Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 3, 2009 20:27:46 GMT 3
Maailma ei pysy aloillaan vaan se muuttuu ja muotoutuu jatkuvasti. Samaan tapaan kuin vuodenajat eivät yhteisöt pysy staattisina, vaan ne pyrkivät muotoutumaan uudestaan ja löytämään uusia tapoja toteutua. Ihmiskunnalle tyypillisin tapa vaikuttaa ympäristöönsä näytti olevan heittäytyminen taistelemaan toinen toistaan erikoisempien vastusten kanssa ja mitä kummallisimmista syistä. Yleisin syy kahnauksiin lie ahneus, mutta kirkkaasti toiselle sijalla nousi ylpeys, rinnallaan ennakkoluulo. Tällä kertaa viimeinen taisi olla painavin syy kylille ja kaupungeille tyhjentää itsensä kykenevistä uroista, varustaa heidät värikkäällä arsenaalilla aseita ja toivoa, että edes jokunen heistä palaisi kotiin, voittajana tietenkin. Suuren mantereen pohjoisosaan ei luultavasti jäänyt yhtä ainutta taajamankaltaista, josta joku ei olisi lähtenyt mukaan koitokseen, joka nopeasti sai kansan syvissä riveissä nimen ’puhdistus’. Tällaiselle ylevälle nimitykselle oli useitakin syitä, mutta silkkaa kaunisteluahan se oli. Tarkoituksena oli väkivalloin, murhaamalla, murskaamalla pyyhkäistä kokonainen rotu olemattomiin; tappaa heidät kaikki. Tätä taistoa oli odotettu vuosisatoja, ehkä jopa –tuhansia, sillä molemminpuolinen viha oli vellonut selvästi nähtävillä niin kauan kuin jokainen kykeni muistamaan. Eihän kahnauksilta ollut koskaan vältytty, mutta järjestelmällistä tuhoa ei kukaan ollut osannut kuvitellakaan, ennen tätä kesää. Rotu, jota nyt niin suurella innolla lähdettiin murhaamaan, oli tehnyt aloitteen ja lähtenyt etenemään valloitusmielessä ja ihmiskunta oli joutunut taipumaan. Jotain oli kumminkin mennyt vikaan valloittajien suunnitelmissa ja heidän otteensa alistetusta kansasta oli alkanut lipsua sydäntalvella, keväällä moni kaupunki oli noussut avoimeen kapinaan ja nyt asetelma oli kääntynyt täysin päinvastaiseksi. Ensin kyseessä oli ollut muutaman innokkaan rekrytoima vastarinta, joka pimeän turvin pyrki nakertamaan tummanpuhuvien vihollisten asemaa, mutta kevääseen tultaessa nämä muutamat innokkaimmat olivat keränneet ympärilleen suuria armeijoita, jotka marssivat kohti koillista innostaen ja kouluttaen riveihinsä lisää samanhenkisiä, joita oli paljon. Jokainen mustahaltia olisi kohtaava kuoleman ennen seuraavaa kesää!
Daliah kantoi kahta täyttä vesiämpäriä kohti huvilan keittiön pientä ulko-ovea. Hän oli kietoutunut harteidensa ympärille paksun huivin ja toisen ohuemman päähänsä, sillä kylmä puuskittainen tuuli tuntui puhaltavan luihin ja ytimiin. Onneksi keittiössä oli ihanan lämmintä ja suuresta takkahuoneesta kuului hilpeitä ääniä, jotka piristivät ankeintakin tihkusateista iltaa. Takana oli toiminnantäyteinen kesä ja alkanut syksy oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden aivan uuteen ja erilaiseen elämään. Sillä hetkellä, kun hän oli jäänyt huvilaan keskenään palveluskunnan ja pikku prinsessansa kanssa oli ollut aika tehdä suuria päätöksiä ja hetken aikaa kypsynyt ajatus oli lopulta varmistunut, kun rouva Martha tyttärineen oli siitä innostunut. Jalosukuinen herra, joka oli heille neljälle huvilan jättänyt, oli jättänyt heille loistavat puitteet rakentaa ympärilleen liiketoimintaa. Kaupunki, jonka laitamilla huvila sijaitsi, ei ollut aivan suurien pääteiden yhteydessä, mutta varsinkin nyt, kun väkeä oli tavallista enemmän liikkeellä, oli tuore majatalo pian täyttynyt asiakkaista. Pihapiirissä oli pitänyt tehdä suuria muutoksia. Jokaiseen yläkerran huoneeseen oli kannettu vuode ja arvokkaimmat esineet oli niistä viety pois innokkaimpien ihailijoiden ulottuvilta. Tallia oli pitänyt laajentaa jonkin verran ja sen yläkertaan oli rakennettu muutama vaatimaton huone, missä matkaajat saattoivat säilyttää varusteitaan ja missä muun muassa satulat ja muut ratsutarvikkeet roikkuivat seinällä niille varatuissa koukuissa. Vaatimaton tupa, joka oli toiminut taloudenhoitaja Marthan ja tämän kahden tytön asuntona sai tehdä tilaa neljännelle asukkaalle, joka osoittautui heidän neljän naisen pelastajaksi. Hiljainen Roman oli mieheksikin kookas ja joutui jatkuvasti kulkemaan kaikista oviaukoista kumarassa. Hänen valtavat kouransa ja vahvat käsivartensa kykenivät moneen sellaiseen, mitä Daliah ei olisi koskaan voinutkaan kuvitella yrittävänsä, kuten nyt valtavien parrujen kantaminen. Kaikenlaisten korjaustöiden ja hevosten hoitamisen ohella Roman osoitti arvonsa ensimmäisten asiakkaiden saapuessa kaupungissa muutamalla sanalla mainostettuun majataloon, Koillistuuleen. Daliah, Rowenna ja Adele olivat kaikki varsin hauskan näköisiä nuoria naisia ja majatalojen asiakkaista kaikkialla maailmassa suurin osa oli miehiä. Innokkaimmat ihailijat oppivat hillitsemään käytöstään Romanin kannettua heidät hevosten juottokaukaloihin jäähtymään. Tällaisia ongelmia oli tosin harvassa, sillä rakennuksen sosiaaliset tilat olivat varsin pienet eikä olutta tarjoiltu muutamaan pöytään takkahuoneessa kuin tiettyyn kellonlyömään asti, jolloin koko huvilan pihapiiri hiljeni iltapuulle. Ei kulunutkaan kuin muutama kuukausi ja kun tuoreen majatalon asiakaskunta oli valikoitunut niin, että heille saapuivat lähinnä väsyneet ja aidosti lepoa kaipaavat ja sosiaalisia huvituksia etsivät neuvottiin sitten kaupungissa sijaitsevaan riehakkaampaan ja omaa kotipolttoistansa läpi yön tarjoavaan majataloon. - Huomenna tulee aivan varmasti kaatamalla vettä. Suurta pataa tulisijassa hämmentänyt Martha nyökkäsi poissaolevasti sisälle saapuneen sanoille samalla kun heilautti katosta roikkuvan pikkukehdon keinumaan vienosti. - Koko viikon on taivaalla roikkunut sellaisia pilvenlonkia, että alkaa ihan masentaa. Kun ei le aurinkoa, ei tuosta syksyn väriloistostakaan oikein osaa nauttia. Onko Adele missä? - Laittaa niiden äsken lähteneiden jäljiltä huoneita kuntoon, Martha hymähti ja tutki arvostelevasti keitostaan. Ol selvää, ettei nainen ollut täyin tyytyväinen näkemäänsä. - Montako täällä n tänä yönä? Daliah jatkoi äänessä, vaikka näki itsekin häiritsevänsä vanhempaansa. - Ei siellä taida olla kuin se aamulla saapunut pari ja ne kolme sotamiestä, jotka juuri saapuivat. Martha ei ollut koskaan kohdannut sotaväkeä, minkäänlaista armeijaa, eikä näin ollen osannut kutsua taistelemaan matkaavia oikeilla nimityksillä, ja ’sotamies’ kuulosti Daliahin korvaan varsin oikealta termiltä. Kyseessä oli sotiman aikova mies, siis ’sotamies’. - Onko Aca vielä herännyt? Katosta roikkuvaan kehtoon ei nähnyt sieltä, minne ulkoa kannetut vedet tavan mukaan kuului sijoittaa ja huvilan pikku prinsessan iltaruoan aika olisi totutun mukaan varmasti varsin likellä. - Kyllähän tuo jo vähän pyöriskelee, mutta olen yrittänyt pitää kehdon liikkeessä, että ehtisitte huoneeseenne asti. - No minä nappaan hänet nyt mukaan, jos saan hänet syötettyä ja vaihdettua kuiviin ja vielä nukutettua uudestaan tarpeeksi ajoissa, ehdin vielä tulla tänne avuksi. Nuori äiti pyyhkäisi kätensä harteiltaan irrottamaansa huiviin, jonka heitti sitten pienen oven viereen iskettyyn naulaan. Muutama kuukausi oli tehnyt ihmeitä varovaiselle ja varsin eksyneelle neidolle, jolle uusi rooli oli tuntunut eksyttävältä varsinkin, kun elämä lapsen syntymän jälkeen ei ollut osoittautunut ollenkaan niin yksinkertaiseksi kuin alkuun oli kuviteltu. Elämä oli nyt kumminkin asettunut uomiinsa ja viimeiset viikot Daliah oli itse asiassa alkanut tuntea olonsa melkeinpä turvalliseksi ja mukavaksi. Oli vaatinut melkoisen kädenväännön ja useamman kovaäänisen riidan ennen kuin rouva oli viimein antanut periksi tiukkaan iskostuneista periaatteistaan ja päästänyt huvilan nuoren emännän keittiöönsä. Kauaa ei kummikaan kulunut, kun Marthan oli ollut pakko myöntää Daliah varsin taitavaksi käsistään. Ei nuori neito osannut maustaa muhennoksia tai tiennyt milloin kiehuvassa vedessä makaavat perunat olisivat pehmeitä, mutta hän oli hyvä pilkkomaan ja parsimaan, eikä pelännyt liata itseään nokisen suuren tulisijan lähellä. He olivat kaikki nyt tässä veneessä ja näin oli hyvä. Ajatus tittelistä ’huvilan nuorena emäntänä’ ei ollut koskaan tuntunut luontevalta. Jotkut ajautuvat elämässään risteyksiin, joista kääntymällä sitä ajautuu tilanteisiin ja paikkoihin, jotka eivät mitenkään vastaa lähtökohtia. Daliah oli tällainen sielu, joka oli muutaman harkitsemattoman päätöksen takia löytänyt itsensä kaukaa pienen kotikylänsä turvasta. Hänen oli pitänyt sopeutua tilanteisiin ja rooleihin, joihin hänen topakka, mutta yksinkertainen äitinsä ei kuuna kullan valkeana olisi kyennyt tytärtään valmistamaan. Daliah oli ollut hyvin lähellä toteuttaa jokaisen pikku piikatytön suurin ja salaisin unelma, se vaaleanpunaisin päiväuni, jota vaalittiin sydämessä antamassa voimaa musertavan harmaata ja yksitoikkoista maalaisarkea vastaan. Olisi äärimmäisen julmaa kertoa kaikille noille unelmoijille, että ajatus onnellisesta lopusta unelmien prinssin kanssa elämää suurempi rakkaus rintaa korventaen oli silkkaa potaskaa. Nyt kai tuo ihanuus tuntui lähinnä huvittavalta. Olisihan se ollut uskomatonta, mutta tietenkin liian hyvää ollakseen totta. Vuoden aikana ihminen voi kasvaa paljon ja Daiah oli onnistunut edellisen talven jälkeen laskeutumaan likemmäs maanpintaa kuin vielä kertaakaan lyhyen elämänsä aikana. Oli ollut pakko aikuistua ja ottaa vastuuta. Impulsiivisuudestaan ja mielikuvituksestaan hän ei pääsisi eroon varmasti koskaan, mutta nyt hän kykeni näkemään, että elämä täällä, näiden ihmisten kanssa, tätä työtä tehden, oli arvoistaan ja varsin mukavaa. Ainakin kuluvalla hetkellä ja toistaiseksi. Acantha päästi oitis varoittavan parkaisun tuntiessaan äitinsä kädet ympärillään ja noustessaan ilmaan turvallisesta kehdostaan. Talon naisväki tunsi äänen viimeiseksi varoitukseksi ennen perusteellista vaatimista tulla ruokituksi. - Menen kokeilemaan onneani tämän kanssa! Daliah huikkasi vielä ovelta kadotessaan keittiössä. Heille kahdelle oli sisustettu huone, joka soti täysin nuoren äidin valoa ja vapautta rakastavaa luontoa vastaan. Vuoteen ja kehdon raahaaminen kellariin oli ollut toinen syy hurjiin yhteenottoihin talon naisväen välillä, mutta lapsen äiti oli osannut perustella näkemyksensä kellarin turvallisuudesta varsin hyvin. Ikkunattomuus oli sekä kauhu, että siunaus, mutta näin ollen kellariin pääsi vain yhdestä ovesta, eikä kukaan voinut noin vain pimeän turvin ilmaantua tilaan, joka teljettiin sisäpuolelta tiukasti. - Ei mitään kiirettä, ei täällä ole enää paljoa tekemistä! Daliah kulki tarkoituksella pidempää reittiä kellarin ovelle. Hän asteli ensin takkahuoneen läpi, tervehtien illan asiakkaita ja varmistaen heidän tyytyväisyytensä. Sitten eteiseen suuren ikkunan luo nähdäkseen olisiko pihalla mitään toiminta ja olisiko lyhtyihin tuli jo sytytetty, sillä aivan pian tulisi pimeää. Yksi kynttilä oli sammunut kovassa tuulessa, onneksi kyseessä oli se, joka sijaitsi likimpänä ovea. Syvään huokaisten ja painaen pienokaisen tiukemmin rintakehänsä vasten hän tarttui ovenkahvaan. Lyhty olisi haettava sisälle ja sytytettävä uudestaan. Hän hakisi sen tähän eteiseen ja veisi takaisin sitten, kun Acantha olisi nukkumassa.
(( Tästä sitten lähtisi allekirjoittaneen ja Tylpyn kokeilu yhteisestä pelistä. Toivottavasti edessä on monta antoisaa hetkeä. Vuoro on nyt pidempi kuin normaalisti kirjoitan ja siitäkin huolimatta vielä vähän raukea. Jos kaikki epäselvyydet alkaa ottaa pattiin, niin kysäse Tylppy mitä missäkin tarkoitan. - G ))
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 4, 2009 16:44:56 GMT 3
He olivat kulkeneet pysähtymättä kaksi päivää. Ja kaksi yötä. Heidän neljästä vaunustaan vain kolme oli katoksellista, suojaavaa vaunua, kun taasen ensimmäinen - hitaimmin ja raskaimmin hiekkatietä eteenpäin menevä oli huovilla suojattu kärry. Matkan teko oli hidasta ja vaivalloista. Eläimet, jotka vaunuja vetivät eivät olleet nuoria hevosia, vaan iäkkäitä, suuri kavioisia työhevosia. Ne kyllä jaksoivat vetää yksinäänkin raskaita kuormia eteenpäin, mutta kylmä viima, kuin ilkeästi suoraan kohti satava tihutuskaan eivät muuta tehneet kun kangistivat iäkkäitä eläimiä. Kehoittavat komennot ajureilta eivät koskaan kantautuneet eläimien korviin, sillä tuuli tempoili rohkaisevat sanat mukaansa.
