Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Aug 30, 2006 0:12:21 GMT 3
Se aika, se paikka, molemmat olivat nyt taaksejäänyttä elämää. Ilma, joka vielä illalla oli ollut kirpeää ja petollisen tuntuista hengittää, oli nyt aamulla kuin virkistävä kylpy, joka kietoi aikaisin heränneet vaippansa sisään kuin toivottaen tervetulleeksi uuteen aamuun. Sillä uusi aamuhan oli aina uusi mahdollisuus. Äiti oli hokenut tuon kaltaisia suuria ajatuksia läpi koko talven. "Jokainen päivä on mahdollisuus uuteen", "Tänään voit tehdä oikein sen jonka eilen teit väärin", "Uusi aamu, uusi yritys". Jos Daliah olisi kuullut vielä yhdenkin tuollaisen elämää suuremman latteuden hän varmasti sekoaisi. Tai näin hän oli itselleen uskotellut koko talven, eikä ollut seonnut vain tuntenut hetken närkästystä ja lannistusta ja sitten lohduttautunut ajatuksella, että jokainen päivä oli päivä lähemmäs hänen omaa henkilökohtaista voittoaan. Ei tyttö tuntenut tulleensa hyväksikäytetyksi. Ei kukaan ollut vaatinut häntä jäämään, ei edes pyytänyt tämän apua, mutta selvähän se oli. Ei kukaan voinut hengenhädässä olevaa hylätä ja vielä kun tuskaa kärsi rakas koti, ei vaihtoehtoa ollut. Kyläläiset olivat kyllä varmasti aistineet tytön muuttuneen. Yhä hän oli paljon omissa ajatuksissaan, saattoi juuttua tuijottelemaan taivaalle tai otti muutaman kummalisen keinahtavan askeleen, mutta hän ei höpötellyt enää niin paljoa. Ei kikatellut omiaan tai elehtinyt villisti käsillään kertoessaan kuinka suuri kuu oli taivaalla tai miten pienen hirven vasan oli nähnyt. Sen kaikki tiesivät, että jotain hänkin oli kokenut. Jotain muutakin kuin tuon karmean yön, jona pieni kylä oli raiskattu. Jotain oli tyttö äidilleen kertonut, mutta tuo napakka nainen ei ollut tietojaan edemmäs lörpötellyt. Jotain tyttö oli sitten puhellut sairaiden vuoteiden ääressä ja muutamalle tyttölapselle hän oli kertonut hämmästyttävän todentuntuisia tarinoita jalosta prinssistä, lohikäärmeistä ja pahoista noidista. tai jotain sen kuuloisia. Mutta muuttunut tyttö oli. Tai kai hänestä vain oli sukeutunut nainen. Hiuspaljous joka ennen oli liihottanut villinä pilenä pitkin tytön selkää tai juuri ja juuri keikkunut löyhällä palmikolla oli aina siistillä kampauksella, niin että kauniin sininen nauha sitoi sen jonkinlaisen letin ja nutturan tapaiseksi monimutkaisuudeksi niskaan. Ja hän verhosi itsensä niin, ettei kaulaa koskaan näkynyt yhtä suloisen värisen huivin takaa. Mutta olivatkohan kaikki nämä muutokset tulleet liian myöhään vai oliko tyttö vain muuttunut liian lopullisesti? Nekään nuoret miehet jotka ennen olivat tuota piirittäneet pysyivät koko talven loitolla ihmisestä, joka ei enää muuta kuin aavistuksen voipuneesti hymyillyt heidän poikamaisille jutuilleen. Ennen tyttö olisi heittäytynyt villisti mukaan vitsailuun, pahimmillaan ryhtynyt painiin koltiaisten kanssa. Nyt hän vain vaelsi huoneesta toiseen, tuvasta kolmanteen ja joka kerta kun joku lähti käymään maaherran juttusilla lähimmässä kaupungissa vaati Daliah päästä mukaan ja muassaan hän toi milloin mitäkin rohtoja, ruokia ja välillä vähän viinaksiakin. Joitain hän jopa pelotti muutoksellaan, mutta jos joku ottia asian puheeksi mamman kanssa, ei tytön äiti muuta kuin huitaissut kädellään ja naputtanut ohimoaan etusormellaan. "Kattokaapa hänen silmiin vähän aikaa. Yhtä pitelemätön se on kun mitä ennenki." Nyt kylä oli jäänyt taakse. Siellä täällä muutamissa harvoissa lumisissa kohdissa saattoi näkyä orpo jalan jälki. Pitelemätön hän yhä oli ja ehkä vähän hullukin. Mutta kun lähimpään kaupunkiin ei hevosella mennyt kuin puolisen päivää, luulisi jalan sinne ehtivän seuraavan päivän iltaan mennessä. Yksi yö metsässä olisi kestettävä, mutta aamuauringon valossa ei tuleva yö tuntunut alkuunkaan synkältä. Kylä joka jäi taakse oli ollut hänelle hyvä, harmi vain että viimeiset muistot tulisivat olemaan talvesta, jota kukaan ei haluaisi muistaa. Jatkuva sodan uhka oli synkentänyt öitä entisestään, mutta josatin syystä taistelut eivät koskaan olleet saapuneet heidän lähettyvilleen. Käydessään maaherran kaupungissa oli Daliah nähnyt muutamia taisteluista palaavia. Ehkä vain kourallisen, mutta kurjan näköistä porukkaa he olivat, eikä kukaan oikein ottanut noiden palaajien puheista tolkkua. Tai karkureita he varmaan olivat olleet, sillä yksikään ovi ei heille auennnut. Jostain kuului linnun laulua, aivan varmasti kuului. Jokin hassu pikku tirppa oli päättänyt tervehtiä heräävää luontoa omilla sulosoinnuillaan.. Daliah hidasti hiukan vauhtiaan ja laskin hupun päästään katsellakseen äänen suuntaan. Pieni hymy käväisi valaisemassa noita yhä kalpeita kasvoja. Eivät ne, niinkuin eivät yhdetkään toiset kasvot kylässä, olleet ehtineet saada tervettä väriä vielä kasvoilleen. Yksi isännistä oli vitsaillut heitä aidoksi kummituskaupungiksi. Taas lintu lauloi, pontevammin, kuin äskeinen olisi ollut pelkkä kokeilu, äänenavaus. Nyt sirkutus kuului aavistuksen lähempääkin. Ihanaa! Ensimmäinen aito elonmerkki sitten linnasta lähdön. Pitkä aika oli kulunut edellisestä linnunlaulusta, liian pitkä. Mutta nyt kaikki oli toisin. Kylä tragedioineen oli viivyttänyt nuorta seikkeilijatarta, mutta se oli nyt ohi, nyt hän sai taas olla vapaa ja villi ja vähän typeräkin, enää ei tarvitsisi ottaa vastuuta muusta kuin omista menoistaan. Hän täytti taas keuhkonsa ihanan puhtaalla ilmalla. Se oli jo toinen kerta tänä aamuna kun hän huomasi pystyvänsä taas hengittää normaalisti. Äiti oli tiennyt tytön tekevän lähtöä, oli tiennyt viikkoja. Kyseessä oli nainen, jota pahemmat kielet ehkä noidaksikin kutsuivat, mutta totuus oli, että mammalla oli vain hyvä vaisto. Hän tiesi tällaiset asiat, eikä siinä mitään tarvinnut selitellä. Aamulla, kun Daliah oli noussut ennen muita, oli tuvan suurella pöydällä nyytti täynnä eväitä niistä vähistä ruoista mitä jäljellä oli. Tytön viitta oli laskostettu pöydälle ja vierelle oli jätetty tulukset ja kampa. Pöydälle tytön jäljiltä jäi pieni, kauniskankainen pussi, sen sisällä oli kymmeniä kultakolikoita. Siinähän olisi väellä ihmettelemistä, mutta noilla rahoilla he saisivat syötyä