Post by R.C. on Jan 26, 2007 23:07:42 GMT 3
(( Tässä siis koko logi kampanjasta kehkeytyneestä chatsessiosta. ^^ Toivottavasti tapahtumat etenevät jatkossakin pitkälti aktiivisen pelimuodon varassa... ))
Naniel: Ulos käytävistä raikkaaseen ulkoilmaan päästyään oli harpeija havainnut tilanteen pysyneen yhä rauhallisena rintamalla, eikä hyökkäys siis toistaiseksi näyttänyt olevan alkamassa. Nuori nainen jäikin taas hyväksi toviksi muurinharjalle kuljeskelemaan, mietiskellen samalla ankarasti mielessään, mitä sellaista hän voisi seuraavaksi tehdä, joka hyödyttäisi jotakuta eikä ainakaan haittaisi ketään. Tähän mennessä Nanielin yritykset auttaa linnaa ja sen väkeä olivat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, mutta vielä ei saanut olla tarpeeksi syytä luovuttaa. Kyllä hän jotakin keksisi... Hieman myöhemmin sattui nainen huomaamaan porteista lähtevän linnanherran saattueen. Kultaisessa aamunkoitossa ratsasti joukko uljaita miehiä valkean lipun alla kohti vihollisten leiriä, mistä päätellen vastustajan kanssa yritettiin vielä viritellä neuvotteluja. Nanielin nuori ja toiveikas sydän alkoi siinä samassa lyömään kiivaammin. Kenties rauha oli jo rakentumassa? Molempia peukaloitaan ja liki varpaitaankin toisille toivotetusta onnesta kipristellen rukoili harpeija kiihkeästi jumaliaan, jotta tuo tiedusteluretki olisi päättynyt kaikkien parhaaksi. Vaan neitosen tuuri ei tuntunut tässäkään asiassa kääntyneen – ratsastajat palasivat vain tuntia tai toista myöhemmin synkin kasvoin ja viirinvartensa katkaistuna. Sota tuntui nyt väistämättömältä. ’Näin pian?’, ihmetteli harpeija lähes ääneen porteista palaavia miehiä katsellessaan. ’Eikö vihollisella ollut muuta sanottavaa? Minkä vuoksi he täällä edes ovat?’, pohti nainen edelleen ja kävi yhä ärtyneemmäksi epätietoisuudestaan. Voisihan hän vallan hyvin ottaa itse selvää vihulaisten motiiveista!, päätti harpeija samassa ja pisti itseensä vauhtia ennen kuin tuore tarmonpuuska ehtisi mennä ohitse. Pelko ei saisi nyt ottaa huimapäisestä valtaa. Päättäväisyyttä puhisten kiiruhti Naniel siis kauemmas parveilevista sotilaista, kunnes kukaan ei voinut häntä enää nähdä. Tällöin levitti harpeija valkeat siipensä ja lehahti vaivihkaa yli muurinharjan ja alas turvattomalle tantereelle. Oli liikuttava vitkaan jottei tulisi epäillyksi vakoilusta, tiesi nainen ja säntäsi muitta mutkitta kohti metsää. Vasta puiden sekaan päästyään tunsi hän olevansa paremmassa suojassa. Ja nyt hän oli ulkopuolinen. Satunnainen kulkija, jolla oli kuitenkin vakaa tavoite mielessään...
Caer: Illan hämärtyessä oli ryövärileirin tunnelma odotettavasti hieman jännittynyt aikaisemmin päivällä sattuneen välikohtauksen takia. Yksi rialeista halusi häipyä paikalta ryöväriporukan kanssa, ja ryöväreiden johtohahmo oli hyväksynyt 'ehdotuksen' vaikkakin hieman pitkin hampain. Mielipiteet leirissä saattoivat taas jakautua hieman eriäviksi. Nuori palkkasoturi saattoi aistia jännityksen ilmassa, ja epäili hieman itsekin tulevaa suunnitelmaansa. Halusiko hän jäädä ryöväriporukan kanssa odottelemaan, että epäilyttävä rotta tulisi, ja he voisivat kaikki paeta... Ajatus tuntui oudolta. Vaikka päästäisiinkin pakoon, ryöväriporukan maine ei välttämättä toisi tuolle palkkasoturille minkäänlaista etua. Koko joukon tausta oli hänelle hämärää, vaikka muutamat porukan jäsenistä vaikuttivatkin mukavilta ja inhimillisiltä. Caer tähyili hämärtyvässä illassa metsänreunoja. Sinne ei olisi pitkästi matkaa. Mitenköhän aikaisemmin hävinnyt punapäinen ryöväri oli pärjännyt häivyttyään. Toivottavasti rotat eivät olleet napanneet häntä. Enempää huommiotta itseensä kiinnittämättä saattoi soturi hivuttautua hieman erilleen muusta joukosta. Tämän saattoi hyvinkin pistää jännittyneen ilmapiirin piikkiin. Ja mitä sitten vaikka joku ihmisistä havaitsisikin tuon häipyneen omille teilleen. Tuskin he usuttaisivat rottapäällikköä ensimmäisenä tuon perään. Yksikseen istui soturi sotanuijaansa käsillä pyöritellen ja ajatellen erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja tilanteeseen. Oli miltei selvää, ettei minkäänlaista kunnollista hyökkäystä linnan muureja vastaan näillä voimilla aikaan saataisi.
