Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 5, 2006 19:55:12 GMT 3
Kipu ja paine kaikkialla oli sietämätöntä, vuoroin jotakin kohtaa joko kuumotti tai kylmäsi valtavasti. Kaikki rauha ja harmonia oli tiessään ja maailma oli muuttunut sekavaksi myllerrykseksi. Hajuja ei ollut, nenä tuntui murskaantuneen, sillä ei voinut aistia mitään, mutta suussa maistui raudalle ja tahmealle, verelle. Pienikin liikahdus sattui kuin tuhat terävää asetta olisi pirstonut nahkaa ja silti oli pakko yrittää liikahtelemalla pitää itsensä tajuissaan, sillä jos hän ei enää jaksaisi ajatella, olisi mahdollista, ettei hän enää jaksaisi hengittää. Keuhkot tuntuivat jatkuvasti painuvan kasaan valtavan voiman alla, mutta hengen haukkominen, ainoa tapa jolla ilmaa todella sai keuhkoihin asti, aiheutti lisää viiltävää kipua. Päässä humisi jatkuvatsi yhä enemmän ja enemmän ja yhä vain kovempaa. Näkökyky oli pettänyt jo aikaa sitten.
Nainen seisoi jähmettyneenä aloillaan, hän oli varma, että nyt hän lopulta oli nähnyt viimeisen kerran poikansa. Lapsi oli aina ollut erikoinen ja erilainen, mutta äidilleen kovin rakas. Heillä oli ollut aivan erityinen yhteys toisiinsa, mutta nyt poika olisi varmasti poissa. Lopullisesti. Yö oli raastavan kylmä ja kuu taivaalla suuri, valtaisa. Tähän aikaan vuodesta se saattoi paisua kymmekertaa kesäisestä koostaan ja sen säteet olivat voimakkaampia kuin auringon. Yö oli talvella oikeastaan päivää, sillä kuun voima oli suuri ja päinvastoin kuin päivänkehrän, se oli arvaamaton. Ja nyt se oli vienyt hänen poikansa. Lapsi oli viikkokausia ollut tavallistakin omituisempi käytökseltään, levoton ja huolestunut. Vaikka hän olikin aina ollut luonteeltaan voimakas, saattoi pojan yö toisensa jälkeen nähdä joen jäätyneellä uomalla seisomassa kädet kohti taivasta itkien. Itkeminen oli varsin erikoista 20-kesäiselle, mutta äidilleen hän oli aina pieni poika, ja siksi itkemisessä ei ollut mitään tuomittavaa. Lapsen huoli oli raastanut äitinsä sydäntä. Hän oli yrittänyt ymmärtää ja lohduttaa lastaan, mutta tämä oli aina riistäytynyt äitinsä syleilystä ja kiiruhtanut matkan päähän, vain vajotakseen uudelleen epätoivoonsa. Lopulta nainen oli saapunut joelle, niinkuin joka yö seuraamaan rakkaansa epätoivoa, ja sinne saapuessaan nähnyt veden riistäytyneen kahleistaan ja kohdasta missä poika oli käsiään kohti taivaita kurkotellut, vesi värjäytyi punaiseksi koko siltä matkalta, mitä naisen kyynelistä sumentunut näkö sitä erotti. Kaukaa kohiseva vesi oli yhtä julman kirkasta ja väritöntä aina siihen kohtaa, missä se kuin pysähtyi valtaisan järkäleen edessä ja tuossa hänen poikansa oli aina seissyt ja tuosta paikasta vesi vaihtoi sävyään: julmasta raa'aksi. Nainen kiiruhti alas loivaa rinnettä kohti tuota karmivaa näkyä ja näki lumen värjäytymiskohdassa olevan myös luonnottoman oloista. Jokapuolella hänen ympärillään oli valtavia mustia läikkiä, kuin lumi olisi palanut, sillä se oli osaltaan myös sulanut tummuneista kohdistaan ja läikät tihenivät kunnes joen törmällä juuri veden saavuttaessaan ne olivat yhtä, maa veden äärellä oli mustaa ja pojan vaatteet rikki revittyinä kaiken tuon mustuuden keskellä. Ja kohottaessaan ennen kauniin valkoisen paidan maasta näki äiti välähdyksenä mielessään kuvan ja kuuli sydäntäsärkevän huudon, joka sai kyyneleet norumaan hänen poskiaan myöten, vain pudotakseen tummuneelle kankaalle.
Lopulta mielikin antoi periksi, kipu sai voiton, taisteleminen ei enää kannattanut. Jokainen jäsen valahti hervottomaksi ja kylmät kynnet tuntuivat nyt raastavan kaikkialta ja salpaavan hengityksen, kakominenkaan ei enää auttanut, ilmaa ei tuntunut olevan ympärillä. Luulisi, että kaikkeen tuskaan turtuisi, mutta kipu löysi uusia väyliä, uusia keinoja. Nyt veri tuntui jähmettyvän suonissa. Hyytävä kylmyys valtasi ensimmäisenä sormen päät ja varpaat ja lähti sieltä etenemään ja kuin susilauma riistan perässä se saavutti kohdettaan, pyrähdellen, näykkien ja uhmaten kylmyys saavutti sydämen ja lamautti senkin.
Tuuli alkoi yltyä, se nappasi kiinni viitan ja housujen jäänteistä ja suisti ne virtaan. Pieni parahdus pääsi itkusta turpeilta huulilta ja äiti lankesi polvilleen yrittäen saavuttaa poikansa viimeistä muistoa. Puut ympärillä, vaikka niitä harvassa olikin, kuiskivat. Nekin ojentelivat oksiaan kuuta kohti ja tuntuivat huutavan, anelevan samalla tavoin kuin äiti kuuli korvissaan poikansakin tehneen. Suruksi ei saattanut kutsua tunnetta joka nappasi naisessa vallan. Hän hakkasi maata allaan ja kiljui joelle, hän kiljui mustalle lumelle ja hän kiljui julmalle kuulle, joka oli vienyt häneltä hänen poikansa. Naisen huuto oli kuin yliluonnollista laulua, siihen yhtyivät suru, raivo, pettymys ja omalla sairaalla tavallaan myös helpotus, tieto pojan tuskien olevan nyt takana, mutta vain häivähdyksenä, jota hän ei itsekkään. Kuin susi hän huusi kuulle ja hän tunsi kuinka taivaanhaltijan kylmä varjo pyyhki hänen yltään ja säteet lävistivät hänet yhä uudelleen ja uudelleen jäätäen hänen sisuksiaan. Kuin aseita olivat nuo säteet, kaukaa tajunnan toiselta puolelta singottuja nuolia ja hän nytkähti joka kerta kun tuollainen häneen osui ja yhä vain nainen huusi. Tuntui kuin kaikki täysijärkisyys hänen päästään olisi kadonnut ja nyt hän tunsi vain kylmää raivoa ja pelkoa ja tuskaa. Tuskassaan hän taasi näki poikansa, tällä kertaa rakkaan lapsen kuvajainen halkesi valtavaan lohkareeseen joen uomalla ja nainen näki kuinka lapsi koki saman kuin hän, mutta pojan tuskat olivat suuremmat. Hänet lävistettiin kuun kylmyydellä vain muutaman kerran, mutta voimalla, joka oli sietämätön kenelle tahansa ja hetkellä jona lapsi lyyhistyi huohottomaan samaan kohtaan jolla äitinsä hetkeä myöhemmin suri, loppui naisen itku. Tärisevät kädet kohosivat taivaalle. Hän tuijotti lohkaretta ja siinä kuin kuvajaisena vedessä näkemäänsä olentoa ja hän antautui hurmiolliseen rukoukseen. Lasittuneessa katseessa ei enää ollut häivähdystäkään äskeisestä raivokkaasta itkusta, se oli typertynyt, lasittunut, nainen oli kuin kuun valosta näkönsä menettänyt ja hän rukoili. Ääni ei enää ollut järjettömän epätoivoinen vaan turta, kuin kaikki hänen voimavaransa, kaikki tunteensa olisivat palaneet tuohon puiden kanssa yhtenevään huutoon. Ja hän jäi aloilleen. Nähden poikansa kaikkialla ympärillään. Nähden kärsivän lapsensa kasvot jokaisessa kivessä, jokaisessa joen mutkassa, jokaisessa puun rungossa.
