|
Post by Tylppy on Feb 2, 2009 20:41:11 GMT 3
”Mitä yhdellä halvauksella on mitään merkitystä!? Katsokaa mitä olette tehneet minulle!” miehestä oli laittamaan vastaan kahdelle taloon ilmaantuneelle naiselle, kolmaskin leimahti paikalle – eikä yksikään näistä naisihmisistä ollut aikaisemmin tapaamansa nainen. Kaiken kivun ja tuskan sekaan tuo käsittämätön naisten määrä hämmensi mieltä vielä lisää. ”Ettekö te hyvä rouva käsitä että olette tehneet minusta ramman?!” soturin selkä painui vasten patjaa, vaikka Warren kuvitteli painavansa kaikkien voimiensa takaa vastaan vanhempaa rouvaa ja tämän nuorempaa versiota. Pirun henkiin herättämissä naisissa oli kuitenkin oltava jotain piilevää voimaa, sillä yhteistuumissa naiset käyttimät voimiaan kainostelematta pakottaen potilaansa painumaan vuoteelle. Elämään heränneet silmät pyörivät soturin pääkopassa hänen katsoessaan vauhkoontuneena jokaiseen huoneessa hääräävään naiseen. Helvettinsä oli sisustettu jokaisella tuittupäisellä naisella, mitä saattoi maailmalta löytää. Sormet pusertuivat hartioihinsa pakottaen ramman toden totta pusertumaan aloilleen, eivätkä naiset otteissaan olleet helliä.
Soturin posket punehtuivat kauttaaltaan tuon yrittäessä käsittää tilannettaan ja nousta pusertavia käsiä vastaan. Peitteeltä paljaaksi jäänyt rintakehä kohoili kiivaasti ilman virratessa miehen keuhkoissa reippaaseen tahtiin. Tiukka, käskevä ääni, jonka tuiman oloinen vanhempi rouva omisti paukutti lauseitaan potilaalleen kuin alokkaalle. Tuossa tilassaan ei soturi olisi kyennyt yhtään helläpuheisempaa käskytystä kuuleviin korviinsa. Marthan tiukka ja topakka, korkea ääni sai soturin lopulta vaikenemaan ja lopettamaan kummankin jalkansa liikuttamisen. Lähes alasti, keskiruumistaan peittävää peitettä lukuunottamatta soturi lamaantui paikalleen – ymmärtäen myös tuon totisen seikan tuon hetkisestä tilastaan. Vanhempi nainen puisteli päätään huomatessaan punaisen sävyn leviävän soturin kaulallekin – ainakin neljälle erinaiselle alastomana esiintyminen ei ollut kuulunut suunnitelmiinsa. Ei missään määrin. Mutta uskoakseen niinkin oli onnistunut käymään.
Marthan kyetessä lopulta jopa esittäytymään, sekä nimeään kaksi tytärtään soturi katsoi jokaista naista yksitellen. Jokainen neiti ja rouva yritti saada hymyn nykäisemään suupieliään, vaikka soturi oli yrittänytkin aiheuttaa nukkumaan käyville elämäänsä suurimman sydänkohtauksen. Vaieten teräksisen katseen alla soturi maisteli suupieliään ja piti suunsa kiinni. Tuolla hetkellä hän ei uskaltanut uhmata pirttihirmua, jonka katse oli terävä kuin seiväs. Eikä soturi ollut kovin halukas saamaan keihästä silmiensä väliin, johon se tuolla hetkellä tuntui olevan tähdättynä. ”Olen pahoillani hyvät rouvat, ei ollut tarkoitukseni – säikäyttää” puheensa tuiman katseen alla sopertaen Warren pakeni Marthan katsetta vilkaisten Rowennaa. Nainen tutki keskittyneen oloisena jalkavainajaansa ja sitä mitä siitä oli jäljellä.
”Warren Schades”, soturi esitteli itsensä naiskolmikolle seuraten miten käskyjenjakoa visusti totellut tytär ojensi täytetyn, höyryävän kupin äidilleen – joka puolestaan oli hirmuissaan kääntymässä kupin kanssa hänen puoleensa. Samainen, imelän hajuinen neste haisi soturin nenään jo kaukaa. Hän ei tuntenut suurta intoa viedä kupillista yrttimoskaa huulilleen, mutta katse pureutui häneen taasen. Äidillinen valta, joka oli muuttunut pirttihirmun muotoon sai soturin nöyrtymään ja nostamaan päätänsä tyynyltä. Mukin alkaessa kuitenkin täristä pitkään toimettomana olleessa kädessä Martha juotti soturia kuin lasta. Ensimmäisen suullisen jälkeen mies yskähti useampaan otteeseen. Juoma toden totta oli iljettävämpää kuin itse haju. Topakan rouvan toimesta lasi kuitenkin tyhjeni. Irvistäen mies painui takaisin vuodetta vasten kyeten kuitenkin itse pyyhkäisemään suupielensä käteensä.
”Kiitos rouva – lienen ollut suureksi vaivaksi teille kaikille. Ja ...anteeksi tuo äskeinen, en, tai siis en aiheuta kohtausta tuskin enää vastaisuudessa” suuria lupaillessaan Warren onnistui kirvoittavaan hymyn tapaisen jopa pirttihirmun kasvoilta. Naiset hyörivät ja pyörivät hänen ympärillään, kunnes olivat varmoja ettei mikään kohtaus ainakaan ottaisi valtaa potilaasta. Tyttärien kadotessa huoneesta ensimmäisenä mies pyysi vanhempaa rouvaa kuitenkin jäämään. Tuolilla oleva tunika osoittautui hänelle osoitetuksi. Hieman empien ja häpeillen Warren pyysi naiselta apua, hän ei suinkaan halunnut esiintyä kauempaa alastomana nuorten naisten edessä – ei edes tämän vanhemman rouvan edessä, mutta Marthalta avun pyytäminen tuntui inhimillisemmältä mitä nuorilta neitosilta avun pyyteleminen. Muutaman hiertävän, vaikean ja kivuliaan hetken jälkeen tunika kuitenkin päätyi soturin ylle. Rouva avitti miestä myös yhdessä jos toisessakin tarpeessa Warrenin nöyrtyessä heikkoon ja rampaan kohtaloonsa. Muutamien kymmenten minuuttien jälkeen vanhempi rouvakin poistui huoneesta, rauhoittavan juoman tehdessä vaikutuksensa rivakasti eläneeseen kehoon. Vielä ei ollut aika vastauksille, sen ymmärtäneenä rouva nosti peitteen potilaan rintakehälle jättäen soturin lepäämään.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 3, 2009 22:10:08 GMT 3
Miehen karvaat sanat saivat soljua kuulijoidensa korvista sisään ja jatkaa matkaansa myös ulos. Totta kai tällainen reaktio oli ollut odotettavissa ja Martha oli heitä kaikkia, itseäänkin, valmistanut kauhuun ja raivoon, jota raajan menettänyt varmasti kokisi. Saattoi olla, etteivät he koskaan saisi anteeksi hirmutekoaan ja se olisi sitten vain hyväksyttävä. Tottahan he olivat pilanneet miehen elämän, mikään ei enää voisi olla ennallaan, mutta ainakin hän oli hengissä. Nyt herra saattoi itse päättää jatkosta, joko hän keksisi tavan päästä yli tuoreesta rajoitteesta ja oppisi selviytymään, tai sitten luovuttaisi ja mahdollisesti päättäisi suurella vaivalla parempaan kuntoon hoivatun elämänsä. Jahka potilas oli esittäytynyt ja saanut juotua annoksen vastavalmistettua juomaa vetäytyivät tytöt hääräämästä tuvassa. Mikäli rampa ei enää äityisi karjumaan, saattoi edessä olla ensimmäinen yö, jona kenenkään heistä ei tarvitsisi nousta huolehtimaan siteiden vaihdosta ja kuumeen noususta. Marthan ilme oli pehmennyt pikkuhiljaa ja heidän jäädessä kahden vanhan naisen kasvoilla vilahti ja aavistus leppeästä hymystä. ”Kyllä me kaikki ymmärrämme järkytyksenne. Toivottavasti vuorostaan ymmärrätte meidän kovat otteemme taannoin.” Naisen matala ääni kuulosti vielä karhealta, muttei enää omannut käskynhäivääkään hänen auttaessaan tunikaa miehen päälle. ”Olette kokenut todella kovia ja toivon, että ymmärrätte nyt pysyä vuoteessa vielä pitkään. Olette menettänyt merkittävän osan lihasmassastanne, mikä tarkoittaa, etteivät voimat palaudu samalla tavalla kuin tavallisen nuhakuumeen jälkeen. Meistä joku on aina ulottuvillanne, jos apua tarvitsette. Varsinkin kun jalkanne siteet on vaihdettava tasaisin väliajoin, vaikka se onkin parantunut hämmentävällä tahdilla.” Rouvan kasvoilla kummitteli vielä varjo äskeisestä hymystä hänen noustessaan seisomaan vuoteen viereiseltä istuimelta. Muutama pöyhäisy tulisijaan lennätti kirkkaan kipinäpilven hormiin kohti öistä taivasta ja kirkasti huoneen siksi aikaa kun kumaraan painunut naisihminen asteli toisen pienen makuuhuoneen ovelle. He olisivat korotetun äänen päässä, jos apua kaivattaisiin.
Seuraava aamu ei enää ollutkaan yhtä kaunis ja kirkas kuin edellinen. Taivas oli peittynyt paksuihin pilviin ja maailma tuoksui märälle mullalle, luultavasti yöllisen sateen ansiosta. Keskeltä sadetta oli majatalon ovelle saapunut vettynyt joukko matkalaisia, jotka Daliah oli ottanut vastaan, tarjonnut heille ruokaa ja osoittanut yösijat. Nämä uudet asiakkaat saivat heti aamusta vipinää aikaan niin keittiössä kuin pihamaallakin, sillä Romanin vielä uupuessa joutui Adele huolehtimaan tallin asukkaista. Tällä kertaa Marthan saapuessa keittiöön ja lähettäessään Daliahin vahtivuorolleen potilaan rinnalle hän käski ottamaan lapsen mukaan. Martha oli viettänyt aikaisen aamun kuuraten ja hinkaten palvelusväen tuvan jokaisen pinnan kiehuvalla vedellä ja voimakkaalla saippualla. Ja, koska potilaskin alkoi osoittaa selkeitä toipumisen merkkejä, ei tupa luultavasti olisi enää kovin vaarallinen paikka pienokaisen olla. Heillä olisi keittiössä nyt runsaasti puuhaa, varsinkin, kun Adele oli varattuna muissa töissä ja tervehtymään päin olevan miehen ohella pystyisi äiti varmasti vahtimaan jälkikasvuaan. Joten tuvan ulko-oven avautuessa seuraavan kerran sisälle ilmaantui karkeaan leninkiin pukeutuneen neidon lisäksi pieni, suurisilmäinen lapsi, joka näkyi, opittuaan todella tarttumaan esineisiin kaksinkäsin, haluavan maistaa koko maailmaa. Ensi töikseen Daliah levitti paksun hartiahuivinsa tuvan lattialle ja laski tyttärensä sen päälle, ojentaen lapselle pienen hopeisen helistimen ajankuluksi. Lelu jaksaisi kiinnostaa muutaman hetken, tämän jälkeen alkaisi villi potkiminen ja yritykset vastaopittuun suoritukseen, ympärikääntymiseen. Oli siis odotettavissa ainakin muutama tovi, ennen kuin vauva kaipaisi huomiota. Rauhallisin askelin neito asteli vuoteen luo ja vilkaisi varovaisesti peitteen alle, vaikka tiesikin siteet juuri vaihdetuiksi. Sen jälkeen hän laski kätensä miehen otsalle. Kosketus oli viileä, muttei varovainen. Otsa ei tuntunut polttavan kuumalta, ja ranteesta tuntuvat sydämenlyönnit tasaisilta. Ainakin tässä suhteessa aamu alkaisi siis hyvin. Seuraavaksi oli lisättävä vettä porisevaan kattilaan. Hän laski mukanaan tuoman pienen pussin pöydälle ja asetti tulisijan toiseenkin koukkuun padan. Mikäli potilas heräisi, saisi hän, halutessaan, yrittää syödä vetistä puuroa. Martha oli varma, että kiinteämmästä ruoasta seuraisi varmat vatsanväänteet, luultavasti puurokin olisi liian vahvaa toimettomalle vatsalle, mutta tekisi myös hyvää saada jotain ruokaa, eikä pelkkiä yrttiliemiä. Mikäli potilas toipuisi hyvää tahtia, viikon päästä olisi edessä melkoisen ruokakuorman raahaaminen tupaan. Noin kookas mies söisi luultavasti hevosen saadessaan voimansa takaisin.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 7, 2009 15:12:00 GMT 3
Warren ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella asemastaan tai näistä naisista jotka juoksivat ja hyörivät ympärillään. Mies oli täysin kyvytön yhtään mihinkään, nyt ja tulevaisuudessaan. Rampana hän piirtyi jokaiseen silmäkulmaan. Hänelle sateli lohdutonta sääliä kyvyttömyytensä takia, ja minkä takia? Synkät mietteet riepottivat soturia aina tämän ollessa yksin, sillä nyt, hänen herättyään ei talon naiset enää paakkuuntuneet tähän huoneeseen. He uskoivat miehen olevan riittävän järkevä nostaakseen ääntään jos jokin hätä tulisi. Säälistäkö he niin häntä ojensivat, auttoivat ja hoitivat? Hän ei juurikaan ollut miellyttävä, ei varsinkaan karskin terävän ulkonäkönsä kanssa. Luonteensakaan ei ollut näyttänyt hyviä puolia itsestään, mutta silti pirttihirmu neitoslaumansa kanssa jatkoi astelemistaan tuohon hänelle varattuun huoneeseen.
