|
Post by R.C. on Dec 28, 2005 17:10:22 GMT 3
Nainen oli seisonut aivan hievahtamatta paikoillaan ja seurannut kuin jonkinlaisen lumouksen vallassa edessä olevalle aukealle kerääntyneitä olentoja. Kun mies ilmestyi huomaamatta hänen taakseen oli muukalainen lähellä hypätä puoli metriä säikähdyksestä ilmaan. Hän käännähti silmät suurina pelosta ja kauttaaltaan vapisten toisen puoleen, ja vasta nyt mies saattoi kunnolla nähdä, kuinka kauhuissaan nainen oli. Hän tärisi kauttaaltaan, vaikka yrittikin kiireesti korjata tätä odottamatonta näkyä tarttumalla reittään vasten nojaavan miekkansa kahvaan. Vapina lakkasi mutta rystyset alkoivat samantien kalveta. Kasvoiltaankin muukalainen näytti jo kuin aaveen nähneeltä. "Älkää hiippailko taakseni tuolla tavalla! Säikäytitte minut melkein kuoliaak...tarkoitan...olin ajatuksissani ja yllätyin.", korjasi nainen melko epäuskottavasti kun tajusi miten naurettavalta hänen täytyi näyttää. Ryhdistäydy, typerys! Se kaikki on vain pääsi sisällä..., toisteli muukalainen itsekseen ja kääntyi taas miehestä poispäin. "Tietenkin aion tappaa nämä otukset, joka ainoan, ja...voi luoja...", hän henkäisi tukahtuneesti huomatessaan nyt ne muutamat valppaimmat lohikäärmeenpoikaset, jotka olivat ehtineet vainuta kaksikon ja lähteneet hitaasti ja toiveikkaasti näitä kohti matelemaan. Nainen nosti kätensä suunsa eteen jottei olisi kirkaissut kuin mikäkin pelokas neitonen. Hän oli sentään karaistunut lohikäärmeenmetsästäjä...joka tunsi juuri jalkojensa alkavan pettää altaan. Muukalainen kirosi mielessään tunnistaessaan kaikki pakokauhun oireet. Edellisiltainen ylväys ja pelottomuus olivat hänestä kuin taikaiskusta tiessään.
|
|
|
Post by Noir on Dec 28, 2005 22:55:27 GMT 3
Miehen katse muuttui yllättyneeksi ja hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä, kun hän näki pelon naisen kasvoilla. Tuo oli lähes viimeinen asia mitä mies oli toisessa odottanut näkevänsä. "Ettekö kuulleet minua?", mies kysyi epäuskoisena sillä olihan nainen kuullut lohikäärmeiden äänetkin tätä paremmin luolalle vain vähän aikaa sitten. "Mikä teitä oikein vaivaa?", mies yritti tiedustella, puhuen hiljaa ja samalla olkansa yli lohikäärmeen poikasia vilkuillen.
Kun nainen sitten henkäisi kauhuissaan, huomasi myös metsästäjä, että jokunen uteliaampi yksilö oli erkaantunut laumasta ja lähestyi nyt heitä. "Helvettien nimeen...", tuo murahti kirouksen ja vilkaisi sitten nopeasti naista, joka vaikutti jo olevan niin kauhuissaan, että tästä ei olisi taistelemaan miehenkokoisia poikasia vastaan nyt.
Miehen oli toimittava nopeasti, jotta tilanne ei karkaisi käsistä. Hän sulloi toisen kätensä olkalaukkuunsa ja hamuili sieltä esiin eilen osittain syömänsä lihanpalan. "Katsokaapa, mitä teille tässä on, pikku hirviöt.", mies mutisi ja heilautti suolalihaa kädessään, jotta otukset huomaisivat sen. Kun poikasten uteliaat katseet kiinnittyivät mahdolliseen makupalaan, heitti mies lihan jonkinmatkan päähän hieman sivummalle ja sai kuin saikin pedot lähtemään sen perään. Kauan tuo ei poikasia hämäisi, joten mies tarttui vapisevaa naista lujasti toisesta kädestä ja vetäisi tämän, ehkä hieman rajustikin mukaansa. "Tulkaa! Aikaa ei ole hukattavaksi.", mies kuiskasi ja lähti sitten perääntymään laumasta, naista perässään vetäen.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 29, 2005 13:59:52 GMT 3
Perin kiusalliseen valoon joutunut muukalainen kieltäytyi vastaamasta miehen kysymykseen eikä näyttänyt järin tyytyväiseltä tämän toimintaankaan. Hän oli juuri vastustelemassa pakoyritystä muistuttaakseen tehtävästään tappaa otukset, mutta pysyi hiljaa kun tunsi mielensä alkavan hämärtyä. Pyörtyminen tästä olisi vielä puuttunut! Niinpä nainen keskittyi toistaiseksi kompastelemaan miehen perässä ja pitämään mielensä kirkkaana, mikä kävi sitä helpommaksi, mitä kauemmaksi he ehtivät lohikäärmeenpoikasista loittonemaan.
