|
Post by R.C. on Dec 4, 2005 11:57:39 GMT 3
(( Seuraava peli on päättynyt. - R.C. >>>>>>>>> ))
Maisema oli karua ja kallioista, maa kuollutta ja paikka paikoin karrelle palanutta. Syvät arvet uursivat vuorenkylkiä ja alakuloinen tuuli haikaili rinteiden lomaan kätkeytyvissä onkaloissa. Kenties aikoja sitten oli tämäkin paikka aivan jylhän vuoriston kupeessa ollut vielä viljavaa ja asuttua seutua. Nyt väki oli kuitenkin muuttanut muualle ja lähimpiin kyliin sai taittaa useamman virstan matkaa. Vuoristo taasen ei synkkine kasvoineen houkutellut pahemmin itseään ylittämään.
Silti kulki korkeuksiin kohoavien huippujen alla ja jyrkänteiden kupeessa muukalainen, johon ei näin kurjissa olosuhteissa olisi kai ensinkään odottanut törmäävänsä. Hän oli pukeutunut mustiin ja kantoi selässään niin ikään mustaan kankaaseen käärittyä asetta, joka saattoi olla kookas miekka. Tumma ja lepattava viitanlieve kätki kaiken muun aseistuksen jos hänellä sellaista oli. Hoikan ruumiinrakenteensa puolesta vaikutti tuo naiselta. Jokunen suortuva lyhyitä ja vaaleanvioletteja hiuksia pilkotti syvään vedetyn hupun kätköistä. Hän jatkoi hitaasti kulkuaan ja pysähtyi aina silloin tällöin tähyilemään vuorille päin, kuin olisi etsinyt niiltä jotakin. Mutta mitä muka näin kuolleesta maisemasta olisi voinut kuvitella löytävänsä?
(( tähän sopii liittyä ken haluaa. =) ))
|
|
|
Post by Noir on Dec 9, 2005 1:09:12 GMT 3
Vuoren kivisellä rinteellä liikkui hahmo. Tuo tarpoi lumen ja jään liukkaaksi tekemää maata pitkin hitaasti toinen käsi kasvojen edessä kylmää, piiskaavaa tuulta vasten suojaamassa. Toisella kädellään tuo kulkija taas piti tumman viittansa huppua kasvojensa suojana, jotta raju tuuli ei olisi sitä tämän päästä temmannut. Tuo kantoi selässään pitkähköä jousta, mutta muuta aseistusta ja tavaraa ei viitan peittämän vartalon yllä voinut nähdä.
Jonkin aikaa rinteillä liukasteltuaan ja kerran miltei maahan kaaduttuaan tuo hahmo pysähtyi suuren kallionjärkäleen taakse, jossa sai edes hieman suojaa viimalta. Tuo riisui jousen selästään, laski sen viereensä kiveä vasten ja kumartui sitten nojaamaan molemmilla käsillään polviinsa saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Hetken levättyään tuo jälleen suoristi selkänsä ja kääntyi tähyilemään käsi otsallaan alemmille rinteille. Tuuli sai maahan sataneen lumen pöllyämään, mikä vaikeutti aikalailla näkemistä, mutta silti tuo onnistui huomaamaan jonkin liikkuvan rinnettä pitkin. Siristämällä silmiään kulkija huomasi, että kyseessä oli ihmisenhahmoinen olento.
"Mitä pirua kukaan näillä jumalten hylkäämillä rinteillä hakee?", oli tuon ensimmäinen ajatus. Tuo ei itsekään olisi ollut täällä, jos olisi saanut valita. Huomattuaan toisen tähyilevän juuri omaan suuntaansa, hahmo painui nopeasti takaisin kiven taakse, tarttui toisella kädellään jouseensa ja lähti varovasti kulkemaan kivien takana pysytellen lähemmäs toista. Matkalaisia ei täällä kulkenut ja lähimmät asutuksetkin olivat kaukana. Toisen aikeista oli saatava selko.
((Katsotaanpa onko kirjoitustaitoja enää tallella. =) ))
|
|
|
Post by R.C. on Dec 9, 2005 15:21:49 GMT 3
Ohikiitävän hetken oli muukalainen havainnut liikettä noilla kaukaisilla kalliorykelmillä, mutta koskapa kohde vaikutti toivottua pienikokoisemmalta, ei hän hermostunut tekemästään huomiosta vaan jäi aloilleen laskelmoimaan seuraavaa siirtoaan. Mustassa viitassa olisi ollut hyvin vaikea sulautua lumiseksi käyneeseen maastoon, ja jollei tuo tuntematon kulkija hyökännyt, ei naisellakaan toisaalta ollut syytä vihamielisyyksiin. Päinvastoin saattaisi hän saada etsinnän kannalta hyödyllisiä tietoja, jos vain pääsisi vieraan kanssa puheväleihin.