Alituinen nukkuminen ja ajatusten lepuuttaminen oli kietoutunut pitelemään vuodepotilasta vieläkin otteessaan niin voimakkaasti, ettei mies ollut tavoilleen uskollisesti valpas. Uni ei ollut koiranunta, sellaista mitä hänen kaltaisensa mies oli oppinut nukkumaan. Hän nukkui kuin tukki, silloin tällöin unia nähden mutta herätessään ne lähes samantien heti unohtaen. Soturi ei herännyt askeliin, eikä pieniin koliseviin ääniin, eikä viileään kosketukseen joka tarmokkaasti tunnusteli huoneenlämpöistä otsaa ja rannetta. Soturin raskas, ja paksu univaippa antoi myöden vasta kun pikkuinen, miniolento alkoi ääntelehtiä kuuluvammin lattian rajasta. Vieras ja hyvin epäodotettu kitinä sai tyynylle painetun pään liikahtamaan vaistonvarassa. Lapsen itku ei ollut hänelle uutta, hänen elämäänsä tuo pienokaisen vaativa ääni oli joskus kaukaisuudessa kuulunut. Hätkähtäen unessa levänneet luomet aukenivat. Varjo jossain liikahti kaiketi pienokaista kohden. Uninen huokaus rohtunemaan päässeiltä huulilta karaten herätytti soturin unestaan.
Liikehtivät kasvot takertuivat tutuksi käyneeseen kattoon. Sama paikka, sama huone, ja samat kirotut kattolaudat. Ainoa vieras asia huoneessa oli tuo määrittelemätön kiukuttelu. Viime öinen myrkkyliemi kutitteli katkeran makuisena jälleen hänen suussaan. Soturi alkoi olla varma, että talon pirttihirmu oli mennyt lisäämään keitokseensa jotain ylimääräistä, ilkeän makuista ainesosaa vain osoittaakseen mieltään hänen kaltaiselleen koiralle. Vasta myöhemmin mies tuli ajatelleeksi, että joku muukin huoneessa häärineistä naisista saattoi ajatella hänestä samaa. Tai sitten he kaikki ajattelivatkin juuri niin, mutta olivat vain liiaksi hienostuneita kyetäkseen sanomaan sitä hänelle. Ehkä aikanaan hän saisi jyrkät lähtöpassit tuosta majatalosta ja tuosta torpasta, jossa häntä piilotettiin. Tai ehkä paremmin, Warrenin oli alettava itse miettimään poistumistaan. Hänellä ei ollut mitään millä korvata naisten näkemän vaivan määrää, mutta ryömiäkkö hän tuolta ajatteli?
Silmäkulmat kasaan taipuen soturi alkoi mietteidensä sijaan kiinnostua huoneen tapahtumista. Hän yritti päästä selvyyteen kuka naisista oli pienokaisen kanssa huoneeseen saapunut. Hullunkurisuudessaan tai tuossa puutuvassa tilassaan hän ei ollut ehtinyt mieltämään yhtäkään näistä nuorista naisista perheelliseksi, äidiksi tai vaimoksi. Soturi saattoi nuhdella itseään, hänen teräväksi nimitetty ajattelukykynsä ei ollut juurikaan pohdiskellut edes tälläisiä vaihtoehtoja. Perheelliselle yhteisölle hänhän kävi vain suuremmaksi vaivaksi. Pää tyynynpielen mukaan taipuen sivummalleen Warren etsi naisesta tunnistettavia piirteitä, pirttihirmun tyttäristä kumpikaan ei tullut kyseeseen, jolloin muististaan kankeasti kaivellen hän onnistui noukkimaan sen yhden nimen; Daliah ja pikkuinen napero olivat päätyneet seuraavaksi vartiokaksikoksi miehelle. Kaiketi suurimmat, ja pelottavimmat tartuntataudit eivät enää jyllänneet soturissa kun pieni lapsikin uskallettiin tuoda samaan tilaan hänen kanssaan. ”Huomenta”, unenpainosta raskas ääni puheli vuoteen pohjalta. Mies selvitteli aavistuksen verran kurkkuaan aikoen liikahtaa vuoteeltaan pystynpään asentoon. Jännittyneet lihakset käsivarsissa alkoivat todellisuudessakin tavoittaa hitaasti voimiaan. Sormet, ranteet, lopulta koko käsivarsien pitkä matka heräsi tottelemaan käskynhaltiaa soturin pyyhkäistessä unen rippeitä kasvoiltaan. Ihon läpi tunkevaa sänkeä hän hieraisi leualtaan. Nopeasti alkaisi siistityt kasvot muistuttamaan remulaisesti itseään, mutta yksikään talon naisväestä ei enää pääsisi silottamaan hänen poskiaan. Saisivat vielä päähänsä siistiä hänen tuuheat, punaiset kulmakarvansakin.
Kasvojaan pyyhkäissyt kämmen laski levollisena nousevan rintakehän päälle vuodepotilaan herätessä myös tuntemaan sen iän ikuisena polttelevan kivun. Paranasiko kipu koskaan? Loppuisiko polte, joka kärvisteli tyngäksi iskettyä jalkaansa? Särky ja kipu alkaisivat kai kulkemaan hänen lopun elämänsä kanssa käsikynkkää. Eikä mieheltä itse kysyttäisi suostumustaan, niin vain tapahtuisi. Kivuliaat murahdukset visusti itsellään pitäen kämmen painui tiukasti nyrkkiin soturin kyetessä heiluttelemaan toisen jalkansa varpaita, mutta mieli ja hermot tahtoivat kokoajan tehdä sen myös toiselle jalalle. Epätoivoisesti, lisää kipua herättäen katkenneet hermopäät kertoivat aina vain epäonnistuvista yrityksistä. Eikä soturi ollut kiitollinen tuosta kohtalostaan äreän nielauksen kuljettaessa aataminomenaa raskaasti pitkin nielua. Hänen ei todellakaan auttanut muu kuin niellä heikkoutensa kuin raivonsakin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 11, 2009 11:36:04 GMT 3
”Mitä sinä sen nyt sinne heitit?” Daliah tiedusteli kuiskaten hymyileväin huulten välissä laskeutuessaan lattianrajaan ihmettelemään tyttärensä mielipahaa. Vasta ojennettu lelu oli pudonnut pienien sormien otteesta ja vierinyt ulottumattomiin. Mielipaha helpotti heti kun kiiltävä virike ilmaantui jälleen näköpiiriin. Hetken nuori äiti asetteli paksun huivin reunoja, jotta mahdollisen herpaantumisen jälkeen esine ei enää vierisi kauas vaan jäisi pehmeälle alustalleen. ”Nyt sitten ihan kiltisti hetki.” Neito pyyhkäisi vielä kevyen suudelman lapsen otsalle ja nousi hiljaa ähkäisten jaloilleen. Tuvassa oli miellyttävän lämmintä, mutta ilma oli tunkkaista ja aloillaan seissyttä. Syksy oli aivan ihanaa aikaa, kaikki ne värit ja tuoksut, mutta vääjäämätön luonnon kuoleminen ympärillä toi mukanaan myös ikäviä ilmiöitä, kuten nyt tämän kaiken märän ja tukahdetun. Ja kohta olisi taas talvi. Ajatus puistatti nuorta naista tämän astellessa takaisin tulisijan äärelle. Inhottava, pitkä, pimeä, masentava talvi. Maailma olisi varmasti onnellisempi paikka, jos kesä olisi ainainen. Kaikki ikävät ajatukset syntyivät talven pimeinä, petollisina tunteina. Daliah puisteli pilkistävän katkeruuden itsestään. Ei ruikutus tässä vaiheessa mitään auttanut. Ainakin Tämä talvi poikkeaisi edellisestä täysin. Tämä talvi olisi ainakin parempi kuin kaksi edellistä. Uusi puistatus suunnattiin pintaan pyrkiviä muistoja torjumaan. Miksi ihmeessä hän nyt herätteli tällaisia ajatuksia aikaisin aamusta? Oikea käsi kohosi kaulalle varmistamaan ympärille kiedotun, kevyen huivin solmua ja solkia. Vaate pysyisi paikallaan ja peittäisi neidon dekolteealueen tänäänkin luotettavasti. Aluksi hän oli kulkenut ilman mitään peitettä, mutta majatalon asiakkaat olivat selvästi kiinnostuneet kahdesta, varsin prameasta käädystä vaatimattoman tyttösen kaulalla. Oli parempi pitää helyt piilossa, mutta silti likellä. Daliah hätkähti selvästi kuullessaan äänen selkänsä takaa. Hän käännähti ympäri kasvoillaan varsin ristiriitainen ilme, siinä oli yllätystä, huvittuneisuutta ja vähän huoltakin. ”Tästähän on tulossa joka aamuinen perinne.” Hän päästi ilmoille heleän naurun ja astui vuoteen vierelle. ”Huomenta vain! Huomenaamulla aion jo olla varautunut heräämiseenne, niin en näytä pyydykseen jääneeltä jänikseltä kun minut näette.” Tuollainen hän oli, puhelias, vähän ehkä lörpöttelijäkin, mutta hyväntahtoinen ja pyrki jatkuvasti miellyttämään, vaikkei ehkä olisi tarvinnutkaan. Tuollaisia luonteita oli yhtä helppo vihata kuin rakastaakin. Joko heidän pohjattomaan positiivisuuteensa, sinisilmäisyyteensä ja energisyyteensä ihastui tai se kaikki alkoi heti ensisilmäykseltä ärsyttää. ”Mikähän mahtaa olla vointinne nyt?” Uudestaan käsi ojentui miehen otsaa kohti ja viipyi sen päällä silmänräpäyksen. Mitään muutosta ei tietenkään ollut tapahtunut, kuume oli tiessään, mikä tuntui ihmeelliseltä näin lyhyen sairastamisen jälkeen. Kyseessä täytyi tosiaan olla varsin väkevän yksilön, loppuunajettunakin. ”Ehkä jaksaisitte nousta istumaan? Jos laitan tuon tyynyn selkänne taakse? Lisäksi olen saanut ylemmältä taholta luvan tarjota teille vähän muutakin syötävää kuin noita vähemmän herkullisia liemiä.” Pikaisesti vihreä katse vilkaisi lattialle levitetylle huiville, Acantha katseli itseään helistimen kiiltävästä pinnasta varsin keskittyneesti. Hyvä. Lapsi ei siis vaatisi huomiota vielä hetkeen. Jospa Daliah ehtisi keittää puuron ennen kuin tytär pitäisi nostaa katselemaan maailmaa. ”Tosin älkää odottako mitään ihmeellistä juhla-ateriaa. Vatsanne ei pitkän syömättömyyden jälkeen kestä vielä hetkeen kuin hyvin mietoja aterioita.” Neito yritti kirkastaa masentavia sanojaan hymyllä, joka tosin nopeasti hälveni hänen kasvoiltaan veden alkaessa kiehua padassa.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 11, 2009 16:45:00 GMT 3
Mies etsi sanaa. Jotain mikä olisi ollut riittävä kuvaamaan nuorta naista, joka ei kaihtanut puhetta, mutta silti täytti sen kohteliaisuuksilla ja teitittelyn yltiöpäisyydellä. Hetken aikaa ehätti soturin mieli etsimään naisesta joitan aatelisia, tai ruhtinaallisia piirteitä, sellaista mielikuvaa hän ei kuitenkaan saanut täysin rakennettua. Varakas, ylhäistönainen olisi pidättyväisempi suultaan eikä höpertäisi noin tavattoman paljon tekstiä suustaan. Hyvä kun unesta heräävä kykeni edes itse tulkitsemaan ja tajuamaan kaiken mitä neitokainen sanoi. Vastaherännyt mielensä kun ei tuntunut todellakaan leikkaavaan niin terävästi kuin sen oli kuulunut. Kärsiköhän jonkinlaisesta kolauksesta päänupissaankin vielä kaiken armottomuuden keskellä?
”Tuota...se..” jälleen täyden hoivaamisen alla soturi yrittää miettiä miten voisi kaunistella sitä helvettiä mikä söi hänen ruumistaan. Kipu tuntui olevan kokoajan läsnä, lähellä. Tolkuttoman järkyttävät litkut tuntuivat vain tekevän olon tokkuraiseksi, mutta heti unesta herätessä kipu oli taas siinä. Hän ei voinut toivottaa pirttihurmun ja muun naisväen litkuja taivaan tuuleen, sillä ne eivät saaneet täyttä kipua loppumaan. Hän tunsi ajoittain pirteyttä, ajoittain niin synkkää unisuutta ettei hän kyennyt vastustamaan sitä. Juomien antama piriste teki soturista selvän, tiedostavan ja tajuavan, eikä hän voinut nyt pyytää naisväkeä hakemaan häneltä vahvinta viinaa mitä majatalosta löytyisi. Sillä litkujen sijaan se oli ainakin tehokas viemään tietoisuuden tuosta kantapäillään..kantapäällään vainoavasta todellisuudesta. ”..kiitos, paremmin”, lause kompuroi, miehen laskiessa rinnaltaan nyrkkiin puristuneen käden. Rystyset lähes täristen soturi lateli kauniin valheensa. Ei naisen tarvinnut tietää miltä hänestä tuntui todellisuudessa. Nainenhan oli vain torppaeukon työläinen, jolla oli muutenkin kädet täynnä työtä ja puuhaa. Ei hänen tarvinnut olla rehellinen, sillä se ei muuttaisi hänen tilaansa mitenkään suuresti.
Mielessään naisen puhevirtaa kiittäen Daliah ei välttämättä ehtinyt huomaamaan tiukasta nyrkistään avautuvaa kättä, tämän alkaessa avittamaan tunikan päällensä saanutta miestä pystyyn. Jalan tyngän liukuessa pitkin vuoteen lakanaa alkoivat sieraimet väristä. Kipu oli kirvoittaa kyyneleitä sinisten silmien pintaan, mutta silti hän repi itsensä istualleen. Naisen ojentuessa nostamaan ja asettelemaan tyynyä leveän selän taakse mies piteli visusti katseensa peittokankaassa. Helpotuksesta kyeten viimein huokaamaan Warren asettui paikoilleen. Tuettuna istuvaan asentoon hän kykeni näkemään lattialla makaavan lapsen, jonka kädessä oleva esine sai pienokaisen lähes lamaantumaan hiljaisuuteen. Huomaamattaan soturi hymyili näylle, ennen kuin hänen huomionsa kiinnittyi suoristuvaan naiseen, joka jälleen puheli jotain.