Vaan nyt otusten huomio oli vähintäänkin herätetty, eikä muutama suupala pitänyt suurta joukkoa kovin kauan kylläisenä. Niinpä ne lähtivät hyvin pian kaksikkoa seuraamaan, ja jollei miehellä ollut vielä paria kellarillista suolalihaa takataskussaan, purisivat pedot varmasti mielellään niitä ruokkinutta kättäkin. Hieman itseään koonnut nainen kävi tästä ongelmasta kohta puhumaan: “Minne olemme menossa? Noilla pedoilla on hyvä vainu, siivet ja nopeat kintut kun ne keksivät niitä käyttää. Uskotteko todella paon mahdollisuuteen?”, epäili muukalainen ja nosti hankia pitkin viistäneen miekkansa takaisin hihnoihinsa jottei olisi laahannut asetta perässään kuin mitäkin koivuhalkoa. Hän katsahti kerran takanaan kaikuvien kimeiden äänten puoleen ja päätti olla tekemättä sitä toistamiseen. Vilaus punertavista suomuista kaukana puiden katveessa oli riittänyt naiselle. “Ne saavuttavat.”, hän totesi hieman hysteerisempään makuun ja ravisteli päätään selväksi yhä juostessaan.
|
|
|
Post by Noir on Dec 29, 2005 15:24:06 GMT 3
Mies jatkoi rivakkaa kulkuaan välillä nopeasti olkansa yli vilkaisten. Nähdessään pienten lohikäärmeiden lähestyvän, tuo kirosi mielessään, mutta jatkoi silti päättäväisesti menoaan yhä naista kädestä johdattaen. "Meidän on päästävä paikkaan, jossa niille ei ole hyötyä lukumäärästään eikä myöskään lentotaidostaan. En usko, että pääsemme pakoon, mutta vaakakuppeja luultavasti onnistumme tasaamaan.", mies vastasi naisen kysymykseen ja jatkoi sitten vuorostaan: "Osaavatko nuo pikkupirut jo sylkeä tulta, kuten emonsa?", miehellä ei ollut mitään tietoa lohikäärmeiden kasvusta, joten hän luotti naisen selventävän hieman tilannetta.
Metsästäjä oli etsiskellyt katseellaan sopivaa paikkaa pakomatkan ajan ja murahti tyytyväisenä viimein löytäessään mieleensä sopivan. Hän johdatti kaksikon korkeaan, mutta hyvin kapeaan vuorensolaan, johon pedot mahtuisivat korkeintaan kaksi kerrallaan ja jossa niiden siivistä ei olisi niille apua. "Voitteko jo yhtään paremmin?", mies kysyi naiselta olkansa yli. Vaikka he olivatkin nyt hieman paremmassa paikassa kohdatakseen pedot, tarvittaisiin naisen miekkaa taatusti, jos taistella pitäisi. Jos nainen ei siihen pystyisi olisi noilla kahdella pian syytä huoleen.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 30, 2005 12:15:56 GMT 3
Nainen mietti hetken kysymystä kunnes vastasi epävarmasti: "Minulla ei ole asiasta tarkkaa muistikuvaa, mutta luulenpa että jotkut niistä saattavat jo osata. Tosin...kokoisikseen takaa-ajajamme ovat tuskin kovin taitavia pyromaaneja.", hän vaikeni nähdessään miehen metsästämän vuorensolan ja nyökkäsi hyväksyvästi tälle tervetulleelle näylle. Paikka antaisi heille suojaa ja hieman aikaa, jota nainen tiesi tarvitsevansa.
