleen ja puhalsi siihen varovaisesti. Kasvisvoittoinen ateria höyrysi kuin liekeissä. Tuoksu oli kyllä ilahduttava, sillä toiminnantäyteinen päivä oli varmistanut valtavan ruokahalun. ”En tiedä, mitä kaikkea muuta Roman laittoi mukaan, mutta ehkä niistä saat täksi illaksi muuta ajateltavaa kuin tulen rätinän. Ja väänsin kättä Marthan kanssa. Olet nyt vapaa.” Viimeinen sana lausuttiin pienen hymyn levitessä neidon kapeille kasvoille ja silmiin ilmaantui vekkuli tuike. ”Siis emme enää juokse perässäsi kuin kanaemot. Sen sata itse päättää syötkö tällä vai tuletko tästä lähtien päärakennukseen ja siteet joku meistä kyllä päivittäin vielä tarkastaa, mutta muuten taidat olla tarpeeksi terve olemaan rauhassa.”
Yksi sodan taisteluista oli takana ja rintamalla vallitsi painostava rauha, joka ei varmasti ollut tullut jäädäkseen. Yhä tarvittiin lisää sotureita, mutta samalla kun etelästä saapui kokemattomia miehiä, sodan kauhuja nähneitä karkasi samaan suuntaan, päästäkseen mahdollisimman kauas mustista perkeleistä, joita sai hakata kuoliaaksi kaksin käsin ja silti mitään edistystä ei tuntunut tapahtuvan. Karkurit alkoivat käydä julkeammiksi käytökseltään, he kerääntyivät ryhmiksi, eivätkä enää piilotelleet vaan julkisesti ryöväsivät ja rikkoivat ympäristöään. Perään jouduttiin lähtemään yhä suurempia joukkoja entistä karskimpia miehiä, jotka oli tavalla tai toisella uskollisiksi tunnistettu. Oli yleisessä tiedossa, että kaupungissa oli nyt lähemmäs seitsemän tusinaa rintamalta karannutta. Luku oli suhteettoman suuri ja sana oli jo saavuttanut noutajat, jotka ratsastivat hevosensa näännyksiin asti päästäkseen määränpäähänsä. Näistä saapujista ei ollut aavistusta kellään, sillä kyseessä ei ollut tärkeä kauppakaupunki, karkurit olivat tuudittautuneet ajatukseen, ettei heitä kukaan osannut etsiä mitäänsanomattomasta taajamasta, mutta noutajilla oli tietolähteensä.
((Pitkät vuorot tekee aina gutaa lukea! Ja minä en ole mikään natsi kirjoitusasun suhteen, kun omakin teksti on aika ajatuksenvirtaa. Se riittää, että tausta-ajatus välittyy, mielikuvitus hoitaa lopun.))
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 1, 2009 21:07:39 GMT 3
Hiljainen, avulias ja hyväsydäminen nuori nainen oli myllertänyt koko Koillistuulta raskaasti painaneen pilvisuman tiehensä. Kärkevästi vanhaa rouvaa vasten noustessaan neito takoi rooleihinsa hukuttautuneet naiset heräämään. Kenties Daliah itsekin saavutti sen ymmärryksen, että heidän tupansa vallannut mies ei ollut lapsi – saati kuoleman sairas. Käytökseltään välistä vaikka pahainen kakara soturi tuntui olevankin, niin sitä hänen loppuosansa ei suinkaan ollut. Hyvää matkaa tervehtynyt potilas oli palautunut voimissaan ja oli kaikin puolin kunnossa. Mustan syven täyttämä mielikin oli kyennyt näyttämään hivenen valoa itsessään, jolloin neljän naisen ympärivuorokautinen huolehdinta oli käymässä vain taakaksi. Ja näin ollen, Warrenin raahauduttua kainalosauvojensa tukemana pöydän ääreen hän koki tyytyväisyyttä. Huolen sokaisemat neitokaiset olivat viimein laskemassa hänestä irti – ja Martha varsinkin. Pirttihirmu oli vaaraksi miehen mielelle, sillä osaksi hän oli pelännyt rouvan alkavan ajatella vierasta miestä poikanaan, jota piti- ja sai oikeutetusti oikoa kokoajan. Warren tunsi itsensä lähes ihmiseksi. Normaalimmaksi kuin pitkään aikaa. Puutuolissa istuminen ja oikean ruokapöydän eteen asettuminen oli ihmismäisyyden yksi peruspilareista. Ennen ruokailunsa aloittamista mies oli antanut kämmentensä sivellä pöytää, välittämättä siitä seikasta, että se saattoi naisen silmissä näyttää perin oudoksuttavalta. Hyvillään ja lauhkeana soturi eli hetken omassa maailmassaan ennen kuin hän ojentautui kauhomaan ruokaa lautaselleen. Ruokapöydän ääreen ojentautumisen ihme, ei saattanut ensimmäisiin minuutteihin Warrenia virkkomaan mitään. Hän oli kiittänyt saamistaan tykötarpeista, jotka täyttäisivät hänen pitkästyttävää olemisensa. Hän kuunteli naisen puhetta, ja lapsen pikkuhiljaa uniseksi käyvää tuhinaa. Lapsessa soturi antoi katseensa viivähtää tovin – eihän Daliah ollut pientä prinsessaansa tuonut myöskään hetkeen torppaan. Ihan järkevästä syystä sekin. Pienelle lapselle ei voinut koitua hyväksi kuulla ainaista torailua, joka joskus saattoi olla hyvin pahaa kuultavaa jopa aikuiselle. Pieni nyytteröinen siloitti Warrenin kasvoilta muutamat synkät painaumat. Eikä naisen kepeä puhekaan saanut miestä murheissaan uiskentelemaan. Punertavien kulmiensa varjoista vaaleaa naista ja tämän lasta hiljaa seuraten hän tunsi vieraanomaisen, kodikkaan tunnun ilmassa. Tuon tapaisessa tunnelmassa olisi voinut viihtyä pitempäänkin. ”Kiitos Daliah. Näit paljon vaivaa, mutta arvostan sitä sitäkin enemmän että teit sen. Vaikka uskon jotenkin vahvasti, että vanha kunnon riivinrauta tulee vielä jälkeenpäin” hymähtäen Warren lusikoi ruokaa suuhunsa. Hän ei paljoa virkkonut, sillä vasta paranemaan päin oleva tuulen vire, ei saanut vahingossakaan tulla rikotuksi sen pahemmilla ruokottomilla lausahduksilla. Neidon hymyyn hän vastasi omalla parran pikkuhiljaa peittämällä hymyntapaisella eleellä, ennen kuin hän taas lusikoi ruokaa suuhunsa. Ruoan kuluva määrä oli lähes hätkähdyttävää. Ja ennen kuin sitä huomasikaan, oli mies täyttänyt lautasensa jo toisella ruokaerällä. ~~~ Koillistuulta koetteli pienet muutoksen tuulet. Palvelustupa, joka oli toiminut ennen Warrenin taloon tuloa oli muuttunut sellaiseksi kun se ennen miehen tuloa oli ollut. Poissa olivat tulipesää täyttäneet haude-, ja sidepadat. Kainalosauvat eivät nojailleet seinään, eikä talon naiset yhtenään ravanneet huoneessa, jonne puoli kuolleena talon tuotu mies oli moniksi kuukausiksi ajettu. Torpparieukon, ja tätä nuorempaa sukupolvea edustavien naisten työt olivat vähentyneet huomattavasti aikaisemmasta, vaikka talvi toikin mukanaan omia tepposiaan. Heidän ei tarvinnut murehtia polttoklapien loppumisesta tai kirota tylsiksi päässeitä keittiöveitsiään. Muutama uusi, vasta vuollettu keittokauha odotteli ensimmäistä käyttökertaansa, siinä missä muutamat voiveitset, kuin leikkuulaudatkin. Oli käynyt selväksi jo pelkissä arvauksissa, ettei soturi ollut aina kulkenut verisellä tiellään. Ehkä se oli unohdettu elämä, mikä pikkuhiljaa nosti päätään menneisyydestä. Kellekään talonasukeista ei vieläkään ollut selvää miksi mies oli karannut, tai mikä hän oli miehiään, muttei yhdestäkään naisesta ollut kysyjäksi. Pelkäsivätkö he totuutta, vai pelkästään hienotunteisuudestako he hiljentyivät? Sitä ei Warren tiennyt, mutta hän oli tyytyväinen tilanteeseensa. Enää hän ei ollut piikki kenenkään lihassa – tai ainakaan niin pahasti kuin aikaisemmin. Ja hän kykeni tekemään jotain talon asukkaiden hyväksi, jolloin hän sai edes vähän hyviteltyä majatalon naisten näkemää vaivaa vastaan. Hänen puusta tehtyjen töiden jälki oli lähes ensiluokkaista. Hän kykeni korjaamaan kärrynpyörän siinä missä loihtimaan kädessä hyvältä tuntuvia puukauhoja. Monethan veistä ja vuollinta osasivat käsitellä ja tehdä tarvekaluja aina tarpeen tullen, mutta soturi viimeisteli työnsä. Hänen esineensä olivat pehmytlinjaisia ja kauniita, siloisia. Hän poltatti hiilellä ja raudalla kuvioita keittiöön teetättämiin luomuksiinsa. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan riittäneet taiteellisuuteen asti, mutta silti yksi tai kaksi kaunista koukeroa leikkuulaudan reunassa ei tuntunut tyhmältäkään idealta. Hänen ammattitaitonsa oli pikkupoikana perittyä perimää. Koskaan hän ei kuitenkaan ollut saavuttanut isänsämoista kunniaa seppänä. Hänen aikansa kului ennemmin metsästyksen kuin puuvanerien parissa. Perinne, tuo ammatin siirtyminen isältä pojalle ei ollut pojan vanhetessa tuntunut mielekkäältä. Kuuliaisesti isänsä opissa kuitenkin aikaansa kuluttaen poika oli oppinut nikkaroimisen ja esineiden synnyttämisen puusta, vaikka hänen verensä vetikin metsien siimeksiin. Warrenista kasvoi isänsä oppipoikana, kuin kylänsä metsämiehenkin opissa. Kahteen osaan ajettu aika ei tehnyt oppijastaan kummankaan työn ehdotonta taituria, sillä hänen elämäänsä täytti myös maatilan työt. Nulikka oli vaatinut itselleen jatkuvasti tekemistä, kaikki uusi ja vähääkään lapsen käsissä sujuva työ oli hänelle aikoinaan kelvannut. Oli se sitten pellon kyntämistä ruunan perässä juosten, tai aamuhämärällä kauriin kaatoa – tai sitten tilaustyönä ostetun kehdon tekemistä. Hänen kätensä olivat aikoinaan taipuneet moneen asiaan, tekemiseen, jolloin hänen sosiaalinen puolensa oli kyllä hieman siitä sortunut. Hän vietti aikansa miesten keskuudessa, oppi näiltä äveriäisyyttä, tarmokkuutta ja periksiantamattomuutta. Hän ymmärsi oman sukupuolensa kieltä paremmin kuin yhdenkään naisen. Jumalattaret koreissa asusteissaan olivat kuin aivan vieraskieli hänelle, mutta silti hän oli saanut siitä osansa. Pieni tila, muutama lehmä ja sonni. Koti, torppa jossa vaimo ja lapsi. Muutaman vuoden mittainen taru ei kuitenkaan ollut kauaa kestänyt, ja sitten olikin jo aika tehdä ratkaiseva päätös elämässä. Hän lähti. Jätti kaiken mitä silloisessa elämässään omisti. Turhuudet olivat saaneet jäädä – niinhän oli ajatellut lähtiessään vähän yli kaksikymmenvuotiaana kirjoille sotilaskaartiin. Se ei ollut koskaan ollut hänen kutsumuksensa, mutta hän oppi niinkuin aina ennenkin. Nopeasti ja hyvin. Kotiutumisen ollessa edessään, hän oli ymmärtänyt ettei häntä odottanut mikään mihin palata. Hänen perheensä, tai vaimonsa pikemminkin oli pettänyt hänet ja liittänyt tilan naapuritiluksien kanssa. Miksi mies olisi tätä päätöstä moittinut? Lapsihan saattoi olla heistä kumman tahansa – hänen tai naapuritontin kyömyselän. Vihan ja raivon sijaan Warren oli kuitenkin päättänyt jättää asian pois mielestään. Tie oli kutsunut. Ja hän oli lähtenyt sitä tietä seuraamaan. Sodantie oli tarjonnut hänelle ylennyksiä toinen toisiaan eteen. Hän ei ollut tuntenut pelkoa keskellä veristä merta, hänen ei tarvinnut pelätä kenenkään