Post by hecatonchiros on Oct 26, 2005 0:11:51 GMT 3
((Lukekaa jos jaksatte...))
Ujie Kazuyoshi seurasi kasvavan epätoivon vallassa taistelun edistymistä asemapaikaltaan läheisen kukkulan huipulta. Hänen edessään levittäytyi laakso, joka oli kuulunut hänen suvulleen satojen vuosien ajan, aina Heian-kaudesta lähtien. Nyt se kaikki oli kuitenkin muuttumassa. Noin kuukausi sitten Oda Nobunaga, maan voimakkain daimyo, oli julistanut sodan Ujie Katsunorille, Ujie- klaanin päämiehelle ja Kazuyoshin isälle. Verukkeena oli toiminut se, että Katsunori oli tukenut erästä Odan vanhaa vihollista ennen tuon kukistumista.
Ujie Katsunori oli kutsunut kokoon armeijansa ja pyytänyt apua liittolaisiltaan, ja aloittanut sitten alusta asti tuhoon tuomitun puolustus-sodan Odan armeijoita vastaan. Miltei yli kuukauden nuo olivat taistelleet taitavasti Odan eteneviä joukkoja vastaan, käyttäen tehokkasti hyväkseen köyhän kotimaakuntansa vuoristoista maastoa. He olivat tehneet yllätyshyökkäyksiä Odan joukkoja vastaan siellä missä niitä vähiten odotettiin, ja katkoneet huoltolinjoja kunnes viholliset olivat milteipä näheet nälkää.
Lopulta kuitenkin Tokugawa Ieyasun, jonka Oda oli lähettänyt kukistamaan Ujiet, oli onnistunut pakottamaan Ujie Katsunorin armeijan ratkaisevaan taisteluun tähän laaksoon, jonka läpi virtaava vuolas joki oli viimeinen luonnon este Odan armeijan ja Ujien heikosti linnoitetun pääkaupungin välillä. Tässä taistelussa ratkaisisivat miesylivoima ja muskettien määrä, joista kumpikaan ei ollut Ujien armeijalle suotuisa. Kazuyoshi oli mielessään rukoillut sadetta satojen taistelutoveriensa tavoin, sadetta, joka tekisi Odan musketit hyödyttömiksi. Mutta sadetta ei tullut, ja nyt sankka ruudinsavu leijui laakson yllä, ja yhteislaukauksien vyöryvä melu täytti ilman.
Kazuyoshi kääntyi vilkaisemaan johtamiensa miesten kasvoja. Heitä oli joitakin satoja jäljellä siitä tuhannesta, kenties viisi, jotka hän oli saanut komentoonsa sotaretken alkaessa. Kaikki olivat veteraaneja, ja useimmat häntä kymmenen vuotta vanhempia. Noiden haarniskat olivat kolhiintuneet, aseet huonokuntoiset, ja väsymys, mutta myöskin päättäväisyys paistoi heidän likaisilta kasvoiltaan. He olivat valmiita kuolemaan, ja niin oli Kazuyoshikin. Jos ei vihollisen kädestä niin sitten omastaan.
Koko raskaan, kuukauden kestäneen sotaretken ajan vasta 19- vuotias Kazuyoshi oli johtanut miehiään kahakasta toiseen, harventaen Odan joukkojen lukumäärää. Lyhyitä ja verisiä kahakoita oli käyty metsissä, vuorten rinteillä, jokien ja purojen rannoilla. Kazuyoshi oli joutunut katsomaan, kuinka kaksi hänen vanhempaa veljeään, ja useita nuoruudenystäviä, oli kaatunut noissa kahakoissa. Vihollinen oli koonnut heidän päänsä voitonmerkeikseen. Kazuyoshilla ja hänen miehillään ei ollut ollut moiseen rehvasteluun aikaa, mutta jos olisikin ollut, roikkuisi päitä nyt ainakin kaksikymmentä kunkin miehen vyöllä.