Nainen pysyi siis paikallaan ja seurasi vain tyynesti katseellaan näköesteitä, joiden takana arveli muukalaisen häntä lähestyvän. Hän teki tässä joko typerästi tai harvinaisen itsevarmasti, sillä olisihan toinen saattanut olla vain kurja vuoristorosvo aikeissa sulittaa seuraavan onnettoman vastaantulijan pään ja viedä tältä kaiken omaisuuden. Muukalainen otti tämän riskin mutta korottamalla kohta äänensä antoi myös ymmärtää, ettei tulisi aivan pahanpäiväisesti yllätetyksi: "Tervehdin sinua, tuntematon, ja vakuutan, että varovaisuutesi on turhaa. Minulla ei ole syytä vahingoittaa kaltaistasi, mutta jos ehdit vaihtaa sanan tai pari kanssani, haluaisin esittää muutaman kysymyksen...", ilmoitti nainen kuuluvalla ja lievästi monotonisella äänellä, jonka ystävällinen sävy hieman kompasteli, aivan kuin tuon tunteen ilmaiseminen olisi ollut pitkälti tahdon varassa.
(( Lukemani perusteella ne eivät kyllä ole ruosteessa. ^^ ))
|
|
|
Post by Noir on Dec 10, 2005 16:04:38 GMT 3
Kulkijan eteneminen pysähtyi kiven taakse jonka kohdalla tuo oli ollut, kun tuon korviin kantautui toisen ääni joka kertoi sen tosiasian, että tämä oli huomattu. Toinen käsi liikkui selän taakse ja veti viitan peittämästä viinestä esiin nuolen samalla, kun tuo mietti mitä tässä tilanteessa olisi ollut järkevintä tehdä.
Miten ihmeessä tämä oltiin voitu havaita pöllyävän lumen keskellä ja vieläpä näköesteen takaa niin helposti? Kyseessä täytyi olla ammattimainen tiedustelija eikä mikään satunnainen metsästäjä joka olisi ollut todennäköisin kohdattava näillä rinteillä. Jokatapauksessa piiloleikin jatkaminen olisi turhaa, sillä mahdollinen yllätyksen tuoma etukin oli jo mennyttä. Tuo asetti nuolen lepäämään jousen kaarelle, mutta ei jännittänyt asettaan ja astui sitten esiin lohkareen takaa, nuolen kärki maahan osoitettuna merkkinä siitä, että tämä ei etsinyt vaikeuksia.
Esiin astuessaan toinen saattoi viimein nähdä kenen kanssa olisi tekemisissä. Muukalaisella oli yllään harmaanruskean värinen viitta, jonka huppu oli vedetty pään yli tuulelta suojaamaan. Huppu peitti tuon katseen, mutta tumman, jonkinverran kasvamaan päässeen parran peittämä leuka sekä pituus ja ruumiinrakenne paljastivat tuon mieheksi. Viitan alla tuolla oli turkiksista valmistettu nuttu sekä tummat maanläheistä sävyä olevat housut. Jalassaan tuolla oli pehmeät, niinikään jonkin eläimen nahasta valmistetut jalkineet. Jousta lukuunottamatta ainoa aseistus näytti olevan vyöllä tupessaan roikkuva puukko. Kaikinpuolin tuo mies näytti tavalliselta metsästäjältä joita silloin tällöin vuorilla liikkui saaliin perässä.
Mies katseli hetken naista huppunsa kätköistä, pysytellen liikkumattomana kuin patsas. "Vaikuttavaa.", matalahko miehen ääni murahti ja jatkoi sitten: "Vaati todellista haukan katsetta huomata minut niinkin hyvän esteen takaa ja tämmöisessä ilmassa." Tuon oikea suupieli vääntyi vinoon virneeseen, jonka jälkeen tuo nyökkäsi hyväksyvästi naiselle. "Mutta näillä mailla te olette vieras ja minä isäntä, joten kysymykset esitetään sen mukaan. Kuka olette ja mikä on asianne täällä?" Miehen ääni oli tasaisen rauhallinen, mutta samalla siitä paistoi läpi periksiantamattomuus. Tuo odotti selvästi saavansa vastauksen ensin omaan kysymykseensä.
((Edit: Kiitoksia muuten kehuista. =) ))
|
|
|
Post by R.C. on Dec 11, 2005 19:52:06 GMT 3
"Etsivä löytää...", totesi muukalainen hiljaisella äänellä, vaan ei puhunut enempää niistä maaston kartoittamista avustaneista tekijöistään, joista paikallisella oli tuskin hajuakaan. Aivan paljain silmin hän ei toisen olemassaoloa ollut kuitenkaan paljastanut.
