|
Post by R.C. on Aug 27, 2006 0:47:50 GMT 3
Naniel Nemeiia, tai ehkä useammin kutsutulta nimeltään ’Famisalah’, jonka käytön jatkamisella hän kunnioitti edelleen kuukausia sitten murhattua ystäväänsä ja kansansa prinsessaa, nojautui rohkeasti muurinharjan ylitse ja tähysi levottomana horisonttiin. Harpeija ei pelännyt korkeuksia, joissa hän oli vuorilla syntyisin koko ikänsä elänyt ja lentänyt. Tällä hetkellä nuoren naisen rotua tai sukujuuria ei tosin helposti olisi päältäpäin arvannut, siipiään hän ei ollut vielä kertaakaan muun väen edessä paljastanut. Harvinaista hennompi ruumiinrakenne saattoi tosin pistää monenkin silmään, kuten erään sotilaan, joka sattui kulkemaan muurilla samaan aikaan aamusta: ”Hei neiti, varokaahan vähän tai putoatte vielä reunan yli! Siviilien ei muutenkaan sopisi täällä muureilla enää parveilla. Sota alkaa aivan näinä päivinä.”, huikkasi sotilas varoittavasti. Naniel huokaisi ja vilkaisi hieman tympeästi ihmismiestä, perääntyen kuitenkin tämän mieliksi kauemmas reunasta. Olkoonkin, että hän oli pukeutunut vain kevyeen ja pehmeään nahkahaarniskaan ja salannut selässään kantamansa aseenkin viittansa alle, olisi harpeijasta ollut mukavaa tulla edes silloin tällöin mielletyksi yhdeksi linnan potentiaalisista puolustajista...se vaikutti kuitenkin toiveajattelulta.
(( EDIT: Hahmo on siirtynyt Sairastupaan. ))
|
|
|
Post by spyrre on Aug 31, 2006 19:18:29 GMT 3
*Reitti muureille oli löytynyt yllättävän helposti jopa tältä melkeinpä kultakalan suuntavaiston omaavalta lyhyeltä purppurapäältä. Onneksi melkein välittömästi hänen maleksittua ulos salista jossa oli ollut tiedonhankintareissulla, oli ohitse kiirehtinyt pari jousilla aseistautunutta vartijaa eikä ollut vaatinut paljoakaan päättelyä arvatakseen minne kaksikko oli matkalla. Näin ollen Spyro oli seuraillut "vaivihkaa" miekkosten jäljestä, ja seisoi nyt pihan toisella laidalla katselemassa ylös kohden korkean muurin harjaa. Tuolta olisi varmasti mainio näköala tuonne ulos... hyökkäävä armeijakin näkyisi, sitten voisi ehkä yrittää päätellä kuinka suuri vaara oli kyseessä, ja pitäisikö hänen pyrkiä etsimään kissa ja yksisarvinen käsiinsä mahdollisimman pian ja pyrkiä häipymään koko linnasta. Aarre ei nuorukaista niinkään ollut onnistunut varsinaisesti kiinnostamaan alunperinkään, poika ei ollut koskaan ollut erityisen ahne luonne (tai no, ellei kyse ollut jostakin harvinaisen herkullisesta ruuasta) mutta tuo uhka, joka saattaisi uhata hänen ystäviään oli onnistunut saamaan Spyron melkoisen levottomaksi.
Purppurapää pureskeli huolissaan alahuultaan tähyillen ylös muurinharjaan, joka näytti olevan aivan viileän tuulen ajamien, matalalla kiitävien pilvenlohkareiden alapuolella, heitti sitten sylissään kantamansa viitanrähjänsä päättäväisesti harteilleen alkaen kiivetä portaita pitkin ylös tuonne näköalapaikalleen. Poika pysähtyi vielä hetkeksi vilkaisemaan varuillaan ympärilleen ennen kuin saavutti portaiden ylätasanteen (ilmeisesti se epäili että vahdissa olevat sotilaat saattaisivat haluta ajaa hänet pois) mutta astui sitten viimeiset askelmat kulkien katse suoraan eteen suunnattuna aivan muurin reunalle kurottautuen katsomaan ulkopuolella alhaalla levittäytyvää maisemaa. Spyro ei pelännyt korkeita paikkoja, ei ollut koskaan pelännytkään, eikä sitä ilmeisesti myöskään huolettanut vihollisten mahdollisesti omaavan jousiampujia joukoissaan, vaan se nojasi melkein vaarallisenkin pitkälle muurin suojista yrittäen nähdä mahdollisimman hyvin kasvoillaan tuulessa lepattavien pitkien, purppuraisten suortuviensa alta siristäen hiukan tummia silmiäänkin.
