|
Viesti
Sept 29, 2006 8:00:11 GMT 3
Post by submarine on Sept 29, 2006 8:00:11 GMT 3
((Juu, elikkä tässä on nyt tulossa kaksinpeli R.Cn kanssa.))
Linnanherran oman, henkilökohtaisen asunnon luulisi olleen paikka, johon kenelläkään muulla kuin tämän itse kutsumilla ei olisi mitään asiaa, jo aivan siksi että moinen tunkeutuminen veisi hirteen, tai ainakin pitkälle vieraillulle tyrmiin. Sellainen taas ei ollut monen toivelistalla, joten voitiin todeta, että juuri kukaan kunniallisissa toimissa oleva ei olisi ilmaantunut sinne ilman lupaa. Ainakaan yleensä.
Ensimmäisessä hetkessä huone oli tyhjä, toisessa taas ei. Kuin tyhjästä sinne oli saapunut, vastoin kaikki odotuksia tyhjästä ilmestyvistä henkilöistä, kaniini. Se ei juurikaan eronnut siitä, miltä tavallinen kani näytti, pieni valkoinen eläin, jolla oli pitkät hiippakorvat. Mutta sillä oli varsin erilainen katse, kuin tavallisilla eläimillä -tietoinen katse. Hetken aikaa kani näytti arvostelevan tilaa, johon oli tyhjästä, ilman pamahduksia, savupilviä tai salamoita, ilmestynyt. Ei mitään uutta tai erikoista, tavallisia, kalliita huonekaluja. Sellaista, jota saattoi arvovaltaiselta odottaakin.
Kani istahti sitten alas, mahdollisimman keskelle lattiaa, odottamaan että huoneen omistaja suvaitsisi saapua.
|
|
|
Viesti
Sept 29, 2006 20:24:24 GMT 3
Post by R.C. on Sept 29, 2006 20:24:24 GMT 3
(( Karsastan edelleen ajatusta pelata linnanherralla, eikä se ollut alunperin tarkoitukseni, mutta jos jonkun on se tehtävä, niin mikäs siinä tai tässä. ;- ^ Tämä tapaaminen itsessään oli jo mielenkiintoinen ajatus... ))
Hieman myöhemmin avautuikin ovi tähän ylelliseen huoneeseen, jossa linnanherra tapasi käskytystensä välissä pyylevää ruhoaan lepuuttaa. Huonekalut kuten laiskanlinnat, nojatuolit ja sängyt olivat yhtä muhkeita kuin omistajansakin, ja ilman muuta hyvällä maulla ja mammonalla valittuja, mikä kuvasteli oivallisesti vaateliasta mielenlaatuaan. Eipä siis liennyt ihmekään, miksi miekkonen, tämä linnan nykyinen käskynhaltia, oli aarrehuhuista tohkeissaan. Ja nyt kun avain oli vieläpä löytynyt ja portti avattu omia aikojaan, oli linnaherralla kahta enemmän syytä hieroa yhteen pulskasormisia kämmeniään.
Ulkona alkoi jo hämärtymään ja päivän neuvottelut olivat ohitse. Niinpä hän saapui asuntoonsa yksin, tarkoituksenaan aloittaa tavanomaiset rutiininsa, joihin kuului valmiiksi laitetussa kuumassa kylvyssä lilluminen, ”pienen” yöpalan nauttiminen, hetken tai toisen roihuavan takan äärellä viinilasillisen ja piipun kera viettäminen ja lopuksi tyytyväinen rojahdus puhtaiden vuodevaatteiden lomaan. Oikein mukava suunnitelma siis, mutta kaikeksi harmiksi yhden pienen ja valkoisen, odottamattoman häiriön viivästämä - jänis!
”Kuka ruojake on laskenut tänne...?”, jupisi linnanherra silmiään räpytellen, katseensa tuohon kaniiniin nauliintuneena. Ei hän näin kaukaa osannut erottaa tietoisuutta otuksen silmissä, likinäköinen mies kun oli. Kohta ukko veti syvään henkeä ja hänen leveä rintakehänsä alkoi pullistua, aikomuksena kun mitä ilmeisimmin oli kajauttaa vartijoille kovaääninen vaatimus tulla kuskaamaan tämä tunkeileva luontokappale ulos hänen huoneestaan. Ties mitä tuhoa mokoma otus oli jo ehtinyt saada aikaan! Jyrsinyt kenties hänen vanhoja kirjojaan, papanoinut kaiketi kallisarvoiselle mingustialaiselle matolleen... Tämä kepponen selvitettäisiin kyllä perin juurin, mikä tietäisi syylliselle selliä.