Ja samalla hetkellä kun kylmä saavutti sydämen, sen lamauttaen, saapui kuumuus. Ja kuumuus iski kuin salama ja vain yhteen kohtaan, hetkessä mieli tajusi pakottaa keuhkot haukkaamaan ilmaan ja samassa hetkessä mieli löi itseään ja syädäntään pakottaen rakkauden elämään saamaan veren taas kiehumaan ja sydämen lyömään. Silmät rävähtivät auki ja jokainen lihas nyki. Hetkessä jokainen solu kävi raadollista taistelua olemassaolostaan vaatien osakseen happea ja lämpöä. Nykiminen yltyi hillittömään tärinään, sillä nyt iho tuntui palavan ja nyt sydän löi niin tiuhaan ettei erillisiä iskuja voinut edes erottaa.
Lopulta kuu antoi myöten ja alkoi kaikota taivaanrantaan kutistuen hetki hetkeltä voimattomammaksi. Edessä olisi päivän pimeimmät hetket ennen aamua. Vielä viimeisillä voimillaan kuu sivalsi yksinäistä surijaa, joka oli jo aikaa sitten laskenut kätensä, antanut repaleisen kankaankappaleen pudota maahan ja vain tuijotti veteen. Hopeaisen kylmän valon kadotessa tiesi nainen monen muunkin asian kadonneen, se olikin ainoa ajatus joka hänen mieleensä jäi pyörimään. Yksinäinen kyynel vierähti vielä poskelle. Katse pysyi liikkumattomana paikassa, jossa vesi kuohui hetken ja kuohun toisella puolella yhä oli luonnottoman väristä. Ja kun aamuauringon ensimmäiset heikot säteet hiipivät taivaanrantaa lämmittämään näki äiti poikansa viimeisen kerran. Lapsi makasi joen pohjassa ojentaen käsiään yhä kohti rakastamaansa kuuta, katse musertavan surullisena ja huulet rukouksesta raollaan. Ja pojan ympärillä joen pohjassa pienet valkeat kivet tanssivat kuin ilkkuvat tähdet. Kauniisti ja keveästi ne kietoutuivat hänen lapsensa ympärille ja pojan kasvoilla, juuri ennen katoamistaan, häivähti pieni säikähdys ja sitten pohjaton rauha. Ja lopulta viimeinenkin näky katosi ja kaukana jossain nainen tiesi kuun kiusaavan jo muita siltä apua pyytäviä ja että hän poikansa kanssa oli ollut vain yksi uhri. Naisen löysivät häntä etsimään lähteneet kyläläiset myöhemmin päivällä. Tämä oli vajonnut kuin transsiin. Hän tuijotti suoraan eteensä, puhui kun hälle puhuttiin, mutta kasvoilla ei vilahtanut minkäänasteista ilmettä, eikä hän suostunut ilmaisemaan, mitä yöllä oli tapahtunut ja miksi vesi oli murskannut talviset kahleensa vain muuttuakseen saastuneeksi. Nainen istui joentörmällä ja joko vastaili tai jätti vastaamatta kysymyksiin vain tuijottaen vettä. Hän tiesi jotain ja sen kaikki saattoivat nähdä.
Huulet raottuivat taas, keuhkot vaativat lisää ilmaa, mutta tällä kertaa suusta purkautuikin voimakas huuto. Kipu oli tiessään, nyt ympäristö kaikkialla tuntui vieraalta, ei enää vihamieliseltä, mutta jokainen asia jonka hän saattoi aistia oli uusi. Mikään ei ollut entisellään, sen sumea mieli saattoi erottaa, muusta se ei mitään tiennytkään. Veren suolaisuus maistui taas suussa ja nenän kipu palasi normaalille uomalleen. Kädet hapuilivat ilmaa ja jalat potkivat tyhjää, koko ruumis tuntui nyt vain todistelevan itselleen, että oli olemassa ja oli elossa ja sillä hetkellä silmät rävähtivät auki. Kaikkialla oli kirkasta, näkökyky oli vielä heikko, hän ei pystynyt erottamaan muuta kuin valon vaihtelut. Toisella puolella näkökenttää oli hiukan tummempaa ja toisella todella kirkasta. Silmät räpyttelivät jonkin aikaa, kädet lakkasivat huitomasta ja jalatkin asettuivat aloilleen. Hengitys alkoi tasaantua. Korvat erottivat hiljaisuudesta ääniä, joita vain hiljaisuus sai aikaan, huminaa, kilahduksia, napsahtelua. Hitaasti mutta varmasti voima alkoi palata kaikkialle ja lopulta silmät erottivat ensimmäisen konkreettisen asian. Kivuista johtunut irvistys suli aivojenkin tajutessa näyn joka oli pienen pieni liekki ja se näky mielessään hän sulki taas silmänsä ja veti syvään henkeä.
