|
Post by R.C. on Sept 23, 2006 12:18:30 GMT 3
*vasemmanpuoleinen käytävä, joka lähtee Muinaisen portin takaisesta kammiosta syvän kuilun takaa*
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Sept 27, 2006 21:47:16 GMT 3
[Andromeda saapuu Esikammiosta ja syvästä kuilusta]
*Andromeda käveli käytävää pitkin soihdun kanssa. Mitä tämän käytävän päässä piilikään? Hyvällä tuurilla hän itse voisi olla aarteenlöytäjä. Jostain kuului tuulen huminaa ja etäistä puhetta.
Käveltyään jonkin aikaa vastaan tuli seinä. Valaistessaan seinää hän huomasi, ettei siinä ollut mitään erikoista. Pelkkää tiiliseinää. Tämä oli siis umpikuja. Kääntyessään takaisin Andromeda astui jonkinlaisen laatan päälle, ja laatta painui alaspäin. Samaan aikaan kiviovi alkoi hitaasti laskeutua ja seinät lähenivät toisiaan. Koiraihminen juoksi kiireesti ovelle ja sujahti sen ali viime tipassa. Tämä käytävä oli siis ansa.
Andromeda juoksi kiireesti pois käytävästä ja lähti kakkoskäytävään.*
[Andromeda poistui kakkoskäytävään.]
|
|
|
Post by R.C. on Sept 28, 2006 0:13:37 GMT 3
(( 1. käytävässä ei käsittääkseni ole enää ketään, joten täällä ei tapahdu vielä mitään. ))
|
|
|
Post by R.C. on Apr 7, 2007 21:28:53 GMT 3
(( Aarrekammiosta jatkuva chatlogi: ))
Caer: Soturi seurasi naista tuon valikoitua yhden käytävänsuun kolmesta jäljelläolevista uskoen, ettei käytävävalinnalla nyt olisi kovinkaan merkitystä. Vasta noiden poistuessa kiinnitti mies huomiota muihinkin ruumiisiin, joita näkyi olevan kammiossa. Ei ollut kulunut pitkään siitä, kun joku viimeksi kävi täällä ja jäi ilmeisesti aarteiden vartijan kynsiin. Kamala kohtalo. "Soihtua? On minulla.", vastasi mies, muttei pysähtynyt kaivamaan sellaista repustaan ennen kuin nuo olivat jo kulkeneet vähän matkaa hämärtyvään käytävään. Repun kaiveleminen, tai kammiossa vitkasteleminen ylipäätään ei tuntunut kovin hyvältä ajatukselta. Caer kulki niin pitkälle käytävää pitkin, kun jotain näki, mikä ei ollut kovinkaan pitkälti sillä kammion valaistus ei ollut kovin voimakasta. Soihdun esille kaivaminen ja sytyttäminen toi jälleen hieman turvallisemman olon käytävässä, kun ympäristö näytti ainakin hetkellisesti taas turvallisemmalta päättömän lohikäärmeen jäädessä koko ajan taaksepäin. Onni oli myös se, että vaikka se jotenkin selvittäisi minne kaksikko oli kadonnut, se tuskin mahtuisi käytävään raastamatta itseään matkalla lopullisesti hengiltä. Käytävä vaikutti ainakin alkumatkasta hiljaiselta, mutta aarrekammion mädän ja homeen hajujen hälvettyä alkoi käytävässä puolestaan haiskahtaa raadonlöyhkä. Syykin vaikutti selvemmältä eteenpäin kuljettaessa: Käytävän varrella näytti olevan hyvän aikaa sitten menehtyneiden rottien raatoja. Nähtävästi joku oli aterioinut niillä. Soturi vilkaisi harpeijan suuntaan kurtistaen hieman kulmiaan. Käytävässä taisi asua joku.