Naniel: Hyvin huomaamatta pitkin latvustoja edettyään oli Naniel löytänyt viimein tiensä vieraskansan leirin liepeille, vaikka kovin lähelle saati pitkäksi aikaa ei nainen uskaltanutkaan jäädä vakoilemaan. Viholliset näyttivät rujoilta, rottamaisilta olennoilta, jollaisia harpeija ei ollut koskaan ennen elämässään kohdannut. Ne vaikuttivat ilkeiltä ja väkivaltaisilta niin yhteistä vastustajaansa kuin toisiaankin kohtaan. Jonkin aikaa vihollisen leiriä tarkkailtuaan oli nainen päätynyt lukuisiin muihinkin hämmentäviin huomioihin – ensinnäkin koko joukkio vaikutti jokseenkin harvalukuiselta, hajanaiselta ja huonosti järjestäytyneeltä. Aukealla oli patsastellut yksi suurempi ja lihaksikkaampi rotta, jota kaikki muut matohännät tuntuivat pelkäävän, ja lisäksi pienempi ryhmä ihmisiä, varkaita ulkonäöstään päätellen, sekä muutamia muitakin, jotka norkoilivat paikalla kai pitkälti omillaan. Tunnelma vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä, mistä naisen olisi kai pitänyt olla vain hyvillään. Toisaalta hän oli kartoittanut myös kosolti potentiaalisia uhkia, kuten omituisia häkkejä, joita oltiin Nanielin lähtiessä juuri perille leiriin rahtaamassa. Tämän enempää ei harpeija uskaltanut nuuskia, peläten paljastuvansa ja tulevansa surmatuksi ensi tilassa. Mutta vielä ei ollut riittävästi perusteita palata kertomaan havainnoistaan takaisin linnaan. Niinpä nuori nainen päätti vetäytyä joksikin aikaa ja odottaa iltaan, jolloin pimeys olisi hänen puolellaan. Siinä sivussa saattaisi hän tutkia paremmin linnan ympäristöä, havaitakseen ehkä heikkoudet siellä, kuten myös mahdolliset taktiset hyödytkin. Mikään mestaristrategi ei harpeija voinut missään nimessä väittää olevansa, mutta tämä ei estäisi häntä pistämästä mieleensä kaikkea näkemäänsä. Jos linna oli joutumassa vielä muidenkin uhkien alle, olisi joku sentään päivystämässä tästä etukäteen. Olkoonkin, että muurien ulkopuolella oli nyt varsin riskialtista vaeltaa, tunsi nainen tekevänsä jotakin oikein. Ja tiukan paikan tullen hän voisi yhtä kaikki ottaa siivet alleen. Mikä muka saattaisi mennä vikaan?
Caer: Palkkasoturi oli ajatuksissaan istunut aina hämärtymisestä auringonlaskuun, ja havahtui vasta myöhemmin, kun oli jo pimeää. Tuo oli pitkän harkinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että omille teille lähteminen nyt olisi ehkä paras mahdollinen vaihtoehto. Aikaisemmin tuo oli kuullut pakoa suunnitelleen rialin kertovan jotain vartijoista eroon hankkiutumisesta. Tuo saattoi olla potaskaa, ja ehkä ansakin. Pimeässä saattaisi vaania lukuisia rottia hilpareineen odottelemassa yksinäisiä kulkijoita. Toisaalta, jos tuo oli puhunut totta olisi tilanne nyt kaikista otollisin. Ryövärileiriä hetken katseltuaan tuo alkoi pikkuhiljaa olla varma siitä, ettei ollut mitenkään aktiivisen tarkkailun kohteena. Hitaasti tuo livutti kätensä reppunsa kantohihnojen alle, ja nousi. Kilpensä tuo asetteli selkäänsä repun päälle. Kypäräänsä tuo päätti kantaa kädessään, sillä hämärässä se päässä kulkemisesta olisi lähinnä haittaa. Sotanuija vyölenkissä roikkuen ujuttautui soturi kohti pimeyttä vähän väliä taakseen leiriin vilkuillen. Etäisesti tuo ehti vielä nähdä yhden rottamaista muistuttavan hahmon lähestyvän leiriä, muttei ollut aivan varma, oliko tuo hahmo rial. Kaikki soturin varusteet eivät suoranaisesti tukeneet hiljaisesti liikkumista, mutta toisaalta tuo oli jo valmiiksi hankkiutunut sen verran etäälle muusta leiristä, ettei nuo todennäköisesti itse pitämistään äänistä erottaisi etäisiä kilahduksia, jos edes välittivät koko asiasta. Ensimmäiset puut selkänsä taa jätettyään alkoi Caer pikkuhiljaa pitää huomaamatonta pakoaan onnistuneena, sillä minkäänlaista sekasortoa tai muuta paljastumiseen viittaavaa ei ollut havaittavissa. Hieman rentoutuneempana, mutta silti valppaasti ympäristöään tarkkaillen, jatkoi tuo matkaansa syvemmälle metsään pitäen silti linnoituksen sivustallaan. Suoraan poispäin ei ollut vielä kiire hävitä.
