Post by R.C. on Jun 22, 2006 16:46:01 GMT 3
(( Tätä ei sitten kannata lukea heidän, jotka uskovat olevansa liian herkkiä kirjoitetulle väkivallalle. ))
Ilta hämärtyi ja kuu kävi kipuamaan Aavesaarten ylle. Usva, joka päivisin veti Sybaresin mantereen tiukasti syliinsä, alkoi vähitellen hellittää otettaan ja hajaantumaan. Virinneen tuulen myötä se tuntui siirtyvän syrjään kuin valkea esirippu majesteettisen tähtitaivaan editse. Päivä oli päättynyt maailmassa, yö vasta alkamassa pimeyden maassa. Kuun kansa heräili arkiseen elämään siinä missä Auringon lapset kävivät nukkumaan ja pakenivat pimeyttä uniinsa.
Lordi Sýránícús, Sybaresin hallitsija, Lohikäärmeiden esikuva, Ensimmäinen ja Jaloverisin, yksi Kolmesta mahtavimmasta arkkidemonista, Mielen valtias ja Painajaisten herra, havahtui myöskin näihin aikoihin omassa, ylellisessä asunnossaan. Hän oli kaunis ja komea, iholtaan kuulas kuin kuutamo, hopeahiuksinen, solakka ja ylväs nuori haltiamies. Hän oli täydellinen. Kaikki tässä hovissa rakastivat häntä. Kaikki ihailivat häntä. Ja pelkäsivät myös. Hän oli lempeä pelastaja, tiennäyttäjä, Kuun hopeinen valo sorrettujen pimeydessä, pimeys Auringon kansan silmissä. Hän oli myös armoton tuomitsija, kiistaton auktoriteetti, julma rankaisija heille, jotka uhmasivat häntä. Hänen sanansa olivat laki ja oikut vahvistivat säännön. Hänen tahtonsa oli muiden tavoite.
Lordi Sýránícús ei pitänyt kiirettä valveutumisellaan. Hän saattoi nukkua miten pitkään huvitti, ja aloittaa päivänsä nauttimalla kaikessa rauhassa upeasta huoneestaan, joka kuvasti hyvin omistajansa olemusta. Päivisin asunnossa oli mukavan varjoisaa, iltaisin tähtien ja kuun valo pääsivät tänne esteettä loistamaan, ja niiden valo moninkertaistui vielä useista, seiniin upotetuista peileistä ja kiiltävistä pinnoista, kunnes mustat marmoriseinät ja -lattiat kimaltelivat upeasti kuin öinen taivas väreilevän järven pinnalla. Ei ollut mitään niin hienoa, mikä olisi hänen asunnostaan puuttunut, ja kaikki täällä oli sekä ylen mittavaa että kallista. Kaikki tämä miellytti häntä. Hän ansaitsi tämän kaiken. Hänhän oli jaloin olento koko tässä maailmassa. Ja pian maailmakin tietäisi sen. Kansat kumartaisivat hänen edessään tai pudottaisivat päänsä yrittäessään vastustaa.
Sybaresin herra haukotteli makeasti. Hän raotti kultaisia silmiään ja soi katseensa hetkisen tarkentua. Sänky, jolla hänen alaston kehonsa lepäsi oli leposija vertaansa vailla. Se oli leveä, pehmeä ja ylellinen, ja vain sen satiinisten vuodevaatteiden hyväily oli kyllin hellä hänen hienolle iholleen. Eihän tällaisia jumalallisen ihania kankaita saanut tästä maailmasta, tietenkään. Lordi Sýránícús nousi verkkaisesti istumaan ja laski jalkansa mustalle samettimatolle sänkynsä vierellä. Hän sujautti jalkansa pehmeisiin tohveleihin ja otti läheisen tuolin korkealta selkänojalta silkkisen aamutakkinsa, joka sekin oli hienompi kuin kenelläkään toisella kuninkaalla koko tunnetussa maailmassa. Kangas oli kiiltävä ja musta, se oli kirjottu hopeisin lohikäärmein, koristeltu mustin korukivin, ja laskeutui täydellisesti hänen ylleen, korostaen hänen kehoaan, joka oli yhtäältä sopivan lihaksikas, toisaalta hento ja haltiamainen, raskaalta työltä säästynyt, taiteen ihanteiden mukaan muodostunut.
Lordi Sýránícús sitoi aamutakkinsa vyötteen rennosti uumalleen ja asteli kohti asuntonsa korkeita pariovia, joilta kuulikin kuin tilauksesta koputuksen."Sisään.", antoi lohikäärmeherra vieraalle luvan tulla ja pysähtyi odottamaan, kun hänen palvelijansa Rajaion astui huoneeseen ja kumarsi valtiaalleen syvään, laskeutuen aina toisen polvensa varaan. Sotapäällikkö rakasti ja ihaili häntä kenties enemmän kuin kukaan toinen, sen saattoi lukea mustan haltian sokeutta hohtavista silmistä, jotka kohosivat herransa luvalla palvovasti katsomaan hallitsijaa kuin jumalaansa. Lordi Sýránícús hymyili tälle ajatukselle. Hänen valtansa oli jumaluutta. Ja enemmänkin. Jumalat näyttivät harvoin itsensä, heidät unohdettiin. Hän oli jotakin konkreettista, jotakin, joka palaisi alati eteenpäin ajavana voimana kuolevaisten mielissä kuin elämän tarkoitus. Hän halusi olla tuo tarkoitus. Ja hän sai kaiken, minkä halusi. Sehän oli hänen liian kauan evätty synnyinoikeutensa, oikeutensa koko maailman hierarkiassa.