Heidän eteensä ei ollut tullut kuin surua ja murhetta - synkkiä maisemia, autioituneita koteja, sadosta korjaamattomia peltoja, jopa poroksi poltettuja raunioita. Sota oli saanut aikaan hävitystä. Hylättyjä koteja tutkiessaan matkalaisten mukaan ei juurikaan tarttunut ruokaa, tahi tarvikkeita. Kynttilät, viltit, huovat, suola, vartaisiinsa kuivumaan unohdetut varrasleivät, sidetarpeet kuin kaikki muukin vähäisesti hyödykkeeksi luettava oli kuitenkin matkalaisten mukaan lähtenyt. Heitä ei juurikaan kiinnostanut palaisiko talonväki ihmettelemään omaisuutensa katoamista, sillä silloin he olivat jo kaukana. Sodan liikkeelle ajamat ihmiset eivät välttämättä koskaan palaisi, jolloin omatunto ei juurikaan riepottanut matkalaisten mielialoja. He vain korjasivat talteen sen, mitä muut olivat jo hylänneet. Arvotavaroihin he eivät sentään koskeneet, jolloin he eivät laskeneet itseään varkaiksi. Ainoa, mitä he saattoivat rikkauksista mukaansa poimia olivat piilotetut lantit. Tietentahtoen he eivät tietenkään rahaa etsineet, mutta jos sattuivat löytämään niin roposet he mukaansa veivät. Sehän oli aivan luonnollista?
Viimeisimmästä torpasta he olivat kyllä tehneet mitä odottomattomimman löydön. Kukaan matkalaisista ei oikein tiennyt, miten heidän olisi pitänyt suhtautua. Erään pienen, metsänrajaan rakennetun - ilmeisenkin hylätyn torpan tuvasta heitä oli vastassa soturi. Ensin torppaa tutkineet olivat kuvitelleet miehen kuolleeksi, sillä tämä haisi kuolleelta, mutta he olivat luulleet väärin. Mies oli puhunut heille. Kammennut itsensä pystyyn nojatuolista, mutta rojahtanut sitten samantien turvalleen pitkin torpan lattiaa. Heikosti elossa siis. Järkevintä olisi tietenkin ollut jättää sotilas virumaan sinne mistä oli löytynytkin. Sillä mies oli karkuri. Tämän oli pakko olla, sillä kuihtuneen oloinen kulkija oli jalan liikkeellä. Miehen vaatetus oli mudassa ryvettynyt, mutta se miten mies oli päässyt liikkeelle oli hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja kenties vastausten takia he olivat tehneet päätöksensä repiä maassa makaava sotilas mukaansa. Soturin oli ollut pakko raahata itseään pitkän matkan tantereelta tuonne, sillä toinen miehen jaloista oli kävelykunnoton. Ehkä he olivat myös tunteneet myötätuntoa haavoittunutta kohtaan, sillä mies oli otettu mukaan. Ja nyt, tuona sateisena ehtoona oli perimmäisessä vaunussa käyty hyvin hiljainen keskustelu tulevasta.
"Tuosta kintusta ei ole kyllä enää kintuksi - sanokaa mun sanoneen se" vaunujen kattoon kiinnitetty lyhty heilahteli kuoppaisella tiellä, mutta valaisi kuitenkin riittävästi, jotta kolmikko saattoi tarkastella toinen toistensa synkeitä ilmeitä. Harmajan sininen katse tutkisteli ryppyisten silmäkulmien varjostamana rattaiden toisella puolella istuvaa kaksikkoa, sekä lopuksi mies laski katseensa rattaiden pohjalle. Huopiin kääritty soturi ei ollut puhunut sanaakaan noiden kahden päivän aikana, sillä kuume, joka oli hiipinyt miehen hipiään riepotti riutunutta kehoa ja takasi unenoloisen tilan. Vanha mies kumartui lattiaa kohden ja nosti kolmea vilttiä sotilaan jalkopäästä. Haju, mikä vilttien alta levisi sai kaksikon nieleskelemään päivällistään takaisin vatsalaukun pohjalle. "Voitko tehdä sille milään Gal? Sinä se poppamies olet" toisella puolen rattaita istuva, kättään visusti suunsa edessä pitävä nuorukainen kysyi, mutta vaikeni samantien kun tylyn harmaja katse kävi viiruiseksi. "Osaan eläinlääkintää...ja räjäytellä pommeja, mutten osaa ihmislääkintää. Sinun se jo pitäisi tietää. Jos tuo tuossa olisi eläin, koira tai hevonen niin olisin losauttanut sen jo hengiltä. Jalattomasta eläimestä ei ole mitään iloa kuin sylilellikkinä. Mutta minun näkemykseni mukaan tuo tuossa - ON ihminen. Losautanko?" "Heiheihei, lopettakaa ennen kuin aloitattekaan...ja voisitko, voisitko millään laskea sen viltin alas? Tiedämme jo, että se mätii.." vaunujen ainoa naispuolinen, rehevän kokoinen mustalaisnainen älähti ja läpsäytti kädellään vilttejä pitelevää kättä. Hyvin nopeasti oli monen sidekerroksen peittämä jalka piilossa, vaikka se jättikin iljettävän, mätänevän lihan tuoksun vaunuun.
Vaunuun levisi synkkä hiljaisuus. Kolmikko mittaili toinen toisiaan. Gal, iäkäs, selkänsä kumaraan saattanut mies mittaili soturia arvioivalla katseellaan. Hän tiesi, ettei yksikään isosta perheestään osaisi tehdä mitään kuumehoureisen miehen eteen. Hän kirosi hiljaa mielessään, kun oli antanut luvan vieraan ottamisesta mukaan. Mutta silti Gal tiesi hyväsydämisyytensä, ja sen tiesi myös mustalaisrouva - joka puolestaan katsoi herpaantumatta pähkinän ruskeilla silmillään vanhusta. Rouva Kiepu tunsi paremmin kuin hyvin vanhan Galin, ja osasi näin käsitellä tuota hapannaamaista miestä. Kun taasen nuorin kolmesta, tuo suippokorvainen ihmeolento oli niin herkkä jo pelkälle hajulle, että tämän oli hyvin nopeasti tungettava päänsä vaunujen takaosasta ulos ja kurlattava päivällisensä tuulen vietäväksi. Heidän ongelmasaan Erniol oli täysin hyödytön tapaus. Rouva Kiepu vilkaisi hontelorakenteista haltiaa, ennen kuin antoi myös oman katseensa valua lattialankkujen päällä makaavaa sotilasta, jonka posket olivat painuneet jo kuopalle. "Meidän on pysähdyttävä jonkun kaupunkiasutuksen läheisyyteen", tosiasian viimein ääneen sanoessaan vastapäätä istuva mies murahti kuin eläin. "Meidän on pakko Gal. Jos me kerta poimeimme tämän haisulin mukaamme, niin on meidän mielestäni tehtävä myös jotain." "Etkö tajua Maria, että jos teemme sen - niin jäämme kiinni. Meidät lynkataa jos tulee yhdenkään tietoon, että piilottelemme sotilasta?! Hänhän voi olla karkuri - tai mitä ilmeisemmin onkin! Ja mitä sitten? Kaikkiko tämä rakennettu vaiva, elämäntyömme, valuu hukkaan kuin kusi kaivoon", puuskahtaen Gal nosti katseensa rouvan kanssa käytävään tuijotuskilpailuun. Mies tiesi jo nyt häviävänsä, sillä seitsemän lapsen äitinä oli Maria kehittänyt itselleen jostain aivan uskomattoman sanailutaidon. "Typerys, ei nyt suoraan kaupunkiin tietenkään...vaan jonnekin laitamille. Meidän pitää tehdä suunnitelma..."
Muutamia tunteja myöhemmin, sateen ja tuulen yltyessä pysähtyi tuo rattaiden joukkio viimein. He olivat saapuneet kaupungin välittömään läheisyyteen. Epäillyksen, ja pienen pelon sanelemana he olivat leiriytyneet suojaavan lehtimetsän reunaan. Vaunut vedettiin ympyränmuotoiseen asetelmaan. Leiriin jäivät kaikki muut paitsi pieni, huomaamaton kaksikko. Yksi vaunuja vetäneistä suurista työhevosista sai ylleen kirjavaruutuisen viltin, sekä turpaansa suitset. Rouva Kiepun nuorimmainen tyttäristä, vasta seitsemän vuoden ikään päässyt Dol ohjasi hevosen pois leirinuotion ääreltä. Kulkiessaan vaunuletkassaan, oli yksi ajureista huomannut lukea pois kylästä vievän kyltin "Koillistuuli". Se lieni heidän ainokainen toivonkipinänsä. Pikkuinen tyttö iski kevyesti lyhykäisiä jalkojaan eläimen kylkiin, jolloin hullunkurisenoloinen kaksikko lähti rivakkaasti matkaan. "Dol, etsi kiltin näköinen ihminen jostain. Sellainen ystävällinen, joka kohtelee sinua lämmöllä. Sano vaikka...sano vaikka että tätisi on kipeä. Hyvin kipeä ja tarvitsee apua" "Mutta muista, että et saa ottaa mukasi kuin tämän mukavan tädin...ja muista kysyä, että osaako hän auttaa. Ihmislääkintää." "Äläkä vain sano, että mihin olette menossa kuin täti lähtee matkaan. Äläkä vain kerro tädille sen tarkemmin mistä on kyse." "Ajattele vaikka, että tämä on se ´arvaa mitä´ - leikki. Siinähän ei koskaan kerrota salaisuutta ennen kuin vasta lopussa. Ja se loppu kerrotaan täällä..." "Katso reitti tarkasti läpi, että löydät takaisin." "Menehän joutuin Dol...ja muista...muista olla luonteva"
Näiden ohjeiden ja neuvojen saattelemana pieni lapsi lähetettiin matkaan. Kohti Koillistuulta ja tämän lyhdyin kutsuvaa pihaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 5, 2009 14:11:14 GMT 3
Tuuli tuntui paukuttavan leningin helmoja yhä yltyvällä vimmalla nuoren naisen astuessa ulkoilmaan. Yöstä tulisi taatusti rauhaton ja koko syksystä varmasti varsin uhkaava. Kuinkahan monta lyhtyä sitä seuraavien kuukausien aikana pitäisi sytyttää uudelleen? Tai käydä nostamassa takaisin koukkuunsa? Juuri tarttuessaan sammuneen valaisimen kylmän kahvaan Dalah näki, toisen, kauempana seinässä roikkuvan keinahtavan puuskaisessa tuulessa ja irtoavan haastaan. Puhurin ylikin kuului kirkas helähdys esineen pudotessa pihan kiveykselle ja sen alle näkyi levieävän kirkas paljous lasinsirpaleita. Mielessään kiroilleen Daliah laskutui muutaman porrasaskelman ovelta pihalle ja harppoi menetetyn aarteen luo. Nyt kun kaksi lähintä lyhtyä oli menetetty alkoi pihamaa näyttää todella hämärältä ja luotaantyöntävältä. - Onneksi näitä on varalla… hän jupisi kerätessään rikkoutuneen lyhdyn jäämät vapaaseen käteensä. - Sinun iltatoimesi viivästyvät nyt vähän, nuori äiti hymähti pikku prinsessalleen päästessään takaisin sisätiloihin. hän nouti keittiöstä pitkän liinan, jonka avulla varsin tottuneesti sitoi pienokaisensa rintaansa vasten, vapauttaen näin molemmat kätensä toimiinsa. Eräästä eteisen komerosta löytyi kymmeniä paksuja kynttilöitä ja muutama varalyhty. Uuteen lyhtyyn työnnettiin vastasytytetty, kirkas kynttilä ja toinen samanlainen sai korvata sammuneen, oman lyhtynsä sisällä kaatuneen yksilön. Tällä kertaa Daliah kietaisi harteilleen samankaltaisen huivin, jota hän oli käyttänyt vettä hakiessaan. Tuollaisia vaatteita roikkui jokaisen oven pielessä vähintään yksi, niiden kutomisesta oli tullut kilpailuhenkinen harrastus majatalon naisväen hiljaisina hetkinä. Jälleen tuuli otti kiinni jokaisesta kankaan palasta, jonka vain suinkin saattoi saada hulmuamaan ja paukkumaan. Tuntui siltä kuin koko neito olisi ollut yhtä purjetta. Eikä selkää tuuppiva ilmavirta tehnyt työstä helppoa. Lyhtykoukut olivat korkealla ja niihin saattoi yltää vain varpaillaan seisomalla ja käsiä kurottamalla. Ensimmäinen, ovenpieleen jätettävä, sujahti paikalleen varsin nopeasti, mutta pihamaalle tuikattava sai osakseen ähkimistä, puuskahtelua ja jokusen voimasanankin. Juuri voitonriemun kuohahtaessa mielessään Daliah tunsi jonkin tökkäävän häntä. Hieman kirahtaen hän pyörähti ympäri kohdatakseen vähän nuhruisen, mutta kirkassilmäisen lapsen. Tulokkaalla oli selvästi jotain asiaa, mutta ilmanalan ollessa niin vihamielinen ei huvilan emäntä ottanut mitään selvää sanoista, jotka hukkuivat tuulen puhinaan. Hämmentävää li huomata, miten vastahakoisesti lapsi suostui tulemaan sisätiloihin. Daliah sai huutaa tuulen yli tovin ennen kuin hänen onnistui saada heidät kaikki edes eteiseen, missä lasta oli helpompi kuulla, vaikka sanojen sisältö tuntui silti epämääräiseltä. - Ihmislääkintää? Osaisikohan Martha… Minä en ymmärrä noista asioista tuon taivaallista. Martha! Daliah hieroi otsaansa katsellen nyt paremmassa valossa pientä olevaista, joka näytti varsin sympaattiselta. - Missähän hän nyt taas on..? Marha! - Daliah, Martha lähti jonnekin ulos hetki sitten. Mihin olisit tarvinnut? Adelen ääni kuului kirkkaana portaiden yläpäästä, minne tyttö oli ehtinyt suuren kangasnipun kanssa. - Tämä pieni kaipaa jotakuta, joka hallitsee ’ihmislääkintää’. Osaako teistä joku sellaista? - Minä tai Rowenna emme ainakaan mitään tavallisten haavojen sitomisen ja teen keittämisen ulkopuolelta. Äiti olisi varmaan paras vaihtoehto. - Ja hän on nyt tavoittamattomissa? Daliah kääntyi takaisin vieraan lapsen puoleen vakava ilme kasvoillaan. - Jos sinä et kerro minulle, millaista apua kaipaat, en minä pysty sinua kummemmin auttamaan. Jospa tulisin mukaasi katsomaan mikä on hätänä ja sitten tulisin takaisin tänne kysymään Marthalta apua? Ehdotus ei saanut riemastunutta vastaanottoa, mutta kompromissi näytti kelpaavan, kun kerran parempia vaihtoehtoja ei ollut. Daliah käväisi nopeasti kellarissa, puki uteliaan oloisen tyttärensä ylle monta kerrosta vaatetta ja valitsi itselleen paksun viitan, jonka alle jälleen sitoi pikku-Acanthan turvaan. Hänellä ei käynyt mielessäkään jättää tytärtä jälkeensä. Minne Daliah meni, tyttö tuli mukana. Koska vieraskin oli ratsailla, tuntui luontevalta ottaa itsellekin hevonen. Vanha, mutta rauhallinen Gorka oli osoittautunut luotettavaksi, vaikkakin ajoittain itsepäiseksi eläimeksi ja sai nyt lähteä tarpomaan vihaiseen syysiltaan. - Toivottavasti ei ole pitkä matka. Mene sinä edeltä. Kiipeäminen Gorkan selkään lapsi sylissä oli aina aikaa vaativa temppu ja useimmiten Roman oli auttamassa suorituksessa. Muutaman ähkäisyn nouseminen tälläkin kertaa vaati ja totta kai varoittavia ääniä viitan suojista Acanthan kokiessa puristuksen epämiellyttäväksi, mutta lopulta ratsaille päästiin ilman kummempia mustelmia ja tilanteen epämiellyttävyydestä huolimatta vanha ruuna suostui lähtemään liikkeelle.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 6, 2009 15:48:57 GMT 3
Gal seisoskeli vaunujen välittömässä läheisyydessä. Hän oli sytyttänyt suuren tupakkapiippunsa. Tasaisin väliajoin vanha mies antoi savurenkaiden ilmaantua partareunaisen suunsa rohtuneilta huulilta. Tiettävästi mies oli huolissaan. Vanhan Galin mieltä riipoivat viime aikojen tapahtumat. Hänen mielenrauhaansa oli käynyt sotkemaan niin vankkureissa makaavan nuoren miehen tila, kuin sekin, miten syrjällään maailma tuolla hetkellä makasi. Sota teki ihmisistä petoja. Ahneita, ja kyltymättömiä – kaikki vieras ja erilainen oli väärin ja kiellettyä. Ihmiset janosivat niin paljon takaisin menetettyä aikaa, jolloin he tyystin unohtivat millaista oli elää nyt – tuossa hetkessä. Moni kurja kyläläinen, maanviljelijä, kauppias kuin kaupunkilainenkin ei luottanut mihinkään uuteen. Uudet kasvot olivat pelottavia. Jos jotakuta ei tunnettu, ei tämä millään voinut olla hyvä, vaan vakoilija, varas, huijari tai eittämättä taidokas, suuri valehtelija. Näissä ajatuksin Gal nosti raskaasti kulmaansa, jonka alta tämä antoi katseensa kiertää siirtymään kykenevässä kodissaan. Vaunut viruivat juhlattomina tihkuvan sateen hämärässä. Pienenä ilolyhtynä niiden ympyrämäisen astelman sisäpuolelle oli seiniin kiinnitetyt lyhdyt. Jokaisen lyhdyn lasireunus oli erivärinen, jolloin jokainen pieni liekki loi pienen elämänkipinän synkkään maisemaan.