”Ai, itse pirttuhirmuko antoi luvan?” soturin katse levisi. Hän oli tosiaankin esittänyt kysymyksensä ääneen. Kylmä koura puristi soturin kaulaa tämän hetken pelätessä saavansa kipakan iskun kasvoilleen tai iskusta menevän saarnan. Hänen tapaamansa – viimeaikaiset naiset, noh, he nyt olivat olleet toisiaan äveriäimpiä, kaupallisia katunarttuja, jotka jotain korvilleen sopimatonta kuullessaan antoivat kyllä tuta. ”Anteeksi, sen ei pitänyt tulla noin suoraan ulos suustani”, pahoitellen mies katsoi ylös vihreisiin silmiin, etsien pahastusta tai syttyvää raivoa, kuitenkaan sellaista löytämättä soturi antoi sängen asuttamien suupielien revetä noloon virnistykseen. ”Martha läksytti minut kuin pienen pennun – lähtemätön vaikutus nähkääs”, hyvin ontuvasti ja ehdottomasti epäuskottavasti soturi kohautti olkapäitään ennenkuin vaikeni. ”Ja mikä tahansa ruoka käy, kiitos kunhan se ei jää kummittelemaan mieleeni rouva Marthan tavoin”, Warren luovutti. Hänestä ei todellakaan ollut keskustelemaan korulauseisia höpinöitä. Hän meni sekaisin sanoissaan jos yritti patoa sanansa kohteliaisuuksiin. Warren ei ollut todellakaan supliikkimies, ei ainakaan naisten keskuudessa – ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli heti ensitöikseen möläyttänyt turvastaan jotain tahditonta, ja sopimatonta. Hän onnistui vain kuulostamaan ylpeältä typerykseltä, joka ei juurikaan arvoa antanut saamalleen huolehdinnalle. Ainoaksi vaihtoehdokseen Warren näki luovuuden, silläkin uhalla että hänen luonteensa tulkittaisiin paksukalloisen aasin tasolle.
Neidon kasvoja katsoessaan soturi huomasi jälleen yhden synkän totuuden itsessään: hän ei osannut tulkita tätä hymyilevää naista. Soturi kykeni kyllä haistamaan jo kaukaa alaistensa, sotilaiden, katkeruudet, kinastelut, sekä hän kykeni erottamaan lipomisen oikeasta yritteliäisyydestä. Hän kykeni erottamaan koti-ikävän ja peitellyn kivun nuorten, vielä pikkupoikien silmien takaa, mutta auta armias kuinka ulalla hän oli vihreiden silmien ajatuksista. Tai kenen tahansa muun naisen ajatuksista. Veden alkaessa porista padassa Warren vilkaisi takan äärelle kulkevaa selkämystä. ” Jeesus että olet typerä Warren” karski ääni murahti miehen mielessä hänen jäädessä vaitonaisena katselemaan työhönsä keskittynyttä neito, kunnes hänen katseensa laski jalkojaan heiluttelevaan lapseen.
”Kuinka vanha hän on?” lattialla leikkivästä mytystä puhuessaan soturi yritti tavoitella aihetta, mikä voisi olla miellyttävämpi kuin pirttihirmukeskustelu.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 11, 2009 18:36:07 GMT 3
Daliah purskahti jälleen helisevään nauruun, tällä kertaa se tosin purkautui entistä sydämellisempänä pakottaen muutaman pisaran nousemaan silmiin ja siitä juoksemaan pitkin neidon poskia kunnes ohipyyhkäisevä käsi ne tuhosi. ”Älkää tuota Marthalle sanoko. Hän on kyllä tiukka täti, se on myönnettävä.” Päätään puistellen, yhä huvittuneesti virnuillen neito keskittyi lisäämään leseitä kuumaan veteen ja sekoittamaan niitä padassa paksuuntuvaksi ateriaksi. Kyseessä ei ollut taitava kokki, hän ei osaisi paistaa paksuja pihvejä pinnalta kypsiksi ja sisältä mehukkaiksi, mutta kyllä puuroa osasi jokainen hämmentää. ”Tämä ruoka tuskin tekee suurta vaikutusta, mutta ainakaan siihen ei ole sekoitettu yhtä ainutta yrttiä.” Lause oli ehkä enemmänkin ääneen ilmaistu ajatus, kuin tarkoitus ilmaista sen kummempia visioita tulevasta aamiaisesta. Miehen kiinnittäessä huomionsa lattialle yhä itseään ihastelevaan lapsen kääntyi kirkkaampikin katse samaan suuntaan. Vielä olisi armon aikaa, ennen kuin pikku prinsessalle pitäisi keksiä uutta virikettä. Tosin Daliah tiesi jo valmiiksi, että lapsen nostaminen syliin tässä huoneessa riitti jännitykseksi, Acantha oli jo joka kerta, kun potilas oli suunsa avannut, kääntänyt uteliaasti päätään. Uuden ihmisen näkeminen olisi jälleen niin jännittävää, että tyttö pysyisi hiljaa monta pitkää tovia. ”Hän on alkukesän lapsia. Alle puolivuotias siis, mutta osoittanut jo viitteitä jos jonkinmoisesta persoonasta. Acantha on nimi, tosin taidamme kaikki kutsua häntä prinsessaksi. En oikein tiedä miksi.” Äideille ominainen hellä hymy kirkasti nyt kapeita kasvoja, jotka olivat luodut kohti keskustelunaihetta. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta lapsi oli terve, hyväntuulinen ja ylipäänsä olemassa. Pienokaisen kasvot eivät olleet niin pyöreät kuin jokaisella talonpojantyttärellä. Hiuksiakin päässä oli melko paljon, samanvärisiä kuin äidillään, lukuun ottamatta yhtä niin valkeaa suortuvaa, että se näytti miltei hopeiselta, toisen korvan juuressa. Väriltään lapsi oli hyvin vaalea, muttei sairaanloinen. ”Aca on löytänyt suuren kiinnostuksen ympäröivästä maailmasta. Jokaista asiaa voi ilmeisesti yrittää maistaa. Ainoa harmin aihe taitaakin olla, kun me aikuiset koko ajan kiellämme kaiken kivan mutustelun, muuten hän on varsin hyväntuulinen lapsi.” Kansi kolahti padan päällä siksi aikaa kun ruoan annettiin muhia omissa lämmöissään ja ruoanlaittaja astui takaisin vuoteen viereen vetääkseen tuolin alleen. ”Haluaisitteko ehkä juoda vähän? Voin kuvitella, että ne maukkaat keitokset maistuvat taas suussa.” Neito nojautui pöydän ääreen kaatamaan tuoppiin vettä ja ojensi tämän potilaalle tarkkaillen ja tarpeen tullen auttaen astian tyhjentämisessä. ”Minä olen tässä nyt puoleen päivään, sitten tapahtuu taas vahdin vaihto. Jos en ole ihan väärässä taitaa Adele tulla seuraavaksi.” Hän nosti tyhjän tuopin pöydälle ja vilkaisi jälleen lattianrajaan, muutosta ei ollut tapahtunut, joten hetkeksi oli mahdollista nojautua taaksepäin istuimella ja venytellä salaa nilkkoja ja ranteita. Päivä olisi vielä varsin pitkä ja pienikin hetki, jonka sai viettää aloillaan tuntui tärkeältä.
Samaan aikaan majatalon keittiössä vallitsi melkoinen hoppu ja hyörinä. Jostain syystä näytti siltä, että oli kyseessä mikä vain taloudenylläpitoon liittyvä työ, se toimitettiin keittiössä, jopa pyyheliinojen pesu suoritettiin nyt kylmällä tuon huoneen nurkassa. Tallissa kaikki oli kunnossa, joten kaikki kolme naista toimittivat asioitaan joko patojen, leikkuulautojen tai paljujen äärellä kun pitkä ja rauhallinen Roman astui keskelle toimintaa. ”Haa! Tulethan sinäkin. Otapa nuo sangot tuosta. Tarvitaan lisää vettä.” Oli selvää, että saapuminen Marthan lähelle tiesi aina tehtäviä, mutta tällä kertaa käskynjako ei tuottanut tulosta. Roman seisoi yhä keittiön oviaukossa, hiukan epävarma ilme kasvoillaan, katsellen asianosaisia ämpäreitä ja selvästi punniten mielessään jotain. ”No? Mitä nyt?” Vanhan rouvan ääni kävi aina oitis tiukemmaksi, mikäli hänen aloitteensa eivät tuottaneet tulosta. ”Kuulin tuossa kun lähdin tännepäin… Ja itse asiassa näinkin…” Roman ei ollut tyhmä tai hidasjärkinen mies, hän vain oli viime piirtoonsa asti rauhallinen ja jäsenteli mielellään ajan kanssa sen mitä aikoi sanoa. ”Sieltä on kai jotain väkeä tulossa takaisinpäin. Sieltä suunnalta missä taisteluja käydään.” Sanat putoilivat hitaasti ja miehen kasvoilla häälyi epävarma, kummastunutkin ilme. ”Eivät ainakaan kovin siistiltä vaikuttaneet. Näin ihan muutaman tuossa kun käännyin tähän pihatielle. On niitä kuulemma eilenkin jo tullut muutama. Etten sanoisi aika levottomaksi sakiksi. Sanoivat vaan kylillä, että jos tuollaisia tulee enemmänkin, niin voi käydä aika levottomaksi täälläpäin. Käly sanoi, että aivan varmasti jotain karkureita. Ja sitten joku oli nähnyt jotain ihan kummaa väkeä siinä mukana yhtälailla. Niitä puheita en kyllä uskoisi, mutta että ei oikein tavallisilta tallaajilta vaikuttaneet, jotenkin… hulluilta?” Kuunteleva kolmikko oli pikku hiljaa tauonnut puuhissaan ja jokaisen kulmat olivat painuneet alaspäin, epäilevään ilmeeseen. Tuskin Roman puhui läpiä päähänsä, jos kerran oli itsekin tuota väkeä nähnyt. ”No nämä eivät kyllä ole yhtään mukavia uutisia.” Rowenna tuhahti. ”Toivottavasti ne eivät tänne löydä. Ja toivottavasti eivät ala haastaa riitaa.” Adele otti saman kannan siskonsa kanssa. ”Sellainen rupusakki ei ainakaan tiedä hyvää.” Martha melkein sylkäisi. ”Pitää sanoa Daliahillekin kun hän tulee. Täytynee osata varautua levottomuuksiin. Mutta oli kai tällainen odotettavissakin.”
Palvelusväen tuvassa puuro oli keittäjän mielestä tarpeeksi hautunutta ja löysi pian tiensä lautaselle. Ruoka höyrysi laakealla lautasella ja saikin luvan jäähtyä hetken. Sopivalla hetkellä lattialla maannut prinsessa kyllästyi tähän asti viihdyttäneeseen leluunsa ja päästi otteensa kiiltävästä esineestä. Sen sijaan alkoivat sinnikkäät yritykset kääntyä selällä makaamasta vatsalleen. Taito oli vasta opittu, joten ähertämisessä menisi vielä muutama hetki, ehkä tarpeeksi. ”Toivottavasti tähän ei suu pala.” Höyryävä lautanen siirtyi jostain ilmaantuneen tarjottimen päällä potilaan vierelle vuoteelle. ”Minä voin vaikka pidellä kulhoa likellä, jos koette jaksavanne itse syödä.”
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 11, 2009 20:16:59 GMT 3
Jokainen sota vaati karkurinsa, livistäjänsä – Roman kuin kuka tahansa muukin osasi nimetä karkurin kun sellaisen näki. Ja jokainen myös tiesi sen, että tantereelta kyettiin jokainen kerta irrottamaan pieni joukkio tuomitsemaan karanneita henkipattoja. Kodit, kellarit, ladot ja liiterit tultiin aina koluamaan läpi kotaisin, jos pienintäkään hajua karkureista saatiin. Etsijät olivat varmasti jo lähetetty matkaan. Partiot tulisivat aina karkureiden kintereillä, tutkisivat ja vainusivat valheen helposti. Joutuisiko Koillistuulikin yhtälaiseen pyöritykseen jos palveluväen tuvassa toipuvasta soturista irtoaisi pienikään vihi vainukoirien nenään.
”Pitäisikö meidän käydä siellä?” kapeakasvoinen, kasvoiltaan lähes valkoiseksi kalvennut Erniol empi istuutuessaan leirinuotion eteen tuodulle pallille. Haltia vilkaisi väsyneen liekin yli vanhemman miehen kasvoja. Tukevasti tavoiteltu viinanhaju takertui haltian nenään jo kaukaa – Gal oli nauttinut muutaman väkiviinapaukun. Huvipurjeen sirkusväki oli saanut riesakseen häätää pakokauhuisen kaksikon, karkurisotilaat pois leiristään. Nyt joukkonsa johtaja oli joutunut asettamaan vartioinnin kiertolaisten leirin jokaiseen kulmaukseen. ”Mitä hyötyä meistä olisi?” murahdus karkasi piipputupakkaansa imevän miehen suupielistä. Katse oli synkkä, puhuttelematon. ”Siellähän on vain lauma naisia! Jos sinne tunkee partio niin kaikkihan sen tietää, että se piruparka löytyy samantien ja eukot mestataan”, kolmas ääni puuttui keskusteluun. Vartiopaikastaan luopunut nainen istahti väsyneenä haltiamiehen viereen hieroen kasvojaan. Rouva Kiepun tyttäristä ties minkä järjestysnumeron omaava nuori nainen omasi silmiensä alla tummat renkaat. Väkevästi kuin mies tuo neiti puhutteli kaksikkoa, langettaen vain synkemmän hiljaisuuden keskustelijoiden ylle. ”Tänne ne jokatapauksessa tulisivat ensimmäisenä nuuskimaan – ja tulevatkin. Se on ajan kysymys. Olen miettinyt, että pitäisikö meidän lähteä?” savupilvi tuprusi vanhuksen viisten peittämien huulten lomasta. ”Pitäisikö meidän ottaa mies mukaamme?” empien haltia kohotti vaaleaakulmakarvaansa saaden uudestaan hiljaisuuden lankeamaan. ”En tiedä. Minun kai täytyy käydä siellä. Keskustelemassa.”