"Antakaa minulle pieni hetki niin hoidan itseni kuntoon.", hän totesi vaimeasti kun he pysähtyivät lähestyviä petoja vastaanottamaan. Nainen asteli hieman kauemmas ja kääntyi miehestä ja solansuusta puolittain poispäin. Hän etsi asevyöltään toisen pienen purkin, jossa oli samanlaisia kappaleita kuin edellisiltana nähdyssäkin, mutta nämä olivat pienempiä, sinertävämpiä ja vähälukuisempia. Purkki oli viittä vaille tyhjä. "Ei auta muu kuin ottaa lääkkeeni.", mutisi nainen kulmiaan rypistäen ja nielaisi yhden näistä sinisistä ihmeistään. Mitä ikinä aine olikin, se vaikutti nopeasti. Vain hetken päästä palasi muukalainen miehen luo ilmeettömänä ja hieman lasittunein silmin. "Pyytäisin että pysyisitte kauempana minusta, jos tilanne riistäytyy käsistä.", hän totesi sävyttömästi ja valmistautui miekkoineen kohtaamaan parhaillaan solaan ehtiviä poikasia. Nainen ei pelännyt enää mitään. Tällainen tila saattoi olla tuttu aikalaisillekin, sillä samalla tavoin vaikuttavia kasveja oli löydetty jo aikapäiviä sitten. Hän oli huumeissa.
|
|
|
Post by Noir on Jan 2, 2006 19:51:22 GMT 3
Mies katseli vaitonaisena naisen ottaessa jälleen esille yhden purkin, joka sisälsi tälläkertaa sinertäviä paloja valkoisten "ravinto-palojen" sijaan, joita tuo oli nuotion ääressä saanut ihmetellä eilisiltana. "Toivon, että ihmerohtonne toimii tarpeeksi sukkelasti...", metsämies murahti kireähkönä, kun punasuomuisia petoja alkoi lähestyä solaa kimakoita äännähdyksiään päästellen.
Tuon sanottuaan mies kohotti kantamansa jousen, asetti nuolen viinestä jänteelle ja venytti kaaren kireäksi. Hän sulki toisen silmänsä ja tähtäsi rauhallisesti, hermoilematta juuri lainkaan pienten petojen lähestymisestä. Jousi vongahti ja joukkoa johtanut lohikäärmeen poikanen sai kyyryssä olevaan niskaansa siitä ammutun nuolen, joka tuolta etäisyydeltä lävisti olennon suomuisen nahan helposti ja luultavasti mursi siltä niskanikaman tai pari. Peto sai urahdettua kerran hämmästyksissään ennenkuin sen jalat pettivät olennon painon alla ja se lysähti kuolleena maahan sisarustensa eteen. Muut poikaset pysähtyivät hetkeksi kulkunsa saadakseen selville, miksi niiden toveri oli tuolla lailla pysähtynyt ja käänsivät sitten katseensa surman aiheuttaneisiin ihmisiin, joita kohti nuo taas jatkoivat sähisten ja kiljahdellen.
Kun mies käännähti takaisin naisen puoleen ja näki tuon kovettuneet kasvot, tuumi hän että toisen varoitusta olisi hyvä totella. Metsästäjä nyökkäsi ja asteli rivakasti naisen taakse yhä joustaan pidellen, jos sille vaikka tulisi vielä tarvetta. Tuo jäi tarkkailemaan jopa hieman jännittyneenä, minkälaisia temppuja naisella olisi tälläkertaa hihassaan.
((Uudenvuoden reissut viivästyttivät hieman vastaamista, mutta taas jatkuu. ))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 3, 2006 13:02:47 GMT 3
Naisen suunnitelma näytti yksinkertaiselta - syöksyä eteenpäin ja iskeä summittaisesti kaikkea mikä sähisi tai liikkui. Huume ei hidastanut hänen toimintaansa, vaan päinvastoin teki liikkeistään raivoisampia ja arvaamattomampia vastustajien ennakoida. Muukalainen oli muuttunut eräänlaiseksi hirviöksi itsekin. Hän mursi lohikäärmeenkalloja ja katkoi kauloja välittämättä juuri puoleensa satavista puraisuista tai pienistä tulenhönkäyksistä. Vihaisilla huudahduksilla taisteluaan ruokkien hän kaatoi pedon toisensa jälkeen ja tappoi nämä toisinaan turhankin lopullisesti, nauttien teurastuksestaan.