Naniel: Harpeija kulki valppaana ja varoen peremmälle käytävään, välttyäkseen tulemasta yllätetyksi. Soihdun suoma valo helpotti tätä tarkoitusta suuresti, sillä naisen pimeänäkö oli ihmisten tapaan lähes olematon. Kun mitään hälyttävämpää ei heti alkuun tuntunut kuitenkaan ilmenevän, uskaltautui hän vaihtamaan sanan tai kaksi kuiskaten: ”Mitä suunnittelit tekeväsi kun pääsemme sisälle linnaan? Saatat vallan hyvin menettää aarteesi jos vihollinen hyökkää, puhumattakaan pitkäkyntisistä joita kuhisee yleisen hälinän myötä rakennuksessa kuin rottia nurkissa.”, tiedusteli nainen seuralaiseltaan, mittaillen tätä arvioivasti. Kyllä mies varmasti varkaista selviäisi, ellei erehtyisi aivan autioihin osiin linnaa harhailemaan. Nanielin seuraava siirto alkoi niin ikään jo hahmottua hänen mielessään. ”Itse aion käväistä heti ensi tilassa sairastuvassa, josta tavoitan kukaties erään vanhan ystäväni. Ainakin mainitsin hänelle siitä paikasta viimeksi nähdessämme. Kukaties sinullekaan ei tekisi pahaa...”, nainen vaikeni huomatessaan soturin kulmien kurtistuvan. Samassa hän tunsi astuvansa johonkin pehmeään ja kavahti inhoten kauemmas. Naniel värähti nähdessään edessä lojuvat raadot. Yhteen menehtyneeseen jyrsijään törmäämisessä ei kenties olisi ollut mitään epätavallista, mutta kokonaisen pesueen löytäminen kuolleena kieli jo jostakin huolestuttavammasta. ”...mikä ikinä tämän tekikin, oli toivottavasti yksin ja kissankokoinen.”, mutisi Naniel vaimeasti. ”Parasta kuitenkin pitää varamme, sillä raatojen iästä päätellen se saattaa olla jo uudestaan nälkäinen.”, lisäsi hän edemmäs käytävään tähyten, kohottaen vaistomaisesti jo sauvaansa.
Caer: "Sairastuvalle voi olla vielä asiaa tosiaan...", kuiskasi mies hilliten hieman askeliansa liikkuen sitten lähes hiipimällä, vaikka raskas varustus ja repussa kulkevat aarteet tekivätkin äänettömän kulun lähes mahdottomaksi. Käytävän katto tuntui olevan hyvin korkealla, ja ajoittain saattoi tuntea ilman hieman liikkuvan. Kenties jossain oli pieniä maanpinnalle kulkevia halkeamia tai koloja, joita pitkin jyrsijät olivat luolaan joutuneet. Sitten taas petoeläin joka niitä söi... Olikohan se jo kohdannut tiensä pään, vai vaanisiko se tälläkin hetkellä hieman rottaa muhkeampaa ateriaa kahdesta kulkijasta, jotka olivat tuon olennon kotikäytävän tiekseen valinneet. Käytävä tuntui edelleen hyvin hiljaiselta. Piinaavan oloinen pimeys ja hiljaisuus oli kuin tyyni ennen myrskyä. Caer piteli soihtua vasemmassa kädessään ojentaen sitä eteenpäin tähyillen mahdollista vihollista. Toisella kädellään tuo piteli lohikäärmeeltä anastamaansa sotavasaraa valmiina murskaamaan sen, mikä ikinä saattaisikaan pimeydestä hyökätä. Maassa epämääräisten kivenmurikoiden joukossa saattoi satunnaisesti havaita lisää rottien ja muiden pienten eläinten, ehkä myyrien raatoja, mutta enimmäkseen ne olivat hyvin vanhoja ja kuihtuneita. Käytävän pikkuhiljaa alkaessa kaartua tiukahkoon mutkaan saavuttaessa tilanne tuntui viimein laukeavan, jostain käytävän katonhämäristä kuulu humahdus, kuin lepakon siivet, mutta huomattavasti suuremmat olisivat haukanneet ilmaa alleen. Soturi kohitti vaistomaisesti soihtuaan, ja heilautti sotavasaraa taaksepäin valmiina lyöntiin...
Naniel: Naniel nielaisi hiljaa kuullessaan soturin viiveellä lausuman vastauksen, joka tässä tapauksessa saattoi tarkoittaa jotakin vallan inhottavaa. Turhan helposti tuntui matka käytävässä tähän mennessä sujuneenkin, vaikka nainen ei pahemmin olisi enää vaikeuksia kaivannut. Hän hidasti kulkunsa niin ikään vaivihkaiseksi, edetäkseen hyvin keskittyneesti ja katseensa alati harhaillen. Naisen huomio kiinnittyi tosin ensi sijassa lattiaan ja vastaantuleviin otusvainajiin, ja niinpä hän yllättyi sittenkin lievästi, kun hyökkäys kuulosti odottamatta tulevan ylhäältä käsin. Harpeija äännähti vaimeasti pelosta ja koetti hädissään erottaa, mikä heitä kohden oli parhaillaan syöksymässä. Valtava parvi verenhimoisia lepakoita kenties? Se olisi selittänyt lukuisat jyrsijöiden jäännökset. Jotenkin naisesta vain tuntui että ääni oli lähtöisin yhdestä siipiparista eikä useista. Ja koskapa se oli niin kuuluva, täytyi olennonkin olla vastaavasti kookkaampi. Naniel hypähti keveästi taaemmas ja kohotti sauvansa kärjen suojakseen. Jos vastustaja aikoi syöksyä hänen kimppuunsa, saisi tuo maistaa aseensa terää ensin...