puolesta. Huolehtia siitä millaista surua hänen silvottu ruumiinsa tarjoaisi – ei ollut surijoita. Mutta hänen kuuliaisuutensa ei kuitenkaan ollut kuulunut vain yhdelle johtajalle. Ei aina edes välttämättä johtajalle, myös vain pienemmät- vähemmän määräysvaltaa omaaville hän oli miekkansa palvelukseen. Hän ei välittänyt kumman puolella hän taisteli, hyvän vai pahan. Oikean tai väärän. Ajan kanssa hän oli saanut lisänimen, jonka lausuminen vieläkin ääneen herätti joissain maailman kolkissa vilun väreitä. Hänen kuontalonsa vieras väri, vahva punertavuus oli loihtiutunut sotilaisen huulilta ”Piru parraksi”. Toisinaan nimitys huvitti miestä itseään, sillä ne, jotka olivat kohdanneet hänet viimeisenä ihmisenä maailmassa olivat nähneet hänet piruna. Armottomana paholaisena, joka oli valmis äärimmäisyyksiin saakka suoriutuessaan tehtävistään. Kukaan ei halunnut kohdata tuon nimistä palkkasoturia viimeisenä näkynään maallisessa maailmassa. Eivätkä nämä pimeydestä saapuvat olennot voineet tietää mikä heitä odotti. He olivat tarkkaileet majataloa pitkään. Talven perkeleellinen kylmyys oli riuduttanut heidän nälkäisiä ruumiitaan jo viikkoja, mutta he olivat maltillisia. Koillistuuli sijaitsi syrjässä muusta maailmasta. Se oli paikka, minkä suhteen he olivat toiveikkaita. Metsässä viivytellyt tunnit olivat suorastaan jo nyt kaiken heidän vaivannäkönsä arvoisia. Majatalon pihalla liikkui suuremmaksi osaksi naisia, sekä yksi tallirenki – heidän silmäkulmansa olivat tavanneet myös hitaasti liikkuvan ramman, joka vain harvoin selviytyi lumessa tarpomisesta tikkukeppiensä kanssa. He olivat tarkkaineet ja odottaneet kauan. Suunnitelma oli muovautunut heidän silmissään. He saisivat ammentaa ruokaa sisuksiinsa siinä missä jaksaisivat, sillä muutamaan päivään ei rankka tuisku ollut tuonut majataloon uusia asukkaita. Oli vain viisi tai kuusi ihmistä tuossa talopahasessa. Eikä vain ruoan lisäksi, he saisivat naista pitkästä aikaa. Heitä oli siunannut hyvä lykky, sillä vain yksi eukoista oli vanha kuin taivas, mutta muut hyvin kelvollisia heidän ahnaalle iholleen. Jopa eukkokin kelpasi – ei ainakaan olisi liian tiukka, vaikka suostuvainen ei olisikaan. Aika oli joutunut juuri sopivaksi. Renki ja rampa istuivat tallin hämärässä. Nämä kaksi liikkuivat aina iltasella, lähes aina samaan aikaan tuvan pirttiin syömään. Ja se aika oli heille otollisin. Äänet eivät rikottaisi kyökissä hyöriviä naisia, sille he odottivat noiden kahden saapuvan. Mutta heidän järjestämänsä viihde tuli olemaan ensiluokkaista. Nämä neljä rääsyläistä sotipuvuissaan juoksivat pimenevässä illassa. Heidän riutuneet, lähes nääntyneet vartensa olivat notkeita. He katosivat varjoihin aivan liian helposti. Tallin seinustat tarjosivat heille suojaa. Nälästään huolimatta he olivat sotureita, jotka kykenivät sinnittelemään tiukoissakin olosuhteissa ja tuo tilanne oli juuri sellainen. Rakoilevan kärsivällisyys kesti kuitenkin juuri niin kauan kuin tarvittiinkin. Miehet liikahtivat tallista. Ja juuri kun ovi avautui, mutta tuskin koskaan ennätti sulkeutua heidän takanaan kaksikon takaraivoihin mätkäistyt kivet saivat rengin ja ramman lankeamaan lumiseen maahan. Suloisen kaunis puna tahrasi lumen valkeaa maata, mutta luomaansa taidetta miehet eivät jääneet katselemaan. Lumi jalkojen alla narskuen miehet suuntasivat majatalon ovelle, josta he olivat nähneet kaksikon kulkevan. Itsevarmoina ja tyytyväistä mielihyvää mielissään kantaen rääsyläisjoukko ei voinut kuvitellakaan miten helposti kaikki sujui. Kuin valssia sokeiden seassa he liikehtivät ja avasivat tuvan oven. ”Hyvää iltaa neitoset” hykertelevä, imartelevan nuoleskeva ääni oli puhuessaan karhea. Lähes eläimellinen kellertävien hampaiden vilkahtaessa mustan parran lomasta. Puhuja asteli sisään kannatellen esillä tikaria, joka tuota juhlatilaisuutta varten oli puhdistettu ja kiilotettu. Eihän se nyt sopinut, että naisen vaaleaa ihoa likainen terä leikkaisi. ”Hyvin kaunista iltaa tosiaankin...ja ruokakin ihan vartavasten pöydässä odottamassa! Loistavaa!” ”Rouva, rouva...miten törkeää. Kaksi lautasta liian vähän” jokainen ääni kuului eri puhujalle. Miehet, nuo ruokottomat ja toinen toisistaan tuskin erinäköiset astuivat tupaan kuin kotiinsa. Heidän ympärillään velloi likainen ja törkyinen tuoksu. Samaa likaa ja pahuutta loisti heidän ahnaista silmistään heidän astellessa peremmälle. ”Turha huutaa apua tytöt, kukaan ei kuule teitä – ja olisi surullista jos JO nyt huutaisitte äänenne puuduksiin” ”Ja sinä, älä vilkuilekaan oville. Olet maassa litisevä läntti jos edes ajattelet.” ”Saako niitä lautasia, vai pitääkö tässä eläimeksi ruveta?!”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 27, 2009 23:47:44 GMT 3
Glaci: Tavallinen ilta. Uudet rutiinit olivat osoittautuneet entisiä huomattavasti mukavammiksi. Jännitteet tuoreessa majatalossa olivat hellittämään päin ja uudet uomat alkoivat asettua aloilleen. Jopa talon todellinen emäntä oli tylsyttänyt kielensä teriä, vaikkakin yhä pimeämmäksi hiipinyt talvi veti mieliä mataliksi omalta osaltaan. Roman ja Warren näkyivät löytäneet toisissaan jonkinlaisen sielujen yhteyden, ilmeisen hiljaisen sellaisen, mutta kumpikaan miehistä ei ollutkaan koskaan vaikuttanut ylitsepursuavan sosiaaliselta, joten tilanne oli varmasti ollut vääjäämätön. Illallisen jälkeinen hiljaisuus oli laskeutunut. Miehet olivat menneet jo menojaan, talliin kai ja naisväki oli jäänyt keskenään. Tänä yönä ei yläkerrassa viipynyt yhtäkään vierasta, joten iltahetki oli täysin asukkaita varten. Lapsi oli jo nukutettu katosta riippuvaan kehtoon ja naisjoukko istunut keittiön pöydän ääreen. Kaikki oli niin seesteistä ja tasaista, viimein, joten selvähän se oli, että rauha rikottaisiin. Tämä oli ainakin ensimmäinen ajatus Daliahin päässä heti järkytyksen helpotuttua. Kahden ryökäleen hiivittyä sisälle ja säikytettyä asukkaat perinpohjaisesti näkyi hiljainen seesteisyys pysyvän hetken, tai hiljaisuus nyt ainakin. Sen rikkoi Adelen käsistä pudonnut kulho, joka räsähti rikki vasten kovaa kivi lattiaa. Kitkerälle haisevat, ruokottomat lurjukset lähestyivät vääjäämättä pöytää, kasvoillaan inhottavan itseensätyytyväiset ilmeet. ”Rowenna…” Martha niksautti niskaansa kohti hyllyä nuoren naisen takana, siellä sijaitsivat ruokailuun tarkoitetut astiat. He kaikki nousivat pöydän äärestä ja perääntyivät, niin kauas kutsumattomista vieraista kuin uskalsivat. Rouva itse liukui tulisijalla yhä hiljaa porisevan padan ääreen. Illallisen rippeet oli tapana syödä aamiaisella, nyt Martha kiitti onneaan, että ruokaa oli tehty runsaasti, olisi voinut olla kohtalokasta ilmoittaa, ettei ollut muuta kuin raakoja perunoita. Rouvan kasvot olivat kireät ja leuka noussut sellaisen aavistuksen, ettei halveksuntaa voinut olla tulkitsematta. Daliah vilkaisi Adelen suuntaa. Tyttö oli heistä kaikista järkyttyneimmän oloinen, tärisi ja kyyneleet olisivat varmasti vain yhden kovan sanan takana. Lautashyllylle kääntynyt Rowenna sen sijaan liikkui epäilyttävästi. Nopea vilkaisu korin suuntaan, joka toimi lapsen kehtona. Onneksi hänen kuninkaallinen korkeutensa oli päättänyt pysyä unessa, eikä ilmoittaa omaa mielipidettään kutsumattomista vieraista. Ehkä ryökäleet eivät himoissaan edes huomaisi lapsia. Rowenna asetteli astiat pöytään ja vilkaisi kulmiensa alta vaaleakutrista ystäväänsä vilauttaen esiliinansa alle työntämäänsä veistä. Vihreät silmät levisivät entisestään ja pienellä liikkeellä Daliah pudisti päätään ja muljautti silmiään koria kohti. Riskejä ei voisi ottaa. Hyytävän järkytyksen helpottaessa vilkkaasta mielestä alkoivat vaihtoehdot juosta silmien edessä, niitä vain tuntui olevan turhan harvassa ja kaikki nopeasti mahdottomiksi todettavissa. Martha kaatoi kulhoihin ruokaa ja vetäytyi yhtälailla pois pöydän äärestä. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, mutta katseet kertoivat enemmän. Kaikki he olivat vailla vaihtoehtoja tässä tilanteessa, tai no, aina olisi epätoivoisia tekoja.
Tylppy: Rääsyläiset, he kaikki neljä tuijottivat naisia. Silmänsä olivat täynnä eläimellistä ahnautta, niin tuota ilmassa lumoavana kulkevaa ruoantuoksua kohtaan – kuin tuota naisellista lumovoimaa kohtaan. He eivät muistaneet miltä tuoksui ruoka, joka oli muuta kuin lientä ja maasta kaivettuja juuria. He eivät olleet nähneet siloa, parratonta ihoakaan luoja ties kuinka pitkiin aikoihin. Miehet kulkivat peremmälle tupaan. Lautaset kolahtelivat naisen sormissa. Heistä ensimmäisenä sisään kulkenut mies veti ruokapöydän edestä tuolin alleen. Hän tarkasteli likaisen harmailla silmillään jokaista naista – valiten kai itselleen mieluisinta olentoa viemään yöllisen viihdykkeen loppuun saakka. ”On tässä sievää tipua toisensa eteen...” toinen, ensimmäistä miestä varjostanut mies puheli pyyhkäisten vaaleaa, joka suuntaan likaisen rasvaisena sojottavaa hiuspehkoaan siistien pois silmiltään.
Ruokakipot löysivät tiensä mummelin toimeksiantamana tupakeittiön pöydän. Nälkäisinä ja ahneina miehistä kolme istuutui pöydän ääreen. Neljännen, ja varmaankin muista vainoharhaisin, ja nuorin mies jäi ruokailemaan seisoaltaan. ”Sinä siinä”, suurin miehistä, joka omistavin elkein asettunut pöydän ääreen osoitti puisella lusikallaan kohti vaaleahiuksista, vihersilmäistä kaunotarta. ”Kaada meille tuopit täyteen hienointa juomaa mitä täältä löytyy. Tai ei sittenkään, mallas riittää. Tuopit täyteen.” ”Oisko teillä leipää? Humh, leipä oisi kanssa poikaa, ja sinä siinä – saisinkos täytettä tähän kippoon? Vähän on lihat vähissä kyllä, mutta menköön tämän kerran” kippoansa tarjosi puolestaan seisomaan jäänyt nuorukainen, joka heilutti kärsimättömästi pelkässä liemessä uiskentelevaa kippostaan.
Hoputus, ja naisten poukotteleminen paikoillaan alkoi maistua viihdyttävältä miesten silmissä. He söivät, ahtoivat ruokaa kitoihinsa kuin siat. He olivat vailla tapoja. Lienivätkö koskaan kuulleetkaan mitä tapakulttuuri merkitsi.