Miestä muukalainen ei näyttänyt enää muistavan, ja niinpä ne viisaimmat lohikäärmeyksilöt, jotka tajusivat toisen kenties vähemmän haastavaksi vastukseksi, onnistuivat luikahtamaan riehuvan naisen ohitse ja suuntaamaan kohti taka-alalle jäänyttä ihmistä. Tuskin pedoilla enää nälkä oli. Ne tajusivat kuolevansa, elleivät taistelisi, ja luultavasti kuolevansa kuitenkin, joten ennen sitä voisi kylvää niin paljon tuhoa kuin suinkin ehtisi. Toinen saisi siis varmasti maistaa osansa tästä katkeruudesta.
Muukalainen oli tällä välin joutunut vaihtamaan taktiikkaansa. Yksi lohikäärmeenpoikasista oli onnistunut riistämään kookkaan miekan hänen käsistään, eikä naisella ollut aikaa kumartua sitä maasta etsimään. Hän käytti siis tehokkaita lähitaistelutaitojaan ja taltutti otuksia paljain nyrkein ja potkuin, joista viimeisimmätkin näyttivät sen verran voimakkailta, jotta sopi epäillä, oliko naisen jalatkaan pelkkää luuta ja nahkaa. Vielä yhden todistuksen tappavasta olemuksestaan hän antoi, kun yksi pedoista onnistui kaatamaan muukalaisen ja yritti upottaa hampaansa tämän kurkkuun. Nainen torjui nostaen kätensä ristiin kasvojensa eteen ja niksautti ranteitaan. Viiltävät terät sinkosivat samassa hänen käsivarsistaan ja lennättivät tieltään niin naisen omaa "verta", "ihonkappaleita" kuin vaatteensuikaleitakin. Muukalainen veti kätensä erilleen ja katkaisi samalla puoleensa kurottaneen lohikäärmeen kaulan.
Taistelu oli kiivas ja kesti jonkin aikaa, mutta kun ympäristö alkoi viimein näyttää elottomalta ja hiljaiselta, alkoi nainenkin rauhoittumaan. Hän löysi verisessä lumessa lojuvan aseensa ja kääntyi ympäri, huomaten nyt kauemmas jääneen miehenkin. Muukalainen jähmettyi ja kohotti miekkaansa. Viitanhuppunsa varjosta hän katsoi toista kuten oli katsonut suurta lohikäärmettä edellisenä päivänä. Kartoittaen miehen heikkouksia.
|
|
|
Post by Noir on Jan 3, 2006 18:02:10 GMT 3
Naisen raivokas ja miehen mielestä jopa harkitsematon ja uhkarohkea hyökkäys petolauman kimppuun sai tuon säpsähtämään hieman yllättyneenä. Suuren lohikäärmeen kanssa käydyn taistelun perusteella mies oli odottanut toiselta hillitympää ja enemmän taitoon kuin raakaan voimaan perustuvaa toimintaa ja mies pystyi vain aprikoimaan, mitä rohtoja nainen oli juuri suuhunsa pistellyt. Kauan hänelle ei kuitenkaan aikaa jäänyt pohtimiseen, kun pienten lohikäärmeiden veri ja jäsenet jo alkoivat lumista maisemaa koristamaan. Mies oli elämänsä aikana nähnyt monia hurjia taisteluita, mutta tuo verilöyly pani miehen arvelemaan oliko hän moista teurastusta kuitenkaan todistanut.
Metsästäjä oli varautunut siihen, että naisen ohi saattaisi livahtaa muutama peto miehenkin kimppuun. Niinpä hän oli vetänyt uuden nuolen esiin ja tähtäsikin sen epäröimättä ensimmäisenä hänen puoleensa lähteneeseen lohikäärmeeseen. Jousi vongahti toistamiseen ja nuoli lävisti uhkaavan pedon kaulan, kärjen tunkeutuessa toiselta puolelta ulos. Poikanen astui muutaman hoipertelevan askeleen ja kellistyi sitten hankeen henki koristen, veren pulpahdellessa kaulaan ilmestyneestä reiästä.