Caer: Katon hämärissä hetken piilotellut äänenlähde paljasti itsensä yllätyksellä hieman ensimmäisen siipien heilautuksen päästämän äänen jälkeisen hiljaisuuden perästä. Katonrajasta suorastaan syöksyi jokin tumma otus. Kuin pieni harmaakarvainen apina, jonka selässä oli suuret lepakonsiivet. Siivet olivat kuitenkin sen verran kapeat, että ne mahdollistivat olennon lentelyn käytävässä vaivattomasti. Olennolla oli etäisesti apinamainen pää, jossa pullotti suuret mustat silmät, joissa oli jollaintapaa kammottava katse. Hieman ulkonevassa kuononkaltaisessa oli kaksi selkeästi erottuvaa sierainta ja syöksyn yhteydessä suureksi avautuva kita, jonka koko päähän nähden oli suorastaan tyrmistyttävä näky kaikkine terävine hampaineen. Itse ääni jonka olento päästi syöksyessään, oli matalahko mehiläisen surinaa etäisesti muistuttava ääni, mutta paljon voimakkaampi. Kummajainen syöksyi niin nopeasti katonrajasta, ettei soturilla ollut minkäänlaista saumaa ehtiä huitaisemaan sitä vasaralla, ennen kun se oli jo törmännyt häneen. Pedolla oli apinamaisissa raajoissaan terävät kynnet, jotka repivät viillot Caerin pään sivuun, ennen kun se ponnahti miehestä kohti toista uhriaan. Tässä vaiheessa sen mustana kimaltelevat nahkasiivet olivat taittuneet selkää vasten ja se ilmeisesti luotti apinamaiseen ketteryyteensä loikatessaan kohti harpeijaa. Lähes täysin yllätetty soturi pudotti soihtunsa säikähdyksestä ja olisi kaatunut ellei luolan seinämä olisi ollut niin lähellä. Lattialle joutunut soihtu menetti osan valaisutehostaan, muttei onneksi vielä sammunut.
Naniel: Nainen hahmotti hämärästi kuinka tuo vikkelä peto pelmahti äkkiarvaamatta soturin kimppuun, ja hän astahti eteenpäin aikoen syöksähtää aseineen miehen avuksi. Vaan siinä samassa siivekäs apinaotus jättikin ensimmäisen kohteensa ja hyökkäsi harpeijaa kohti! Irvokas näky oli riittävästi lamauttamaan Nanielin ajatukset hetkeksi, ja ennen kuin nainen arvasikaan, täytti sakea pimeys hänen näkökenttänsä. Soihtu oli pudonnut miehen jalkoihin ja pyöri siellä jossakin lattialla hyödyttömänä. Pieni paniikki ehti iskeä harpeijaan hänen kadotettuaan vastustajansa näkyvistään ja kuullessaan vain matalan ja humisevan murinan lähestyvän. Samassa hän tunsi terävien kynsien sivaltavan hartiaansa ja tajusi otuksen tavoittelevan pienen vampyyrin tavoin kaulaansa. Isku sai naisen menettämään tasapainonsa ja kaatumaan päistikkaa selälleen maahan. Sauva oli näin lähietäisyydeltä taistellen hyödytön, ja niinpä harpeija joutui viime hetkessä iskemään kätensä esteeksi. Onneksi se tavoitti karvaista ruumista eikä uponnut suoraan otuksen kitaan. Otus tosin oli nyt niskan päällä eikä selvästikään aikonut antaa hitustakaan periksi hyökkäyksessään. Se raapi ja raastoi vimmatusti naisen käsivartta päästäkseen puremaan tätä terävine hampaineen. Naniel puolestaan kirkui aivan kauhuissaan, sillä pelko ja pimeys olivat sumentaneet hänen mielensä ja päälle satava veri vain pahensi asiaa. Pimeään ja ahtaaseen luolaan vangiksi jääminen oli jo tarpeeksi paha asia, mutta pienen riiviön kimppuunsa saaminen tämän kaiken yhteydessä oli jo liikaa!