"Yö on siunattu vieraananne, valtiaani. Tulin ilmoittamaan Cyrcosin saaren lähettilään, prinsessa Sonatan saapuneen aiemmin päivällä. Hän on odottanut pitkään päästä puheillenne. Luvallanne ohjaan hänet sisään tai lähetän hänet pois, jos niin päätätte, herrani.", lausahti Rajaion äänensä väristen. Herransa täydellisyyden kohtaaminen sai hänen henkensä usein salpautumaan.
"Lady Sonata ei selvästikään ymmärrä vuorokaudenrytmiämme täällä Sybaresissa...", totesi lordi Sýránícús ja harkitsi hetken, viitsisikö hän ottaa vieraan vastaan. Lopulta hän myöntyi:"Anna hänen tulla sisään."
"Tahtonne on elämäni, herrani.", kumarsi Rajaion jälleen ja poistui saatuaan siihen nyökkäyksellä luvan.
Lordi Sýránícús soi huomionsa seuraavaksi kohdistua muuhun palvelusväkeen, joka kyyristeli ovella valmiina miellyttämään häntä. He tarjoilivat hänelle virkistävää juotavaa ja huolehtivat siitä, ettei herralta mitään puuttunut. Onnekkain palvelusneito kaikista sai iltaisin suoria hänen pitkälle vyötärön yli ulottuvat, silkkiset hiuksensa. Niiden koskettaminen oli etuoikeus, jota kukaan ei todella kokenut ansaitsevansa. Jokainen hänen hovinsa neito olisi toivonut pääsevänsä näin lähelle valtias Sýránícústa. Ja vain kuiskaillen kertoivat he toisilleen hupsuista haaveista, joita tulevaisuudestaan ruhtinaan rinnalla elättelivät.
Kohta Rajaionin jäljessä huoneeseen astunut prinsessa Sonata henkäisi syvään näystä, joka hänen ympärillään avautui, ja hän henkäisi toisen kerran nähdessään valtiaan, jota oli tullut tapaamaan. Seuraavaksi neidon katse tavoittikin vain hohtelevan, tumman marmorin, sillä hän oli vaistomaisesti nöyrtynyt osoittamaan kunnioitustaan vähintään yhtä syvään kuin musta haltiakin aiemmin. Hän itse oli amatsonikansan keskuudessa ihailtu ja rakastettu henkilö, lupaava kuningattaren seuraaja, joka kauniin ulkonäön ja voimakkaan ruumiin lisäksi oli perinyt äidiltään myös kyvyn juonitteluun. Viimeisintä katsottiin yhteisössä vain hyvällä, ja prinsessa Sonatan suosio kasvoi tässä matriarkaalisessa järjestelmässä kaiken aikaa. Kaikki tuo hohto ja itsevarmuus tuntuivat kuitenkin karisevan silmänräpäyksessä lordi Sýránícúksen edessä. Ja vaikka prinsessa Sonata ei tätä mahtavaa herraa tuntenutkaan, tiesi hän välittömästi olevansa valtiasta vähäisempi.
Tämä kuten moni muukin ajatus aiheutti nyt sekasortoa Cyrcosin lähettilään mielessä hänen odottaessaan lupaa suoristautua. Nuori nainen oli kuningattaren osoittaman tehtävän saatuaan odottanut kohtaavansa perillä ryppyisen ja katkeroituneen vanhan ukon mustassa kaavussa, ja jollei nyt katkeroituneen, niin vanhan ainakin. Mutta tämä herra, jonka eteen hänet oli saatettu, oli nuori ja ylväs kuin aamunkoitto, vaikka kantoikin yön hienointa hopeaa harteillaan. Prinsessa Sonata tunsi sydämensä iskujen tihenevän ja vartalonsa värisevän kiihkosta. Hän oli tuntenut halua tuohon mieheen ensisilmäykseltä, ja pelkäsi, ettei muuta kuin tämän kosketusta enää kaipaisikaan.
”Arvoisa Sybaresin hallitsija, Cyrcosin prinsessa Sonata tervehtii teitä mitä nöyrimmin ja tuo terveisensä myös Cyrcosin amatsonien kuningataräidiltä, Sorennalta.”
Lordi Sýránícús, rauhallisesti siemaillen verenpunaista juomaa pikarissaan, siirsi hitaasti katseensa edessään matelevaan neitoon. Nuori nainen oli hipiältään tumma kuin täyteläisin kaakao, kuten sademetsien asukkaat usein, hänen ihonsa näytti samettisen pehmeältä, ja runsaat, laineikkaat hiukset laskeutuivat alas paljasta selkää pitkinä ja mustina kuin eebenpuu. Sievän vastapainonsa tälle tummuudelle soivat useat kultakorut ja somisteet, sekä kirkkaat vaatteet, jotka amatsonien keskuudessa olisi kai katsottu sopivan paljastaviksi, monien muiden kansojen silmissä jopa huorahtaviksi. Kaikelle oli tarkoituksensa. Naista katsoessaan ei ruhtinas voinut estää pientä hymyä livahtamasta huulilleen. Olisi ilo kerätä veroja Cyrcosista, mikäli soma prinsessa oli vain esimerkki kansansa kauneudesta.
”Olkaa hyvä ja nouskaa, prinsessa Sonata. Oletan teidän saapuneen neuvottelemaan kansanne antautumisesta. Palvelijat, jättäkää meidät.”, lausahti lordi Sýránícús levollisesti ja viittoi muuta väkeä poistumaan huoneesta jäädäkseen vieraan kanssa kaksin. Hän asteli huoneen viihtyisän pöydän luo kaataakseen amatsonille juotavaa. ”Istukaamme alas keskustelemaan.”, kehotti valtias ja kääntyi jälleen vaitonaisen naisen puoleen.