Mies katseli kulkevia hahmoja pienen leirin välittömässä tuntumassa. Hän tarjosi kodin lähes tusinalle. Vai oliko heitä peräti viisitoista leirinjäsentä? Gal mutristi suupieliään – hänen laskupäänsä oli muuttunut hataraksi vuosien myötä. Hyvä kun hän osasi lantit oikein laskea, perheenjäsenissä oli jo liikaa laskettavaa. Gal Thoms tarjosi kodin sitä tarvitseville, lahjakkaille ihmisille. He kulkivat kun oli kuljettava, kiersivät kylästä kylään, kaupungista kaupiin. He jakoivat iloa ja naurua ihmisille – mutta tuollaiseen aikaan...nauru ja ilo tuntui kielletyltä. Tuolloin heidän elantonsa oli pientä, surullista seurattavaa. Gal tahtoi uskoa hyvän olemassa oloon, mutta sodan riuduttelemat ajat olivat saaneet harmaa hapsisen miehen ummistamaan silmiään kyseenalaisilta asioilta. Hän ei kysellyt mistä ilmestyi vasta leivottu leipä, miten tyhjyyttään nurkuvat maitokannut olivat täyttyneet tai miten rouva Kiepun nuorimmainen oli yhtäkkiä saanut hajauksessa kasvavalle lapselleen uudet kengät. Mies kyllä tiesi, mutta hän sulki silmänsä tietoisena varkauksista, joiden kehtoon koko joukkionsa oli lankeamaisillaa - tai paremmin, oli jo langennut. Mies mutristeli suupieliään ja puri hampaansa kiinni piipun suukapulaan. ”Olikohan tämä ollenkaan viisasta?” Erniol oli sivuuttanut itsensä lähes äänettä Galin läheisyyteen, jolloin tupakankatkuinen pilvi oli tukehduttaa vanhan miehen siihen paikkaan. Erniolin vaaleat, tuskin säröäkään omavat, järkkymättömät kasvot hehkuivat yöllisessä pimeydessä. Erniolin kirkaansiniset silmät näyttivät Galin mielestä pimeydessä hohtavilta sinisiltä tulikärpäsiltä. Notkea, siro mies liukui Galin vierelle hakien katseellaan samaa mitä vanhuskin. He jäivät katsomaan hetken vaitio-olon aikaan vaunujen välissä olevaa aukkoa. Samaa välikköä, mistä pieni tyttö oli ratsastanut monia hetkiä aikaisemmin laskevaan pimeyteen. Murina, mikä lieni jonkinlainen vastaus Galilta sai haltiamiehen siristämään suuria silmiään. ”Mitä jos tyttö tuokin tänne kokonaisen lauman murhanhimoisia barbaareja?” ”Siinä tapauksessa minä moukaroin sinun naamasi ensimmäisen barbaarin ahteriin, mikäli minulta kysytään!” mies sylkäisi rähjäisten suustaan limaisen klimpin maahan, tuuppasi haltiamiehen tieltään ja kapusi vaunuun, jossa maata rötkötti irvikuvamaisen hajuinen mies. ”Jään...siis..varmaan odottelemaan” Erniol mumahti, ja kietaisi käsivartensa puuskaan rintansa päälle. Hänen alentamisensa joka paikan juoksukoiraksi, tai ovipylvääksi ei ollut juurikaan mitään uutta kaunispiirteiselle miehelle.
Erniol jopa joskus ihmetteli kyvykkyyttään alentumaan kohtaloonsa, toisaaltaan, hänen muun kohtalonsa kanssa olisi voinut olla huonomminkin. Galin antama mahdollisuus Huvipurjeessa, oli saanut avaamaan haltian silmät. Ihmiskunta oli samaan aikaan läpimätä kuin kaunein kukkanen. Inhimillisyys oli tarttuva tauti, jonka pauloihin haltiamies oli kietoutunut jo kuukausia takaperin. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauaa katsella kynsiensä iholuiskia, eikä tuulessa heiluvia lyhtyjä kun hänen tarkat korvansa kuulivat sen. Tiuku heittelehti villisti suuren työhevosen kaulassa, ja hevosia oli liikkeellä peräti pari. ”Gal...Gal...tule ulos. He tulevat...Dol...ja ratsastaja.”
Kyömy selkäinen mies työntyi esiin vaunuista juuri kun Dolin leveästi hymyilevät kasvot osuivat pihalle tulleisiin ihmisiin. Nuori nainen, jonka eteen tuo odottamaton maisema avautui – ei tosiaankaan antanut mitään itsestään irti. Rattaat olivat kaikki lähes samanlaisia, mutta niiden kyljistä saattoi ehkä erottaa kirjavia maalauksia. Lasten tuhristamia maalikukkasia? Sisälle vaunujen muodostomaan ympyrämaiseen asetelmaan ratsastaessaan sai tämä vieras ihminen tuntea katseita kaikkialla, ja ne kaikki kohdistuivat epäluuloisina kohteeseensa. ”Katso setä-Gal, setä-Erniol...minä tein sen! Olin uskottava!” lapsi hihkaisi onnessaan liukuessaan uskomattoman kevyesti alas suuren elikon kyydistä. ”Olehan...Dol, Dol” mustalaisnainen kaappasi pienen tyttärensä paksujen käsivarsiensa lomaan hyvin tarmokkaasti. Sulkien samalla lapsen suun. ”Hienoa, että tulit...me tuota....tuotaaaaa” epävarmasti kävi naisen silmät vaunuista ulos ähisevän miehen takapuolessa. ”Olemme totisessa pinteessä, annaskun...noh, mene, auta hänet ratsailta senkin kyvytön vätys”, haltiamiehen kylkeä tuupaten haltiamies repi itsensä irti vankkurien seinästä. Murhaavasti harmaahapsukkaista miestä mulkaisten Erniol asteli tihkussa kevyin astelin kohti ratsua.
Haltia oli hipiältään vaalea. Kullankeltaiset hiukset oli sitaistu kireälle palmikolle, joka laski pitkin punaruskeaa nuttua aina tuon alaselkään asti. Silmänsä tuon olivat suuret, ja siniset. Leukansa terävä ja poskipäänsä ylimielisesti koholla, vaikkakaan mies ei kasvonpiirteilleen mitään mahtanut. ”Rouva...saanen auttaa? Ohos....teitä?” Erniol tapasi katseellaan nuoren ratsastajanaisen kasvoja, mutta hyvin nopeasti katseensa laskikin. Hävyttömältä tuijotukselta se kuitenkin enemmän näytti kaikkien muiden mielestä, mutta Erniol tuijotti lasta, joka oli tuhisi vasten äitinsä rintaa kaikkien mahdollisten kapaloiden ja kääreiden alla. ”Autan teidät molemmat alas, hetki vain” Hupipurjeen kansalaiset katsoivat kukin epäröivän näköisenä nuorta naista, joka oli ajanut itsensä pimenevään iltaan. He olivat ajatelleet kohtaavansa enemminkin mummelin kuin kaikissa elämänsä voimissa olevan nuoren ihmisen.
”Pyhät pyssyt...nuori rouva...ööö...niin, voit jättää pienokaisen rouva Kiepulle. Hän rakastaa lapsia. Pienokainen on täysin turvassa, kyllä rouva osaa, hänellä on seitsemän – anteeksi , kahdeksan lasta omasta takaa. Emme halua, että pieneen nyytteröiseen...tartu mitään” paksuilla käsillään huitova Gal yritti olla jouheva. Mitä ystävällisempi, niin varmemmin maanvaiva olisi pois tieltään.
Lopulta Gal ohjasi nuoren naisen kohti vaunua. Mies ei ollut juuri kovin puhelias. Hän oli mumissut nimensä, siinä kaikki. Hän ei kertonut tädistä sen enempää, saati vastannut mitään tämän vointiin. Hän aikoi kutakuinkin antaa naisen tehdä omat päätelmänsä. Kättään ojentaen vanhurskas mies avitti naisen vaunuun, jossa löyhkä oli kuin pahimassakin suolistoläjässä. ”Me poimeimme hänet mukaamme pari päivää sitten. Hän ei ole puhunut sanakaan. Eli toisin sanoen se on laskenut lintuja jo aimotovin” mies liikkui vaappuen vaunuissa ja laski valoa. Soturi ei ollut hontelon näköinen alokas. Pikemminkin aikansa tantereella nähnyt upseeri, jota kuume oli höykyttänyt jo monta päivää. Lommolleen painuneet posket peittyivät paksuun, punaoranssiseen partaan. Miehen korvien ali laskevat punaoranssit hiukset olivat likaiset ja paakkuisina pitkin päätä. Viltti oli vedetty aina kaulaan asti, jolloin kohoava rintakehä ainakin kertoi tuon joskus raavaksi kutsunut läjän olevan elossa. ”Ja tuo lemu...täältä” Gal nosti vilttiä miehen jalkopäästä. ”Tuo jalka pitää katkaista, mutta me ei osata hoitaa jatkoa”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 7, 2009 15:25:18 GMT 3
Vasta siinä pimeydessä hevosen selässä istuessaan Daliah alkoi harkita tekonsa järkevyyttä. Pienen tytön avunpyyntö oli tuntunut vilpittömältä ja olihan täysin mahdotonta, että pieni sympaattinen olento johtaisi hänet pulaan, mutta siitäkin huolimatta varoittava tiuku alkoi helistä korvissa. Oli joka tapauksessa myöhäistä kääntyä ympäri ja sitä paitsi joku jossain saattoi todella kaivata apua. Tuuli tempoi viitan huppua nuoren naisen päästä ja pimeä metsä vaikutti kaikkea muuta paitsi kutsuvalta, varsinkin kun hämäränäkö oli mitä oli. Onneksi ratsu alla erottaisi tien ryteiköstä. Matka osoittautui varsin lyhyeksi ja pian puiden välistä alkoi erottua valoja ja sävyjä. Keuhkot täyttyivät hitaasti ja selkä suoristui ryhdikkääksi; nyt mentiin. Ensin otettaisiin selvää mikä oli asian laita ja sitten tehtäisiin päätöksiä. Erottaessaan muodostelman johon oli saapumassa, Daliah ei voinut olla rypistämättä kulmiaan. Hän ei ollut täysin varma mitä oli odottanut, ehkä hänen olisi pitänyt kyetä tulkitsemaan jotain apua hakeneen lapsen ulkomuodosta tai käytöksestä, mutta ajatus kiertolaisista ei sittenkään ollut ollut se ensimmäinen. Toisaalta elämän aikana oli tullut jo nähtyä jos jonkinlaista tallaajaa, eivätkä nämä ihmiset luultavasti olleet tavallista kapakissa ryyppääjää kummempia vastuksia, jos tilanne kävisi hankalaksi. Saapuessaan muodostelman keskelle, kirkkaiden lyhtyjen ja polttavien katseiden alle alkoi vieras tuntea olonsa epätodelliseksi. Toisaalta juuri tällaista kai uhkaavilta syysilloilta pitkin odottaa. Ei kukaan pikkutyttö tulisi keskikesällä hakemaan apua mustalaisleiriin. Tai mikä tämä joukkio sitten olikaan. Pysähtyneen Gorkan vierelle ilmaantui jostain mies, joka hermostuneen oloisena tarjosi apuaan ratsailta pääsyyn. Daliah käänsi päänsä tämän puoleen, eikä voinut estä katsettaan välähtämästä nähdessään miehen suipot korvat. Siinä eivät auttaneet herran ystävällinen hymy tai vilpitön avuntarjoaminen. Aivan liikaa oli saatu kärsiä noiden takia yhden elämän eteen. Miten oli yli päänsä mahdollista, että haltia pääsi näinä päivinä näin syvälle keskelle mannerta? Tilannetta harkittiin silmänräpäyksen verran, mutta jonkinlainen sosiaalinen viisaus piti neidon kasvot peruslukemilla, eikä hän voinut ylpeyttään olla ottamatta tarjottua apua vastaan. Toivottavasti apua tarvitseva ei olisi samaa rotua, Daliah saattaisi ihan vain piruuttaan tehdä jotain inhottavaa, ja katua sitä syvästi myöhemmin. ”Neiti. Daliah.” hän korjasi hymy huulilleen leviten päästessään alas hevosen selästä varmistelleen, ettei lapsi kokenut oloaan tukalasti. Acantha pysyi vaiti, vaikkakin hänen silmänsä olivat laajenneet suuriksi ja ihmetteleviksi, vauvakin ymmärsi, ettei tilanne ollut normaali. ”Eikä lapsi ole mitenkään esteenäni, kiitos.” Daliah lähti astelemaan kohti osoitettua vaunua laskien hupun päästään vapauttaen korviensa alle katkaistun hiuspaljouden tuulenvireen liikuteltavaksi. Hän tervehti hillitysti vastassa olevia ja hymyili varttuneemmalle herralle, joka auttoi toisiinsa sidotun kaksikon kohti määränpäätään. Aluksi vieras kuvitteli vanhuksen ominaishajun varsin likaiseksi ja suoraan sanottuna kuvottavaksi, mutta vaunuun päästessään ja ymmärtäessään tilanteen hän käsitti myös tuon kammottavan lemun lähteen. Muutama tilannetta selvittävä sana ja viltin raottaminen riitti. Daliah oli nostanut hihansa suunsa eteen, väri oli kadonnut kasvoilta ja kuvotus oli selvästi luettavissa kasvoilta. Hän ei kumminkaan kääntynyt ja juossut pois vaan astui lähemmäs nähdäkseen sen mitä nähtävä oli. Nyt Acanthakin osoitti tyytymättömyyden merkkejä, surkea kitinä kuului povelta viitan peitosta. Nuori äiti ei mennyt aivan potilaan luo, tai liioin koskenut kärsivää. Oli totta, että tuosta saattoi tarttua vaikka millaisia tauteja, eikä pienokainen ollut sellaisia kärsimyksiä ansainnut. Hetken mittailun jälkeen oli pakko kääntyä ympäri ja viedä lapsi lähemmäs raitista ilmaa. Daliah käänsi kasvonsa kumminkin hänet hakeneiden puoleen, ilmeensä vakavana ja huolestuneena. ”Olette aivan oikeassa. Jalkahan on lähes märäntynyt. Ikävä kyllä siihen taitaa yhä kiertää verta, joka puolestaan vie tulehdusta muualle. Itse en ole tarpeeksi kokenut, jotta osaisin antaa teille neuvoja ystävänne suhteen. Sen sijaan majatalomme toinen emäntä on tietäväisempi näissä asioissa.” Luultavasti Marthakaan ei aivan jokaista vaivaa osaisi lääkitä, mutta suurempi mahdollisuus toipua, jos toivoa siihen edes oli, olisi vanhan rouvan hoisivva. ”Minä en näe kuin yhden mahdollisuuden: tuokaa tämä mies minun perässäni. Menen laittamaan hänelle jonkinlaisen vuodesijan palveluskunnan tupaan. Jalka leikataan irti heti kun olemme saaneet hänet vakaalle makuusijalle missä hän voi sitten toipua… tai kuolla.” Sanat putoilivat hiljaisella, vakavalla äänellä ja nuoren naisen katse oli etäinen, hänen mielensä laukkasi hurjaa vauhtia pitkin huvilan huoneita ja keittiönhyllyjä. Mitä kaikkia tarvikkeita tarvittaisiin? Mitä yrttejä olisi ennestään? Millaisia pitäisi lähteä pimeästä yöstä etsimään? Sen Daliah tiesi, että leikkauskohta olisi poltettava, jottei veri suihkuaisi pois kärsivästä kehosta. Sitten se olisi sidottava ja hoidettava hauteilla viikkotolkulla. Mitä hauteeseen tarvittaisiin, sitä Daliah ei tiennyt. Voisiko olla, että jotain huvilasta lähteneen aatelismiehen erikoisista pussukoista olisi vielä jäljellä jossain? Ei siitä ollut vuottakaan, kun hän itse oli käynyt kuoleman porteilla ja luultavasti ainoastaan noiden ihmeellisten yrttien ansiosta hänet oli kiskottu takaisin manalasta. ”Hyvä, että pyysitte apua. Mutta pelkäänpä vain, että toivoa ei ole hurjan paljoa.” Hän veti hupun takaisin päähänsä ja kiipesi ulos vaunuista. ”Käykö tämä järjestely teille?” Jostain syystä hän kääntyi varmistamaan suunnitelmansa vanhalta herralta, josta tuntui huokuvan jonkinlaista auktoriteettia.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 9, 2009 0:09:22 GMT 3