Ohi viuhuvasta jäisestä viimasta välittämättä laski nainen hetkeksi huppunsa ja paljasti näin hieman omituiset piirteensä. Liki olkapäille ulottuvat hiukset olivat lilansävyiset, kuten muutama suortuva oli jo aiemmin antanut olettaa. Näistä oudoista kehyksistään huolimatta olivat kalpeat ja ilmeettömät kasvot muutoin pitkälti ihmismäiset. Viittaansa nainen piti toistaiseksi niin visusti suojanaan ettei hänen muuta kehoaan saattanut vielä hahmottaa. Oli lisäksi vaikea arvioida, minkälaista asetta hän kantoi selkäpuolellaan, mutta kookas se ainakin oli.
Muukalainen tarkasteli miestä niin ikään päästä varpaisiin ja sulatteli hetken tuon vaativia sanoja. Oli totta että toinen tunsi nämä tienoot varmasti naista paremmin, vaikkei hän toisaalta uskonutkaan tuon omistavan vuorta jonka rinteellä he parhaillaan seisoivat. Mutta muukalainen ei väitellyt pikkuseikasta vaan loi sen sijaan pienen hymyn huulilleen. Hän vaihtoi myös diplomaattisempaan puhuttelutapaan. "Olin kyllä aikeissa kertoa teille asiani pyytämättäkin. Nimeni on Neeko Yashka. Etsin lohikäärmettä. Mitä todennäköisimmin punaista sellaista. Kenties olette nähneet sen?", tiedusteli hän tyynesti kuin olisi päivitellyt säätä tai puhunut muusta yhtä arkipäiväisestä. Kenties nainen oli sekaisin päästään tai tulossa jostakin hyvin eksoottisesta osasta maailmaa. Ainakin hänen nimensä oli paikallisella mittapuulla vähintäänkin vierasperäinen.
|
|
|
Post by Noir on Dec 11, 2005 23:33:55 GMT 3
Kun mies kuuli naisen ilmoittaman tavoitteen nousivat hänen suupielensä ja hänen huuliltaan pääsi hiljainen, huvittunut naurahdus. Näitä niinkutsuttuja "lohikäärmeenmetsästäjiä" oli hän toki joutunut lukuisissa krouveissa ja kievareissa aikoinaan näkemään ja kuuntelemaan heidän sepitettyjä urotekojaan, mutta yleensä he olivat lähinnä huvittavia ja tukevassa humalassa olevia miehiä, eivät mustaan kietoutuneita ja aseistautuneita kulkijoita. Myös toisen erikoinen ulkonäkö askarrutti hieman miehen mieltä, sillä vaikka hän oli nähnyt maailmaa paljon enemmän kuin hänen nykyisestä, yksinkertaisesta ulkomuodostaan olisi voinut päätellä, ei hän ollut koskaan nähnyt ketään naisen kaltaista.
"Vai, että punaisia lohikäärmeitä?", mies vastasi hetken hiljaa oltuaan. Hänen oikea suupielensä nousi jälleen virneeseen. "Pääsivätkö yksisarviset kenties loppumaan?", hän jatkoi huvittunut sävy äänessään. "Vakuutan teille, arvon rouva, että näillä vuorilla ei ole kuunaan nähty mitään vihaista, poikasiaan puollustavaa karhuemoa vaarallisempaa ja suoraan sanoen luulen, että siinäkin olisi teille tarpeeksi tekemistä mistään taruolennoista puhumattakaan." Tuossa lausahduksessa ei ollut kuultavissa pilkkaa vaan se lausuttiin täysin vakavissaan. Jos nainen oli jonkinsortin mielipuoli oli parasta olla varuillaan ja siksi mies pitikin nykyisen etäisyytensä naiseen. Hän piteli yhä jousta ja nuolta käsissään, mutta edelleen maahan suunnattuna.