|
|
|
Viesti
Sept 29, 2006 21:03:34 GMT 3
Post by submarine on Sept 29, 2006 21:03:34 GMT 3
"Ehkäpä te ette huuda", jänis yhtäkkiä tuumasi asiaan, niin epäuskottavalta kuin se vaikuttikin. Vaikka oikeastaan otus ei edes puhunut, tai ainakaan liikuttanut mitään puhumiseen sopivaa, ääni kuului silti varsin selvästi. Se ei ollut sellaista, joka vain kuului toisen päässä, vaan kuin eläimestä olisi yhtäkkiä virrannut ääniaaltoja. "Tai voisittehan te huutaakin", se lisäsi istuessaan hyvin epätavallisesti aivan aloillaan. "Mutta ääni jäisi silti huoneen sisäpuolelle. En voi sallia tämän tapaamisen lakata ulkopuoliseen keskusteluun, mikäli ymmärrätte."
Jänis istui vieläkin aloillaan, varsin epäjänismäisesti. Vaikka se taisikin olla vähäisin niistä asioista, joita jänisten ei todella olisi kuulunut tehdä. "Edustan kolmatta osapuolta tässä sodassa, ja voin varmasti antaa teille asioihin näkökulman, josta ette vielä ole aivan selvillä. Näkökulman, joka uskoakseni voisi vaikuttaa moneen asiaan, -henkeen ja jopa teidän suosioonne. Ja melko todennäköisesti myös teidän omaan henkeenne. Joten jos sallitte unohtaa tietyt tosiseikat tästä keskustelusta, tulette pääsemään nopeasti kylpyynne."
Oikeastaan jäniksellä oli melko piirteetön ääni, jos sen nyt saattoi sanoa omaavan äänen. Se saattoi olla joko naisellinen tai miehekäs, vanha tai nuori, eikä paljastanut oikeastaan mitään muutakaan. Se vain oli, ja välitti tarvittavan. Jänis jäi odottelemaan, jospa pyylevä ukko vaikkapa todella aikoisi kuunnella eikä rynniä käsittämättömällä vauhdilla ulos -tai päin lukittua ovea, samaa josta oli juuri tullut. Tai mitä tahansa muista ovista, joita mahdollisesti täällä oli. Ikävä kyllä joskus oli tehtävä valmisteluja, jotta asiat saattaisivat edes onnistua -tai epäonnistua oikein, riippuen näkökulmasta ja tapahtumien kulusta...
|
|
|
Viesti
Sept 30, 2006 19:40:31 GMT 3
Post by R.C. on Sept 30, 2006 19:40:31 GMT 3
(( Itse en ainakaan toivoisi tämän ääliön suosion kasvavan, vaan parempi että saisi jonkinlaisen rangaistuksen ahneilustaan. Hankala tilanne siis. ;^^ ))
Äänen kuullessaan lamaantui ällistynyt linnanherra hetkeksi hengenvedoltaan jolloin hänen poskensa pullistuivat ja silmät näyttivät liki muljahtavan ulos päästä. Enteillyt huuto tyrehtyi sentään tähän paikkaan, ja seuraavaksi kuului raskas pihaus ilman karatessa miehen keuhkoista. Epäusko oli lievä ilmaus kuvailemaan mielentilaa ukon kasvoilla hänen tuijottaessaan tuota jänistä, jonka oli kuvitellut juuri sanoneen jotakin. Sillä vain turhan vilkkaasta mielikuvituksestahan tässä oli kyse, eikö totta?
Kuinka ollakaan, pian tämä häiritsevä aistimus uusiutui, ja tässä kohtaa kaivoi ukko vapisevin käsin nenäliinan liivintaskustaan, pyyhkiäkseen sillä hermostuksen tuottamaa hikeä otsaltaan. ”Olen tainnut tehdä liikaa töitä...”, mutisi miekkonen ja sulki hetkeksi silmänsä, avatakseen niistä toisen kohta varovaisesti. Siinähän se penteleen kani edelleen istua jökötti kuin tatti! Linnanherra voihkaisi ja hakeutui lähimmälle nojatuolille sen sijaan että olisi palannut huoneensa ovelle. Hullunahan häntä olisi pidetty, jos näin vauhkona olisi nyt ulos sännännyt, ja sepittänyt juttuja puhuvista pupujusseista... Lysähdettyään istumaan tarkensi ukko katseensa taas otukseen, ja taisi tässä kohtaa havaita tuon käyttäytyvän jokseenkin lajilleen luonnottomasti. Eikö tavallinen kani olisi tähän mennessä pinkonut jo lähimmän lipaston alle piiloon tai edes...liikahtanut hivenen?