Kazuyoshi kääntyi jälleen katsomaan taistelua, joka velloi laaksossa. Sen keskipisteinä toimi kaksi joen yli kulkevaa siltaa, joita Ujien miehet eivät olleet ehtineet tuhoamaan. Noiden siltojen yli Odan soturit nyt yrittivät, kärsien kovia tappioita Ujien jousimiesten ja vähäisten muskettimiesten käsissä. Jälleen kuitenkin uusi yhteislaukaus kajahti joen vastarannalta, ja toista siltaa puolustavien keihäsmiesten rintama harveni entisestään. Piakkoin heillä ei olisi tarpeeksi sotureita puolustamaan kumpaakin siltaa riittävästi, ja se olisi lopun alkua.
Kazuyoshi näki ratsumiehen lähestyvän toiselta kukkulalta, jolta käsin hänen isänsä koitti johtaa taistelua. Ratsumies karautti ylös kukkulan rinnettä, pysähtyi vähän matkan päähän Kazuyoshista ja loikkasi alas satulasta samalla kun yksi Kazuyoshin miehistä tarttui hevosen suitsista. Ratsumies harppoi kohti nuorta ylimystä, ja painui sitten polvensa varaan, sanoen: "Ujie-sama! Tuon sanaa isältänne. Hän käskee teitä miehinenne liittymään vasemmanpuoleisen sillan puolustajiin. Setänne huolehtii toisesta sillasta."
Kazuyoshi nyökkäsi vastaukseksi, seuraten sitten katseellaan ratsumiehen selkää kun tuo poistui täyttä laukkaa takaisin kohti toista kukkulaa. Siirsi huomionsa sillalle, jossa kohta tulisi todennäköisesti kuolemaan. Hymähti itsekseen, tarkasti kypäränsä silkkisen kiinnitysnarun tiukkuuden, ja äyskäisi sitten käskyn lipunkantajalleen, joka liputti etenemiskäskyn eteenpäin lähemmäs viidellesadalle tuon soturille. Metalli kilahteli ja miehet karjuivat, kun nuo ryntäsivät alas kukkulalta, aseet paljastettuina, ja törmäsivät täydellä voimalla juuri sillan toiseenpäähän ehtineiden vihollisten eturintamaan, näiden kukistettua juuri sillan viimeiset puolustajat.
Hyökkäyksen voima työnsi hetkellisesti Odan joukkoja taaksepäin sillalla, ja monta miestä syöksyi alas joen kuohuihin, jossa kellui jo useita ruumiita. Sitten kuitenkin vastahyökkäys kääntyi vähitellen puolustustaisteluksi, ja joka mies kamppaili henkensä puolesta ahtaalla sillalla, joss miekkaa, saatikka sitten keihästä ei pystynyt käyttelemään kunnolla, vaan täytyi turvautua yhtäpaljon nyrkkeihin ja veitsiin kuin muihin aseisiin.
Kazuyoshilla ei ollut juurikaan muistikuvia seuraavan tunnin ajalta, sillä hän sai heti alussa keihäänvarresta iskun päähänsä joka heitti kypärän hänen päästään ja miltei tainnutti hänet. Seuraava asia, jonka hän tajusi, oli että hän seisoi vaarallisen lähellä sillan rikkoutunutta kaidetta, yltäpäältä niin omassa kuin vihollistensa veressä, ja että joku huusi jossain etäällä "Ujie-sama! Isänne! Meidät on petetty!". Kazuyoshi kääntyi katsomaan sen kukkulan suuntaan, jolla hänen isänsä piti olla, mutta ehti vain juuri näkemään, kuinka hänen isänsä henkilökohtainen tunnusviiri, sekä suvun tunnuslippu, jossa oli kaksi haikaraa, kaatuivat molemmat kukkulalla parveilevien vihollisjoukkojen jalkoihin. Mutta vihollisten tunnusviirit eivät olleet Odan, vaan Kazuyoshin sedän, Endo Hidetarun.
Kazuyoshi tunsi vihan kuplivan sisällään. Hidetaru oli aina ollut kateellinen hänen isälleen, mutta sitä oli pidetty harmittomana kateutena. Hänen isänsä ja setänsä olivat jopa useasti vitsailleet asiasta. Nyt Hidetaru oli kuitenkin vajonnut käsittämättömän alas, pettänyt velipuolensa luottamuksen ja myynyt itsensä Odalle. Vihantunne oli niin voimakas, että Kazuyoshilta jäi miltei huomaamatta hänen kimppuunsa miekka koholla rynnännyt vihollis-soturi. Hänen väistönsä oli kömpelö, ja vihollisen miekka sattui kipeästi nuorukaisen panssaroituun olkapäähän, sitä kuitenkaan leikkaamatta.