Naniel: Koko pitkän päivän vaellettuaan, levättyään ja tehtyään tutkimuksia linnaa ympäröivissä metsissä päätti nuori nainen lähteä varoen palaamaan kohti rialeiden leiriä, kartoittaakseen tilannetta vihollisen puolella ja huomatakseen kenties ensi merkit orastelevista vihamielisyyksistä. Jos vastustajakin aikoi käyttää yötä hyödyksi hyökkäyksessään, olisi hyvä saattaa sana tästä mitä pikimmiten linnankaartin tietoon. Näin järkeillen hiipi harpeija eteenpäin, näkyviin levitetyt siipensä hieman värähdellen ja aistinsa valppaina kuin saalistavalla haukalla. Jousensa oli Naniel vetänyt esiin viittansa katveesta ja piti nuolta jatkuvasti valmiina viritettäväksi, jos joku pensaista kahahtaisi uhkaavalla tavalla tai ympäristö muutoin varoittaisi tuntemattomista uhkista. Puiden lomassa oli jo pimeää, ja vain jokunen tähtönen onnistui valamaan kituliasta valoaan metsämaahan asti. Nuotioiden valojen ja savun avulla suunnistaen ei harpeijalle tuottanut kuitenkaan vaikeuksia pysyä oikeassa kurssissa. Vielä vajaan virstan matkattuaan kannattaisi hänen hidastaa kulkuaan. Tosin pysähdykselle oli yllättäen aihetta jo aiemminkin, kun naisen vaisto kertoi häntä lähestyttävän edestäpäin. Vaimea kilahdus tai kaksi saattoivat tietenkin olla vain harpeijan oman, jännityksestä virittyneen mielen tuotosta, vaan hyvin pian seisahduttuaan kävi hänelle selväksi, ettei nyt ollut kyse kuvitelmista. Joku tai jokin sieltä tosiaan oli tulossa, eikä äänistään päätellen tuntunut liikkuvan turhan huomaamattomasti, joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Hetkeäkään aikailematta vetäytyi Naniel lähimmän paksun rungon taa piiloon, pitäen huolen ettei jäisi samalle kulkuväylälle tuon tuntemattoman kanssa. Hän tarkkailisi ensin muukalaista ja päättäisi vasta sitten, kuinka tämän kanssa kannattaisi menetellä. Oliko vihollinen kenties huomannut vakoilijansa aiemmin ja lähtenyt tätä vangitsemaan? Lukuisa tukala vaihtoehto takoi naisen takaraivossa hänen kyyristyessään niin matalaksi kuin saattoi ja sulkiessaan silmänsä terävöittääkseen vastaavasti kuuloaan. Kunpa tuo tuntematon ei nyt aivan kohdalle osuisi...