Prinsessa Sonata odotti kärsivällisesti ylimääräisen yleisön poistumista ennen kuin laittoi suunnitelmansa täytäntöön. Tällöin nuori nainen loihti hehkuvanpunaisille huulilleen mitä makeimman hymynsä ja kävi hieman huterin jaloin lähestymään lordia.
”Ymmärsitte tarkoitukseni hyvin, viisas Sybaresin valtias. Mutta ennen kuin ikävystytämme toisemme kuivalla politiikalla, haluaisin antaa teille lahjan Cyrcosin amatsoneilta. Pyydän, seuratkaa minua...”, pyysi prinsessa pehmeällä äänellä ja kätensä kutsuvasti ojentaen, pitäen suklaisten silmiensä katseen tiukasti miehen kasvoissa. Hän raotti aistikkaasti huuliaan ja laski pehmeästi värjättyjä luomiaan, puhuen eleineen selvemmin kuin sanoineen. Kuinka kultaiset lordin tutkivaiset silmät olivatkaan, huomasi Sonata ajattelevansa. Valtiaan katse hehkui kuin auringonkehrä, se oli terävä kuin päiväntähden armottomat säteet aavikolla. Prinsessa Sonatalle tuli kuuma vähissä vaatteissaan, vaikka vasta aiemmin päivällä neito oli kironnut pohjoisen maailmankolkan kylmyyttä.
”Hyvä on.”, vastasi lordi Sýránícús vaimeasti ja laski kätensä naisen ojennettuun. Hän antoi ohjata itsensä sängylleen, vaikka olisi arvannut toivotun suunnan itsekin. Hän ei vastustellut neidon heittäytyessä odottamatta itseään vasten ja painaessa täyteläiset huulensa omilleen. Tummasta kaunottaresta tulvahtava jasmiinin eroottinen tuoksu kävi leikittelemään valtiaan aistien kanssa. Punaisen saframivoiteen tulinen hehku poltteli houkuttelevasti hänen huuliaan. Molemmat olivat luontoäidin tarjoamia tehokkaita keinoja miehen viettelyyn, ja tällä tavoin intohimon valtaan ajetun henkilön tietoisuus tapasi usein kohtalokkaasti hämärtyä.
Amatsoniprinsessa ei tarvinnut enää sanoja painaessaan vastapuolen lempeästi mutta päättäväisesti alas sängylle. Kuten sanottua, hän oli kasvanut jänteväksi soturittareksi siinä missä sorjaksi kansansa somistukseksikin. Mikä parasta, valtias ei tuntunut edes vastustelevan naisen suorasukaisia aikeita. Niinpä niin, kaikki miehet olivat loppujen lopuksi samanlaisia, yhtä helposti houkuteltavia ja harhautettavia, hymyili Sonata itsekseen. Laskiessaan kätensä hyväilevästi valtiaan rintakehälle tunsi nainen hengityksensä taas kiihtyvän. Tämä mies tuntui todella yhtä täydelliseltä miltä näyttikin. Sääli, mitä haaskausta. Hänestä olisi saanut hyvän siittäjän amatsoniyhteisöön. Kuningatar Sorenna olisi varmasti pitänyt moisen lemmenorjan mustasukkaisesti omanaan.
”Sulkekaa silmänne ja suokaa minun viihdyttää teitä, herrani. Haluan tarjota teille nautintoa, jollaista ette ole aiemmin kokenutkaan.”, kuiskasi Sonata ja painoi huulensa jälleen miehen omille, jatkaen intohimoisia suudelmia tuon kaulaa pitkin samalla, kun alkoi irroittaa hameensa nyörejä selkänsä takaa. Mikä menetys tämä totisesti olisi, ajatteli amatsoniprinsessa jälleen ja pysähtyi hetkeksi harkitsemaan, soisiko hän sittenkin nauttivansa tästä miehestä ennen kuin... ehei, järki käteen, tyttö, tehtävä oli hoidettava mitä pikimmiten päätökseen. Käärmeenmyrkkyä kiiltelevä pieni tikari välähti esiin naisen vaatteiden laskoksista. Se oli ollut niin hyvin kantamiinsa koruihin sommiteltu, etteivät edes vartijat olleet huomanneet mitään, vaikka olivat tarkistaneet vieraan vähintään kahdesti ennen tämän päästämistä hallitsijan puheille. Valtiaan silmät olivat yhä suljetut, mies ei vaikuttanut aavistavan mitään. Nyt tai ei koskaan!
Sonatan käteensä puristama tikari syöksähti ilman halki - mutta pysähtyi puolitiehen. Nainen käänsi typertyneenä katseensa jähmettyneeseen käteensä. Mitä ihmettä? Hän yritti uudestaan - yhtä heikolla menestyksellä. Kylmänhiki karehti amatsonin otsalle. Lordi Sýránícús oli avannut silmänsä ja tarkasteli tympeästi verekseltään kiinni jäänyttä salamurhaajaansa. Hän väänsi tikarin naisen kädestä ja tönäisi tämän ärtyneesti päältään, nousten pukunsa etumusta suorien seisomaan. Prinsessa Sonata lysähti marmorilattialle ja koetti turhaan liikuttaa kättään. Hän tunsi vähitellen jalkojensakin alkavan halvaantua. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Oliko hän ollut huolimaton ja koskenut myrkkyyn itse? Nämä ajatukset kariutuivat lordi Sýránícúksen puhuessa:
”Tuo oli varsin julmasti tehty, arvon prinsessa. Lupaatte miehelle paljon ja petätte hänet ensimetreillä. Kuinka sydämetön olettekaan, lady Sonata.”, totesi valtias kylmällä äänellä, syyttävästi naiseen katsoen.
” ’S-sydämetön’?”, toisti amatsoni vapisevalla äänellä, ja laski katseensa paljaille rinnoilleen.
”Aivan niin, sydämetön. Sellainenhan te olette, eikö vain?”, nyökkäsi Sybaresin herra viileästi hymyillen.