”...’kolmatta’...’osapuolta’..?”, toisti ukko sitten viimein, muistellessaan mitä oli luullut kuulleensa, mutta tuntien olonsa yhä varsin omituiseksi osoittaessaan sanansa tälle vääräsäärelle. Mitä ilmeisimmin linnanherra oli kuitenkin nyt vähän paremmin tilanteen tasalla tajutakseen, mitä toinen haluaisi hänelle sanoa, vaikka mieluummin kai hän olisi jättänyt kuulematta enempää ääniä, joita kukaan ei varsinaisesti näyttänyt tuottavan. Ukko tavoitteli viinikannua ja lasia viereiseltä pöydältä. Porkkanamehua ei hänellä taitaisi tähän hätään olla tarjolla...tosin eipä moinen kohteliaisuus mielessään käynytkään.
|
|
|
Viesti
Sept 30, 2006 20:35:23 GMT 3
Post by submarine on Sept 30, 2006 20:35:23 GMT 3
"Niin, kolmatta osapuolta", ääni säteili jäniksestä. "Osapuolta, joka uskoo parempaan vaihtoehtoon, kuin massamurha. Sillä sellainen on teille luvassa, mikäli mitään ei tehdä", se kertoi. Ilmeisesti eläin oli myös aivan tosissaan asiasta, jo aivan siksi että oli nähty tällainen vaiva, jotta se pääsi sanomaan sanottavansa. Olisi ollut varmasti melkoista ajan, voimien ja älykkyyden tuhlausta edes maagisesti kuljettaa puhuva jänis jonnekin. Joten varmasti oli lähestulkoon turvallista olettaa, että tässä ei ollut kyseessä mikään pila.
"Tulen nyt paljastamaan asioita, joita te ette uskoakseni tule levittämään tämän huoneen ulkopuolelle. Luotan sanaanne siitä, että varmasti ymmärrätte tämän asian vakavuuden." Sitten, ilman varoitusta, jänis nousi takajaloilleen, ja heilautteli hetken etukäpälöitään ilmassa. Kuin kutsuttuna -tai melko varmasti asia olikin niin- ilmaan alkoi piirtyä viivoja, kuin kynästä paperille. Pian siinä oli viivojen muodostama malli, joka lopulta kiinteytyi -peiliksi. Tämä peili osoitti linnanherraa kohti. Jänis istahti takaisin lattialle. Yhtäkkiä peilin pinta heräsi henkiin, aluksi pelkkiin väreihin, joista kuitenkin hahmottui pian muotoja. Ja lopulta selviä, liikkuvia kuvia. Eikä siinä tarpeeksi, että ne vain olisivat näkyneet peilin pinnassa; pian näytti jo siltä, että sen sisältö virtasi itse huoneeseen. Ja sitten se ei enää ollutkaan huone, vaan näyttämö. Kokonaiskuvat olivat hieman epäselviä, mutta kuitenkin tarpeeksi selkeitä, jotta niistä ymmärsi.
Satoja -ei, tuhansia- ruumiita valtavalla taistelukentällä. Laskeva, verenpunainen aurinko, hyvin vähän eläviä. Ja yksi kiinteä, selvä hahmo. Valtava, rottamainen olento, jonkinlainen rottaihminen. Se oli kuin jonkin epäpyhän jumaluuden ilmentymä, silkkaa lihasta, jännettä ja luuta. Se näytti seisovan kaiken muun yllä, veren peitossa, auringon heittäessä valtavan, häijyn varjon siitä.
Sama, valtavan voimallinen olento, nyt haarniskassa. Armeijoita rynnimässä toisiaan kohti. Valtavia, ihmismäisiä hahmoja runnomassa vastustajiaan jalkoihinsa. Sama rottaolento ryntäämässä niitä kohti. Valtava, leikkaava miekka. Olennot kaatuivat yksi toisensa perään.
Kaksi mahtavaa, kuolettavaa lohikäärmettä. Valtava majesteettinen kivisali. Taas sama olento, taas sama miekka lyömässä. Toinen lohikäärme kaatui päättömänä maahan.