Caer: Soturi oli taittanut jo sen verran matkaa leiristä, että uskalsi jo liikkua hieman rennommin ja reippaammin askelin metsässä. Rialit tuskin lähettivät tiedustelupartioita näin etäälle, etenkin kun heitä tuntui alun alkaenkin olevan niin vähän. Olisi todellinen sattuma jos tuo törmäisi sellaiseen nyt. Näistä tosiseikoista huolimatta mies katsoi silti parhaakseen kulkea hämärässä, kuin sytyttää soihtua, joka paljastaisi olinpaikkansa lähes välittömästi sekä ystäville että vihollisille. Tämä tietty aiheutti sen, ettei tuo paljolti nähnyt mihin astua ja tuloksena oli satunnaisia rasahduksia ja muita varusteiden päästelemiä ääniä. Silmät olivat jo jossainmäärin tottuneet pimeään, mutta pimeimmät varjot kätkivät silti armottomasti kaiken niihin kätkeytyvän. Ennenpitkää soturi pysähtyi hetkeksi, ja vilkaisi ympärilleen. Hän oli nyt lähes täysin metsässä. Keskittyneempi tarkastelu ympärille kuitenkin paljasti puiden lomista sillointällöin vilahtavan leirinuotion tulen. Tuo tiesi tästä päätellä suurinpiirtein linnan olinpaikan, mutta ollakseen varma, tuo saattoi vielä vilkaista tähtitaivaalle ja arvioida siten sijainteja ehkä hieman suurpiirteisesti, mutta olihan siitäkin jotain apua. Soturi sai hetken etsiä sopivaa kohtaa, jossa puiden lehvästöt rakoilisivat sen verran, että tuo saattaisi nähdä taivaalle ja löytää sieltä ilmansuuntien päättelemiseen muutamia tunnettuja tähtiä. Puihin tuo ei viitsinyt alkaa kiipeilemään kuin viimeisimpänä vaihtoehtona. Se olisi näissä varusteissa melkoisen hankalaa ja päästäisi paljon paljastavia ääniä. Varsinkin jos tuo sattuisi tipahtamaan. Caer oli palvellut palkkamiekkana tarpeeksi kauan ja tarpeeksi kummallisissa paikoissa osatakseen suunnistaa umpimetsässä, vaikka vielä kovin nuori olikin. Toistaiseksi tuo oli hyvin keskittynyt sijaintinsa määrittämiseen, ettei mitenkään saattanut havaita hahmoa jota lähestyi. Soturi näytti luottavan enimmäkseen siihen, että tällaisessa pimeydessä kuka tahansa pitäisi tarpeeksi ääntä lähestyessään, varsinkin ilman soihtua. Näistä olettamuksista huolimatta tuo ei käyttänyt tähtien tähyilyyn enempää aikaa, kun sijainnin määritys minimissään vei. Selvitettyään linnan suunnan, tuo laski katseensa taivaasta totutellakseen taas hämärään metsään, ennen kuin sitten kääntyi etsiäkseen linnan suunnasta jonkin etäisemmän kiintopisteen, jota kohti kulkea.
Naniel: Silmänsä tiukasti kiinni puristanut nainen odotti jonkin aikaa, kunnes kuuli muukalaisen ohittavan hänet ja jatkavan matkaansa mitään epäilemättä. Arvellessaan toisen olevan liikkeellä yksin uskaltautui nainen raottamaan hieman luomiaan ja vilkaisemaan varjoista vastaantulleen henkilön selkäpuolta. Vieras soturi näkyi liikkuvan kahdella jalalla ja vaikutti muutoinkin onneksi ihmismäiseltä. Kaljua häntää saati vipattavia viiksikarvoja ei työntynyt esiin haarniskan suojista, ja hyvä niin, sillä harpeijalle ei ollut jäänyt epäselväksi, mikä aiemmin havaitsemistaan roduista vihollisleiriä hallitsi. Vaan eikö kyseessä ollut sittenkin yksi noista vihulaisista, nyt kun nainen tarkemmin muisteli? Hän oli tainnut havaita tämän nuoren soturin samalla aukealla, vaikka keskellä kirkasta päivää ja pimeää yötä tehdyt havainnot olivat toki pitkälti erilaiset. Oli miten oli, lieni parasta vartoa vielä hetkinen, antaa muukalaisen mennä menojaan ja jatkaa sitten matkaansa. Toisaalta... Naniel sai taas varoittamatta päähänpiston, jonka myötä nainen nousi äänettömästi jaloilleen ja lähtikin päinvastoin tuota soturia seuraamaan. Tästä miehestähän saattaisi vähäksi aikaa saada oivallisen vangin, jolta kuulustella tietoja vihollisen aikeista ja vahvuuksista ilman, että harpeijan tarvitsisi vaarantaa itsensä leiriä lähestyessään! Niinpä hän otti vielä pari isompaa harppausta kohti ripeästi liikkunutta soturia ja juurtui sitten aloilleen, jousensa eteensä kohotettuna, noin viiden metrin etäisyydellä palkkamiekasta. ”Seis, ei askeltakaan enää! Haarniskassasi ei ole niin pientä rakoa, etteikö nuoleni siihen löytäisi osua! Enkä laske leikkiä - aion ampua jollet muutoin usko, mokoma roisto!”, kivahti harpeija yleiskieltä murtaen, koettaen parhaansa mukaan todistella varmuuttaan, vaikka tunsi sydämensä hakkaavan liki kivuliaan kiivaasti. Jännityksestä laajenneet silmät olivat siristyneet, toinen kiinni asti ja tähtäykseen. Hänen kätensä oli vakaa mutta äänensä taisi hieman vapista, niinpä nainen ei puhunut enempää vaan puri hammastaan ja toivoi uhkailunsa tepsivän. Hän ei halunnut satuttaa ketään, mutta ei asettaisi itseäänkään vaaralle alttiiksi. Ja jollei muu auttaisi, olisi hänellä aina siipensä sekä taivas, jolle paeta, mikäli uhkarohkea suunnitelma ei onnistuisikaan. Olihan kyseessä kuitenkin ihminen, eikä hän pärjäisi tälle lähitaistelussa luultavasti hetkeäkään, mitä toisen ei tietenkään tarvinnut vielä tietää...