”Minä...olen sydämetön. Niin...olen.”, takelteli prinsessa Sonata tuntiessaan silmiensä lasittuvan. Jokin oli vialla, jokin oli väärin hänessä itsessään. Jotakin oli liikaa. Sydämetön. Aivan niin. Amatsoni kohotti kätensä ja upotti huolitellut, pitkät kyntensä rintaansa, alkaen vimmatusti ja ahdistuneesti inahdellen raastaa lihaansa. ’Pakko saada se pois, pakko saada se pois!’, kirkui hänen mielensä, kuin uskoen jonkin hyvin saastuneen kätketyn kehoonsa. Pehmeä, tumma iho antoi helposti myöten, veri alkoi tihkua katkeilevien kynsien alla, kun pakkomielteinen nainen raapi ja kalvoi epätoivoisesti itseään. Lordi Sýránícús seurasi tätä tuskallista toimitusta ääneti, kunnes totesi:
”Näyttää siltä että sinulla on vaikeuksia. Kokeilehan tätä.”, hän lausahti ystävällisesti ja ojensi naiselle tämän oman tikarin, pyyhkäistyään sen ensin puhtaaksi amatsonin omiin vaatteisiin. Prinsessa Sonata äännähti helpottuneesti ja tarttui kiitollisena aseeseen. ’Sydämetön, sydämetön, pakko olla. Pakko saada se pois.’, ilkkui hänen mielensä, kun terä viilsi ja lihas antoi viimein myöten. Vasen, terhakka, silvottu rinta putosi lattialle naisen jatkaessa kasvavalla päättäväisyydellä raakaa työskentelyään. Mutta odotahan, jokin oli taas tiellä, jokin esti häntä pääsemästä syvemmälle...
”Kylkiluutko tuottavat nyt ongelmia? Kokeilepa tikarin toista puolta.”, neuvoi valtias taas avuliaasti, ja neito hymyili hänelle kivusta vääristynein kasvoin, laajentuneet silmänsä vimmatusti kiiluen ja vaimeat tuskanhuudot yhä huuliltaan karaten. Amatsoni muutti otettaan aseessaan ja alkoi hakata verta tursuavaa, ammottavaa ja yhä kasvavaa haavaa rinnassaan. Hän tunsi väärinpäin käännetyn terän viiltävän vapisevia sormiaan ja ihonsa hikoavan tuskasta, mutta ei välittänyt niistä kummastakaan. Verta purskahti naisen suusta, häntä yökötti ja huimasi, mutta vielä ei voinut luovuttaa. Yksi ainoa, vakaa, elintärkeä tarkoitus piti hänet liikkeessä suunnattomasta kärsimyksestä huolimatta. ’Pakko... sydämetön... pois... pakko...’
Kuului vaimeita rusahduksia, kun hauraat kylkiluut murtuivat. Nainen yski ja naurahti itkunsekaisesti helpotuksesta ja antoi otteensa hellitä tikarista. Hän kävi taas paljain käsin puuhaansa, poisti luunsirpaleet tieltään ja kaivautui sormillaan yhä syvemmälle kehoonsa. Siellä se oli! Hän oli löytänyt etsimänsä ja repäisi sen irti, kohottaen jyskyttävän elimen vapisevin käsin ja villi, voitonriemuinen hymy huulillaan kohti valtiasta. ”Anteeksi...olen...sydämetön....”, kuiskasi nainen viimeisellä henkäyksellään.
”Kas, lahja minulle? Kuinka huomaavaista. Pidän huolta että kiitän kuningatar Sorennaa henkilökohtaisesti.”, vastasi valtias Sýránícús viileästi hymyillen ja otti vastaan sydämen, joka sykki yhä vaikka ei pitänytkään naisen kehoa enää elossa. Siinä samassa amatsoni valahtikin kuolleena lattialle. ’Typerä nainen, uskoitko minun tosiaan himoitsevan likaista kehoasi? Olet pelkkä vastenmielinen, haiseva ihminen ja sovit vain yhteen tarkoitukseen.', ajatteli Sybaresin hallitsija ivallisesti mielessään, eikä katsonut enää tuon kurjan olennon puoleen.
”Valtias Sýránícús, kutsuitte minua?”, kantautui Rajaionin ääni hetken päästä huoneen ovelta. Joukko palvelijoita parveili sotapäällikön vanavedessä. Verentahrimia huuliaan nuollen käänsi Sybaresin hallitsija katseensa tulijoihin.”Siivotkaa tämä haiseva raato pois huoneestani, mutta irroittakaa hänen päänsä ja paketoikaa se kauniisti Cyrcosin kuningatarta varten.”, käskytti hän palvelusväkeä ennen kuin kääntyi puheineen ja pienine hymyineen mustan haltian puoleen. ”Iltani alkoi hyvin, kiitos tämän huvittavan lelun jonka lähetit luokseni, Rajaion. Minulla on tunne että saamme tänä yönä vielä paljon aikaan. Aluksi haluan sinun lähettävän joukon verikoiria Cyrcosiin. Kuningatar Sorenna on antanut vastauksensa uhkavaatimukseen. Sillä välin taidan itse nauttia pitkästä kylvystä...tunnen oloni likaiseksi.”
”Palvelemisenne on minulle suuri ilo ja etuoikeus, herrani. Cyrcos saa jakaa saman kunnian viimeistä veripisaraansa myöten.”, vastasi Rajaion syvään kumartaen, vilkaisten syrjäkarein marmorilla makaavaa vainajaa. Mitään tunnetta ei kuvastunut sotapäällikön kasvoilla hänen seuratessaan hallitsijaa ulos huoneesta. Yö kiristi otettaan Sybaresin saleissa.