"Tiedätkö mitä olet ehdottamassa nuori neiti?" Gal nosti katseensa lattialankuilla makaavasta miehestä nuoreen naiseen, joka oli sanaillut sanansa harkitsemattomasti. Viltti tipahti märkivän jalan ja läpi vuotaneen siteen päälle. Vankkureiden pohjapinta narahdellen vanhurskas mies seurasi hupun kasvoillensa nostavaa naista aina ulos asti ennen kuin jatkoi puhettaan. " Hän saattaa olla sotavanki tai karkuri. Hänen ottamisensa kotiisi tietäisi sitä, että vastuu hänestä siityisi kokonaan sinulle. Ymmärrät kai sen?" Pihalla olijat eivät olleet liikkuneet mihinkään, vaan nuo lukuisat kasvot odottivat hiljaisina mitä tulisi tapahtumaan. Vaikutti kuin kaikki olisivat unohtaneet kylmän tuulen ja sateen. He halusivat tietää mitä tapahtui ja parahiksi myös suurin osa heistä kuuli miehen esittämän kysymyksen. Katseet, odotuksen täyttämät naulaantuivat kiinni kuin naula seinään, kohdistuen hupun kasvoilleen vetäneeseen vieraaseen, kuin vanhaan Galiinkin. Nuoren Daliahin kääntyessä katsomaan miestä, tämä huomasi, että jokainen liikkeelle kykenevä silmäpari kohdistui häneen. Nuo pikku perkeleiset katseet hiillostivat vanhaa miestä. " Jos otat hänet hoiteisiisi on koko elämäsi vaarassa" vanhurskas vielä lausui katsoen kapeita, kalvakoita kasvoja hupun sisällä. Miehen katse oli luja kohdistuessaan nuoreen naiseen. Hän oli herättänyt naisessa epäilyksen, vaihtoehdon kieltäytymiseen.
"Höpsistä" mustalaisrouva kulki nuoren naisen vierelle. Lämpimästi vieraalle olennolle hymyillen ja murhaavasti vanhan miehen hiljaiseksi katseellaan tehden, rouva Kiepu avasi salaisen sana-arkkunsa. " On totta, että emme tiedä ketä hän on. Ja saatat olla suuressa vaarassa, jos otat hänet hoiteisiisi. Mutta on myös totta, että me emme voi hoitaa häntä täällä", puhuessaan rouvan lämpöä hohkavat, tumman ruskeat silmät katselivat äidillisen lempeinä nuorta naista, kuin takanaan seisovia hahmoja. Viimeisenä hän jopa vilkaisi Galiakin, jolle hän huomattavasti painottaen puhui. "Me emme ole raakalaisia. Emme eläimiä. Daliah, me autamme sinua, mutta maineemme ollessa mitä on - emme voi tehdä paljon. Mutta me autamme sinua. Olisi luojalle armollista, jos tuo mies tuolla kuolisi äänettä, mutta emme voi odottaa sen tapahtumista. Täällä, näissä oloissa meillä ei ole mitään mahdollisuutta auttaa häntä. Voimme antaa käytettäväksenne tarvikkeita, mikäli jos vain omistamme jotain hyödyllistä. Sekä me viemme hänen ruumiin, jos hänen kohtalokseen on suotu kuolema. Me myös selvitämme kuka hän on, jos hän virkoaa. Kuljetamme hänet pois kotoasi - jos hän on sitä me epäilemme hänen olevan."
Lempeä äidillisyys sai tuimasti suutaan mutristelevan Gal Thomsinkin myötämieliseksi ajatukselle. Kenties se oli kohtuullista siivota jäljet, ja sotku, mitä se saisivat aikaan. Tai mitä nuorukainen saisi aikaan...leviäisi verissäpäin ympäri huonetta. "Niin...tuomme hänet Koillistuuleen" miehen sanat olivat kuin ontuvaa mutinaa, jonka vain Daliah, sekä Maria kykenivät kuulemaan. Tyytyväinen hymy huulillaan rouva Kiepu katsoi vaaleakasvoista neitokaista. "Ei hätää, tulemme huomaamatta."
Ja niinpä tuo epäilyksiä ja salaisuutta sisällään kantava vaunu lähti vielä kerran liikkeelle yöksi laskeneessa ajassa. Vaunut liikkuivat rauhallisesti pimeässä yössä, jossa tihkusade oli ajattelevaisesti muuttunut täydeksi sateeksi. Taivas oli revennyt, ja teki yöstä vielä pimeämmän, jolloin vaunut ja nuristen kastuva ajuri katosivat vesisateeseen. Koillistuulen muutama lyhty jaksoi sinnitellä valoissaan kun rattaat viimein saapuivat, muutamaa tuntia sen jälkeen kun Daliah oli poistunut pienokaisensa kanssa Huvipurjeen leiristä. Gal, Erniol, rouva Kiepu, sekä tämän vanhin poika Kir olivat matkaan lähteneet. Daliahin tullessa heitä vastaan ja neuvoessaan kantajat oikeaan huoneeseen, laskivat vedessä uineen näköiset miehet tajuttoman tasaiselle asustalle. Gal piteli kirvestään miettiväisen näköisenä käsissään. "Tuo nuljake olisi varmaan hyvä köyttää paikoilleen, ja suuhun laittaa jotain...tämä voi herättää kuolleenkin haudastaan" murahtaen mies tokaisi teroittaessaan aseensa terää mahdollisimman teräväksi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 9, 2009 11:37:18 GMT 3
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäisiä typeränrohkeita tekoja tässä elämässä. Ei ollut tapana ajatella hetkeä pidemmälle, sillä todellisuus oli nyt, että oli mies, joka oli hädässä ja häntä oli autettava. Tuntui typerryttävältä, että kaiken työn jälkeen, jos vieras todella saataisiin virkoamaan ja kuume laskemaan, tämä alkaisi käyttäytyä uhkaavasti. Ja toisaalta, juuri kuolemanporteilla käynyt ei ollut niin vahvimpia vastuksia, hänet olisi helppo kumota, varsinkin jos jalkakin puuttui. Mutta tällaiset ajatukset Daliah pyyhkäisi nopeasti mielestään ja kääntyi vastaamaan vanhan herran epäileviin sanoihin. Mitä muuta vaihtoehtoa oli? Miksi he olivat ylipäänsä pyytäneet tänne apua, jos sitä ei haluttu ottaa vastaan? Luultavasti heille kaikille oli selvää, että ehdotettu ratkaisu oli myös ainoa oikea, vaikka se epäilevin sanoin olikin sanottu. Mutta Daliah ei ehtinyt huuliaan raottaa, kun rinnalle ryöpsähti tämä värikäs ja luonteikas mustalaisrouva, hänen itsensä täysi vastakohta, joka päättäväisesti takoi itse parhaaksi näkemäänsä logiikkaa kaikkien kuulevien korviin. Sen ajan, mitä äänekäs nainen puhui, antoi nuorempi huppunsa alta katseensa kiertää leiriä. Siellä täällä oli joku täysin näkyvillä seuraamassa tapahtumia, jossain saattoi erottaa varovaista liikettä ja jostain kohtaa tuntui pelkkä katse, mutta mitään todisteita siitä ei näkynyt. Todellisuudessa tämä leiri taisi pitää sisällään melkoisen joukon väkeä, eikä vierasta vastaanottamassa ollut kuin murto-osa. ”Kiitokset. Vieraan mukanaan tuoma uhka on otettava huomioon, mutta hän ei tule olemaan sitä vielä viikkoihin. Sitä mukaa, jos hän virkoaa, on minun laitettava huvilan miesväki häntä vahtimaan.” Monikko lipsahti vahingossa neidon huulilta, mutta toisaalta rengin virkaa tekevä Roman vastaisi kyllä tarpeen tullen muutamaakin keskikokoista öykkäriä. Sitä, saisiko hänkään koulutettua soturia maihin, ei voinut ennustaa, mutta sairauden heikentämän ja jalkansa menettäneen reppanan luulisi rouva Marthakin saavan aisoihin. ”Ensimmäinen apu, mitä teiltä luultavasti tulen tarvitsemaan, on jalan katkaiseminen. Minä tai muut talon naiset olemme täysin kykenemättömiä sellaiseen jo ihan pelkän voimankin puutteessa. Lisäksi miestä pitää luultavasti pitää aika tiukasti paikallaan, ellemme jostain löydä tarpeeksi huumaavaa lientä hänen kurkkuunsa juotettavaksi.” Vihreä katse etääntyi hetkeksi uudemman kerran selailemaan keittiön hyllyjä. Siellä ei varmasti olisi mitään tällaiseen tuskaan. ”Tuokaa hänet perässä kun näette sen sopivaksi. Me lähdemme takaisin ja laitamme kaiken kuntoon.” Daliah nyökkäsi keskustelukumppaneilleen ja asteli Gorkan luo. Tällä kertaa ratsaille nouseminen omin avuin kävi jo helpommin, mikä oli suuri helpotus nuorelle äidille. Acantha oli pysynyt hiljaisena, kuin aavistaen tilanteen vakavuuden, mutta heti hevosen lähtiessä liikkeelle hän alkoi kiemurella tiukassa kapalossaan ja kitistä varoittavasti. Lapsen olisi jo pitänyt päästä levolle. Hevonen kääntyi ympäri kankeasti, mutta löysi tien sitäkin helpommin ja hetkessä he olivat sukeltaneet pimeyteen. Gorkaa kannustettiin tällä kertaa nopeampaan matkantekoon kuin tulomatkalla, mutta liian ripeästi he eivät kumminkaan voineet edetä, sillä pimeä tuntui nyt entistäkin synkemmältä ja läpipääsemättömältä ja huvilan lyhdyt kykeni erottamaan vasta aivan likeltä. ”Martha! Adele! Rowenna!” talon emäntä kutsui palveluskuntaa sillä hetkellä kun hän sai riuhtaistua oven auki. Hevonen oli saanut jäädä pihalle seisomaan, siitä Roman huolehtisi lopulta kumminkin, nyt oli kiireisempääkin tekemistä. Saatuaan naisväen koolle keittiöön Daliah selitti nopeasti tilanteen, suunnittelemansa järjestelyt ja pyysi Marthaa käymään läpi jokaisen yrtin mitä heiltä löytyi ja miettimään mitä kaikkea pitäisi vielä etsiä. Vanha rouva osasikin lähettää toisen tyttäristään oitis huvilan takana leviävään metsään etsimään jotain kasveja samalla kun hän itse iski suuren tulisijan piikkeihin kolme pataa ja niihin runsaasti vettä. Jäljelle jäänyt tytär sai tehtäväkseen juosta käsiinsä tuo hiljainen renkimies ja he saisivat järjestää palveluskunnan tuvan suurelle pirttipöydälle lakanat. Tuleva, epämiellyttävä operaatio tultaisiin suorittamaan kovalla alustalla, se olisi kuulemma yksinkertaisempaa, eikä patja alla imisi verta. Adele, joka Romanin sai käsiinsä etsiä, kuuluisi myös sytyttää tupaan suurin mahdollinen tuli, mikä tulisijaan mahtui ja Roman saisi etsiä tallistaan välineet, joilla hän poltti hevosten kengät muotoonsa ja valoi naulat niitä pitämään. Tämän jälkeen he saisivat improvisoida laverin, jolle potilas siirrettäisiin, jahka jalka olisi sidottu. Daliah syöksyi kellarihuoneeseensa hoitamaan lastaan. Kiireinen äiti ei tehnyt niin hyvää ja hellää työtä kuin tavallisina iltoina, mutta tunnollisesti hän syötti ja pesi ja nukutti tyttärensä. Ongelmaksi muotoutui, että mitä nyt? Koko sen ajan, kun hän oli hoivannut pienokaistaan, olivat äidin ajatukset juosseet tulevan yön kauhuissa, mutta nyt hän kohtasi yhden hankalimmista päätöksistään kuukausiin. Mitä hän tekisi pikku prinsessalleen? Ei tulisi kuuloonkaan, että tyttö jäisi yksin päätaloon, kun hän menisi avuksi palvelusväen rakennukseen, mutta ei olisi mahdollista, että lapsi tuotaisiin keskelle verta ja mätää ja huutoa. Joskus taannoin oli tullut vannottua, ettei tyttö ikinä jäisi valvovan, vihreän katseen ulkopuolelle, mutta nyt näytti siltä, että sanat olisi pakko pyörtää. Jos hän lukitsisi kellarin visusti… Olihan olemassa se mahdollisuus, ettei kukaan enää koskaan yrittäisi viedä lasta äidiltään, mutta se ajatus tuntui lähes naurettavalta, kun otti huomioon millaiselta mieheltä tuo lupaus oli tullut. Syvään huokaisten Daliah laski silmäteränsä kehtoon ja peitteli jo nukkuvan lapsen. ”Olen pahoillani. Onneksi sinä nukut vielä monta tuntia, etkä edes huomaa minun puuttuvan.” Hän sipaisi suudelman tytön ohuisiin kiharoihin ja jättäen toisen kynttilöistä pöydälle kehdon lähelle, lähti toinen tuikku kädessään kiipeämään ylös portaita. Ei voinut olla niin huonoa onnea, että samana yönä piti rusikoida ihmiseltä irti raaja ja lapsi ryöstettäisiin sinä aikana. Hän kiiruhti Marthan avuksi keittiöön aina siksi asti kunnes juuri ulkoa paluun tehnyt Rowenna huusi pihalla liikettä. Daliah kiiruhti vastaan. Tämän jälkeen todellisuus tuntui lipuvan jonkinlaiseen utuun. Potilas saattajineen ohjattiin tarkoitusta varten valmisteltuun tilaan. Martha käski muutaman vasta saapuneista avukseen kantamaan suuria, pyörryttävän hajuisia patoja keittiöstä ja Rowenna ja Adele repivät kilpaa rikki lakanoita, joista oli tarkoitus sitoa hauteita jalkaan. Jättimäinen Roman oli tuonut tallista mukanaan kaivatut tarvikkeet, jotka olivat jo jonkin aikaa lämmenneet valkeassa ja hehkuivat nyt punaisina. Kuultuaan sanan, hän kaivoi myös paksut vyöt ja nuorat, jotka jätti oli varmuuden vuoksi ottanut mukaansa ja alkoi niillä sitoa kiinni sairasta, joka ei näkynyt vastustelevan ollenkaan, tuskin kai ymmärsi mitä ympärillä tapahtui. ”Siinä hetkessä, kun työ on toimitettu…” Martha viittasi jalan katkaisemiseen, mutta rouva piti tuota termiä liian kovana lausua ääneen. ”…on halkaistut verisuonet poltettava siihen paikkaan. Jokainen, joka vain kuvittelee kykenevänsä nappaa tulesta jonkun kättä pidemmän ja alkaa polttaa. Varokaa! Varret ovat kuumia. Ja varokaa! Älkää polttako toisianne. Sen jälkeen niillä samoilla kepukoilla tullaan noukkimaan nuo hauteet tuosta ensimmäisestä padasta. Ne kieritetään ihan ensimmäisinä paikoilleen, sitten siihen päälle laitetaan paljon puhdasta käärettä. Toisesta padasta miestä tullaan juottamaan koko yö ja kolmas on saatava höyryämään niin, että tämän talon ikkunat valuvat ja ilma on sakeanaan. Onko kaikille selvä?” Vanhan rouvan ääni oli yhtä teräksinen kuin katsekin, hän oli selvästi pumpannut itsensä täyteen adrenaliinia ja valmistautunut koko yön kestävään valvomiseen. ”Kun pahin on ohi, puolet menevät nukkumaan. Daliah menee katsomaan lasta. Puolet jäävät seuraamaan tilannetta, jahka tulee valoisaa vuoro vaihtuu. Adele, sinun tehtäväkseni tulee aamulla huolehtia majatalon asiakkaista.” Rouva oli selvästi suunnitellut kaiken valmiiksi ja katseli nyt sekalaista sakkiaan pienessä tuvassa. ”Toivottavasti meillä on jumalain onni matkassa.”