Onnistunut laukaus ei vielä pelastanut miestä pulasta. Silmäkulmastaan tuo näki kahden muun kirkuvan otuksen rynnivän itseään kohti huolestuttavan lähellä. Miehen käsi liikkui nopeasti viinelle, nopea tähtäys ja toinen peto sai selkäänsä osuman, joka hidasti petoa, mutta ei riittänyt sen surmaamiseen. Mies puri alahuultaan adrenaliinin juostessa suontensa läpi ja ampui toistamiseen jo kymmenisen jalan päähän päässyttä otusta. Tälläkertaa nuoli tunkeutui käärmeen kiiluvasta silmästä sisään ja päästi otuksen kivuttomasti tuonelan porteille. Mutta toinen lohikäärmeenpoikasista oli yhä hengissä, minkä mies hyvinkin tiesi, mutta samalla ei mitään asialle ehtinyt tehdä. Peto ponnisti vahvoilla jaloillaan ilmaan ja kita ammollaan se iskeytyi metsästäjän päälle, joka lensi selälleen kiviseen maahan itseään painavampi peto päällään. Jysäys lennätti jousen miehen kourasta, mutta mitäpä tuo olisikaan aseella enää tuossa vaiheessa tehnyt. Sensijaan metsästäjä sai haparoitua kouraansa puukkonsa, jonka tuo upotti ärjähtäen pedon vatsaan. Poikanen kirkaisi tuskasta ja vastasi samalla mitalla haukkaamalla kiinni miehen oikeaan olkapäähän. Pedon hampaat repivät nahkaisen nutun läpi ja tarrasivat tiukasti kiinni miehen lihaan. "Sinä pikku pirulainen...", mies kirosi yhteen puristuneiden hampaidensa läpi ja iski petoa toisen ja kolmannenkin kerran veitsellään. Lukuisten puraisujen, raapaisujen, puukoniskujen, kirahdusten ja kirouksien jälkeen kömpi mies kuolleen poikasen ruhon alta puuskuttaen esiin. Mies oli yhä henkissä ilman vakavamman näköisiä vammoja, lukuisia pikkuhaavoja oli senkin edestä. Tuo muisti pian myös naisen olemassaolon ja kääntyi katsomaan miten tämän oli käynyt. "Oletteko kunnossa?", mies sai sanottua käheästi ja pyyhkäisi kähinässä auenneesta huulestaan valuneen verinoron kädellään. Mies hätkähti hieman nähdessään naisen synkeän olemuksen ja arvioivan katseen. "Hei! Se on ohi nyt. Olemme molemmat elossa, joten kaikki hyvin.", tuo jatkoi ja jäi tarkkailemaan naista. Veristä puukkoaan mies ei ollut vielä laittanut tuppeen.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 5, 2006 14:17:38 GMT 3
Muukalainen silmäili toista vielä hetken kunnes antoi miekkansa vajota ja laskeutui itsekin veren läikittämään lumeen istumaan, ristien jalkansa ja nojaten kyynärpäänsä polveensa, kohottaen kätensä hieromaan toista ohimoaan kuin olisi karistellut ankaraa päänsärkyä mielestään. "Garim...olette elossa. Olen iloinen.", totesi hän lopulta vaimeasti ja hieman aavemaiseen sävyyn, vaikka oli varmasti vasta äsken suunnitellut pistävänsä miehen kilon paloihin kuten muutkin lohikäärmeenpoikaset. Näistä harha-ajatuksista oli parempi pysyä visusti vaiti.
Niinpä nainen keskitti huomionsa hetkeksi itseensä, ja huomasi, kuinka paljon ympärille sataneesta ja yhä noruvasta verestä oli hänen omaansa, keinotekoista tai aitoa. Hän huokaisi pettyneesti ja päästi irti ryvettyneestä miekastaan, antaen sen liukua maahan. Tyhjin silmin tarkasteli muukalainen vammojaan, joita häthätää edes tunsi, mutta joiden tiesi heikentävän häntä kaiken aikaa. Nainen käänsi ranteidensa sivuista törröttävät terät takaisin piiloon, jotta käsivarret näyttivät taas jokseenkin normaaleilta, vaikka syvien, metallisten arpien lisäksi ne olivatkin pahoin ruhjoutuneet. Hän siisti kasvojaan puhtaalla lumella ja koetti parhaansa mukaan parannella räjähtänyttä olemustaan, joka antoi kuitenkin melko vähän anteeksi näille yrityksille. Kuuma kylpy oli jotakin, johon muukalainen päätti seuraavaksi tähdätä. Kenenkään naisen, olipa hän sitten vaikka vain tyylitön ammattitappaja, ei olisi pitänyt kärvistellä näin rähjäisellä olemuksella. Vähitellen myös huumaavan aineen vaikutus alkoi haalistua, ja toi mukanaan väsymyksen, josta muukalainen ei tähän mennessä ollut välittänyt. Kaikki vaati kuitenkin veronsa, eikä hänkään ollut mikään yli-ihminen.