(( Tämä siis oli pelkkä ajanvietteeksi värkätty yksinpuhelu. Toivon että viihdyitte. ))
Ilta hämärtyi ja kuu kävi kipuamaan Aavesaarten ylle. Usva, joka päivisin veti Sybaresin mantereen tiukasti syliinsä, alkoi vähitellen hellittää otettaan ja hajaantumaan. Virinneen tuulen myötä se tuntui siirtyvän syrjään kuin valkea esirippu majesteettisen tähtitaivaan editse. Päivä oli päättynyt maailmassa, yö vasta alkamassa pimeyden maassa. Kuun kansa heräili arkiseen elämään siinä missä Auringon lapset kävivät nukkumaan ja pakenivat pimeyttä uniinsa.
Lordi Sýránícús, Sybaresin hallitsija, Lohikäärmeiden esikuva, Ensimmäinen ja Jaloverisin, yksi Kolmesta mahtavimmasta arkkidemonista, Mielen valtias ja Painajaisten herra, havahtui myöskin näihin aikoihin omassa, ylellisessä asunnossaan. Hän oli kaunis ja komea, iholtaan kuulas kuin kuutamo, hopeahiuksinen, solakka ja ylväs nuori haltiamies. Hän oli täydellinen. Kaikki tässä hovissa rakastivat häntä. Kaikki ihailivat häntä. Ja pelkäsivät myös. Hän oli lempeä pelastaja, tiennäyttäjä, Kuun hopeinen valo sorrettujen pimeydessä, pimeys Auringon kansan silmissä. Hän oli myös armoton tuomitsija, kiistaton auktoriteetti, julma rankaisija heille, jotka uhmasivat häntä. Hänen sanansa olivat laki ja oikut vahvistivat säännön. Hänen tahtonsa oli muiden tavoite.
Lordi Sýránícús ei pitänyt kiirettä valveutumisellaan. Hän saattoi nukkua miten pitkään huvitti, ja aloittaa päivänsä nauttimalla kaikessa rauhassa upeasta huoneestaan, joka kuvasti hyvin omistajansa olemusta. Päivisin asunnossa oli mukavan varjoisaa, iltaisin tähtien ja kuun valo pääsivät tänne esteettä loistamaan, ja niiden valo moninkertaistui vielä useista, seiniin upotetuista peileistä ja kiiltävistä pinnoista, kunnes mustat marmoriseinät ja -lattiat kimaltelivat upeasti kuin öinen taivas väreilevän järven pinnalla. Ei ollut mitään niin hienoa, mikä olisi hänen asunnostaan puuttunut, ja kaikki täällä oli sekä ylen mittavaa että kallista. Kaikki tämä miellytti häntä. Hän ansaitsi tämän kaiken. Hänhän oli jaloin olento koko tässä maailmassa. Ja pian maailmakin tietäisi sen. Kansat kumartaisivat hänen edessään tai pudottaisivat päänsä yrittäessään vastustaa.
Sybaresin herra haukotteli makeasti. Hän raotti kultaisia silmiään ja soi katseensa hetkisen tarkentua. Sänky, jolla hänen alaston kehonsa lepäsi oli leposija vertaansa vailla. Se oli leveä, pehmeä ja ylellinen, ja vain sen satiinisten vuodevaatteiden hyväily oli kyllin hellä hänen hienolle iholleen. Eihän tällaisia jumalallisen ihania kankaita saanut tästä maailmasta, tietenkään. Lordi Sýránícús nousi verkkaisesti istumaan ja laski jalkansa mustalle samettimatolle sänkynsä vierellä. Hän sujautti jalkansa pehmeisiin tohveleihin ja otti läheisen tuolin korkealta selkänojalta silkkisen aamutakkinsa, joka sekin oli hienompi kuin kenelläkään toisella kuninkaalla koko tunnetussa maailmassa. Kangas oli kiiltävä ja musta, se oli kirjottu hopeisin lohikäärmein, koristeltu mustin korukivin, ja laskeutui täydellisesti hänen ylleen, korostaen hänen kehoaan, joka oli yhtäältä sopivan lihaksikas, toisaalta hento ja haltiamainen, raskaalta työltä säästynyt, taiteen ihanteiden mukaan muodostunut.
Lordi Sýránícús sitoi aamutakkinsa vyötteen rennosti uumalleen ja asteli kohti asuntonsa korkeita pariovia, joilta kuulikin kuin tilauksesta koputuksen."Sisään.", antoi lohikäärmeherra vieraalle luvan tulla ja pysähtyi odottamaan, kun hänen palvelijansa Rajaion astui huoneeseen ja kumarsi valtiaalleen syvään, laskeutuen aina toisen polvensa varaan. Sotapäällikkö rakasti ja ihaili häntä kenties enemmän kuin kukaan toinen, sen saattoi lukea mustan haltian sokeutta hohtavista silmistä, jotka kohosivat herransa luvalla palvovasti katsomaan hallitsijaa kuin jumalaansa. Lordi Sýránícús hymyili tälle ajatukselle. Hänen valtansa oli jumaluutta. Ja enemmänkin. Jumalat näyttivät harvoin itsensä, heidät unohdettiin. Hän oli jotakin konkreettista, jotakin, joka palaisi alati eteenpäin ajavana voimana kuolevaisten mielissä kuin elämän tarkoitus. Hän halusi olla tuo tarkoitus. Ja hän sai kaiken, minkä halusi. Sehän oli hänen liian kauan evätty synnyinoikeutensa, oikeutensa koko maailman hierarkiassa.
"Yö on siunattu vieraananne, valtiaani. Tulin ilmoittamaan Cyrcosin saaren lähettilään, prinsessa Sonatan saapuneen aiemmin päivällä. Hän on odottanut pitkään päästä puheillenne. Luvallanne ohjaan hänet sisään tai lähetän hänet pois, jos niin päätätte, herrani.", lausahti Rajaion äänensä väristen. Herransa täydellisyyden kohtaaminen sai hänen henkensä usein salpautumaan.