siihen kunnes kesä lämmittäisi maan ja luonto voisi auttaa omalta osaltaan. Rahojen alkuperää ei Daliah halunnut kertoa, mutta yhden jalokivistä hän oli säilyttänyt itsellään, sillä niitä oli ollut niin paljon että koko kylä olisi kivien arvosta syönyt varmaan toisenkin talven. Lähtemisellä oli kai jokin tarkoitus. Siinä astellessaan Daliah yritti kovasti taas miettiä miksi hänen vain piti vaihtaa maisemaa. Ei niin etteikö hänestä olisi pidetty hyvää huolta kylässä, varmasti hän olisi saanut yhdestä pojasta itselleen hyvän miehen ja voinut elää elämänsä suht' onnellisena. Mutta syksystä lähtien, koko pitkän talven yli oli omituinen levottomuss saanut hänet valvomaan öitään ja ihmettelemään päiviään. Kuin hän olisi vain ollut oikea kirja, mutta väärässä hyllyssä tai toisinpäin. Unissaan hän näki vieraita kasvoja ja kuuli outoa puhetta. Hän kuuli voimakkaita siiveniskuja je hevosten hirnahtelua. Usein hän heräsi hengästyneenä päässään takoen sanat uudelleen tapaamisesta ja jostain muusta, mitä hän ei oikeastaan ymmärtänyt. Päin vastoin kuin mitä hän oli alkuun luullut, ei tyttö lähtenyt etsiäkseen käsiinsä tuon arvoituksellisen miehen jonka mtkassa oli niin kummia kokenut. Sen asian oli Daliah talven aikana käsittänyt, että haltialordin etsimiseen tarvittaisiin muutakin kuin vikkelät jalat ja hyvä tietämys seudun kaivojen sijainnista. Oli selvää, ettei hän enää kohtaisi tuota jaloa herrasmiestä, mutta muistot hetkistä, joita hän oli kohdannut kokiessaan hetken uutta elämää olivat jääneet voimakkaina mieleen. Maailma ei ollut vain jokaisen sitä tallaavan osteri vaan myös sen helmi. Voi miten ajatus pääsikään karkailemaan! Nyt jos hän katsoisi taakseen, ei hän enää erottaisi pienintäkään piirtoa kohdasta jossa maa notkahti alaspäin kohti pientä laaksoa, jonka kylällä hassu pikku kylä rakensi itseään uudelleen. Mutta ei hän katsonut. Miksi katsoisi, kun kerran tiesi missä meni. Yöhön asti hän kulkisi länteen ja aamusella ei olisi kuin hetken matka ja kohdalle osuisi kärrytie, joka vajaan peninkulman päässä yhtyi suurempaan tiehen ja siinä kohtaa olisikin tämän matkan ensimmäinen määränpää. Seuraavasta ei ollut vielä tietoa, mutta ehkä asia selviäisi sitten uudessa kaupungissa. Se tavoite nuoren naisen mieleen oli muodostunut, että hän haluaisi löytää ihmisen, niin tai olennon jonka kanssa saattaisi jatkaa matkaa ja ehkä joskus lopettaa matkaamisen, kun oikea paikka osuisi kohdalle. Mutta Daliah varoi esittämästä asiaa itselleen niin, että hän oli lähtenyt matkalle etsimään rakkautta, koska se kuulostaisi jo hänenkin korvissaan liian kornilta.
|
|
|
Post by dallan on Aug 30, 2006 2:58:25 GMT 3
Oli kulunut viikkoja siitä, kun D'allan oli viimeksi käynyt ulkona. Luonto tuntui niin erikoiselta kaiken sen sisällä oleskelemisen jälkeen. Ympäristö oli nelijalkaiselle vierasta maastoa. Vieras maasto oli kylmä koti, jossa auringonvalokin häikäisi silmiä satuttaakseen. Hento tuuli sekoitti tarkasti kammattua karvaa ja osittain keltaiseksi värjättyä kuin yksisarvinen ei olisi tänään lainkaan laittautunut paremman näköiseksi. Sarvekas oli vielä vaatteettakin tänään jos muutamaa kultakorua pienine jalokivineen harjassa, jännässä, jaloissa, sarvessa ja kaulan ympärillä pitkinä ja kimaltelevina ei laskettu. Kivinen tiekin kuulosti kummalliselta sorkkien alla sekoittuessa kalleuksien kotoisampaan helinään. Upporikkaan näköinen eläin saattoi vain olla kiitollinen, että noita jalkojen osia ei oltu siunattu kyvyllä kertoa tuntemuksistaan kantajalleen niiden koskettaessa allensa jäävään alustaan.
Kirjastoissa ei ollut mitään noita pieniä häiriötekijöitä. Taikuus piti jopa pölyn poissa ja säännöllisen siivoamisen jäljiltä kaikkialla oli hyvin siistiä. Kirjat olivat hyvässä järjestyksessä ja hiljaisuussääntöä noudatettiin kiitettävän tarkkaan. Kirjastoissa ei ollut surisevia ötököitä, lintujen viserrystä eikä luonnon tuoksua tai tuntua. Kaikki oli pitkästyttävän yksityiskohdatonta sisällä, kun ulkona elämä näytti monimutkaisen puolensa loputtoman tuntuisella monipuolisuudellaan. Hetkessä yksisarvinen kaipasi takaisin ikuisen takkatulensa ääreen omaan työhuoneeseensa vierellään vain kirjapino ja suuri kynttilä tuottamassa lisää valoa. Se ei viihtynyt ratkaisemattomien mysteerien vanhassa kodissaan täynnä ulkoisia vaikuttajia, joiden paljous sai mielen sekaisin ja vajotti sen kyvyttömään tilaan rekisteröidä tällaista maailmaa. Luonnossa mieli joutui tunnustamaan oman rajallisuutensa ja kyvyttömyytensä ymmärtää.
Yksin matkustava yksisarvinen oli joskus asunut täällä luonnossa, mutta nyt tuo vanha koti tuntui kuin kaukomaalta, jota saavuttiin pitkien etäisyyksien takaa ihmettelemään. Elämä täällä oli ollut yksinäistä. Mitä teet, kun ei ole ketään, jolle jakaa mietteesi ja luonto ympärilläsi ei puutu asioihisi tai ymmärrä sinua? Saattoi vain katsella meren aaltoja kuinka ne loputtomiin liikkuivat vettä vieden koskaan saavuttamatta mitään. Tähdetkin olivat olleet hyviä ystäviä noina kylminä ja loputtoman tuntuisina öinä ja niiden kanssa oli käyty monet keskustelut, vaikka yksisarvinen toki tiesi, että tähdet eivät oikeasti kuunnelleet tai vastanneet. Se oli vain rauhoittanut mieltä, että oli saattanut kuvitella vierellään jonkun, jonka kanssa viettää aikaansa. Piti elää illuusiossa siitä, että asiat olisivat olleet paremmin ja rakentaa itselleen valheellista maailmaa, jossa viihtyä paremmin. Niin ne vuodet olivat vierineet. Aina oli tullut kevät, kesä, syksy ja talvi kukin vuorollaan koskaan tuomatta mitään uutta auringon alle. Se oli ollut elämää tässä ratkaisemattomien mysteerien maailmassa, jossa kaikki salaisuudet vielä olivat kummitelleet ympärillä. Elämää vailla ketään, jonka viestiä olisi saattanut odottaa tuulen kuljettavan mukanaan tai jonka nimeä olisi voinut huutaa korvattomaan luontoon kaipuuta purkaakseen. Ei ollut ollut mitään mitä kaivata. Oli vain pitänyt kasvaa vanhempiensa siemenestä yksin tyhjässä avaruudessa, kun elämän mysteeritkään eivät aina olleet tuntuneet miltään. Oli voinut vain uneksia ja säilyä samana, sillä unista ei ollut rakentamaan tätä maailmaa.