Synkät keskustelut painoivat koko kiertolaisväen mieliä. Heidän joukossaan oli sotaan hyvinkin kykeneviä nuorukaisia, jotka velvollisuuksiaan vältellen liikkuivat Huvipurjeen matkassa. He olivat sirkuslaisia, perhettä, mutta myös lainkuuliattomia, karkureita siinä missä sotilaskin. Vaikka heillä olikin turvanaan täysi tuntemattomuus, niin tuntematon ei varmasti olisi mies jonka ihossa lepäävät mustetahrat olivat jo riittävät kertomaan paikkansa.
”Acantha. Kaunis nimi lapsella” lapsesta ylönouseva katse tavoitteli säväyksen tuttua hymyä lasta katsovan naisen kasvoilla. Warren muisti miltä lastaan rakastavan ja palvovan äidillisyyden aikaansaama hymy näytti. Daliah tunnistautui lapsen äidiksi kovin helposti luettavista katseista, joita hän loi maassa keikistelevään pikkuiseen. ”Eikö jokainen lapsi, tyttö varsinkin ole prinsessa vanhemmilleen? Ainakin siihen asti kun kykenevät liikkumaan ja puhumaan” keinuvan pään keikahtaessa puhujan suuntaan soturi katseli kauniita lapsenkasvoja. Kirpaiseva muisto sai ajatuksiinsa hetkeksi herpaantuneet kulmat kasaantumaan. Hän muisti palasen omasta menneisyydestään. Lapsesta, vaimosta, kuvitella että hänellä oli nuoruudessaan ollut palanen tarinaa, josta olisi voinut olla ylpeä. Mutta hän ei ollut ylpeä, ei muusta kuin lapsesta, jonka isänä hän ei ollut päivääkään viettänyt. Rehellisyyksien nimessä mies ei ollut edes varma oliko hän ollut lapsen isä. Kai hän oli ollut, mutta hän ei voinut olla varma. Petollisuuden karkeat syöverit kun olivat jääneet hänen taakseen. Hän saattoi vain laskea vuosia, riittikö kymmenen? Kaksitoista? Kauanko siitä oli aikaa kun hän oli nähnyt vaimonsa hairahduksen ja petollisuuden. Tuolin kolahdus rikkoi lasta syvissä mietteissään tarkastelevan soturin keskittyneisyyden.
Käsissä tärisevä tuoppi nousi hitailla liikkeillä soturin suupielille. Avuttomuuden tuoma häpeä ei tuntenut rajoja naisen katseen alla. Daliah joutui tukemaan tuoppia aavistuksen, vapinan muuttuessa lähes hallitsemattomaksi. Pitkäkestoiseen suoritukseen ja keskittymiseen ei toipuvat lihakset suostuneet. Vedestä kiittäen soturi pyyhkäisi kosteaksi jääneitä suupieliään kämmeneensä. Neidon, kuin prinsessankin ääniä kuunnellen soturi istui aloillaan ja vaiteliaana. Puinen kauha kolisteli silloin tällöin keittopadan reunaa vasten. Lapsi alkoi tarmokkaalla sinnikyydellä ähertää itseään vaivalloisesti vatsalleen. Huone eli kodikkaissa äänissä, jollaisia Warren ei ollut vuosiin kuunnellut tai kuullut. Naisen ystävällinen puheensorina kaikui vieraana sodassa vuosia ryvenneen korvien käytävillä uutena ja hämmentävänä ilmiönä. Puurotarjottimen laskeutuessa pienelle pöydälle osasi soturi jopa nostaa katseensa kohti höyryävää lautasta. Voimakas kouristus koetteli miehen vatsaa – hän ei ollut tajunnut nälkää päiviin. Hillittömänä se ravisteli toipuvaa puuron tuoksuessa miltein taivaalliselta ylellisyydeltä.
Lusikkaan tarttuminen ei aikoihin ollut tuntunut niin työläältä tai vaikealta, millaiseksi toipuva soturi se nyt nyt koki. Neidon pidellessä lautasta likellä lusikka onnistui jopa osumaan paksuun, väriltään harmajaan keitokseen. Höyryvän kuumuuden laskettua soturi onnistui kauhomaan muutamia lusikallisia suuhunsa. Lämmin ruoka oli taivaallista siitä huolimatta, vaikkei mies sitä kovinkaan paljon kyennyt suuhunsa laittamaan. Äkkiä saavutettu ylensyönnin tunne saapui jo muutaman suupalan jälkeen. Pahoillaan naista vilkaisten Warren kiitti ruoasta, jota lautaselle vielä jäi yllinkyllin. ”Kiitos, mutten taida kyetä syömään enempää.”
Neidon toimiessa kuin kuulas palvelusnainen ystävällinen hymy tuntui taasen piinaavan miestä. Itsensä saamattomaksi kaikkeen tuntien hän ei tuntunut osaavan vastaanottaa lämmintä, ystävällistä hymyä tai katsetta omakseen. Liian paljon pahaa ja rumaa hän oli maailmaan saattanut, ettei hän osannut eikä kyennyt yhdistää hyvyyttä ja lempeyttä ympärilleen. ”Daliah”, neidon toimet keskeyttäen soturi katsoi naista hetken aikaa miettien, pyöritellen sanoja, jotta ne saattoivat kuulostaa yhtään järkeviltä; ”sinun ei tarvitse hukuttaa minua kohteliaisuuksiin, ei kenenkään muunkaan täällä hyöryävistä leideistä” mies haki sanoja. Etsi niitä itseään tarkastelevan katseen alla. ”En ole mikään pyhä matriarkka, jota pitää miellyttää prameasti joka hetki. Näit itsekin missä kunnossa saavuin tänne, ja missä kunnossa nyt olen – eikö se herätä sinussa kysymyksiä?” omista kysymyksistään pontta saaren mies nosti katseensa neidon kasvoihin, tämän kirkkaisiin silmiin. Olihan naisenkin nyt nähtävä ettei jostain tuonpuoleisesta torpasta löydetty mies voinut olla kovinkaan korkeatasoinen, kunnollinen tai kuuliainen. Miten kumman kaupalla neito kykeni pitämään tuon ystävällisyytensä, vaikka hänen kaikessa järjessä piti tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa tuntematonta kohtaan. Ja kaiken sen järkevän sijaan Daliah hymyili hänelle, suorastaa palveli ja hoivasi. Niinkuin muutkin naiset. Oliko koko talo ihan sekaisin. Soturilla ei kuitenkaan käynyt edes mielessä, että hänen olisi pitänyt miettiä aikaa jonka aikana hän oli maannut kaikesta tiedottomana. Hänhän oli lausunut ensimmäiset sanansa vasta muutamia päiviä aikaisemmin. Ja totta oli, hän ei todellakaan edes tiennyt mitä hienovaraisuus tarkoitti.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 11, 2009 23:52:03 GMT 3
Miehen ruokaileminen oli verkkaista, jopa matelevaa tahdiltaan, mutta Daliah ei ollut aikeissakaan hoputtaa. Hän piti lautasta niin lähellä miehen leukaa kuin näytti sopivalta ja pinnisti käsivarsien lihaksia, jotta ne eivät oitis väsyisi. Tottahan hän ymmärsi tällaisen äärimmäisen kiusalliseksi miehelle, joka oli luultavasti pitänyt itsestään huolen vuositolkulla. Eivät tuon näköiset miehet olleet riippuvaisia kenenkään avusta ja sinisten silmien avuttoman harmistunut katse oli helppo tulkita. Nainen ei sanonut mitään, eikä tuijottanut toisen ateriointia, sen sijaan hän tyytyi seurailemaan tyttärensä toimia lattian rajassa ja muutaman kerran huikkaamaan jonkin kannustavan sanan jo miltei kyljelleen kellahtaneelle pienokaiselle. ”No niinhän se taitaa olla ja jokainen poika on varmaan pikku prinssi. Oma pieni kuninkaallinen tuntuu tosin varmasti oikein erityiseltä tapaukselta.” Pohdiskelu jatkui vielä aterioinninkin ajan. ”Ja varmasti jokainen äiti on aivan varma, ainakin tässä vaiheessa, että omassa jälkikasvussa olisi potentiaalia vaikka millaiseksi valtiaaksi. Acanthassa ainakin olisi luonnetta vaikka pieneksi jumalattareksi. No nyt taisin vähän liioitella.” Vino hymy käväisi kapeiksi kiristyneillä huulilla ennen kuin vaalea pää kääntyi miehen puoleen. Hän otti lusikan toisen kädestä ja työnsi sen puuron sekaan. ”Taisinkin laittaa vähän turhan kookkaan annoksen. Ensi kerralla osaan laittaa vähemmän.” Hän nousi ja räpäytti pirteästi silmiään vuoteella makaavalle. Olihan selvää, että nytkin suuhun lapattu ruokamäärä oli varsin suuri ja lusikan liikutteleminenkin varmasti varsin väsyttävää. Lautanen löysi tiensä takaisin pöydälle ja nuori nainen kohottautui hieman parantamaan kasaan valunutta tyynyä miehen selän takana ennen kuin lipui lattialla ähkivän pienen olennon viereen. Acantha oli juuri onnistunut tavoitteessaan ja makasi nyt vatsallaan paksun vaatteen päällä. Nyt, mikäli Daliah olisi ollut pahanluonteinen nainen, hän olisi kääntänyt tytön takaisin selälleen ja antanut lapsen yrittää uudestaan, mutta tietenkään näin ei tapahtunut. Sen sijaan pieni sai levätä tarvitsemansa ajan, ennen kuin pää kohoaisi heilahtelevan kaulan varaan tutkimaan maailmaa aivan uudesta kulmasta. Aikuisen käsi ojentautui lähinnä nyt silottamaan esteet jotka putoavaa lelua varten oli kohotettu, nyt ne peittivät lapsen näkyvyyttä. Nimensä kuullessaan neito kääntyi vuoteen puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. ”Pyrin vain käyttäytymään sen mukaan minkä näen sopivaksi vieraan kanssa. Mikäli se koetaan miellyttäväksi, on se vain hyvä lisä.” Hän kohotti molemmat kätensä niskaansa varmistamaan hiuksia peittävän huivin solmuja, jonka jälkeen siistivän käsittelyn sai leningin helma. ”Tottahan me kaikki olemme äärimmäisen uteliaita, mutta niinhän kaikki naisihmiset ovat. Jos tuntisimme paremmin, olisin totta kai jo kysellyt jos jonkinlaista, mutta nyt se ei ole oikein sopivaa.” Ei, kyseessä ei ollut koukeroisia korulauseita hallitseva aatelinen tälläkään puolella vuodetta. Tottahan jokainen moukka osasi teititellä ja olla kiroilematta, mutta vaati todellisia koulutusta osata pukea sanansa niin tiheisiin pitsiverhoihin, että niiden todellinen tarkoitus peittyisi. Ja tätä taitoa Daliah ei koskaan aikonutkaan opetella, se oli petosta parhaimmillaan. Mikäli hän ei uskaltaisi sanoa ajatuksiaan sellaisina kuin ne olivat, oli parempi vain olla hiljaa. ”Ulkonäöstä voi päätellä paljon, oli kyseessä kuka vain ja tilanteista voi päätellä toisen puolikkaan. Voin hyvin kuvitella, ettemme olisi koskaan viettäneet samassa huoneessa kahta hetkeä kauempaa, jos olisimme kohdanneet toisessa hetkessä.” Neidon pää kallistui toiselle korvalle hänen vastatessaan kiinteästi miehen katseeseen. Kasvojen hymy oli laantunut vakavaksi, totiseksi ilmeeksi, viestittäen sanojen painoarvoa ja totisuutta. ”Jos ovelle tuodaan kuolemaisillaan oleva ihminen, saa olla melko sydämetön hän, joka ei edes yritä helpottaa toisen tuskia ja joka ei tekisi kaikkeaan pelastaakseen kolhuja kokeneen.” Luettelemansa asiat olivat Daliahille jumalain tosia. Hänelle ei tulisi mieleenkään kävellä kompastuneen yli, hän ei kokenut sitä omaksi tai ylipäänsä kenenkään etuoikeudeksi. Häntä itseään oli monta kertaa autettu, kun polku oli käynyt kiviseksi, eikä hän ikinä unohtaisi niitä tuntemattomia, jotka olivat pyyteettömästi auttaneet. Tuntui hyvältä toimia samalla tavalla. ”Eli olkaa aivan rauhassa. Lepäätte nyt ja keräätte voimia kohtaamaan maailman sitten kun siltä tuntuu. Eikä meidän naisten hösäämisestä tarvitse välittää muuten kuin jos se alkaa ärsyttää. Ja naiset ympäriltähän on äärimmäisen helppo karkottaa muutamalla väärällä sanalla.” Äskeinen hyväntuulinen hymy teki paluun noille kapeille kasvoille ja silmät siristyivät kiusoittelevaan ilmeeseen. Kaikesta päätellen nuori nainen oli äärimmäisen hyvällä tuulella, mitä ei tosin enää voinut sanoa olennosta lattialla. Huoneen täytti tuossa hetkessä surkea kitinä, jonka sävy oli oitis tunnistettu. ”Jahas… Nämä kaksi naista menevät nyt hetkeksi tuonne kammarin puolelle, nuorempi taitaa kaivata kuivempaa ympäristöä.” Tytär kohosi tottuneesti äitinsä käsivarsille ja he molemmat katosivat sulkeutuvan oven taa pois tuvasta. Hetken aikaa hiljainen kitinä oli vielä kuultavissa, muttei mennyt kauaakaan, kun sekin ääni loppui ja palveluskunnan tupaan lankesi täysi hiljaisuus. Meni jonkin aikaa ennen kuin nuo kaksi saapuivat takaisin näkyville ja tällöin pienempi vaikutti niin tyytyväiseltä oloonsa, että oli nukahtamaisillaan.