"Lady Sonata ei selvästikään ymmärrä vuorokaudenrytmiämme täällä Sybaresissa...", totesi lordi Sýránícús ja harkitsi hetken, viitsisikö hän ottaa vieraan vastaan. Lopulta hän myöntyi:"Anna hänen tulla sisään."
"Tahtonne on elämäni, herrani.", kumarsi Rajaion jälleen ja poistui saatuaan siihen nyökkäyksellä luvan.
Lordi Sýránícús soi huomionsa seuraavaksi kohdistua muuhun palvelusväkeen, joka kyyristeli ovella valmiina miellyttämään häntä. He tarjoilivat hänelle virkistävää juotavaa ja huolehtivat siitä, ettei herralta mitään puuttunut. Onnekkain palvelusneito kaikista sai iltaisin suoria hänen pitkälle vyötärön yli ulottuvat, silkkiset hiuksensa. Niiden koskettaminen oli etuoikeus, jota kukaan ei todella kokenut ansaitsevansa. Jokainen hänen hovinsa neito olisi toivonut pääsevänsä näin lähelle valtias Sýránícústa. Ja vain kuiskaillen kertoivat he toisilleen hupsuista haaveista, joita tulevaisuudestaan ruhtinaan rinnalla elättelivät.
Kohta Rajaionin jäljessä huoneeseen astunut prinsessa Sonata henkäisi syvään näystä, joka hänen ympärillään avautui, ja hän henkäisi toisen kerran nähdessään valtiaan, jota oli tullut tapaamaan. Seuraavaksi neidon katse tavoittikin vain hohtelevan, tumman marmorin, sillä hän oli vaistomaisesti nöyrtynyt osoittamaan kunnioitustaan vähintään yhtä syvään kuin musta haltiakin aiemmin. Hän itse oli amatsonikansan keskuudessa ihailtu ja rakastettu henkilö, lupaava kuningattaren seuraaja, joka kauniin ulkonäön ja voimakkaan ruumiin lisäksi oli perinyt äidiltään myös kyvyn juonitteluun. Viimeisintä katsottiin yhteisössä vain hyvällä, ja prinsessa Sonatan suosio kasvoi tässä matriarkaalisessa järjestelmässä kaiken aikaa. Kaikki tuo hohto ja itsevarmuus tuntuivat kuitenkin karisevan silmänräpäyksessä lordi Sýránícúksen edessä. Ja vaikka prinsessa Sonata ei tätä mahtavaa herraa tuntenutkaan, tiesi hän välittömästi olevansa valtiasta vähäisempi.
Tämä kuten moni muukin ajatus aiheutti nyt sekasortoa Cyrcosin lähettilään mielessä hänen odottaessaan lupaa suoristautua. Nuori nainen oli kuningattaren osoittaman tehtävän saatuaan odottanut kohtaavansa perillä ryppyisen ja katkeroituneen vanhan ukon mustassa kaavussa, ja jollei nyt katkeroituneen, niin vanhan ainakin. Mutta tämä herra, jonka eteen hänet oli saatettu, oli nuori ja ylväs kuin aamunkoitto, vaikka kantoikin yön hienointa hopeaa harteillaan. Prinsessa Sonata tunsi sydämensä iskujen tihenevän ja vartalonsa värisevän kiihkosta. Hän oli tuntenut halua tuohon mieheen ensisilmäykseltä, ja pelkäsi, ettei muuta kuin tämän kosketusta enää kaipaisikaan.
”Arvoisa Sybaresin hallitsija, Cyrcosin prinsessa Sonata tervehtii teitä mitä nöyrimmin ja tuo terveisensä myös Cyrcosin amatsonien kuningataräidiltä, Sorennalta.”
Lordi Sýránícús, rauhallisesti siemaillen verenpunaista juomaa pikarissaan, siirsi hitaasti katseensa edessään matelevaan neitoon. Nuori nainen oli hipiältään tumma kuin täyteläisin kaakao, kuten sademetsien asukkaat usein, hänen ihonsa näytti samettisen pehmeältä, ja runsaat, laineikkaat hiukset laskeutuivat alas paljasta selkää pitkinä ja mustina kuin eebenpuu. Sievän vastapainonsa tälle tummuudelle soivat useat kultakorut ja somisteet, sekä kirkkaat vaatteet, jotka amatsonien keskuudessa olisi kai katsottu sopivan paljastaviksi, monien muiden kansojen silmissä jopa huorahtaviksi. Kaikelle oli tarkoituksensa. Naista katsoessaan ei ruhtinas voinut estää pientä hymyä livahtamasta huulilleen. Olisi ilo kerätä veroja Cyrcosista, mikäli soma prinsessa oli vain esimerkki kansansa kauneudesta.
”Olkaa hyvä ja nouskaa, prinsessa Sonata. Oletan teidän saapuneen neuvottelemaan kansanne antautumisesta. Palvelijat, jättäkää meidät.”, lausahti lordi Sýránícús levollisesti ja viittoi muuta väkeä poistumaan huoneesta jäädäkseen vieraan kanssa kaksin. Hän asteli huoneen viihtyisän pöydän luo kaataakseen amatsonille juotavaa. ”Istukaamme alas keskustelemaan.”, kehotti valtias ja kääntyi jälleen vaitonaisen naisen puoleen.
Prinsessa Sonata odotti kärsivällisesti ylimääräisen yleisön poistumista ennen kuin laittoi suunnitelmansa täytäntöön. Tällöin nuori nainen loihti hehkuvanpunaisille huulilleen mitä makeimman hymynsä ja kävi hieman huterin jaloin lähestymään lordia.