Tyhjä elämä sai miettimään, että mitä varten tämä kaikki oli? Se sai kaivamaan tietoa ympäristöstään ja tiedon janosta ei ollut koskaan sammumaan, kun maailma säilytti käsittämättömyytensä vuosienkin pohdiskelujen jälkeen. Joskus yksisarvinen oli vielä tuntenut itsensä nuoreksi. Oliko elämää ollut silloin takana vasta vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja vai jopa vuosituhansia? Ei yksisarvinen muistanut. Ei yksisarvinen laskenut. Ei hänellä ollut syytä arvioida kauanko oli täällä maailmassa viettänyt, sillä yksisarviselle ei ollut mitään tämän kaiken jälkeen. Yksisarviselle tämä kaikki ei ikinä loppuisi vaan sitä saisi tuntea itsensä ikuisesti nuoreksi. Ikuinen nuoruus sai kaipaamaan kuolemaa, jota ei tullut eikä ollut, vaikka D'allan oli sitä laskemattomia kertoja yrittänyt. Laskemattomia kertoja se oli menehtynyt, mutta tullut aina takaisin. Ehkä te unohdatte hänet joskus ja hän katoaa elämästänne, mutta koskaan ei sarvekkaanne lakkaa olemasta. Hän jää vain yksin seuraavaksi ikuisuudeksi.
Matkustaessaan D'allan muisteli tuota kaikkea. Se oli kuin salamanisku taivaalta, joka sattui niin kovaa. Murehtiminenkaan ei tuntunut sen arvoiselta, kun se koski niin paljon. Oli niitä seikkailuja ollut, mutta mitä ne D'allanille olivat merkinneet? Muille kyllä, mutta yksisarviselle ne olivat vain muisto siitä, kuinka hän oli teoillaan joskus liittää pieniä laattoja toisten elämän tielle suuntaan, josta yksisarvinen saattoi vain toivoa, että se johtaisi hyvään elämään. Nykyään kaikki oli onneksi toisin. Elämässä loputtomien kysymyksien luonnon olivat korvanneet loputtomat kirjastot odottamassa täyttämistään ja elämän saattoi omistaa ratkaisemattomien kysymysten systemaattiseen tarkasteluun. Ihmiset olivat hyväksyneet yksisarvisen luoksensa, vaikka eivät tämän ajatuksia juuri ymmärtäneet ja eivät kyenneet hänen teksteistään itseään opettamaan. Eläin sai tutkimusrahansa ja kirjoitti yksikseen aina välillä kuunnellen tutkimusjohdon marinaa itsensä kyvyttömyydestä omaksua ihmismaailman rajallisuuden ja kiireen elämäntapaa, jossa oli aikarajoja ja tulostavoitteita. Yksisarvinen ei piitannut ja vielä tähän saakka hän oli saanut jatkaa työtään, vaikka eläimeen suhtauduttiin ristiriitaisesti toisaalta turhana kalliisiin elämäntapoihin tykästyneenä rahanhukkana, joka ei saanut kylliksi aikaiseksi tai toisaalta nerona, jota ihmisaivot eivät kyenneet vielä ymmärtämään. Vielä tähän saakka yksisarvisen harvojen kirjoitusten käsittämättömyys, jonka sisällä oli nähtävissä rahtusia vielä niin kaukaisesta käsitettävyydestä ja järkevyydestä, jonka ihmiset joskus saattaisivat vielä ymmärtää, oli maksanut eläimelle hänen paikkansa osana akatemiaa, vaikkakin tämä osa oli hyvin kallis investointi tuleville sukupolville, joista ehkä olisi noita tekstejä lukemaan.
Kalliiksi käyvä yksisarvinen ei edes suostunut opetustyöhön, koska turhautui oppilaidensa ymmärtämättömyyttä liian herkästi tai vaati heiltä asioita, joita kukaan ei kyennyt täyttämään ja ei tällä tavalla ollut opettaessaan kenellekään kuin ajanhukaksi. Yksisarvinen sen sijaan suostui viemään itseään varsin usein vaatturille, kampaajalle ja karvojen värjääjälle ja oli tehnyt paikallisesta korujen ja koristeiden kauppiaastakin rikkaan naisen, joka yksin yksisarvisen vuoksi oli kyennyt palkkaamaan useita työntekijöitä tyydyttämään tuon sarvekkaan loputtomalta tuntunutta himoa kaikkea kaunista kohtaan. Yksisarvinen toi rahaa taiteelle ja tutkimukselle kylässään, mutta kansalaisten harmiksi nuo rahat olivat tietenkin pois jostain muusta, mihin verorahoja olisi sen sijaan voitu käyttää. Minkä sille mahtoi, kun muutamat salamurhaajatkin olivat luovuttaneet yksisarvisen tullessa aina takaisin maailmasta, johon nuo eläimet matkaavat kuollessaan ja siirtyessään vierailemaan jossain toisessa paikassa. Sarviakaan eläimen tappamisesta ei saanut niiden muuttuessa hienoksi pölyksi irrotettaessa tai eläimen menehtyessä. Eläimellä oli valtaa ja mahtia vaatia. Kaupunginjohtokin kuunteli yksisarvisen sanojen sävelmää uroksen itsensä kuullen mutisematta tämän tuodessa lopulta aika paljon mainetta ja varallisuutta tuolle pienelle kylälle hänen piristettyä alueen taidekauppaa ja tuotua akatemialle lisää nimeä ja pätevämpää henkilökuntaa, mikä taas tarkoitti rahakkaampia tutkimustuloksia. Vaikka D'allan ei varsinaisesti opettanutkaan, niin aina joskus häneltä sai kullanarvoisen vihjeen omaan työhönsä liittyen. D'allan oli nimenä tuttu monelle. Johtoa vain harmitti vietävästi, että yksisarvisen piti olla kiinnostunut taikuuden osalta taikuuden teoriasta eikä se harjoittanut lainkaan sovellettua taikuutta, mikä oli taikuuden lajeista se rahakkaampi, tai edes suoranaisesti sovellettavissa olevan taikuuden teorian tutkimusta.
Kaiken tuon elämää kuhisseen pienen kylän ihmisjoukon keskellä yksisarvinen oli kuitenkin sielläkin yksin. Ihmiset olivat hänelle edelleen tavallaan kuin luontoa ja vaikka suhde oli erilainen heihin, niin paljon siinä oli samaa kuin tähtien alla maatessa. Vieläkään yksisarvinen ei voinut puhua kaikesta kuin vain kuuroille korville ja sai tehdä työtään muista välittämättä huoneessaan, joihin muilla ei ollut lupa tulla kuin vain kutsusta. Tuo yksinäisyys oli itse aiheutettua, mutta yksisarvinen ei voinut muuta, kun ympäristöllä ei ollut tarjottavanaan hänelle asioita, joita sarvekas niin kovin kaipasi. Uros kaipasi niin kovin toveria. Uros kaipasi omaa jälkeläistä, jonka olisi rakkaansa M'lodiesin kanssa voinut saada. Vastaamaton kysymys oli, että kaipaisiko jälkeläinen elämää isänsä rinnalla yhteisenä matkana ikuisuuden läpi. D'allan ei vielä uskaltanut tehdä tuollaista päätöstä. Aika kertoisi, että uskaltaisiko hän koskaan.
Nyt hiekka pöllysi yksisarvisen sorkkien alla eläimen taittaessa matkaansa reippain askelin. Yksisarvinen ei ollut kertonut kenellekään, että mihin se oli menossa, mutta päästyään perille siellä olijat kyllä löytäisivät tuon kiiltävän valkoisen eläimen ja joutuisivat sietämään olennon ylimielisyyttä, kuuntelemaan hänen korukieltään ja ties vaikka elämään läpi pari onnettomuutta. Yksisarvisen kaulassa oli yksi koru, joka erottui vähemmän kauniina muista. Se esitti kahta yksisarvista ja D'allan uskoi sen olevan lumottu amuletti, lumottu epäonnen amuletti, joka silti oli urokselle niin rakas, ettei hän siitä tahtonut luopua, sillä kuvasihan koru hänen vanhempiaan ja oli ainoa muisto heistä ja ainoa tapa saada heidät edes kuvana elämäänsä, sillä D'allan ei tietänyt, että missä he viettivät omaa ikuisuuttaan näinä päivinä.
