|
Post by dallan on Oct 25, 2006 22:37:17 GMT 3
Yksisarvisesta ei ollut naiselle apuja antamaan. Eläin makasi velttona kiven lamaannuttamana hengittäen heikosti vähillä voimillaan. Tuntui kuin kaikesta olisi vain tahtonut päästää irti. Olisi antanut kaiken valua pois ja lähtenyt lentoon tästä kurjasta maailmasta kuin taivaan lintu keskelle vapautta lopulta kadoten siipineen syvään taivaansineen. Makaaminen tässä oli kuin tanssia kuoleman kanssa. Valuisi vain loppuun kuin pullo hyvää viiniä. Tahraisi liinan ja valkoiset hansikkaat viimeisillä pisaroillaan. Sittenkin voisi liikkua ylpeänä korkeuksissaan. Kuin silloin eläessään. Varomattomin korkein suloisin askelin. Ylhäisin, ylimielisin kalpein kasvoin. Laihana ja lihaksikkaana kuten kuului. Leijuvalla kaavulla kuninkaalisessa suuruudessaan, joka vajoaa syvälle paljaiden sorkkien ympärille, jotka on kukitettu kuin ne saisivat turpeen jalokivien loistoon.
Kärpäsparvet saivat pörrätä kaulusluiden yllä. Riitti kun himoikkaat huudot hyväilivät hautakiviä. Ne kätkisivät kaiken pilkallisen lentävän pilan. Piilottaisivat kuoleman kolkon kauneuden ja peittäisivät hänen pohjattomat silmänsä. Vain yksisarvinen ne näki. Ne tuijottivat häntä varjosta ja tyhjyydestä rehdyillä silmillään kukikkaasta sumusta taiteilijoiden seppelöimässä kallossa, joka huojui. Huojui heikoille ja voimattomille laivana hulluuden laiturilla lumoamassa uhrejaan tyhjyyteen. Eläin ei enää ännähtänytkään. Ei liikahtanutkaan. Hän kuunteli vain, kun kuoleman katse kertoi totuuden sanaa. Totuutta ilman unelmien rakkautta. Kuunteli, kun kuolema nauroi hulluille kuolevilleen heidän juostessaan. He eivät sitä kuulleet, sekoittuivat vain hänen parfyymistaan, hulluuntuivat siinä. Voi sitä ironiaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 25, 2006 22:43:15 GMT 3
Ilma tuntui kylmenneen tai sitten pienet keuhkot olivat joutuneet liian kovalle rasitukselle liian nopeasti, liian yllättäen. Ja ilma oli raskastakin. Kuin se yrittäisi puristaa kaksikosta pihalle viimeisenkin elon henkäyksen. Daliah joutui haukkomaan henkeään kuin kala kuivalla maalla, ja siitäkin huolimatta ilmaa tuntui pihisevän keuhkoihin vain juuri ja juuri sen verran, että tajunta ei lähtenyt hämärtymään. Ja kaikki nämä kärpäset! Niidenkään vuoksi ei iskun saaneen loitontumiseen osattu edes lähteä reagoimaan, kun nuo paholaisen hyeenat tahtoivat tunkea silmiin ja nenään tehden jo valmiiksi vaivalloisesta hengittämisestä miltei mahdotonta. Yksi raakalainen lensi tytön kurkkuun ja hän jo hetken aikaa todella kakomaan ennen kuin pystyi taas keskittymään ympäröivään todellisuuteen. Jalat tuntuivat pettävän alta. Hän antoi katseensa kiertää ympärillä, muttei oikein nähnyt mitään. Siitä huolimatta ei pieni mieli enää seissyt paikallaan vaan nyt nuoren naisen päässä vilisi tuhat ja sata ajatusta. Miksi, oi miksi ei tuo tuntematon pystynyt mitään ilmaisemaan? Ei hänen nyt auttanut muuta kuin… Paksu viitta lensi kaaressa kapeilta hartioilta. ”En varmaan pysty näin avointa haavaa sitomaan, mutta…” Hän leyhytti niin paljon lentäviä pirulaisia kauemmas kuin vain pystyi ja laski viitan maassa makaavan suojaksi. ”Yritän löytää tästä lähistöltä jotain millä suojata tuota isku kohtaa…” Puhe ei todellakaan pulpunnut tai soljunut, se oli vain muutamia hajamielisiä selitteleviä sanoja kun tyttö jo pyörähti ympäri ja astui pois tieltä. Pakko täältä jotain oli löytyä! Ainoa mitä Daliah uskaltaisi työntää noin suureen ruhjeeseen, olisi nimenomaan rahkasammal, se vaan saattaisi olla vielä jäässä. Voi toivottavasti hän löytäisi jonkin paikan johon aurinko olisi paistanut! Ja toivottavasti tiellä ei nyt liikkuisi ketään pahat mielessä.