Caer: Yhtäkkinen hämäryys ei vielä riittänyt, vaan soturin näkökenttää häiritsi sen lisäksi vielä se, että tuon oikean silmän ylle repeytynyt haava vuosi silmään niin paljon verta, että tuo käytännössä joutuisi selviämään yhdellä, ellei halunnut pyyhkiä verta jatkuvasti silmästään. Kypärä oli pudonnut soturin päästä hyökkäyksen yhteydessä, eikä sitä nyt olisi aikaa jäädä metsästämään. Piinaava hiljaisuus oli vaihtunut hetkessä melkoiseksi mekastukseksi olennon hyökättyä katonrajasta. Ainakin se oli nyt näyttänyt itsensä. Näkyvää vihollista vastaan oli huomattavasti helpompi taistella. Caer tönäisi voimakkaasti käsillään seinää vasten päästen jälleen jaloilleen ja pyyhkäisi silmilleen valunutta verta, sännäten sitten auttamaan harpeijaa, jonka kimpussa siivekäs riiviö nyt parhaillaan oli. Soturi ei päässyt lähestymään sitä suoraa takaapäin, joten tuo unohti melkein suosiolla vasaran, pahimmassa tapauksessa tuo olento olisi voinut väistää tai ohjata iskun suoraan naiseen. Siispä mies käyttikin massaylivoimaansa, ja syöksyi kohti olentoa onnistuen viemään sen mukanaan naisen kimpusta. Kaksikko mätkähti lattialle niin, että villisti rääkyvä ja kynsillään raateleva kammotus jäi osin miehen alle rääkyen nyt kahta kauheammin tuskasta. Olennon kynnet eivät purreet tuon rintapanssariin tai sen alla olevaan ketjupaitaan, mutta pään alueelle ilmestyi muutamia haavoja lisää. Hädissään huitova olento ei kuitenkaan saanut raajoihinsa kunnollista voimaa hankalassa asennossa. Vasara oli loikan yhteydessä pudonnut lattialle, joten mies oli jälleen ilman asetta. Jonkinlaisessa shokkitilassa tuo pyrki torjumaan olennon kynsiä ja huitoi toisella nyrkillään takaisin saaden aikaan kuitenkin melko vähän vahinkoa. Siivekäs peto näytti kuitenkin olevan juuri nyt alakynnessä, ja täysin nalkissa osittain miehen alla.
Naniel: Harpeija pyristeli vielä hetken pakokauhusta paikoillaan kunnes tajusi miehen repineen riiviön pois kimpustaan ja jatkavan kamppailua parhaillaan hieman kauempana. Nainen käännähti tuskasta ja inhosta vapisten kyljelleen, pyyhkäisi tuoreen verensä tahraamia kasvojaan ja koetti saada selvää, mitä takanaan oli tapahtumassa. Hän huojentui huomatessaan miehen saaneen otuksesta yliotteen. Paljain nyrkein soturi ei kuitenkaan saisi petoa taltutetuksi, niinpä hänelle oli pikimmiten toimitettava jotakin kättä pidempää. Naniel havaitsi vasaran pudonneen aivan lähelleen, kurottui kiireesti hamuamaan sitä ja liu’utti aseen pian lattiaa pitkin miehen ulottuville. ”Tässä!”, hän huudahti väräjävällä äänellä ja toivoi soturin huomaavan aseen ennen kuin apinaotus tajuaisi tarkoituksensa. Nainen painoi vahingoittuneen kätensä rintaansa vasten ja koetti nousta, mutta tunsi olonsa vielä heikoksi äskeisen shokin jäljiltä. Minne se soihtukin oli mahtanut vieriä? Onneksi tuli ei ollut ehtinyt sammua, joten harpeija löysi valonlähteen melko vaivatta. Hän hapuili sen käteensä ja horjui seinään tukeutuen taas jaloillensa. Soturi saattoi hyvinkin vielä tarvita apua, vaikka taistelu tuntui toistaiseksi kääntyneen kaksikon eduksi. Naniel rukoili ääneti mielessään ettei riiviöitä olisi käytävässä enempää, tai etteivät ne juuri nyt löytäisi paikalle. Yhdessäkin pirulaisessa tuntui olevan jo kylliksi harmia.
Caer: Henkensä edestä kamppaileva olento osoittautui hyvinkin sitkeäksi vastukseksi ja miehen oli hyvin vaikea toimittaa iskujansa perille. Ja mikäli tuo osuikin, se sai olennon vaan entistä kiukkuisemmaksi. Onneksi nainen oli pian taas apuna ja työnsi vasaran lattiaa pitkin miehen ulottuville. Hetken tuo sai kädellään haparoida, ennen kuin löysi aseen, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt olentoon, jonka teräviä kynsiä Caer parhaansa mukaan yritti väistellä. Kuinka ollakaan vasaran käteensä saatuaan mies tunsi jälleen saaneensa yliotteen vihollisestaan. Ehkä jopa lopullisesti. Soturi tarrasi vasaran kahvasta kiinni melko ylhäältä, ja käytti sen lyömäpäätä kuin perunanuijaa survaisten raskaan