Kazuyoshi kohotti miekkansa ja otti askeleen taaksepäin saadakseen etäisyyttä uuteen vastustajaansa- ja tunsi sillan katoavan jalkojensa alta. Hän putosi joen hyiseen veteen, kolhaisten mennessään kätensä johonkin sillan tukipuuhun, ja painui heti pinnan alle raskaan haarniskansa ansiosta. Hänen miestensä hätääntyneet huudot kuuluivat vaimeasti pinnan alle voimakkaan virran alkaessa kuljettaa Kazuyoshia. Nuorukainen taisteli paniikkia vastaan, onnistuen jotenkuten työntämään miekkansa terän haarniskansa ja aluspaitansa väliin. Terä löysi yhden silkkisen kiinnitysköyden, katkaisten sen, ja sitten toisen ja kolmannenkin.
Hän painui kuitenkin kokoajan syvemmälle, ja virta vei häntä kauemmas taistelukentästä. Taas yksi köysi katkesi, toinen, kolmas... Kazuyoshi sekosi laskuissaan, mutta tunsi viimein haarniskan painon hellittävän, ja vartalonsa keventyvän. Vielä sääri-suojukset, ja sitten tuo lähti potkimaan pintaa kohti, pujottaen miekkansa, "Onimorin", aluspaitansa vyöhön. Hänen voimansa olivat kuitenkin käyneet liian vähiin, ja pian hänen potkunsa heikentyivät. Keuhkot tuntuivat siltä kuin ne olisivat olleet tulessa. Lopulta Kazuyoshi luovutti, ja antoi kylmän pimeyden vallata itsensä.
((Jatkuu tästä huomenissa, tai sitten kun jaksan kirjoittaa lisää. Ja tämä oli siis vasta eräänlainen hahmo-intro, joten tähän ei tarvitse vastata mitenkään pelillisesti. Palautetta voi toki lähettää, tai kirjoitella tämän jutun perään.))
Ujie Kazuyoshi seurasi kasvavan epätoivon vallassa taistelun edistymistä asemapaikaltaan läheisen kukkulan huipulta. Hänen edessään levittäytyi laakso, joka oli kuulunut hänen suvulleen satojen vuosien ajan, aina Heian-kaudesta lähtien. Nyt se kaikki oli kuitenkin muuttumassa. Noin kuukausi sitten Oda Nobunaga, maan voimakkain daimyo, oli julistanut sodan Ujie Katsunorille, Ujie- klaanin päämiehelle ja Kazuyoshin isälle. Verukkeena oli toiminut se, että Katsunori oli tukenut erästä Odan vanhaa vihollista ennen tuon kukistumista.
Ujie Katsunori oli kutsunut kokoon armeijansa ja pyytänyt apua liittolaisiltaan, ja aloittanut sitten alusta asti tuhoon tuomitun puolustus-sodan Odan armeijoita vastaan. Miltei yli kuukauden nuo olivat taistelleet taitavasti Odan eteneviä joukkoja vastaan, käyttäen tehokkasti hyväkseen köyhän kotimaakuntansa vuoristoista maastoa. He olivat tehneet yllätyshyökkäyksiä Odan joukkoja vastaan siellä missä niitä vähiten odotettiin, ja katkoneet huoltolinjoja kunnes viholliset olivat milteipä näheet nälkää.
Lopulta kuitenkin Tokugawa Ieyasun, jonka Oda oli lähettänyt kukistamaan Ujiet, oli onnistunut pakottamaan Ujie Katsunorin armeijan ratkaisevaan taisteluun tähän laaksoon, jonka läpi virtaava vuolas joki oli viimeinen luonnon este Odan armeijan ja Ujien heikosti linnoitetun pääkaupungin välillä. Tässä taistelussa ratkaisisivat miesylivoima ja muskettien määrä, joista kumpikaan ei ollut Ujien armeijalle suotuisa. Kazuyoshi oli mielessään rukoillut sadetta satojen taistelutoveriensa tavoin, sadetta, joka tekisi Odan musketit hyödyttömiksi. Mutta sadetta ei tullut, ja nyt sankka ruudinsavu leijui laakson yllä, ja yhteislaukauksien vyöryvä melu täytti ilman.