|
|
|
Post by Noir on Jan 5, 2006 23:38:13 GMT 3
Mies nyökkäsi hiljaa nähdessään naisen saavan tolkkunsa takaisin ja tunnistavan, ettei mies ollut vihollinen. Tuo päästi pienen hengähdyksen, kun huomasi, että oli pidättänyt jännittyneenä henkeään. Mies oli salaa hyvin helpottunut siitä, että nainen ei ollut käynyt hänen kimppuunsa tokkurassaan niinkuin mies oli pelännyt. Metsästäjä hankasi puukkonsa tahriintuneen terän puhtaaksi hangessa ja sujautti sen sitten takaisin tuppeensa, jonka jälkeen hän kumartui poimimaan jousensa maasta, lähtien sitten kävelemään naista kohti.
"Oletteko kunnossa?", mies toisti epäillessään, että nainen ei ollut tajunnut hänen sanojaan ensimmäisellä kerralla. "Saitteko vakavia vammoja?", tuo jatkoi ja koitti samalla tarkastella katseellaan samaa seikkaa. "Tuosta touhusta oli totisesti leikki kaukana...", tuon sanottuaan kumartui metsästäjä istumaan kivelle ja otti maasta lumikokkareen, jonka painoi yhä verta vuotavalle huulelleen saadakseen sen tyrehtymään. "Entä nyt sitten?", mies kysyi toiselta hetken huokaistuaan ja jatkoi sitten: "Onko työnne nyt saatettu päätökseen ja minne tästä jatkatte, jos kysyä rohkenee?", mies tarkasteli kiveltään naista noiden kapeiksi kavenneiden silmien haukankatseella.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 6, 2006 18:19:04 GMT 3
Muukalainen havahtui harhailevista ajatuksistaan miehen kysymykseen ja huomasi hieman tokkuraisin mielin tämän istahtaneen aivan lähettyvilleen. "Ah, anteeksi. Jään henkiin. Ei hätää. Kiitos, herra.", vastaili nainen uupuneena sanoissaan kompastellen ja vilkuili ympärilleen kuin olisi ihmetellyt, oliko lumessa lojuvat pedot todella hänen tekosiaan. "Olipa tosiaan...hurja taistelu.", hän lisäsi hieman vaivaantuneesti hiuksiaan haroen. Yltä päältä veressä, rähjäisenä ja muutenkin pitkälti hämillään kaikesta ei ollut syytä olla ylpeä voitosta.
Toisen tiedustelu näytti niin ikään tulevan pahaan aikaan, mikäli mies tarkoitti muukalaisen pidemmän tähtäimen suunnitelmia. Tällaisia naisella ei yleensä ollut. Paitsi tietenkin työnsä puolesta, jossa riitti aina tekemistä. "Mitäkö seuraavaksi...? Noh, ajattelin peseytyä jossakin kaikesta tästä verestä ja hankkiutua kuntoon...sitten...", muukalainen mietti hetken ja kohautti olkapäitään, "...lisää lohikäärmeitä, luulisin. Yritän olla hyödyksi niin kauan kun vielä elän.", tuumasi nainen aavistuksen alistuneeseen sävyyn. Hän vaikutti henkilöltä, joka tiesi jo kuolinpäivänsä. Ympäristöä kiertänyt katse palasi kohta miehen puoleen. "Entä oma vointinne, herra Garim? Teillä on ainakin ikävännäköinen purema olkapäässänne...", totesi nainen pahoillaan ja tunsi taasen melkoista vastuuta kaikesta. Hänen olisi pitänyt hoitaa työnsä sivullisia vaarantamatta. "Se kannattaisi desinfioida. Haluatteko, että minä...", aloitti muukalainen ja hivutti kätensä taas asevyönsä taskuille. Tulossa oli nähtävästi taas näitä hänen ihmeaineitaan...