metalliosan päin olennon ammottavaa kitaa. Ensimmäinen yritys meni aavistuksen pieleen olennon rimpuillessa miehen alla, ja vasara kalahti lattiaan. Mies nosti kuitenkin vasaraa nopeasti toiseen yritykseen ja survaisi jälleen koko kehonsa voimalla. Vasaran alle jäänyt pää rutisi ja napsahteli teräksisen vasaran painuessa sen läpi. Apinamaiset kädet nytkähtelivät ja värähtelivät kuoleman koittaessa ja veltostuivat sitten. Raskaasti huokaisten Caer nousi rumiluksen yltä ja nosti vasaran irti sen murskautuneesta päästä, joka vielä kuolleena ja epämuodostuneenakin irvisti niin kammottavasti, että soturin oli pakko potkaista pää katsomaan jonnekin muualle. Mikä ikinä hirvitys olikaan, se oli nyt kuollut. Mies pyyhkäisi silvottuja kasvojaan kädellään ja havaitsi vuotaneensa verta melko runsaasti. Kaulaan olento ei onneksi saanut osumia, sillä tuollaisilla kynsillä se olisi käynyt äkkiä kohtalokkaaksi.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 11, 2007 20:34:22 GMT 3
Naniel: Harpeija huokaisi helpotuksesta nähdessään riiviön heittävän viimein veivinsä soturin armottomassa moukaroinnissa. Vaihtoehtoina oli yhtä kaikki ollut joko otuksen tappaminen tai päätyminen sen ateriaksi, eikä naista sanottavammin houkutellut tehdä seuraa rottavainajille. ”Kiitos avustasi… ilman sinua olisin pian ollut…”, nuoren naisen ääni hiipui kuulumattomiin hänen värähtäessään rajusti ja kohottaessaan kätensä suulleen. Harpeija taisi vieläkin olla lievässä shokissa tapahtuneesta. Hänen kasvonsa olivat vitivalkeat ja huomionsa harhaili vauhkosti ympäröivässä käytävässä, aivan kuin nainen olisi pelännyt seinien kaatuvan pian päälleen. ”Jatketaan matkaa ja toivotaan ettei hirviöitä tulisi enempää vastaan. En kestä enää hetkeäkään pidempään tässä pimeässä ja ahtaassa loukossa.”, värisi nainen ja käännähti ympäri kohti kaksikon aiempaa menosuuntaa. Hän veti selkärepustaan toisen varalta mukaan keräämistään oksista, jakoi sen kärkeen tulta ja ojensi soihdun takaisin alkuperäiselle omistajalleen. Pieneen valolähteeseensä kuin viimeiseen oljenkorteen turvaten lähti harpeija harppomaan pitkin askelin pitkin käytävää. Hän oli selvästi liian paniikissa jaksaakseen enää pelätä hyökkäystä. Menettäisikö tässä mieluummin henkensä kuin järkensä? Molemmat vaihtoehdoista tuntuivat yhtä huonoilta. Harpeija oli saanut totaalisesti tarpeekseen tästä paikasta. Hänen kansansa oli tottunut asumaan vuorten rinteillä eikä niiden sisällä kuten kääpiöt tunneleissaan. Heidän salinsa olivat avarat ja valoisat. Jonkin aikaa kuljettuaan kohosi naisen eteen kivimuuri. Olivatko he kaiken päätteeksi päätyneet umpikujaan?! ”Ei...”, voihkaisi nuori nainen ja lähes lyyhistyi seinämän juurelle. Hän ei jaksanut uskoa todeksi näin karua näkyä.
Caer: Varmistettuaan että olento tosiaan oli kuollut, kumartui Caer poimimaan lattialle pudonneen kypäränsä ja asetteli sen päähänsä varovaisesti haavojen takia. Ne eivät vuotaneet onneksi juuri ollenkaan, mitä nyt vähän valuivat. "Kumpikaan meistä ei olisi yksin päässyt näin pitkälle", muistutti soturi naisen kiiteltyä ilmeisesti poissa tolaltaan. Kammotuksenomainen tunne myllersi myös soturin mielessä, mutta tuo keskittyi lujasti tämänhetkiseen tilanteeseen, ja hoki mielessään ettei panikointi nyt auta. Syvään henkeään vedettyä tuo lähti taas etenemään naisen perässä käytävää pitkin. "Varovaisemmin... voi aina olla että käytäviä on ansoitettu.", ehti tuo vielä pyytää ennen kun kaksikko saapui kivimuurin luo. Ei kai käytäviä noin vain rakennella umpikujiksi, mietti mies valaisten muuria soihdullansa ja tarkkaillen sitä katseellaan. Kenties jostain nurkasta tai syvennöksestä lähtisikin jokin kapeampi tunneli... Tai edes jotain. Toisen äskeisenkaltaisen hirviön pelossa mies tutki muuria hyvin hiljaa, kuulostellen siiveniskujen varalta, ja vilkuillen välillä taaksepäin ja erityisesti ylös. Vasaraa tuo piti jatkuvasti toisessa kädessään valmiina. Seuraavalla kerralla hän ottaisi hieman ennakkoa lyönnin suhteen.