Syntymisen oli täytynyt tuntua juuri tälle.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 6, 2006 2:24:41 GMT 3
Jokainen päivä oli uusi ja erilainen. Jokainen haju oli kiehtova, jokainen ääni stimuloiva, maailma tuntui aivan erilaiselta nyt. Keho tuntui voimakkaammalta ja jäntevämmältä. Aistit olivat jättäneet taakseen typertyneen tylsyyden, jonka vallassa ne olivat vuosia olleet. Uusi elämä tuntui enemmän lahjalta kuin kiroukselta. Vihdoin tuntui siltä, että nukkuminen oli turhaa, että jopa lintujen lennosta saattaisi nauttia tunti tolkulla. Tällaiselta pitäisi jokaisen tuntea olonsa edes kerran elämässään. Todellakin tuntui siltä, kuin hän oli päässyt eroon kuoresta, painavasta ja tylsyttävästä taakasta ja hän oli kiitollinen. Ei ollut ollut sattumaa, että hänet oli löytänyt vanha nainen, joka nopsasti oli juoksuttanut häneen vanhaan luostarimaiseen laitokseen, jossa ylläpidettiin yhtä tunnetun maailman tehokkaimmista pitkä-aikaisparantoloista. Ei ollut sattumaa, että häntä oli osunut hoitamaan sisko, joka oli vuotta aikaisemmin auttanut useaa taisteluissa vakavia paleltumia kärsineitä sotureita. Eikä ollut sattumaa, että parantolasta lähti viikkottainen ruokakärry hakemaan täytettä varastoille juuri sinä päivänä kun sisko ilmoitti, että kaikki oli kunnossa, paleltumat parantuneet ja haavat umpeutuneet. Eikä ollut sattumaa, että juuri sillä viikolla kärryt matkasivatkin läheisen pikkukylän markkinoiden sijaan suurempaan kaupunkiin lääkeyrttien ja muiden tarpeiden hakuun. Mikään ei ollut ollut saattumaa ja vastaparantunut oli kiitollinen. Häntä hoitanut sisko oli kovaan ääneen ihmetellyt ihon kelmeää väriä ja sen kummallista kimmoisuutta, kuin hän olisi ollut vuosia umpijäässä ja sulanut tänä leutona talvena, kun vuoriston ikijäät routivat ja niistä puhkesi puroja, joita ei vanhoina aikoina olisi ikinä uskottu keskellä talvea olevan mahdollisiksi syntyä. Kiitollisuus oli jotain, mitä harvoin pystyi noin puhtaana kokemaan. Mutta kuten jokainen lahja, ei miehen uusi elämäkään tullut ilmaiseksi. Pian kaupunkiin saavuttuaan hän huomasi pienen oireilun. Hänen silmänsä verestivät helposti, katse saattoi kirkkaassa valossa sumentua ja hän saattoi muuttua miltei sokeaksi, erottaen vain epämääräisiä hahmoja. Eikä silmien syvä, surumielinen sinisyys koskaan värjännyt hänen iiriksiään, vaan väri jäi valjuksi, jättäen katseesta pois tehokkaimman terän, mikä oli opeteltava aikaansaamaan ilmeillä. Ja hänen ihonsa, joka niin suuren huomion kohteena oli aiemmin ollut, ei koskaan palannut yhtä kauniin kermansävyiseksi kuin ennen, vaan se jäi kalpean kelmeäksi ja todella herkäksi kaikelle muulle paitsi kylmälle. Miehen oli opeteltava täysin uudet elämäntavat. Hänen oli opittava varomaan kaikkea mille saattoi altistua liikaa, paitsi kylmää. Sitä hän tuntui kestävän loputtomasti. Mutta aivan ensimmäisenä muutoksena hän huomasi hiustensa typerryttävän värin. Ennen kullankeltainen ja valtoimenaan hulmunnut pehko oli nyt lähes väritön, se oli niin valkoinen, että tarkin silmä saattoi sen erottaa kuultavan jopa sinisen sävyissä, mutta vain oikeassa valaistuksessa. Ja raivoissaan tästä mies leikkasi pitkän kauniin tukkansa lyhyeksi, sirotellen hiukset tuuleen ikkunastaan luostarin pienessä kammiossa. Mutta selvä kontrolli, ennaltamäärätyt helpotukset hänen elämäänsä olivat ohi hetkenä, jona hän jätti ruokakärryt ja astui suuren kaupungin katuja ensimmäistä kertaa elämässään. Nyt hänen olisi todella opittava pärjäämään omillaan. Nähdessään kuvajaisensa eräässä ikkunassa hän suorastaan tyoertyi. Kuinka olikaan tuo poika joen rannalta muuttunut. Poissa olivat pitkät hiukset, hiukan nöyrä ryhti ja pienet kömpelöt kädet. Elämästä taisteleminen niin pitkän aikaa ei ollutkaan riuduttanut häntä olemattomiin, kuten hän itse oli kuvitelut. Tässä nyt ensi kerran nähdessään itsensä hän miltei liikuttui. Mitään ei pitäisi todellakaan pitää itsestään selvyytenä. Kärsimyksensä hän oli kestänyt ja nyt hän oli aikuinen mies ja muuttunut sellainen. Jos hän joskus kohtaisikin omaisensa kaukaa menneisyydestä, he eivät tuntisi miestä omakseen. Mitä tahansa nyt tapahtuikaan hän olisi omillaan ja tämä mies, tämä uusi olento tiesi voivansa luottaa itseensä. Hän käveli itsevarmana ja oman voimansa tunnosta nauttien alas katua, jolla oli kyydistä hypännyt ja antoi katseensa kiertää edessään leviävässä maisemassa. Hänen olisi nyt löydettävä uudelleen elämälleen tarkoitus. Luotettava kohtaloon, joka oli hänet näin pitkälle ohjannut ja sillä hetkellä hän näki taivaanrannassa valtavan pilven, tasaisen jokapuolelta ja vinhaa vauhtia etenevän, hiukan tarkennettuaan näköään miehen onnistui hahmottaa purje ja sillä hetkellä hän tiesi, tämän täytyi olla merkki. Hänen olisi lähdettävä matkaan. Kyllä mies tietäisi mihin asettua kun oikean paikan kohtaisi. Verkkaan oli hän astellut kohti satamaa, mikään kiire ei ollut. Maailmassa riittäisi aikaa. Siinä kävellessään ja merituulta haistellessaan hän tunsi taas saman tunteen, kuin minkä oli tuntenut luostarissa herätessään. Vaikka hänet oli kääritty niin tiukkoihin kääreisiin, ettei yksikään lihas nauttinut sellaisesta ylellisyydestä kuin mahdollisuudesta liikahtaa, oli hän kokenut maailman aivan erilaisena. Ei kauniimpana, ei raadollisempana, vaan aidompana. Kukaan maailmassa ei voinut kieltää häneltä mitään, mikään ei voinut asettua hänen tielleen. Hän oli kaikkivoipa. Ja näin ajatellessaan hän oli saapunut satama-alueelle, pysähtynyt ja antanut katseensa kiertää laivojen, ihmisten ja tavaroiden paljoudessa. Tällainen maailma oli jotain aivan muuta kuin se mihin poika, joka hän oli ollut, oli tottunut elämässään. Virikkeitä aisteille oli tuhatmäärin. Siinä hän vain seisoi aloillaan ja tuijotti. Karhea huuto oli rikkonut kuplan, mitä ilmeisimminkin mies oli pysähtynyt keskelle vilkkaasti liikennöityä rantakatua ja nyt parikin vaunua yritti jatkaa matkaansa. Nopeasti hän oli loikannut tieltä pois ja samalla havahtui aatteistaan. Seuraava kohde oli ollut jonkinlainen kapakka, taverna, paikka mihin ihmiset kokoontuivat jakamaan tietojaan ja kerskumaan saavutuksillaan, eikä sellaista suinkaan ollut ollut hankalaa löytää tuon kadun varrelta. Ilmeisesti joka toinen rakkenus piti sisällään jonkinlaisen juottolan. Tuskin oli mies ehtinyt tilata juomaa, kun oli jo värväytynyt suurelle kuunarille, matkaamaan valtavan meren yli kohti vieraita maita ja tämä kävi loistavasti. Mitä pikemmin hän sai karistettua vanhan kotinsa jaloistaan sen parempi. Seuraava aamu oli ollut lähtöpäivä ja yön hän vietti jo aluksella tutustuen miehistöön ja heidän tapoihinsa. Kohde oli täysin toidella mantereella ja lastina oli ollut kaikkea mausteista kankaisiin, arvokkaista koruista niiden kantajiin.