|
|
|
Post by dallan on Oct 25, 2006 22:53:23 GMT 3
Pahoja aikeita. Niitä tämä maailma oli syönyt yli kylläisyyden, oli tukehtua niihin ja sylki ahmimansa oksennuksena ulos teille ja maille ruuaksi heille, joiden piti elääkseen syödä. Sellainen oli kuvottavaa limaa. Raatoa täyttämään nälän, joilla ei ollut kolikkoa kylän kaninnylkijälle. Ateriaa, joka suli ja paloi kuin kuninkaallinen punainen omena, sytytti kylläisyydellä ravittavan liekin, jotta ei koskaan enää, ei ainoana päivänä tarvitsisi uudestaan elää ilman kultaa ja kimaltavaa sauvaa, jolla iskeä kerjäävät katukivien antimia nuolemaan omia teitä kiillottamaan. Kaukaa kuuluivat jo liikkuvien kavioiden ääni.
Siellä olisi vaeltava pelastaja tähän kärpästentäyteiseen päivään. Vaan kenestä olisi hänen hohtavaa haarniskaansa kiillottamaan?
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 25, 2006 23:02:00 GMT 3
Aamu oli luultavasti jo jäänyt taakse. Olisikohan tuo ollut jo puolen päivän aurinko joka urheasti yritti sulattaa kinoksia tien viereltä? Kovin tehokasta työtä se ei ainakaan epätoivoisen etsiskelijän mielestä ollut tehnyt. Kyllähän tuolta kaikenmaailman kasvustoja löytyi sienirihmastoja ja jotain vihreää pistävän hajuista, mutta hyvin, hyvin vähän pääsi helmoista kyhättyyn pussukkaan sitä tärkeää kasvia. Jokin tummanvihreä nahkealehtinen varpu näkyi vallanneen täälläpäin paljon pinta-alaa metsän alimmalta kerrokselta, mutta siitä ei nyt olisi hyötyä. Kylmä tuntui vieläkin kangistavalta, varsinkin nyt kun viittakaan ei enää ollut suojaamassa. Onneksi ei sentään tuullut se olisi puolipukeisen etsijän kannalta ollut vihonviimeistä, toisaalta pieni ilmavire olisi pitänyt nuo mystiset kärpäset loitolla. Jatkuvia syviä huokauksia ja taistelua kyyneleitä vastaan. Eihän hän nyt voinut alkaa noin vain pillittelemään. Tarkoitushan oli kasvaa aikuiseksi naiseksi ja kyseessä oli vain joku ihme olento jonka hän oli vasta tavannut. Oliko ollut järkevää jättää viitta sinne? Nyt jos joku ryöväri iskisi ja tuo uusi tuttavuus kuolisi.. Voi kauhea mitä hän ajattelikaan! ”Nyt Dali! Sinä olet kamala ihminen! Keskity!” Itsekseen puhelu antoi hiukan voimaa ja kuumaa raivoa suoniin. Päivänkehrä vielä kyennyt lämmittämään, ei edes pientä lohtua suomaan, niin heikko se oli, mutta onneksi se antoi hiukan huononäköiselle samoilijalle näin mahdollisuuden nähdä hiukan paremmin. Valo oli aina toivottu lahja maailmaan. Ja jotain valoa tämän synkän tunnelin päähän todella kaivattiin.