Naniel: Hetken epätoivosta toivuttuaan vaikutti harpeija jakavan miehen ajatukset. Hän asetti sauvansa hetkeksi viereistä seinää vasten nojaamaan ja alkoi tunnustella edessä olevaa muuria vapaalla kädellään. ”Kenties... kenties tässä on jokin mekanismi... miksi muinaiset olisivat louhineet käytävän joka ei johda mihinkään?”, pohti nainen kuumeisesti ääneen. Hän siirteli soihtua taholta toiselle ja terävöitti aistinsa äärimmilleen tavoittaakseen katseineen jonkinlaista vihiä ulkonevista kivistä tai kahvoista. Kun mitään ei tuntunut löytyvän, päätti harpeija kohota taas siivilleen ja tutkia muurin katonrajasta saakka. Sieltä hän löysikin yllättäen kivestä törröttävän koukun. ”Täällä on jotakin!”, huudahti nainen vaimeasti ja kurotti kättään kohti varjoihin kätkettyä metallikappaletta. Mokomaa oli oikeastaan melko mahdoton havaita alhaalta käsin vailla parempaa tietoa sijainnista. Lisäksi koukku oli niin korkealla, että sen tavoittamiseen olisi tarvittu jonkinlainen pidempi sauva. Mutta oliko tällä erikoisella yksityiskohdalla lopulta mitään merkitystä heille? Se selviäisi vain vetämällä tai vääntämällä. Niinpä Naniel tarttui tiukasti tuohon rautavalokseen ja kiskaisi sitä kaikin voimin alaspäin. Hänen yllätyksekseen koukku antoikin myöten. Se näytti olevan kiinni kilisevässä rautaketjussa. Samassa seinän takaa alkoi kuulua nitisevän pyörän liikettä ja muuri heidän edessään kävi kohoamaan. Harpeija seurasi tätä kaikkea teräväpiirteiset silmänsä ilahduksesta laajeten, kunnes kuuluva kirskahdus sai hänen hymynsä hyytymään. Hitaasti noussut seinämä näytti pysähtyvän puolitiehen. Vanha mekanismi oli mennyt jumiin, mutta muurin ali saattaisi silti päästä vielä ryömimään.
Caer: Mies seurasi alhaalta käsin tapahtumia Nanielin havaittua koukun ylhäällä. Aluksi tuo olisi kyseenalaistanut koko koukun yhteyden mahdolliseen etenemismahdollisuuteen, mutta seinän alkaessa sitten kohota keveni tuon mieli hieman. Mutta sitten seinä pysähtyi. Varovaisesti soturi laskeutui polvilleen kurkistaakseen soihdun avulla kivimuurin alitse. Soihdun liekki lepatti aukon suulla, toiselta puolelta virtasi hieman raikkaampaa ilmaa sisään. Poispääsy taisi olla kohtalaisen lähellä. Aukostakin mahtuisi ryömimään. "Meidän on kai ryömittävä.", totesi mies tutkittuaan hieman tilannetta. Sitten tuo vilkaisi hieman ympärilleen ja alkoi siirrellä suuremmanpuoleisia käytävän lattialla olevia kivenmurikoita kivimuurin alle tukkeeksi. "Pitäisi antaa vähän aikaa jos seinämä päättääkin tulla taas alas.", totesi tuo naiselle ja laskeutui jälleen muurin juurelle sulloutuakseen sitten sen ali. Reppunsa tuo joutui riisumaan ja työntämään edellään, mutta muuten kivimuurin antama tila riitti hyvin soturin ryömiä sen alitse. Kaikkine kantamuksineen Caer suoriutui tehtävästä rivakasti osin senkin takia, ettei haluaisi missään tapauksessa jäädä odottelemaan muurin alastuloa. Nainen oli sitäpaitsi ainoa joka ylettyisi koukkuun uudestaan jos tarve vaatisi.
Naniel: Kun näytti selvältä, ettei seinämä viitsisi nousta enempää pois tieltä, irroitti harpeija otteensa koukusta ja laskeutui pehmeästi alas lattialle. Onneksi ketju ei sentään ollut katkennut, muutoin muuri olisi ehkä romahtanut alas ja tie toiselle puolelle sinetöitynyt lopullisesti. Hän nyökkäsi hyväksyvästi väliin kasatuille kiville, pitäen tätä hyvänä varotoimena. Naniel odotti kunnes toinen oli ehtinyt vetkutella itsensä aukosta, seuratakseen tätä pian perässä. Hän veti siipensä piiloon ja pisti sauvansa hetkeksi kokoon, sujauttaen sen viittansa varjoon. Muurin alitus sujui lopulta melko helposti ja raikastuva ilma sai harpeijan piristymään. ”Käytävän uloskäynnin täytyy olla jo lähellä!”, iloitsi nainen helpottuneena. Hän oli kuulevinaan vaimeita kaikuja kauempaa. Kenties siellä oli ihmisiä. Ajatus muun väen näkemisestä virkisti harpeijaa siinä määrin ettei hän jaksanut hetkeen välittää vallitsevasta sotatilasta. Tulkoot vain vieraskansa ja taistelkoot, mutta tehköön sen vasta kun hän olisi ehtinyt ottaa kuuman, pitkän kylvyn linnan pesutiloissa. Ensin tosin olisi parasta käydä sairastuvalla paikkaamassa riiviön kynsimät haavat ja katsomassa, sattuisiko Khann olemaan paikalla. Näine suunnitelmine nainen hymyili vapautuneesti ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ja viittoi kaksikkoa jatkamaan matkaa.