Glaci: Daliah tunsi kylmän hien kihonneen niskaan ja ohimoille. Sydän löi niin tiheään ja voimakkaasti, että jo pelkästään humina korvissa pyörrytti kuin vahvan suitsukkeen haju. Järkytys oli ollut niin suuri, että istuimelta nouseminen tuntui äärimmäisen epämiellyttävältä teolta. Jalat tärisivät helmojen alla ja lattia aaltoili. Juuri tällaisten tuntemusten takia hän oli jäänyt tänne, keskelle ei mitään, missä elämän piti olla rauhallista ja turvallista. Käveleminen tuntui vaikealta, mutta hän liukui sijoiltaan napatakseen hyllystä neljä tuoppia, täytti ne jostain tynnyristä keittiön nurkassa, sen kummemmin katsomatta mitä se sisälsi, jotain kuohuvaa näytti olleen. Daliah puri hampaitaan yhteen ja tarjoili miesväelle tuopit antamatta katseensa missään vaiheessa livetä astioista käsissään ja värähtäen inhosta, kun ohimennen hipaisi yhtä pöydän ääreen istuneista miehistä. Olisi pitänyt jo aikoja sitten ymmärtää lähteä takaisin ja etsiä vielä turvallisempi paikka. Warrenin ilmaantumista olisi voinut pitää enteenä. Jos jokin asia muuttuisi, niin varmasti jossain vaiheessa muutoksia tulisi kahmalokaupalla lisää. Tässä sitä oltiin, jos huono onni kävisi, ei tämän illan jälkeen tarvitsisi enää kaipailla paremmille asuinsijoille. Daliah soimasi itseään samalla kun vetäytyi takaisin vanhalle sijalleen. Itsesääli ei varmasti auttanut tuonkaltaisella hetkellä, mutta minkä kuolevainen luonteelleen saattoi. Jos Daliah nyt kohtaisi kohtalonsa, kaiken koetun jälkeen, tuollaisen roskasakin käsissä, ei hänen tyttärellään poikkeavine ulkonäköineen olisi mitään mahdollisuuksia. Pakko oli keksiä jotain, joku keino selvitä tilanteesta… Hiljaiset kyyneleet juoksivat jo Adelen poskilla. Onneksi kukaan miehistä ei ollut hänelle puhunut. Nestevanojen kimallus oli ainoa merkki siitä, että suolapatsaaksi muuttunut tyttö ylipäänsä eli enää. Hän oli painanut selkänsä seinää vasten ja tuijotti tyhjin silmin keittiön ovea, kuin olisi jo ikuisuuden odottanut siitä jonkun astuvan. Rowenna tuijotti yhden ryökäleen selkää palavin katsein. Oli täysin mahdollista, että tuo tyttö tekisi kohta jotain, joka osoittautuisi kohtalokkaaksi. Onneksi juuri tuolla hetkellä samainen kääntyi tuijottajansa puoleen. Aluksi näytti siltä, kuin Rowenna ei olisi ollut aikeissa liikahtaa sijaltaan, mutta Martha loi tyttäreensä niin paljonpuhuvan katseen, että viestiä ei voinut olla tulkitsematta väärin. Niinpä pyytäjä sai pyytämänsä. Ei mennyt kauaa kun Daliah sai kantaa uuden kierroksen kuohuvia tuoppeja ruokailevien eteen. Samalla toimi Marthakin, joka kantoi suuren padan likelle pöytää ja täytti miesten kulhot uudella kierroksella ruokaa. Sitä todella oli jäänyt runsaasti yli, mutta rouva oli tottunut keittämään täydelle majatalolle, joten laskuvirheitä oli tapahtunut. Nyt hän kiitteli virhettään, sillä ehkä näin saatiin lisäaikaa epätoivoisille suunnitelmille. Nuoremmat naiset tosin näyttivät kaikki yhtä kivettyneiltä ja typertyneiltä, jokainen omalla tavallaan.
Tylppy: Kipu oli valtaisa. Pahempi kuin koskaan juomaleikeistä aikaan saatu jomotus takaraivossa varisteli lumeen kaatuneen miehen hereille. Kasvoilla virtasi veri, joka vielä lämpimänä tavoitti punertavan sänkisen posken. Kitkerän karvas maku oli ehättänyt miehen suupielillekin, ja henkäistessään raivokkaasti ilmaa keuhkoihinsa hän jopa tiedosti maun. Lumi, joka ympärillään varjostui tummaksi, oli tunnistettavaksi takaraivostaan virranneeksi nesteeksi. Silmissä säkenöivät tähdet, liskot ja väripilkut eivät jättäneet siristelevää katsetta rauhaan. Raskaammin kuin perunasäkki mies nosti päätään. Kosketti kädellään niskaansa. Avohaavaan litsahtavat sormet saivat Warrenin kirahtamaan kivusta. Poskea tahraamaan jääneet lumen rippeet tekivät naamion miehen toiselle poskelle tämän saadessa ruhonsa kierähtämään selälleen hankeen. Ainot tähdet mitä hän näki kulkivat hänen omissa silmissään eivätkä taivaalla.
Ilma oli sakeaa ja muuttui usvaksi miehen maatessa hangessa keräämässä tasapainoa pääkoppaansa. Moinen tyrmäys teki miehelle kyllä tilanteen selväksi. Mikään ei ollut kohdallaan, jotain tapahtui – muttei ulkona. Hänet oli kolkattu – ja samoin oli oltava rengin laita. Lumessa kuin juopuneena Warren kierähti ylös istualleen, mutta katui tekoaan samantien. Hänen päässään heitti kuin tuhannen päissään, mutta ikävästi hän nyt tajusi ettei rankka humalataso ollut viihdyttämässä tuota tilaansa. Kainalosauvat jäivät kääntelehtivän kehon alle miehen tavoittaessa suuren kasan ihmislihaa maasta. Roman makasi elottomana lahnana maassa, niinkuin Warren itsekin vähän aika sitten. Lumessa raahautuen soturi puristi nyrkkinsä rengin viitan reunaan, ja ravisteli. Rentona mukana liikkuva renki ei tavoittanut otetta maanpinnasta, jolloin turhautuneena mies vänkäsi itsensä istualleen jälleen. Kipu vihloi silmien takana. Tuvasta paistoi valo ja torpan ovi oli raollaan.
Jäljet maassa olivat leveästi kulkevat. Hänen ja rengin askeleet olivat tarponeet lumeen polun, mutta nämä jäljet kulkivat kuin horkassa. Kieppuvina ja nopeina juoksuaskeleina jälkeen jätetyt jäljet lumessa saivat kylmän hien nousemaan soturin selkäpiihin. Naiset olivat hiljaa, mutta hän erotti tuttujen varjojen liikkeen pienestä akkunasta. Pala nousi miehen kurkkuun tuoden mukanaan raivoisan murinan. Jalkapuoli tai ei, Warren hamusi lumesta kainalosauvansa ja aikoi taistella itsensä ylös maasta keinolla millä hyvänsä.
”Hyvännäköistä eukkoa oisi tarjolla pojat. Mutta koeta sinäkin Sliw käyttäytyä, sulotar itkeskelee jo. Moista pitäisi tapahtua vasta lähtiessä. Katso nyt itseäsi, syö äläkä kuolaa siinä. Tyttö, istuhan siihen vastapäätä. Ystäväni ei oikein osaa olla tuijottamatta naisia, sinua varsinkaan” Adelelle osoitetut sanat olivat kuin kuonaa kasvoille, mutta miehet – vaikka näivettyneen näköisiä olivatkin, olivat sotilaita. Neljällä naisella ei tullut olemaan minkäänlaista onnistumisen merkkejä paeta tuosta odottamassa olevasta kohtalosta.
Glaci: Rowenna pyöritteli helmoihinsa piilottamaansa veistä. Lihakset tuntuivat ajoittain supistuvan kuin räjähdyksen voimasta, mutta hän antoi niiden rentoutua. Jollain tavoin olisi viestitettävä muillekin naisille, että tarttuisivat vain kiinni johonkin esineeseen ja hyökkäisivät päälle. Nuo miehet olivat nälkiintyneitä ja pitkän matkan ja pakkasen uuvuttamia. Mahdollisuus olisi myös, että he eivät olisi kaikkein tehokkaimman taistelukoulutuksen saaneita. Vaikka vastassa olikin vain naisjoukko, ehkä he saisivat sen verran hämäännystä aikaan, että vastus olisi mahdollinen. Mutta Rowenna ei saanut vastausta kohtalotovereiltaan. Daliah tuijotti tyttärensä sisältämää koria kuin transsissa, ainoastaan Marthan olemuksessa oli lupaavaa uhmaa, mutta vanha nainen olisi takuulla varovainen. Tuollainen varovaisuus olisi näissä oloissa varmasti kohtalokasta. Adele oli liian järkyttynyt muutenkin, hän ei luultavasti kykenisi ripeisiin liikkeisiin. He kaikki kauhistuivat entisestään, kun yksi ruojista kääntyi puhumaan juuri pahiten järkyttyneelle. Adele kuuli sanat, muttei aluksi osannut reagoida, katsekaan ei värähtänyt. Sitten hitaasti, nytkähdellen, hänen päänsä kääntyi alas ja haparoivin ottein nuori nainen laskeutui istuimelle likellä häntä, vilkaisemattakaan kutsujaansa. Kalpeakasvoisen neidon liikkeet vetivät yleisöä puoleensa ja Daliah käytti tilaisuutta hyväkseen. Vielä hetkeä aiemmin kauhun lamauttamalta näyttänyt neito antoi vikkelän kätensä liukua selkänsä taakse ja huomaamattomalla liikkeellä hän vetäisi helmojensa kätköön hiilihangon tulisijan vierestä. Vihreä katse pyyhkäisi ohimennen Adelea ja ahavoituneet huulet kiristyivät ilmeeseen, joka ei luvannut mitään, mutta kieli epätoivoisia tekoja tilanteen antaessa mahdollisuuden. Rowenna vastasi katseeseen silmänräpäyksen ja kääntyi takaisin pöydän puoleen.
Tylppy: Soturi kiskoi itsensä ylös. Aivan kuin suuremman luokan liikesarjan suorittaneena mies puuskutti vasten tallin seinää. Rampa mies ei ollut omiaan toimiakseen pelastavana, hurjana sankarina. Hän tuskin pysyi yhden jalan kanssa tasapainossa ilman kainalosauvojaan. Minuuttien kuluessa Warren oli tavoittanut molemmat puusauvat ja värjötteli pystyssä. Hän oli riisunut yltään viittansa, jonka hän puolestaan oli runonut rengin kasvonalle suojatakseen miehen paleltumiselta. Sen enempää hänellä ei ollut aikaa toimia. Tuskin sauvoillaankaan pystyssä pysyen Warren linkkasi itsensä talliin, jonka seinustalla hän tiesi miekkansa vöineen roikkuvan. Renki oli aikoinaan siistinyt varusteensa, ja piilottanut ne tallin varjoisimmalle seinämälle. Hämärässä tallinvalon kajossa mies eteni jalkapuolena ja sokeana, mutta löysi kuitenkin aseensa. Hän vyötti vyön ympärilleen tuntien kuinka miekka asettui omalle paikalleen. Seinää pitkin kättään vieden mies löysi myös tikarinsa, jonka hän upotti ainokaisen saappansa varteen.
Edessään miehellä oli hankala, kituloinen matkaaminen pihan poikki. Päässään tanssahtelevat kirjavat tähdet tekivät miehen matkaamisesta hidasta ja vaimeaa, mutta hän näki edelleen liikkuvat hahmot. Kankeat, peloissaan valoon heijastuvat varjot. Hänen oli enää vain saavutettava tupa ja keittiö, mutta entä sen jälkeen? Suunnitelmaa ei ollut, ainakaan sellaista mikä olisi rammalla toimivan.
”Tytöt tytöt, anteeksi hetki...”tuoli liukui pöydän ääressä istuneen alla. Rosoinen, likaisen tahrainen kämmen ojentui pöydän yli pyyhkäisemään kyynelöittyneen posken pintaa. ” mutta luonto kutsuu käymään ulkotuvan puolella”. Olutta itseensä riehakkaasti ahnehtinut, vaaleakuontaloinen mies nousi paikaltaan ja lähti kohti ovea. Muut itsensä kylläisiksi syöneet miehet näyttivät tyytyväisiltä.
”Tämähän on majatalo eikö vain? Makuuhuoneista lienee vara valita...sinä siinä, mikä on sinun lempihuoneesi?” pöydän ääressä kolmatta tuoppiaan kumoava rääsyläinen puheli katsellessaan vaaleahiuksista naista. Ja oi kyllä, tämä vaalea nainen vihreillä silmillään miellytti miestä suunnattomasti. ”Oletpa kipakan näköinen sinäkin siinä” Rowennaan jatkava katse hymisi. ”Häiritseekö sinua kun sinua katsellaan ahnaasti? Vai onko tuo sinun viihtyvyyttäsi kuvastava ilme? Voisin pyyhkiä tuon ilmeen kasvoiltasi...koska vain” mies naureskeli nostaen vyötäisiltään veitsen, jonka tämä laski pöydälle kaikkien nähtäväksi. Toiselta vyötään hän haki toisen, pidemmän veitsen. ”Voit valita kummalla aloitan...”
Pihamaan läpi kulkenut soturi hengähti kuulostelemaan. Hän kuuli puhetta, muttei saattanut saada siitä selvää. Ainoa tunnistettavissa oleva ääni olivat porstuan poikki kulkevat askeleet. Tasainen kuljennan tahti, mikä tavoitteli tuvan ovea. Soturi piiloutui talon nurkkaukseen, hän laski irti toisesta kainalosauvastaan jättäen vain jalattoman puolensa sauvan kainaloonsa nojaamaan. Miekka, joka oli levännyt puhtaana ja koskemattomana melkein puoli vuotta tuntui kodikkaan mukavalta paljaassa kourassa. Hän odotti. Kuunteli lumessa kulkevia ääniä. Rosoinen hyräily oli tyytyväisen kuuloista. Niljake kulki Warrenin ohi tätä näkemättä. Housujensa etumustaan hyräillen avaava mies röyhtäisi tyytyväisenä. Ruokoton ruokatorven möly vaihtui muutamaan kiivaaseen hengenvetoon. Vasta täytetty keho tunsi terän lävistävän itsensä, mutta ryysyläinen ei koskana nähnyt verisiä kasvoja, joiden ilme oli totinen kun terä liukui ulos maahan kaatuvan miehen lihasta.