|
|
|
Post by Glaciar on Aug 31, 2006 13:15:09 GMT 3
Tietenkään uuteen ympäristöön ei voinut suhtautua ystävänä. Se oli uusi tuttavuus ja uusiin tuttavuuksiin piti pitää hiukan etäisyyttä ja tietyllä varauksella tutkiskella ennenkuin heittäytyisi luottamuksen suloiseen syleilyyn. Metsä oli toki tuttua, Daliah oli lapsesta lähtien samoillut täällä saattanut yöpyäkkin jonkin suuren puun suojassa tai kallion kolossa, mutta tietä hän oli aina pitänyt rajana. Ei siinä mitään jos törmäsi johonkin metsän asukkiin, milloin millaiseenkin karvapalloon, mutta ihmisten kohtaaminen oli toinen juttu. Oli täysin mahdollista että tiellä mahdollisesti kohdalle osunut olisi ystävä, mutta yhtä mahdollista oli, eteä tuo olisi halunnut pelkkää pahaa. Näin ollen aina lähtiessään harharetkilleen hän kääntyi ympäri aina joko kuullessaan ihmisäänen tai nähdessään vilauksenkin tiestä. Nyt Daliah oli aikeissa saavuttaa tien. Uusi aamu oli taas valjennut. Edellispäivä oli kulunut erilaisia lintuja kuunnellen ja muistellen mikä pikkupolku mahdollisesti vei mihinkin. Suurinpiirtein oikea suunta hänellä oli pysynyt kaiken aikaa, sillä iman suuntien arvioiminen luonnon omista merkeistä oli hämmästyttävän helppoa jopa hänenlaiselle joka vain ajoittain kävi luonnonhelmassa viihtymässä, muttei suinkaan asunut metsässä. Oli puita joiden oksat olivat toiselta puolelta tuuheammat kuin toiselta, oli hyönteisten pesiä ja kekoja, jotka sijoittuivat valonesteiden tietylle puolelle ja oli tuuli joka tähän aikaan vuodesta kuulemma puhalsi idästä. Daliah oli muutamaan otteeseen pysähtynyt nauttimaan eväitään, mutta hyvin säästeliäästi hän oli syönyt ja vettä juonut tuskin yhtään, sen sijaan jos kurkkua oli kuivanut oli hän kahmaissut lunta suuhunsa. Se maistui kummalliselta. Kun pimeä lkoi laskeutua oli hän etsiytynyt suurikokoisen tammen alle, sen juurakossa oli juuri tytön menevä painauma. Onneksi keväät tälläpäin olivat hyvin vähäsateisia, joten toivo kuivana pysymisestä oli varsin realistinen. Ensi kerran kuukausiin oli hän nukkunut kuin pieni lapsi, kertaakaan heräämättä, tuskin asentoaan vaihtoi. Aamun koittaessa oli Daliah kuin uusi ihminen, aavistus väriä jo palanneena kasvoilleen. Innostus uudesta aamusta, uuden elämän koitosta sai hänet hiukan hypähtelemään jatkaessaan taivallustaan. Enää ei kuluisi kuin muutama hetki ja hän olisi tiellä. Ja tie veisi hänet tapaamaan uusia jännittäviä ihmisiä ja kaikkea muuta ihmeellistä. Olisiko tuo ollu puolen päivän aikoihin kun nuori nainen oli seisahtunut syömään, leivästä ei enää ollut kuin pieni murunen jäljellä, se ei pitäisi nälkää enää kauaa. Mutta siinä mutustaessaan hän oli aavistavinaan jotain puiden v'älissä, aika kaukana vielä, mutta jotain siellä oli. Tasainen viiva, kuin jokin ruskeanharmaa kaistale. Saatuaan leivän syötytä kipaisi Daliah nopeasti jaloilleen ja lähti rivakoin askelin kohti tuota rantua. Ja askel askeleelta se muuttui selkeämmäksi. Kyllä siinä se oli: tie. Pieni hihkaisu karkasi tytön huulilta hänen sännätessään puoli juoksuun. Tietä pitkin oli helppo astella, hänhän saattaisi saada kyydinkin ja pian häämmöttäisi ensimmäinen määränpää jo edessäpäin. Ja sieltä hän pöllähti lopulta soralle seisomaan. Sieltä puiden takaa edellissyksynä pudonneet lehdet pöllyten. Eihän tuo nyt mikään valtaisa tie ollut, juuri ja juuri yhden kärryn mentävä, mutta se oli siinä ja se oli aivan erillainen kulkea kuin nuo kymmenet polut jotka hän nyt jätti taakseen.
|
|
|
Post by dallan on Sept 4, 2006 0:22:48 GMT 3
Sorkat kopisivat tuolla soratiellä. Ne olivat saaneet tuottaa tuota ääntään jo pitemmän aikaa ilman vastaantulijoita, jotka olisivat sen äänen hiljentäneet. Yksisarvinen oli jo ehtinyt jättää alleen monet puiden hylkäämät ja kuolemaan jättämät lehdet maassa lojuvan sateen muodostamissa lammikoissaan. Pitkä matka oli kipeyttänyt noita lihaksia, jotka eivät olleet tottuneet liikuttamaan tällaista painavaa ruumista ympäri suurta maailmaa. Maailma oli niin pieni, kun siihen kuului vain työhuone, kirjasto ja satunnaisemmin muutama muu paikka. Tuosta pienestä maailmasta ei vain löytynyt uusia oppilaita taikuusakatemiaan, joten jonkun oli lähdettävä pitkälle matkalle etsimään heitä. D'allan oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi siitä itsekkäästä syystä, että samainen henkilö saattoi poiketa matkallaan muutamassa kaupungissa matkarahojaan kuluttamassa. Säästeliästä oli, kun ei oma ruumis tarvinnut ruokaa, niin saattoi ravita sitä hengenravinnolla hankkimalla muutaman teoksen lisää omaan kirjahyllyynsä omalla matkakassallaan, kun nyt tilanne oli sellainen, että yksisarvisen tutkimusrahat olivat lopussa ja kaikki tämänhetkiset kirjat oli jo käyty läpi siitä aiheesta, mikä häntä nyt kiinnosti. Akatemialle ehkä oli harmiksi, että yksisarvinen ei matkallaan oikein ajatellut varsinaista tehtäväänsä etsiä oppilaita.
((Anteeksi lyhyydestä, huonosti mietitystä ja muutenkin "chattipelimäisestä" vuorosta.))
|
|
|
Post by Glaciar on Sept 4, 2006 21:21:06 GMT 3
Daliah oli ilmaantunut tielle juuri kohdassa jossa se teki aika tukan puoleisen mutkan, ilmeisesti kiertäen hiukan tiheämmän näköisen risukon ja sen takana häämöttävän kallioisen kohdan. Mikälie tuolla takana sitten ollutkin ei asia kauaa jaksanut nuorta mieltä askarruttaa, sillä juuri samaisella hetkellä kun suurin tien löytymisen aiheuttama riemu aalto oli lakannut vavisuttamasta nuorta naista hän alkoi kuulla ääniä. Kuin jotain... jotain... kopsahtelua? Tasaisen jatkuvana se kantautui jostain tuolta vasemmalta. Kyllä nyt se jo erottui selvästi. Ja niin tasaista se oli ettei kyseessä voinut olla muu kuin kohti häntä, pitkin tietä etenevä... hevonen? Aivan samalta ääni ei kuulostanut, ei niin terävältä, ei kuulunut sellaista kovaa kilahdusta. Mutta tahti oli suurinpiirtein sama. Lyhyen hetken ehti hätäinen katse kiertää tien reunusta. Paljaat puut ja vielä aavistuksen luminen maa ei tarjoaisi suojaa kuin vasta pitkän matkan juoksemisen jälkeen, eikä hänenkaltaisensa tuurieränkävijä olisi osannut siitäkään huolimatta kummemmin piiloutua. Juuri käännähtäessään ympäri, kohti ääntä, valmiina vaikka sitten puremaan jos sieltä joku päälle karkaisi, näki Daliah jo aavistuksen liikkeestä. Kohta tulija olisi hänen edessään.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 4, 2006 21:47:26 GMT 3
Tumman, karkeakankaisen viitan huppu oli lennähtänyt rajusta liikkeestä, nuoren naisen käännähdettyä kohti mahdollista vastustajaansa. Sillä määrällä adrenaliinia joka hänen suoniinsa hetkessä kuohahti olisi saanut pienen sotajoukon valmiiksi taistoon. Kyseessä ei tosin ollut minkäänlainen taistelija, vaan kaiken tuon voimaa antavan eliksiirin pakotti liikkeelle pelkkä, puhdas pelko ja selviytymisvaisto. Vieraat paikat eivät koskaan olleet omiaan kasvottoman tuntemattoman kohtaamiseen. Mutta mitä ihmettä, juuri sillä hetkellä kun tuon tuntemattoman kuului sukeltaa esiin viimeisen näköesteenä toimineen alastoman jättiläispuun takaa, ääni taukosi. Ihan kuin tuo joku tai jokin olisi pysähtynyt. Miksi ihmeessä? Tuskin kauaa ehti nuori nainen asiaa arvuutella kun hänen korviinsa kantautuikin tuo varsin kummallinen kysymys. Hetkeen ei Daliah oikein ymmärtänyt mitä nyt tapahtui. Tuo ratsastaja oli siis ratsuineen pysähtynyt piiloon ja huuteli sieltä jotain. Tai eihän hän ollut huudellut vaan pikemminkin monotonisesti honissut. ”Anteeksi?” Kantautui kuulijan huulilta, pien kurkun avaamisen jälkeen. Hän yskähti uudestaan ja sai kuin saikin nyt äänensä kantavammaksi, tosin samalla sen korkeus nousi ikävän paljon. Siinä meni mielikuva suuresta soturittaresta. ”Puhutteko minulle?”