Nainen oli saattanut pistää merkille miehen puhetavat ja ääntämyksen, joka ei kuullostanut paikallisten puheelta. Hänen äänessään oli vieras korostus ja hänen puheensa vaikutti pikemminkin koulutetun kaupunkilaisen kuin oppimattoman metsästäjän puheelta. Tavallinen metsämies myöskään tuskin olisi teititellyt juttuseuraansa tai kutsunut tätä "arvon rouvaksi".
|
|
|
Post by R.C. on Dec 12, 2005 13:02:46 GMT 3
Nainen ei näyttänyt suuttuvan miehen sanoista, sillä varmasti hän oli kohdannut samanmoista suhtautumista ennenkin. Totisuus oli jälleen palannut muukalaisen nuorehkoille kasvoille, ja vaikkei tämä aivan rouvaiässä vielä ollutkaan, pisti hän kyllä merkille toisen puheessaan käyttämän etiketin, jota niin ikään katsoi hyväksi noudattaa. Nimeään mies ei tosin vieläkään ollut ehtinyt ilmaista. Nainen uskoi tuon korjaavan asian jos katsoi sitä kohteliaaksi.
Tällä välin näytti muukalainen kaivelevan hetken muistiaan kunnes vastasi kuin suoraan oppikirjasta: "Yksisarvinen...tavallisesti valkoinen, hevosenkaltainen olento jonka tunnuspiirteisiin kuuluu pitkä sarvi otsalla. Kerrotaan omaavan parantavia voimia ja kesyyntyvän vain neitsyiden läheisyydessä...", hän oli hetken vaiti kunnes jatkoi astetta kummastuneempaan sävyyn: "En ymmärrä, miksi otitte vertailukohteeksi yksisarvisen. Näitä olentojahan pidetään pitkälti hyvinä olentoina... joten ei, en etsi yksisarvisia vaan lohikäärmeitä." Hymy herkesi taas hetkeksi naisen huulille. Hän vaikutti olevan aivan vakavissaan.
"Mutta saatatte olla oikeassa poikasten suhteen. Tarkoitan lohikäärmeen, en karhun. Jos nimittäin lohikäärmeellä on poikasia, se on saattanut viettää satojakin vuosia hiljaiseloa. Kenties ihmiset ovat unohtaneet pedon. Näinhän kuitenkin vanhoja jälkiä alempana vuorenrinteillä.", nainen hiljeni hetkeksi ottaakseen jotakin viittansa kätköistä. Esine näytti pieneltä ja vaarattomalta. Ainakin toistaiseksi. "Ei auta muu kuin ottaa asiasta selkoa.", totesi muukalainen ja naksautti esinettä, joka alkoi samassa huutamaan ilmoille mitä kimeimpiä ja karmeimpia kirkaisuja. Nuo äänet löivät liki korvat lukkoon ja kaikuivat sinne tänne vuorten kyljistä. Naista itseään ei näyttänyt lainkaan huolettavan se uhkakuva, että hän saattoi millä hetkellä hyvänsä kutsua lumivyöryn heidän niskaansa. Tai jotakin vielä pahempaa.
|
|
|
Post by Noir on Dec 12, 2005 16:05:14 GMT 3
Kun nainen aloitti yksisarvisesta pitämänsä esitelmän, suurenivat miehen silmät hupun alla epäuskoisina. "Hulluhan tuon naisparan täytyy olla.", mies ajatteli itsekseen kuunnellessaan toisen puhetta.
"Niin tuota...", mies takelteli sanoissaan naisen lopetettua yksisarvisista. Hän ei tiennyt miten tähän tilanteeseen oikein olisi pitänyt suhtautua. Nainen uskoi selvästi täysin omiin sanoihinsa, joten vitsailun ja ivailevan sävyn käyttäminen olisi turhaa sillä ne menivät selvästi naiselta ohi korvien. Mies huokaisi syvään ja työnsi toisessa kädessään pitelemänsä nuolen takaisin viineen, sillä nainen ei vaikuttanut uhalta. Tämä teko myös toivottavasti saisi miehen vaikuttamaan vaarattomalta naisen silmissä, jos nainen oli miestä jonkinlaisena uhkana pitänyt.
Kun nainen sitten veti tuon pienen esineen esiin, siristi mies silmiään nähdäkseen paremmin mikä se oikein oli. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sitä saada selville, kun tuo esine jo aloitti korvia vihlovan metelöintinsä. Mies irvisti ja hänen pitelemänsä jousi pääsi putoamaan hänen kädestään, kun hän nosti vaistomaisesti kätensä korvilleen suojaksi. "Mitä pirua!?", tuo huudahti. Hän ei todellakaan ollut odottanut, että esine alkaisi kirkua tuolla tavoin. "Hiljennä se kapistus, nainen!", mies yritti huutaa metelin yli. "Ties mitä tuolla möykällä saat oikein aikaan!"
|
|
|
Post by R.C. on Dec 13, 2005 17:16:38 GMT 3
Muukalainen nyökkäsi ja naksautti uudelleen yksinkertaista, lähinnä metallista koostuvaa esinettä, joka vaikeni samassa. Nyt nainen keskittyi kuuntelemaan ympäristöä ja kohotti sormensa huulilleen pyytäen miestäkin olemaan hetken hiljaa. Hän ei enää hymyillyt vaan näytti sen sijaan hyvin valppaalta ja keskittyneeltä.