Naniel: Ulos käytävistä raikkaaseen ulkoilmaan päästyään oli harpeija havainnut tilanteen pysyneen yhä rauhallisena rintamalla, eikä hyökkäys siis toistaiseksi näyttänyt olevan alkamassa. Nuori nainen jäikin taas hyväksi toviksi muurinharjalle kuljeskelemaan, mietiskellen samalla ankarasti mielessään, mitä sellaista hän voisi seuraavaksi tehdä, joka hyödyttäisi jotakuta eikä ainakaan haittaisi ketään. Tähän mennessä Nanielin yritykset auttaa linnaa ja sen väkeä olivat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, mutta vielä ei saanut olla tarpeeksi syytä luovuttaa. Kyllä hän jotakin keksisi... Hieman myöhemmin sattui nainen huomaamaan porteista lähtevän linnanherran saattueen. Kultaisessa aamunkoitossa ratsasti joukko uljaita miehiä valkean lipun alla kohti vihollisten leiriä, mistä päätellen vastustajan kanssa yritettiin vielä viritellä neuvotteluja. Nanielin nuori ja toiveikas sydän alkoi siinä samassa lyömään kiivaammin. Kenties rauha oli jo rakentumassa? Molempia peukaloitaan ja liki varpaitaankin toisille toivotetusta onnesta kipristellen rukoili harpeija kiihkeästi jumaliaan, jotta tuo tiedusteluretki olisi päättynyt kaikkien parhaaksi. Vaan neitosen tuuri ei tuntunut tässäkään asiassa kääntyneen – ratsastajat palasivat vain tuntia tai toista myöhemmin synkin kasvoin ja viirinvartensa katkaistuna. Sota tuntui nyt väistämättömältä. ’Näin pian?’, ihmetteli harpeija lähes ääneen porteista palaavia miehiä katsellessaan. ’Eikö vihollisella ollut muuta sanottavaa? Minkä vuoksi he täällä edes ovat?’, pohti nainen edelleen ja kävi yhä ärtyneemmäksi epätietoisuudestaan. Voisihan hän vallan hyvin ottaa itse selvää vihulaisten motiiveista!, päätti harpeija samassa ja pisti itseensä vauhtia ennen kuin tuore tarmonpuuska ehtisi mennä ohitse. Pelko ei saisi nyt ottaa huimapäisestä valtaa. Päättäväisyyttä puhisten kiiruhti Naniel siis kauemmas parveilevista sotilaista, kunnes kukaan ei voinut häntä enää nähdä. Tällöin levitti harpeija valkeat siipensä ja lehahti vaivihkaa yli muurinharjan ja alas turvattomalle tantereelle. Oli liikuttava vitkaan jottei tulisi epäillyksi vakoilusta, tiesi nainen ja säntäsi muitta mutkitta kohti metsää. Vasta puiden sekaan päästyään tunsi hän olevansa paremmassa suojassa. Ja nyt hän oli ulkopuolinen. Satunnainen kulkija, jolla oli kuitenkin vakaa tavoite mielessään...
Caer: Illan hämärtyessä oli ryövärileirin tunnelma odotettavasti hieman jännittynyt aikaisemmin päivällä sattuneen välikohtauksen takia. Yksi rialeista halusi häipyä paikalta ryöväriporukan kanssa, ja ryöväreiden johtohahmo oli hyväksynyt 'ehdotuksen' vaikkakin hieman pitkin hampain. Mielipiteet leirissä saattoivat taas jakautua hieman eriäviksi. Nuori palkkasoturi saattoi aistia jännityksen ilmassa, ja epäili hieman itsekin tulevaa suunnitelmaansa. Halusiko hän jäädä ryöväriporukan kanssa odottelemaan, että epäilyttävä rotta tulisi, ja he voisivat kaikki paeta... Ajatus tuntui oudolta. Vaikka päästäisiinkin pakoon, ryöväriporukan maine ei välttämättä toisi tuolle palkkasoturille minkäänlaista etua. Koko joukon tausta oli hänelle hämärää, vaikka muutamat porukan jäsenistä vaikuttivatkin mukavilta ja inhimillisiltä. Caer tähyili hämärtyvässä illassa metsänreunoja. Sinne ei olisi pitkästi matkaa. Mitenköhän aikaisemmin hävinnyt punapäinen ryöväri oli pärjännyt häivyttyään. Toivottavasti rotat eivät olleet napanneet häntä. Enempää huommiotta itseensä kiinnittämättä saattoi soturi hivuttautua hieman erilleen muusta joukosta. Tämän saattoi hyvinkin pistää jännittyneen ilmapiirin piikkiin. Ja mitä sitten vaikka joku ihmisistä havaitsisikin tuon häipyneen omille teilleen. Tuskin he usuttaisivat rottapäällikköä ensimmäisenä tuon perään. Yksikseen istui soturi sotanuijaansa käsillä pyöritellen ja ajatellen erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja tilanteeseen. Oli miltei selvää, ettei minkäänlaista kunnollista hyökkäystä linnan muureja vastaan näillä voimilla aikaan saataisi.