|
|
|
Post by dallan on Sept 4, 2006 21:51:09 GMT 3
((Nyt on vuorojärjestys hieman sekaisin, mutta tämä kuuluu ennen tuota Glacin äskeistä vuoroa.))
Yksisarvinen niin ikään kuuli ääniä. Äänet eivät aina olleet turvallista kuunneltavaa, kun ajatteli, millaista äänien kuulemisen jälkeinen lähitulevaisuus saattaisi olla. Yksisarvisenmetsästäjiä vai satunnaisia ohikulkioita? Sarvekas arvasi jälkimmäistä ja oli jo astella paikalle. Samassa jokin pysäytti eläimen. Se taivutti päätään hieman taaemmas, nosti sitä ja laajensi sieraimiaan. Joku kaksijalkainen se oli. Näin yksisarvinen oli vetänyt aikeensa kävellä tuonne takaisin ja sen omat äänetkin saivat hieman tauota. Uros nosti korvansa pystyyn puhetta kuullakseen. Sitä ei ollut ja hajumaailman perusteella noita kaksijalkaisia oli yhteensä vain sen verran, että heillä ei olisi kuin kaksi jalkaa. "Arvon neiti, olisitteko mahdollisesti kiinnostuneita palkalliseen mahdollisuuteen suorittaa opintoja taikuusakatemiassa", yksisarvinen kysäisi tuolta toiselta kovalla äänellä, jotta hän kuulisi varmasti sen. Reaktio noihin sanoihin paljastaisi, että millainen olento siellä oikein oli ja ennen kaikkea mitä hän tahtoisi. Samalla D'allan sai kysymyksensäkin kysyttyä. Varsin kätevää siis. Yksisarvisen ääni oli voimakkuudeltaan aivan tasainen ja puhenopeudessa oli epäinhimillisen pieni nopeusvaihtelu. Ääni oli niin tasaisen mielenkiinnotonta, että sen kuunteleminen pitkään olisi varmaankin hyvin pitkästyttävää. Monen onneksi D'allan ei luennoinut omassa akatemiassaan oikeastaan lainkaan.
|
|
|
Post by dallan on Sept 4, 2006 22:02:47 GMT 3
((Ja tämä taas sen vuoron jälkeen. Siitä eteenpäin järjestys on taas toivottavasti totutunlainen.))
Yksisarvista harmitti nyt, että ei ollut uskonut tarvitsevansa joskus kykyä arvioida ihmisten tunnetiloja heidän äänensä ja käytöksensä perusteella. Toisaalta jos sitä tarvitsisi vain nyt, niin ehkä todella oli ollut hyödyllisempää käyttää tuo aika jonkin muun opiskeluun. Kuitenkin jotain hyvin merkittävää tuossa äänessä oli ollut. Se oli ollut kysymys ja oli sisältänyt anteeksipyynnön. Ei enää vaikuttanut siltä, että toinen tiesi, millainen olento D'allan oikein oli, joten valkoinen ja itsensä koruihin vaatettanut yksisarvinen saattoi melko huoletta kävellä tuon mutkan, mikä näiden kahden välillä oli etäisyyttä tietä pitkin ja näyttää itsensä kaikessa loistossaan. Vasta toisen silmien eteen asteltuaan yksisarvinen kuitenkin vasta muisti tarkistaa, että oliko oikeasti hyvän näköinen. Karva oli vielä aika siististi kammattuna ja korut helisivät mukavasti mukana. Kyllä tämä olemus nyt juuri ja juuri kelpasi, kun nyt kuitenkin oli kyse arkisesta ja matkailua varten laittautumisesta. "Anteeksi", yksisarvinen aloitti. "Ajattelin, että mahdollisesti olisi niin, että olisitte minulle vihamielinen ja tietoisesti vaanisitte minua sarveani tavoitellen, kun tällaisia olentoja ovat kaksi viimeisintä vastaantulijaani olleet, joten katsoin parhaaksi tarkistaa hieman erikoisella tavallani, millaisen kuvan siten saisin teidän aikeistanne hieman teitä tarkoituksellakin hämmästyttäen. Tosissani olen pahoillani siitä, että joudutte varovaisuuteni vuoksi tällä tavalla kärsimään, mutta tietäkää, että nuo sanat olivat tarkoitettuja ihan vakavaksi kysymykseksi, kun näen teitä katsellessani lahjakkaan nuoren naisen."
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 4, 2006 22:11:07 GMT 3
Tilanne olisi tuntunut hupaisalta, jos miljöö olisi ollut tutumpi. Daliah ei voinut estää toista kulmaansa aavistuksen kohoamasta. Tuolta mutkan takaa joku hänelle ehdotteli mitä... koulunkäyntiä? Tai jotain siihen viittaavaa. Kaikkea tuota kuulikin. Hän siirsi painonsa jalalta toiselle yhä valmiina niin hyökkäämään päälle kuin pinkaisemaan pusikkoonkin. Tosin molemmat vaihtoehdot olivat yhtä tarpeettomia, mikä selvisi nuorelle naiselle suurin piirtein heti seuraavana hetkenä. Jokin joka mutkan taakse oli pysähtynyt astui miltei oitis nuoren naisen suljettua suunsa esille. Eikä tuo pieni suu sitten kauaa kiinni pysynytkään. Lyhyen hetken Daliah luuli näkevänsä näkyjä, toisen kuvitteli kuolleensa ja joutuneen todella omituiseen seuraavaan elämään, kolmas ajatus oli 'unta, ei mitään muuta'. Mutkan takaa käveli kuin kävelikin hevonen. Tai sellaiseksi tyttö olisi sitä luullut, ellei kyseinen olento olisi lähinnä hohtanut valkeuttaan, kimallellut korujaan ja ennen kaikkea puhunut! Tämä jokin, joka muistutti lapsuuden satuja keijukaisista, merenneidoista ja... yksisarvisista. Ja tämä kyseinen yksilö asteli suoraan nuoren naisen luo ja alkoi täysin ymmärrettävin sanoin pahoitella kummallisia menettelyjään aiemmin. Sen jälkeen puheessa seurasi osuus jostain vakavista kysymyksistä. Tälle Daliah yritti aavistuksen hymyillä, muttei voinut estää itseään tuijottamasta eteen ilmaantunutta näkyä. Juuri ja juuri hän sai suunsa napsautettua kiinni, jottei vallan vulgaarilta olisi näyttänyt. ”Minä tuota... Niin että...” Hitaasti alkoivat rattaat taas pyöriä pienessä mielessä. Jotain jostain kysymyksestä, jota tyttö ei alunperinkään ollut kunnolla kuullut. Vihreä katse laski hetkeksi maahan, nyt joku vastaus ja äkkiä! ”Tuohon on vaikea tällälailla yht'äkkiä mitään sanoa.” Hän nielaisi ja rohkeni taas hiukan kohottaa huomiotaan jaloistaan.