|
|
|
Post by dallan on Oct 25, 2006 23:14:44 GMT 3
*Jalo ritari sitä oli saapunut elävän yksisarvisen haudalle. Hermostunut ratsu oli jätetty jonkin matkan päähän maukkaampien ruohikkojen maille, sillä kaviollinen niin kovasti muuten säikähtäisi käristetyn lihan hajua ja loputtoman oloisia surisevia kärpäsiä, jotka tuota herkkuateriaa himoitsivat. Komea oli tuo mies ja kiillotettua terästä hänellä oli päällään. Panssari oli puhdas ja miekassa ei hajuakaan elämäänsä menettävien viimehestä voiteestaan, mitä keho niiden päälle valutti ruumiin sirpaileiden levittyessä läheisiä pistämään haavoilla, jotka kyynelillä puhdistettiin. Oli hienolla herralla vaakunansakin mukana ja uljas, komea leijona siinä vei sanomaansa näkijöille tästä tietä tulevasta suuruudesta. Valkoista kangasta ja tumman sinistä lankaa. Ei se nyt lopulta niin komea ollut. Mies kumarsi menehtymistyötään tekevälle jo enemmän punaiselle kuin valkoiselle olennolle. Kohotti miekkaansakin, kun ketään ei näyttänyt näiltä main löytyvän tuolle parittomalle urokselle lohtua ja rakkauttaan jakamaan. Niin kolisevia olivat nuo armon eleet, että ne kuuluisivat kyllä kauemmaskin.
|
|
|
Post by Glaci on Oct 25, 2006 23:26:11 GMT 3
Miten tämä uuden elämän alku olisi vielä enemmän voinut mennä pieleen? No ehkä jos tyttö olisi tullut ryövätyksi? Ei, ehkä sittenkin jos tämä uusi tuttavuus olisi tullut ryövätyksi. Tai no molemmat olivat ihan yhtä surkeita vaihtoehtoja. Yhtäkaikki oli tämä lähiympäristö nyt koluttu, ainakin tältä puolelta tietä. Tulos ei ollut niin heikkoa kuin mitä olisi voinut olla, mutta paha aavistus tykytti silti takaraivossa. Isku oli ollut niin massiivinen ja ruhje niin valtava… Hyvä pyhyys tuon raukkaparan sisäelimethän oli miltei näkyvillä! Elleivät olleetkin, niin tarkkaan ei Daliah ollut ehtinyt järkytykseltään katsomaan, kyllä hänellä oli sellainen muistikuva, että oli muutakin kuin pelkkää vereslihaa nähnyt. Uh! Nopea käännös kannoillaan ja hurjaa vauhtia lähti neito lähinnä loikkimaan ja ryskimään halki metsän kohti tietä. Siinä ei edes yritetty liikkua kauniin ketterästi tai ylhäisen suloisesti, nyt oli henki kyseessä ihan kirjaimellisesti. Viime voimillaan tuntui naisenalku syöksyvän läpi eloon heräilevän aluskasvuston. Ohimoilla jyskytti voimakkaasti. Sydän tuntui kuin kolahtelevan niin outoa ääntä se piti. Ja veri kuohui suonissa metallisella nitinällä. Aivan kuin metsässä olisi raikanut tuhannen soturin panssarin äänet. Oliko hän nyt tulossa hulluksikin kaiken lisäksi? Onneksi hänelle oli sentään suotu vähän suuntavaistoa, juoksija kiitteli juuri ilmestyessään risukosta takaisin tielle. ”Minäh… en... paljoa... mutta suojaksi…” Hän huohotti ennättäessään viimein astumaan tielle. Ja siihen hän pysähtyikin. Jähmettyi suorastaan. Näky sai äsken kuohuneen veren, jonka Daliah epämääräisesti sillä hetkellä tajusi olevan osaton äskeiseen päänsä sisällään kolisseeseen kakofoniaan, miltei seisahtumaaan. ”Eih! Mitä sinä..?! Eii!” Kaikki nuo vaivalla kerätyt rohdot tipahtivat helmaa kannatelleen käden nyt ojentuessa kohti uutta vierasta nuoren naisen syöksähtäessä kohti korkealle noussutta kättä. Vaikka jossain syvällä sisimmässään hän tiesikin tämän olevan kaikkein armollisinta iskun saaneelle tuntui se silti niin… Julmalta?
|
|
|
Post by dallan on Oct 25, 2006 23:38:55 GMT 3
Miehen käsi pysähtyi ja laskeutui jännitettynä alas. Näin jäi isku antamatta ja yksisarvinen eloon. Käsi sentään oli vielä ehjä, vaikka tässä absurdissa hetkien joukossa olisi ehkä ollut loogisempaa, että sekin olisi tomuksi muuttuneeena varissut tien pinnaksi maailmanmatkaajien jalkojen tallattavaksi. D'allan se hengitti toisenlaista hiekkaa, joka sai levottomana nukkumaan ehkä viimeisiä uniaan, joiden pienen pienistä kivistä siroteltu tie veisi vain risteykseen ikuisuuden ja ainiaasti kehää kiertävän väliaikaisuuden välille.