Nyt jo kolmatta meren ylitystään istuessaan saman kuunarin kannella, vieläkään löytämättä tarkoitustaan ei mies tiennyt itkeäkkö vaiko nauraa. Hän oli uuden voimansa hurmassa kuvitellut elämän tarkoituksen löytyvän yhtä helposti kuin suurin ruori laivan kannelta, mutta sepä olikin ollut haastavampaa kuin hän oli kuvitellut. Kolmasti mies oli ehtinyt kuvittella löytäneensä sen jonkin. Ensimmäisellä kerralla se oli ollut kulta, toisella kerralla nainen ja kolmannella hän oli ollut aivan varma, että hänen elämänsä tarkoitus oli ollut maata samettisilla tyynyillä ja poltella kummallisesta kauniista astiasta sauhuavia makeita yrttejä, jotka saivat hänet näkemään maailman vielä kummallisemmasta näkökulmasta kuin ennen. Onneksi laivan perämies oli hänet löytänyt ja raahannut takaisin alukselle. Miehistö oli häneen tykästynyt, vaikkakin yhä taisivat pitää häntä hiukan erikoisena, mutta se kuului antaa anteeksi, sillä sitä hän olikin ja hän tiesi sen. Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta ja kimalteleva meri moninkertaisti sen voiman. Kasvojen iho alkoi taas tuntua polttavalta ja hipaistessaan sormenpäällä poskeaan hän huomasi kylmän kosteuden taas nousseen pintaan. hän nousi aloiltaan ja laskeutui kannen alle etsimään suurta tynnyriä, jossa säilytettiin jonkin erittäin hyvin syövän eläimenrasvaa, siltä varalta että joitain köysiä tai mastoja tarvitsi rasvata. Hän kiersi tynnrin auki ja kuopaisi kitkerälle haisevaa aineta käteensä, levittääkseen sitä kasvoilleen. Miehistö tunnistikin hänet jo tästä raskan ja kummalisen pehmeästä savun hajusta, joka tuntui alinomaan leijailevan yksinäisen miehen ympärillä. Kannelta kuului huutoa, horisonttiin oli kuulemma viimein ilmaantunut ensimmäinen todiste maankamaran lähestymisestä. Ohut savujuova kuulemma kiemurteli jossain hyvin kaukana, eikä sitä kukaan muu kuin uskomattoman tarkkasilmäinen tähystäjä saattanut erottaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 7, 2006 15:50:35 GMT 3
Rakkaus oli aina ollut vain sana toisten joukossa. Lähinnä sana joka oli aina vain huvittanut, sillä se sai ihmiset tekemään niin typeriä asioita. Miksi kukaan täysijärkinen uhraisi itsensä toisen puolesta tai luopuisi unelmistaan vain sitoutuakseen olentoon, joka ei voinut noita unelmia jakaa? Kaippa se oli niin, etteivät muut kuin hullut ja heikot rakastaneet. Tuuli huusi vuoristossa kuin lauma nälkäisiä eläimiä. Se piti varsin pelottavaa ääntä jylhissä solissa ja tuo ääni piti vieraat loitolla tästä paikasta. Jotkut luulivat sitä noidutuksi, toiset olivat varmoja, että kaikkein mahtavimmat haltiakuninkaat saapuivat tänne kuolemaan. Ajatus oli lähinnä huvittava. Jos sinulla olisi koko ikäsi ollut valtaa rakentaa itsellesi jalokivistä koti ja punoa merenneitojen hiuksista vaatteesi, tuskin tulisit tällaiseen paikkaan viettämään viime hetkesi. Mutta tavallinen, rakastuva kansa olikin hiukan hupsua. Mies käänsi katseensa pois vuorten huipuista ja vilkaisi taakseen, ääniä kuultuaan. Pieni poika, hämmästyttävän paljon hänen näköisensä, loikki kiveltä toiselle seuranaan suunnilleen samanikäinen tyttö, joka tosin oli selkeä vastakohta kalpean valkoiselle veljelleen. Heitä tarkkaili toinenkin silmäpari. Suuren puun alla hymyili raukeasti tummatukkainen ja mustasilmäinen nainen. Hän oli istuutunut laakealle kivelle ja hiukan kömpelön näköisesti yritti irrottaa kenkiä jalastaan. Suureksi paisunut maha tuntui häiritsevän jok'ikistä liikettä jonka hän yritti tehdä. Pikku tyttö kipitti kiireesti äitinsä avuksi ja laski kengät vierekkäin kiven kupeelle. Poikakin oli ilmaantunut vierelle ja tuijotti kuin lumoutuneena naisen suurta vatsaa. Rakkaus todellakin oli houkille ja uskomatonta kyllä, hänestä itsestään oli tullut sellainen. Viimeisen merimatkansa jälkeen oli mies päättänyt jättää rannikon taakseen. Hän ei ollut kyllästynyt, elämä merellä oli helppoa ja huoletonta. Kun kaikkialla ympärillä näkyi vain vettä oli helppo syventyä itseensä ja todella pohtia tarkoituksia. Mutta lopulta hän oli pohtimisensa pohtinut ja päättänyt siirtyä eteenpäin ja eteenpäin oli mitä ilmeisimminkin ollut kauas satamista, kauas kalan ja suolan hajusta ja kauas kaikesta mikä edes muistutti ulapan tasaisuutta. Hän oli lyöttäytynyt mukaan kauppakaravaaniin, joka lähti kuljettamaan laivan lastina ollutta mauste- ja kangaskuormaa. Heillä oli ollut allaan viisi suurta vaunua, joiden jokaisen edessä kaksi kookasta ja voimakasta hevosta. Eikä matkan teko suinkaan käynyt hitaasti. Tarkoitus oli matkata alas kohti suuria etelävalleja ja niitä myötäillen kohti suurta alavaa aluetta, joka päättyi huutaviin vuoriin. Vuoristo olisikin vaikein osuus, mutta niiden takana olikin suuri kaupunkinjärjestelmä, missä heidän päämääränsä oli ollut. Lasti oli kuulunut jollekkin suurelle herralle. Vaikka seikkaileminen merellä olikin ollut varsin miellyttävää, löytyi tällaisesta vaunuilla kokonaisen mantereen lämpikulkemisesta omatkin puolensa. Päivittäin eri kylä tai kaupunki. Jokaisessa paikassa missä yövyttiin, tehtiin kauppaa ja voitot kasvoivat jatkuvasti. Ainoastaan yksi vaunuista sisälsi heidän matkansa tarkoituksen, muut kolme olivat täytetyt tavaroilla, joita kuljetettiin matkan varrella sijaitseviin kohteisiin ja osa oli vain kaupanteon vuoksi hankittu merten tuolta puolen, sillä täällä sisämaassa jokainen asia, jonka saattoi todistaa olevan aivan toisesta maailmasta ja kulttuurista, oli tavattoman arvokasta. Ennenkaikkea helmet ja hohtavista simpukankuorista koverretut tai kootut korut, esineet ja astiat olivat painonsa arvoisia kullassa. Koko matka kokonaisuudessaan oli ollut varsin opettavainen. Maasto tässä osassa maailmaa oli varsin tasaista alankoa. Maa oli murentuvaa ja hiekkaista ja suuret laaksot joiden läpi he kiisivät, suorastaan