Post by zube on Aug 29, 2006 11:34:48 GMT 3
Ilta oli jo pitkällä, kun matkalaiset viimein pääsivät määränpäähänsä. Aurinko oli tunteja sitten painunut mailleen, ja illan viileys tuntui ilmassa, se enteili aikaisempaa kylmempää yötä. Hyvä niin. Laaja niitty avautui heidän eteensä, tuon kaksikon, joka tarkkaili ympäristöä metsän varjoista. Ja kauempana, tummaa yötaivasta vasten mustana kuvajaisena, odotti Myrkmeren linna. Jännitys tuntui väreilevän noiden matkalaisten välillä. Heidän etsintänsä olisi vasta alkamassa, mutta nähdessään linnan muurit niin todellisena edessä päin, he tiesivät saavuttaneensa edes jotain. Mutta se ei tietenkään riittäisi.
"He ovat sulkeneet portit.", mies lausui ääneen, vaikka hän tiesi seuralaisensa olevan asiasta selvillä. Tieto aarteesta oli levinnyt ympäri maan, siitä huhuttiin kaikkialla. Mutta tieto sodasta, siitä ei pelkästään puhuttu. Se näkyi kaikkialla. Jo päiviä heitä vastaan oli tullut alueelta pakenevia talonpoikia, muutama majatalo oli ryöstetty ja poltettu tyhjäksi. Kohti linnaa suuntasi vain armeijoiden joukot, ja satunnaiset onnenonkijat kuten nuo kaksi. Puhumattakaan ryöväreistä, jotka odottivat vuoroaan, valmiina korjaamaan itselleen sen, minkä tämä taistelu jättäisi jälkeensä. Hiljaisuus tuntui tiivistyvän heidän ympärilleen kylmyyden lailla, eikä mies voinut estää itseään huokaisemasta. Hän käänsi katseensa sivulleen, seuralaiseensa, näyn synkentäessä häntä entisestään. Ei ollut paljoa jäljellä hänen valtijattarestaan. Tummansininen, matkasta nuhjaantunut viitta peitti katseilta kaiken, lukuunottamatta kapeaa nenänvartta. Nainen istui ratsunsa selässä selvästi matkasta uupuneena, eteenpäin nojautuneena, riiputti päätään alaspäin. Mutta naisen olemus ei järkyttänyt miestä lainkaan niin pahasti, kuin tuo oksettava haju, ummehtunut ja mätänevä, mikä huokui naisesta. Se sai heidän ratsunsa liikahtelemaan levottomasti, nekin vaistosivat tuon kuoleman hajun, joka valtasi elävää ruumista.
"Uskotko, että se aarre... On todella sama, mitä me etsimme." Mies olisi ainakin itse halunnut uskoa. Nytkin jo katui sanojaan, oli kyseenalaistanut aivan turhaan. Täytyikö hänen tukahduttaa viimeinenkin toivo, kun hän hyvin näki itsekin, ettei sitä ollut paljoa jäljellä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt korjata sanojaan, sillä oli saanut naisen huomion. Hitaasti kohosi tuo hupullinen pää, näyttäen enemmänkin kuin vain tumman varjon kasvoista. Nainen olisi saattanut olla kaunis, mutta matkan uuvuttamana, ja jonkun vielä pahemman tuskan rasittamana, hänen kasvonsa olivat syvään uurtuneet, silmät mustuneet ja vajonneet jotenkin syvemmälle kuoppiinsa. Ainoastaan syvällä noissa silmissä jaksoi vielä kyteä pieni tuli, mutta sekin sai sytykkeensä enimmäkseen katkeruudesta ja kostonhimosta. Ne tuntuivat kysyvän, 'väitätkö, että olen erehtynyt?, sellaisella haasteella, ettei mies uskaltanut edes korjailla sanojaan. Joten mies käänsi katseensa suosiolla pois, takaisin linnaan. Kyllä hän tiesi hänen valtijattarensa erehtyneen aikaisemminkin. Miksei siis nytkin? Muttei mies voinut sanoa sitä. Saattoihan olla, että tuolla Myrkmeren linnassa tosiaan olisi pelastus hänen valtijattarelleen. Ja jos niin, ei hän epäröisi hetkeäkään uhrata vaikka henkeään siitä.
"Ole kerrankin hyödyllinen ja lakkaa jaarittelemasta! Auta minut alas." Naisen äkillinen sihahdus sai miehen säpsähtämään. Ja hän ei muka paljosta säikkynyt. Kuitenkaan mies ei kauaa aikaillut, laskeutuen ratsunsa selästä ja kiiruhti auttamaan valtijatartaan. Hän tiesi miten vaikeaa naisen oli pyytää apua, miten paljon se tuon ylpeyttä mahtoikaan raastaa. Kuin tuolla ei olisi jo ollut tuskaa muuten. Siksi mies ei tahtonut pahentaa asiaa, sanatta nosti naisen alas satulasta. Yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä kuvotuksen tunnetta, mikä väänsi hänen vatsaansa, kun tunsi pistävän hajun voimistuvan. Onneksi tuo jäi naiselta huomaamatta, sillä hänellä oli tarpeeksi kestämistä kivun kanssa, mikä iski läpi selän, joka kerta kun nainen suoristui. Nyt hän jäi nojaamaan ratsunsa viereen, piteli tukea satulasta, yrittäen tasoittaa hengitystään. Lopulta, kun sai suustaan muutakin kuin kähinää, nainen jatkoi.
"Mene etsimään leiri. Sotilaita tai ryöväreitä, ei sen väliä. Ota selvää kuinka pääsemme muurien sisälle."