”Ymmärsitte tarkoitukseni hyvin, viisas Sybaresin valtias. Mutta ennen kuin ikävystytämme toisemme kuivalla politiikalla, haluaisin antaa teille lahjan Cyrcosin amatsoneilta. Pyydän, seuratkaa minua...”, pyysi prinsessa pehmeällä äänellä ja kätensä kutsuvasti ojentaen, pitäen suklaisten silmiensä katseen tiukasti miehen kasvoissa. Hän raotti aistikkaasti huuliaan ja laski pehmeästi värjättyjä luomiaan, puhuen eleineen selvemmin kuin sanoineen. Kuinka kultaiset lordin tutkivaiset silmät olivatkaan, huomasi Sonata ajattelevansa. Valtiaan katse hehkui kuin auringonkehrä, se oli terävä kuin päiväntähden armottomat säteet aavikolla. Prinsessa Sonatalle tuli kuuma vähissä vaatteissaan, vaikka vasta aiemmin päivällä neito oli kironnut pohjoisen maailmankolkan kylmyyttä.
”Hyvä on.”, vastasi lordi Sýránícús vaimeasti ja laski kätensä naisen ojennettuun. Hän antoi ohjata itsensä sängylleen, vaikka olisi arvannut toivotun suunnan itsekin. Hän ei vastustellut neidon heittäytyessä odottamatta itseään vasten ja painaessa täyteläiset huulensa omilleen. Tummasta kaunottaresta tulvahtava jasmiinin eroottinen tuoksu kävi leikittelemään valtiaan aistien kanssa. Punaisen saframivoiteen tulinen hehku poltteli houkuttelevasti hänen huuliaan. Molemmat olivat luontoäidin tarjoamia tehokkaita keinoja miehen viettelyyn, ja tällä tavoin intohimon valtaan ajetun henkilön tietoisuus tapasi usein kohtalokkaasti hämärtyä.
Amatsoniprinsessa ei tarvinnut enää sanoja painaessaan vastapuolen lempeästi mutta päättäväisesti alas sängylle. Kuten sanottua, hän oli kasvanut jänteväksi soturittareksi siinä missä sorjaksi kansansa somistukseksikin. Mikä parasta, valtias ei tuntunut edes vastustelevan naisen suorasukaisia aikeita. Niinpä niin, kaikki miehet olivat loppujen lopuksi samanlaisia, yhtä helposti houkuteltavia ja harhautettavia, hymyili Sonata itsekseen. Laskiessaan kätensä hyväilevästi valtiaan rintakehälle tunsi nainen hengityksensä taas kiihtyvän. Tämä mies tuntui todella yhtä täydelliseltä miltä näyttikin. Sääli, mitä haaskausta. Hänestä olisi saanut hyvän siittäjän amatsoniyhteisöön. Kuningatar Sorenna olisi varmasti pitänyt moisen lemmenorjan mustasukkaisesti omanaan.
”Sulkekaa silmänne ja suokaa minun viihdyttää teitä, herrani. Haluan tarjota teille nautintoa, jollaista ette ole aiemmin kokenutkaan.”, kuiskasi Sonata ja painoi huulensa jälleen miehen omille, jatkaen intohimoisia suudelmia tuon kaulaa pitkin samalla, kun alkoi irroittaa hameensa nyörejä selkänsä takaa. Mikä menetys tämä totisesti olisi, ajatteli amatsoniprinsessa jälleen ja pysähtyi hetkeksi harkitsemaan, soisiko hän sittenkin nauttivansa tästä miehestä ennen kuin... ehei, järki käteen, tyttö, tehtävä oli hoidettava mitä pikimmiten päätökseen. Käärmeenmyrkkyä kiiltelevä pieni tikari välähti esiin naisen vaatteiden laskoksista. Se oli ollut niin hyvin kantamiinsa koruihin sommiteltu, etteivät edes vartijat olleet huomanneet mitään, vaikka olivat tarkistaneet vieraan vähintään kahdesti ennen tämän päästämistä hallitsijan puheille. Valtiaan silmät olivat yhä suljetut, mies ei vaikuttanut aavistavan mitään. Nyt tai ei koskaan!
Sonatan käteensä puristama tikari syöksähti ilman halki - mutta pysähtyi puolitiehen. Nainen käänsi typertyneenä katseensa jähmettyneeseen käteensä. Mitä ihmettä? Hän yritti uudestaan - yhtä heikolla menestyksellä. Kylmänhiki karehti amatsonin otsalle. Lordi Sýránícús oli avannut silmänsä ja tarkasteli tympeästi verekseltään kiinni jäänyttä salamurhaajaansa. Hän väänsi tikarin naisen kädestä ja tönäisi tämän ärtyneesti päältään, nousten pukunsa etumusta suorien seisomaan. Prinsessa Sonata lysähti marmorilattialle ja koetti turhaan liikuttaa kättään. Hän tunsi vähitellen jalkojensakin alkavan halvaantua. Mitä tämä kaikki tarkoitti? Oliko hän ollut huolimaton ja koskenut myrkkyyn itse? Nämä ajatukset kariutuivat lordi Sýránícúksen puhuessa:
”Tuo oli varsin julmasti tehty, arvon prinsessa. Lupaatte miehelle paljon ja petätte hänet ensimetreillä. Kuinka sydämetön olettekaan, lady Sonata.”, totesi valtias kylmällä äänellä, syyttävästi naiseen katsoen.
” ’S-sydämetön’?”, toisti amatsoni vapisevalla äänellä, ja laski katseensa paljaille rinnoilleen.
”Aivan niin, sydämetön. Sellainenhan te olette, eikö vain?”, nyökkäsi Sybaresin herra viileästi hymyillen.