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 10, 2009 1:01:58 GMT 3
Levottomuus ja hermostuneisuus olivat kaksi vahvaa paria keskenään. Ja silloin, kun nuo molemmat tunnetilat tulivat vieraisille oli tilanne tiettävästi vakava. Tuona sateisena yönä nämä kaksi tunnetta kokivat juhlaillallisen päästessään miehen muodossa kulkevalle illalliselle. Jokainen majataloon kokoontuvista ihmisparoista tunsi nuo tunteet, mutta heistä yksikään ei jäänyt toimettomaksi. Vanhempi nainen oli ehtinyt jakaa tehtävät kaikille, jolloin jopa vanha Gal oli tyystin hiljaa. Kerrankin hänen tielleen oli asettunut joku, joka otti ohjat noin riuskanoloisena hauraisiin käsiinsä. Vanhahöppänä tunsi jopa ihailevansa kyökkiemännän pisteliäistä katsetta. Hikinen käsi paransi otetta kirveenvarresta. Hikikarpalot pukkasivat vanhan miehen karkaavasta hiusrajasta kun katseet --- taas kerran, loivat odottavan ilmeensä häneen. Eikö hänen asemansa voisi koskaan parantua? Kurkkuaan köhistäen herra Thoms mutisi olevansa valmis.
Marthan, ja tämän toisen tyttären kumartuessa avaamaan löyhkäävää sidettä märkivän jalan ympäriltä - olisi heikkohermoisempi antanut ylen. Joukkiosta yksi ainakin oli poistunut huoneesta. Rouva Kiepun vanhin poika oli painellut sateeseen irvokkaan jalan tullessa siteiden alta esiin. Kykenikö kukaan kuvaamaan sitä kauhua sanoin? Luu oli syöpynyt kellertävänä esiin, lihasneste oli hapenpuutteessa moukaroitunut kasoiksi. Lihas, tai sen mitä piti olla lihasta erotti hädin tuskin punaisena kumpareena. Iho, joka sinnikkäästä putsaamisesta huolimatta oli kuivunut ja saanut erilaisia värisävyjä -punaisesta ruskeaan, siniseen ja liilaan. Ja kun kaiken rivouden päälle yhdisti hajun, mikä pistävämpänä löi jokaisen kasvoille. Hihansuita painui monen kasvojen eteen, mutta suutaan ja nenäänsä peittelemään pystymätön Gal etsi hyvän kohdan. Viisi, ellei jopa kymmenen senttiä märkivän kohdan yläpuolelta - jotta lihas oli varmasti puhdasta. Viiltävä terä teki merkkihaavan. Hermostunein silmin vanhus katseli vielä ympärilleen, ja päättyi vilkaisemaan tuota hevosen kokoista jättiläistä. " Pistä kapula tuon suuhun. Se saattaa herätä, vaikka tajuton onkin" muminaa vastaan kukaan ei laittanut mitään. Vaan jättiläinen toimi ehdotelman mukaisesti ja pian jokin harjanvartta muistuttava kapula oli asetettu ahavoittuneiden huulten sisään. Ei ainakaan kieli tuossa poikki napsahtaisi, vaikka koipi menisikin.
Kirveen terä kiilsi takkatulen oranssikeltaisessa valossa. Mies veti jännittyneenä ilmaa sisäänsä, kohotti aseensa ja antoi voimakkaan iskun laulaa. Voimalla liikkeelle lähtenyt liikerata sai aikaan rutinaa ja napsahduksen. Ruumiis heräsi. Pöytään sidottu soturi levitti silmänsä apposen auki, ja huusi umpinaista huutoa. Kiitollinen Gal tiesi, ettei mies muistaisi tuosta hetken kestäneestä hereillä olostaan mitään. Ruumis paukahti takaisin pöytää vasten veren tahritessa hurjalla vauhdilla ympäristöä. Kaaosta muistuttava kiire sai jokaisiin toimintakykyisiin jalkoihin kiirettä. Jalan pätkä, mikä leikkaantui irti kymmenen senttiä polven yläpuolelta kopsahti lattialle jokaisen kynnellekykenevän hamutessa kuumaa rautaa liekkipesästä. Rouva Kiepu ensimmäisten joukossa painoi vuotavaan haavan kuumaa rautaa. Lihasneste, veri ja liha ritisi kuumuutta vasten. Mädänomainen tuoksu sai rinnalleen käryävän lihan. Mutta valmiiksi neuvottuina osasi tuo pieni ihmisjoukko toimia sairaan eduksi, joskin hätien ja paniikinomaisella kiireellä. Tulikuumat kääreet olikin helpompi osuus jalan lakatessa vuotamasta. Veren ja veden peittämä lattia täyttyi litisevistä askelista niin kauan kun kiire oli ohi.
"Lopultakin" joku uskalsi lausahtaa, jolloin pieni ihmisrypäs kykeni hengähtämään. Leikkuupöydällä makaavan soturin rintakehä nousi ja laski edelleen, jolloin määrätyt puolet väestä kykeni laskeutumaan levolle. Vaikka unta olikin vaikea saada monenmoisen operaation jälkeen, saivat he kuitenkin unta, kun taas toinen osa pienestä ryppäästä jäi kuuliaisesti noudattamaan Marthan neuvoja. Tajutonta soturia juotettiin, sekä toiseen porisevista padoista laskettiin vettä niin että kaikki ikkunat pysyivät syvässä huurussa. Lopulta joku jopa uskalsi lähteä luuttuamaan lattiaa. Gal puolestaan uskalsi poimia jalan mukaansa. Varpaasta roikottaen mätivää pesäkettä ulos viedessään jokainen kykeni näkemään, miten pahaolo oli tekemässä tuttavuuttaan myös tuon juron miehen kanssa.
Tuon synkän yön jälkeen muuttui Koillistuulen arki varmastikin. Iltahämärillä tuli Huvipurjeen sekalaisesta sakista joku vaihtamaan vahtivuoroa talon emäntien kanssa. Rouvat ja neidit saivat viettää lepohetkensä jonkun muun ollessa vaihtamassa kääreitä soturin jalasta. Yrttijuoma, minkä Martha oli keitättänyt oli muodostunut ainoaksi lääkitseväksi juomaksi mitä kuumehoureinen mies sai. Miestä myös pestiin hiestä, tämän petilakanoita vaihdettiin kuin parhaankin potilaan. Mies ei kuitenkaan ollut kuollut seuraavien öiden aikana, jolloin pieni toivo eli - että tuo saattoi vielä joku hetki avata silmänsäkin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 12, 2009 18:23:35 GMT 3
Kirveen välähdystä syksyisessä yössä seurasi muutama todella kiireinen ja epävarmuuden täyteinen päivä. Vuoroissa majatalon oma väki valvoi riutuneen miehen rinnalla tai juoksi majatalon omia asioita. Operaatiota seuraavana aamuna oli asiakkaiksi saapunut puolitusinaa vaativansorttista kauppiasta, jotka päättivät lepuuttaa matkasta kärsineitä takapuoliaan kahden yön ajan ja aiheuttivat heitä etupäässä palvelleille Adelelle ja Daliahille valtavat määrät täysin turhaa päänvaivaa. Milloin olivat tyynyt liian matalat, olut lämmintä tai jalkineet likaiset tai milloin ikkunoista veti. Rowenna ja Adele huolehtivat majatalosta illat, sillä Acanthan nukahdettua uskalsi tämä äiti siirtyä palveluskunnan tupaan vaihtamaan kääreitä jalantyngästä tai pyyhkimään hikeä kuumeiselta otsalta. ”Onko täällä pakko olla tällaiset höyryt koko ajan?” Kolmas yö alkoi jo todella käydä luonnolle ja yönsä vuoteen äärellä jälleen viettäneet Daliah ja Martha keskustelevat keskenään lähinnä erilaisin tiuskauksin ja murahduksin. Molemmat naiset tiedostivat tilanteen ja oman huonotuulisuutensa lähteen, ehkäpä juuri sen takia molemminpuolinen piikittely sallittiin ilman kummempia raivokohtauksia. Tuossa vaiheessa jokainen hiestä oli äärimmäisen väsynyt ja lähes pahoinvoiva tuvassa roikkuvasta paksusta lääkehuurusta. Vastaukseksi tuiskahdettiin jonkinlainen tiedustelu paremmista ideoista lääkitä kunnolla juomaan pystymätöntä ja hiljaisuus laskeutui jälleen tupaan. Ei mennyt kauaakaan kun nuorempi väsyneistä naisista kaatoi lattialla, jaloissaan pyörineen, puolillaan loiskuneen vesisoikon. Ilmassa lensi muutama aidon leidin suuhun sopimaton manaus, joista Martha tulistui läksyttämään, ettei nuoren naisen kuuluisi edes tietää tuollaisia sanoja. Tästäkös Daliah kimpaantui ja jalkaa polkien hän luetteli joka ikisen jumaluuksiin ja ihmisen ruumiintoimintoihin liittyvän voimasanan jonka hän tiesi. Yö jatkui tällaisena niin pitkälle, että seuraavat hoitovastuun ottaneet saapuivat vaihtamaan paikkaa toisiaan kyräilevän naiskaksikon kanssa. Aamulla Daliah heräsi tyttärensä itkuun. Vuoteesta nouseminen tuntui äärimmäisen epämiellyttävältä, mutta lapsi oli hoidettava, vaikka mieli tekikin vain kääntää kylkeä. Koska kellarissa ei ollut ikkunoita, oli mahdoton aavistaa vuorokauden aikaa. Oli oikeastaan pakko kiivetä portaat ulos vilkaisemaan ovesta eteiseen. Mitä ihmettä? Kuinka korkealla taivas oli?! Käyden läpi edellisyön voimasanoja hän kiisi takaisin alas portaat, kiskoakseen ylleen harmaan, karkean leninkinsä ja sitoakseen huivin hiuksilleen. Juuri kuiviin vaihdettu ja syötetty utelias pienokainen lennähti äitinsä kainaloon ja siitä villiä vauhtia ylös portaita. ”Anteeksi, anteeksi! En käsitä miten nukuin näin!” Ensimmäistä kertaa eläessään liian myöhään nukkunut neito asetti tyttärensä puolihuolimattomasti katosta roikkuvaan koriin ja tönäisi viritelmän heilumaan niin, että köyden pienet tiu’ut alkoivat iloisesti kilistä, tämän oli huomattu huvittavan Acanthaa ainakin jonkin aikaa. Vastaukseksi Daliah sai muutaman väsyneen, välinpitämättömän katseen ja toinen siskoksista viittasi epämääräisesti tyhjien sankojen suuntaan. Vastasaapunut nappasi tutun huivin harteilleen ja katosi pikkuovesta ulos. ”Martha muuten haluaa sinun menevän katsomaan sitä miestä.” Adelen katse oli tympeä ja väritön siinä puuroa hämmentäessä. ”Käy äkkiä ja tule sitten kuorimaan noita.” Keittiön jykevälle pöydälle oli kaadettu iso kasa multaisia perunoita ja porkkanoita. ”Katsokaa tyttöä.” Daliah laski vesiastiat keittiön lattialle, suurin piirtein keskelle koko huonetta ja jatkoi matkaa kohti eteistä. Aamu oli erityisen kaunis. Ilma oli kirpeää hengittää ja suloisen raikasta, joka puolella ympärillä oli kuin räjähtänyt sellainen väriloisto, että maailma ympärillä tuntui aamuauringon valossa kuin palavan. Tämä taisi olla ensimmäinen kaunis hetki sitten elokuun. Oli niin tyyntäkin. Saapuessaan palveluskunnan rakennuksen eteen täyttyivät keuhkot hitaasti, rauhallisesti ja kokonaan. Kohta ilmaa oli tuskin nimeksikään. Astuessaan sitten sisälle tupaan Daliah kohtasi Marthan ja Marian, jotka tuntuivat löytäneen jonkinlaisen yhteisen sävelen viimepäivien aikana. ”…kyllä minä olen ehdottomasti sitä mieltä, vaikka hän siitä itse pitäisikin. Mutta näkeehän se, että siellä vilisee vaikka mitä!” Martha hieroi juuri otsaansa väsyneen näköisenä. ”Daliah! Juuri oikealla hetkellä! Tässä on menossa keskutelu siitä, mitä teemme tämän potilaamme parralle ja hiuksille. Nyt kuume on laskenut sen verran, ettei hän tutisee enää sanottavasti. Kaiken karvan voisi viimein ajaa pois ja näin päästäisiin noista kirpuista, joita näkyy vilisevän mustanaan. Ongelma vain on, että onkin hurjan ylpeä tuosta kaikesta punaisesta.” Vanha nainen näytti vähän avuttomalta. Martha oli kannassaan ja varmasti leikkaisi hiukset ja parran pois, jos näki sen parhaaksi, mutta ainahan sitä muutaman hetken saattoi surkutella. ”Oikeassa te olette. Pois vaan kaikki. Muuten ne kohta juoksentelevat meidän kaikkien muiden vaatteissa, jos siis tähän asti on säästytty.” Daliah riisui paksun huivin harteiltaan ja asteli sairasvuoteen luokse. Potilas ei vieläkään näyttänyt terveeltä, mutta paljon paremmalta, kuin muutamaa päivää aikaisemmin. Kauaa mies ei olisi enää hengissä pysynyt. Siinä aamuauringossa oli ensi kerran mahdollista kunnolla katsoa, miltä yhä kovin kalpea potilas näytti. Kaikki villiintynyt parta ja hiusmäärä asti kasvoja erottumasta ja muutenkin kokonaisuus oli aika riutunut, mutta saattoi noista piirteistä jotain päätellä. ”Lisäksi olisi pian aika tuulettaa tämä paikka ja siivota kunnolla. Tuota pataa ei tarvitse enää, sillä pahin uhka taitaa olla ohi. Sen sijaan olisi etsittävä nippu uusia yrttejä ja valmistaa virkistävää juomaa, joka alkaisi hitaasti voimistaa häntä. Kuumehoureet ovat nyt vaihtuneet melko rauhalliseksi uneksi. Jännityksellä voimme odottaa sitä hetkeä sitten kun hän herää.” Martha hymyili väsyneesti, veti alleen tuolin ja alkoi vaihtaa käärettä tyngän ympäriltä. Siinä uusia kankaanpaloja pyörittäessään hän kuvaili vajaan tusinan kasvin ulkonäöltä. ”Minulla on osa tarvittavista ja teetä on onneksi paljon, se on virkistävää, mutta jos routa ei ole vielä purrut pahasti, ja jotain noista luetelluista löytyisi, niin saisimme vähän lisäpotkua liemeen.” Hän kääntyi ympäri alkaakseen huuhdella likaisia kääreitä ja Daliah tiesi keskustelun päättyneeksi. Maria sai osakseen väsyneen hymyn ja nyökkäyksen neidon poistuessa matalasta rakennuksesta hakeakseen itselleen paksun viitan ja kadotakseen jälleen metsänreunaa.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 14, 2009 16:09:29 GMT 3
Huvipurjeen elämä oli rauhallista. Suurehko joukko kiertolaisia oli pystyttänyt leirinsä metsän tuomaan rauhaan, eikä kukaan kaupunkilaisista ollut astellut häiritsemään heidän rauhaansa. Kukaan ei uskaltanut, tai sitten ketään ei välittänyt. Haluttomuus selvittämään vieraiden tarkoitusperiä kylänsä liepeillä ei ihmetyttänyt ketään. Oli viisasta olla puuttumatta toisten asioihin, vaikkakin nuo kansalaiset kyllä keskenään supisivat ja pohtivat Huvipurjeen merkitystä. Samoin kuin tuo kirjavan oloinen väkimäärä oli saapunut kylän liepeille, oli myös Koillistuulessa työskentelevä naisväki saanut ylleen ahtaan harmauden. Joku tarkkasilmäinen oli jopa kiinnittänyt huomiota huuruisiin ikkuinoihin, mutta vastaus uteliaille kyselijöille oli yksinkertainen: Martha valmisteli talvenvaralta säilykkeitä,marinadeja, yrttisalvoja, kaikkea mahdollista mikä saattoi edes osaksi hiljentää utelut.