Glaci: Adele ei värähtänytkään tuntiessaan kosketuksen poskellaan. Hänen katseensa ei vaihtanut suuntaa, eikä olemuksensa muutenkaan tuntunut reagoivan. Daliah tarkkaili ystäväänsä huolestuneena. Oliko järkytys ollut jo nyt liikaa? Toisaalta, mikäli ruojat aikoivat lunastaa inhottavat lupauksensa, olisi varmasti vain parempi, jos tyttö ei ymmärtäisi mitään maailmasta ympärillään. Ei Daliah itsekään ollut kovin kokenut tai maailmaanähnyt nainen. Hänen kirjaansa oli kirjoitettu muutama vauhdikas luku, jokunen sana niistä oli katkera, mutta mikään ei vastannut tätä pelkoa, joka nyt kalvoi sydäntä. Vaaleakutrinen ei pahemmin reagoinut hälle osoitettuihin sanoihin, vilkaisi vain puhujaa ja käänsi taas huomionsa takaisin katosta roikkuvaan koriin. Martha asteli hitaasti pöydän luo ja tarttui aiemmin tuomaansa pataan. Hitain ennalta-aavistettavin askelin hän lipui tulisijan luo ja laski astian sille varattuun koukkuun. Vieressä porisi toinen, pienempi kattila, täynnä iltapesuja varten sulatettua, nyt jo kiehuvaa vettä. Vanhan naisen silmissä välähti. Astia ei ollut niin iso, etteikö hän, vanha työnainen, jaksaisi sitä nostaa. Ja vielä parempi, tulisijan pankolle oli laskettu pieni kuuppa, jolla lunta oli alun perin kauhottu astiaan. Paljoa enempää vanha nainen ei ehtinyt suunnitella, sillä hänen tyttärensä, se eloisampi, näkyi saaneen hankalasta tunnelmasta kyllikseen. ”Otan sen ensimmäisen!” Oli tyttö kiljahtanut ja heittäytynyt ilmassa kohti irstasta ihailijaansa paljastaen tähän asti suurella huolella piilotellun aseensa. Daliah reagoi samassa ja kiskaisi hiilihangon helmoistaan, latasi kaiken voimansa metallisentangon heilauttamiseen ilmassa ja antoi sen kolahtaa likellä Adelea istuneen herran ohimoon. Martha nappasi kuupallisen kiehuvaa vettä ja heilautti nesteen kolmannen miehen niskaan. Yhtä aikainen pelastautumisyritys oli epätoivoinen, varmasti tuhoon tuomittu, mutta ainakin he olisivat yrittäneet.
Tylppy: Warren oli kaatua kaatuvan ruumiin mukana. Lumessa kahlaaminen oli luonnotonta hänen tilassaan olevalle miehelle. Eikä asiaa auttanut suunnaton huimaus, saati kipu takaraivossa, joka vei viimeisenkin sietokyvyn rippeen vaappuvasta ihmisestä. Ennen kuin jalka lipsahti soturin alta tämä painoi selkänsä vasten talon seinää. Luikkia nurkissa kuin hiiri, miten sellaisen aatteen kanssa saattoi elää? Varsinkaan mies, joka oli kouluttanut satoja poikia elämänsä aikana ja opettanut yhtä jos toistakin armottomasta teurastuksesta. Hän oli kuin säikky, raajaton raunio, joka eli kahden puukapulan varassa päästäkseen edes eteenpäin. Kiroten, ja verta suustansa sylkäisten mies nosti aseensa takaisin tuppeensa. Huopuen hän hengitti muutaman vedon, kirosi äänen. Raivo alkoi kuplia tutulla tapaa hänen sydämessään. Raivokas huuma, joka veti vertoja sodassa syttyvään adrealinin täyttämään hurmokseen sai miehen tarmokkaasti liikkeelle.
Meteli syttyi vauhdikkaasti. Jännittynyt, naisten puolelta hyvin kiusallinen tilanne latautui hätäiseksi pelastautumisyritykseksi, mikä räjähdysmäisesti pieksi jopa pienen lapsen kodossaan hereille. Kuuma vesi sai seisoaltaan olleen miehen huutamaan hullunlailla ja viuhtomaan ja tanssahtelemaan paikoillaan. Hiilihangosta ohimoonsa saanut mies kaatui kuin kelopuu vasten pöytää hangon tehdessä ilkeää jälkeä pitkänä viiruna miehen ohimossa. Joskin heti punainen meri alkoi virrata pitkin pöytää hangon repiessä nahkaa auki. Mies, jota taasen vastaan Rowenna oli hyökännyt väisti tytön syöksähtävän eleen. Suuri koura tarrasi kiinni naisen ranteeseen, jolloin kaikki pöydällä oleva ruokatavara kaatuili ja levisi naisen mukana. Rääsyläinen kiskoi naisen yli pöydän, pidellen kiinni kädestä, jossa veistä piiloteltiin. ”Paikallanne! Vosut. Askelkin niin teen tiettäväksi miten kaltaisenne hameväeltä vuollaan nahka” rimpuileva tyttö päätyi miehen tukahduttavaan otteeseen. Mies painoi tytön selän vasten rintaansa tehden kädestään puristuskoukun naisen kaulalle. Pöydällä olleista veitsistä toinen leikitteli miehen kädessä. ”Pienemmänhän sinä halusit..tietää siloisempia jälkiä. Hitaampaa toimintaa...Ylös siitä typerys. Ja rauhoitu sinä siinä!” mies ärisi tovereilleen.
Talon vallannut nopea, mutta sitäkin lyhyempi sekasorto antoi Warrenille tilaisuuden kulkea sisään tupaan. Meteli oli peittänyt allensa soturin saapumisen. Verissäpäin soturi oli laskenut taas toisen sauvoistaan, mutta vasta, kun hän oli riittävän lähellä itseensä kääntynyttä selkää. Ase, joka jo kimalteli verestä töksähti kevyesti vasten riepuista selkää. ”Päästä irti hänestä”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 28, 2009 21:09:30 GMT 3
Glaci: Lopputulos oli juuri se, mikä oli ollut odotettavissa; naisväestä päästiin niskan päälle silmänräpäyksessä. Tämä ei kuitenkaan ollut niin ennalta-aavistettavissa kuin olisi ollut mahdollista. Daliah ja Martha olivat onnistuneet saamaan omat vastustajansa hetkeksi liki toimintakyvyttömiksi. Nuorempi naisista oli ladannut omaan iskuunsa sellaisen voiman, että hiilihanko oli pudonnut helähtäen käsistä. Jos isku miehen päähän oli ollut kova, oli se tuntunut myös koviin iskuihin tottumattoman hyppysissä. Aiemmin Daliah ei ollut kyyneltäkään vuodattanut, mutta nyt vihreät silmät välkähtivät kimaltaviksi kuin metsälammet ja puna nousi kasvoille; kipu oli valtava. Martha oli oitis kääntynyt oman porisevan aseensa puoleen ja täytti astiaansa uudella annoksella kiehuvaa nestettä, muttei ehtinyt käydä uuteen hyökkäykseen nähdessään toisen tyttärensä jääneen täydellisesti alakynteen. Rowennan suusta syljettiin niin värikkäitä sanoja, ettei äitinsä ollut tiennyt tytön moisia koskaan oppineen. Sisaren jääminen alakynteen taisi olla Adelelle liikaa, sillä pöydän suunnasta kuului vaimea kopsahdus pyörtyneen neidon pudotessa istuimeltaan. Kaiken kukkuraksi kolina ja kovat sanat säikäyttivät korissa uinuneen pienokaisen hereille, eikä mennyt hetkeäkään kun puolivuotiaan hämmentynyt itku lisäsi entisestään hämmennystä huoneessa. Kukaan naisista ei ollut osannut odottaa seuraavaa. Kaikki he olivat jo ehtineet alitajuisesti luovuttaa, sillä tilanne oli hetkessä kääntynyt entistä pahemmaksi. Sitten Rowennan pahoinpitelijän selän takaa kuului miltei tuntemattoman karkeaksi käynyt ääni. ”Warren!” Kimeä ääni kuului pienokaisen lailla hätääntyneelle nuorelle äidille, jonka katse oli kohonnut ja kääntynyt ohi ryökäleen toisen hartian. Yllätyselementti onnistui hämmentämään pahoinpitelijää sen verran, että melkoiseksi taistelijaksi osoittautunut Rowenna riuhtaisi ja polkaisi niskaansa hengittävän miehen jalkaa, onnistuen höllentämään otetta ympärillään. Martha näki tilaisuutensa tulleen ja viskasi uuden satsin kiehuvaa vettä saman kohtalon jo kärsineen miehen ylle, tällä kertaa kohti kasvoja. Daliah pyörähti kohti kolauttamaansa miestä, tosin todetakseen, että heikkoon kuntoon jo valmiiksi riutunut, ei ollut pahemmin sijoiltaan liikahtanut.
Tylppy: Terä painui tuntuvasti vasten vankiaan pitelevän miehen lapaluun alapuolella. Pistävää piikkiä havahtuen rääsyläinen sähähti kirouksen suustaan. Mutta ennen kuin särähtävä sana oli päässyt loppumaan, tempaisi nuori nainen itsensä liikkeelle. Rowennan repiessä itseään voimakkaasti eteenpäin rääsyläisen ote helteni suurimmasta puristuksestaan. Tupon tummaa hiusta kiinni pusertuneeseen kämmeneen jääden mies kirosi. Laskelmointiin ehtimätön soturi ei jäänyt odottelemaan mahdollisia sanallisia selvittelyjä, sillä Martha, joka keräsi itseensä uutta tarmoa kuullessaan kuivan rosoisen, mutta tunnistettavan äänen, alkoi toimia. Kuuma vesi virtasi yli pöydän saaden jo palovammoistaan kärsivän miehen huutamaan tuskastaan entistä enemmän. Vesi, tuo polttavan kuuma ja myrkylliseltä iholla tuntuva aina poltti nuorukaisen kasvojen ihoa. Samaan aikaan ote Rowennan siloisista hiuksista irtosi, sillä miekka survoutui unohtumattomalla tavalla suuren hartialuun sisäpuolelle alhaalta käsin. Puusauva kolahti maahan Warrenin kyetessä hypähtämään pienen välimatkan kiinni itsensä ja ryysyläisen välillä. Veripisaroiden tahraama käsivarsi koukkasi miehen kaulan ympäriltä. Miekan pää nousi ilkeästi miehen rintakehästä.
Hetkeä aikaisemmin vielä ahnaasti pilkahtaneiden silmien katse kääntyi sumuiseksi ja sameaksi. Lukittuneeksi tuijotukseksi, jonka pinnalta häipyi pois torpan sotkuinen, mellastettu maisema. Kipu oli viimeinen mitä mies tunsi, mutta sitä varmemmin hän kuuli tappajansa hengityksen korvanjuuressaan. ”Se polttaa! Se polttaa!” nuorukainen vinkui ja ulisi lähellä. Heittelehti paikoillaan. Kompuroitsi lattialle levinneiden ja sittemmin särkyneiden astioiden seassa. Ruokaliemi valui pitkin vartiaa sekoittuen sakean oluen sekaan. Tupa täyttyi huudoista, kauhun, tuskan, pelon ja raivon sekoittamista. Nuorukainen rymisteli tuvassa, koetti availla silmiään löytääkseen ulos rakennuksesta. Ja pian tämä löysikin tiensä ulos, jonne tuo kasvoiltaan palanut nuorukainen katosi huutoineen ja kirouksineen.
Veren täyttämä korskahdus pulpahti kuolevan miehen kehosta. Silmien selälleen kaatuessa miekka, tuo tavallista lyhyempi ase katosi rinnasta antaen ruumiin kaatua kumoon lattialle. Kolisten kaatuva veltto keho kaatoi mukanaan tuolin. Warren ojensi vapaan kätensä, huojahtaen vasten seinää, mutta pystyssä kuitenkin pysyen. Hengästyneenä ja raivoissaan sinertävä katse pälyili tupaa, etsien raakalaisia.