Lukemattomia tällaisia kuvia seurasi. Se saattoi kestää vain minuutin, tai puoli tuntia. Ja koko ajan näytti siltä, että jänis ja linnanherra olisivat itse seisoneet paikalla. Kaikki muu oli muuttuvaa, paitsi sama, kuolettava olento. Kohtauksessa kohtauksen perään se jakoi ympärilleen kuolemaa ja tuhoa. Mikään ei kyennyt sitä pysäyttämään. Ja viimeinen kuva, taas kerran sama, kuolettava, ilmeisen kuolematon ja kauhistuttava olento. Tällä kertaa ympäristö oli selkeä. Leiri, jonkinlainen tilapäinen leiri, jossa oli sen lisäksi joitakin ihmisiä ja ilmeisesti samaan lajiin kuuluvia olentoja. Ja viimeisen hetken aikana näkymä siirtyi, näyttämään siluetin linnasta, jonka mies varmasti tunnistaisi. Viimeinen kuva tapahtui juuri nyt. Ja sitten kuvat katosivat, virtasivat takaisin peiliin, ja peilikin katosi. Jäljelle jäi vain huone, linnanherra ja jänis. Mitään ei ollut tapahtunut itse huoneessa, ei ollut mitään merkkejä, että se vaikutti juuri jääneen musertavan tapahtumavyöryn sisälle. "Ja tässä on ongelmanne. En usko, että minun täytyy selittää, mikä tässä on vakavaa", jänis totesi.
|
|
|
Viesti
Oct 2, 2006 0:52:38 GMT 3
Post by R.C. on Oct 2, 2006 0:52:38 GMT 3
(( Tähän aikaan ja tilanteeseen ei tule nyt järin henkevää vuoroa, mutta jotain jo lupailin... koulun kanssa on taas kiirettä joten vuoroni viiveilevät. ))
Peilin ilmestyessä kuin tyhjästä eteensä rypisteli linnanherra aluksi kulmiaan ja räpytteli hieman silmiään vakuuttuakseen esineen todellisuudesta. Hyvin pian hän oli myöskin säikähtää suunniltaan kuvajaista, joka täytti ensin kuvastimen ja kohta koko asunnon ympäriltään, vieden huomion jopa juuri kaatamaltaan viinilasilliselta. Mykistyneenä seurasi ukko maagista esitystä, jonka jänis oli hänen huoneeseensa järjestänyt. Niin ennennäkemättömältä tämä kaikki vaikutti ettei miehen mielessä kytenyt kovin kauaa epäilys pelkästä silmänkääntötempusta saati kuvitelmasta, sillä näin karmeita kuvia ei hän edes pahimmissa painajaisissaan ollut kohdannut. Vähitellen alkoi ukko myös ymmärtää, mistä oli kysymys, viimeistään kohdassa, jossa tultiin tuttuihin maisemiin hänen linnansa liepeillä.
Kun esitys oli päättynyt, pongahti linnanherra ihmeen ripeästi jaloilleen ja kävi jänistä tenttaamaan: ”Meinaatkos että tässä on nyt vihollinen, joka on varoitellut jo jonkun aikaa tulostaan?! Aikooko hän siis marssia sisään ja rellestää ympäriinsä edes esittelemättä itseään? Tavoitteleeko hän minun aarrettani? Ja jos niin mitä hyötyä hänelle yhdestä aarteesta voisi olla, kun tuolla menolla mokoma on kerännyt varmasti jo pienen omaisuuden ryöstösaalista?!”, ihmetteli ukko kovaan ääneen, kohotti kätensä otsalleen ja voihkaisi: ”Miksi juuri minun linnani ja aarteeni? Miksi...?”, voivotteli miekkonen itsesäälissään ja rojahti takaisin nojatuoliin, joka natisi uhkaavasti liitoksistaan.
|
|
|
Viesti
Oct 2, 2006 13:38:15 GMT 3
Post by submarine on Oct 2, 2006 13:38:15 GMT 3
((Ei sitä aina tule keneltäkään, turha moisesta huolehtia.))
"Tämä olento ei välitä aarteestanne, eikä juuri mistään muustakaan maallisesta omaisuudesta. Se on täällä ainoastaan verenvuodatusta varten, se haluaa vain sotaa. Ja mikäli se saa haluamansa, erittäin moni menettää henkensä. Näkemänne kuvat olivat vuosikymmenien, aikaisemmat jopa vuosisadan takaa, ja siitä se on vain vahvistunut", jänis kertoi. Se itse näytti ottaneen tapahtumat melkoisen rauhallisesti, vaikka moinen olikin melkoisen oletettavaa, ottaen huomioon että se itse oli ne esiin loitsinutkin.