|
|
|
Post by dallan on Sept 4, 2006 22:32:23 GMT 3
Yksisarvinen yritti pitää itsensä rauhallisena ja näyttää ystävälliseltä. Toisen hämmästys oli täysin ymmärrettävää ja sen yksi positiivinen merkki oli, että nainen ei näyttänyt himoitsevan hänen sarveaan tai korujaan vielä tässäkään vaiheessa, kun D'allan oli kerännyt itselleen rohkeutta näyttäytyä. Yksisarvinen muistutti itselleen vielä, ettei kommentoisi mitään toisen tunnetiloista. Hän teki vain kaikkensa, ettei näyttäisi liian odottavalta toisen tarkastellessa vielä omia tunteitaan. Sen sijaan yksisarvinen näytti miettivältä. Eläin mietti, että mitä oikein tekisi tällaisessa tilanteessa, että sen tekeminen ei olisi harmiksi toiselle. Noiden asioiden miettimiseen menikin sitten niin pitkään, että nainen ehti jo suunsa avata puhuakseen. Pienen alkukangertelun jälkeen hänen mietteensä olivat ihan ymmärrettäviä, tavallaan odotettuja, mutta kuitenkin pieni pettymys yksisarviselle. Hän oli toivonut, että yksisarvisen moista kysyessään toinen ei olisi epäröinyt suostumisen suhteen yhtään, mutta maailma ei ollut noin satumainen paikka ja tavallaan oli parempikin, että nainen mietti tulevaisuuttaan järkeään käyttäen eikä vain tehnyt päätöksiä kysyjän lajin vuoksi. "Vaikea kysymys se on ja en tietenkään voisi edellyttää teitä tekemään päätöksiä elämästänne näin nopeasti. Luuletko silti, että olisi mahdollista, että voisitte olla kiinnostunut tarjouksesta jos nyt ajatellaan, että vielä tähän myöntävästi vastattuanne teillä olisi mahdollisuus kieltäytyä ilman, että minä siitä millään tavalla loukkaantuisin. Voisit ehkä miettiä asiaa jos matkaisimme yhdessä jonnekin mihin te nyt olettekaan menossa, kun itse olen oppilaita etsimässä ja päämääränne saattaisi olla sellainen paikka, josta heitä voisi löytää."
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 4, 2006 22:38:58 GMT 3
Jos tilanne olisi ollut uhkaava millään tapaa, ei nuori nainen olisi sitä ällistykseltään ymmärtänyt. Jos tämä, joka mutkan takaa oli hänen eteensä ilmaantunut olisi tuosta vain päättänyt hyökätä päälle ja syöstä vaikka sapelin läpi paksun viitan verhoaman kehon, ei uhri olisi osannut muuta kuin vinkaista. Onneksi ne jotkin korkeat voimat, jotka ehkä sittenkin katsoivat maata tallovien tavallisten tampioiden perään, olivat sattuneet paikalle useampaankin otteeseen tämän kyseisen neidon saattaessa itsensä hankaliin tilanteisiin. Nyt tuo satumainen olento jatkoi tasaiseen ääneen jutusteluaan ja tämä veti hitaasti mutta varmasti hämmentyneen mielen oikeille raiteilleen. Ripeästi pudisteli tyttö itseään, kuin olisi hiukan palellut, todellisuudessa yritti karistaa äimistyksen jäykkyyttä vartalostaan. Sitten hän yskähti taas hiukan, selvittääkseen kuivaa kurkkuaan, veti syvään henkeä ja johan oli pieni mieli taas suhteellisen kirkas. Ehkä vielä hiukan epäuskoinen, muttei enää taivastellut mikä oli maa ja mikä metsä hänen ympärillään. ”Niin, noh, tarjous on kyllä ainutlaatuinen. Jos suotte anteeksi niin kysyn, että mitä se nyt oikein tarkoitti? Siis mikä koulu ja missä?” Ei Daliah niinkään kohteliaisuudesta kysellyt, vaan yksinkertaisesti, että jonkinlainen puhuminen olisi nyt omiaan laukaisemaan tilanteen sellaiseksi, että sen voisi ottaa haltuun. ”En tietenkään noin vain kieltäydy, jos en tiedä mistä on kysymys.” Taas pieni aavistus hymyä, jonka perään hän vilkuili hiukan ympärilleen. Ilmeisesti tämä toinenkin matkasi yksin. Hassua, pitipä sattua, että se molemmat yksinäiset osuivat yhtä aikaa samaan paikkaan. Hän ja tämä puhuva taruolento. Ellei Daliah olisi jo joskus aikaisemmin elämässään sattunut näkemään muutaman sellaisen kummastuksen, joita ennen olisi kuvitellut vain satujen jännittävimmiksi osiksi, olisi hän mitä luultavimmin nyt pyörryksissä tai todella lähtenyt juoksuun. ”Niin olen matkalla läheiseen kaupunkiin, mutten vielä ole varma mitä siellä tekemään. Vastatakseni kysymykseen.” Vai oliko yksisarvinen kysynyt mitään. Yhtä kaikki he kai voisivat jatkaa matkaa yhdessä, kun kerran suunta oli sama, eikä toinen näyttänyt olevan aikeissa ryöstää tai surmata häntä.
|
|
|
Post by dallan on Sept 4, 2006 23:03:31 GMT 3
"On mukavaa kuulla, että te olette kiinnostuneita. Selitän kyllä kaiken. Voin selostaa vaikka matkamme aikana, ettei tarvitsisi käydä niin, että teidän matkanne viivästyy liiaksi minun vuokseni." Yksisarvinen käänsi itseään siihen suuntaan, mihin Daliah oli ollut menossa ennen tätä tapaamista lopettaen näin toisen katselemisen. Eläin otti muutaman rauhallisen askeleen avaten suutaan jatkaakseen jutusteluaan vastatakseen lupaukseensa kertoa, että mistä tässä kaikessa oli kyse. Tunnelma vain oli vielä vähän turhan jäykkä, mutta kai se oli aina niin, kun vasta tavattiin. Sitä osasi olla rennompi vasta kun aikaa oli kulunut jonkin verran. Meillä on pieni taikuusakatemia tuolla melko kaukana kylässä, johon minut lähetettiin etsimään uusia opp..." Yksisarvinen sulki suunta äkkiä. Eläin pysähtyi kuin seinään. Sen hengittäminen nopeutui ja korvat nousivat pystyyn kuulemaan jotain, mitä ei ihmiskorvalla vielä erottanut. Sarvekas katsahti taivaalle kerran, katsoi vielä uudestaan ja käänsi paikallaan seisomisensa kiitolaukkaan suoraan tietä eteenpäin "Juokse päinvastaiseen suuntaan kuin minä", yksisarvinen huudahti naiselle saavuttaen tähän hetkessä aika paljon etumatkaa. Pieni sarvekas eläin oli nopea tarpeen vaatiessa. Pian ihmiskorvatkin alkoivat kuulla jotain. Se oli jotain kiinteää, mikä lensi kovaa vauhtia taivaalta maata kohden niille paikkeille, missä yksisarvinen ja Daliah olivat äsken tehneet matkaansa. Lämpötilakin alkoi tällä alueella hieman nousta. Liekehtivä kookas kivi oli jo silmillä nähtävä. Sieltä se taivaalta teki tuloaan jälleen kerran. Yksisarviselle oli käynyt näin aiemminkin. Monta kertaa aikaisemmin. Kiven saapuessa lähemmäs saattoi havaita, että se oli lentämässä juuri sinne, mihin yksisarvinen oli erehtynyt juoksemaan. Tuollainen epäonni ei tuntunut enää luonnolliselta ja ei se sitä ollutkaan. Kivi oli kuitenkin pienempi kuin mitä ensialkuun se oli kuulostanut olevansa. Sen vauhti oli luja ja teki varmasti kipeää, kun se osui suoraan yksisarvisen takaruumiiseen jättäen eläinressukan alleen kokonaan noin selän puoliväliin asti tuhoten varmaankin koko takaruumiin kokonaan. Liekehtivä taivaankappale sammui heti maahan osuessaan ja ei näin vielä sytyttänyt uhriaan tuleekin. Siinä se makasi melkein keskellä tietä aivan niin kuin elottoman oloinen yksisarvinenkin sen alla. Säikähtäneet linnut olivat jo tiessään ja hiljentyneet. Paikalla oli hetken haudanhiljaista, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan enää.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 17, 2006 21:28:59 GMT 3