Glaci: Sekasorron antaessa mahdollisuuden Daliah syöksähti kohti katosta roikkuvaa koria ja sen turvassa itkevää tytärtään. Acanthan muutenkin suuret silmät olivat nyt levähtäneet auki ja pienet kädet haparoivat ilmaa tukea etsien. Ääni, joka pienestä olennosta lähti oli syklistä, kimeää ja todella hälyttävää. Tuollaisen äänen kuullessaan jokainen naisvartaloon liitetty korvapari värähti ja katse etsisi äänen lähdettä. Tätä reaktiota noin pienille oli annettu niin mittavat lahjat pitää meteliä. Äiti nosti lapsensa syliin ja pakeni likimmäiseen nurkkaan loukoksi muodostuneessa keittiössä. Siihen samaiseen, missä tiedoton Adele makasi. Hyssytellen lasta vaaleakutrinen kumartui lattian rajaan varmistaakseen, ettei ystävä ollut kokenut järkytystä pahempaa kohtaloa. Martha seurasi vain askeleen päässä todetakseen saman; tarvittaisiin hyppysellinen voimakkaan hajuista pulveria, jota aatelisleidit kutsuivat hajusuolaksi, mutta kummempia fyysisiä vahinkoja ei näkynyt. Rowenna, verensä kiehuen, kääntyi miesten puoleen. Hän tunsi niin valtavaa myllerrystä sisällään, ettei tahtonut enää edes nähdä selkeästi. Neito oli valmiina vähintäänkin riuhtomaan silmät tuon pirulaisen kasvoista, mutta huomasi myöhästyneensä suunnitelmissaan varsin kohtalokkaasti. Hän näki, miten Warren oli ilmaantunut aivan kiinni tuntemattomaan mieheen ja kuinka terävän aseen pää, pilkotti läpi punertuvista vaatteista. Samalla kun kivusta kirkuva mies pääsi kiilaamaan ulos rakennuksesta, kaatui hänen toverinsa lattialle. Rowenna tuijotti typertyneenä eteensä. Hetken hän oli hiljaa ja sitten nuoren naisen huulien välistä karkasi voitonriemuinen hihkaisu ja hän syöksähti pelastajaksi osoittautuneen jalkapuolen luo varmistamaan, ettei sauvansa menettänyt sankari tuupertuisi uhrinsa viereen. Viimeinen, pöydällä yhä puolittain makaava mies, ei osoittanut kummempaa kostonhimoa vieläkään, vaikka taisikin hengittää. Martha, aina yhtä vikkelä järjenjuoksultaan, oli jo kiitänyt mausteita pursuavalle hyllylleen ja etsi pientä saviastiaa, joka pian löysi tiensä maassa makaavan Adelen nenän alle. Daliah nousi rouvan tieltä, yhä heijaten sydäntäsärkevästi parkuvaa lastaan. Kyyneleet juoksivat valtoiminaan neidon poskilla ja hän huohotti raskaasti, äsken kivusta lehahtanut väri oli hiipunut kasvoilta ja päässä pyöri villisti. ”Oletko sinä kunnossa?” Rowenna huudahti nähdessään kaiken punaisuuden huoneessa viimeiseksi pystyyn jääneen miehen päässä.
Soturi katseli keittiön tuhoa. Kolmea seisovaa naista, maahan langenneesta hän näki vain levahtaneen käden lattian rajassa. Lapsen huuto oli korvia huumaavaa, ja siihen sekoittui naisten itku. Hetken vaikutti ettei Warren nähnyt, saati kuullut kauhua joka keittiötupaa hyökytti. Vauhkoiksi levinneet silmät tuijottivat punaista lammikkoa, joka lähti leviämään maahan kaatuneen ryysyläisen ruumiista. Miekka lepäsi vielä toisen käden puristuksessa. Kätensä ei hellinnyt päästämään siitä irti, vaikka puhe riepottikin häntä jo tajuihinsa. Rowennan ravisteleva puhe sai miehen räpyttelemään silmiään. Mies laski katseensa nuoren tytön kasvoihin ja nyökkäsi vaimeasti. Karheasti nielaisten soturi pyysi tuolia itselleen.
Neito kiiruhdutti tuolin Warrenille ennen kuin huimaus puistatutti ainoan tukijalkansa veteläksi. Mies istuutui tuolille ja nosti kivistävän katseensa Rowennaan. ”Auta siskosi äiti kanssa huoneeseen. Roman..hän on ulkona, menkää seuraavaksi sinne. Minä voin ihan hyvin”, Rowennan ponnekas nyökkäys sai soturin nyökkäämään jälleen. Soturi käskytti naisen liikkeelle ettei Marthan lisäksi ainoa, jokseenkin ymmärtävä nainen menettäisi sinnikästä hallintaa itsestään. Soturi vilkaisi itkevää naista, joka tärisevin käsin hyssytti lastaan. ”Ohjaa hänetkin pois täältä Rowenna” Daliahin suuntaan katsoen mies ei ollut varma kuuliko nainen edes häntä, sillä tämä oli menossa jo.
Rowenna ja Martha osoittivat ensiluokkaista paineensietokykyä. Vaikka molemmat naiset olivat järkyttyneitä ja silminnähden pahoinvoivia, he toimivat kuin tällaiset näytelmät olisivat tuttujakin. Martha tarkisti huoneessa makaavien miesten kunnon ennen kuin lähti taluttamaan toista tyttäristään yläkerran vierashuoneisiin. Miekasta saanut oli todella kuollut, mutta iskun kokenut vielä hengissä, tosin ei kovin vahvasti. Rowenna vei äidin ja tyttären heidän huoneeseensa maan alle. Oli varsin helposti aavistettavissa, että tämän näytelmän jälkeen Daliah vaatisi uuden teljen kellarin oveen. Aiemmin oli ollut ilmassa mahdollisuus, että äiti ja tytär palaisivat juurilleen, ehkä neidon kotikylään. Nyt tämä ajatus saattaisi ilmaantua takaisin. Sekavat ajatukset pyörivät kummankin naisen päässä heidän tehdessään kaikkensa, että kokonaan punaiseksi muuttunut huutava lapsi rauhoittuisi. Äitinsä kokosi itsensä varsin nopeasti. Rowenna sitoi yhteen kaksi hänen oikean käden sormistaan, jotka näkyivät murtuneen ja koko vasemman kämmenpöydän, jota aristi, sitten hän jätti kaksikon alakertaan syöksyessään portaat ylös ja ulos etsimään Romania. Marthan tuoman lyhdyn avulla maassa makaavaa mies löytyi nopeasti, sillä tumma möykky erottui hangesta varsin selvästi. ”Onko hän… Elääkö hän?” Rowenna parahti pudotessaan miehen viereen. Roman näkyi kyllä kuulevan äänen, sillä hänen huuliensa välistä karkasi pieni urahdus, joka juuri ja juuri kuului tuulen viuhunan yli. Yhdessä naiset puoliksi kantoivat, puoliksi raahasivat miehen tallin puolella, missä tuuli tai hanki ei ainakaan haitannut ja valoakin oli vähän enemmän. Isku oli ilmeisesti ollut todella kova, sillä se, mitä rengistä saatiin irti, oli vain sekavia sanoja jja mongerrusta ja kaikkea tuotakin todella vähän. Muutaman hetken välein silmät muljahtivat ylöspäin niin, että pelkät valkuaiset näkyivät. ”Emme ikimaailmassa saa häntä tässä säässä tupaan.” Martha pyöritteli päätään huolesta kalpeana. ”Jollain kärryillä?” ”Ei. En uskalla nostaa häntä. Isku päähän on voinut olla todella kova ja liikuttaminen voi tehdä todella pahaa.” ”Mitä me sitten teemme?” Nuoremman naisen ääni alkoi särkyä kaikesta jännityksestä ja pelosta. He päätyivät repimään muutaman viltin tallista ja asettivat miehen pään alle lankun, johon sitoivat pään kiinni, jotta se ei retkahtelisi, mikäli Roman pystyisikin liikkumaan. Martha jäi hääräämään liki tajuttoman rengin luo kun Rowenna lähti takaisin sisälle. Eteisessä hän kohtasi kellariin hetkeä aiemmin saattelemansa kultakutrin. Daliahin ääni oli matala ja karhea ja poskien iho laikukas. ”Olisiko minusta hyötyä?” Rowenna katsoi ystävänsä sidottuja käsiä ja puisteli päätään. ”Tulen perässä jokatapauksessa.” Naiset ilmestyivät keittiöön takaisin todetakseen, että siellä röhnötti nyt yhden sijaan jo kaksi kuollutta.
Tylppy: Kolmatta kuollutta keittiötuvasta ei kuitenkaan löytynyt. Warren istui tuolilla, tyhjyyteen tuijottaen ja toimettomana. Veri oli kuin sotkuinen, iljettävä, ja likainen taideteos miehen kasvoilla. Punertavan oranssi hiuskuontalo oli muuttunut ruskean punaiseksi ja takkuiseksi. Parta, joka rehotti kaarevalla sängellään oli saanut verenpunaisen harjan. Sinertävä katse oli lasittuneen oloinen. Mies ei ollut liikkunut paikaltaan, eikä miekka ollut irronnut tämän kädestä vieläkään. Veri oli kuivunut miekan rauhanomaisen kiiltävää pintaa vasten. Roman oli pitänyt siitä hyvää huolta. Puolivuotta naulassaan roikkunut ase, oli herätetty henkiin, vaikkei se ollut oikeuksiinsa päässyt ramman miehen käsissä. Päässä avoimena elävä haava vuosi vielä satunnaisia pisaroita kovettuneiden hiusten pintaan. Viittansa Romanin luokse jättänyt mies näytti miltein yhtälailla rähjäiseltä kuin muutaman metrin päässä makaava ruumis.
Warren istui sotkun keskellä. Tupa oli kokenut kauhunomaisia kohtauksia, ja kaikki oli vielä levällään. Pöytää vasten retkahtanutta miestä seurattuaan soturi tiesi tämän heittäneen henkensä vain muutama tovi takaperin. Hän ei ollut noussut paikoiltaan auttaakseen ryöväriä, joka oli ollut vain jokin aika sitten valmis nauttimaan ahnaasti jonkun talon naisten kauneutta. Warren oli seurannut miten raakalaisesta hiipuva elämä oli kaikonnut – häntä ei säälittänyt lainkaan itseään nuoremman miehen kohtalo.
Hangesta löytynyttä miestä ei käynyt siirtäminen – sen mies jo aavisti, sillä hänestä ei ollut minkäänlaista apua raavaan miehen kantamiseen sisälle. Naiset eivät siihen kykenisi edes neljän hengen voimin, oli rengillä sen verran kokoa. Tuskin torpan naiset olisivat kyenneet häntäkään liikuttamaan, jos hän olisi maannut tajukankaalla maassa. Mutta Warren uskoi Marthan neuvokkuuteen. Miestä hoidettaisiin tallissa, jos tilanne sellaiseksi kävi. Kyllä eukko keinot keksisi, mutta mitä tuli ruumiideen raahaamiseen...soturi oli aikeissa nousta aloiltaan. Vaappua itselleen kainalosauvansa, mutta hänen aikeensa jäi vain harkituksi teoksi, sillä eteisestä nousevat äänet saivat Warrenin nostamaan katseensa. Paholaisen herättämän demonin näköisenä soturi katseli ovelle, yllättyen nähdessään laikukas kasvoisen, nuoren äidin nousseen suojaisesta huoneestaan kauhun keskelle.