Tuolla... tuollahan sitä hyökkääjäarmeijaa taisi olla näkyvissä. Tältä etäisyydeltä oli vaikea sanoa, mutta jotenkin ne näyttivät ihan... suurilta rotilta? Purppurapää räpäytti silmiään yllättyneenä, vetäytyen sitten takaisin turvallisemmille alueille muurinharjan suojiin. Katsos vain... hän oli nähnyt ensimmäisen tuollaisen otuksen vasta jokinaika sitten (tämä ei ollut ollut kovinkaan mukava tuttavuus) ja nyt niskaan oli hyökkäämässä armeijallinen sellaisia? Oli tämäkin nyt tuuria. ...pystyisivätköhän rotat kiipeämään muurin ylitse vallihaudasta huolimatta? Spyro ei ollut varma, mutta tiesi ainakin pienempien jyrsijöiden olevan varsin ketteriä otuksia. Ja ne pirulaiset purivat kovaa.*
|
|
|
Post by spyrre on Sept 2, 2006 21:06:59 GMT 3
*Tilanne kieltämättä oli mennyt ja ottanut varsin huolestuttavan käänteen. Alunperin ei ollut ollut tarkoitus kuin piipahtaa tässä linnoituksessa katsomassa josko siellä olisi ollut jotakin josta oli ollut apua purppurapäätä kiusaavaan, hänen mielestään hyvin vakavahkoon ongelmaan (Spyro tosin oli suhtautunut yritykseen hiukan pessimistisellä asenteella alunperinkin) mutta nyt he olivatkin joutuneet suljetuksi muurien sisälle odottamaan linnoituksen ympärille kertyneiden vihulaisten hyökkäystä. Nuorukainen mittaili katseellaan noita kauempana alapuolellaan levittäytyviä joukkoja, pistäen merkille että paikalla oli rottien lisäksi ainakin yksi erillinen porukka inhimillisempiäkin olentoja, perääntyen sitten kylmästä värähtäen takaisin kohden portaita joita pitkin oli ylös kiivennyt. Oli vain ajan kysymys koska tilanne saisi vielä rummemman käänteen, jonka lopputuloksesta ei voinut sanoa mitään kovin varmaa, vaikka linnan muurit tarjosivatkin melkoista suojaa ulkopuolelta hyökkääviltä. Oli täysin mahdollista etteivät ahdistelijat onnistuisi kukistamaan muuria ja niiden vartijoita, mutta ei sitä koskaan tiennyt. ....eivät kai ne tuolla ulkona tuolla tavalla parveilisi, jos niillä ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä sisälle, eiväthän?