Naniel: Hyvin huomaamatta pitkin latvustoja edettyään oli Naniel löytänyt viimein tiensä vieraskansan leirin liepeille, vaikka kovin lähelle saati pitkäksi aikaa ei nainen uskaltanutkaan jäädä vakoilemaan. Viholliset näyttivät rujoilta, rottamaisilta olennoilta, jollaisia harpeija ei ollut koskaan ennen elämässään kohdannut. Ne vaikuttivat ilkeiltä ja väkivaltaisilta niin yhteistä vastustajaansa kuin toisiaankin kohtaan. Jonkin aikaa vihollisen leiriä tarkkailtuaan oli nainen päätynyt lukuisiin muihinkin hämmentäviin huomioihin – ensinnäkin koko joukkio vaikutti jokseenkin harvalukuiselta, hajanaiselta ja huonosti järjestäytyneeltä. Aukealla oli patsastellut yksi suurempi ja lihaksikkaampi rotta, jota kaikki muut matohännät tuntuivat pelkäävän, ja lisäksi pienempi ryhmä ihmisiä, varkaita ulkonäöstään päätellen, sekä muutamia muitakin, jotka norkoilivat paikalla kai pitkälti omillaan. Tunnelma vaikutti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä, mistä naisen olisi kai pitänyt olla vain hyvillään. Toisaalta hän oli kartoittanut myös kosolti potentiaalisia uhkia, kuten omituisia häkkejä, joita oltiin Nanielin lähtiessä juuri perille leiriin rahtaamassa. Tämän enempää ei harpeija uskaltanut nuuskia, peläten paljastuvansa ja tulevansa surmatuksi ensi tilassa. Mutta vielä ei ollut riittävästi perusteita palata kertomaan havainnoistaan takaisin linnaan. Niinpä nuori nainen päätti vetäytyä joksikin aikaa ja odottaa iltaan, jolloin pimeys olisi hänen puolellaan. Siinä sivussa saattaisi hän tutkia paremmin linnan ympäristöä, havaitakseen ehkä heikkoudet siellä, kuten myös mahdolliset taktiset hyödytkin. Mikään mestaristrategi ei harpeija voinut missään nimessä väittää olevansa, mutta tämä ei estäisi häntä pistämästä mieleensä kaikkea näkemäänsä. Jos linna oli joutumassa vielä muidenkin uhkien alle, olisi joku sentään päivystämässä tästä etukäteen. Olkoonkin, että muurien ulkopuolella oli nyt varsin riskialtista vaeltaa, tunsi nainen tekevänsä jotakin oikein. Ja tiukan paikan tullen hän voisi yhtä kaikki ottaa siivet alleen. Mikä muka saattaisi mennä vikaan?
Caer: Palkkasoturi oli ajatuksissaan istunut aina hämärtymisestä auringonlaskuun, ja havahtui vasta myöhemmin, kun oli jo pimeää. Tuo oli pitkän harkinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että omille teille lähteminen nyt olisi ehkä paras mahdollinen vaihtoehto. Aikaisemmin tuo oli kuullut pakoa suunnitelleen rialin kertovan jotain vartijoista eroon hankkiutumisesta. Tuo saattoi olla potaskaa, ja ehkä ansakin. Pimeässä saattaisi vaania lukuisia rottia hilpareineen odottelemassa yksinäisiä kulkijoita. Toisaalta, jos tuo oli puhunut totta olisi tilanne nyt kaikista otollisin. Ryövärileiriä hetken katseltuaan tuo alkoi pikkuhiljaa olla varma siitä, ettei ollut mitenkään aktiivisen tarkkailun kohteena. Hitaasti tuo livutti kätensä reppunsa kantohihnojen alle, ja nousi. Kilpensä tuo asetteli selkäänsä repun päälle. Kypäräänsä tuo päätti kantaa kädessään, sillä hämärässä se päässä kulkemisesta olisi lähinnä haittaa. Sotanuija vyölenkissä roikkuen ujuttautui soturi kohti pimeyttä vähän väliä taakseen leiriin vilkuillen. Etäisesti tuo ehti vielä nähdä yhden rottamaista muistuttavan hahmon lähestyvän leiriä, muttei ollut aivan varma, oliko tuo hahmo rial. Kaikki soturin varusteet eivät suoranaisesti tukeneet hiljaisesti liikkumista, mutta toisaalta tuo oli jo valmiiksi hankkiutunut sen verran etäälle muusta leiristä, ettei nuo todennäköisesti itse pitämistään äänistä erottaisi etäisiä kilahduksia, jos edes välittivät koko asiasta. Ensimmäiset puut selkänsä taa jätettyään alkoi Caer pikkuhiljaa pitää huomaamatonta pakoaan onnistuneena, sillä minkäänlaista sekasortoa tai muuta paljastumiseen viittaavaa ei ollut havaittavissa. Hieman rentoutuneempana, mutta silti valppaasti ympäristöään tarkkaillen, jatkoi tuo matkaansa syvemmälle metsään pitäen silti linnoituksen sivustallaan. Suoraan poispäin ei ollut vielä kiire hävitä.