Soturi tarkasteli kaksikkoa hetken, laski sitten katseensa. Hän katsoi tynkäistä jalkaansa, jonka takia hänet oli kirottu istumaan tuolissa kuin pahaisen lapsen! Huone ympärillä oli kuin sekopäisten hullujen murhanäytelmä, ja hän vain istui sen kaiken keskellä. Hänestä ei ollut edes ruumiita raahaamaan pois naisten katseiden alta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 28, 2009 22:19:30 GMT 3
Kaksikko pysähtyi oviaukkoon katselemaan hävityksen kauhistusta. Nyt näkyi Rowennastakin sisua karkaavan ja puuskuttava hengitys kävi nopeammaksi ja vinkuvaksi. Ihmeellisen vahva tyttö oli ollutkin ja ansaitsisi aimo läjän ylitsevuotavia kiitoksia, jhaka niiden aika tulisi. Daliah tuijotti verilammikossa makaavaa ruumista lähes tyhjin silmin. Olisipas ollutkin mukavaa, jos tämä olisi ollut hänen elämänsä ensimmäinen murha. Mutta tuossa lattialla elottomana makaava oli ties mones väkivaltaisen kuoleman kohdannut, jonka viime hetkiä Daliah oli ollut todistamassa. Aikaisemmin hänen oma henkensä ei tosin tainnut olla ihan noin suorassa uhassa. Tai ainakaan noin väkivaltaisen kohtalon edessä. Oli hän nähnyt pahoinpitelyitä ja tappoja, mutta aina sivullisena. Vain kerran aiemmin joutunut itse suoraan uhkaan, henkilökohtaisesti. Nyt huoneessa oli parikin vertavuotavaa, varsin elotonta olentoa ja yksi, joka olisi piakkoin saatava paikattua. ”Onneksi on vain verta siivottavana…” Hän totesi ykskantaan hieroen otsaansa. Tuo koruton, täysin epäsovinnainen lause oli tummempitukkaiselle neidoista liikaa. Ensin Rowenna purskahti nauruun, melkeinpä hysteeriseen sellaiseen ja sai huoneen hengissä olevan kaksikon kummastuneet katseet puoleensa. Sitten oikea käsi lennähti ilman halki suulle, hän pyörähti kannoillaan ja juoksi läpi eteisen, ulos avoimesta ovesta. Keittiöön asti kuului, miten neito antoi äänekkäästi ylen. Väkivaltainen ääni tuntui ikävältä toisenkin naisen tajunnassa, ja Daliah tunsi miten hänellä nousi yökötys vatsasta kohti kurkunpäätä. Muutama nielaisu sai riittää lääkkeeksi, ehkä hän seuraisi ystäväänsä sitten, kun lattia todella pitäisi luututa, mutta ei ihan vielä. ”Sitä neljättä ei ole näkynyt.” Lause oli ehkä toteamus, ehkä verhoiltu kysymys liittyen sisätiloista oloaan helpottuneeseen ryökäleeseen. Poltetuin kasvoin ulossännännyt paleltuisi luultavasti hengiltä yön aikana, ellei osaisi jostain syystä hortoilla kaupunkiin. Lunta oli satanut niin paljon, että tietä olisi luultavasti hankala löytää. Eikä Daliah ollut aikeissa lähteä opastamaan, mutta mikäli se yksi oli vielä tuolla ulkona… Warrenkaan ei ehtinyt arvailuihin vastata, sillä Rowennan kirkaisu selvensi paljon. Daliah kääntyi silmänräpäyksessä ympäri ja törmäsi eteiseen samalla hetkellä, kun toinenkin nainen sinne ehti. ”Mikä hätänä?!” ”Ei… mitään.” Rowenna huohotti ja pyyhki kasvoiltaan lunta. Hän tärisi silmin nähtävästi. ”Hangessa vain oli ruumis.” Nyt oli Daliahin vuoro revetä nauruun. Se ei ollut aitoa, sydämellistä ja helisevää naurua, vaan tapa purkaa jännitettä ja antaa kehon rentoutua. Hän nauroi kalseaa ja ilotonta nauruaan jonkun tovin, Rowennan jo siirtyessä takaisin keittiöön ja ottaessa muutaman iso soikon esiin. Yhä nauraen Daliah astui eteisessä sijaitsevan suuren, sisälle käveltävän komeron luo ja kiskaisi sen sisuksista nipun vanhoja rättejä, joita käytettiin lattioiden kuuraamiseen. Nyt niitä todella tarvittiin. Toisen nipun hän nappasi viereiseltä hyllyltä; Warrenin vanhoja siteitä, jotka oli pesty ja säilytetty, eihän Martha niitä poiskaan olisi heittänyt. Nauru vaimeni nopeasti hänen saapuessaan takaisin keittiöön. ”Vedetäänkö arpaa siitä kumpi saa tilkitä tämän joka on hengissä?” Daliah laski kangaskasan pienelle jakkaralle oven likellä ja vilkaisi kovia kokeneeseen soturiin päin. Hetken naisen kasvoilla kävi ilme, joka kieli jostain muusta kuin jatkuvasta järkytyksestä ja turrutuksesta. Hymy värähti neidon huulilla, sellainen hymy, josta ei voinut päätellä mitään ilkikurista tai pilkallista, vaan helpotusta, kiitosta ja jopa ihailua. Sitten hän kääntyi Rowennaa kohti mutristi huuliaan. ”Sinulla on kaksi sormea murtunut ja toinen käsi paketissa!” Kuului vastustus, joka sai osakseen vain pikku kohautuksen. ”Olet oikeassa. Parempi minun on siivota lattia ja pöytä, en saisi siteitä kunnollisen kireiksi.” Daliah nappasi pari räteistä ja heitti ne ystävänsä esille ottamaan ja vedellä täyttämään soikkoon. Vastusteluja ei enää kuulunut. Jos nainen itse oli varma, että pystyi töihin, oli kaksi käsiparia parempi kuin yksi.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 28, 2009 23:02:53 GMT 3
Kova, karkea, ja särölliseksi korvissa taupuva nauru vuorotteli kahden talon naisen huulilla. Hysteerinen tapa purkautua kapoisten huulten lomista sai miehen hymähtämään paikoillaan. Ainakin erilaista oli seurata kuolemaa ensi kertaa tapaavien naisten käytöstä tilanteen ollessa jo käsiin levinnyt. Tai ainakin hän oletti, ettei kukaan talon asukkaista ollut joutunut maistamaan tuota karua maailmaa ainakaan sillä tavalla kun hän. Vähiten hän olisi uskonut Daliahin kokeneen moista ruokottomuutta elämässään. Olihan tällä lapsikin...Vasta tuolloin hän tuli ajatelleeksi sitä seikkaa, ettei hän ollut miettinytkään sitä, miltä tuon kaiken piti näyttää lapsen isän silmissä. Kenties rehti majatalon isäntä oli lähtenyt sotimaan siinä missä jokaisen kansalaisen kuului. Miten Daliah tai ketään naisista selittäisi tuon kauhunäytelmän ja karkurin piilottelemisen? Ajatus pilkahti miehen mieleen hänen kuunneltuaan hetken naisten naurua, ja vuorottaista ykäämistä. Katseensa hän nosti kunnolla vasta naisiin, pikemminkin vaaleaan, kovasti itsensä satuttaneeseen neitoon. Warrenin katse kiristyi hänen nähdessään, kuinka pahasti Daliah olikaan itsensä satuttanut talossa hänen, miehen, varomattomuuden takia. Miten soturi oli saattanut taipua yhtä sinisilmäiseen elämään, missä muut talon asukkaat olivat elelleet. Hän ei ollut ajatellutkaan vartiointia. Tai mitään tuollaista tapahtuvaksi.
Ja mikä oli hänen huolimattomuutensa seuraus? Järkytystä, pelkoa, kauhua, hysteriaa. Parempaan suoritukseen Warren tuskin olisi kyennytkään, hänen suorituksensa oli niin alhainen kuin saattoi olla. Mutta he kaikki olivat hengissä, vaikkeivätkään kunnossa.
Mies antoi katseensa viivähtää Daliahin huulille nousseessa hymyssä. Hetken aikaa Warren tunsi, kuinka vaimea ja surkea suupielen nytkähdys tavoitteli hänen suupieltään. Soturi ei juurikaan osannut tuollaisten tilanteiden jälkipyykkiä. Ensinnäkään...hän ei ollut koskaan ollut tuollaisessa tilanteessa. Säälittävässä, ja vaikeassa olotilassa, mihin vaikuttaminen oli häneltä miltein mahdonta. Loputtoman hankalalta tuntui lohduttaa yhtäkään talon asukkia, sillä hänen syyllisyytensä tapahtumaan oli liian suuri. Ja samalla tuo hetki, tuo tapahtumasarja oli lyönyt viimeisen naulan soturin arkkuun. ”Sen ehättää sitten myöhemmin...” veren tahrima miekka kolahti teränsä kanssa kiviseen lattiaan tupen tavoittaessa jykevän seinän. Horjahtaen mies nousi pystyyn ja tuki kättään seinään. Kumpaankaan naiseen katsomatta hän kurkotti kainalosauvan käteensä. ”Rowenna. Viedään heidät pois ensin, sinne missä se ensimmäinenkin on...” vaimeasti mies aloitti. Kainalosauva kolahteli kiviseen lattiaan miehen klinkatessa itsensä yhden sauvan varassa maassa makaavan ruumiin luokse. Hän kurottautui kumaraan, ja repi velton käden ilmaan. ”Saadaan tämä tupa järjestykseen...ja sitten...Daliah, Roman on tallissa. Kävisitkö katsomassa tarvitseeko Martha vielä jotain. Tässä menee hetki, että saamme nämä ulos. Sitten, sen jälkeen jonkun teistä on lähdettävä kylään. Hakemaan lainvartijat.”
Kuolleen retkaleen ranne puristui miehen lapiomaisen kouran sisään hänen klinkatessa itseään ovelle päin. Rowenna, joka arvatenkin loi enemmän tai vähemmän oudoksivia katseita. Sanoittakin oli selvää, mitä lainvartijoiden saapuminen Warrenille merkitsi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 28, 2009 23:42:54 GMT 3
Daliah puraisi huultaan ja kiskaisi soikosta pari rättiä, puristi ne nihkeän kuiviksi, sen minkä kipeiltä käsiltään saattoi ja aloitti veren pyyhkimisen lattiasta. Hän oli huolissaan Romanista ja kiitäisi aivan pian ulos Marthan avuksi, mutta ajatus siitä, että kaikki tämä punainen jäisi tahraamaan heidän kaunista kotiaan, oli kammottava. Ei hän kaikkea pesisi pois, nopeasti vain enimmän. Sen ajan, mitä nuo kaksi raahaisivat ruumiita ulos. Hetkessä kädet tahriintuivat kyynäriin asti punaisiksi ja siteet, jotka käsiin oli laitettu kostuivat ja vaihtoivat väriä. Daliah työskenteli sellaisella vauhdilla, ettei hän huomannut kiinnittää ajatustakaan sille, miltä mahtaisi operaationsa jälkeen näyttää. Muutaman hetken hän käytti, mutta sai lattian näyttämään vain tahriintuneelta, eikä lainehtivan verestä. Puupöytä sen sijaan oli imenyt ylleen kolahtaneesta kallosta hurmetta minkä oli ehtinyt. Jonkin verran sitä ehti siivota pois, mutta oli selvää, että lammikon jäljet olisivat tuossa siihen asti, kunnes levystä leikattaisiin iso osa pois. Rowennan tullessa hakemaan ystäväänsä tallille, sai hän kohdata varsin hurjan näyn. Koko harmaan leningin helma oli värjäytynyt ja turmion punaa näkyi tahriintuneen käsien lisäksi kasvoihin ja varsin irstaalta väri näytti vaaleissa hiuksissa, jotka olivat sotkeutuneet neidon yrittäessä pitää suortuvia poissa kasvoiltaan. ”Sinä… näytät… kauhealta.” Hän totesi päätään pyöritellen neitojen astuessa vihmomaan pakkaseen. Ensi kerran koko illan aikana, päärakennuksen ovi suljettiin, paljon lämpöä oli jo ehtinyt karata, eikä vilustuminen tämän kaiken muun lisäksi ollut toivottua. Talli osoittautui lohduttomaksi paikaksi. Martha oli silmin nähden toivoton. Jossain vaiheessa rouvan oli ehtinyt noutaa palvelusväen tuvasta joitain Warrenin hoitamisen jäljiltä jääneitä yrttejä, mutta neitojen saapuessa tallin oviaukkoon hän vain pyöritteli päätään. Rowenna purskahti hiljaiseen itkuun ja kääntyi tallin ovelta huutavaan tuuleen nyyhkyttämään. Hän ei edes huomannut jättäneensä pukeutumatta talvelta suojaavaan viittaan, vaikka olikin varmistanut, ettei talo viilenisi. Daliah tuijotti lohduttomana maassa makaavaa miestä. ”Eikö mitään?” ”Ei. Ei mitään. Jos olisimme kaupungissa, olisi ehkä silloin heti voinut. Nyt ei mitään.” Martha pyöritti päätään. Hän oli polvistuneena Romanin viereen ja piteli miehen suurta kättä omassaan. Maassa makaavan rintakehä nousi ja laski. Meni pitkään ennen kuin sama tapahtui uudestaan. ”Äsken hän vielä sanoi jotain, mutten ottanut mitään selvää. Nyt… ei varmasti mene kauaa.” Molemmat nuoremmat naiset astuivat sisälle, missä oli jopa aavistuksen lämmintä. Rengin ahjo hehkui kuumana, Martha oli pitänyt siitä huolen. ”Adele?” rouva kysyi vaimealla äänellä. ”Kai se on jotain unen ja puhtaan tajuttomuuden väliltä.” Rowenna kohautti olkiaan. ”Mutta ei mitään kehoa uhkaavaa.” ”No hyvä.” Kahden naisen äiti nyökkäsi. Jostain syystä he kaikki kuiskailivat, eikä yksikään silmäpari harhaillut Romanin rintakehältä, joka jälleen nousi, tuskin aavistettavasti ja laski jälleen. He jäivät pidättämään hengitystään hiljaisuuden vallitessa. Pitkään saivatkin pidättää, niin pitkään, että Rowennan jännitys purkautui ilman haukkomiseen ja rinnalla seisova Daliah pihisi keuhkoihinsa sieraimien kautta kuivaa ilmaa. Lopulta he kaikki saivat hengittää, sillä Romanin rintakehä nousi jälleen. Tallissa oli kaksi hevosta, jotka olivat oikeastaan ainoat äänenlähteet tilassa. Eläimet liikuskelivat levottomasti ja potkivat pilttuidensa seiniä. Ne eivät pystyneet aivan täysin näkemään mitä tapahtui, mutta eläimillä oli erilainen tapa vaistota asioita. Eikä tästä tilanteesta selvästikään pidetty. Jälleen Romanin rintakehä nousi ja laski. Jälleen sivustaseuraajat saivat pidättää hengitystään. Tällä kertaa uudelle huoahdukselle rytmiä ei tarjottu, tällä kertaa kohtalokkaan iskun saaneen keuhkot eivät enää täyttyneet. Hei kaikki odottivat tuskallisen pitkään, yhä toivoen ihmeen tapahtuvan, mutta mitään ei enää tapahtunut. Martha laski korvansa miehen rintakehälle ja nosti sitten kasvonsa katsoakseen yleisöään. Ilme kertoi tarpeellisen. Rowenna kääntyi ympäri ja juoksi ulos tallista. Hän koki tarvitsevansa nyt raikasta ilmaa enemmän kuin mitään koskaan. Hän kaatui hankeen selälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Daliah auttoi Marthaa ottamaan korkealta hyllyltä Romanin itse siihen laskostaman, siisteimmän peitteen, joka oli tarkoitettu reessä matkustavia varten. Yhdessä tuumin naiset peittivät ystävänsä kankaalla. ”Mennään sisälle. Nyt ei ole mitään tehtävissä.” Martha puisteli päätään. hänen äänensä oli tuma ja väsynyt ja katkeili äänettömien nyyhkytysten rytmissä. Daliah asteli hangessa ulvovan Rowennan luokse ja nappasi tätä kädestä. ”Tule nukkumaan minun viereeni täksi yöksi.” Ennen kuin he kaksi katosivat kellariin Daliah kääntyi vielä Warrenin puoleen. ”Jos sinulle vain sopisi. Voisitko nukkua tuolla ylhäällä? Adele ja Martha nukkuvat käytävän päässä. Voisin tulla sitomaan haavasi vielä ja meille olisi kaikille suuri helpotus, jos olisit huutoetäisyydellä.” Sormet verisen kääreen alla kiemurtelivat. Neito ei näyttänyt pitävät siteistä käsissään. Oikeastaan käsiä ei enää edes särkenyt, ehkä ne olivat vain tärähtäneet. ”Martha on oikeassa. Tänään ei ole enää mitään tehtävissä. Huomenna meidän on annettava Romanille arvoisensa lähtö. Ja se vaatii paljon energiaa.” Ääni harhaili pettämisen reunamilla ja nuoren naisen koko olemus oli jälleen kuin kokoon lysähtänyt, mutta hän pysyi jaloillaan, päinvastoin kuin vieressä yhä itkevä ystävänsä. Vuorot olivat vaihtuneet. Acantha oli nyt varmassa turvassa maan alla, suuren lukon takana. Nyt oli mahdollisuus niille muutamalla kirkkaalle ajatukselle ennen kuin uupumus sumentaisi kaiken.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 29, 2009 0:45:21 GMT 3
Kolmen kuolleen miehen keko kummitteli talon nurkan takana – piilossa, mutta heistä jokainen tiesi, mihin raahautuvat jäljet johtivat. Kolkko ja armoton kuolema kouristeli talon asukkien sydänalla. He kaikki, pientä lasta, kuin Adelea luukunottamatta elivät jäämättä kylmässä todellisuuden ikeessä. Rowenna oli palanut tupaan, kun taas Warren oli suunnannut kulkunsa talliin. Hän oli puhunut vaimeasti maassa makaavan miehen voinnista, mutta toivo ei ollut kuultanut kummankaan sanoista. Vanha rouva, kuin Warrenkin tiesivät, mitä heidän oli odotettava. Hän oli ollut paikalla, kun Roman oli vielä jotain viimeisinän puheinaan mumissut. Miten soturi oli toivonutkaan saavansa niistä sanoista selvää. Samalla hän huomasi, miten Martha, talon vanha rouva odotti ja toivoi, että sydämensä olisi voinut avata kuolevan miehen viimeiset korinat ymmärrettäviksi sanoiksi. Tilaisuutta sellaiseen ei tullut.