Ensimmäinen tappelu kaupungissa räjähti puolen päivän jälkeen ilmirähinäksi. Se sai alkunsa kumoutuneesta tuopista, mutta levisi pian juottolan ulkopuolellekin sytyttäen likelle osuvat saman raivon valtaan. Vasta kun jokainen osanottaja oli joko lyöty maahan, karannut näkösältä tai kannettu jonnekin pois tilanne rauhoittui ja kapakin pitäjä pääsi tarkistamaan tuhoa, joka oli miltei täydellinen. Levottomuus, jota tappelu tuntui vain voimistavan, kouraisi pian jokaista vatsaa lähialueella, sillä uutiset kiirivät nopeasti. Tuoppi oli kumoutunut tällaiselta ruhjeiselta ja likaiselta vieraalta, joka toveriensa kanssa oli tulistunut kokemastaan kohtelusta. Kolme kuudesta oli kadonnut tappelun jälkeen näkymättömiin, kaksi oli piesty hengiltä ja yksi, kumonneen tuopin kärsinyt, haukkoi henkeään yhdellä sivukujalla. Hän oli nähnyt minkä näköiset miehet olivat hänen toverinsa poisraahanneet ja siinä hetkessä tappelun aikaansaaja oli piiloutunut.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 12, 2009 4:29:39 GMT 3
Soturi kuunteli hiljaisena syödessään naisen puhelua lapselleen. Sinnikkään lapsen yrittäessä yhä uudestaan ja uudestaan riemu ja jännitys tuntui heijastelevan nuoresta äidistä niin aidon rikkaana, että mies olisi saattanut tuntea lisää häpeää. Hän ei ollut juurikaan välittänyt, tai olisi. Olisi hän välittänyt lapsestaan, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta. Lapsi, tytär, tummahiuksinen kaunotar oli ehtinyt vain hetken lepäämään suurilla, lapiomaisen karkeilla käsillä kun kohtalo oli muuttanut kaiken eläväisen kulun päälaelleen. Sinievä silmäpari seurasi miten pienokainen viimein onnistui suuressa saavutuksessaan. Tarmokkaasti nouseva pää sai hymyn nykäisemään potilaan suupieliä miehen seuratessa syrjäsilmällä miten Daliah nousi, ja siivosi lautasen ja kumartui tyttärensä vierelle. Esittämänsä kysymys onnistui kadottamaan hymyn naisen kasvoilla.
Totisia ja vakavia kasvoja katsellessaan Warren oli jo esittänyt kysymyksensä, johon hän sai hyvin mittavan ja laajan vastauksen. Kaiken naisen lausuman mies kuunteli syvässä hiljaisuudessa – hän kuunteli hiljaa ja huolella. Daliah neidon puhe oli vahvan kuuloista miehen korvissa ja kaiken lisäksi järkevääkin. Warren ei ollut miettinyt hyveellisyyttä, sokeaa uskoa hyvyyteen ja avunantoon. Sellaisia asioita hänen ei ollut tarvinnut miettiä, hänen ei kuulunut miettiä luonnollisia asioita, jotka oli tehty kuvaamaan ihmisyyden kyvykkyyttä reiluuteen ja inhimillisyyteen. Hän oli elännyt yli vuosikymmenen enemmän tai vähemmän ihmisiä tappaen, ja mistä hyvästä, pelkästään siitä että hän en oletettiin tekevän niin. Ja vain siksi, että hän oli kätevä käsistään, hän osasi käytellä aseita ja tappaminen – sen kanssa oppi elämään. Hän oli teloittanut karkureita, hän oli jopa katsonut tyynesti ratsailla istuen kuinka lastaan piilotellut äiti raahattiin mestattavaksi lavalle. Häntä ei ollut kiinnostanut pienten lasten itkut heidän anoessaan armoa veljelle tai isälleen. Vaimojen ja äitien lahjonta oli ollut kuin kuonaa hänen kenkiensä juuressa. Silloin kun hänen elämäänsä ei täyttänyt oikeuden esiin tuominen hän taisteli miestensä rinnalla vihollista kuin vihollista vastaan. Hänelle osoitettiin suunta, ja siihen suuntaan hän kulki epäilemättä ollenkaan käskynantajan osoittamaa tietä. Harvoin tuli tilanteita, jolloin hän olisi kohottanut katsettaan sanoakseen vastaan. Hän osasi puhua sodankieltä, sitä kurjaa, julmaa ja raakaa kieltä jossa ei tunnettu mitään niistä seikoista, mitä torpan naiset edustivat. Heistä yksikään ei kaupannut itseään ahneesti lihan himoisten soturien edessä, he eivät osanneet valheiden verkkoa kylmän kireän tuijotuksen alla. Nämä naiset olivat hauraita ja heikkoja – aitoja.
Daliah oli oikeassa sanoessaan etteivät he olisi tietentahtoen liittyneet toinen toistensa seuraan, jos he olisivat kohdanneet toisenlaisissa olosuhteissa. Daliah ei olisi vilkaissut häneen päinkään, nainen olisi tuskin tuntenut minkäänlaista arvostusta sotilaspukuun pukeutunutta miestä kohtaan. Hän ei poikennut mitenkään juottoloiden sotilaista, joita oli tasan kahta maata: joko täysiä juopottelijoita, tai niitä synkkäkatseisia jotka elivät karussa hiljaisuudessaan sanaakaan pukahtamatta. Warren puolestaan – mitä hän olisi tehnyt? Ilman muuta hän olisi katsellut kaunista naista, mutta hän ei olisi asettunut tämän tielle tietentahtoisesti. Hän olisi voinut kohteliaasti kumartaa tälle jos he sattumalta olisivat astuneet samaan oviaukkoon. Hän olisi antanut katseensa hivellä kaarevaa selkää tai siron pehmeää rintamusta mutta hän ei olisi virkkonut naiselle sanaakaan. Warren ei oliti kyennyt kohtaamaan lempeästi hersyvää naurua tai ystävyyttä, sellainen oli vierasta hänelle. Hän olisi maksanut itselleen katuhuoran, leikitellyt hetken ja jatkanut matkaansa. Totuutta mielessään pyöritellen soturi tuskin huomasi miten kaksikko liukeni toiseen huoneeseen. Soturin hymy oli pelkkä häivähdys lämmöstä neidon lämpöönsä nousseen hymyn alla. Synkät aatteensa eivät antaneet sijaa kiusoitteleville kasvoille, joita hän katsoi muttei kuitenkaan täysin nähnyt.
Naisen kulkiessa takaisin huoneeseen hyvää tuulta ja hymyä täynnä soturi katsoi vaiteliaana sänkyä, sekä suorana pitkälle jatkuvaa jalkaansa. Tyngäksi leikattu jalka vaikutti vain onnettomalta nysältä paksun peitteen alla. Kipua uhmaten Warren laski kämmenensä peitteen päälle, koetti koskettaa polveaan, mutta sen pidemmälle kipukynnys ei antanut käden liikkua pidemmälle. Jalastansa katse nousi vasta kun ovi kävi uudestaan huoneen puolelle. Katseensa selittämättömänä soturi katsoi hetken aikaa naisen kasvoja, pehmeää hymyä, joka loisti unta vastaan taistelevalle pienokaiselle. Vireille herätetty aihe ei kuitenkaan tuntunut loppuun asti läpikäydyltä. ”Olen vieras, se on totta, mutta katso minua Daliah. Maita ravistelee sota, joka on tuhoamassa kaiken. Naudat kaatuvat pelloille kun ketään ei ole hoitamassa niitä. Pellot mädättävät satoaan kun ketään ei ole ollut korjaamassa satoa talven varalle. Naiset, nuoret ja keskiäiset, vanhukset yrittävät tehdä sen mikä kuuluu miehille. Silti minä olen täällä” soturi tarkasteli naisen sylissä lepäävää nyyttiä ennen kuin hän vilkaisi neidon kasvoja. Kantava, vahva ja raskas ääni oli tyyni ja vakavoittunut soturin nostaessa katseensa silmiin, joiden iloinen pilke oli eittämättä kääntymässä seuraavien sanojen aikana totiseksi. ”Sota vaatii uhrinsa, mutta se ei anna armoa kaltaiselleni. Olet hyvä ja armollinen, te kaikki olette, mutta millä hinnalla? Olen karkuri Daliah, ja kaltaisiani tulee lisää. Olette kaikki asettaneet itsenne suureen vaaraan, sellaiseen missä edes hän, pieni Acantha ei voisi selvitä. Olen kouluttanut elämäni aikana monia sotureita, olen piessyt heitä kunnes he ovat murtuneet. Olen tehnyt pojista miehiä, oikeuden oikeita käsiä – he eivät tunne sääliä karkureita, koiria kohtaan. Eivätkä he tunne sen suurempaa arvoa auttajiakaan kohtaan. Olen opettanut monet koviksi, he eivät tuntisi sääliä viatonta sylilasta kohtaan minut löytäessään. Heissä ei ole sääliä tai armoa jättää lempeyden ja ystävällisyyden täyttämää naista henkiin”, jokainen vankalla äänellä saneltu sana oli karu, mutta todellinen. Warren ei odottanut aikaa, joka olisi tehnyt talon naisista ja hänestä tuttavia keskenään. Miehestä oli haaskausta leikkiä viattomampaa mitä hän oli.
Sinertävä katse laski naisen silmistä. Päätään pudistellen soturi laski katseensa taas säälittävälle näylle edessään. ”En ole hyvä ihminen niinkuin sinä, tai Martha, tai teistä kukaan. Jos he löytävät minut täältä, se tietää vain kuolemaa sinulle ja perheellesi. Minut tuotiin rattailla, joten sain etumatkaa muihin karkureihin, mutta aika on kulunut ja levottomuudet sen mukana. Ne tuovat mukanaan partiot, lainvalvojat – eivätkä he kohtele teitä hyvin.” Pitkäksi mennyt puheensorina lakkasi soturin tuijottaessa jalkaansa. Hän antoi naisen ajatella. Elämän katsominen sinisilmäisessä hyvyydessä tuntui Warrenista hetki hetkeltä tavoittelemisen arvoiselta, mutta menetetyltä. Hän ei halunnut tukahduttaa sitä huoneessa olevasta nuoresta naisesta, vaikka hän kykenikin sitä raa'alla kädellä naarmuttamaan. ”Olen pahoillani.”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 15, 2009 20:24:39 GMT 3
Tällä kertaa paksu huivi taiteltiin tarkoin pöydän päälle ja nyt jo päiväunilleen vaipunut pienokainen laskettiin varovaisesti pehmeään maailmaan lepäämään. Daliah suoristi selkänsä ja venytteli hartaasti niskaansa kääntyessään takaisin potilaan puoleen. Toinen kulma kohosi aavistuksen tämän ymmärtäessä synkän keskustelun yhä jatkuvan. ”Jos täysin rehellinen olen…” Totta oli, että ilme nuorilla kasvoilla oli vakavoitunut jälleen, mutta nyt siitä oli jo huomattavissa aavistus närkästystä, ei hyökkäävää, pikemminkin turhautunutta. Hän ei oikein voinut käsittää, miksi mies halusi ehdoin tahdoin tehdä tilanteestaan entistä surkeamman. Tuntui kuin toiselta olisi kokonaan puuttunut kiitollisuus olemassaolemiseen, sen sijaan tilalla oli tarve maalata seinät täyteen toinen toistaan painostavampia demoneita. ”Olette varsin epäreilu ottaessanne tällaisia asioita esille. Kyllä me olemme täällä tietoisia ympäröivästä tilanteesta ja Martha tyttärineen valvoo öitä jatkuvasti peläten tulevaisuutta ja sitä millaiseksi tienoo tulee lähiaikoina muuttumaan. Minä en mielelläni hylkäisi tätä paikkaa, mutta pakon edessä niin teen ja olen varsin luottavainen sen suhteen, että poistuminen tulee olemaan nopeaa ja lopullista, vaikkei ehkä miellyttävää.” Nuori nainen ei itse huomannut kuinka kohtalokkaiksi oli sanansa pukenut. Vaikka hänen puheensa aihe, kellarin lattialla maton alle peitetty pakotie, olikin erikoislaatuinen, ei se dramaattisuudessa ollut mitään verrattuna oman käden kautta päivien lyhentämiseen, jota hän ei tässä vaiheessa enää harkinnut. ”Sota on inhottavaa ja se tekee omistaan vastenmielisiä, sen olen kyllä ehtinyt huomaamaan ja mikäli sellaisia miehiä tänne ajautuu, joutuu joku lähtemään, me tai he. Ja uskon kyllä sanojanne, että me tässä olemme ne jotka joutuvat taipumaan, mutta siihen asti pysymme täällä ja pidämme myös huolen hyvinvoinnistanne.” Olkiaan kohauttaen Daliah lipui tulisijan äärelle. Hetken aikaa kuului kilahduksia, rahisevaa ääntä ja sihahduksia. Kohta huoneeseen hulmahti lämpöaalto valkean lyödessä jälleen korkealle hormiin ja lämmittäessä uutta annosta rouvan yrttilientä. Lyhyt ajatustauko ja muutama syvä hengähdys tuntui selvittäneen hiukan ajatuksia. Edelliset sanat eivät olleet kovin tarkkaan harkittuja, pelkkää impulsiivista ajatuksenvirtaa, mutta nyt neidolla oli muutama tarkkaan harkittu lause mielessään. Hän astui vuoteen vierelle ja istuutui likellä olevalle tuolille. ”Luulen, että täysin kunnossa olisitte ollut yksi heistä, joita tässä nyt joudumme yöt pitkät pelkäämään. Ja luulen, ja tästä toivon ettette loukkaantuisi, että olisin joutunut edestänne majatalomme oven telkeämään. Nyt tilanne vain on toinen. Kohtalo osaa olla joskus niin katkera, ettei sylkeminenkään auta.” Vihreä katse lipui ajatuksiinsa vaipuneena miehestä nukkuvaan lapseen. Acantha oli ehdottomasti tärkein asia nuoren äidin maailmassa, mutta tapahtumat, jotka lapsen olemassaoloon olivat johtaneet, olivat muokanneet hänestä aivan eri ihmisen, sellaisen ihmisen, joka lokaa nähdessään tunnisti sen, eikä sitä muuksi kuvitellut. ”Tässä hetkessä emme me ole altavastaajina, vaan hengestään onkin joutunut taistelemaan muuten vahvempi osapuoli. Mikähän senkin tarkoitus on ollut? Olen itse alkanut vakaasti uskoa siihen, että oma kohtalo on etukäteen kirjoitettu ja vain suurin ponnistuksin sitä voi lähteä muuttamaan. Tuntuu erikoiselta, että kaltaisenne mies, joka sanojensa mukaan, olisi meidät kaikki murhannut silmää sulkematta, on nyt noin heikossa asemassa. Veitsenterällä.” Äsken sumeaksi käynyt katse kääntyi nyt miehen puoleen ja se oli valpas, tuntui porautuvan kohteeseensa. Se mittaili edessään synkistelevää, yhä varsin kookasta olemusta hetken ja kääntyi sitten kohta liekkejä. ”Älkää meistä huolehtiko. Jos huono onni yhä kulkee perässämme, joudumme siitä kärsimään, mutta siihen asti on pakko pysyä mieleltä kirkkaana ja jaksettava hymyillä aamuisin, itse en muuten viitsisi enää nousta sängystä. Toivottavasti vain ehdimme saada haavanne paranemaan ja kuntonne nousemaan ennen kuin tänne kukaan tunkee. Hyvällä onnella selviämme kaikki.” Daliah antoi katseensa leppyä ja hymyn palata takaisin kasvoilleen. Vaikka hän kuinka vakuuttelikin itselleen olevansa nyt viisaampi ja tarkkaavaisempi, ei hän voinut naiiville luonnolleen mitään. Yhä nuori nainen jaksoi uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen. Kyllähän he selviäisivät kun olivat tähänkin asti selvinneet. ”Jahka olen saanut tuon liemikulhon alas kurkustanne lähden hakemaan seuraavaa tyttöä vahtivuoroon ja lähden itse luultavasti pyykinpesulle. Mikäli tämä sopii?”