Naniel: Koko pitkän päivän vaellettuaan, levättyään ja tehtyään tutkimuksia linnaa ympäröivissä metsissä päätti nuori nainen lähteä varoen palaamaan kohti rialeiden leiriä, kartoittaakseen tilannetta vihollisen puolella ja huomatakseen kenties ensi merkit orastelevista vihamielisyyksistä. Jos vastustajakin aikoi käyttää yötä hyödyksi hyökkäyksessään, olisi hyvä saattaa sana tästä mitä pikimmiten linnankaartin tietoon. Näin järkeillen hiipi harpeija eteenpäin, näkyviin levitetyt siipensä hieman värähdellen ja aistinsa valppaina kuin saalistavalla haukalla. Jousensa oli Naniel vetänyt esiin viittansa katveesta ja piti nuolta jatkuvasti valmiina viritettäväksi, jos joku pensaista kahahtaisi uhkaavalla tavalla tai ympäristö muutoin varoittaisi tuntemattomista uhkista. Puiden lomassa oli jo pimeää, ja vain jokunen tähtönen onnistui valamaan kituliasta valoaan metsämaahan asti. Nuotioiden valojen ja savun avulla suunnistaen ei harpeijalle tuottanut kuitenkaan vaikeuksia pysyä oikeassa kurssissa. Vielä vajaan virstan matkattuaan kannattaisi hänen hidastaa kulkuaan. Tosin pysähdykselle oli yllättäen aihetta jo aiemminkin, kun naisen vaisto kertoi häntä lähestyttävän edestäpäin. Vaimea kilahdus tai kaksi saattoivat tietenkin olla vain harpeijan oman, jännityksestä virittyneen mielen tuotosta, vaan hyvin pian seisahduttuaan kävi hänelle selväksi, ettei nyt ollut kyse kuvitelmista. Joku tai jokin sieltä tosiaan oli tulossa, eikä äänistään päätellen tuntunut liikkuvan turhan huomaamattomasti, joko tarkoituksella tai tahtomattaan. Hetkeäkään aikailematta vetäytyi Naniel lähimmän paksun rungon taa piiloon, pitäen huolen ettei jäisi samalle kulkuväylälle tuon tuntemattoman kanssa. Hän tarkkailisi ensin muukalaista ja päättäisi vasta sitten, kuinka tämän kanssa kannattaisi menetellä. Oliko vihollinen kenties huomannut vakoilijansa aiemmin ja lähtenyt tätä vangitsemaan? Lukuisa tukala vaihtoehto takoi naisen takaraivossa hänen kyyristyessään niin matalaksi kuin saattoi ja sulkiessaan silmänsä terävöittääkseen vastaavasti kuuloaan. Kunpa tuo tuntematon ei nyt aivan kohdalle osuisi...