"Miten te, alhainen kapinen kerjäläinen tulette tieni tukkeeksi herraanne käskemään ja kyseenalaistamaan Hänen valintojaan, jotka on suotu ainoan Jumalan armosta?" Runoniekkoja sitä oltiin vaan oli miehen sydän yhtä kova kuin panssarinsakin vain kiiltämättä auringon loisteessa samalla tavalla. Synkät varjot oli helppo viedä auringon loisteen tieltä pois siltien alta. "Petonne, Ki'lin on Kuninkaanne ja hänen sarvelleen on komeampi rooli Hänen ylhäisyytensä keihäänkärkenä kuin koristamassa raatokärpästen ruokalautasta." Komea sillä oli äänikin, mutta nälkäänsä se leijona vain karjui.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 25, 2006 23:51:17 GMT 3
Ehkä sittenkin pieni ilma virta puhalsi jostain tuolta kaukaa. Se kulki puiden latvojen yllä niin, ettei tuntunut metsässä, mutta tässä avoimemmalla paikalla se olisi saanut nuoren naisen hiukset hulmuamaan, jos ne vain olisivat auki olleet. Hetki tuntui ikuisuudelta, matka tuon vieraan miekanheiluttajan luo oli kuin tuhansia ja taas tuhansia peninkumia. Daliah tunsi liikkuvansa kuin suuret kivet olisivat roikkuneet hänen jaloistaan ja käsistään, liioitellun hitaasti, vaikeasti ja vaivalloisesti. Äänikin tuntui takkuavan kurkussa vastaan. Ja samassa hetki oli ohi, käsi pysähtynyt ja tuon valtaisan miehen katse tuntui lävistävän kohteensa. Ja tuntemattoman sanat kuinka kauhean inhottavia ne olivat. Daliah säikähti, todella säikähti tuota koreaa miestä ja hänen kylmiä sanojaan. ”Mutta ette te voi… Hän on minun ystäväni. Ette te voi häntä noin vain tappaa.” Vaikka tyttö luuli liikkuneensa hitaasti tuon kiduttavan hetken kun miehen terä oli vielä kiillellyt auringon loisteessa, oli hän silti ennättänyt jo miekan mitan tuntumaan. Ja selvästi kaivoi omaa hautaansa siinä missä uuden tuttavansa. Heti avattuaan suunsa Daliah katui tyhmiä sanojaan. Eivät nuo nyt olleet kovin viisaasti valittuja. ”Tarkoitan ettette te halua hänestä mitään. Ihan tavallinen heppa se on kunhan vain vähän epämuodostunut, näkisittepä se vänkyrät jalat.” Voi tämäkään idea ei ollut hyvä, mutta ehkä jos tuosta urposta vain pääsisi eroon. Noin itsekkäiden ja tyhmien sanojen jälkeen ei Daliah varmasti antaisi vieraan ritari upottaa miekkaansa maassa makaavaan, vaikka se olisikin kärsivälle palvelus. Urheasti yritti nuori nainen kohdata järkäleen katseen. ’Mieti nyt pönttöpää! Mieti! Miten tuosta öykkäristä pääsisi eroon?’ Mutta eihän hän mitään keksinyt. Mies oli varmasti kolme kertaa tytön kokoinen, ellei neljä ja varmasti tottunut niin miekan käyttöön kuin oman mielen mukaan toimimiseen.