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 15, 2009 21:52:42 GMT 3
Warren huomasi jääneensä tuijottamaan naista. Hän ei tuntunut osaavan ottaa vastaan mitään mitä nuori nainen hänelle sanoi. Soturi sai ylleen nuhteita sanoistaan hänen yrittäessään selventää tilanteen mahdottomuutta. Hänen ei kuulunut olla tuolla, koko torppa oli täynnä päästään riivattuja naisia jotka sokeina häntä hoisivat vaikka omien etuuksien mukaista olisi ollut olla välittämättä. Daliah, joka tuntui uskovan sanojensa voimaan enemmän kuin kuulijansa ei nielaissut sanojaa ei nyt, eikä varmastikaan myöskään myöhemmin. Vilpitön kiltteys ja sinisilmäisyys jaksoi loistaa miehen lateleman kuonankin jälkeen...ja mies häpesi. Kuin pikkupoika hän tuijotti tyrmistyneenä nuorta naista, joka myöntyi kurjaan kohtaloonsa-heidän kaikkien kurjaan kohtaloon, muttei suinkaan ollut ajamassa häntä hiiteen torpan lämmöstä. ”Myötätunnostako te minut tänne otitte? Uskotellaksenne itsellenne, että tässä jumalan hylkäämässä maailmassa on vielä jotain hyvääkin? Jotain millä on edes jotakin merkitystä? Kuvitteletteko, että jotain hyvää voisi seurata karkurin hengen pelastamisesta? , kysymyksiä. Lähes raivoisasti ne vyöryivät sinisten silmien takaa sotilaan, tuon upseerin katsellessa hentoa naista tuolillaan. Liikkumakyvyttömänä, jalkapuolisena rampana hän ei kyennyt nousemaan – saati ravistelemaan naisen päähän järkeä. Hän tiesi naiset heikoiksi, säälittäviksi varpusiksi, jotka hyvää hyvyttään tahtoivat uhrautua mutta miksi tuollainen jumalaton kohtalo oli ottanut Warrenin mukaansa. Kohtalo...kohtaloksihan Daliah oli tilannetta nimittänyt, joten kohtaloa oli Warreninkin kirottava. Eihän kyennyt kiroamaan vihresilmäistä naista kiroamaan – ei vaikka juuri tuolla hetkellä hän olisi halunnutkin sammuttaa tuon vilpittömyyden loisteen naisen silmistä. Puhtaus, jonka hän saattoi lukea lapsenomaisesta hyvyydestä sai soturin veren kuohumaan. Hän oli raivoissaan kohtalolle kuin itselleenkin. Ja samalla hetkellä, juuri sillä raivokkaimmalla omantuntonsa kamppailun kynnyksellä Daliah esitti kysymyksenomaisen seikan. Warrenin aseman. Kysymyksen miksi hän oli tuossa? Missä oli mennyt vikaan? Ja varsinkin minkä takia? Hän ei vastannut. Eihän asiaa häneltä suoraan kysytykään. Jäljelle jäi vain silmien keskenään käymä taisto. Neidon valpas, tutkiskeleva katse tuntui kuin yrittäisi murtaa salaisuuksien jylhät muurit ja linnoituksen ilman sanallista kädenvääntöä. Neito kykeni tulkitsemaan katseen pinnalta puhumatta jääneet sanat, yhtäläisen ärtymyksen- lähes suuttumuksen kajastukset, joita Warren kävi läpi itsekkäästi itsekseen. Neidon sanat tuntuivat mitätöivän hetki hetkeltä soturin sanoja, oli kuin nainen olisi ymmärtänyt ja samalla ollut täysin ulalla miehen tarkoitusperistä. Warren ei kyennyt mitenkään suojelemaan saati kiittämään auttajiaan, oli vain tuo tuskastuttava tietous sokeasta avunannosta. Ja apuaan antavat kaivoivat itselleen suurta kuoppaa minkä vain kerkesivät. Soturi laski katseensa, toisella suunnalle mitä Daliah. Hän ei halunnut näyttää tyrmistystään, häpeäänsä saati tukahdetuksi pakotettavia sanoja joilla hän olisi voinut vielä neitokaista ravistella. ”Ei kiitos” pöydällä tasaisesti nousevaa myttyä katsoen mies siirsi katseensa välittömästi tuolissaan istuvan naisen puoleen. Hieman turhan tylyllä sävyllä, ja liian nopeasti tokaistuina soturi sai itsensä kuulostamaan nokkiinsa ottaneelta lapselta. ”Tarkoitan, että en tarvitse ympärivuorokautista vahtia itselleni. Lepäisitte kaikki. Uskon, että olen riittävän kyvykäs pärjäämään muutaman tunnin yksinänikin.” Eikä sanoilleen käynyt vastaanväittäminen. Daliahin syötettyä kärsimättömän ja itsensä kanssa painivan potilaan Warren lähetti vuoroonsa tuleen Adelen matkoihinsa -ontuvan kohteliaalla tavalla, ettei onnistunut pahoittamaan lisää talon naisten mieliä. Hän ei suinkaan ollut kiittämätön, vaan äärimmäisen turhautunut kahlittuun tilanteeseensa. Sekä siihen seikkaan, että elämä, joka oli ollut häneltä unohduksissa ja kadoksissa naputti hänen olkapäätään kokoajan. Meni tunteja ennen kuin vuorollaan toimivista naisista jokainen kävi ovella kyselemässä hänen vointiaan, kohentamassa tyynyä tai auttamassa tarvittavissa toimenpiteissä. Nöyryytyksen ja häpeän riutalla matkaava soturi sai kuitenkin odottomattomia vieraita. Martha, joka iltapuhteisiinsa saapuvana ei tullut huoneeseen yksin vaan hänellä oli mukanaan vanhempi, hyvin kumaraselkäinen mies jonka häijyt silmät kiiluivat kuin villikoiran vesikauhun kirvoittamat peilisilmät. Vanhus katseli nukkavieruissa vaatteissaan Marthan toimittamia askareita ennen kuin jörösti suostui istumaan vuoteen vierellä olevalle tuolille. Iäkkään naisen poistumista odotellen mies oli hiljaa, eikä tuntunut tahtovan esitelläkään itseään ennen kuin työtään tekevä nainen poistui huoneesta. ”Eukko minun makuuni tuo Martha”, oven suljettua Gal aloitti raapien harmajan parran peittämää leukaansa; ”Ei olisi mitenkään tohtinut päästää tänne – kehtasi ruveta vänkkäämään kirpuista ja täipalleroista. Ihme eukko. Mutta niin, oli minulla asiaakin, jota en kuitenkaan tohtinut ihan tuossa naisväen alla alkaa selittämään. Näyttivät kiireisiltä ja väsyneiltä – eikä ne oikein seuraani arvosta muutenkaan, kummat hienonaamat.” Warren kuunteli miehen avautumista, puhetta, joka vääntyi soljuvasti mustalaisten murteelle. Kiertolaisiksi hän kykeni ymmärtämään vanhuksen jo heti ensimmäiseltä silmäykseltä, ja tällöin hän ymmärsi katsovansa syyllistä pelastumiseensa. ”Joopa joo – kyllä sinä tunnistat. Nään sen sun silmistäs. Et ole niin tyhmä kun luullaan, viisas mies...viisas mies, mutta sanoppa nyt ensiksi että miksi helvetissä sinä siinä makaat. Niinkun oikeasti?” povitaskustaan vanhus kaivoi piilopullonsa, jota hän oli varjellut koko sen ajan mitä hän oli Koillistuuleen saapunut. Viimeisen tempauksensa hyvinkin muistavat naiset eivät olleet jättäneet häntä hetkeksikään rauhaan, mutta nyt hänellä oli tilaisuutensa nostaa kuppia, ja eikä hän ollut yhtään yllättynyt potilaan pyytäessä huikkaa tai paria myöskin. ”Sanoi tuo Martha, että hakee eukkonsa koolle, tai osan ainakin niin päästään keskustelemaan missä sitä oikein mennään – levottomaksi on tuo kylärupunen käynyt. Räsyrepoja saapuu yhtenään” partaansa mutisten Gal tyhjensi vesituopin, joka lepäsi soturin pedin vierellä ja täytti tuoppia omilla julmetun kovilla keitoksillaan auttaen soturia ottamaan hieman ilolientä itseensä. (Saat ihan vapaasti johdatella tuosta hetkestä eteenpäin tapahtumia mikäli haluat. Ja luoda päätöksiä tulevasta jos halunet
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 15, 2009 22:56:49 GMT 3
Majatalon nuorempi naisväki istui keittiössä, enemmän ja vähemmän ryhdikkäästi. Adele oli nostanut jalkansa pitkälle, seinää kiertävälle pankille jolla istui. Rowenna oli rojahtanut lattialle, nojaten selkäänsä keittiön tulisijan lämpimään muuriin. Daliah oli vajonnut matalalle jakkaralle ja ojensi välillä kätensä tönäisemään ilmassa roikkuvaa koria, jonka turvassa lapsi katseli tyytyväisenä yläpuolella huojuvaa kattoa. Äidin hartiat olivat lysähtäneet alas ja hänen venytteli niskaansa hiljaa voihkien. Palvelusväen tuvassa maannut potilas oli lähtökohtaisesti kieltänyt ketään häiritsemästä häntä tuon päivän aikana, mikä oli tarkoittanut heille kaikille niin työntäyteistä päivää, että jokaista lihasta tuntui särkevän. Kovia kokeneen vuoteen vieressä pystyi sentään välillä istahtamaan, mutta nyt kun Martha oli nähnyt potilaan tarpeeksi vahvaksi pärjätäkseen ilman jatkuvaa holhousta, oli tullut aika ottaa menetettyä aikaa takaisin. Adele oli kietonut kätensä märkiin liinoihin ja tytön pörröisten hiusten alta tuntui ajoittain kantautuvan värisevä henkäys, kuin hän olisi pidätellyt mielenliikutusta. Lapsiparka oli joutunut hakkaamaan puita koko päiväksi ja käsien iho oli monin paikoin hiertynyt rikki tai kovettunut. Rowenna oli kiertänyt niin kanalan, tallin, kuin jokaisen päärakennuksen huoneenkin läpi sangon, luudan ja rätin kanssa. Hänen selkänsä oli kipeä kaikesta kuuraamisesta ja polvensa ja kyynärpäänsä ruvella. Daliah yskähti hiljaa ja pyyhki nenänsä hihaansa. Ele olisi toisessa tilanteessa ollut tuomittava, mutta nyt heistä ketään ei etiketti jaksanut kiinnostaa. Kapeat kasvot punottivat yhä ja käsissä ja käsivarsissa näkyi niin palaneita läiskiä kuin haavojakin; päivä oli kulunut kahden suuren paljun ja kahden samanlaisen kattilan välissä. Hän oli saanut tehtäväkseen niin säilöä ruokia vahvaan etikkaliemeen kuin pestä talon matot voimakkaassa lipeävedessä. Iho käsivarsista oli kyynäriin asti ryppyinen, valkoinen ja kovettunut, sieltä täältä juoksi ohut punainen noro. ”Meidän on pakko saada jotain salvaa jostain…” Kuului Rowennan tukahtunut ääni lattianrajasta, jonne neito oli hitaasti valunut lämmintä muuria pitkin. ”Minun käteni eivät ikinä parane tästä.” Adelen ääni kuulosti aivan kohta antavan myöten kyyneleille. ”Minä tiedän mitä me kaipaamme.” Daliah vääntäytyi jaloilleen päästäen huuliltaan surkean inahduksen. Hän ei ollut kokenut yhtä rankkaa työpäivää useampaan vuoteen, sitten lähtönsä linnasta, jossa oli työskennellyt muutaman vuoden. Haparoivin askelin, jakkaraa perässään raahaten hän etsiytyi keittiön nurkkaan, siihen kohtaa, missä sijaitsi kolikoilla täytetty ruukku, kaikki heidän säästönsä. Ruukun vieressä oli toinen, suipompi ja korkilla suljettu. Toiset eivät olleet aiemmin kiinnittäneet huomiota mokomaan, mutta Daliah tiesi sen sisällön. ”Tämä on nyt vain lääkkeeksi, oloa helpottamaan.” Hän laskeutui alas jakkaralta, iski ruukun pöydälle ja etsi sen viereen kolme pientä kippoa, kuin munakuppeja, jotka hän täytti ruukusta. Korkin napsahdettua auki, oli keittiön voimakkaan etikanhajun läpikin haistettavissa pistävä, paksu tuoksu. Neste, joka ruukusta valui ulos, oli kuin siirappia, melkein mustaa sellaista. ”Kerralla alas.” Oli käsky. Kolmikko katsoi toisiinsa. Daliah oli jakanut jokaiselle annoksen ja kuin yhdestä ajatuksesta he kohottivat lasit huulilleen ja kaatoivat ne suuhunsa. Kaikkien kolmen ilmeet kävivät hetkessä kauhistuneiksi, sitten seurasi hetki yskimistä ja irvistyksiä. Rowenna alkoi kakoa. Usean hengähdyksen ajan oli täysin hiljaista, sitten Adele, hengästyneenä, ojensi kuppinsa takaisin ja nyökkäsi. Sisar teki samoin ja Daliah täytti kaikki kolme astiaa. Tällä kertaa juomista seurannut yskintä ei ollut yhtä hurjaa, irvistykset pysyivät yhtä kauhistuneina. Kolmannen kierroksen jälkeen kaikki kolme, Daliah nyt lattialla tulisijan edessä istuen, nojautuivat taaksepäin tunnustelemaan oloaan. ”Ei satu enää yhtä pahasti.” ”Ensin poltti, nyt on mukavan lämmin.” ”Alkoi unettaa.” Kolme paria silmäluomia painui hitaasti alas ja kasvoille levisi ilmeitä rauhallisen ja unisen välimaastosta. ”Tarvitsen yhä jotain linimenttiä.”Adele huokaisi, mutta hänen äänensä ei ollut elää ollenkaan yhtä tuskainen. ”Muussatapauksessa kätensi luultavasti irtoavat huomenna.” ”Äiti antaa varmasti jotain. Minä haluaisin nyt vain nukkua, jollain ihanan pehmeällä vuoteella, ja herätä vasta ylihuomenna.” Rowenna painoi poskensa tulisijan kivetystä vasten ja huokaisi syvään. Daliah kampesi itsensä jaloilleen vähän horjahtaen. Hän iski korkin takaisin ruukun suulle ja työnsi astian puolihuolimattomasti vain johonkin hyllyyn, välittämättä sen alkuperäisestä paikasta. ”Minä menen nyt tuonne alas. Olen aivan poikki. Sanokaa siellä tuvassa murjottaville hyvät yöt.” Hän nosti tyttärensä syliinsä ja katosi huoneesta.