Caer: Seinämän toisella puolella pystyyn itsensä kammennut mies katseli hetken ympärilleen soihtunsa valossa huomattavasti piristyneemmän oloisena huolimatta päässään olevista haavoista. Ilma ei enää löyhkännyt raadoille tai aarrekammion mädälle, mitä nyt reppu hieman tuoksahti sinne tungettujen aarteiden takia, mutta se ei tällähetkellä miestä haitannut. Harpeijan ryömiessä perässä muurin alitse oli Caer jo ehtinyt löytää ensimmäisen huolenaiheen. Käytävän katkaissut muuri koukkuineen oli saanut tuon hieman epäilemään kulkureitille asetetun lisää ansoja tai muuta mikä hidastaisi yhtä matkantekoa. Lattiantasoon hieman kumartunut mies oli löytänyt muutaman askeleen päästä muuria hieman koholla olevan lattialaatan. Ilmeisesti siihen oli vastikään astuttu, ja se oli uponnut ja sitten taas vähän ajan päästä taas noussut, sillä sen reunat olivat melko selvästi näkyvillä kaikesta käytävän lattialla olevasta tomusta ja hiekasta huolimatta. "Varovaisesti. Täällä saattaa olla lisää tällaisia laattoja. Tuo seinä ei varmasti ole ainoa hidaste mitä tänne on suunniteltu.", varoitteli soturi ennen kun nuo pääsivät jatkamaan matkaa. Caer jatkoikin eteenpäin hyvin varovaisin askelin. Kuka käytävässä olikaan aiemmin käynyt, ei välttämättä olisi astunut kuin yhteen ehkä useammastakin painolaatasta.
Naniel: Varovainen soturi sai harpeijankin huomion valpastumaan, ja tarkemmin katsoen nainen saattoikin erottaa lattiassa raskaan hankautumisen jättämiä jälkiä. Hän vilkaisi vaistomaisesti sivuillaan olevia seiniä ja uskoi aavistavansa minkälainen ansa tässä oli kyseessä, vaikka ei lausunutkaan arvausta ääneen. Mikä hyvänsä uhka kaksikon yllä tai alla häälyikin, olisi se parempi välttää mihin hintaan tahansa. He olivat jo niin lähellä pelastusta, että tässä vaiheessa kompastuminen olisi ollut pitkälti ironista. Aivan vielä ei siis liennyt varaa tuudittautua valoisiin tunteisiin. ”Olet oikeassa, parempi ettemme ota mitään riskejä.”, mutisi harpeija vakavoituen ja kohotti taas siipensä vaatteidensa laskoksista. Hän päätti lehahdella keveästi eteenpäin tavanomaisen kulkemisen sijasta, vähentääkseen näin vaaraa astua yhdelle noista petollisista laatoista. Lopulta varovaisuus kuitenkin palkittiin, ja he pääsivät enemmittä vaikeuksitta ulos käytävästä. Edessä avartui nyt suuri kammio, jonka keskellä ammotti leveä ja pohjattomalta vaikuttava kuilu. Paikalla oli myös muita aarteenmetsästäjiä sekä vartijoita soihtuineen. Luolan toisella laidalla oli oviaukko josta kajasti runsaasti valoa. Nainen arveli sen olevan lähtöisin muinaisen portin takaisesta kellarista. Harpeija veti siipensä taas vaivihkaa piiloon, vaikuttaakseen näin vähemmän erikoiselta muiden muukalaisten joukossa. Hän muisti myös tehtävänsä ja käännähti toisen puoleen totinen ilme kasvoillaan. ”Sait osasi aarteesta ja pääsimme lopulta muurien sisäpuolelle. Oletko varma että kerroit minulle aiemmin kaiken olennaisen ulkona vartovasta vihollisesta?”, tiedusteli Naniel kaiken varalta. Hänen uhkarohkean matkansa ainoa tavoite oli ollut tietojen kerääminen. Tuntuisi kurjalta muistella kaikkea nähtyä vaivaa, mikäli hänelle naurettaisiin myöhemmin linnan sotilastuvassa. Niinpä nainen päätti toistaa kysymyksensä ennen kuin toinen ehtisi kadota tiehensä. Ellei heidän tiensä sitten sattuisi olemaan vielä sairastuvalle asti yhteinen.