"Uhraukset, joita sotilaanne ja palkkasotilaanne joutuisivat tekemään, olisivat tietenkin sankarillisia ja ihailtavia, mutta loppujen lopuksi turhia. Ja mikäli kyseinen olento onnistuttaisiinkin torjumaan, tai jopa surmaamaan, silti valtavan moni kuolisi. Kuten sanottua, tämä sota tulee olemaan täysin turha, vailla mieltä." Jänis ei taaskaan elehtinyt mitään, istui vain aloillaan ja tuijotti huolestuttavan kiinteästi miestä silmiin. Ja tämän katse oli sitä luokkaa, joka aineellisena olisi porannut reiän kiveen. Nyt se tosin vain sai ihmiset tuntemaan, että tämä tuijotti näiden salaisimpia ajatuksiakin. Tai oikeastaan, ottaen tilanteen huomioon, moinen saattoi olla aivan mahdollista. "Mutta, en ole täällä vain kertoakseni väistämättömästä tuhosta, vaan kertoakseni oikeat keinot tästä selviämiseen. Kuten sanottua, sota kutsuu tätä olentoa puoleensa. Ja nyt se on joutunut olemaan "rakkauttaan" pitkään. Mutta tämä on pieni sota eripuraisessa maailmassa. Se tottelee valkoisen lipun tuomaa välirauhaa, vaikka vain kuunnellakseen toisten aneluita. Ja tuossa hetkessä on mahdollisuutenne kertoa sille juuri siitä, mitä se haluaa -sodasta. Mikäli onnistutte, selviätte. Se ei tule jäämään tänne, jos kykenee osallistumaan huomattavaampaan."
Ja taas jänis hiljeni.
|
|
|
Viesti
Oct 2, 2006 22:20:08 GMT 3
Post by R.C. on Oct 2, 2006 22:20:08 GMT 3
Linnanherran mielessä oli tuskin juuri mitään sellaista luettavaa, mikä ei olisi paistanut jo hänen pulskilta kasvoiltaankin. Ukko tuijotti jänöjussia taas kotvasen suu auki ja silmät sepposen selällään kunnes ehti toipua äimistykseltään ja koota hieman itseään. ”Hän ei siis haluakaan aarrettani?”, toisti mies kulmiaan kurtistaen, poimittuaan nähtävästi omasta mielestään olennaisimman seikan kanin puheesta. Miehen helpotus oli tosin vain hetkellinen, sillä mitäpä iloa kenellekään rikkauksista olisi, jos joku satunnainen hullu tulisi pistämään niiden löytäjän puolestaan arkkuun. ”Pitikin sattua, että joku kaheli päätti ottaa linnani kohteekseen!”, ärähti linnanherra äkkiä harmistuneesti ja nousi kävelemään huoneessaan kehää, otsansa syviin juonteisiin uurtuneena. Mitenköhän tästäkin tilanteesta olisi kätevimmin selvinnyt? Jos aarre olisi jo tavoitettu ja toimitettu 'lailliselle haltijalleen', olisi ollut helppoa vain pakata ja lähteä livohkaan. Valitettavasti se oli tältä erää mahdotonta... Niinpä linnanherraa sapetti valtavasti, ja hän kääntyikin kohta äkisti taas pupun puoleen: ”Jos joku tulee linnamme portille vain haastamaan perusteetonta riitaa, on oikeutemme ja kunniamme puolustautua. Sinä vemmelsääri ehdotat kuitenkin vain matelemista ja anelemista tämän vihollisen edessä. Se on kuulepas aika paljon pyydetty, sillä jopa keskivertosotilas arvostaa itseään enemmän. Moiseen mielivaltaan alistumisen sijasta ehdotankin, että otan tämän vieraan avosylin vastaan ja selvitämme asiat sivistyneesti. Tässä linnassa ei ole mitään niin erityistä valloitettavaa mitä ei löytyisi naapurimaastammekin...”, ehdotti linnanherra ja katsoi jänistä nyt astetta terävämmin. Vaan vaikka hän olikin juuri pitänyt hieman ryhdikkäämmän puheen, ei tämä tarkoittanut välttämättä sitä, että ukolla olisi ollut yhtään enempää selkärankaa kuin aiemminkaan. Hän vain ymmärsi tietyt realiteetit, joihin lukeutuivat yksin valtansa rajoitukset. Rajoitukset? Kyllä vain. Nimellisesti ylin valta oli linnanherran käsissä, vaan käytännössä todellisuus oli kuitenkin toinen. Sotapäällikkö Reinhard johti viime kädessä sotilaita, velhojen neuvosto vaati tavallisesti neuvotteluja ja olipa linnoituksessa erinäisiä muitakin ryhmittymiä, joiden mielipiteet yksin olisivat saattaneet ajaa jäniksen ehdottaman ratkaisun kriisiin. Linna ei ollut yhtä yhtenäinen kuin toinen oli ehkä kuvitellut, eikä linnanherra varmastikaan halunnut lietsoa kapinaa, joka olisi saattanut johtaa vallankaappaukseen.