Kului jonkin aikaa ja sitten vielä vähän kauemmin. Mitään ei tapahtunut. Pettymys alkoi hitaasti kohota muukalaisen vakaville kasvoille, ja lopulta hän huokaisi: "Saatoitte olla oikeassa, ja kuitenkin olin varma, että...", nainen vaikeni kesken lauseensa sillä jokin oli odottamatta kiinnittänyt hänen huomionsa. Vuorilla kaikui jälleen, mutta nyt äänissä oli jotakin outoa. "Kaiut voimistuvat, vaikka niiden pitäisi vaimeta.", totesi muukalainen hiljaisella äänellä ja lähti samassa liikkeelle. Jos toisella oli tarkat korvat, saattoi tuokin kuulla jo vaimeat, kimeät huudot, jotka tuntuivat kantautuvan syvältä vuorten uumenista.
"Lohikäärme on tulossa! Parasta suojautua tai paeta.", huikkasi nainen miehelle ja juoksi jo kovaa vauhtia kohti tuulista kielekettä kauempana. Se tarjoaisi hänelle paremman jalansijan ja näköalan. Rivakasti edetessään irroitti muukalainen kookasta asetta hihnoista selkänsä takaa ja kohotti sen verrattain kevyesti olkapäätään vasten lepäämään. Se näytti suurelta miekalta ja kuitenkin siihen oli liitetty omituisia putkia ynnä muuta yhtä järjetöntä. Metallinen pinta kiilteli kyllä kauniisti mutta aseen käytännöllisyys oli vielä kysymysmerkin takana. Toisaalta oli alkanut vaikuttaa siltä kuin nainen olisi tehnyt tätä ennenkin.
|
|
|
Post by Noir on Dec 13, 2005 23:40:10 GMT 3
Omituisen esineen lopettaessa ulvontansa pystyi mies viimeinkin laskemaan kädet korviltaan. Tuo mulkaisi kulmiensa alta närkästyneenä naista moisesta yllätyshyökkäyksestä ja kumartui nappaamaan jousensa takaisin kouraansa. "Mitä helvetin nimeen tuo oikein oli olevinaan!?", mies ärähti ärtyneen kuulloisena. "Tajuat kai, että jo näissäkin korkeuksissa pienempikin metakka voi aiheuttaa lumivyöryn ja, jos...", tuo lopetti hieman hölmistyneenä paasaamisensa, kun nainen nosti sormensa huulilleen. Tuo tajusi, että nainen tuskin edes kuunteli häntä. Mies murahti ja kääntyi myös tarkkailemaan ympärilleen. Kun mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan, käänsi tuo katseensa takaisin toiseen ja lausahti kyllästynyt vire äänessään: "Näetkö? Täällä ei ole lohikäärmeitä sen enempää kuin mitään muitakaan satuolentoja, joten...", tällä kertaa miehen puheen keskeyttivät vuorilta alas kaikuvat äänet.
"Mitä hel...", metsästäjä oli aloittamassa jälleen, mutta hänen sanansa kuolivat tuon huulille, kun hän kuunteli ääniä tarkemmin. Mikä ihme nuo äänet aiheutti? Se ei taatusti ollut karhun mylvintää ja vielä vähemmän lumivyöryn jyrinää. Kun nainen sitten ilmoitti lohikäärmeen lähestyvän ja lähti itse juoksemaan jäi mies seisomaan hämmentyneenä hetkeksi paikoilleen. "Mitä pirua täällä oikein tapahtuu?", tuo ajatteli samalla, kun veti vaistomaisesti jälleen nuolen esiin viinestään. Mies jäi paikoilleen seisomaan ja tähyilemään äänten suuntaan odottaen, mitä tulisi tapahtumaan.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 14, 2005 18:55:30 GMT 3
Muukalainen ehti juuri parahiksi kielekkeen laelle kun ylempää rinteiltä kajahtavat vihaiset kirkaisut olivat vähitellen muuttuneet korvia vihloviksi ja kohta syöksähti vuorten katveesta alas mikäpä muukaan kuin lohikäärme. Se oli iso, punainen ja vihainen. Peto odotti kai törmäävänsä täällä kaltaisiinsa tulenhönkijöihin, mutta kun tällaisia ei ollut havaittavissa, vaikeni se haastavasta mylvinnästään ja laskeutui epäluuloisesti ylemmälle rinteelle vahtaamaan. Se oli älykäs kuten lohikäärmeet yleensä ja puhui naiselle, joka oli selvästi ollut petoa vastassa. "Kuulin kaltaisteni hyökkäävän mutta näenkin vain pahaisen kuolevaisen. Mitä tämä merkitsee?!", sihahti taikavoimainen olento turhautuneena. "Minussa on sinulle riittävästi vastusta.", totesi nainen tuimasti petoa tarkastellen. Hän etsi jo lohikäärmeen heikkoja kohtia. Piikikäs pää ja kaula piti ainakin jättää pois laskuista. Myös olennon rintakehä näytti paksulta kuin paraskin panssari.