Saatuaan syötettyä ja nukutettua Acanthan, Daliah seisoi keskellä hämärää kellaria ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Veri tuntui yhä kohisevan korvissa vai ehkä se olikin musiikkia. Hän oli aivan varma, että kuuli korvissaan tutun surumielisen melodian, joka tuntui seuranneen häntä nyt jo useita vuosia. Käsivarret kiertyivät vartalon ympärille, kuin suojelevaan otteeseen ja neito alkoi keinua puolelta toiselle, hyräillen itsekseen kuulemansa melodian mukana. Hitaasti lauluun alkoi yhtyä lisää soittimia ja ääniä, hän näki ympärillään tuttuja kasvoja, jotka materialisoituivat puiden takaa tai suloisilta tuoksuvien ruusutarhojen keskelle. Ihana, lämmin kesä tuntui kaikkialla. Pieni tuulenvire ja lammenranta. ’Enkelini’ kuiskaili tuuli, joka heilutti hopeisia hiuksia lammen rannassa. Daliah oli pudonnut kellarin paksulle matolle ja nukahtanut unohtaen kynttilät palamaan ja oven telkeämättömäksi.
Adele ja Rowenna astelivat pihan poikki. Oli jo pimeää, eikä lyhdyn lepattava liekki tuntunut tarpeeksi valaisevan aavistuksen haparoivia askeleita. Heidän rysähtäessään ovesta sisälle palvelusväen tupaan oli vastassa synkänoloinen vastaanottokomitea. Martha ja Gal istuivat tuon juron Warrenin likellä tulen kajossa. Aikuisilla näkyi olevan vakavanlaatuinen keskustelu kesken ja kolme silmäparia, jotka nyt mittailivat sisälle saapuneita, eivät ilmaisseet kummempaa jälleennäkemisen riemua. ”Anteeksi… Haemme vain jotain voidetta ja sitten nukkumaan.” Adele mutisi ja Rowenna yritti niiata, lopputuloksen näyttäessä lähinnä kompuroimiselta. Tyttöjen kadottua Marthan tarkka katse kääntyi takaisin vuoteessa makaavaan. Hän oli ensin mulkaissut varsin myrkyllisesti pulloa, jota mieskaksikko kuljetti keskenään, mutta päättänyt olla sen kummemmin huomioimatta herrojen tapaa rentoutua. Tyttärilleen, joista levisi varsin imelä tuoksu, hän sen sijaan aikoisi sanoa vielä jotain. ”Mitä olitte sanomassa?” Hän kilautti lusikkaa teekupissaan ja nojautui eteenpäin.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 16, 2009 1:26:41 GMT 3
Huvipurje oli jättänyt hyvästinsä Koillistuulen ja tämän väelle. Galin vierailun jälkeen tuskin kukaan oli näyttänyt naamaansa majatalon keittiötuvassa. Heidän aikansa ei ollut elää ja jäädä kasvavan uhan alle. Eikä asettuminen tuntunut luonnolista koko elämänsä matkaa tehneelle yhteisölle, jolla tuo muutaman kuukauden mittainen aika metsänlaidalla oli ehdottomasti pisin tovi missä he olivat yksitoikkoisesti seisseet matkanteon sijaan. Heistä muutamat olivat toki tulleet hyvästelemään naiset, jotka armottomuutta vastaan olivat valmiita sotimaan. Kiertolaisten luonto ajoi heitä eteenpäin, kun taas tarmokkaita majatalonpitäjiä piti yhdessä tuo uskomaton voiman ja päättäväisyyden side. Ilman miehistä suojaa, jota taloon jäävä Roman ei yksinään kyennyt koko talonväelle antamaan tiukanpaikan tullen. Huvipurjeen väki lahjoitti talon käyttöön soturin mukana löydetyt aseet, joista he toivoivat olevan ainakin jonkinlaista – edes vähäistä hyötyä talonväkeä mahdollisesti kohtaaville vaaroille. Marthan, kuin muidenkin päätettäväksi kuitenkin jäi mitä he niillä tekisivät. Sulloisivatko kaappiin piiloon silmiltään, vai olettaisivatko he niiden käyvän mahdollisesti jopa tarpeellisiksi levottomien pilvien levittyessä Koillistuulen ympärille.
Warren ei osannut edes nimetä päiviä, viikkoja tai kuukausia, jotka onnistuivat vierähtämään hänen toipumisensa aikana. Hän ei osannut nimetä päivää koska Gal oli käynyt vieraisilla hänen luonaan. Käden vääntönä käyty keskustelu oli osoittautunut Marthan voitoksi. Warrenille oli tarjottu mahdollisuutta lähteä talosta. Kadota naisten silmien alta ja uhmata terveyttään kuin pienimpiäkin toipumismahdollisuuksiaan – mutta vanhempi rouva oli asettanut terävät sanansa soturin sanojen sekaan. Vielä tuona päivänäkään soturi ei täysin tiennyt miten siinä oli niin päässyt käymään, sillä hän olisi kuvitellut naisen olevan tohkeissaan ajatuksesta saatella potilaansa matkaan mahdollisimman nopeasti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Martha, joka oli käynyt keskustelussa kamppailua miesten viinanjuonnin kanssa oli joutunut kohtaamaan suurempaa tahdonlujuutta tarvittavia asioita. Soturi ei kyennyt liikkumaan, eikä kiertolaiset uskoneet kykenevänsä odottamaan miehen toipumista niin pitkälti että ottaisivat hänet mukaansa. Mutta jokin kieroutunut pilke talon rouvan silmissä oli saanut miehet suostumaan kuukauden mittaiseen ajanjaksoon, jonka aikana kiertolaiset odottaisivat soturin toipumista. Mutta yksi kuukausi ei ollut paljoa liikauttanut toipumisen vaakakupissa. He olivat lähteneet ja soturi jäänyt. Hänen toipumisensa oli hidasta ja vaivalloista, eikä sitä auttanut kiirehtiä niin suuren muutoksen myötä mikä oli häntä kohdannut.
Iho poikki leikatun jalan varrelta oli alkanut arpeutua ja parantua, tuoden mukanaan suunnattoman kutinan ja vauhkomielisen tarpeen repiä rupea irti. Tällöin tuntui että Marthan toimesta takaisin vahtivuoroihinsa asetetut neidot ottivat uudet asemansa soturin kanssa. Jokainen tuntui joutuvan kohtaamaan miehestä tuon äkäiset aamut kuin ne rauhallisemmatkin. Epätoivo ja turhamaisuus koetteli vuoronperään leutoa ja rauhallista ihmismieltä. Aikansa karuissa oloissa elänyt mies ei tuntunut kovin helposti asettuvan naisten passattavaksi, eikä hän osannut käydä heidän kanssaan hienovaraisia keskusteluja säästä tai henkisestä hyvinvoinnista. Hän tuntui onnistuvan suututtamaan naisista yhden jos toisenkin. Vuoronperään ovi paukkui tuvasta lähtevän naisen perässä miehen onnistuessa ärsyttämään tarpeeksi, tai sanoessa väärän asian, tai jankuttaessaan jotain tiettyä ja samaa asiaa liian kauan. Hän oli onnistunut synnyttämään kyyneliä siinä missä hymyjäkin, hän oli jotenkin onnistunut saamaan Marthan vaikenemaan itselleen kahdeksi viikoksi heidän ensin sodittuaan koko päivän mittaisen ajan. Tuona aikana ei kukaan voinut olla kuulematta miehen ja naisen välistä sanailua, joka täyttyi korvia huumaavista sanoista ja nimittelyistä.
Ja nimityksiä mies oli saanut monia – niin monia ettei hän kyennyt edes muistamaan kaikkia keräämiään haukkumanimityksiä. Soturi sai kuulla kunniansa siitä miten tuo ei arvostanut naisen vaivannäköä tai kohdellut heitä oikein. Välillä hänen ulkoista olemustaa ruokottiin nimityksin minkä kerettiin. Hän sai kuulla hiustensa punaisuuden sointuvan perkeleeseen joka kihisi ja mustasi hänen sieluaan. Osan ajasta mies kykeni vain ihmettelemään miten ihmeessä he eivät tappaneet häntä myrkyillään, joista onnistui myös repeytymään sanomista suuntaan tai toiseen. Joskus jopa varsinainen ilkeily meni siihen, että muutama ruoka-annos meni mieheltä sivusuun lautasen lentäessä häntä kohti tai ohitseen lattialle. Mutta silti...vieläkin hän oli tuolla. Jos hän ei jotain ollut oppinut hullujen marttojen tavoista niin sen, että anteeksipyynnöllä onnistui pyhittämään paljonkin asioita. Mahdollisuuksien mukaan myös pieni kosketus kämmenselälle ja vaativa katse silmiin onnistui pehmentämään pirttuhirmua ja tämän jälkeläisiä suuressa määrin. Warren oli oppinut tekemisten sijaan käyttämään sanojaan, pahoitella ja sanoa olleensa väärässä (vaikka olikin loppuun asti sitä mieltä – että hän oli oikeassa). Hän osasi käyttää sanoja jotka upossivat naisväkeen kuin kuuma veitsi voihin, mutta monen mutkan ja hankaluuden kautta hän oli siinä onnistunut.
Rintamalla ei ollut tapana käyttää asioita moiseen turhanpäiväiseen selvittelyyn, mutta aika opetti miestä hillitsemään itseään. Hän ei ollut alkaneen viikon aikana suututtanut vielä ketään, mutta hän ymmärsi itsestään tulleen suurempi taakka. Hänen vatsansa kesti ruokaa, ja hän söi niinkuin raavaan miehen kuvittelikin syövän. Hän oli siistiytynytkin suuremman painostuksen alla, mutta teki sen itse. Punaisen oranssi parta oli siistilty poskilta sileäksi, mutta kuitenkin jääräpäisyyksissään hän oli jättänyt siistimisen vähäiseksi antaen kaartuvan karvan kasvaa ylähuulensa, kuin leukansakin ympärille. Hieman lyhyentämään suostuen Warren oli muokannut naamansa naisia miellyttävän näköiseksi – suuren painostuksen alla, mutta hiuksiinsa hän ei koskenut. Punaiset hiustöyhtöt kasvoivat päälaelta aivan kun ensimmäiset kullankeltaiset leskenlehdet sulavan maan raoista. Ne vaan kasvoivat vauhdikkaasti ja hallitsemattomasti. Väri oli palautunut kokonaisuudessaan miehen kasvoille ja raajat tottelivat hänen jokaista tahtoaan, mutta kipu ei koskaan parantunut täysin. Haamukipu iskostui kiinni miehen selkärankaan vaikka hän kykenikin jo koskettamaan jalkansa tynkäistä päätä. Kenenkään voimatta ymmärtää kivun laatua ei se myöskään herättänyt kysymyksiä – naiset vaikenivat vaikeasta aiheesta, niinkuin soturikin siitä hiljeni. He osasivat jo vaieta aroista aiheista, kuten henkilökohtaisuuksista.