Mies nyökkäsi hiljaisena, palasi ratsunsa luokse ja nousi satulaan. Ohjasi viivyttelemättä ratsunsa takaisin tielle ja katosi iltaan. Hän ei ollut voinut katsoa naiseen lähtiessään, tai olisi luultavimmin murtunut. Hänen valtijattarensa ei kyennyt enää edes laskeutumaan ratsailta, ja silti tuo oli menossa sotaan, ehkä hirveämpäänkin. Mutta toisaalta, kun ei ollut enää mitään hävittävää. Kuolema saattoi tuntua hyvin armolliselta.
"He ovat sulkeneet portit.", mies lausui ääneen, vaikka hän tiesi seuralaisensa olevan asiasta selvillä. Tieto aarteesta oli levinnyt ympäri maan, siitä huhuttiin kaikkialla. Mutta tieto sodasta, siitä ei pelkästään puhuttu. Se näkyi kaikkialla. Jo päiviä heitä vastaan oli tullut alueelta pakenevia talonpoikia, muutama majatalo oli ryöstetty ja poltettu tyhjäksi. Kohti linnaa suuntasi vain armeijoiden joukot, ja satunnaiset onnenonkijat kuten nuo kaksi. Puhumattakaan ryöväreistä, jotka odottivat vuoroaan, valmiina korjaamaan itselleen sen, minkä tämä taistelu jättäisi jälkeensä. Hiljaisuus tuntui tiivistyvän heidän ympärilleen kylmyyden lailla, eikä mies voinut estää itseään huokaisemasta. Hän käänsi katseensa sivulleen, seuralaiseensa, näyn synkentäessä häntä entisestään. Ei ollut paljoa jäljellä hänen valtijattarestaan. Tummansininen, matkasta nuhjaantunut viitta peitti katseilta kaiken, lukuunottamatta kapeaa nenänvartta. Nainen istui ratsunsa selässä selvästi matkasta uupuneena, eteenpäin nojautuneena, riiputti päätään alaspäin. Mutta naisen olemus ei järkyttänyt miestä lainkaan niin pahasti, kuin tuo oksettava haju, ummehtunut ja mätänevä, mikä huokui naisesta. Se sai heidän ratsunsa liikahtelemaan levottomasti, nekin vaistosivat tuon kuoleman hajun, joka valtasi elävää ruumista.
"Uskotko, että se aarre... On todella sama, mitä me etsimme." Mies olisi ainakin itse halunnut uskoa. Nytkin jo katui sanojaan, oli kyseenalaistanut aivan turhaan. Täytyikö hänen tukahduttaa viimeinenkin toivo, kun hän hyvin näki itsekin, ettei sitä ollut paljoa jäljellä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt korjata sanojaan, sillä oli saanut naisen huomion. Hitaasti kohosi tuo hupullinen pää, näyttäen enemmänkin kuin vain tumman varjon kasvoista. Nainen olisi saattanut olla kaunis, mutta matkan uuvuttamana, ja jonkun vielä pahemman tuskan rasittamana, hänen kasvonsa olivat syvään uurtuneet, silmät mustuneet ja vajonneet jotenkin syvemmälle kuoppiinsa. Ainoastaan syvällä noissa silmissä jaksoi vielä kyteä pieni tuli, mutta sekin sai sytykkeensä enimmäkseen katkeruudesta ja kostonhimosta. Ne tuntuivat kysyvän, 'väitätkö, että olen erehtynyt?, sellaisella haasteella, ettei mies uskaltanut edes korjailla sanojaan. Joten mies käänsi katseensa suosiolla pois, takaisin linnaan. Kyllä hän tiesi hänen valtijattarensa erehtyneen aikaisemminkin. Miksei siis nytkin? Muttei mies voinut sanoa sitä. Saattoihan olla, että tuolla Myrkmeren linnassa tosiaan olisi pelastus hänen valtijattarelleen. Ja jos niin, ei hän epäröisi hetkeäkään uhrata vaikka henkeään siitä.
"Ole kerrankin hyödyllinen ja lakkaa jaarittelemasta! Auta minut alas." Naisen äkillinen sihahdus sai miehen säpsähtämään. Ja hän ei muka paljosta säikkynyt. Kuitenkaan mies ei kauaa aikaillut, laskeutuen ratsunsa selästä ja kiiruhti auttamaan valtijatartaan. Hän tiesi miten vaikeaa naisen oli pyytää apua, miten paljon se tuon ylpeyttä mahtoikaan raastaa. Kuin tuolla ei olisi jo ollut tuskaa muuten. Siksi mies ei tahtonut pahentaa asiaa, sanatta nosti naisen alas satulasta. Yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä kuvotuksen tunnetta, mikä väänsi hänen vatsaansa, kun tunsi pistävän hajun voimistuvan. Onneksi tuo jäi naiselta huomaamatta, sillä hänellä oli tarpeeksi kestämistä kivun kanssa, mikä iski läpi selän, joka kerta kun nainen suoristui. Nyt hän jäi nojaamaan ratsunsa viereen, piteli tukea satulasta, yrittäen tasoittaa hengitystään. Lopulta, kun sai suustaan muutakin kuin kähinää, nainen jatkoi.
"Mene etsimään leiri. Sotilaita tai ryöväreitä, ei sen väliä. Ota selvää kuinka pääsemme muurien sisälle."
Mies nyökkäsi hiljaisena, palasi ratsunsa luokse ja nousi satulaan. Ohjasi viivyttelemättä ratsunsa takaisin tielle ja katosi iltaan. Hän ei ollut voinut katsoa naiseen lähtiessään, tai olisi luultavimmin murtunut. Hänen valtijattarensa ei kyennyt enää edes laskeutumaan ratsailta, ja silti tuo oli menossa sotaan, ehkä hirveämpäänkin. Mutta toisaalta, kun ei ollut enää mitään hävittävää. Kuolema saattoi tuntua hyvin armolliselta.