Lohikäärme pyrskähti ja heilautti äkäisesti pitkää häntäänsä. "Julkeat tehdä pilkkaa, mato? Näytän sinulle vastusta.", sähähti peto ja syöksähti taas siivilleen. Se hyökkäsi kohti muukalaista ja koetti tavoitella tätä kynnekkäillä eturaajoillaan heittääkseen kiusankappaleen päin vuorenkylkeä tai repiäkseen tältä raajat irti yksi kerrallaan, mutta nainen heilautti terävässä kaaressa asettaan ja kohta peto uhkasi olla kahta sormea köyhempi. Hän näytti käsittelevän miekan irvikuvaa kevyemmin kuin olisi päältäpäin osannut odottaa.
Lohikäärme ulvahti ja keräsi korkeutta tarkastellakseen vastustajaansa hieman etäämpää. Se nuolaisi haavoittunutta raajaansa ja näytti sitten tajuavan jotakin. "Omituiset hiukset, kookas miekka...Sinusta sisareni ovat siis varoittaneet. Pidin huhuja typerinä ja nythän voin pistää niille pisteen...", murisi peto vaimeasti. "Lohikäärmeitä on selvinnyt elossa kertomaan? Olen ollut huolimaton.", vastasi nainen hieman kulmiaan kohottaen ja valmistautui jo seuraavaan taivaalta tulevaan iskuun. Punainen peto mylvähti raivoisasti ja otti nyt tehokkaammat keinot käyttöönsä. Se sukelsi ilman halki ja syöksi valtavan tuliryöpyn kidastaan. Viimeinen havainto naisesta oli hänen kohottaessaan asettaan suojaavasti ylleen, mutta tämän jälkeen muukalaista ei enää näkynyt.
Lohikäärme ei katsonut jälkeensä vaan arveli tyytyväisenä saaneensa uhrinsa savustettua. Se vainusi miehen ja arveli tämän kuuluneen samaan sakkiin naisen kanssa. Vaikka olisi peto varmasti muutenkin hyökännyt, jos olisi toiseen keskellä vuoria törmännyt. Lohikäärme oli hetkeksi sylkenyt kaiken tulensa ja luotti nyt yksin terävähampaiseen kitaansa ja kynsiinsä, jotka ojennettuina se toista kohti syöksyi.
|
|
|
Post by Noir on Dec 14, 2005 20:15:46 GMT 3
Äänten voimistuminen sai miehen puremaan hammasta, mutta hän jatkoi silti päättäväisesti niiden tulosuuntaan tarkkailuaan. Kun valtaisa peto sitten lensi esiin kallioiden takaa ei tuo ollut uskoa silmiään. Vaikka tuo oli tuijottanut pelotta vaaraa silmiin lukemattomia kertoja elämässään milloin verenhimoisimpien kurkunleikkaajien, milloin suurten ja vihaisten karhujen muodossa, ei hän ollut milloinkaan nähnyt mitään yhtä kauhistuttavaa ja majesteetillista olentoa.
Henkeään haukkoen ja vieläkin hieman epäuskoisena siitä, että moinen kansantarujen ja legendojen hirviö oli ilmielävänä hänen edessään tuo perääntyi muutaman askeleen hitaasti taaksepäin onnistuen melkein kompastumaan takanaan olevaan kivenmurikkaan. Mies vilkaisi naista ja sitten taas jättimäistä petoa, kun nuo vaihtoivat sanoja keskenään ja kun lohikäärme nousi siivilleen ja hyökkäsi naista kohti, tuo irvisti varmana siitä, että kohta naisesta olisi jäljellä vain tunnistamattomaksi raadeltu ruumis. Yllätys olikin melkoinen, kun tuo päällepäin varsin hennolta näyttävä nainen viilsikin petoa aseellaan joka miehellekin olisi luultavasti ollut liian raskas käyttää sujuvasti. Ainakin yksi asia oli varma: nainen ei ollutkaan mikätahansa kylähullu, jollaisena mies tätä oli tähän asti pitänyt, mutta tuosta seikasta oli nyt kovin vähän apua.