Talon rouvien ja neitien lisäksi huuruisten ikkunoiden salaisuuden tiesivät nuo oudot muukalaiset, jotka tuona syksyisen kirkkaina päivinä alkoivat pitää elämäänsä yllä. Koillistuuleen kohdistuneet ihmetykset ja utelut käänsivät suuntansa vankkurien puolelle. Tulipesiä sytytettiin jopa kirkkaassa päivänvalossa. Metsästysmatkat yleisiin metsiin olivat tuoneet muutaman suuren villisian kärventymään tulelle. Fasaanikukot roikkuivat nyljettyinä ja maukkaasti täytettyinä vartaissa. Musiikki ja lasten nauru täytti ilmaa kirkkaassa aamunkajossa. Huvipurjeen väki järjesti juhlahumua, ilman syytä juhlaan. Mutta se takasi sen, ettei kukaan jaksanut enää päiviin ihmetellä mitä tai mikä aiheutti majatalon humuiset ikkunat.
Rouva Martha kuin neiti Daliah olivat tehneet sairaalleen ihmeitä. Punainen, pitkä ja kiharainen parta oli poissa, samoin kuin olivat pitkät punaiset hiuksetkin. Samalla taisi olla kaikki mahdollinen eliöistä koostuvat kiusanhengetkin. Gal Thomas katseli vahtivuorollaan miten rintakehä nousi ja laski. Liike oli ollut yksi ja ainoa lähes viikon ajan, mitä hän oli raahautunut tuonne kodikkaaseen majataloon viettämään. ”Lääke on tuonut väriä poskille...pitäisiköhän minun lisätä pontikkaani potkuksi tuohon kurjaan teehen?” karheat sormet raapivat miehen partaa tämän puhuessa. Kääreitä vaihteleva rouva Kiepu tuhahti näreissään. ”Ainakin saataisiin tuosta kurjasta irti jotain” olkapäitään kohottelevan miehen sanat eivät saaneet sellaista vastaanottoa kun mies oli yksinkertaisesti odottanut saavansa. Kukaan talonväen naisista ei tuntunut ymmärtävän miehen karkeaa huumoria, eikä sitä ymmärtänyt mustalaisrouvakaan. Joten, vasta kun rouva Kiepu oli kääntänyt selkänsä mennäkseen puhumaan Marthan kanssa, oli vanhus antanut aimo tujauksen väkijuomaa potilaalle – mikä oli taas saanut muutamia seuraamuksia aikaan. Kenties suurin niistä oli se, ettei yksikään talon naisista antanut Galin astua jalallaankaan majataloon ilman valvontaa. Gal tosin, vaikkei hänen mielipiteitään juurikaan kuunneltu oli tyytyväinen tekonsa tähden, sillä hän kykeni todistamaan miehen olevan suhteellisen valmis viimein heräämään. Näet hyvin varjeltu potilas oli saanut pontikasta sellaisen kurlaamis, kakoamis ja yskintä kohtauksen, että tämä ehdottoman varmasti oli elossa. Ja järkikin varmasti leikkaisi jossain sammuneessa pääkopassa. Tätäkään havaintoa yksikään talon naisista ollut arvostanut juurikaan millään tavalla. Kenties naiset olivat jopa ihan tyytyväisiä, kun vanhus ei tempauksensa jälkeen juurikaan välittänyt astella hikisen kosteaan huoneeseen.
Höyryävä vesipata oli viimein nostettu pois kuumana pyörteilevien lieskojen päältä. Sakea haju oli huoneesta kadonnut naisten siivottua niin huoneen kuin potilaansakin. Kaikille oli selvilä vain muutamia asioita miehestä, sillä ruumiiseen hakatut tatuoinnit kertoivat omaa tarinaansa miehestä. Tällä näet oli toisessa olkapäässään sota-arvon kertoma merkki – hän oli vähintäänkin upseeri. Ja mies oli kulkenut enemmän kuin yden taiston elämänsä aikana, sillä tuon kehossa kulki erivuosina saatujen haavojen tummat ja vaaleat arvet. Yksikään arvista ei ollut toinen toistaan ihmeempiä. Miekanpistoja, veisten sivalluksia, murtuneita luita, jotka huonolla hoidolla eivät olleet luutuneet takaisin suoriksi ja siisteiksi. Mutta mitään muuta ei nukkuva mies kyennyt kertomaan ennen heräämistään, mutta keskellä yhtä syksyisen kaunista aamua alkoi peti elää. Raskas huokaus kumpusi huulten lomasta. Eittämättä naisten huolenpidon toimesta, ei huulet olleet karheat ja kuivat, mutta tajuihinsa palaava mies ei huomannut eroa. Raskas nielaus kulki isona paakkuna miehen nielussa. Maku suussa oli kamala. Paksu, yrttinen maku suussaan sai kulmat kurtistumaan kasvoillaan – mitä helvettiä hän oli syönyt? Makua maistellen ja aivot hitaasti heräillen hän alkoi ymmärtää ettei hän tosiaankaan itse mitään noin järkyttävän makuista litkua suuhunsa itse laittaisi. Mihin hän oli päätynyt matkallaan? Hän muisti sumuisesti kolme pitkää varjoa, jotka astelivat pimeään tupaan. Sen jälkeen – pelkkää pimeää. Kädet liikkahtivat etsien jotain, mistä tarttua, mutta kaikkialla oli vain pehmeää kangasta. Asiansa taisivat olla huonommin kuin hän olettikaan, jolloin pakotettuna mies avasi silmiään. Vihertävän siniset silmät tuijottivat sumeina kattoon. ”Kattolautoja...valoa..ääniä – tuli” sumeasti laudat piirtyivät, mutta pian hän näki ne selvinä. Uusi huokaus pakottautui ulos suustaan, suuta kuivasi ja maku mikä sisuksissaan velloi oli kuolleistakin herättävä. Oliko hän kuollut? Silmät levisivät uudemman kerran, säikähtäneinä kun hän samalla pyrki pystyyn. Tynkäinen jalka liikahti, jolloin kipu iski. Suunnatun, hullu kipu sai tuskan huudahduksen purkautumaan. Kipu säkenöi kaikkialla ruumiinsa sopukoissa, saaden ruumiin vääntelehtimään vuoteella. Hän oli sittenkin helvetissä!
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 29, 2009 11:34:00 GMT 3
“Nyt joku muu. Minä en enää jaksa!” Keittiössä ilmapiiri oli ollut koko varhaisen aamun kireä, mutta kysymys jälleen uuden porkkanavadillisen pesemisestä oli ollut väsyneelle naiskaartille liikaa. Seuraavat hetket muuten niin idyllinen ja lämminhenkinen tila oli täynnä viuhtovia käsiä, osoittelevia sormia ja salamoivia silmiä. Oli varsin selvää, että raja Daliahin, ’talon nuoren emännän’, ja Marthan tyttöjen, ’palveluskunnan’, välillä oli lopulta täysin hämärtynyt, sillä kaikki kolme nuorta neitoa sättivät toisiaan tasapuolisesti ja –arvoisesti, asettumatta kukaan kenkään puolelle tai tekemällä eroa asemoiden välille. Kiivas keskustelu näkyi toistavan lausahduksia ’sinä et koskaan’, ’minä aina’, ’miksei kukaan’ ja ’on se kumma’. Yksikään heistä kolmesta ei ollut huomannut Marthan ilmaantumista oviaukkoon. Rouva ymmärsi, että oli turha yrittää tunkea rauhoittelemaan villiintynyttä kolmikkoa. Kyseessä kun ei selvästikään ollut aito riita, vaan pikemminkin tapa purkaa taaksejääneiden päivien ja öiden kiristämiä hermoja. Lopulta huono-onnisen porkkanavadin singotessa ilmaan, jonkin turhautuneen käsiparin avustuksella, päätti varttunein naisista laskeutua tilaan. Oli selvää, että tilanne oli ohi ja jonkun olisi tultava se purkamaan, muuten kiivailu jatkaisi aloittaisi uuden kierroksen. ”Tytöt, tytöt, tytöt… Mikä täällä on hätänä?” Saatuaan seikkaperäisen selvityksen jokaisen osapuolen vajavaisuuksista ja estettyään tämän selityksen miltei kirvoittaman uuden sanaharkan, aloitti Martha työnjaon. ”Minä voin hoitaa nämä huono-onniset juurekset.” Hän nyökkäsi multaista kekoa keskellä keittiön lattiaa. ”Uskon tämän teidän pikku esityksenne herättäneen yläkerran väen eli Adele alkaa nyt puuron keittoon, jotta vieraat saavat aamiaisensa. Rowenna saat käydä lypsämässä lehmän ja etsimässä kanalasta muutaman munan. Mikäli Acanthalla on kaikki kunnossa…” Martha vilkaisi kohti omalla paikallaan katosta roikkuvaa koria ja sieltä pilkottavia uteliaita kasvoja. ”…saa Daliah suorittaa vuoronsa potilaan luona. Tyttö on täällä minun hoivassani tämän aamun.” Tehtävänjako sai osakseen odotettavissa ollutta nurinaa, mutta niistä viisveisattiin. Tiedostamattaan he kaikki kolme olivat kiitollisia puolueettomasta osapuolesta, keskenään he eivät tuossa mielentilassa olisi kyenneet saamaan aikaan rauhaa. Niskojaan nakellen tehtävän saanut paineli eteiseen ja pysähtyi peilin eteen. Muutama kiukkuinen sipaisu asetti lyhyitä hiuksia peittävän huivin paremmin kutreille. Hän näytti kammottavalta. Iho oli kelmeä ja silmien alla kummitteli pari harmaita varjoja. Kuinkahan kauan he enää jaksaisivat tällaista elämänrytmiä? Daliah oli alkanut inhota palvelusväen tuvassa makaavaa potilasta, vain hetkittäin, mutta silti. Hän kiskaisi paksun huivin harteilleen ja astui kirpeään ulkoilmaan. Maa oli kuurassa ja aurinko tuskin noussut, oli todella aikaista. Päätään puistellen hän lähti harppomaan pihan yli. Astuessaan sisälle tupaan Daliah heitti huivin lähimmälle tuolille ja asteli potilaan luo vetäen peitteen sivuun. Miehen paljas ylävartalo näytti juuri pestyltä, sillä hikikarpaloita tai peitteen nukkaa ei näkynyt missään. Tämä ei tosin ollut yllätys Marthan vahtivuoron jäljiltä. Jalantyngän siteetkin näyttivät juuri uusituilta. Vuoteella makaava näytti levollisemmalta kuin kertaakaan, tupaan saapumisensa jälkeen. Ikkunaruudusta tunkeutuva, juuri nousullaan oleva aamuaurinko syöksyi säteilemään monta iskua nähneelle vartalolle. Daliah istahti tuolille potilaan viereen ja ensi kerran todella katsoi tätä henkilöä, jonka vuoksi talon päiväjärjestys oli tehnyt sellaisen kuperkeikan. Oli selvää, että vieras edusti sitä osaa miehistä, joiden kanssa Daliah ei ollut koskaan todella ollut tekemisissä, lähinnä vain kantanut olutta ja vältellyt ulottuvia kouria. Oli helppo kuvitella, että noin ronskin näköistä miestä voisi hyvin pelätä ja karttaa, nyt hän tosin näytti avuttomalta. ”Voi meitä…” Nuori nainen hymähti ja nousi istuimeltaan. Toisen paljaan vartalon tuijottelu oli alkanut tuntua rikolliselta ja hän veti peitteen takaisin paikalleen siirtyäkseen tökkimään tulipesässä hehkuvia kekäleitä. Oman touhuamisensa keskeltä Daliah ei sitten huomannutkaan muutosta, joka selkänsä takana tapahtui. hän asetteli tulisijaan uusia puita ja nosti padassa puhtaaksi kiehuneita liinoja pöydälle kuivumaan. Sitten olisi vielä toiseen pataan heitettävä muutama nippu erilaisia kasveja ja yrttejä, jotta ne likoaisivat uudeksi, pistävänhajuiseksi keitokseksi. Daliah muisti kuinka itse oli joutunut saman hajuisia litkuja juomaan ja kuinka ne maistuivat kammottavilta. Potilaalla olisi vielä masentavat ajat edessä, mikäli tuo tuosta koskaan heräisi, sillä hän joutuisi juomaan ämpäritolkulla tällaisia tehojuomia. Yhtäkkiä selän takaa kuului käheä, mutta äänekäs karjaisu. Padan äärellä häärinyt neito pyörähti ympäri. Sydän oli hypännyt kurkkuun ja alkanut takoa kuin villieläimellä ja silmät olivat laajenneet suuriksi kuin lautaset. ”Hyvät pyhät!” Silmänräpäyksen ajan oli pakko tulkita tilannetta, mutta lopulta paljoa tulkittavaa ei ollut. Hetki sitten sairaan unta nukkunut oli herännyt henkiin ja haukkoi tuossa nyt henkeään, silmät suurina ja villisti pyörien. Daliah syöksähti vuoteen äärelle ja laski kätensä miehen otsalle. ”Älkää liikkuko! Olette maannut vuoteessa monta päivää ja lihaksenne eivät varmasti kestä yhtäkkistä liikettä.” Sillä hetkellä, kun Daliah pääsi tilanteentasalle alkoivat hänen suunsa ja kätensä liikkua. Puhe oli rauhallista, painotettua ja hiljaista, jotta potilaalle ei iskisi kaiken muun lisäksi vihlova päänsärky. Siinä sivussa hän kävi kiskaisemassa verhot kiinni ikkunoista, jotta kirkas aamuaurinko ei kävisi juuri avautuneisiin silmiin, tästäkin huolimatta tila jäi vielä melko valoisaksi. ”Älkääkä vain liikuttako jalkojanne.” Daliah ei uskaltanut antaa kehotukseen syytä. Ehkä mies tiesikin jo mitä oli tapahtunut, mutta jos ei, oli turha järkyttää tuota heräämisen hetkellä. Oikea käsi ojentui kokeilemaan otsan lämpöä samalla kun vasen etsi toisen miehen käsistä kokeillakseen miten verisuonet sykkivät, kaiken tämän Martha oli päivien aikana opettanut. Marthasta olisi nyt ollut varmasti kaikkein eniten hyötyä, mutta Daliah ei voinut kuvitellakaan lähtevänsä nyt hakemaan rouvaa, ehkä saatuaan potilaan rauhoittumaan. ”Olette hyvässä turvassa täällä. Minä olen Daliah. Olette ollut hyvässä huomassa täällä jo useita päiviä. Nyt ei saa alkaa riehua vaan makaatte siinä nyt aloillanne ja minä tarkistan, että kaikki on hyvin.” Aivan kuin hän olisi lapselle puhunut, mutta ei voinut ottaa riskiä siitä, että viesti ei menisi perille. Lopulta Daliah siirtyi vuoteen jalkopäähän raottaakseen peitettä. Toivottavasti äkkinäiset liikkeet eivät olisi repäisseet ihoa ja vauraita verisuonia auki tyngän ympäriltä.