pöllysivät, eikä hengittäminen ollut mahdollista ilman kangaspalaa suojana suun edessä. Mutta maaston tasaisuuden vuoksi heidän oli mahdollista matkata niin uskomatonta vauhtia. Aivan toisin olisi ollut meren toisella puolella, tosin siellä oli kauniimpaa, kiitos puiden ja vehreiden niittyjen, mutta myös epätasaista. Neljän vaunun karavaanin ei edes tarvinnut etsiä tietä alleen, sillä nyrkkiä suurempia kiviä ei maassa ollut ja suurirakeinen hiekka piti heidät kuin valmiiksi tallatulla alustalla, eikä suinkaan upottanut. Taivaskin oli aivan erilainen täällä kuin merellä. Täällä se oli sininen, vastakohtana kellertävän harmaalle maalle. Merellä oli vaikeaa ollut erottaa missä vesi loppui ja taivaankansi alkoi. Miehen onnistui jopa saada uusia ystäviä. Heitä oli yhdeksän hengen joukko matkalla ja kaikista heistä tuli mitä parhaimmat ystävät ja he oppivat hyvin luottamaan toisiinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka maisemat vaihtuivat jatkuvasti, yösija oli aina eri paikassa, eikä elämää voinut kutsua kovinkaan turvalliseksi rorvojen ja huijareiden saaliina, olikin tärkeää, että he oppivat tuntemaan toisensa. Joukossa oli ollut yksi nainen ja yksi lapsi, molemmat matkanjohtajan perhettä. Mutta niin pieni tyttö kuin äitikin olivat varsin lujaa tekoa ja kovia suustaan. Erääseenkin solaan ajaessaan, aivan matkan alkuvaiheissa, olivat maantieryövärit hyökänneet heidän kimppuunsa ja sen kummemmin järkyttymättä oli pikkutyttö kiskaissut tupesta vyöltään terävän käyrän veitsen ja upottanut sen ensimmäisen ryökäleen, joka oli heidän vaununsa katolle hypännyt, kylkeen. Mies oli pudonnut ja tallautunut hevosten jalkoihin. Elämä oli tuntunut aivan erilaiselta kuukausien ja taas vuosien merilläolon jälkeen. Siitä hän ei ollut saanut sen kummempaa tyydytystä, mutta nyt oli jatkuvasti jotain tehtävää, sillä vaikka välimatkat olivatkin pitkiä ja vaunuissa istuminen raskasta, yhä uudet pysähdykset ja uudet rakennukset toivat suloista vaihtelua ja virkistystä turtuneeseen mieleen. Ainoa rasittava tekijä matkalla oli ollut aurinko. Laivalla ollessaan hän oli aina saattanut mennä kannen alle, mikäli ihoa alkoi liikaa kuumottaa tai silmät sumentua, mutta erämaassa ei ollut paikkaa mihin paeta. Sateisia päiviä, ei olut koko matkan aikana kuin muutama ja kaikki muut olivat porottavan kuumia päivänkehrän paahtaessa täysin kirkkaalta taivaalta. Miehen olo yltyi välillä todella tukalaksi ja huonovointiseksi. Hänen iholleen nousi rakkuloita ja kasvoilta saattoi nähdä höyryn nousevan. Hengitys kävi tuolloin aina huohottavaksi ja sydän kiihtyi hulluun raviin. Toiset olivat tuolloin yrittäneet häntä auttaa ja kyselivät mikä miehellä oli ja hän hymyili heille takaisin, muttei osannut sanoa mitään, kun ei itsekkään oikein tiennyt vastausta. Lopulta Matkanjohtajan topakka, leveälanteinen vaimo oli kursinut yhdestä tyttönsä valkeista peitteistä jonkinlaisen vaipan kaltaisen ja heitti sen miehen päälle, suojaamaan paljasta ihoa ja ennenkaikkea kasvoja. Mutta kauneinta olivat ne harvat yöt, jotka he olivat viettäneet erämaassa. Tuolloin kalpea kuu oli kiivennyt valaisemaan taivaankantta ja mies oli jälleen voinut tuntea olonsa helpottuneeksi. Hengitys oli päivän huohotuksen jälkeen tasaantunut, sydän rauhoittunut ja iho palannut entisen sileäksi ja kimmoisaksi. Suloisen viileitä olivat olleet nuo yöt, eikä hän ollut malttanut nukkua. Kuun näkeminen noina yönä oli tuntunut siltä kuin hän olisi päässyt syleilemään kauan erossa ollutta ystävää. Kuin hän olisi saanut lahjan, jonka kumminkin tiesi pian otettavan hältä pois ja siksi se olikin niin arvokas. Tuntui siltä, kuin kuukin olisi halunnut tulla lähemmäs ja joinain hetkinä, juuri ennen katoamitaan auringon edestä, se tuntui kasvavan ja viimeisen kerran vielä hyytävän maan pintaa kuin lupauksensa uudesta tulemisestaan taas. Mutta lopulta he olivat tulleet matkansa päähän. Vuoristo oli todella ollut hankala ylittää ja se oli vienyt kauan aikaa. Osan matkasta heidän oli pitänyt taluttaa hevosia, joita selvästi pelotti vierellä avautuva pudotus. Tuolloin oli miehelle kerrottu kymmeniä tarinoita noista vuorista, sillä osa muista ei pystynyt öisin nukkumaan vuoriston pitämän huutavan metelin vuoksi. He pelkäsivät tarujen hirviöitä ja demoneja. Yöt vuoristossa olisivat olleet kymmmeniä kertoja kauniimmat kuin missään siihen asti miehen näkemät, jos hän olisi saanut pitää ne vain itsellään. Mutta kovaan ääneen muut miehet kertoivat juttujaan, kukaan heistä ei myöntänyt pelkäävänsä, muttei heistä kukaan nukkunut silmäystäkään koko sinä aikana kun he kiersivät kaikkein korkeimpia huippuja. Heidän viimein laskeutuessaan sen verran vuorilta alas, että toinen puoli alkoi näkyä, olikin kaikki aivan erilaista. Korkea pitkä vuoririvi suojasi erämaan kuivilta tuulilta valtavaa vehreää laaksoa. Miehelle kerrottiin, että vain kaikkein rohkeimmat tulevat vuoriston läpi. Muut kiertävät sen ja se lähes viisinkertaistaa matkan pituuden, sillä siinä missä nuo huutavat vuoret loppuvat alkaa punaisesta kivestä lohkeilleet laavakivivuoret ja siellä maaperä on niin kuumaa, etteivät hevoset sinne mene. Laakso heidän alapuolellaan oli ollut sen näköinen, ettei olisi ihmekkään jos joku haluaisi joka tapauksessa matkata sinne. Hopeisena vilkkuva joki kimmelsi jostain vuorten uumenista halkaisten laakson kahteen ja niin kauas kuin silmä siinsi, saattoi erottaa pieni metsiköitä, muutaman kylän siellä täällä ja kaukana taivaanrannassa kookkaan linnoituksen siluetin ja sinne he olivat olleet matkalla alunperinkin ja kuulemma siitä lähtisi liikkelle vuorten suojaama rypäs toinen toistaan kookkaampia kaupunkeja ja niitä riittäisi aina seuraavalle rannikolle asti. Tämä oli koko tunnetun maailman väkirikkainta aluetta.