Kazuyoshi kääntyi vilkaisemaan johtamiensa miesten kasvoja. Heitä oli joitakin satoja jäljellä siitä tuhannesta, kenties viisi, jotka hän oli saanut komentoonsa sotaretken alkaessa. Kaikki olivat veteraaneja, ja useimmat häntä kymmenen vuotta vanhempia. Noiden haarniskat olivat kolhiintuneet, aseet huonokuntoiset, ja väsymys, mutta myöskin päättäväisyys paistoi heidän likaisilta kasvoiltaan. He olivat valmiita kuolemaan, ja niin oli Kazuyoshikin. Jos ei vihollisen kädestä niin sitten omastaan.
Koko raskaan, kuukauden kestäneen sotaretken ajan vasta 19- vuotias Kazuyoshi oli johtanut miehiään kahakasta toiseen, harventaen Odan joukkojen lukumäärää. Lyhyitä ja verisiä kahakoita oli käyty metsissä, vuorten rinteillä, jokien ja purojen rannoilla. Kazuyoshi oli joutunut katsomaan, kuinka kaksi hänen vanhempaa veljeään, ja useita nuoruudenystäviä, oli kaatunut noissa kahakoissa. Vihollinen oli koonnut heidän päänsä voitonmerkeikseen. Kazuyoshilla ja hänen miehillään ei ollut ollut moiseen rehvasteluun aikaa, mutta jos olisikin ollut, roikkuisi päitä nyt ainakin kaksikymmentä kunkin miehen vyöllä.
Kazuyoshi kääntyi jälleen katsomaan taistelua, joka velloi laaksossa. Sen keskipisteinä toimi kaksi joen yli kulkevaa siltaa, joita Ujien miehet eivät olleet ehtineet tuhoamaan. Noiden siltojen yli Odan soturit nyt yrittivät, kärsien kovia tappioita Ujien jousimiesten ja vähäisten muskettimiesten käsissä. Jälleen kuitenkin uusi yhteislaukaus kajahti joen vastarannalta, ja toista siltaa puolustavien keihäsmiesten rintama harveni entisestään. Piakkoin heillä ei olisi tarpeeksi sotureita puolustamaan kumpaakin siltaa riittävästi, ja se olisi lopun alkua.
Kazuyoshi näki ratsumiehen lähestyvän toiselta kukkulalta, jolta käsin hänen isänsä koitti johtaa taistelua. Ratsumies karautti ylös kukkulan rinnettä, pysähtyi vähän matkan päähän Kazuyoshista ja loikkasi alas satulasta samalla kun yksi Kazuyoshin miehistä tarttui hevosen suitsista. Ratsumies harppoi kohti nuorta ylimystä, ja painui sitten polvensa varaan, sanoen: "Ujie-sama! Tuon sanaa isältänne. Hän käskee teitä miehinenne liittymään vasemmanpuoleisen sillan puolustajiin. Setänne huolehtii toisesta sillasta."
Kazuyoshi nyökkäsi vastaukseksi, seuraten sitten katseellaan ratsumiehen selkää kun tuo poistui täyttä laukkaa takaisin kohti toista kukkulaa. Siirsi huomionsa sillalle, jossa kohta tulisi todennäköisesti kuolemaan. Hymähti itsekseen, tarkasti kypäränsä silkkisen kiinnitysnarun tiukkuuden, ja äyskäisi sitten käskyn lipunkantajalleen, joka liputti etenemiskäskyn eteenpäin lähemmäs viidellesadalle tuon soturille. Metalli kilahteli ja miehet karjuivat, kun nuo ryntäsivät alas kukkulalta, aseet paljastettuina, ja törmäsivät täydellä voimalla juuri sillan toiseenpäähän ehtineiden vihollisten eturintamaan, näiden kukistettua juuri sillan viimeiset puolustajat.