((Tosiaan anteeksi kesto. Tämä alkuvuosi osoittautuikin vähän villimmäksi kuin kuvittelin.))
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 29, 2009 21:59:35 GMT 3
”Mitä helvettiä tämä on olevinaan!” punkan pohjalla karjuva mies ei tuosta noin asettunut pienellä kosketuksella otsalle. Neito vaati voimaa painaakseen ylös pyrkivää soturia takaisin puhtaiden lakanoiden sekaan. Monien päivien – viikkojen syväuni oli jättänyt jälkensä mieheen, hän oli heikko vaikkei sitä itse uskonutkaan. Kipu, joka liikkuvasta jalasta aiheutui sai soturin raivoamaan kivusta, ja nostamaan ääntään ylleen taipuvasta naisesta huolimatta. Kesti oman aikansa ennen kuin rauhallinen ääni iski miehen tajuntaan- päänsärystä ja ajattelevaisuudesta viis, sillä soturi taisi itse itsellensä aiheuttaa sen ennemmin kuin kukaan muu. Aavistuksen nouseva äänenpaino sai kuitenkin levottomana nousseen pään laskemaan takaisin tyynyä vasten. Kiivaasti nouseva rintakehä ei suinkaan laskenut, niinkuin ei paniikkihäiriöstä kärsivä sydämensäkään.
Soturi kuitenkin painui vuoteelle nuoren naisen kehoituksesta. Sekava mieli ei osannut taistella vastaankaan. Kuumeisesti miettien lautasten kokoa tavoittelevat silmät tuijottivat naista. Vierasta olentoa, joka kumartui hänen yllensä. Alkuunkaan ymmärtämättä naisen, tämän neidon tekemisiä hän tuijotti vaaleita kasvoja. Hän etsi muistisokkeloistaan mahdollista nimeä hauraille kasvoille. Tai silmille, joiden alla elävät varjot olivat hänelle täysin vieraat. Hän oli luoja ties missä! Vankileirillä? Ei, ei hän voinut – kaikkalla tuoksui liian puhtaalle, hän tunsi puhtauden paljasta selkäänsä vasten. Ja vieras hahmo, joka asetti kämmenensä vasten otsaansa – hänkin oli puhdas, ei sotavammatuvan verestä ja mudasta uiva hoitaja. Neito saattoi tuntea sumean tuijotuksen häveliäältä ihollaan, sillä punertavien kulmien alapuolelta kirkkaina katsovat silmät eivät tajunneet lopettaa. Soturi tuijotti kasvoja havahtumatta kosketukseen kasvoillaan – missä helvetissä hän saattoi olla? Taivaassa, jossa enkelimäisen kauniit kasvot saattoivat laskeutua hänen kaltaisensä tappajan iholle? Soturi lateli itselleen pehmoisia ajatuksia, vaikka ajatuksensa leikkasivatkin pikkuhiljaa terävöityen – hän ymmärsi ettei ollut vankileirillä, sillä oli liian hiljaista. Ainoa melunpitäjä oli ollut hän. Väsyneet, hauraan vaaleat kasvot eivät olleet karistuneet, joten siisti ihmisnainen ei voinut olla tekemisissä paljoa sotilaiden tai kuoleman kanssa. Pehmeä-ääninen nainen oli liian siveän näköinen ollakseen kyetäkseen sotasairaalan työntekijäksi. Hetken aikaa mies luuli tuijotuksensa ajaneen naisen luotaan, sillä ihmisnaisen varjo väistyi hänen yltänsä. Askeleet, joita hän ei kuullut päässään rullaavan huminan takia kovinkaan pitkälle pysähtyivät ja loppuivat. Kunnes ne viimein tulivat takaisin, luetellen kummallisia lauseita. Miten niin älä liikuta jalkojasi?
Litteällä tyynyllä takaraivoaan pitävä soturi rypisti tuuheita kulmiaan ymmärtämättä sanojen tarkoitusta? Säikähdyksen ja julmetunmoisen paniikin synnyttämä adrealiini rekisteröi viimein hetkeksi kadonnutta kipua. Kipu kasvoi ja löysi paikkansa. Hänen jalkaansa koski. Kipua hän tunsi muuallakin ruumiissaan, niin humisevassa päässään kuin jokaisessa muussakin raajassa. Tuska vain kohdistui suuremmin oikeaan jalkaansa. Hän ei tuntenut puuttuvaa palasta – tai kokonaan poistettua raajaa, sillä kipu ajoi halun liikutella jalkojaan. Tätimäisen rauhoittelevat sanat pidättivät miehen aloilleen – luoja miten hän juuri nyt uskoi noihin sanoihin paremmin kuin mihinkään. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä pyörryttävä olo, johon tuo kuumottava kipu sekoittui sai miehen tuntemaan itsensä huonovointiseksi. Soturin katse nousi yläpuolellaan olevaan kattolaudoitukseen. Heikosti tarkentuva katse kohdistui pienen keskittymisen jälkeen kuivuneen puun pintaan erottaen jo jopa oksan paikkoja.
”Olen ollut missä? Missä on tämä paikka?” kuivalta kurkulta nousevat kysymykset saivat katseen liikahtamaan lattialaudoista kohti varjoa, joka häälyi sairasvuoteensa jalkopäässä. Daliah nimistä naista katsoessaan mies odotti saavansa vastauksia. Missä ikinä hän olikaan, se ei ollut turvallista. Ei hänelle itselleen eikä vieraanvaraiselle torppanaikkosellekaan, tai tämän perheelle mikäli hänet yhytettäisiin tuolta. Hänen kuului olla sotasairaalassa, tuomiolla tai vankina – ellei jopa kuolleenakin sen sijaan, että lojui mukavasti pehmeällä vuoteella. Näin kuitenkin oli, eikä hänellä ollut tuolla hetkellä minkäänlaista voimaa tai vahvuutta edes nostaa kättänsä liinan alta. Sormet jaksoivat taipua koukkuun – miten säälittävä saavutus soturilta, totta tosiaan. Kurkkuaan selvitellen mies yskähti kerran, tai kahdesti saavuttamalla sillä kuitenkaan mitään. Järkyttävä maku suustaan ei kadonnut yhtään mihinkään. Syöpäläisen tavoin maku kalvoi kitalakea. Maku oli kuin verrattavissa hajuun – jotain sellaista mitä ei halunnut kohdata ensimmäisen tapaamisen jälkeen.
”Oletko juottanut minulle jotain paholaiselta peräsin olevaa litkua? Maku on karmiva” punkanpohjalta mumiseva soturi sulki silmänsä maistellen suupieliään. Äkkiä syntynyt paniikki uuvutti luovuttaneessa asemassa olleita lihaksia. Keho, joka oli nukkunut iäisyyden tuntui raskaalta kuin edelleenkin väsyneeltä. Mielenvastaisen voimakas unettomuus pidättyi toipuvassa kehossa pakottaen silmäluomia taipumaan kiinni. Rauhallinen hengenveto täytti leveän rintakehän soturin hengittäessä. Vaikka hän olisikin Daliah nimen takana olevalta naiselta saanut vastauksia, ei hän tainnut hetkeen olla kovinkaan monisanainen keskustelija. Väsymys, kipu, ja uupumus sekoitettuna rohdokkeiden sekamelskaan sai uhrinsa pyörryksiin fyysisestä koosta huolimatta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jan 30, 2009 12:28:30 GMT 3
Säikähdys ei näkynyt hoitajattaren kasvoilla, vaikka kurkkuun hypännyt sydän takoikin jälleen kuin pakoonjuoksevalla. Miehen reaktio oli ollut odotettavissa tämän ulkoisen olemuksen ja ylipäänsä sukupuolensa puitteissa. Ja olisi ollut hupsua juosta nyt karkuun samaa henkilöä, jonka hengissä pitämiseen oli viime päivinä käytetty niin paljon energiaa. Daliah tutki huolellisesti kääreet jalan ympärillä. Ne olivat yhä tahrattomat ja tuoksuivat päivätolkulla valmistetulle yrttihauteelle. Vuoteella makaavan herran riehuminen ei siis ollut saanut tuhoa aikaan. Tyytyväisenä havainnostaan Daliah laski peitteen takaisin alas. ”Olette majatalossa, noin kahden päivämatkan päässä mantereen itäisestä rannikosta. Saavuitte tänne kiertävän karavaanin kyydissä…” Neidon vihreä katse kohosi tutkailemaan kohtaa, jota mies niin kiinteästi tutki omallaan. ”…ehkä noin viikko sitten.” Oli pakko myöntää päivien juosseen sellaisessa kiireessä ja usvassa, että oli täysin mahdotonta yrittää laskea montako niitä oli kulunut. ”Ilmeisesti olitte maannut rakennuksessa jossain hylätyssä kylässä. Tästä en ole aivan varma kun en itse ollut paikalla.” Katossa ei ollut mitään erikoista, joten neidon katse laski takaisin alas potilaaseen, joka vaikutti tilanteeseen nähden kykenevän hämmentävän kirkkaaseen ajatteluun. Toisaalta kyseessä oli varmasti paljon kokenut ja koulutettu soturi, sellaistenhan pitikin kyetä ajattelemaan terävämmin kuin aseensa. Kohdatessaan sitten miehen katseen Daliah taiteili huulilleen sen aurinkona säteilevän hymynsä, jonka oli oppinut piristävän synkkiä ajatuksia. Ei hän mikään sisar hento valkoinen ollut, siinä tarkkailija oli oikeassa, sillä tuskinpa kokeneet hoitajattaret olisivat jääneet seisoskelemaan toimettomiksi ja virnuilemaan potilailleen, mutta tehtäväänsä kouluttamaton koki tämän tärkeäksi. Tuntui kiehtovalta katsoa vihdoin noita silmiä niin, että niissä sykki elämä, eikä Marthan auki venyttäminä ja sumuisina. ”Ai anteeksi!” Neito päästi huuliltaan helisevän naurun ja lehahti muutamalla askeleella suuren kannun luokse, josta täytti karkean tuopin iloisesta lorisevalla vedellä. ”Tiedän. Se maistuu aivan kauhealle. Täällä on leijunut sellaisen pilvet, että meistä itse kukin on maistanut sen maun vielä unissaankin.” Hän astui vuoteen vierelle ja auttoi aloillaan makaavaa juomaan ensi kerran pitkään aikaan jotain muuta, kuin tuota voimakkaan makuista lääkelientä. ”Itse jouduin talvella lipittämään samankaltaisia litkuja monta päivää. Jossain vaiheessa aloin kuvitella, etten varmasti enää kykenisi maistamaan muuta makua kuin sen.” Innostus siitä, että tässä pitkään hoivattu mies nyt oli, hereillä ja reagoi, tuntui valtaavan yhä enemmän alaa ja puhetulva tuntui mahdottomalta hillitä, vaikka se purkautuikin ilmoille yhä samalla pehmeällä ja hiljaisella äänellä, hymyilevien huulten välistä. ”Ikävä kyllä joudutte nauttimaan sitä vielä monta päivää. Rouva Martha, nainen, joka on vastannut hoitamisestanne pitää siitä kyllä huolen.” Tuoppi laskettiin lattialle vuoteen viereen ja Daliah nojautui miehen yli kohentamaan tämän tyynyä. Herra näytti olevan vaipumaisillaan uneen, joten neito madalsi ääntään melkein kuiskaukseksi. ”Minä menen hakemaan Marthan nyt. Hän osaa sanoa, mitä teemme seuraavaksi.” Potilas näytti vaipuneen unen rajamaille, joten Daliah kiirehti ovelle ja siitä ulos, unohtaen vetää huivin hartioilleen, mutta aamun kylmyys ei nyt päässyt iholle asti, innostunut nuori nainen miltei lensi pihan poikki. ”Martha!” Hän kailotti päästessään seuraavasti ovesta sisälle ja juostessaan kohti keittiötä. ”Hän heräsi!” Daliah huohotti ovi aukossa, kolme hämmästynyttä silmäparia tuijotti tulijaa kuin aavetta. Hetken oli täysin hiljaista, sitten alkoi uusi käskynjako. Rowenna-parka sai tehtäväkseen hoitaa koko keittiön yksinään tämän aamun. Adele joutui painelemaan metsään, etsimään jälleen jotain kasvia tai juurta, tällä kertaa kaikki piristävä otettaisiin vastaan. Daliah ottaisi mukaansa pussillisen voimakkaimpia teelehtiä joita suuresta purkista löytyi ja lisäksi Acantha saisi nyt lähteä mukaan, sillä keittiössä pienokainen olisi vain tiellä. Rouva itse katosi hetkeksi jonnekin ja saapui pian suuren tyynyn ja puhtaan, pitkän tunikan kanssa. ”Jos hän jaksaa, voimme tukea hänet puoliksi istuvaan asentoon ja luultavasti jossain vaiheessa itse kukin haluaisi pukea päälle kun ympärillä pyörii lauma akkoja.” ((Saat vapaasti pelata Marthaa ja hänen tyttäriään jos mielit, ne eivät minun hahmojani ole alunperinkään. ))
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 31, 2009 3:23:11 GMT 3
Soturi kuunteli vaitonaisena naisen sanoja. Hän ei ollut viime päivinä vaikuttamaan kohtaloonsa, joka oli kirjaimellisesti levännyt vieraiden ihmisten käsissä. Daliahin puheesta mies veti omia, sanattomia päätelmiään. Ympärillään hyörivän naisen tietäessä jo noinkin paljon – tuli soturille hyvin pian selväksi, että vähintäänkin naisen kanssa elelevä perhe tai ainakin osa tuttavista tiesi hänen kyseenalaisen ”löytymisensä”. Viisaasti soturi jätti sanomatta mitään. Hän ei puuttunut tietoihin, joita sateli pikkuisina ryppäinä miehen tietoisuuteen. Pian tieto herättäisi kysymyksiä. Raskaasti kulkeva huokaus tuli luetuksi väsymyksen piikkiin – hänen eteensä asetuisi jossain vaiheessa kysymystenmyrkkypilvi joka hänen oli kohdattava, mutta tuolla hetkellä soturi antoi itselleen anteeksi. Heikoiksi levinneet lihakset kuin taantumaton, jatkuvana tuntuva kipukin saivat soturin murehtimaan täysin muita asioita kuin odottavia, kiperiä kysymyksiä.