Sinisten silmien kärsivällinen katse oli koko kuluvan päivän seurannut uutta lumisadetta. Lunta oli tupruttanut maahan jo neljättä päivää, jolloin kylmyys oli tarttunut kiinni kuukausia sisätiloissa viettäneen miehen niskavilloihin kiinni. Talvi peitti rumuuden, kenties tuo yksinkertainen selitys teki kylmästä ja ankarasta vuodenajasta sen, josta soturi piti. Karu kauneus valkoisessa univapiassa toi mukanaan odottamattoman vierailijan soturin huoneeseen. Työstään irrottautunut Roman asteli huoneeseen kantaen kainalossaan mitaltaan pitkiä käsipuita, jotka hän oli muovannut ja hienot karkeilla taidoillaan sisälle höpertyvää miestä varten. Odottamattomasta vieraastaan yllättynyt mies ei ensisilmäyksellä ymmärtänyt mitä hiljaa huoneeseen saapunut renki toi mukanaan. ”Olen tuossa ajatellut, josko sitä tälläisille olisi käyttöä”, raskaspainonen ääni puheli soturille miehen tuodessa vuoteen äärelle kainalosauvat, jotka kaikessa karuudessaan näyttivät käyttökelpoisilta ja jykeviltä. Renki unohtui työtehtävistään auttaessaan huoneensa vankia käyttelemään sauvoja. Monta tuntia, ja hirvittävän suurta kirous tulvaa lukuunottamatta vuode oli viimeinkin tyhjä. Kokonainen huone huusi tyhjyyttään pedin ollessa varsin hylätyn näköinen työvuoroonsa astelevan neidon tajutessa tilan autioituneen.
”Kaunis eläin” Warren hymähteli tallien lempeässä valossa Romanin esitellessä hevosmiehelle majatalon ylpeyttä. Ja soturi katseli. Hän imi itseensä vapauden tuoksua,tallin käynyttä lämpimän lannan tuoksua kuin talven kirvoittamia pakkaspaukkeitakin. Päivien odottelun jälkeen oli mies viimein saanut itsensä liikkeelle, vaikkakin oli tehnyt sen silmiltä salassa vain saadakseen rauhaa naisten höpertelyltä.
(Hieman jäi kirjoitus repaleiseksi kun oli liikaa ajatuksia tätä kirjoittaessa - jäi mainitsematta, että olin ajatellut iltahämärille tuota karkaamista huoneesta :>)
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 24, 2009 13:59:47 GMT 3
Hiljainen Roman tyytyi nyökkäämään hyväksyntänsä miehen sanoille. Totta oli, ettei kyseessä mikään sotaratsu ollut, mutta rengin omistautuminen tallin elämille näkyi niiden kiiltävässä karvassa ja raikkaassa tuoksussa. Potilas jätettiin sivuun mittailemana tallia ja sen asukkaita katseellaan, kun Roman itse astui rikkinäisen kärrynpyörän tykö ja alkoi nakutella siitä irti joitain nauloja ja toisia tilalle. Jos vuoteen omana makaaminen oli pakottanut naislauman tauottomalle kaakattamiselle, vallitsi tallissa hiljaisuus, jonka rikkoi silloin tällöin hirnahdus tai kahahdus pilttuista ja nurkasta kaikuvat työn äänet. Aika hämärääkin rakennuksessa oli, varsinkin kun aikainen pimeä oli jo laskeutumassa. Muutamasta pienestä ikkunasta hohti hangen sinertävä kajo, mutta varsinainen valonlähde oli tallin katossa kiikkuva lyhty ja nurkkauksessa, Romanin selän takana kitisevä pieni tulisija, joka muistutti enemmänkin ahjoa. Hangen kajon ohella ikkunasta saattoi kohta nähdä hahmon, joka astui ulos pihapiirin päärakennuksesta ja lähti harppomaan kohti palvelusväen tupaa. Maailman kylmyys ja kovuus tuntui joka kerran iskevän kasvoihin kuin jäätävä vaate ja Daliah pyrki hengittämään mahdollisimman pinnallisesti, jotta kylmä ei pääsisi keuhkoihin asti. Nyt ei pelkkä hartiahuivi enää riittänyt pitämään talvea poissa iholta vaan näinkin lyhyelle matkalle oli varustauduttava kunnollisen viitan voimin, eikä sekään välttämättä tuntunut riittävän. Hän oli huonolla tuulella. Päivä oli ollut täynnä pieniä kömmähdyksiä ja epäonnistumisia ja nyt piti vielä taas mennä katsomaan miten elämäänsä ja maailmaan kyllästynyt mies jaksoi pienessä tuvassa. Pitkään oli mennyt, että Warreniksi tunnustautunut mies oli todella päässyt hyväluontoisen tyttösen ihon alle, mutta kun se lopulta oli onnistunut, ei mitään ollut enää tehtävissä. Aluksi oli ollut jännittävää nähdä, millainen henkilö tuo päivätolkulla hoivaa vaatinut oli, mutta pettymys oli ollut sitä luokkaa, että hyväntuuliset tervehdykset ja aurinkoiset hymyt hyytyivät. Kyseessä oli juuri sellainen mies, jollaiseen nähdessään Daliah astuisi tien toiselle puolelle. Kaikenlaiset palkkasoturit ja muut murhaajat olivat lähtökohtaisesti luotaantyöntävää kansaa, mutta kyllähän jokaiselle piti antaa mahdollisuus. No se oli annettu ja käytetty. Nyt käynnit tuvassa vasta tuntuivatkin velvollisuudelta ja mielessään potilas oli toivotettu niin pitkälle, ettei aurinkokaan paistaisi, jo useampaan otteeseen. Acanthaa ei oltu enää hetkeen tuotu mukana noille käynneille. Tuntui turhalta raahata lapsea kylmässä ilmassa vain lyhyen käynnin vuoksi. Lisäksi kirkuva lapsi yhdistettynä töksäyttelevään ja pohjattoman masentavaan mieheen olivat omiaan saattamaan tasaisemmankin mielen järkkymisen partaalle. ”Katsotaas ne siteet…” Neito avasi suunsa oitis avatessaan tuvan oven, mutta katkaisi lauseen nähdessään oitis vuoteen tyhjäksi. Nopea vilkaisu kahteen erilliseen huoneeseen todisti, ettei soturi ollut rakennuksessa. ”No niinpä tietenkin…” Tuhahdus karkasi kireiksi käyneiltä huulilta ja viitta lepattaen hän kääntyi ympäri. Ei vaadittu ihmeitä taitoja huomaamaan jäljet lumessa ja valonkajo tallista. Hetken Daliah seisoi aloillaan ja tuijotti tyhjyyteen. Oli selvää, että toiset askelista olivat tavalliset, toiset yhden jalan ja kahden jonkinlaisen sauvan jättämät. Ehkä Marthan ja Romanin välillä oli ollut jonkinlainen sananvaihto jostain kainalosauvoista. Pitäisikö nyt sitten talsia aikuisen miehen perään ja käskeä tuo takaisin sisätiloihin vai antaa olla. Jälkimmäinen vaihtoehdoista oli niin houkutteleva, että neito jo kääntyi kohti omia jälkiään, mutta huokaisten antoi vastuuntunnolleen periksi. ”Ehkäpä sinun olisi parempi palata sisätiloihin.” Vaaleat kasvot ilmaantuivat narahtavan oven väliin juuri samalla hetkellä kun Roman selitti matalalla äänellään mitä oli vieraan aseille, jotka nyt roikkuivat tallin seinällä, tehnyt. ”Martha saa taas jonkin sortin kohtauksen, jos kuulee sinun vielä kaikenlisäksi palelluttaneen itsesi.” Rouva oli viime aikoina osoittanut useampaankin otteeseen, kuinka temperamentikas luonne hänen ryppyisten kasvojensa alle piiloutui. Daliah tiesi vanhan naisen nauttivan valtataisteluista tuon soturin kanssa, sillä heistä kolmesta tytöstä ei ollut väittämään vanhalle ketulle vastaan. Ja todellisuudessa he kaikki todella halusivat miehen löytävän jälleen elämänhalun ja parantuvan kuntoon, vaikka vilpittömät toiveet eivät enää hetkeen olleetkaan ärsyyntyneiltä kasvoilta paistaneet.
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 6, 2009 12:35:58 GMT 3
Kainalosauvojensa varaan opetteleva soturi ei ollut ensimmäistä kertaa taiteilemassa kahden puisen sauvan varassa. Aika, jota hän oli millon kutakin johtajaansa totellut oli tuonut Warrenin elämään tapaturmia jos jonkinlaisia – ainakin hänen soturinuransa alkutaipaleilla. Hän oli käytellyt sauvoja kerran jos toisenkin, mutta nyt hänen oli opittava elämään kainalosauvojensa varassa lopun elämäänsä. Tallissa rauhassa kulkiessaan ja nauttiessaan hiljaisista tallin ominaisäänistä soturi tunsi ensimmäistä kertaa synkän kuorensa alla levollisuutta. Kuukaudet joita oli ehtinyt kasaantumaan hänen harteilleen aivan liian suuri kasa, olivat olleet valmiita tukahduttamaan ulkosalla viihtyvän miehen sielun täysin. Saatuaan jokaisen majatalossa työskentelevän naisen vihat itseensä, ei sekään ollut aurinkoinen mahdollisuus nostattamaan kenenkään mieltä. Villieläimen sulkeminen neljän vankan seinän sisään oli kuvajaisena lähes verrattavissa tuohon mieheen, joka näytti lauhtuneelta lampaalta saadessaan maistaa vapautta.
Käsivarsiaan jännittäen ja toisen jalkansa painoon luottaen soturi kulki Romanin vierustalle saaden nähtäväkseen omat aseensa. Tupessaan roikkuva miekka oli teroitetta ja pesty sitä peittäneestä moskasta. Samoin kuin muu varustuksensa, mitä hänen matkaansa oli vielä jäänyt löytyi Romanin huolenpidon jäljiltä siistittyinä. Suojuksensa, joista vain osa oli selvinnyt koko matkan tuonne tallille asti olivat puhtaat kurasta, ja niiden nahkaiset nyörit olivat vaihdettu uusiin. Tallirengin näkemä vaiva sai soturin tuntemaan jonkinasteista nöyryyttä vaiteliasta miestä kohtaan. Ajattelematon aikaansaannos kosketti miestä omalla tavallaan, sillä oliko hänestä kantelemaan aseita enää? Hän ei kyennyt täyttämään tehtäväänsä tantereiden sykkeessä joutuessaan turvautumaan ulkopuolisiin tekiöihin pysyäkseen edes pystyssä. ”Kiitos Roman”, hevosaitauksen särmiin nojatessaan Warren keskeytti alkaneen lauseensa katsahtaessaan tallien raottuvan oven suuntaan. Muutama levottomasti karkaava punainen, lyhyt, otsalle laskeva hius kutitteli miehen kulmakarvoja soturin – niinkuin Romaninkin vilkaistessa tulijaa. Aivan kuin kaksi varkaissa olevaa pikkupoikaa he hiljentyivät Daliahin katseen alla. Ajan vierähtäminen pitkäksi vapauden huuman kuplassa oli saanut soturin, kuin renginkin unohtamaan talon emäntien tarpeen päästä kellon tarkkoina aikoina hoitamaan hoidokkiaan.
”Aivan...Tietenkin” neidon vakaiksi kalvenneita kasvoja katsoessaan Warren oli onnistunut murtamaan naisen kasvoilta sen pienenkin lempeämielisyyden. Samoin kuin Marthan tyttärien kasvoiltakin tyystin kadonnut ujo pilke oli sammunut jo aikoja sitten. Ainoa, joka tuntui miehen seuraa sietävän oli vanharouva itse, joka tuntui suunnattomasti nauttivan tilaisuuksista päästä harjaannuttamaan terävää kieltään toisen sapelikielen kanssa. Mutta neidot, jotka olivat joutuneet kaksikon hyökytykseen eivät voineet sietää tuskin yhtään miestä joka ei tuntunut osaavan asettaa kieltään aisoihin. Nythän tuntui kuitenkin ajattelevan enemmän kuin aikoihin ja sulki suunsa. Nöyränä katseensa laskien tallin lattiaa peittäviin olkiin. ”Kiitos Roman vielä kerran”, tallirenkiä kiittäen soturi tuki itsensä käsipuihinsa ennen kuin liikutti itsensä oviaukossa seisovan nuoren naisen lähelle. Ensimmäistä kertaa neito sai huomata joutuvansa katsomaan potilastaan ylöspäin miehen viimein noustessa sairasvuoteeltaan. Vaikka lihaksensa kuin ryhtinsäkin olivat kärsineet sairasvuoteen kuukausia kestäneestä vankilasta, näytti mies kuitenkin ryhdikkäältä ja voimakkaalta – aivan kuten soturin kuuluikin. Pitkän miehen viimein kyetessä esiintymään naisen edessä lähes kokonaisena itsenään saattoi Daliahin aatteet vain syventyä suurempaan vastenmielisyyteen. Warren vaikutti vielä suuremmin sellaiselta karteltavalta mieheltä kyetessään seisomaan kainalosauvojen avulla.
Matka takaisin palveluväen pirttiin eteni hiljaisuudessa Warrenin kulkiessa hieman hankalasti luomiaan jälkiä pitkin. Jalkaan, kuin kahteen sauvaan keskittyminen samanaikaisesti oli hapuilevaa, ja huojuvaa, mutta jollain ihmeessä mies selvisi Daliahin vanavedessä takaisin tupaan. Vaitonaisena ja kasvoiltaan kenties hieman häpeäväisenä soturi kulki suoraan vuoteen äärelle. Kainalosauvat vuoteen välittömään läheisyyteen asettaen mies keikkui hetken yhden jalkansa tasapainon varassa riisuessaan takkia harteiltaan. Vuoteelle istuutuen Warren vilkaisi nuorta naista ennen kuin alkoi taistella jalastaan saapasta irti. ”Anteeksi, että minä sillä tavalla...” vuoteen reunustalla istuen soturi haki sanoja, joilla olisi voinut pahoitella lapsenomaista karkaamistaan talviseen iltaan.
|
|