Vielä kerran hän vilkaisi ylös kohti vuorien huippuja, hyppäsi sitten itsekkin alas ratsailta ja asteli kellertävään, löyhään leninkiin verhoutuneen naisen luo. Suloisesti tuo suuri vatsainen olento yritti hymyillä lähestyvälle, mutta selvästi tulokas hänen sisällään ilmoitteli taas olemassa olostaan ja nainen huoahti raskaasti potkun voimasta. Kuu taivaalla vartioi heitä tarkasti. Se valaisi lasten leikkejä heidän yrittäessään avata yöunilleen vetäytynyttä ruusunnuppua ja se viilennsi suloisesti ilmaa, joka oli taas tuntunut tukalan kuumalta koko kauniin kesäpäivän ajan. Laaksossa aurinko valaisi omituisilla, keltaisemmilla säteillä, kuin maailmassa vuorten toisella puolella. Päivisin laakso näytti siltä, kuin sitä olisi katsellut värjätyn lasin läpi. Oli tosin mahdollista, että valo oli yksinkertaista niin kirkasta miehen herkille silmille, että se tuntui vääristävän maailman ympärillään, sillä tiedustellessaan asiasta vaimoltaan, oli nainen vain nauranut ja kutsunut miestään hupsuttelijaksi. Kumminkin oli nainen lopulta ymmärtänyt, että hän oli nainut miehen, joka ei kestänyt päivänvaloa samoin kuin muut ja koko perhe oli totutellut elämään niin, että he heräsivät puolen päivän jälkeen ja kävivät nukkumaan vasta kun kuu alkoi jo laskea, näin tytär ja äiti saattoivat nauttia heille niin rakkaasta aurringonvalosta ja isä ja poika, joka mitä ilmeisemminkin oli perinyt isänsä haastellisuuden elämäntapojen suhteen, pääsivät ulkoilemaan kuun viilentämään raikkaaseen yöhön. Mies tarttui vaimoaan kädestä ja katsoi tätä syvälle silmiin. Hän oli kuin olikin löytänyt kotinsa. Tuntui aivan siltä, kuin se olisi käynyt liiankin helposti. Suuri herra jolle he olivat vuosia sitten tuoneet kauppalastinsa oli ollut tavattoman kiitollinen ja kestinnyt matkalaisia monta päivää. Noiden päivien aikana mies oli tavannut tämän mustasilmäisen suloisen olennon, joka oli alkuun vierastanut kummallisen väristä muukalaista, mutta lopulta uteliaisuus oli voittanut vallan ja muun seurueen tehdessä lähtöä takaisin kohti rannikkoa, oli tytön onnistunut suostutella yhden matkalaisen jäädä luokseen. Ja nyt kun mies katsoi noihin uskomattoman tummiin ja suurin silmiin, jotka aina olivat niin kosteat, että nainen näytti olevan jatkuvan liikutuksen vallassa, hyökyi hänen ylleen sama selittämätön kaipuu kuin ensimmäisen kerran heidän kohdattuaan. Oman paikkansa löytäminen oli tuntunut hurjan helpottavalta, mutta hän ei voinut vastustaa tunnetta, että kaikki ei ehkä sittenkään ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ja jokainen kerta kun hän katseli villejä kaksosiaan leikkimässä toistensa kanssa miehen valtasi huoli siitä, että jotain voisi vielä tapahtua. Toisaalta nainen hänen vieressään ja lapset hänen jaloissaan, tuntuivat aina peittävän kaikki epäilykset. Tämä kaunis laakso oli nyt hänen kotinsa. Lempeä tuuli, joka heilutteli hedelmäpuiden oksia vain lisäsi koko maiseman idylliä. Vuoriston humina tuntui huutaman häntä nimeltä, käskevän jäämään ja nauttimaan. Ymmärtämään, ettei elämän aina tarvinnut olla vain hankalia päätöksiä ja iskuja päin kasvoja. Sama leppeä tuuli joka huusi vuoristossa, humisi puiden latvoissa ja sai hänen vaimonsa kiiltävät hiukset aaltoilemaan rypytti joen pinnan epätasaiseksi ja villensi hänen ihoaan suloisesti. Voi mikä ihana idylli, miten suloista elämä saattoikaan olla. Hetkinä niinkuin tuo oli helppo tuntea olonsa tyytyväiseksi, tuntea kuuluvansa paikkaan jossa oli. Vaimon isä, hänen appensa, oli todella varakas mies ja vaikka hän ei kummemmin ollutkaan tykästynyt vävyynsä, ei hän voinut kieltää silmäterältään mitään. Niinpä hän oli suostunut rakennuttamaan tämän suloisen talon heille ja heidän lapsilleen, aivan laakson laitaan, kauas muusta asutuksesta, niinkuin mies oli toivonutkin. Täällä he saattoivat olla rauhassa. Lapset pääsivät helposti isovanhempiensa luo kaupunkiin jos vain halusivat ja vaimo pääsi ostoksille, mikäli niin mieli, mutta harva osui tälle sunnalle laaksoa ja he saivat elää aivan omaa elämäänsä. Katsella tähdistä rikasta taivasta, jota lintuparvet syksyisin kansoittivat, täälläpäin linnutkin liikkuivat pitkiä matoja mieluiten öisin. Puut ympärillä tarjosivat antejaan, maa oli ravintorikasta ja siinä oli helppo kasvattaa mitä mieli ja heillä oli pari palvelijaakin, jotka auttoivat talouden ylläpidossa, sillä ylellisyyteen tottunut vaimo oli omaksi harmikseen aika avuton keittiössä. Täydellistä - sitä osasi elämä joskus olla. Välillä se tarjosi lukemattomia kärsimyksiä ja välillä paratiisia. Ja pikkuhiljaa, ajan kanssa, mies unohti huolensa ja hänkin tuudittautui ihanaan utuisen turvalliseen tunteeseen siitä, että hänkin oli viimein löytänyt paikan, josta ei enää lähtisi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Feb 10, 2006 1:21:54 GMT 3
Lapset, kaikki kolme olivat jo kasvaneet sen ikäisiksi, että vanhimmat kävivät jo koulua kaupungissa. Nuorinta hänen äitinsä opetti vielä kotona. Eivät kaksosetkaan aivan normaalia koulua käyneet. He kävivät isoisänsä luona päivittäin ja siellä ihmiset, jotka tiesivät paljon monista asioista, koittivat jakaa tietojaan noiden kahden, kovin erilaisen olennon kanssa. Tyttöä kiinnostivat hirveästi tavat joilla asioita mitattiin ja joilla tiedettiin taivaankannella vaeltavien valopisteiden liikket ja näkymiset. Poika taas uppoutui kirjoihin, jotka kertoivat menneistä ajoista ja joissa ennustettiin tulevia tapahtumia. Molemmat olivat omalla tavallaan niin hyviä kuin huonoja oppilaita. Molemmat tulivat äitiinsä itsepäisyydessä, he eivät opiskelleet mikään, mikä ei kiinnostanut. Ja isältään se olivat perineet taitonsa saada opettajansakin uskomaan, etteivät he todella tarvinneet