|
|
|
Post by Noir on Jan 6, 2006 19:11:59 GMT 3
Kaikista haavoistaan ja ruhjeistaan huolimatta nosti naisen "herroittelu" hymyn miehen huulille ja tämä nyökkäsi tälle. "Hyvä.", mies vastasi lyhyesti kuullessaan naisen jääneen ilman vakavia haavoja ja vilkaisi sitten itsekin veristä taistelutannerta, jolla makasivat palasina nuo parisenkymmentä punaisen lohikäärmeen poikasta. Mies oli hieman hämmentynyt, kun tuo raivoisa peto, joka muukalainen vielä hetkeä aiemmin oli ollut tuhoa ja kuolemaa kylväessään, oli muuttunut jälleen tuoksi ujohkoksi ja helposti hämmentyväksi nuoreksi naiseksi.
"Jään henkiin.", mies vastasi toista siteeraten, kun tämän vointia tiedusteltiin. "Mutta, jos tarkoitatte haavan puhdistamista niin se voisi kai olla paikallaan. Pieni pirulainen pääsi puraisemaan aika ikävästi...", mies ähkäisi, kun taistelun nostattama adrenaliini alkoi kadota ja sen taustalle työntämä kipu alkoi ottaa otettaan miehestä. Tuo oli hieman varuillaan naisen rohtojen vuoksi, mutta tiesi, että haava olisi puhdistettava. Mies riisui yltään tarvikkeensa ja alkoi avata lohikäärmeen verestä kostuneen turkisnuttunsa nyörejä. Hän pudotti nuttunsa maahan ja veti päältään myös nutun alla pitämänsä vaalean, nyt verenpunaaman paidan. Miehen yläruumissa kulki muitakin tuoreita haavoja pedon kynsistä, mutta hän kantoi myös monia vanhempia, vaalenneita arpia kehossaan, jotka mies oli ties mistä hankkinut. "Olkaa hyvä vain.", mies sanoi naiselle ja jäi odottamaan, mitä ihmeainetta nyt olisi luvassa.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 6, 2006 21:26:19 GMT 3
Nainen nousi joutuin ylös ja siirtyi miehen kärsimää puremaa tutkimaan. Hän oli ehtinyt jo riisua veriset hansikkaansa ja pestä kätensä puhtaassa lumessa. Nämä puitteet eivät tosin millään muotoa vastanneet edes heikoimman ensiapuklinikan hygieniakriteereitä, mutta pimeällä aikakaudella oli epäkohtiin vain sopeuduttava. Tällä kertaa muukalainen oli löytänyt käsiinsä puolillaan olevan pienen pullon tuntematonta nestettä, jolla hän kostutti kevyesti niin ikään taskuistaan kaivamansa puhtaan nenäliinan. “Tämä voi vähän kirpaista…”, hän varoitti ja painoi kangaskappaleen miehen haavalle ennen kuin toinen ehti harkitsemaan avuntarjousta uudelleen. Samassa tuo saattoi tuntea polttelevaa tuskaa olkapäässään, mutta vähitellen kipu hellitti otteensa. “…no niin, verenvuodon pitäisi tyrehtyä ja haavan parantua nyt huomattavasti nopeammin. Tämä ei yhtä kaikki ole ihan tavallista tököttiä, jota voi ostaa joka kaupasta. Ja jos hyvin käy, ei tästä jää teille edes arpea. Huomaan, että elämänne on ollut kovaa…“, puheli jo pitkälti kokonaan huumeiden vaikutuksista havahtunut nainen kunnes tajusi lähestyvänsä taas heikkoihin jäihin verrattavaa aihetta ja vaihtoi sukkelasti sanojensa suuntaa. “Sitoisin vamman paremmin jos minulla olisi siihen kunnolliset tarvikkeet, mutta... pidelkää tätä silti vielä hetkinen paikoillaan…“, kehotti muukalainen ja jätti yhä kihelmöivän pureman nyt toisen vastuulle, koskapa ei voinut enempää sen hyväksi tehdä. Onneksi sää vuoristossa oli kylmä ja rajoitti edes hieman tulehduksen vaaraa. Hän haali toisen puhtaan nenäliinan taskustaan ja toisti toimenpiteen omille, vähäisemmille ruhjeille kehossaan. Suurin tuho näytti sittenkin käyneen naisen käsivarsille, mutta näistä hän ei tuntunut pahemmin huolehtivan. Kädet hoitaisivat kyllä ajan kanssa itse itsensä.