"Tule pois sieltä! Olet täysin avoinna sen hyökkäyksille!", mies karjaisi toiselle, mutta lohikäärmeen kirkaisut hukuttivat tuon äänen alleen. Kun nainen sitten katosi tulisuihkuun ja lohikäärme näytti vihdoin huomaavan miehen joutui tuo toimimaan nopeasti. Mies venytti jousensa jänteen, tähtäsi nopeasti ja laukaisi nuolen kiitämään kohti pedon päätä samalla, kun lohikäärme avasi suunsa. Hän tavoitteli osumaa lohikäärmeen avonaiseen kitaan jota suomut eivät suojanneet. Tuo ei jäänyt ihailemaan laukauksensa seuraamuksia vaan oli jo täydessä juoksussa kohti jonkin matkan päässä olevaa kapeaa solaa, kun nuoli irtosi aseesta. Hänen toivonsa lepäsi pitkälti sen varassa, että osuessaan nuoli aiheuttaisi olennolle riittävästi tuskaa ja se pysähtyisi. Ainakin edes hetkeksi.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 15, 2005 0:28:14 GMT 3
Äskeisestä voitostaan tyytyväinen ja nyt kovin voimaintunnossaan oleva lohikäärme ei katsonut nuolen väistämistä tarpeelliseksi. Olihan sillä paksu suomuhaarniska suojanaan. Liian suurisuiseksi sen ei kuitenkaan olisi kannattanut käydä, sillä mies osasi tähdätä, eikä lähemmäs metrinen tikku kielessä ole kiva syödä. Peto ärjähti ärtyneesti ja herkesi hetkeksi hyökkäykseltään. Nuoli puraistiin kaikessa rauhassa poikki. Lohikäärme arveli, ettei toinen kuitenkaan pitkälle ehtisi.
Tällä välin kielekkeellä “herättiin kuolleista”. Nainen oli tuiskahtanut selälleen syvään hankeen sulaneeseen lumikuoppaan ja heitti nyt liekehtivän viitan yltään. Kuin ihmeen kaupalla hän ei näyttänyt kärsineen vakavampia vaurioita aseensa alta noustessaan. Mitä nyt käsivartensa vielä vähän liekehti, mutta nainen ei näyttänyt huomaavan tätä tai tuntevan lainkaan kipua. Tämän yksityiskohdan myötä näytti muukalainen melko typerältä noustessaan taas seisaalleen, mutta hän oli ehdottomasti tosissaan. “Hei, tule takaisin! Minä olen vastustajasi!”, huusi nainen lohikäärmeelle, joka käännähti hieman hämmästyneenä ilmassa ympäri. Muukalainen juoksi jo kohti petoa ja ojensi toisen käsivartensa ( sen, joka ei liekehtinyt ), jolloin pitkä siima tarttumakynsineen suhahti ilman halki ja tarrautui lohikäärmeen siipiin. Ennen kuin yllättynyt peto ehti vakauttaa lentonsa, selvittää, mihin oli sotkeutunut tai yrittää karistaa vaijeria kimpustaan, oli nainen jo hyvää vauhtia kelaamassa itseään ylös vastustajansa selkään. Tätä lohikäärme ei tainnut odottaa, eikä se pystynyt kääntämään riittävästi päätään tulta syöstäkseen ( lisäksi olento pelkäsi siipiensä saattavan samalla kärähtää ).
Nainen tiesi, missä lohikäärmeen heikkous oli. Se oli siipien välissä joustavammassa kudoksessa, joka salli olennon lentää notkeasti. Raivosta huudahtaen hän survaisi aseensa terän syvälle pedon selkään ja alkoi tulittaa tätä tulella joka vaikutti velhoudelta mutta oli lähtöisin aseesta eikä naisesta itsestään. Lohikäärmeen rintakehä näytti räjähtävän. Peto kirkaisi kerran ja putosi viistosti taivaalta. Muukalainen ehti juuri ja juuri vetäistä aseensa pois ja heittäytyä lohikäärmeen selästä ennen kuin se iskeytyi rusahtaen vuorenkylkeen. Hän menetti otteen aseestaan ja kieri pitkän matkaa lumista hankea pitkin ennen pysähtymistään. Moisesta syöksystä meni ilman muuta jonkin aikaa toipua, mutta lopulta nainen hoippui takaisin jaloilleen. Hän pudisteli päätään ja odotti silmissään pyörivän maiseman pysähtyvän paikoilleen. Huomasi sitten kytevän käsivartensakin ja upotti sen pikaisesti hankeen, joka suli sihahtaen mutta sammutti viimeisetkin liekit.