näitä tietoja. He tekivät vanhemmistaan todella ylpeitä ja onnellisia. Nuorimmainen, tytär hänkin, tuntui olevan yhdistelmä molempia vanhempiaan. Hän oli kaikkein hullunkurisimman näköinen vitivalkealla tukallaan ja tummalla eloisallaan ihollaan, mutta myös kaikkein ihanin ja hermojaraastavin luonteeltaan. Kaikenlisäksi hän tuli isäänsä siinä, että nukkui hyvin vähän. Elämä tuntui olevan kovin helppoa. Perhe oli rutinoitunut niin, että isää lukuunottamatta kaikki heräsivät varhain. Vanhimmat lapset lähtivät ajoissa kaupunkiin, äiti ja nuorimmainen jäivät hoitamaan yhdessä talon askareita ja palvelijat saapuivat samoihin aikoihin. Lasten palatessa kotiin kaikki söivät ja kävivät päiväunille, herättyään he herättivät viimein talon isännän, tässä vaiheessa iltapäivä oli jo pitkällä ja he viettivät aikaa koko perheen voimin. Ilta ja osa yöstäkin kului ulkona ja sisällä leikkien ja kisaillen ja kun lapset kävivät nukkumaan saivat vanhemmat hetken vieteää keskenään, ennenkuin äitikin kävi levolle. Lopun yötä isäntä hoiteli omia asioitaan. Hänellä oli kaikennäköistä puuhaa kaupungilla, hän muunmuassa pyöritti isompaakin kaupanteko rinkiä ja kun asia oli johtanut toiseen ja siitä eteenpäin olikin hän pian yksi tuon kaupungin vaikutusvaltaisimpia viinin ja muiden huvitteluaineiden välittäjiä, mutta se ei ollut mitenkään paheksuttavaa tai laitonta maassa, missä nauru ja nautinnot olivat mitä tervetulleinta hupia. Sitäpaitsi oikeastaan hän puuhaili koko kaupanteko homman kimpussa vain ajankuluksi ja harrastukseksi. Vaimon vanhemmat olivat yhä niin tyttärensä, kuin lastenlapsiensa lumoissa, että suorastaan syysivät heille lahjoja ja lahjoituksia. Taloudellinen elämä, ei missään vaiheessa edes käväissyt rankan puolella. Turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen on kuin onkin vaarallista, sillä se tylsyttää kummasti niin mielen kuin aistitkin. Kun elämä on helppoa, ei ole mitään syytä yrittää kuvitella sitä yhtään sen hankalammaksi. Oli talvi. Tuolla suunnalla talvi ei koskaan ollut pitkä, eikä liioin ankara, mutta muutamaksi kuukaudeksi maahan satoi lumi ja linnunlaulu vaikeni. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Maailma tuntui aina kuin pysähtyneen. Lumimyrskyjä ei ollut, enintään yksi vuodessa, mutta sen verran kylmä oli, että laakson halkova jokikin jäätyi ja hengitys huurusi, mikä oli lapsille suurta riemua; lohikäärmeleikeille ei tuntunut loppua näkyvän. Samaisena talvena oli vaimo huomannut ensimmäiset rypyt silmäkulmissaan ja hän nauroi kuinka pakkasen kuivattama ilma sai hänen kurttuiset kasvonsa vielä hilseilemään irti. Hiukan hassua oli, ettei aviomiehen, joka oli useita vuosia vanhempi, kasvoilla näkynyt ainokaistakaan iän tuomaa rasitetta, ei edes pusseja silmien alla kaikesta valvomisesta. Lapset huusivat ja telmivät hangessa. Nuorimmainen oli keksinyt olevansa lohikäärmelintu ja osaavansa lentää. Kaksoset ottivat vikkelää siskoaan kiinni, joka päästeli kirkuvia ääniä. He olivat ottaneet hevoset ja ratsastaneet solaan lähelle kohtaa jossa vuoripolku laskeutui laaksoon, pienen matkan päähän kotoa. Nainen yritti seurailla lasten menoa samalla kun hän asteli miehensä rinnalla pitkin pientä polkua. Heillä oli kiihkeä keskustelu hallintoavustajien puolesta ja vastaan. Vaimo oli tietty sitä mieltä, että hallitsijan valta oli suuri ja jakamaton, kun taas hänen miehensä mielestä olisi viisasta jakaa vastuualueita viisaille kokeineille miehille ja kuningas valvoisi heidän työtään. Lapset juoksivat solan taa, siellä olisi suuri puu missä he olivat ennenkin roikkuneet ja poika oli siitä onnistunut yhden suuren oksan poikki polkaisemaan yrittäessään oppia lentämisen jaloa taitoa. Vanhempien keskustelu roihusi nyt niin kuumana, etteivät he edes huomanneet lasten puuttumista. Mies oli juuri perustelemassa tapaa, jolla hänen mielestään olisi järkevintä jakaa valtio erilaisiin hallinto- ja erityisosaamispiireihin, kun vaimo tarrasi häntä kädestä hiukan jännittyneenä ja käski kuuntelemaan. Hetken, aivan ohikiitävän hetken molemmat seisoivat aloillaan vain tajutakseen, etteivät kuulleet mitään. Vaimo lähti ensimmäisenä juoksuun miehen seuratessa aivan heti kannoilla. Heidän vihdoin nähdessään solan ulkopuolelle, suuren puun luo pääsi naiselta vertahyytävä kiljaisu. Kaikkien kolmen lapsen suut oli sidottu liinoilla ja heidän kurkkujensa ympärille oli sidottu paksut köydet, jotka taas oli vedetty kiinni mahtavan puun oksiin. Yhdenkään lapsen varpaat eivät koskettaneet maata ja heidän silmänsä olivat kiinni. Taas hetken lamaannus, kumpikaan vanhemmista ei pystynyt liikkumaan. Tunteiden virta heidän lävitseen oli sanoinkuvailematon. Surua, kauhua, tuskaa, raivoa, kaipuuta, ällistystä, kyvyttömyyttä... Kaikkea sitä mitä menetys, jonka olisi voinut estää toi mukanaan. Nainen juoksi lastensa luo. Hänen itkunsa, joka viimein pääsi valloilleen oli sydäntäsärkevää. Se oli lohdutonta ja täynnä itsesyytöstä. Lasten isä ei vieläkään osannut liikkua. Hänen nyrkkinsä puristuivat kiinni ja niskansa jännittyi. Surun sijaan hänet otti raivo valtaansa. Pää alkoi kääntyillä puolelta toiselle tarkan katseen lakaistessa ympäristöä ja silloin he iskivät. Heitä oli kymmenkunta joista puolet syöksyivät nappaamaan kiinni naisen ja puolet ilmaantuivat miehen ympärille. Aikuisia miehiä, tummissa viitoissa. Ajan ja elämäntapojen kuluttamia ja kovia suistaan. He huusivat parjauksia ja törkeyksiä. Naisen he löivät heti maahan ja alkoivat repiä tältä vaatteita yltä. Miehen ympärillä he vain seisoivat, suuret tapparat ja nuijat tanassa, valmiina iskemään tuonkin maahan. Iskun voimasta oli vaimon mieli hiukan sumentunut ja hän vaikeroi maassa, mutta yritti silti