Hyökkäyksen voima työnsi hetkellisesti Odan joukkoja taaksepäin sillalla, ja monta miestä syöksyi alas joen kuohuihin, jossa kellui jo useita ruumiita. Sitten kuitenkin vastahyökkäys kääntyi vähitellen puolustustaisteluksi, ja joka mies kamppaili henkensä puolesta ahtaalla sillalla, joss miekkaa, saatikka sitten keihästä ei pystynyt käyttelemään kunnolla, vaan täytyi turvautua yhtäpaljon nyrkkeihin ja veitsiin kuin muihin aseisiin.
Kazuyoshilla ei ollut juurikaan muistikuvia seuraavan tunnin ajalta, sillä hän sai heti alussa keihäänvarresta iskun päähänsä joka heitti kypärän hänen päästään ja miltei tainnutti hänet. Seuraava asia, jonka hän tajusi, oli että hän seisoi vaarallisen lähellä sillan rikkoutunutta kaidetta, yltäpäältä niin omassa kuin vihollistensa veressä, ja että joku huusi jossain etäällä "Ujie-sama! Isänne! Meidät on petetty!". Kazuyoshi kääntyi katsomaan sen kukkulan suuntaan, jolla hänen isänsä piti olla, mutta ehti vain juuri näkemään, kuinka hänen isänsä henkilökohtainen tunnusviiri, sekä suvun tunnuslippu, jossa oli kaksi haikaraa, kaatuivat molemmat kukkulalla parveilevien vihollisjoukkojen jalkoihin. Mutta vihollisten tunnusviirit eivät olleet Odan, vaan Kazuyoshin sedän, Endo Hidetarun.
Kazuyoshi tunsi vihan kuplivan sisällään. Hidetaru oli aina ollut kateellinen hänen isälleen, mutta sitä oli pidetty harmittomana kateutena. Hänen isänsä ja setänsä olivat jopa useasti vitsailleet asiasta. Nyt Hidetaru oli kuitenkin vajonnut käsittämättömän alas, pettänyt velipuolensa luottamuksen ja myynyt itsensä Odalle. Vihantunne oli niin voimakas, että Kazuyoshilta jäi miltei huomaamatta hänen kimppuunsa miekka koholla rynnännyt vihollis-soturi. Hänen väistönsä oli kömpelö, ja vihollisen miekka sattui kipeästi nuorukaisen panssaroituun olkapäähän, sitä kuitenkaan leikkaamatta.
Kazuyoshi kohotti miekkansa ja otti askeleen taaksepäin saadakseen etäisyyttä uuteen vastustajaansa- ja tunsi sillan katoavan jalkojensa alta. Hän putosi joen hyiseen veteen, kolhaisten mennessään kätensä johonkin sillan tukipuuhun, ja painui heti pinnan alle raskaan haarniskansa ansiosta. Hänen miestensä hätääntyneet huudot kuuluivat vaimeasti pinnan alle voimakkaan virran alkaessa kuljettaa Kazuyoshia. Nuorukainen taisteli paniikkia vastaan, onnistuen jotenkuten työntämään miekkansa terän haarniskansa ja aluspaitansa väliin. Terä löysi yhden silkkisen kiinnitysköyden, katkaisten sen, ja sitten toisen ja kolmannenkin.
Hän painui kuitenkin kokoajan syvemmälle, ja virta vei häntä kauemmas taistelukentästä. Taas yksi köysi katkesi, toinen, kolmas... Kazuyoshi sekosi laskuissaan, mutta tunsi viimein haarniskan painon hellittävän, ja vartalonsa keventyvän. Vielä sääri-suojukset, ja sitten tuo lähti potkimaan pintaa kohti, pujottaen miekkansa, "Onimorin", aluspaitansa vyöhön. Hänen voimansa olivat kuitenkin käyneet liian vähiin, ja pian hänen potkunsa heikentyivät. Keuhkot tuntuivat siltä kuin ne olisivat olleet tulessa. Lopulta Kazuyoshi luovutti, ja antoi kylmän pimeyden vallata itsensä.
((Jatkuu tästä huomenissa, tai sitten kun jaksan kirjoittaa lisää. Ja tämä oli siis vasta eräänlainen hahmo-intro, joten tähän ei tarvitse vastata mitenkään pelillisesti. Palautetta voi toki lähettää, tai kirjoitella tämän jutun perään.))