|
|
|
Post by dallan on Oct 26, 2006 0:13:42 GMT 3
*Kiiltävä mies oli pökertynyt ja pyörällä päästään siitä, mitä likainen neiti hänelle puhui. Eihän tuo ollut edes kouluja käynyt ja kannatteli heiveröisillä käsivarsillaan niin haurasta, lahoa ja puista tiedon miekkaansa, että sillä ei vietäisi henkeä edes jänikseltä. Vaan rohkeus oli hyve kuului viisaiden oppeihin ja rohkeutta sitä löytyi risukasastakin. Tämä hyve oli miehelle riittämiin jakaa sen verran kunnioitustaan, että kuuntelisi, mitä naisella oli sanottavanaan. "Teidän ystävänne!" hän kuitenkin vain vastasi kuin kovalla leijonan karjaisulla. "Ki'lin on viisaiden ja mahtavien opettaja, ennustaa sodan ja rauhan, valtakuntien nousun ja tuhon näyttäytyen vain kansojemme suurimille." Herra oli hyvä ja veti sentään hetken henkeä, että ei aivan pakahtunut sanoihinsa. "Ja oletteko te lainkaan kouluja käyneet vai oliko perheenne liian saamaton rahoittaakseen sitä? Laiskuus on pahe ja te ette näytä tehneen töitänne, kun kutsutte eläimistä uljaita tavalliseksi hepaksi."
Kaikki oli valmista vaikka naisen pidättämiseksi. Vaan palaset eivät olleet kohdallaan. Kärsivällisyys oli hyve ja oikeus oli kokonaisuuden ymmärtämistä. Näin opetettiin ja näin kiiltävä ritarimme oli oppinut. Ei ollut järkevää, että Ki'lin lepäsi keskellä julkista tietä kiven murskaamana jonkin tappamana. Tappajaksi tuosta naisesta ei rohkeudesta huolimatta ollut, sillä sen näki syvältä silmistä tai viimeistään käsivarsista, joista ei olisi noin suurta kiveä käsittelemään. Tappajan täytyi olla joku muu, mutta kenestä olisi moiseen hirmutekoon. Vielä tärkeämpi palanen oli, että mitä Ki'lin teki täällä. Kenelle Ki'lin oli tullut näyttäytymään? Muita ei näkynyt, joten ehkä se oli tämä nainen. Joskus viissaimmat naamioituivat köyhimpien vaatteisiin ja kätkivät toden tietonsa heidän sanojensa ja mielipiteidensä varjoon. "Jos näytätte minulle, että Ki'lin on todella näyttäytynyt teille, niin suuret salit odottavat teitä ja minusta on vain anelemaan anteeksiantoani teitä kohtaan ja rukoilemaan, että tulisitte hallitsijani viisaiden rinkiin. Jos taas ette niin tee, niin arvokas sarvi on minun ja teidät minä otan huostaani ja vien kouluun, jossa arvioitakoot, että millä tavalla teistä on Hallitsijaamme palvelemaan."
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 26, 2006 0:24:18 GMT 3
Daliah pelkäsi, todella pelkäsi niin itsensä kuin uuden tuttavuudenkin puolesta. Mutta toisaalta hän tunsi kuinka niskakarvat olivat nousseet pystyyn pelkästä vihasta ja raivosta tuota itsekästä rehentelijää kohtaan. Kyllä voi ihminen tuntea olonsa avuttomaksi! Ja tuossa tuo mies puhui mahtipontisia sanoja, joista tyttö ymmärsi sen, että häntä pidettiin yksinkertaisena saastana, no siihen pikkukylän kasvatti oli tottunut, mutta hän ei pitänyt miehen hyökkäävästä sävystä, kuin tuo olisi syyttänyt jostain. ”Minä en tiedä mistä Kililistä te puhutte arvon herra. Sen osaan teille kertoa, että taitoimme matkaa, minä ja hyvä toverini tässä, kun jostain taivaan tietymättömistä…” Oliko sittenkään järkevää kertoa totuutta? Sehän oli niin hullunkurinen, ettei tyttö mahtanut sitä itsekkään uskoa, mutta mitä muutakaan hän saattoi? Ei mikään muu voinut saada aikaan