laittaa vastaan kiusaajilleen. Hetkellä jona ensimmäinen mies iski veitsellä naista tuli mieheen eloa. Hän syöksähti kohti vaimoaan vain kohdatakseen suuren nuijan tulossa huimaava vauhtia kohti häntä. Vaistomaisesti mies väisti ja iski takaisin. Ja ihmeellistä kyllä, miehen, joka ei vuosiin ollut nyrkkiään kohottanut, isku meni perille. Se kirpaisi hänen rystysiään, mutta vastustaja heilahti reippaasti taaksepäin keräilemään itseään. Mutta vaimonsa luo hän ei enää päässyt. Sivusta hän joutui seuraamaan kuinka miehet jättivät vaatteiden repimisen ja siihen liittyvät aikomuksensa puolitiehen ja tyytyivät vain raatelemaan naisen hengiltä. Hitaasti mutta varmasti vaihtoi lumi väriään naisen ympärillä ja neitseellisen valkoisesta tuli nopeasti raadollisen punaista. Suurin osa tästä näytelmästä onneksi jäi väliin mieheltä joka teki kaikkensa päästäkseen rakkaansa luo. Hän löi, potki, väisteleli, kirosi ja onnistuipa yhdeltä hyökkääjältä nappaamaan tapparan kädestä ja kylvi sillä tuhoa ympärilleen, muttei hän ehtinyt naistaan hyvästelemään. Tuo kuoli kvoin nopeasti kiusaajiensa iskuista. Mutta yhä jatkuivat miehen yritykset vapautua ahdistelijoistaan. Nyt hänen raivollaan ei ollut rajaa. Kumman taitavasti hän laittoi vastaan joukkiolla, josta muutaman oli onnistunut iskemään hengettömäksi, mutta joka silti oli tuhoisan ylivoimainen yksinäistä taistelijaa vastaan. Häntä haukuttiin vaikka millä nimillä, mutta vasta purtuaan eräältä mieheltä puolet poskesta irti tajusivat hyökkääjät katsoa kirouksia sylkevään suuhun. Verta pursuavasta suusta olivat hyökänneet esiin asemaiset, pitkät ja terävät kulmahampaat. Miehen liikkeet olivat kuin olivatkin käyneet vikkälemmiksi ja nyt hän keskittyi puremaan ja potkimaan. Häntä haukuttiin tytöksi ja vaikka miksi, mutta puolustautuminen jatkui varsin pitkään, kunnes joukon johtajan aseman napannut kyllästyi. Hän nappasi eräältä pienemmältä mieheltä suuren nuijan ja yksinäisen käännettyä selkänsä nuijaa pitelevälle kädelle se laski alas huimaavaa vauhtia ja iski miehen maahan. Hänet sidottiin viekkelästi ja sekavasti houriva mies heitettiin oman hevosensa selkään. Häntä lähdettiin taluttamaan jonnekkin, mutta hän menetti tässä vaiheessa viimein tajuntansa. Oikeudenkäynti oli lähinnä vitsi. Kaikki oli valmiiksi suunniteltu, jokainen repliikki ja perustelu, kaikki tekaistuja, valmiiksi kirjoitettu. Koko perhettä oli syytetty jumalattomuudesta, eli kansankielellä heitä syytettiin epämääräisistä elintavoista, useimmiten kannibalismista, haureudesta, murhaamisesta ja muusta karmeasta. Mies itse oli niin pahoinvoiva ja sekaisin pahoinpitelynsä jäljiltä, ettei pystynyt itsään puollustamaan. Perhe oli kuullemma laittanut niin raivokkaasti vastaan, että he olivat saaneet surmansa pidätyksen yhteydessä. Ainoa henkiin jäänyt oli kuulemma ollut isä, jota vastaan nyt oli kasoittain todisteita, joista räikeimpinä erään vangitsijan poski, josta mies oli puraissut kämmenen kokoisen palan irti, sekä miehen hampaat, jotka olivat aina olleet terävät, mutta nyt suusta pilkottavat sapelin terävät kulmahampaat saivat aivan erityistä huomiota. Ne olivat jo suurimmalta osin vetäytyneet takaisin ikenen sisään, mutta olivat yhtä aavistuksen muita pidemmät. Nopeasti oli tuomio lyöty lukkoon ja vielä seuraavan päivän aikana olisi se tarkoitus laittaa täytäntöön. Mies kahlittaisiin näytöskärryihin, jotka vedettäisiin jokaisen kaupungin läpi, aina rannikolla asti, missä hänet heitettäisiin ensimmäiseen alukseen joka liikkeelle lähtisi. Mitäpä hän olisikaan tuollaiselle joukkiolle voinut. Jokaisen rikoksen, josta häntä syytettiin, aikaan hän oli nukkunut, ei hän voinut muuten perustella olinpaikkaansa ja entiset palvelijat, ainoat jotka olisivat saattaneet todistaa miehen todella olleen huoneessaan, pyörittelivät nyt päitään ja sanoivat etteivät mistään mitään tienneet. Lohduttomalta näytti elämä. Hän ei tulisi kestämään matkaa läpi kaupunkien. Vaikka talvi olikin, aurinko täällä paahtoi liian armottomasti ja näin repaleisissa vaatteissa, ei hänellä olisi toivoa herkän ihonsa vuoksi. Eikä hänen peräänsä osaisi kukaan enää surra, miksi hän surisi itsekkään. Ainoa koti, rakkaansa syleily, oli mennyt. Elämä tuntui nyt yhdentekevältä. Kun mieheltä kysyttiin loppulausuntoa oikeudenkäynnissä, oli hän vain sylkäissyt. Ja matka alkoi heti. Ensimmäisen kukkulan päällä mies tunsi jo voimiensa olevan lopussa. hän vain makasi kärryjen pohjalla. Kylmä ilma ei häntä haitannut, se helpotti tuskaa joka kirveli iholla armottoman auringon kärventäessä herkkää ihoa. Matkaa olisi paljon edessä. Hän ei sitä kestäisi. Hänen pitäisi saada vettä ja peittää itsensä ja silti ruhjeet, jotka tosin paranivat hänellä aina huimaavaa vauhtia saattaisivat ehtiä kuihduttaa hänet niin heikoksi, ettei hän ehtisi voimistua aurinkoa kestämään. Vangin elämää hänen ei tarvitsisi kauaa kärsiä. Eikä olisi tarvinnutkaan, ellei kärryjä kuljettanut mies olisi ollut vähintään yhtä korruptoitunut kuin öiset vangitsijatkin. Appi oli pysytellyt koko oikeudenkäynnistä sivussa, mutta oli maksanut sievoisen summan siitä, että kuski ajoi kärrynsä sivuun tieltä hetkeksi. Tuona aikana tuntemattomiksi jääneet mies ja nainen vaihtoivat kärryissä makaavan miehen toiseen, kaupungin vankityrmässä jo vuosia mädänneeseen rikolliseen. Väärää meistä lähdettiin oitis kuljettamaan kohti muita kaupunkeja kun taas tuskin tajuissaan oleva väärin todistein tuomittu mies pakattiin umpinaisiin vaunuihin ja häntä lähdettiin kuljettamaan hurjaa vauhtia kohti rannikkoa ja laivaa, jonka miehistö pitäisi hänestä huolta ja jonka myötä hän pääsisi kauas pois.
((Oikoluen ja parantelen myöhemmin. Nyt pakko mennä tutimaan.))
|
|