”Minä...olen sydämetön. Niin...olen.”, takelteli prinsessa Sonata tuntiessaan silmiensä lasittuvan. Jokin oli vialla, jokin oli väärin hänessä itsessään. Jotakin oli liikaa. Sydämetön. Aivan niin. Amatsoni kohotti kätensä ja upotti huolitellut, pitkät kyntensä rintaansa, alkaen vimmatusti ja ahdistuneesti inahdellen raastaa lihaansa. ’Pakko saada se pois, pakko saada se pois!’, kirkui hänen mielensä, kuin uskoen jonkin hyvin saastuneen kätketyn kehoonsa. Pehmeä, tumma iho antoi helposti myöten, veri alkoi tihkua katkeilevien kynsien alla, kun pakkomielteinen nainen raapi ja kalvoi epätoivoisesti itseään. Lordi Sýránícús seurasi tätä tuskallista toimitusta ääneti, kunnes totesi:
”Näyttää siltä että sinulla on vaikeuksia. Kokeilehan tätä.”, hän lausahti ystävällisesti ja ojensi naiselle tämän oman tikarin, pyyhkäistyään sen ensin puhtaaksi amatsonin omiin vaatteisiin. Prinsessa Sonata äännähti helpottuneesti ja tarttui kiitollisena aseeseen. ’Sydämetön, sydämetön, pakko olla. Pakko saada se pois.’, ilkkui hänen mielensä, kun terä viilsi ja lihas antoi viimein myöten. Vasen, terhakka, silvottu rinta putosi lattialle naisen jatkaessa kasvavalla päättäväisyydellä raakaa työskentelyään. Mutta odotahan, jokin oli taas tiellä, jokin esti häntä pääsemästä syvemmälle...
”Kylkiluutko tuottavat nyt ongelmia? Kokeilepa tikarin toista puolta.”, neuvoi valtias taas avuliaasti, ja neito hymyili hänelle kivusta vääristynein kasvoin, laajentuneet silmänsä vimmatusti kiiluen ja vaimeat tuskanhuudot yhä huuliltaan karaten. Amatsoni muutti otettaan aseessaan ja alkoi hakata verta tursuavaa, ammottavaa ja yhä kasvavaa haavaa rinnassaan. Hän tunsi väärinpäin käännetyn terän viiltävän vapisevia sormiaan ja ihonsa hikoavan tuskasta, mutta ei välittänyt niistä kummastakaan. Verta purskahti naisen suusta, häntä yökötti ja huimasi, mutta vielä ei voinut luovuttaa. Yksi ainoa, vakaa, elintärkeä tarkoitus piti hänet liikkeessä suunnattomasta kärsimyksestä huolimatta. ’Pakko... sydämetön... pois... pakko...’
Kuului vaimeita rusahduksia, kun hauraat kylkiluut murtuivat. Nainen yski ja naurahti itkunsekaisesti helpotuksesta ja antoi otteensa hellitä tikarista. Hän kävi taas paljain käsin puuhaansa, poisti luunsirpaleet tieltään ja kaivautui sormillaan yhä syvemmälle kehoonsa. Siellä se oli! Hän oli löytänyt etsimänsä ja repäisi sen irti, kohottaen jyskyttävän elimen vapisevin käsin ja villi, voitonriemuinen hymy huulillaan kohti valtiasta. ”Anteeksi...olen...sydämetön....”, kuiskasi nainen viimeisellä henkäyksellään.
”Kas, lahja minulle? Kuinka huomaavaista. Pidän huolta että kiitän kuningatar Sorennaa henkilökohtaisesti.”, vastasi valtias Sýránícús viileästi hymyillen ja otti vastaan sydämen, joka sykki yhä vaikka ei pitänytkään naisen kehoa enää elossa. Siinä samassa amatsoni valahtikin kuolleena lattialle. ’Typerä nainen, uskoitko minun tosiaan himoitsevan likaista kehoasi? Olet pelkkä vastenmielinen, haiseva ihminen ja sovit vain yhteen tarkoitukseen.', ajatteli Sybaresin hallitsija ivallisesti mielessään, eikä katsonut enää tuon kurjan olennon puoleen.
”Valtias Sýránícús, kutsuitte minua?”, kantautui Rajaionin ääni hetken päästä huoneen ovelta. Joukko palvelijoita parveili sotapäällikön vanavedessä. Verentahrimia huuliaan nuollen käänsi Sybaresin hallitsija katseensa tulijoihin.”Siivotkaa tämä haiseva raato pois huoneestani, mutta irroittakaa hänen päänsä ja paketoikaa se kauniisti Cyrcosin kuningatarta varten.”, käskytti hän palvelusväkeä ennen kuin kääntyi puheineen ja pienine hymyineen mustan haltian puoleen. ”Iltani alkoi hyvin, kiitos tämän huvittavan lelun jonka lähetit luokseni, Rajaion. Minulla on tunne että saamme tänä yönä vielä paljon aikaan. Aluksi haluan sinun lähettävän joukon verikoiria Cyrcosiin. Kuningatar Sorenna on antanut vastauksensa uhkavaatimukseen. Sillä välin taidan itse nauttia pitkästä kylvystä...tunnen oloni likaiseksi.”
”Palvelemisenne on minulle suuri ilo ja etuoikeus, herrani. Cyrcos saa jakaa saman kunnian viimeistä veripisaraansa myöten.”, vastasi Rajaion syvään kumartaen, vilkaisten syrjäkarein marmorilla makaavaa vainajaa. Mitään tunnetta ei kuvastunut sotapäällikön kasvoilla hänen seuratessaan hallitsijaa ulos huoneesta. Yö kiristi otettaan Sybaresin saleissa.
(( Tämä siis oli pelkkä ajanvietteeksi värkätty yksinpuhelu. Toivon että viihdyitte. ))