tällaista tuhoa. ”.. kun jostain..” Hän tapaili hetken sanoja, nyt olisi sille mamman parjaamalle hyvälle mielikuvitukselle todella käyttöä. Ohi ajaneet vaunut? Roistojoukko? Susilauma? Niin paljon oli nuorella naisella raivon ja pelon voimaa suonissa, ettei hän vielä edes huomannut energian huimaa hupenemista ja uupumuksen verkkaista hiipimistä lihaksiin. Vielä hän ei mokomaa huomaisi hetkeen, mutta jos vain tyttö pääsisi hetkeksi istumaan, ei hän siitä helpolla nousisi, sen saattoi aavistaa jo väsyneinä tärisevistä jaloista ja taas kerran aivan vitivalkoiseksi kalvenneesta hipiästä. Ja tuo voimain puute tuntui päässäkin. Ei auta, hän huoahti syvään, sulki hetkeksi silmänsä ja kun taas kohtasi miehen katseen leimusi niissä päättäväinen tuli. ”Taivaalta lensi valtaisa jokin. Ei minun kaltaiseni yksinkertainen olento sitä tunnistanut. En ehtinyt edes nähdä oliko se lintu vai jotain kammottavampaa, mutta lyhyessä hetkessä oli toverini maassa ja henkihievereissään iskun saaneena. Enkä minä anna hänen kuolla. En varsinkaan häpäistynä.” No nyt kuulosti siltä että Daliah oli valmis antamaan oman henkensä tuon vasta tavatun vieraan olevaisen puolesta. Lyhyen hetken vihreiden silmien edessä vilahti monta niin rakasta kasvoa. Vaistomaisesti hän kohotti kätensä kankaan verhoamalle kaulalleen, toinen varmasti luuli hänen näin yrittävän suojaavan henkeään ja luulkoon, ei Daliah halunnut paljastaa mikä onnen ja autuuden amuletti leningin alla roikkui.
|
|
|
Post by dallan on Nov 4, 2006 1:00:40 GMT 3
"Neiti hyvä, Se on Ki'lin. Yrittäkää edes. Ki'lin. Ettekö näe kuinka jalo jumalattarenne kärsii, kun lausutte Hänen nimensä huolimattomasti. Tarinaanne jos on uskominen, niin korkea olentomme on mitä ilmeisimmin säteillyt auringoaan teille ja näyttäytynyt ja tietäkää, että Ki'in näyttäytyy vain suurille filosofeille tai tuleville keisareille. Teistä siis olisi niistä toiseksi jos vain päivänne jatkuvat niin pitkälle." Komeita olivat nuo sanat ja äänikään ei viestinyt halveksinnasta. Vaan tulevaisuudesta ne eivät kertoneet kaikkea. Ne eivät kertoneet, että tämä mies oli häijy ja ei pitänyt tilanteesta, jota joutui elämään. Niin hän jatkoi pian ja jatko ei ollut kaunista katseltavaa. Ei mitään, mikä sopisi lasten korville. Aikuinen nainen siinä kuitenkin oli, jota noin puhuteltiin. "Vaan missä on suuruutenne, kun teidän käsinne toivonne ja tulevaisuutenne sananne tuolla tavalla menehtyy?" Herramme hankasi nyt hampaitaan toisiaan vasten, kun oli sen verran vihainen.
Mutta osasi mies katuakin, kuten ehkä jatko antoi ymmärtää. Jotain kummallista hänelle tapahtui. Silmillä se näytti kuin riivaaja olisi jättänyt tuon ruumiin. Se oli kuin elollinen varjo, joka pesiytyy ahneeseen mieleen kotoistaen oloaan syntejä ja paheita makuualustakseen kokoamalla. Se oli kuin elollinen ihminen, jolta oli irrotettu nahka, liha ja luut ja jäljelle oli jäänyt vain se, mikä ei kelvannut auringonvalolle vaan heijastui ihmisen taakse kirkkautta piiloon odottaen hetkeään, jona hiljaiset, ajoittain äänettömät kuiskaukset saivat seuratun jättämään loisteen polut ja haluamaan jotain, mitä ei maailmamme kuvittajalla ollut hänelle antaa ja kurottamaan kättään kehyksen tuolle tuntemattomalle puolelle.