|
|
|
Viesti
Oct 3, 2006 8:15:13 GMT 3
Post by submarine on Oct 3, 2006 8:15:13 GMT 3
Jänis katsoi linnanherraa hetken, nyt pää aavistuksen verran kallellaan. Jos joku olisi ollut järjettömän tarkka, olisi hän voinut pitää tätä aavistuksen verran tyytymättömänä. Mutta moista ei kestänyt kauaa, ennenkuin se "puhui" uudelleen. "Tapa, jota ehdotatte, on valtavan riskialtis. Mutta halusittepa anella tai ette, valkoista lippua joudutte käyttämään, pelkästään kyetäksenne keskustelemaan. En voi, tai edustamani osapuoli ei voi, kuitenkaan puuttua tähän millään tavalla suorasti, ainoastaan neuvoa. Mutta jos todella aiotte keskustella tämän olennon kanssa samanarvoisena, suosittelisin sulkemaan jokaisen hiemankaan uhmamielisen, teräväkielisen tai hidasälyisen lukkojen taakse koko siksi ajaksi. Yksi pilkkaava sana, yksi vähättely, yksi huono katse rivimieheltä, ja siihen loppuu kaikki. Voitte tosin pyytää tätä tulemaan aseetta ja haarniskatta, jos se ollenkaan rauhoittaa."
Jänis piti taas lyhyttä taukoa. Täytyi kyllä mainita, että tässä vaiheessa, jossa kaikki vaikutti keikkuvan partaveitsenterällä, ei varmaankaan enää sillä, että kaikki olisi kerrasta poikki, ollut juuri väliä. "Ehdotan kuitenkin, että teette mitä teettekin, teette sen pian. Se ei ole tulossa yksin, eikä aseetta. Ja juuri tällä hetkellä kulkee tietä pitkin lasti, jonka sisältöä ette halua tietää. Suosittelisin nostamaan lipun ensi tilassa, sillä tämän kyseisen lastin kanssa saattaa kuolemaa tulla jo ennenkuin koko asiaa edes huomataan."
|
|
|
Viesti
Oct 3, 2006 20:22:24 GMT 3
Post by R.C. on Oct 3, 2006 20:22:24 GMT 3
Linnanherra oli pysähtynyt uudelta kierrokselta turhautunutta ravaamistaan puolittain selin jänikseen ja näytti miettivän jotakin kuumeisesti samalla kun kuunteli, mitä kanilla oli vielä sanottavanaan. Ja koskapa ukko ei voinut vielä tähän hätään vastata tuolle mitään varmempaa, tyytyi hän lopulta toteamaan: "Yritän saattaa käskyni perille, vaikka lopputuloksesta en pystykään mitään lupaamaan. Linnassa on tällä hetkellä meneillään paljon sellaista, minkä myötä sekä ahneus että tyytymättömyys ovat kasvaneet väen keskuudessa. Joidenkin kohdalla jopa siinä määrin, että he asettaisivat varmasti ilomielin henkensä alttiiksi rikkauksien takia.", aloitti ukko, tajuamatta kai itse puheisiinsa sisältyvää ironiaa. "Tehkäämme siis kumpikin tahoillamme mitä voimme siltä osin kuin siihen kykenemme, jotta turha verenvuodatus vältettäisiin.", jatkoi miekkonen kuin pesunkestävä diplomaatti ikään, puhuen hyvin ympäripyöreästi kun parempiakaan ideoita ei ollut esittää. "Kiitän siis tästä...hmmh...esityksestä ja varoituksesta.", lisäsi hän vielä ja odotti, josko kani katoaisi huoneesta yhtä varkain kuin oli sinne ilmestynytkin. Vasta otuksen mentyä saattaisi linnanherra kutsua sotapäällikkönsä puheilleen, vielä samana iltana tietenkin.
(( Jatkan tähän peliin jossain kohtaa vuoroa tilanteesta, jossa ovat vain linnanherra ja sotapäällikkö juttusilla. Ehkä tänään, jos ehdin, viimeistään varmaan huomenna. ))
|
|
|
Viesti
Oct 3, 2006 20:36:26 GMT 3
Post by submarine on Oct 3, 2006 20:36:26 GMT 3
((Ok, jänis varmaan poistuu nyt sitten.))
"Minun edustamani taho ei tule kykenemään tässä asiassa tämän pidemmälle. Joten, kuten sanotaan, olette nyt omillanne. Mutta, mikäli selviätte, saatatte saada jonkinasteista mielenkiintoa vihjaamalla myöhemmin velhojen neuvostolle näiden jättäneen asian täysin huomiotta", jänis vastasi. Sen ääni oli vieläkin aivan piirteetön.