”No eipä minulla mihinkään ole matka. Kunhan vain...” Ehti nuori nainen vastata tuoreen toverinsa sanoihin kun jotain yllättävää tapahtui. Tämä uusi tuttavuus kävi yht'äkkiä pelottavan levottomaksi. Toinen oli juuri ottanut muutaman askeleen, mutta pysähtyi kuin aaveen nähneenä. Hermostuksen aalto pyyhkäisi tytön läpi oitis. Miksi tuon toisen korvat noin alkoivat puolelta toiselle vispata? Oliko nyt liikkeellä jotain mitä hän ei havainnut? Vai esittikö vielä tuntematon jotain, yritti ehkä hämätä? Ennenkuin Daliah ehti edes kuvitella kokoavansa nämä epävarmat ajatuksensa hänelle jo huudettiin käskyä kirmata juoksuun. ”Mitä kirot...?” Sen kummemmin ajattelematta käännähti hän kannoillaan ja ampaisi juoksuun päinvastaiseen suuntaan kuin mihin äskeinen huutaja oli suunnannut. Aivan parastaan ei nuori nainen vauhtiinsa laittanut, kun tilanne oli niin outo ja toisaalta suht' turvallisen oloinen. Eihän hän ollut mitään nähnyt tai kuullut. Toinen oli vain paiskautunut kiitolaukkaan ja käskenyt... No tässä sitä nyt sitten juostiin. Ei kyllähän ilmassa sitten väreili jotain. Kuin aaltoa tai värinää, ei se oli sittenkin tasaista ääntä, tuuli vain sai sen kuulumaan kuin valittava ujellus. Tiukkaan pureutuvat hampaan virkaa tekevät helmiäiset vielä tiukemmin yhteen puristettujen huulien takana toisiaan vasten ja kyllähän ne jalatkin lähtivät ripeämpään kiitoon. Jotain todella oli jossain. Jossain yläpuolella. Ja sitten kaikki oli ohi. Ei enää ääntä, ei ujellusta, ei kummaa väreilyä. Kaikki oli päättynyt kuin seinään, pienen tussahdusmaisen äänen säestämänä. Jo oli nuoren naisenkin jalat pysähtyneet, hitaasti hän alkoi kääntyä ympäri, osaamatta oikeastaan odottaa... ”Pyhä Kaikkeus!” Karkasi tyttösen ahavoituneilta huulilta ja johan hän jo kirmasi kohti iskun saanutta. Saavuttaessaan yksisarvisen tuntui äsken villinä takonut sydän jo karkaavan rinnasta ja hengitys kävi pakokauhuisesta haukkomisesta. Tällaistako tästä uudesta elämästä sitten tulisikin? Sekavaa ja epävarmaa? Ikävien yllätysten täyttämää? ”Mitä tämä on? Mikä nyt on? Oletko kunnossa?” Sanat tulivat hätäisinä pyrskähdyksinä lausujan kumartuessa iskun saaneen vierelle.
|
|
|
Post by dallan on Oct 22, 2006 23:49:09 GMT 3
Kiven alle osittain litistynyt yksisarvinen ei ollut enää mitään, mikä muistuttaisi uljasta eläintä, jota katselemalla voisi muistella luonnon kauneutta, valtavassa väriloistossaan niittyjä koristavia kukkia, taivaalla loistavia sateenkaaria, auringon ensimmäisiä säteitä tai pimentyvien iltojen hiljaista romantiikkaa, kun luonto oli laskeutumassa lepoon. Oli vain näky, jossa esiintyivät kaukaa katselevalle tie, kuollut eläin ja suuri kivi, joka vielä maan pinnallakin uhkui luonnon voimakkuutta riistää hetkessä kaikki, mitä ihailla tai pitää tärkeänä. Se oli eloton, kuuma kivi, joka haisi kamalalta ja oli ruma kuin mikä.
Lähemmäs erehtyvälle yksityiskohdat näyttivät vielä kuvottamamman puolensa. Kiven alta löytyi pienikokoinen ja tuossa kovin hennon näköinen valkoinen yksisarvisuros, josta ei ollut enää kaikkea jäljellä. Ja kärpäsiä. Kärpäsiä oli kaikkialla. Kivi oli törmätessään osittain vierähtänyt yksisarvisen ruumiin päältä ja lepäsi nyt peittäen alleen sen takajalat ja kaikki kupeesta taaksepäin oli levossa sen muodostaman suuren hautakiven alla. Kivi oli repinyt eläimen kyljen auki ja ikuiseen uneen vaipuvat liekit saivat vielä hetken hiljaa loistaa uroksen kyljellä tytön saapuessa yksisarvista katsomaan kunnes liekit sitten jo vaipuivat tuonne seuraavaan maailmaan. Jäljelle jäi kiven auki raatelema eläin, jonka alaruumis muistutti enemmän orgaanista kärvennettyä mössöä kuin jotain, mikä oli ollut hetki sitten osa elävää olentoa. Kivi oli nylkenyt nahan yksisarvisen alaruumiista ja sytyttänyt sen liekkeihin polttaakseen sillä eläimen lihan vain jotta voisi hangata sen alta löytyvät luut kuiviksi ja lopulta jauhaa ne hienoksi jauhoksi ruokkiakseen yläruumiin menettämällä verellä kastelemansa keitoksen luonnon raadonsyöjille juhla-ateriana sen kunniaksi, että tämä maailma sai jatkaa päiviään päällään jälleen yksi sarvekas kiusankappale vähemmän.
Noin yksisarvisen puolivälistä eteenpäin päätä kohden katsoen eläimen jäänteet olivat melko ehjät. Keuhkot olivat ehjät ja kylkiluistakin oli katkennut vain yksi D'allanin kaatuessa maahan. Vain siinä reunalla, mistä yksisarvinen oli mennyt puoliksi murskaksi, oli sotkuisaa. Verta oli hieman vuotanut pois ja halki-isketyn eläimen sisin oli valitettavasti näkyvissä, mutta uroksen ihmeellisyydestä oli vielä sen verran jäljellä, että verenvuoto oli olosuhteisiin nähden aivan epäluonnollisen pientä. Tämä olento ei suostunut luonnonlakeja noudattamaan tai antamaan elämäänsä tahdottomien ja amoraalisten voimien liikuttamien narujen säestämään nukketeatteriin vaan yksisarvisilla oli jotain, millä kamppailla noita normaalisti vastustamattomia voimia vastaan.
Oliko se kuin taivaallinen ihme vai pisara elämän oksettavaa julmuutta lisää, että puoliksi mennyt yksisarvinen ei kaikesta huolimatta ollut vielä matkalla tästä maailmasta tuonne seuraavaan, jossa sen karvaakin kirkkaampi valo ottaisi hänet vastaan. Näin ei vain ollut ja puolet ruumiistaan menettänytkin eläin tarvitsi happea ja sitä yhä toiminnalliset keuhkot yksisarviselle antoivat. Oli pieni ihme, että yksisarvinen pystyi tuossa tilassa hengittämään, mutta suuren ihmeen rinnalla se ihme oli aina mitätön ihme. Kyllä, eläimen pää liikkui yhä sen katsellessa hieman pökkyräisenä ja heikkovoimaisena ympäristöään, joka näytti yhä siltä samalta maastolta, jolla oli kotoisaan kylään vievä tie ja metsää metsän lukuisine asukkeineen. Nuo metsän ystävät siellä visersivätkin ja jatkoivat omia päiviään. D'allan kuuli heidät kaikki. Siellä he olivat, joten tässä ei ollut kyse maailmanlopusta. Elämä jatkui D'allanin sisäisen minän ympärillä ja sen elämän viserrys oli surkeassa tilassa kuin sulosointuja korville, joita ei ollut voimia liikuttaa.