Caer: Lyhyehkön, mutta tarkkuutta vaativan ja hitaan matkanteon jälkeen, kaksikon päästessä vihdoin muiden rauhanomaisempien ihmisten seuraan, huojentui soturi jälleen koettelemusten jälkeen. Toisaalta, mistäpä tuo nyt tiesi osasivatko paikalla olevat vartijat odottaa vierailijoita muurien ulkopuolelta tätä kautta. Kukaan ei tosin näyttänyt ainakaan vielä tekevän mitään siihen viittaavaan. Paikalla näytti olevan lisäksi sekalainen joukko aarteenmetsästäjiä ilman mitään näkyviä tunnuksia, joten reitti taisi olla selvä. "Heistä tuskin on huolta. Rottajoukon vahvuus karsiutuu varmaan parhaillaan nytkin.", kuiskasi tuo naiselle hiljaa pyrkien välttämään tarpeetonta huomiota vartijoiden osalta. Tottahan se oli. Miehen lähtiessä hyökkääjien leiristä, oli noin puolet heidän vahvuudestaan muutenkin vaihtamassa maisemaa. Vajaa kymmenkunta rottaihmistä tuskin muureja murtaisi. Siitä Caer oli varmis lyömään vaikka vetoa. Nyt kun hänellä oli osa aarteesta mukanaan, ja linna oli melkolailla turvallinen paikka oleskella, voisi tuo melkein aloittaa lomailemisensa... Tuon reppu saattaisi toisaalta herättää ei-toivottua huomiota iloisesti kilisevine kalleuksineen. Ja ne tuskin kävisivät maksuvälineestäkään ilman laajaa huomiota. No, asiat tärkeysjärjestykseen, ensin olisi todennäköisesti hakemassa jotain millä paikata kasvoja hieman. Ties vaikka apinan sekasikiöllä olisi myrkyllisenpuoleiset kynnet.
Naniel: Naniel nyökkäsi ja tuntui taas vaihteeksi piristyvän. Ei hän aikonut vaivata miestä kysymyksillään enempää, kun näytti selvältä että toinen oli kertonut kaiken minkä saattoi. ”Tämä tieto ilahduttaa kyllä mieltä. Linnan käytävillä on näinä päivinä saanut kuulla toinen toistaan pelottavampia huhuja viholliskansan raakuudesta ja johtajansa kammottavuudesta. Hyvä taistelumoraali taitaa silti olla tärkeämpi seikka kuin silkka lihasvoima.”, totesi nainen vaimeasti, varoen antamasta kenellekään vihiä siitä mistä toinen oli oikeastaan tulossa. ”Jos olit aikeissa suunnata kulkusi sairastuvalle, voisimme yhtä hyvin mennä samaa matkaa. Linnan käytävät ovat melko sokkeloiset mutta tiedän missä hoitola sijaitsee.”, jatkoi harpeija hymyillen. Hän muisti vielä turhankin hyvin kuinka turhauttavaa tässä harmaassa rakennelmassa oli ollut harhailla. Sairastuvankin nainen oli löytänyt oikeastaan lähes sattumalta. Odotellen yhtäältä toisen vastausta ja toisaalta uskoen miehen ilmaisevan päätöksensä askeleissaan lähti harpeija kulkemaan kuilun vieritse kohti porttia. Avoinna ammottavien pariovien takana odotti todella kellari, josta pääsi portaita pitkin ylös käytäville. Nainen koetti olla välittämättä puoleensa satavista inhon- ja ihmetyksensekaisista katseista. Entäs sitten jos hän olikin rähjäinen, verissään ja haisi likakaivolle? Olipahan sentään saanut osansa seikkailusta, josta vastaantulevat hovineidot eivät tienneet tuon taivaallista.
Caer: Caer hymyili hieman näyttäen ehkä vähän pelottavalta kuivan veren tahrattua miltei puolet kasvoista. Mies pujotti uuden sotavasaransa vyölenkkiin ja poimi kypärän päätänsä hautomasta. "Se olisi mukavaa jos tunnet tien.", lausui tuo helpottuneena. Nainen oli ilmeisesti pitämässä oman puolensa sopimuksesta... Vartijoita ei ainakaan ollut vielä hälytetty hätiin. Tai vielähän tilanne saattaisi muuttua. Harpeija kuitenkin vaikutti jotenkin niin inhimilliseltä, ettei soturi hevin uskoisi tuon levittelevän sanaa soturin olevan alunperin lähtöisin vihollisleiristä. Suuren kuilun ohitse kulkeva mies vilkaisi pimeisiin syvyyksiin. Mikä mahtoi olla reiän toiminnallisuus, joku jättimäinen kaivo? No kenties se jäisi toistaiseksi paljastumatta. ylimääräisten vaikeuksien ajatteleminen ei enää kiinnostanut nyt kun oltiin jo päästy linnan kellarikerrokseen asti. Vielä kun saisi haavat kiinni parsituiksi ja hyvän ajan lepoa ehkä jopa pehmeässä sängyssä...
|
|