"Joten, hyvästi teille ja selvitköön, jos vain kykenette", eläin jatkoi, näytti vetävän henkeä ja katosi. Ei edes pientä valovälähdystä tai savupilveä, se vain oli poissa. Yhtä hyvin koko otusta ei olisi voinut olla ollutkaan. Ja kun asiaa mietti, ei sitä varmasti tulisikaan olemaan, kenellekään muulle kuin linnanherralle. Kun otettiin huomioon, että puhuva jänis oli ilmaantunut kertomaan, että sotajoukkojen tulisi antautua ilman taistelua, vaikka heitä oli reilusti enemmän, he olivat varusteissa ja linnanmuurien suojassa, niin oletettavasti kukaan täysjärkinen ei levittelisi kokeneensa moista. Sen jälkeen nimittäin "täysijärkinen" ei tulisi olemaan kaikkein käytetyin termi tästä...
|
|
|
Viesti
Oct 4, 2006 23:15:30 GMT 3
Post by R.C. on Oct 4, 2006 23:15:30 GMT 3
Kanin kadotessa silkassa silmänräpäyksessä oli linnanherralla taas kotvasen ihmettelemistä. Varmuuden vuoksi tarkisti ukko vielä huoneensa kalusteiden aluset, mikäli jänis olisi vain piiloutunut niiden varjoihin. Vaan kun ei pupusta tainnut mitään merkkiä enää ilmetä, suuntasi mies kaikessa kiireessä kulkunsa ovelleen, jolta lähetti vartijan hakemaan esimiestään. Vain vartin kuluttua käskystä seisoikin sotapäällikkö hänen huoneessaan.
”Kutsuitte, herra.”, lausahti Reyhard ja teki kunniaa liki täydessä sotisovassaan, vaikka ajankohta alkoi olla jo myöhäinen. Sotapäällikköä näki näinä päivinä vain harvoin ilman haarniskaansa, ja jotkut epäilivät hänen jopa nukkuvan sen kanssa säästääkseen aikaa odotukselta, johon kaikkien osien kiinnittämisessä kertyi tavallisesti hyvä tovi jos toinenkin. ”Aivan niin, parahin Reyhard. Minulla on...hmm...joitakin uusia käskyjä, jotka haluan sanella sinulle henkilökohtaisesti.”, aloitti linnanherra leukaansa hypistellen. Reyhard kohotti toista kulmaansa ja peitti parhaansa mukaan jokseenkin venähtäneen ilmeen kasvoillaan. Mitähän tämä pässinpää oli tällä kertaa keksinyt? ”Niin, herra?”, köhäisi hän vaimeasti kun mitään ei hetkeen kuulunut. Pyylevä ukko näytti hätkähtävän ajatuksistaan ja vaikutti entistäkin vaivaantuneemmalta jatkaessaan: ”Tuota, aivan. Haluan sinun vetävän valkoisen lipun salkoon. On parempi että...hmmh...emme tee vastarintaa. Tällä kertaa.”, ilmoitti hän sitten nopeasti ja laski katseensa lattiaan.
Reyhard räpäytti silmiään ja siristi niitä hieman. Oliko hän kuullut oikein? Ylittikö linnaherran typeryys jo kaikki odotuksetkin? ”Ei.”, hän tokaisi tylysti. ”E-eikö?”, toisti ukko hämillisenä, ja koetti hetken viiveellä jopa hitusen tuohtua: ”Kuulehan...” ”Ei, nyt sinä kuuntelet.”, keskeytti sotapäällikkö ja astahti eteenpäin, missä kohtaa linnanherra taasen perääntyi askeleen taaksepäin kuin säikky jänis ikään. ”Emme antaudu tai avaa porttejamme ennen kuin tämä kohu laantuu ja huhut laimenevat. Muutoin emme tasoita tietä vain vihollisellemme vaan myös kaikelle sille muulle roskasakille, jota notkuu parhaillaan linnan liepeillä. Vai haluaisitteko kenties kasvattaa rikollisuuslukuja kertaheitolla ja antaa kiertolaisten repiä koko rakennuksen paljaaksi?”, tiedusteli Reyhard retorisesti, ja puisteli päätään: ”Ehei, valkoinen lippu ei ole vielä ratkaisu. Olette lapsellinen ja harhainen, jos uskotte sen korjaavan kaiken. Sota on kuin valtava koneisto, joka ei pysähdy taikaiskusta kun sen rattaat ovat kerran alkaneet kääntyä. Yksin tuoreet liittolaisemme pitäisivät ehdottamaanne pelkuruutta sekä omituisena että moraalittomana, kenties jopa suoranaisena takinkääntönä. Sotilaiden itsetunto romuttuisi. Käskynne kyseenalaistettaisiin oikopäätä ja suosionne romahtaisi. Pahimmassa tapauksessa täällä puhkeaisi kapina ja tekisimme vihollisen työn tälle vain entistä helpommaksi. Ymmärrätte luettelemani seuraukset kyllä itsekin. Harkitkaahan siis vielä, herra.”