Caer: Soturi oli taittanut jo sen verran matkaa leiristä, että uskalsi jo liikkua hieman rennommin ja reippaammin askelin metsässä. Rialit tuskin lähettivät tiedustelupartioita näin etäälle, etenkin kun heitä tuntui alun alkaenkin olevan niin vähän. Olisi todellinen sattuma jos tuo törmäisi sellaiseen nyt. Näistä tosiseikoista huolimatta mies katsoi silti parhaakseen kulkea hämärässä, kuin sytyttää soihtua, joka paljastaisi olinpaikkansa lähes välittömästi sekä ystäville että vihollisille. Tämä tietty aiheutti sen, ettei tuo paljolti nähnyt mihin astua ja tuloksena oli satunnaisia rasahduksia ja muita varusteiden päästelemiä ääniä. Silmät olivat jo jossainmäärin tottuneet pimeään, mutta pimeimmät varjot kätkivät silti armottomasti kaiken niihin kätkeytyvän. Ennenpitkää soturi pysähtyi hetkeksi, ja vilkaisi ympärilleen. Hän oli nyt lähes täysin metsässä. Keskittyneempi tarkastelu ympärille kuitenkin paljasti puiden lomista sillointällöin vilahtavan leirinuotion tulen. Tuo tiesi tästä päätellä suurinpiirtein linnan olinpaikan, mutta ollakseen varma, tuo saattoi vielä vilkaista tähtitaivaalle ja arvioida siten sijainteja ehkä hieman suurpiirteisesti, mutta olihan siitäkin jotain apua. Soturi sai hetken etsiä sopivaa kohtaa, jossa puiden lehvästöt rakoilisivat sen verran, että tuo saattaisi nähdä taivaalle ja löytää sieltä ilmansuuntien päättelemiseen muutamia tunnettuja tähtiä. Puihin tuo ei viitsinyt alkaa kiipeilemään kuin viimeisimpänä vaihtoehtona. Se olisi näissä varusteissa melkoisen hankalaa ja päästäisi paljon paljastavia ääniä. Varsinkin jos tuo sattuisi tipahtamaan. Caer oli palvellut palkkamiekkana tarpeeksi kauan ja tarpeeksi kummallisissa paikoissa osatakseen suunnistaa umpimetsässä, vaikka vielä kovin nuori olikin. Toistaiseksi tuo oli hyvin keskittynyt sijaintinsa määrittämiseen, ettei mitenkään saattanut havaita hahmoa jota lähestyi. Soturi näytti luottavan enimmäkseen siihen, että tällaisessa pimeydessä kuka tahansa pitäisi tarpeeksi ääntä lähestyessään, varsinkin ilman soihtua. Näistä olettamuksista huolimatta tuo ei käyttänyt tähtien tähyilyyn enempää aikaa, kun sijainnin määritys minimissään vei. Selvitettyään linnan suunnan, tuo laski katseensa taivaasta totutellakseen taas hämärään metsään, ennen kuin sitten kääntyi etsiäkseen linnan suunnasta jonkin etäisemmän kiintopisteen, jota kohti kulkea.
Naniel: Silmänsä tiukasti kiinni puristanut nainen odotti jonkin aikaa, kunnes kuuli muukalaisen ohittavan hänet ja jatkavan matkaansa mitään epäilemättä. Arvellessaan toisen olevan liikkeellä yksin uskaltautui nainen raottamaan hieman luomiaan ja vilkaisemaan varjoista vastaantulleen henkilön selkäpuolta. Vieras soturi näkyi liikkuvan kahdella jalalla ja vaikutti muutoinkin onneksi ihmismäiseltä. Kaljua häntää saati vipattavia viiksikarvoja ei työntynyt esiin haarniskan suojista, ja hyvä niin, sillä harpeijalle ei ollut jäänyt epäselväksi, mikä aiemmin havaitsemistaan roduista vihollisleiriä hallitsi. Vaan eikö kyseessä ollut sittenkin yksi noista vihulaisista, nyt kun nainen tarkemmin muisteli? Hän oli tainnut havaita tämän nuoren soturin samalla aukealla, vaikka keskellä kirkasta päivää ja pimeää yötä tehdyt havainnot olivat toki pitkälti erilaiset. Oli miten oli, lieni parasta vartoa vielä hetkinen, antaa muukalaisen mennä menojaan ja jatkaa sitten matkaansa. Toisaalta... Naniel sai taas varoittamatta päähänpiston, jonka myötä nainen nousi äänettömästi jaloilleen ja lähtikin päinvastoin tuota soturia seuraamaan. Tästä miehestähän saattaisi vähäksi aikaa saada oivallisen vangin, jolta kuulustella tietoja vihollisen aikeista ja vahvuuksista ilman, että harpeijan tarvitsisi vaarantaa itsensä leiriä lähestyessään! Niinpä hän otti vielä pari isompaa harppausta kohti ripeästi liikkunutta soturia ja juurtui sitten aloilleen, jousensa eteensä kohotettuna, noin viiden metrin etäisyydellä palkkamiekasta. ”Seis, ei askeltakaan enää! Haarniskassasi ei ole niin pientä rakoa, etteikö nuoleni siihen löytäisi osua! Enkä laske leikkiä - aion ampua jollet muutoin usko, mokoma roisto!”, kivahti harpeija yleiskieltä murtaen, koettaen parhaansa mukaan todistella varmuuttaan, vaikka tunsi sydämensä hakkaavan liki kivuliaan kiivaasti. Jännityksestä laajenneet silmät olivat siristyneet, toinen kiinni asti ja tähtäykseen. Hänen kätensä oli vakaa mutta äänensä taisi hieman vapista, niinpä nainen ei puhunut enempää vaan puri hammastaan ja toivoi uhkailunsa tepsivän. Hän ei halunnut satuttaa ketään, mutta ei asettaisi itseäänkään vaaralle alttiiksi. Ja jollei muu auttaisi, olisi hänellä aina siipensä sekä taivas, jolle paeta, mikäli uhkarohkea suunnitelma ei onnistuisikaan. Olihan kyseessä kuitenkin ihminen, eikä hän pärjäisi tälle lähitaistelussa luultavasti hetkeäkään, mitä toisen ei tietenkään tarvinnut vielä tietää...