Neidot Daliah, ja Rowenna astelivat talliin, jossa pehmeän lämmin valo ei suonut valoa, saati lämpöä heidän yhdenkään mieliin, tai sydämiin. Warren katseli kuinka selät jännittyivät. Kyyneleet hän kykeni erottamaan kolmen naisen silmäkulmista joko vuolaina virtoina, tai näön peittävänä sumupeitteenä. Karkea pala nousi soturin nielussa. Hänestä ei ollut lohduttamaan hyvän ystävänsä menettäneitä naisia. Sukulaisen tai ystävän menetys oli julminta, mitä kohtalon sumentamassa elämässä saattoi koskaan tapahtua. Hän oli tuntenut Romanin vasta hetken, mutta siinäkin ajassa ehättänyt ystävystymään tämän kanssa hiljaisella, mutta vankalla tavalla. Talon naiset puolestaan olivat palkanneet miehen rengikseen, mutta kalseasti he eivät palkollistaan olleet kohdelleet. Rengistä oli tullut majatalon pitäjille läheinen – apurin sijaan ystävä ja toveri. Ja nyt he, Romanin ystävät joutuivat katselemaan miten viimeisiä kertoja nouseva rintakehä hidastutti tahtiaan. Warren tiesi miten hidasta, mutta vääjäämätöntä kuoleman odotteleminen oli. Se ei tuonut omaisille helpotusta, vaikka he olisivat ajatelleetkin Romanin olevan kaukana tuntemuksien maailmasta. Roman ei tuntenut unenomaisena hiipivää kohtaloa, kipua – tai niin heidän kaikkien oli toivottava. Ja niin Warren toivoi naisten ajattelevan, vaikka he tuon kiduttavan pitkän ajan odottivatkin loppua.
Siniävä katse seurasi kuinka toinen nuorista naisista oli saamassa tuosta illasta liikaa surua itselleen. Ylitsevuotava suru takertui urheasti pärjänneen Rowennan ympärille romahduttaen nuoren naisen kevyesti alleen. Nopeasti naista seurasi Daliah. Warren katsoi omaksi asemakseen astua viimeisenä ulos tallista, varmistaen katseellaan rouvan kykenevän kulkemaan matkansa kaksikon perässä turvallisesti tupaan. Martha oli kulkenut ohi kellariin pyrkivän kaksikon, ja kadonnut tuvan turviin. Soturi oli kääntämässä reittiään takaisin talleille, mutta seisahtui kuitenkin kuulemaan Daliahin sanat. Hetken empien vereen tahriintunut mies katseli naista, joka taisi kyllä voittaa veressä uiskentelussa jopa Warrenin. ”Toki”, mies nyökkäsi sanojensa päätteeksi ja vilkaisi nuoren naisen viheriäitä silmiä ennen kuin nosti katseensa heikoksi käyneeseen Rowennaan. Warren katseli vakavana ja vaiti ehtymätöntä kyynelvirtaa, joka ei tuntunut myöskään olevan kovin kaukana Daliahin silmistä. ”Mene sinäkin vain lepäämään Daliah”, kirkkaan pinnan kiillottamat silmät olivat raskasta katseltavaa miehelle. Hän ei suoraan kieltänyt naista huolehtimasta hänen haavoistaan, mutta hän toivoi nuoren naisen asettuvan levolle siinä missä muutkin. Koettelemukset olivat käyneet liian koviksi talon naisväelle. Aivan liikaa oli tapahtunut yhden varomattoman yön aikana.
Warren seisoi ulko-oven edessä seuraten, miten kaksikko käveli kellarin turvalliseen pimeyteen. Pimeydestä, ja ulkoilman raikkaudesta mies linkkasi itsensä tupaan, jossa sotkuiset verijäljet vielä muistuttivat olemassa olostaan. Takka sykki miltein sammuneena. Viileys koetteli tilaa, vaikka aikaisemmin päivällä mukava lämpö oli keittiötä otteessaan kannatellut. Raskaasti huokaisten mies kulki kainalosauvojensa kannattelemana takan luokse. Hän laski toisen kannattelevista kepeistään nojaamaan takan pielukseen samalla, kun hän kumarsi nostamaan klapeja tummana hohkaavaan tulipesään. Laiskasti räsähdellen kaarnansuikale alkoi kytemään klapien alla. Mies poimi mukaansa tyhjän padan, johon hän läksi hakemaan lunta ulkoa. Marthan puolilleen tuhoama vesipata lepäsi edelleen hakakoukussaan takassa. Soturi, joka pääsi hieman hankalammin takaisin asetti toisenkin vesipadan odottomaan tulimeren kuumotusta pohjassaan. Synkästi seuratessaan, miten laiska kyde otti kiinni kaarnapintaisiin klapeihin Warren kääntyi katsomaan pöydän tuhoa.
Pöydällä lojuvia tavaroita soturi alkoi vaimeasti koota pystyyn, ja yhteenpaikkaan. Hän kastoi Daliahin saavissa käyttämää, verestä punaiseksi muuntunutta liinaa ja alkoi pyyhkiä pöytää. Tumma, veren valtaama kohta pöydällä jäi lepäämään soturin valtavan kämmenen alle. Hänen mielessään syntyi ideoita. Ajatuksia, synkkiä päätöksiä. Kaupungissa kulkeville lainvartijoille oli vietävä tieto karkurista. Kaikki talossa tapahtunut oli vietävä lainkuulijoiden korviin, ehkei sellaisenaan, mutta jotain oli tehtävä. Roudassa kylpevä maa oli liian kova antaakseen tilaa hautaamiselle. Eikä polttokokko, neljälle ihmisille tarkoitettu tullut kuuloonkaan ilman, että koko kaupunki näkisi kuultavaa valomerkkiä Koilistuulen pihamaalla. Hänen oli kerättävä naisväki odottavana aamuna koolle. Niin oli pakko tehdä.
Mutta sitä ennen, hiljaisuudessaan Warren laski irti kainalosauvoistaan, nojatessaan tuoliin, jonka hän sitten raahasi padan äärelle, jossa lämpimäksi käymä vesi höyrysi. Soturi istuutui tuolille, ja nosti polvelleen puhtaita liinoja. Maasta itselleen taiteillen hiilihangon avulla soturi siirsi patakoukun pois liedeltä. Sopivan lämpimään veteen liinat upottaen mies kiskoi yltään veren kovettaman paidan. Kangasparren lattialle tiputtaessaan soturi rutisti liinasta suurimmat veret, ennen kuin uskalsi painaa lämpimän, puhdistavan liinan takaraivonsa haavaan. Vaimeasti murahtaen mies jäi painelemaan märkää liinaa verestä värjääntyneelle takaraivolleen, jolloin viimein myös takassa alkoi kuiva puu lopulta turvallisesti paukahdella.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 18, 2009 23:07:42 GMT 3
Tilanne aamulla oli ollut sekavuudessaan helvetillinen. Tuskin kukaan yön kauheudet kokeneista oli todella nukkunut. Naisväki oli vuoteeseen osuessaan lähinnä vaipunut horteeseen, josta herääminen tapahtui vaikeasti, asteittain tosiasiat hahmottaen. Melkein kuin yhdestä ajatuksesta olivat he kaikki ilmaantuneet päänäyttämönä toimineeseen keittiöön, reippaasti ennen auringonnousua, täristen ja kalpeina. Adelesta näki, ettei hän vieläkään oikein jaksanut ymmärtää tapahtunutta. Hänen katseensa harhaili ja huulet vapisivat. Rowenna seisoi liioitellun ryhdikkäänä veren värjäämän pöydän vieressä ja tuijotti talokunnan ainoaksi jäänyttä miestä, jolla tuntui olevan aamun ainoa puheenvuoro käytössään. Martha istui pienellä valkealla rätisevän tulisijan vieressä katse terävänä itkun turvottamissa silmissään. Ainoastaan hänellä tuntui olevan sana hallussaan ja jaksamista kommentoida matalalla äänellä jaettuja käskyjä ja tosiasioita. Daliah istui hiljaa keittiön kynnyksellä, lapsi sylissään, nojaten poskeaan oikeaan käteensä ja katsellen ulos ikkunasta hiljalleen valkenevaan aamuun. Että pitikin olla talvi. ”Eihän me nyt voida mennä sanomaan, että tulkaa auttamaan kun nyt on tapettu kasa miehiä.” Martha pyöritteli päätään. ”Samaan rovioonhan meikäläiset heitetään.” Toisaalta vanha nainen ei missään tapauksessa halunnut jättää edesmennyttä ystäväänsä makaamaan tallin lattialle. Ja olihan nyt saatava ihmisten tietoon, millaista väkeä alueella näkyi tätä nykyä liikkuvan. Ja tottahan se oli, että mitään ei niin vihattu kuin sotamaalta karkaavia ja naisihmisiä härnääviä ukkoja. Näistä pahanperimistä haisi kauas, etteivät olleet vain tavallisia kiertolaisia vaan täysiä hulttioita ja tottahan jokainen järkevä sielu ymmärtäisi kuinka pieni menetys kaikkeudelle oli heidän äkkinäinen kuolemansa. ”Mutta tässä on riskejä niin paljon. Sinun kaltaisesi joutuu oitis katseen alle, eikä meillä ole varaa Acanthan takia saattaa Daliahia vaaraan.” Keskustelu jatkui kaikenlaisia vaihtoehtoja pyöritellen, vaikka Warrenilla olikin ainoa täysin johdonmukainen näkemys asiasta, ei talon naisväki tahtonut sulattaa sitä ensi kuulemalta. Syystäkin saattoi kuvitella miehen turhautuvan, mutta tästä huolimatta hän kohtasi uusia vastalauseita, tosin yhä vain Marthan suunnalta. Nuoremmat naiset pysyivät hiljaa. Pitkään. ”Mutta entä jos polttaisimme ladon. Sanoisimme, että sinne oli unohtunut lyhty ja Roman menehtyi siinä, emmekä kertoisi eilisen vieraista mitään?” Oli viimeinen epätoivoinen vastalause. Martha ei missään tapauksessa olisi itsekään hyväksynyt ehdotustaan, mutta päästi sen ilmoille siitäkin huolimatta. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Vanhan nainen painoi päänsä vetäen syvään henkeä. ”Itse näkisin tässä vain yhden vaihtoehdon.” Keittiön oviaukosta kuuluva ääni oli vaimea ja ontto. Daliah oli laskenut katseensa pirteästi jokeltelevaan tyttäreensä, muttei jaksanut hymyillä pienen yrityksille napata kiinni käädystä, joka roikkui neidon kaulalla. ”Ja uskonpa, ettei Warrenilla ole tähän vastaan sanomista. Ja lopulta te muutkin ymmärrätte tämän kaikkein luonnollisimmaksi vaihtoehdoksi.” Vaaleat, yhä kovin lyhyet kutrit, näyttivät sojottavan jokaiseen ilman suuntaan kuin takkuisen peikkolapsen karva. Kaukana oli se ujo sulokkuus, jolla hän oli saanut eräänkin pään puoleensa käännettyä. Nyt jäljellä oli kiristyneitä lihaksia, tummia silmänalusia ja rikki pureskeltuja huulia. ”Me kaikki lähdemme täältä yhtä aikaa, mutta kolmeen suuntaan. Minä lähden sisämaahan. Warren sinne minkä parhaaksi ja itselleen turvalliseksi näkee ja te muut kohti asutusta. Martha, menette kertomaan mitä on tapahtunut, mutta jätätte Warrenin laskuista ja jos joku kysyy minun perääni, sanotte, että lähdin tapaamaan sukulaisiani viikko sitten…” Enempää ei painuksissa roikkunut pää ehtinyt sanomaan, kun se sai osakseen niin raivokkaan vastalausemyrskyn, että hiljainen talo tuntui rytisevän sen voimasta. Daliah odotti aikansa, kun kaksi naisääntä löysi itsensä uudestaan ja yksi, jo herätelty, vastusti tulisesti koko ajatusta. ”Kyllähän te ymmärrätte, etten missään tapauksessa enää muutenkaan jäisi tänne. Minulla on tuolla yläkerrassa karttoja ja niissä luotettavia merkintöjä. Lähden takaisin kotiin. Se minun olisi pitänyt tehdä jo kesällä, nyt matkustaminen tulee olemaan hankalampaa, muttei mahdotonta. Adele! Älä viitsi…” Toinen siskoksista oli purskahtanut itkuun ja syöksynyt puhujan jalkoihin. ”Te menette ja selitätte tilanteen. Kaikki tulee menemään hyvin. Ja sen jälkeen saatte jäädä tänne. Jonkun on joka tapauksessa pysyttävä täällä, sillä eihän sitä tiedä, vaikka joku tuttava sattuisi meitä etsimään. Jätän teille kopion siitä kartasta jonka mukaan matkustan, jotta voitte etsiä minut käsiinne.” Martha pyöritti villisti päätään. Tytönheitukka oli selvästi sammuttanut järkensä valon tai ehkä se olisi edellisyönä lopullisesti puhallettu olemattomiin. Ideahan oli silkkaa itsemurhaa ja varsin painokkaasti vanha nainen teki mielipiteensä julkiseksi. Oli sitä paitsi todella tyhmänrohkeaa ja itsekästä pakottaa tuskin puolivuotias lapsi läpi tuollaisen rääkin. Talven pahimmat tuiverrukset olisivat heidän edessä. ”Acantha minua tässä pelottaakin, mutta jollain tavalla voin hyvin kuvitella, että hän jos kuka selviää tästä kaikesta. Onhan minullakin ollut oma musta enkelini, joka hellällä, mutta pirullisella kädellä on pitänyt minut hengissä kaiken tämän… ajan.” Syvä huokaus puisteli riutunutta hahmoa ja päätään puistellen Daliah nousi seisomaan, irrottaen varovaisin käsin Adelen helmoistaan. Hän nyökkäsi Warrenille ja suoristi selkänsä. ”Menen nyt pakkaamaan. Martha, pakkaa minulle niin paljon ruokaa kuin vain liikenee, mutta älä liioittele, tiedän kyllä kuinka paljon te itse tarvitsette. Turha yrittää kääntää päätäni. Päätös on tehty ja se, hitto vie, pitää.” Paljaat jalat eivät päästäneet ääntä niiden kääntyessä paksuista lankuista kootulla lattialla.