Ja ’herra’ olikin tähän mennessä jo melko puihin puhuttu. Jotakin koetti linnanherra änkyttää, kunnes hän turhautui ja päätti vaihtaa aihetta: ”Kuinkahan aarteeni etsiminen mahtaa muuten edistyä?”, tiedusteli ukko vuorostaan, toivoen kuulevansa tukalaa tilannetta parantavia uutisia. Harmi kyllä, niitä ei olisi tulossa... ”Ai niin, kyseisestä asiastahan minulla olikin teille ilmoitettavaa...”, aloitti sotapäällikkö ilmeettömästi: ”...selvisi nimittäin, ettei rikkauksia löytynytkään portin tuolta puolen, vaan käytävät näyttäisivät jatkuvan vielä paljon pidemmälle maan alle. Tämän myötä kaikki mahdollinen omaisuus, joka niiden toisesta päästä löydetään, kuuluu tuskin suoraan tämän linnan omistajalle.” ”M-mitä?!”, ähkäisi linnanherra tyrmistyneenä. ”Kuulitte oikein, herra. Teillä tulee tuskin olemaan oikeutta vaatia omaksenne sellaista, mikä ei sijaitse linnan suoranaisessa yhteydessä. Yhtä hyvin lähivuorten kääpiöt voisivat esittää samanlaisen vaateen, jos heidän käytävistään sattuisi löytymään toinen muinainen portti, joka johtaisi vieläpä samaan määränpäähän, johon olemme matkalla. Mutta älkää huoliko, sillä tuskinpa linna jää tämänkään myötä puille paljaille. Pidämme huolen, että rikkaudet jaetaan tasaisesti, jos niitä ylipäätään tavoitetaan. Itse asiassa, miksipä et voisi tarjota osaa vihollisellemme, mikäli pelkäät tämän olevan ylivoimainen?”, ehdotti sotapäällikkö olkiaan kohauttaen, palauttaen keskustelun taasen kurssille, joka sopi hänelle paremmin.
”Tuota...vihollinen ei taitaisi tyytyä siihen.”, totesi linnanherra lähestulkoon murtuneena. ”He vaativat siis koko aarretta itselleen?”, rypisti sotapäällikkö kulmiaan, ihmetellen hieman, mitä sellaista linnanherra oli saanut kuulla, mikä oli ajanut tuon aiempaan, järjettömään päätökseensä. Ukko pudisteli hieman päätään. ”Sekään ei taida olla... mitä he tavoittelevat.”, takelteli hän hieman nieleskellen. ”Mitä sitten?”, tyrmistyi Reyhard nyt viimeistään tivaamaan, mutta sai vastauksekseen vain olankohauttelua. Tässä kohtaa tuli sotapäällikön mitta täyteen. Kysymys syystä näille seurauksille oli alkanut häntä totisesti ärsyttämään, vaan näytti siltä, ettei linnanherrasta irtoaisi tämän enempää tietoa. ”Hyvä on, ei auta muu kuin mennä ottamaan selvää...”, tuumasi Reyhard ja kääntyi jo kannoillaan. ”Anteeksi kuinka?”, ihmetteli linnanherra. Sotapäällikkö kääntyi enää puolittain ukon puoleen. ”Yksinkertaista. Emme voi vetää valkoista lippua linnan ylle, joten viemme sen vihollisen luokse. Lähden neuvottelemaan ja otan mahdollisuuksien mukaan muutaman liittolaisen mukaan. Selvitämme viimeinkin mitä he oikein meistä haluavat.” ”Mutta sehän olisi itsemurha!”, parkaisi ukko kauhuissaan. ”Olisiko? Vai noudattavatko he sodankäynnin alkeellisimpia tapoja, ja ottavat valkean lipun alla ratsastavat rauhanomaisesti vastaan? Jollen palaa, tiedät ainakin, kuinka paljon tätä vastustajaa tulee kumarrella. Ja miten paljon arvoa ja luottamusta he ansaitsevat.”, totesi sotapäällikkö sävyttömästi, jatkaen kulkuaan. Hän katosi ovesta linnanherran jäädessä neuvottomana ja jo kauttaaltaan vapisten huoneeseensa seisomaan.
|
|