Varjo oli tiessään ja lensi ilmassa kuin olisi jotain, mihin osuvia auringonsäteitä odotti vain pimeyden kita. Heidät annosteltiin ylhäiden pöydissä siellä, mihin me auringon lapset emme näe. Vilaus vain ja varjo oli tiessään. Miehen hän silti jätti jälkeensä ja voi tuota herraa, kun ruumis tuntui kuin tuhannen ruttoa levittävän sienen viljelemältä ja voimaa uhkuvat lihakset kuin säteiltä, joita he, joita emme näe ahneesti repivät kitaansa.
"Neiti!" Mies huusi. "En ymmärrä." Mies osoitti kunnioitustaan riisumalla kypäränsä. Hän viskasi sen maahan kovin ottein ja paljasti ajan syömät hiuksensa ja kuinka vanha todella oli. Ikää oli niin, että viimeisiä vuosiaan ihmisuroksemme tässä asteli. Vanhan miehen kasvot sieltä löytyivät, joita aika oli koetellut ja ottanut niistä pois merkit, että maailma olisi sileä ja virheetön. Viimeisiä vuosiaan vietti. Kypärän vielä pyöriessä kohti ojaa mies taivutti vartaloaan kumartaakseen tuolle naiselle, joka ei hetki sitten ollut ollut hänen sanoissaan mitään puolikasta puupenniä parempaa.
"Kertokaa minulle", mies pyysi nyt nöyrästi. "Kertokaa minulle ovatko tekoni olleet anteeksiantamattomia vai onko teillä toivoa herralle, joka tahdottaan kohteli neitiä kuin katuvarasta." Pieni tauko. "Kertokaa minulle olenko loukannut teitä niin, että hengestänikään ei ole valuutaksi sanojeni korvaamiseksi. Minä en ymmärrä enää, mitä nämä polut ovat ja en ymmärtänyt, miksi puhuin niin tai edes, että kenelle minun oli kunnia puhua. Kunnia, jota kohtelin kuin omin käsin heittäisin itseäni paholaisen orjien leiriin. Te ette olleet koituneet tämän majesteetillisen eläimen hengenmenoksi, vaan totuus on toinen ovat sitä, mitä sananne minulle merkitsevät. En epäile sanojanne valeeksi. En yhtään. En voisi, sillä sydämeni ei ole sellainen. Minua riivannut paha henkeni vain muutti sen niin. Hän, joka pakotti minua teitä noin loukkaamaan." Mies pitkän puheensa jälkeen ei keksinyt kuin polvistua tämän naisen eteen kunnioituksensa ja katumuksensa merkiksi.
"Rukoilen", käsi siirtyi pyyhkäisemään yhden kyyneileistä pois, joita tuli ja paljon. Osasi se jalo ritarikin näyttää tunteensa ja sulaa kovan paikan edessä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 4, 2006 1:23:59 GMT 3
Voi ei Daliah hienosta neidistä koskaan menisi, ei ainakaan ilman pitkällistä koulutusta ja siltikin tulisi tuo tyttö varmasti koko ikänsä olemaan omalla tavallaan harkitsematon ja omien hupsujen oikkujensa uhri. Ei kukaan hieno neiti nostaisi kättään mahtavampaansa vastaan, eivätkä hienot neidit varmasti hikoilleet! Daliah tunsi kuinka ympäri hänen vartaloaan, jota paksu viitta ei yhäkään suojannut, vaan silloin tällöin puiden latvoista eksyi pieni viima kylmäämään jännittynyttä vartaloa, kohosivat jäätävät hikikarpalot pintaan. Toisaalta jonkinmoisesta ylemmän luokan tapakasvatuksesta olisi käytännön hyötyäkin varsinkin tilanteissa joissa paremmilleen piti pystyä kasvokkain puhumaan. Eihän heille maalaisille muuta opetettu kuin, että piti vain aina painaa pää ja kumarrella ja nyökytellä ja hokea ’kyllä, herraa’ ja ’kyllä, rouvaa’ ja ’aivan totta, herraa’ ja ’olette oikeassa, kuten aina, herraa’. Kaikkia hulluja ajatuksia sitä näinkin vakavana hetkenä ehti päässä pyöriä. Ja aivan ensimmäisiä miehen