Pitkälle ei aurinko ollut ehtinyt kiivetä, kun hiljainen, valkoinen tie avautui matkaan lähteneiden edessä. Lähdön tekeminen oli ollut silkkaa sanaharkkaa, mutta lopulta kiistely oli sulanut uusiksi kyyneleiksi, jotka yhä kuristivat Daliahin kurkkua, hänen ohjastaessaan kuomullisia vaunujaan kohti länttä. Itseään varten hän olisi ottanut pelkän hevosen, mutta lapsi piti pystyä pakkaamaan matkaan niin turvallisesti kuin mahdollista ja toisaalta, saattoivathan he lauhkeampina öinä nukkua vaunuissa. Matkaa olisi edessä muutama viikko ja vaikka Daliah ei ollutkaan nainen köyhimmästä päästä, ei hän olisi halunnut viettää öitään majataloissa. Etupäässä sen takia, että ajatus ihmisten kohtaamisesta oli vastenmielinen, haltioista nyt puhumattakaan ja totta kai vaa’assa painoi ajatus mahdollisimman nopeasta matkaamisesta. Hän aikoi nukkua vain sen verran mikä olisi pakollista ja sitten taas pakottaa hevosensa etenemään. Oikeastaan lapsen tarve lämpöön ja eläimen lepuuttaminen olivat ainoat syyt pistäytyä taajamissa, muuten hän aikoi pysyä tiellä, terävä puukko helmoihinsa kätkettynä. Kartat ja kaulakäädyt olivat vaunujen arvokkain omaisuus jos ei ihmishenkiä laskettu. Ensimmäiset makasivat levitettyinä vaunujen lattialla niin, ettei tuuli niihin käynyt ja ne saattoi helposti kiskaista tutkittavaksi. Jälkimmäiset oli kiedottu huivien alle ihoa vasten. Daliah tunsi itsensä kankeaksi kaikkien vaatteiden alla, mutta useat vaatekerrokset olivat pakollisia, sillä vaikka he muutaman päivän matkaamisen jälkeen kääntyisivätkin etelään, eivät he koskaan pääsisi lauhkeampaan ilmanalaan. Onneksi matka ei olisi niin pitkä, vaikka helppo siitä ei tulisikaan. Varsinkaan nyt, kun se taitettaisiin käytännössä yksin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 18, 2009 23:08:20 GMT 3
((Kiitokset pelistä vielä näin tässäkin yhteydessä ja Warrenille onnea jatkossa! ))
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 19, 2009 0:33:32 GMT 3
Valvottu yö näkyi tummina varjoina joten kuten pestyillä kasvoilla. Warren oli siistinyt yltänsä veren siinä määrin mitä oli pystynyt. Paremmin tahtonsa, kuin kykyjensä voimin mies oli puunannut yön lopputuntien ajan keittiötä entiselleen. Vain muistoina hohkaavat, tummemmat laikut olivat kertomassa tupaan astuville, ettei mikään ollut painajaista. Todellisuus, jota naiset silmin tulkitsivat – levisi heidän tietoonsa myös raskaana, kuvottavana tuoksuna. Ja kaiken keskeltä he kohtasivat jäämistön soturista, joka katsoi heitä jokaista kylmin silmin. Palanen, kenties se viimeinen ripaus soturin luonnosta puhutteli talon naisia.
”Roman ansaitsee kunnian osoituksen- ei lavastettua ladon käryä”, mies puheli kovalla äänellä. Soturin ääneen oli noussut sävel, joka oli tiukka kuin ehdotonkin. Ääni kuului miehelle, joka teki tahtonsa selväksi kylmällä, teräksisellä painolla – saaden niin jokaisen jukurin komennettavissa miehissään tottelemaan tahtoaan. Warren oli mahtipontinen, jylhäkin sitä vain tahtoessaan. ”En näe parempaa suunnitelmaa kuin sen, että joku teistä lähtee kylällä käymään. Kertoo Romanin pelastaneen teidät, ja vaikka sitten- jos välttämättä olet sitä mieltä että aiot lähteä Daliah- käytätte tekaistua syytä Daliahin lähdölle. Sotilaat tulevat hoitamaan ruumiit pois, ja saatte Romanille kunnolliset, hänen arvoisensa hautajaiset. Parhaimmassa tapauksessa saatte myös vartijan tänne. Jonkun joka kykenee teistä huolehtimaan, sillä minä en ole oikea mies siihen. Näittehän etten kykene valvomaan edes omaa selustaani”, puuskahtaen mies oli lopettanut puheensa. Vaikka sanansa olivat täyttyneet mahtipontisuudella, ei hänellä ollut kykyä, saati voimaa saattaa nuoren äidin aatoksia millekään muulle raiteelle.
Pienen hetken ajan Warren tunsi löytävänsä Daliahin kanssa yhteisen ajatuksen – oikean ymmärryksen, jonka avuin he saattoivat saada talon naiset ryhditymään ja jäämään aloilleen. Vaikka mies ei halunnutkaan ajatella naisen lähtevän pienen lapsensa kanssa kohtaamaan kylmää talvea, niin siltikään hän ei löytänyt voimaa itsestään kieltääkään tätä naista tekemästä valintaansa. Soturi saattoi syyttää vain itseään perheen rikottamisesta, eikä hän omistanut riittäviä sanoja pahoittelemaan kaikkea sitä, mitä naisväki oli joutunut kohtaamaan. Hän saattoi vain kirota syvästi omaa, kieroksi kasvanutta kohtaloaan, joka oli ajanut hänen tämän herttaisen, ja rakastettavan naislauman hoiteihin. Miten hän saattoi saada elämässään niin paljon pahaa aikaan, että kiitoksensa sijaan hän joutui lähtiessään pahoittelemaan itseään ja kaikkea tapahtunutta.
Hyvästit, joita hän oli elämässään ehtinyt sanomaan useampia, kohtasivat nyt, ensimmäistä kertaa ylitse pääsemättömän vaikeuden. Warren sulki syläänsä Martan, sekä jokaisen heidän tyttäristään. Naisten huulilta pakotetut sanat eivät tahtoneet millään kääntyä hyvästeiksi, sillä yhtenäinen kinastelu oli täyttänyt viimeiset hetket täydellisesti. Mutta oli eräs, ketä Warren ei halunnut loukata sanoillaan yhtään enempää. Daliah oli seissyt tavaransa pakanneina tuvan ovella. Ja ollessaan Warrenin hyvästeltävistä viimeinen mies oli seisahtunut naisen eteen. Lämpimästi kapaloonsa peitelty lapsi sai tuntea poskellaan karhean, mutta hellästi sipaisevan sormen kovuuden. Siro, vieraasta verestä syntynyt lapsi oli kaunis kaikesta huolimatta. Vääntelehtiessäänkin prinsessa muistutti miestä maailmasta, jota hän oli vain lyhyen aikaa päässyt koskettamaan. Lapsi ei vaatinut mieheltä hyvästejä, saati ymmärtänyt vielä moisen eleen merkitystä. Tai niin Warren ainakin toivoi nostaessaan katseensa nuoren naisen silmiin. Sielunpeileihin, joiden hymy ja viattomuus tuntui rujolla tavalla hävitetyltä naisen silmistä. Ja siitä Warren halusi syyttää itseään.
Toisen kätensä kävelykepistä vapauttaen – ja Rowennalle ojentaen Warren veti myös nuoren äidin vasten syliään. Varoen, ettei pienokainen heidän väleissään kokenut ympärillään muuta kuin kasvavaa lämpöä. ”Kiitos kaikesta Daliah”, puhui ääni naisen korvan juuressa pehmeänä, ja äänenä, jonka jokainen talon naisista oli oppinut kuulemaan mukavan, lämpimän sävyisenä. ”Kunpa kaikki olisi mennyt toisin...minä..” sanat suupielilleen kuivuen mies katsahti hetken naista silmiin – unohtaen kai tarkoituksellisesti mitä oli sanomaisillaan. Sillä mitä hän olisi voinut muuttaa? Tai paljastaa nyt, kun kaikki vaivalla rakennettu oli pirstaleina? Mitä hän ikinä olisikaan halunnut sanoa katosi pienen, huulilla surullisena käyvän hymyn varjoihin miehen kumartuessa vielä uudelleen Daliahin puoleen. Karhean posken iho kosketti kevyesti vaaleaa ihoa huulten painaessa kevyen suukon silkkiselle poskelle. Suudelma, tuo pieni poskelle painettu oli lämmin ja pehmeä, mutta lyhyt, jotta se olisi kyennyt kertomaan todelista puoltaan. Suoristuessaan mies puhui lyhyesti, tumman pehmeäksi taipuneella äänellä ”Pidä huoli itsestäsi ja tyttärestäsi Daliah” ja pian sen jälkeen hän olikin poissa. Kaukana Daliahin ja tämän tyttären elämästä. Poissa Marthan, ja tämän kahden nuoren, omavaltaisen tyttären jaloista. Warren Schades ei häirinnyt enää yhdenkään heidän mieltään, ja toiveissaan hän saattoi vain toivoa ettei hänen muistonsa kummitellut heistä kenenkään mielessä.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 19, 2009 0:34:56 GMT 3
(Ja oma päätökseni tähän perään. Kiitos pelistä ja toivon mukaan vielä joskus jonkunlaisissa peliympyröissä kohdataan. Tai ainakin turinoita lueskellaan)
|
|