Saatuaan tärkeimmät varotoimet tulehdusten kannalta tehtyä, kääntyi nainen katselemaan jälleen lumessa hajallaan lojuvia lohikäärmeenruhoja. Pieni puistatus käväisi hänen kasvoillaan ja niinpä muukalainen siirsi huomionsa mieluummin solansuulle, vilkuillen kuitenkin aina vähän väliä levottomasti petojen puoleen, kuin peläten, että ne vain näyttelivät kuolleita ja odottivat hetkeä hyökätä varoittamatta hänen kimppuunsa. “Liekö täältä pitkäkin matka sivistyksen pariin…”, tuumaili hän vaimeasti ja yritti kyllä parhaansa mukaan olla näyttämättä hermostustaan. “En mielelläni jäisi tähän enää kovin pitkäksi aikaa, vaikka en tietenkään odota näitä otuksia tulevan enää lisää…”
|
|
|
Post by Noir on Jan 7, 2006 1:48:18 GMT 3
Miehen vartalo vavahti aineen poltteesta ja tämän huulilta pääsi pieni ähkäisy, mutta muuten mies piti kivun omana tietonaan. Oli tuo pahempaakin kokenut. Kun nainen sitten viittasi ohimennen miehen menneisyydessään hankkimiin "muistomerkkeihin", oli mies hetken hiljaa ja murahti sitten hiljaisen vastauksen: "Olen saanut oman osani maailman kärsimyksistä, mutta se oli omien valintojeni seurausta. Ketään en syytä.", tuon sanottuaan vaikeni metsästäjä ja jäi odottamaan naisen työskentelyn loppumista.
Kun nainen sitten jätti liinan miehelle, nousi tuo ylös kiveltä ja seurasi toisen neuvoa, jatkaen aineen painamista jo turtuneeseen olkaansa. "Tämä on aivan riittävää... Kiitän teitä.", mies sanoi ja nyökkäsi sanojensa painoksi. Miehen katse kiinnittyi jälleen kerran noihin naisen merkillisiin käsivarsiin, joista näkyi nyt enemmän metallipintaa kuin aiemmin ja joista mies oli kuvitellut nähneensä taittuvan esiin jonkinlaiset terät. Hän kuitenkin käänsi katseensa kiireesti toisaalle, kun nainen sai omat haavansa hoidettua. "Oma asumukseni sijaitsee noin päivän kävelymatkan päässä täältä. Lähimpiin kyliin on muutaman päivän matka puolestaan, vaikkakaan sivistyksestä en mene mitään lupaamaan. Luultavasti saatte vankkurikyydin etelään tai minne menettekään sieltä...", tuo vastasi naisen tiedusteluun. "Jos haluatte tulla samaa matkaa, voimme puolestani lähteä kohtapuoleen.", mies jatkoi vielä ja katsahti taivaanrannassa kajastavaa auringonnousua.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 7, 2006 14:04:23 GMT 3
Nainen nyökkäsi vaitonaisesti miehen molempiin vastauksiin ja myöntyi tämän tekemään ehdotukseen: "Tehdään niin. Ei kiirettä.", hän totesi hieman ajatuksissaan, otti pari askelta solansuulle päin, pysähtyi odottamaan ja oli pitkään hiljaa, kunnes käänsi taas huomionsa taakseen jääneeseen mieheen, katsoen tuota yli toisen olkapäänsä. "Yksi asia vaivaa minua...olette vilkuilleet käsivarsiani eilisestä asti ja siitä lähtien kun tapoin sen ison pedon. Enkä syytä teitä tässä epäkohteliaaksi, sillä olen tottunut tuijotukseen, mutta...ovatko ne teistä kovinkin kuvottavat?", kysähti nainen odottamatta ja haroi jälleen hieman hiuksiaan. "En ole tähän mennessä päässyt perille mielipiteestänne, mutta voitte kertoa sen suoraankin. Lupaan etten pahastu.", hän lisäsi ja hiljeni odottamaan, mitä toinen vastaisi. Olipa totuus kuinka karu hyvänsä, näytti muukalainen siihen jo valmiiksi sopeutuneelta, vaikka kysymyksen esittäminen olikin vaatinutkin häneltä harkintaa.
|
|