Huoneenlämmössä muhinut vesi oli armelias virkiste. Tyynyltä raskaasti kohoava päälaki nousi veden täyttämän tuopin laskeutuessa eteensä. Lähes ahneesti sairasvuoteen asukki joi raikasta vettä, jotta Daliah hänelle tarjosi. Pahaksi harmikseen se ei kuitenkaan poistanut kitkerän litkun makua kurkulta. Monen virkistävän suullisen jälkeenkin kuvottava maku jäi häiritsemään makunystyröihin miehen painaessa päätään takaisin pehmeään tyynyyn. ”Kiitos” hymyssä suin puuhastelevalle naiselle soturi kykeni antamaan pienen, toista suupieltä nostattavan hymyn. Onnetomaksi hymyily-yritykseksi jäävä nytkähdys oli kuitenkin jo jotain silmiään ummistavalta mieheltä. Väsymys turrutti haavoittunutta miestä siinä määrin, että unenomainen tunne katsonut koska iskisi. Pöyhitylle tyynylle painunut pää kallistui hieman toiselle sivulleen miehen ollessa nukahtanut jo ennen kuin nuori nainen ehti livahtaa huoneesta.
”...ehkä viikko sitten.” ”...olitte maannut rakennuksessa, jossain hylätyssä kylässä...”
Unessa, joka tuolla kertaa oli vain tavallista unta, kieputti naisen sanoja taantuvassa mielessä kiertävällä syötöllä. Sanat, jotka eivät muuttuneet miksikään saivat rinnalleen kuvajaisia miehen matkan varrelta. Hämärät kuvajaiset nostattivat mieleen tupaan astuvat kolme hahmoa, jotka lähenivät häntä kohden. Warren muisti istuneensa huteralla, keinahtelevalla jakkaralla. Hän muisti kivun, joka takoutui jalastaan. Soturi oli ollut haavoittunut, hän muisti katkanneensa nuolen kärjen, joka oli läheltä ammuttuna kiinnittynyt pohkeeseensa kuin iilimato. Hän muisti sotatantereen unissaan yhtä selvänä ja todellisena kuin elämässään oli kokenut. Maahan kaatuvat hevoset, jotka hirnuivat tuskaansa levittäytyivät silmien eteensä. Hän joutui unessaan näkemään elämänsä viimeiset kuukaudet, jotka lopulta myös herättivät hänet.
Warren heräsi yöhön. Kuutamon valon valaisemaan huoneeseen, jossa takkatulen kevyesti paukkuvat hiillokset kuitenkin palauttivat miehen tajuamaan missä oli. Majatalossa ainakin kahden naisen holhottavana lepäävä mies oli yksin. Nurkissa ei kummitellut ketään, mutta huone kyllä löyhkäsi. Padassa lilluva, höyryävä neste höyrysi takassa, jonka päätään kallistava mies vaivoin näki. Silmänsä kirkkaimpana, pikkuhiljaa pimeyteen tottuneempana soturi saattoi tehdä havaintoja tupahuoneesta. Pedin vierelle oli tuotu tuoli. Seinäkoukussa, hieman sängynpäädystä toiselle sivulle oli nostettu lyhty, jossa palava liekki valaisi sairasvuoteen päätyä. Silmiään siristellen katse onnistui hakemaan enemmän ympärilleen huomionsa kuitenkin kiinnittyessä takaisin sängyn lähelle vedettyyn tuoliin. Pikemminkin se muistutti jakkaraa, jonka päälle oli hylättynä laskettu kangasmytty. Mytty osoitti kiinnittävän soturin mielenkiintoa muista enemmän, sillä se näytti olevan vähäisesti sisustetun asumuksen ainoa epäkohta. Kuulumaton.
Kättään kokeillen Warren huomasi sormiensa viimeinkin lähtevän tottelemaan todellista määräysvaltaa. Peitteen alta nouseva käsivarsi nousi hieromaan silmäluomia, jolloin mies huomasi jotain puuttuvan kasvoiltaan. Kynitty päälaki, kuin parrattomaksi nyhdetyt poskensakin saivat soturin huokaisemaan raskaasti. Heti kun joutui tiedottomaan tilaan, niin jo oltiin silppomassa naamaa sietokykyjen sisään. Kasvoilta kadonneet partahaivenet eivät peitelleet poskia, eivät leukaa, suupieliä, eikä kaulaa – joku talon eukoista oli käyttänyt tajuttomuuden pilvilinnoilla purjehtinutta tilaa hyväkseen hyvin ilmiselvästi. Pitkät hiuksensa olivat kokeneet saman tuomion. Lyhkäiseksi leikellyistä hiuksista oli vain muutama punakka sentti enää jäljellä. Naisiin ei ikinä voinut luottaa, lähti miehisyys heti kun silmä vältti, mutta silti tokkuraisessa kiputokkurassaan mies naurahti. Tiedä sitten oliko se surullinen vai huvittunut naurahdus. Käsivarsien punertavat ihokarvat olivat sentään säästyneet parturoinnilta, samoin kuin rintakarvansakin. Kämmen tipahti takaisin vuoteen peitteelle soturin katsellessa myttyä kiinnostuneena. Hänen alaston ruumiinsa lepäsi pedillä. Hän tiedosti alastomuutensa vasta tuona yksinäisenä hetkenä, jolloin uudet toivottomat huokaukset leikkasivat ilmaa. Mytyn oli oltava vaate. Huultaan puraisten, ettei olisi kähissyt lihasten tottelemuudesta yrittäessään kammeta itseään istumaan. Liikkuessaan kuitenkin kipu levisi henkiin tokkuraisesta tilastaan. Jalat liikkuivat, mutta toisen liikuttaminen sai soturin murahtamaan kivusta. Ja tuolloin hän myös pusersi itsensä käsivarren varaan ylös, jolloin maailmaa murskaava todellisuus iski mieheen. Hänellä oli vain yksi jalka!
Kauhu levisi Warrenin silmiin kouran puristuessa kiinni jalkaansa peittelevään peitteeseen. Raivokkaalla vedolla syliinsä kerätty peitte paljasti tyngän. Amputoitu jalka liikkui. Sidetuppo kiemurteli jalassa saaden soturin huutamaan niin järkytyksestä kuin polttavasta tiedon tuskasta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 1, 2009 23:17:20 GMT 3
Niin rouvan kuin tämän tyttärienkin pettymykseksi, ei potilas ollut enää päivän aikana herännyt, eikä kellään käynyt mielessäkään herättää lepäävää. He saivat tyytyä ystävättärensä kuvaukseen karheasta äänestä, villinä pyörivistä silmistä ja tuskan karjahduksista. Luultavasti kukin heistä oli salaa toivonut saavansa jotain tiedon muruja miehestä irti mitä pikimmin, edes viitteitä tämän luonteesta, mutta reaktiot olivat olleet niin yleismaallisia, ettei niistä voinut päätellä kuin miehen harmistuvan kokiessaan kipua. Tämä ei varmasti tullut uutisena tai yllätyksenä kellekään heistä. Aamun näytelmää lukuun ottamatta päivä soljui eteenpäin miltei identtisenä edeltäjiensä kanssa. Ainoa poikkeus olisi aavistus voitonriemua ja toivoa jokaisen hoitajattaren rintakehän pimennoissa. He olivat kuin olivatkin onnistuneet selättämään kasvottoman vastustajansa ja kiskoneet yhden sielun ikuisuuden rajamailta takaisin olemassa olevaan aikaan. Se oli melkoinen saavutus ja ansaitsikin tyytyväisyyttä, vaikka mikään ei vielä ollutkaan lopullista ja varmaa. Potilaan toipuminen herättäisi lisää haasteita, kysymyksiä ja epävarmuutta. Kukin heistä pelkäsi hetkeä, jolloin mies kokisi saavuttaneensa takaisin tarpeeksi voimiaan. Oli mahdotonta yrittää ennustaa tuonnäköisen reaktioita. Täytyi vain toivoa ja luottaa siihen, että jalkapuolta pääsi ainakin pakosalle. Majatalo oli tyhjentynyt, ainoastaan yhdessä huoneessa majaili yksinäinen miekkonen, joka oli lisäksi ilmoittanut, ettei kaipaisi ylläpitoa ja halusi pysytellä omassa rauhassaan. Tämä helpotti iltatoimia huomattavasti ja majatalon väki ottikin kaiken irti lyhyestä hengähdystauosta. Roman oli ottanut yön vapaaksi ja lähtenyt tervehtimään sisaruksiaan ja hoitamaan muutamia hankintoja, joten palvelusväen tupaan kerääntynyt naisväki rentoutui toisessa erillisistä huoneista keskustelemalla ja nauramalla yhdessä, tosin hiljaa, jottei oven toisella puolella lepäävä potilas häiriintyisi. Martha kävi muutamaan otteeseen vaihtamassa muutaman siteen tai pakottamassa rohtuneiden huulien välistä tipan rohdoslientä. Acantha nautti silminnähden leikittäjiensä seurasta ja hihkui välillä sellaisella voimakkuudella, että nuoren äidin oli pakko yrittää jälkeläistään hillitä, tähän huomattiin imettäminen tehokkaimmaksi puuhaksi. Tämä touhu olikin ainoa tapa tunnistaa juuri Daliah pienokaisen äidiksi, se ja jotkin samankaltaiset piirteet, vaikka lapsen isä näkyikin tämän olemuksesta vahvemmin. Kaikki neljä naista osallistuivat lapsen hoitoon yhtä intensiivisesti, luoden pieneen olentoon voimakkaita tunnesiteitä. He olivat kaikki kuin yhtä perhettä niin sodassa kuin rauhassa, eikä vaaleahiuksisen haaveksijan erityisasemaa enää muistanut kukaan, tämän omaksi helpotukseksi. Olisi ollut ihanaa tarinoida koko yö läpi ja nauttia rentoutuneesta seurasta teki joukon nuorin jossain vaiheessa selväksi oman väsymyksensä asteen ja Daliahin vetäydyttyä takaisin päärakennukseen kävivät muutkin yöpuulle.
Herätys palvelusväen tuvassa ei ollut samaa luokkaa kuin edellisaamuina, jolloin Martha oli käynyt kolistelemassa tyttärensä jalkeille. Nyt ei tainnut olla aamu, ymmärsi Adele syöksähtäessään vuoteeltaan. Hän ei aluksi ymmärtänyt mitä tapahtui, tajunta vain oli täynnä kakofoniaa, jonka suunnan tokkurainen mieli aavisti, muuten hänen lihaksensa olivat kouristuneet ’taistele tai pakene’-valmiuteen. Viereiseltä vuoteelta havahtunut Rowenna oli nopeammin selvillä tapahtumista ja ilmaantui tuvan puolelle samalla hetkellä kun äitinsäkin. Kaksikko syöksyi henkiin heränneen potilaansa luo toimien kuin äänettömän yhteisymmärryksen vallassa; toinen nainen tarttui miehen toiseen hartiaan, toinen toiseen ja yhteistuumin he painoivat tilansa heikottaman miehen takaisin pielukselle. ”Älkää huutako tuollalailla!” Martha korotti ääntään käskeväksi, tuskankarjunnan yli. ”Lopettakaa heti! Voitte saada jonkun kohtauksen!” Adelen vihdoin kompuroidessa näkemään villin näytelmän hän ymmärsi äitinsä ja siskonsa ajatuksen. Jos päivätolkulla kuumetokkurassa kärsinyt mies kävi noin rempomaan saattoi hänen sydämensä pettää, tai vähintäänkin uusi, hauras iho saattaisi revetä, ja suuri työ olisi ollut turhaa. ”Rauhoittukaa. Olette aivan turvassa. Saapuessanne tänne jalkanne oli kuolion syömä, sille ei voinut tehdä mitään.” Syöksyi Adele nyt auttamaan perhettään epätoivoisen tehtävän edessä. Rowenna oli jo aloittanut sidekääreen tarkastelun mahdollisen punavärin ilmaantumisen varalta. Samaan aikaan Marthan kädet kävivät hurjaa vauhtia, hän toisti Daliahin aamuiset toimet liittyen potilaan ranteeseen ja otsaan, samaan aikaan hän lateli Adelelle käskyjä; pieni padallinen vettä olisi saatava kiehumaan oitis ja siihen olisi heitettävä tiettyjä aineksia, jotta aikaansaataisiin jokin täysin uusi liemi. Seuraavaksi hän käänsi teräksisen katseensa vuoteella piehtaroivan puoleen, esitelläkseen itsensä ja tyttärensä ja esittääkseen jälleen uuden vaatimuksen rauhoittumisesta. ”Juotte tämän.” Hän ilmoitti ykskantaan Adelen ojenatessa kupin höyryävää, imelänhajuista nestettä. ”Se rauhoittaa.”
|
|