Tämä D'allanin oma elämä vain sattui niin paljon. Tässä elämässä ei mennyt lainkaan hyvin vaan tuntui kuin kaikki olisi vaihtunut joksikin toiseksi maailmaksi, jossa joutui olemaan heidän roolissaan, joita muut omaksi nautinnokseen kiduttivat saadakseen lisää iloa siitä kuinka paljon heidän uhreihinsa sattui. Kokonainen osa minästä oli tiessään, kun kaikki, minkä piti olla tuolla takanapäin, ei enää ollut siellä. Minne se oli mennyt ja miksi se oli jättänyt? Miksi sen piti olla niin julma, että jäi elämään vain kivuliaana muistona siitä kuinka oli joskus ollut ja muistollaankin se teki itsensä tunnettavaksi kuin olisi yhä aavemainen ruumiinosa, joka oli siinä vaan sitä ei voinut liikuttaa. Tuohon aaveeseenkin sattui niin paljon. Se oli kuin kahlittu talviseen selliin, jonka ikkunasta lensi sisään lunta ja jäätä. Sitä viilsi kahleiden murskaavan kylmä terävyys ja ympäröivien kivien tunteeton kovuus särki niin kovaa. Se vielä natisi kuin ruosteinen vanha metalli ja huusi kuin teloitettava vanki, joka ensi kertaa joutui maistamaan kuolinhetkensä kipua pisarana syytöksillä täytetyn maljan nesteestä, johon oli nesteytetty kaikki tämän maailman synnit ja jota olisi kokonainen kellarillinen tynnyreitä lisää.
Maailma ei kuitenkaan ollut sekava. Kivusta huolimatta yksisarvisella ei ollut näkökentässään harhoja vaan kaikki näkyi selkeästi kuin aina ennenkin. Kaikki kuulosti yhä samalta ja yläruumiin tuntokin oli sitä mitä piti. Vain kielelle valuneet yksinäiset veripisarat olivat aika pahan makuisia siinä puolessa elämää. Urosta ei huimannut tai oksettanut. Hänen oman kuolemansa haudantakainen saastan haju ei tehnyt pahaa kuin sitä ei olisi sillä puolella ollutkaan. Väsynyt uros silti oli ja ei juuri jaksannut itseään liikuttaa. Korvat olivat poimineet, että tyttö oli tulossa lähemmäs. Nuo hätäiset ja nopeat askeleet polkivat tienpintaa alleen ja yksisarvinen oli kuin aistisi toisen huolen. D'allan oli itsekin huolissaan. Ei toki omasta puolestaan, sillä hän olisi kuolematon. Kyllä sitä tällaisesta pienestä loukkaantumisesta vielä selvittäisiin. Jos ei elävänä tästä, niin uusi elämä toisi samat linnut, samat puut ja samat maisemat jatkona sille, mikä täällä päättyi. Sellaista oli syntyä uudelleen sinne, missä oli ennenkin ollut. Ikuista samojen maisemien katselemista, jotka jo melkein osasi ulkoa.
Tytön vuoksi yksisarvinen silti yrittäisi ja ponnistaisi. Hänen vuokseen eläin ponnisti kääntääkseen päätään tulijan suuntaan. Voi tuota raukkaa. Tahtomattaankin tyttö satutti jo satutettua sarvekasta vielä lisää. Fyysisen kivun päälle riitti vielä hengistä tuskaa ja kaksijalkaisen huoli ja tuska todella toi sitä yksisarvisuroksellekin. Valkoisesta tuntui niin pahalta, että toisen oli hänen vuokseen tuolla tavalla kärsittävä. Se oli kuin sydäntäsärkevää kipua ja kuvaus ei onneksi joutunut olemaan sitä vertaa väärä, että uroksella todella vielä oli fyysinenkin sydän ehjänä särjettäväksi. "Minuun sattuu", yksisarvinen sai suustaan pienen ponnistuksen jälkeen vedettyään ensin sieraimien täydeltä ilmaa keuhkoilleen saattaakseen tämän runneltun ruumiin vielä pari sanaa sanomaan. Enemmänkin kerrottavaa valkoisella olisi ollut, mutta telepatiaa tai edes fyysisiä voimia puhumiseen siltä ei nyt löytynyt. Yksisarvisella ei ollut muille opettavaisia sanoja nyt. Hänestä oli jakamaan Vain surua ja huolta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 23, 2006 19:45:56 GMT 3
Alun perin iskun saanut oli jäänyt jumiin paaden alle. Kuin jonkinlainen irvokas hautakivi oli tuo mötikkä ollut, törröttänyt olennon valkoisuudesta kuin ilkkuakseen ja ylpeilläkseen aikaansaamallaan hirveydellä. Kummallisella tavalla, kuin jotenkin maagisesti tai muuten mystisesti alkoi taivaaltasatanut kadota vain paljastaakseen kammottavan totuuden siitä, millaista tuhoa oli aikaan saanut. Ei tyttöä alkanut niinkään ällöttää, ei hän kokenut pyörrytystä kuin ennemminkin hämmennyksen ja äimistyksen sekaista ärsyyntymistä. Mitä ihmettä tämä tällainen nyt oli? Ensin sitä vain seistiin ja juteltiin mukavia ja yht’äkkiä alkaa itse taivas vihmoa milloin mitäkin kammotuksia niskaan. Olikohan sittenkään hyvä idea lähteä tutkimaan maailmaa vain taivas kattona? Yksisarvisen kuvet näyttivät kuin kohoavan, juu kyllä ne kohosivat! Iskun saanut ei siis sentään ollut kuollut, mikä itsessään oli jo ihme. Eihän kovia kokenutta kylkeä enää ollut riekalekaan ihoa suojaamassa. Nyt kuvet kohosivat taas ja ilmoille kantautui muutama sana, hyvin hiljaa ja tuskin niistä otti selvän, mutta osasi tyttö niihin vastata ja teki sen lähinnä puhahtaen! -Onko tuo nyt ihmekään! Hyvä pyhä.. jokin! Miten olet hengissä! Mitä ihmettä voin tehdä? Täysin neuvotonna nuori nainen siinä tuijotti kohtaa jossa vielä hetki sitten oli ollut kauniin valkeaa karvaa, nyt tilalla oli aavistuksen kärventynyttä lihaa ja kauhea määrä kärpäsiä. Mitä ihmettä todella? Ilma oli täynnä noita lentäviä mustia raakalaisia. Mistä ihmeestä ne olivat noin suurella joukolla osuneet paikalle ja vielä näin aikaisin keväästä kun maassa oli vielä lunta runsaammin kuin sulia paikkoja. Sen täytyi olla ollen tuon kummallisen hajun joka ilmassa leijaili, siinä oli aavistus hiiltymystä ja jotain muuta, jotain pistävää, mutta makeaa. Lyhyen hetken luuli Daliah viimein kuvotuksen valtaavan hänessä alaa, niin voimakkaasti hän koki ihmeellisen aromin ilmassa, mutta nopea kasvojen painaminen tuntui hiukan helpottavan oloa. -Et varmaan jaksa ylös nousta? En tule löytämään tuolta metsästä vielä tarpeeksi rohtoja tai muuta peittämään tällaista määrä ruhjeita, nyt oli nuoren mielen selvästi vallannut aavistus järkevästä ajattelusta. Tuollainen valtava isku olisi helposti tappanut isommankin miehen. Kaiken järjen mukaan tämän olennon olisi pitänyt kuolla välittömästi, mikä olisikin varmasti ollut armollisempaa. Voi missä kärsimyksissä toinen mahtoi olla! Nuori nainen kohottautui jaloilleen ja nousi seisomaan. Ei tässä muuta auta, hänen olisi vain pakko lähteä etsimään jotain millä tilkitä ihotonta alaa. Onneksi näytti siltä, ettei ruhje paljoa vuotaisi verta, mutta tämä haju kyllä houkuttelisi kaikki mahdolliset pedot lähi ympäristöstä paikalle tutkimusretkellä nopeammin kuin Daliah ehtisi yhtä ainutta rahkasammalta löytää. Äskeinen neuvottomuus tuntui taas valtaavan pienen mielen. Toisaalta armollisin asia jonka hän saattaisi kärsivälle tehdä olisi… Ei! Hyi häntä ja ajatuksiaan! Aina on toivoa! -Mitä minä..?
|
|