Hitto, nyt olisi kyllä parasta mennä etsimään Kissa ja yksisarvinen mahdollisimman pian... Purppurapää vilkaisi vielä kerran tuulenpieksämällä pellolla linnoituksen ulkopuolella pahaenteisesti odottavia joukkoja, kääntyen sitten ja lähtien kiireellä kapuamaan alas muurilta. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne kumpikaan hänen ystävistään oli päätynyt, mutta nyt ei auttanut muu kuin etsiä. Mitä sen jälkeen, hän ei ollut varma... ulosko, ja pakoon? Mutta miten, ja olisiko se kuitenkaan se kaikkein paras idea tähän hätään? Spyro tunsi suurta vastenmielisyyttä edes ajatellessaan joutuneensa lukituksi sisälle jonnekin vaikka kyseessä olisikin ollut kookas linnoitus, mutta ymmärsi kyllä parhaansa... ainakin toistaiseksi. Viholliset olivat aivan muurien ulkopuolella. Melkoinen turhautuneisuudentunnekin oli jälleen kasvamassa purppuraisessa pääkopassa, nuorukaisen kiivetessä alas portaita, ja kulkiessa sitten kiireisin askelin mukulakivetyn pihan poikki, taas kohden linnan sisätiloja. Kuinka hyödytön hän taas olikaan... ei pystyisi suojelemaan tovereitaan varmaankaan edes yhdeltä vihaiselta hiideltäkään... kirottua. Hän vihasi sitä pelkurimaista ajattelutapaa joka oli pitkien kuukausien kuluessa alkanut juurtua mieleensä, mutta ei oikeastaan voinut tehdä asialle mitään. Niin ärsyttävää kuin se olikin, olisi uskomattoman tyhmää jäädä haastamaan riitaa turhasta asiasta silloin kun ei ollut pakko, jos sattui olemaan käytännössä täysin puolustuskyvytön.*
((Spyro harhautuu seuraavaksi Kellareiden suuntaan.))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 28, 2007 12:51:14 GMT 3
Ulos käytävistä raikkaaseen ulkoilmaan päästyään oli harpeija havainnut tilanteen pysyneen yhä rauhallisena rintamalla, eikä hyökkäys siis toistaiseksi näyttänyt olevan alkamassa. Nuori nainen jäikin taas hyväksi toviksi muurinharjalle kuljeskelemaan, mietiskellen samalla ankarasti mielessään, mitä sellaista hän voisi seuraavaksi tehdä, joka hyödyttäisi jotakuta eikä ainakaan haittaisi ketään. Tähän mennessä Nanielin yritykset auttaa linnaa ja sen väkeä olivat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, mutta vielä ei saanut olla tarpeeksi syytä luovuttaa. Kyllä hän jotakin keksisi... Hieman myöhemmin sattui nainen huomaamaan porteista lähtevän linnanherran saattueen. Kultaisessa aamunkoitossa ratsasti joukko uljaita miehiä valkean lipun alla kohti vihollisten leiriä, mistä päätellen vastustajan kanssa yritettiin vielä viritellä neuvotteluja. Nanielin nuori ja toiveikas sydän alkoi siinä samassa lyömään kiivaammin. Kenties rauha oli jo rakentumassa? Molempia peukaloitaan ja liki varpaitaankin toisille toivotetusta onnesta kipristellen rukoili harpeija kiihkeästi jumaliaan, jotta tuo tiedusteluretki olisi päättynyt kaikkien parhaaksi. Vaan neitosen tuuri ei tuntunut tässäkään asiassa kääntyneen – ratsastajat palasivat vain tuntia tai toista myöhemmin synkin kasvoin ja viirinvartensa katkaistuna. Sota tuntui nyt väistämättömältä. ’Näin pian?’, ihmetteli harpeija lähes ääneen porteista palaavia miehiä katsellessaan. ’Eikö vihollisella ollut muuta sanottavaa? Minkä vuoksi he täällä edes ovat?’, pohti nainen edelleen ja kävi yhä ärtyneemmäksi epätietoisuudestaan. Voisihan hän vallan hyvin ottaa itse selvää vihulaisten motiiveista!, päätti harpeija samassa ja pisti itseensä vauhtia ennen kuin tuore tarmonpuuska ehtisi mennä ohitse. Pelko ei saisi nyt ottaa huimapäisestä valtaa. Päättäväisyyttä puhisten kiiruhti Naniel siis kauemmas parveilevista sotilaista, kunnes kukaan ei voinut häntä enää nähdä. Tällöin levitti harpeija valkeat siipensä ja lehahti vaivihkaa yli muurinharjan ja alas turvattomalle tantereelle. Oli liikuttava vitkaan jottei tulisi epäillyksi vakoilusta, tiesi nainen ja säntäsi muitta mutkitta kohti metsää. Vasta puiden sekaan päästyään tunsi hän olevansa paremmassa suojassa. Ja nyt hän oli ulkopuolinen. Satunnainen kulkija, jolla oli kuitenkin vakaa tavoite mielessään...
[ Naniel/Famisalah lähti siis linnasta toistaiseksi omille teilleen, 'Linnan ulkopuolisille alueille', 'Karkureiden kohtaaminen'-charpketjuun. ]
|
|