sanoja ei nuori mieli ehtinyt käsitelläkään, niin omiin katkeriin pohdintoihinsa se oli ehtinyt luikahtaa. Mutta käskyn tyttö tunnisti, jos jonkin niin sen.. ”Kil’lil..” Hän mutisi hiljaa miehen perässä, tosin toinen jatkoi yhä paasaustaan. Paljon hienoja korulauseita ja mutkikkaita sanankäänteitä, muttei lopulta mitään sen kummempaa. Kai. Ei yksinkertainen mieli, niin ei auttanut kuin myöntää se tosiasia, ettei tyttö ollut kovin kummoinen kansankynttilä, ehtinyt ymmärtää noin paljoa kaikkea noin hienoa. Mies alkoi kirskutella hampaitaan ja sen Daliah ymmärsi, tuolta taisi kohta hermo loppua ja se ei olisi hyvä merkki. Hätäisesti tyttö vilkaisi maassa makaavaan ja samassa alkoikin tapahtua. Niin tosiaan, kun kerran kyseessä ei ollut kuin tavallinen talontyttö, ei hän oikeastaan ehtinyt ymmärtää mitä tapahtui. Jotain tapahtui tuolla hampaiden kirskuttelijalle. Kuin hetken jokin tumma ja uhkaava olisi leijunut hänen rinnallaan ja sitten se oli poissa ja tilalla oli paljon häikäisevää valoa. Tai ei oikeastaan ollut valoa vaan tunne siitä, että jokin oli paljon kirkkaampaa. Ennen kuin Daliah oikeastaan käsittikään mitä ympärillä tapahtui. Oli tuo kovin vanhan oloiseksi käynyt muukalainen paljastanut pänsä ja polvistunut hänen eteensä pyydellen anteeksi… jotain. ”Öh…” Oli ensimmäinen paljon puhuva sana nuoren naisen huulilta. Se ei oikeastaan ollut töksähtävä ’öh’, lähinnä tunnusteleva, hiljainen, mutinan kaltainen ääni. Kuin tyttö yrittäisi kokeilla vieläkö ääni toimi normaalisti tämän vanhentavan ihmeen jälkeen. Niin tosiaan! Ripeästi hän kohotti käden poskelleen, jonka onneksi totesi vielä siloiseksi ja lämpimäksi, hän siis oli ennallaan. Mitähän ihmettä tuolle toiselle oli tapahtunut? Miksi tuo jokin varjo oli nyt juuri päättänyt poistua. Neuvottomana vihreät silmät laskivat maassa yhä makaavan ääreen. Voi miten pieneltä se näytti siinä ja surkealta. Pieni yskähdys, jonka perään pari muuta tunnustelevaa sanaa huomion kääntyessä takaisin ihmeenkokeneen puoleen. ”Ei tässä minulla mitään hätää ole. Ymmärrän kyllä tukalan tilanteenne, jokaisella meillä on riivaajamme.”
|
|
|
Post by dallan on Nov 13, 2006 0:51:47 GMT 3
((Lopetamme tämän pelin nyt tähän, koska Glaci tahtoo hahmonsa peliin, joka oikeasti menee eteenpäin ja valitettavasti minulla ei ole ollut taipumusta kirjoittaa tähän peliin kovin aktiivisesti. Ajatellaan, että tätä kaikkea ei olisi koskaan hahmojen elämässä ollutkaan.))
|
|
|
Post by dallan on Nov 13, 2006 1:57:57 GMT 3
((Jäähyväisvuoro vielä tälle pelille. Jäämme kaipaamaan sitä.))
Se alkaa sillä, että kuolen ja etten vastaa enää. Vaikenen ja pian kärpäsetkin ovat hiljaa. Hyönteiset ovat omansa hakeneet, tiessään kun ovat, tänne ei jää enää mitään. Jos edes sattuisi rintaan, mutta ajan ja elukoiden syömästä sydämestä ei ole sitä kipua iskemään. Sydämettömästä ei ole tuntemaan eikä kertomaan kuin häpeän puremilla arvillaan, jotka poskipäillä polttavan punaisena helottavat.
Vain ennen ollutta kun olen, katselen tyhjää tilaa. Metsäni autioituu ja maahan jäävät vain jo pois matkanneiden askelten kuvat. Voin vain purra itseäni voidakseni vielä vuotaa ja siten tuntea olevani ja nähdä, kun murheeni tukahtuu pisaroina pitkin ohitse kiitäneen elämäni muistoksi heittämää varjoa.
|
|