|
|
|
Post by Noir on Dec 15, 2005 1:50:42 GMT 3
Sola oli jo lähellä, kun metsästäjä kuuli naisen huudon lohikäärmeelle. Mies vilkaisi nopeasti olkansa yli juostessaan ja pysähtyi lohikäärmeen kääntyessä uudestaan naisen perään. "Noituutta!", tuo henkäisi ihmeissään, kun nainen nousikin pystyyn lähes vahingoittumattomana vaikka oli vain hetki sitten kadonnut polttavaan tulimereen. Hän tunsi sisuksissaan helpotuksen naisen selviämisestä, sillä tuolle oli nopeasti käynyt selville, että luultavasti nainen ja tämän omaamat yliluonnolliset kyvyt olisivat heidän molempien ainoa mahdollisuus jättimäistä petoa vastaan.
Mies vetäisi toisen nuolen esiin ja venytti jousensa jänteen, mutta hän ei saanut tilaisuutta ampua, kun toinen oli jo suorittamassa lohikäärmeen selkään kapuamista. Mies laski aseensa ja jäi katselemaan ilmassa tapahtuvaa kamppailua, sillä hän ei halunnut riskeerata harhanuolen osumista naiseen. Sitäpaitsi nuoli tuskin olisi edes läpäissyt olennon panssarinkaltaista nahkaa.
Kun nainen sitten survaisi miekkansa lohikäärmeen sisuksiin ja syöksyi itse tämän selästä, lähti mies juoksemaan tuota kohti selvittääkseen oliko toinen ylipäätään hengissä moisen pudotuksen jälkeen. Lohikäärmeen massiivisen ruhon osuma vuoreen sai aikaan voimakkaan tärähdyksen, joka miltei sai mieheltä jalat alta ja tuo pystyi vain toivomaan, ettei sen seurauksena tulisi lumivyöryä.
"Oletteko kunnossa?", mies kysyi naiselta ääni epäuskoisena siitä, että toinen oli yhä pystyssä ja tarjosi sitten käsivarttaan, jos toinen vaikka tarvitsi tukea. Hän myös yritti vilkuilla eikö naisessa tosiaan ollut palovammoja tai muitakaan ruhjeita tuon kaiken kokemansa jälkeen.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 15, 2005 17:56:35 GMT 3
Nainen oli vielä hieman pyörällä päästään mutta näytti muutoin pysyvän omin voimin pystyssä. Hän oli kyllä kärsinyt palovammoja, mutta ei aivan sellaisia kuin mies oli kaiketi odottanut. Toinen käsivarsi savusi yhä ja iho siinä oli kärventynyt pois suurelta alueelta, jonka alta oli paljastunut kiiltelevää, hopeanhohtoista metallia. Muukalainen tajusi liian myöhään toisen läsnäolon. Hän vilkaisi miestä synkästi kuin olisi juuri jäänyt jostakin rysän päältä kiinni ja peitti käsivartensa nopeasti mustuneella viitanriekaleella, joka oli rytäkästä jäänyt jäljelle.
“Kiitos, olen kunnossa…”, vastasi nainen lievästi kiusaantuneeseen sävyyn, sillä tämä ei ollut tottunut moiseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili epävarmasti ja käännähti sitten nopeasti etsimään pudonnutta asettaan, mikä oli myös keino päästä pois tukalasta tilanteesta. “Pyydän anteeksi että sotkin teidät tähän mukaan. Olen helpottunut nähdessäni, että olette kunnossa.”, totesi hän vaimeasti ylärinteille päin tähytessään. Kohta muukalainen havaitsi kaukana hangessa kohdan, johon kookas miekankuvatus oli vajonnut. Hän kulki tuolle paikalle, nosti aseen kevyesti ylös ja pujotti sen selkäpuolellaan oleviin hihnoihin. Nyt kun viitta oli palanut ja repeytynyt lähes kokonaan hänen päältään, saattoi naisen asevyöllä nähdä muutamia muitakin omituisia kapistuksia, joista jotkut olivat kenties aseita, mutta useimmat sittenkin sellaisia, joita paikalliset tuskin tunnistivat. Hänen muu asustuksensa oli edelleen mustanpuhuva ja hyvin istuva, käytännöllinen.
“Työni on vielä kesken. Lähden tästä siis luolaan, josta lohikäärme tuli, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.”, ilmoitti nainen taas hetkeksi toisen luo palattuaan. Muukalainen vilkaisi vuorenkylkeen törmännyttä petoa, joka näytti tarpeeksi hengettömältä hänen silmissään. Hän ei vaivautuisi enää tarkistamaan asiaa.
|
|