Post by ninyfa on Aug 27, 2006 13:13:47 GMT 3
Heitä oli tällä hetkellä kymmenen hengen porukka, joista kahdeksan oli se niin sanottu ydinjoukko. Ainahan väki tällaisessa sekalaisessa joukossa vaihtui, monestakin syystä. Joku jäi kiinni rötöksistään, heitettiin vankilaan eikä hänestä sen koommin kuultu, toinen menetti henkensä jossain kahakassa, kolmas liittyi toiseen porukkaan ynnä muuta. Mutta nuo kahdeksan olivat vetäneet yhtä jo pidemmän aikaa, vuosia itse asiassa. Se oli havaittu hyväksi järjestelmäksi, kullekin oli muodostunut omat tehtävänsä ja asema joukossa. Yhteistyö oli vähitellen parantunut ja kun toisen oppi paremmin tuntemaan, niin luottamuskin kasvoi. Voisi kai sanoa, että heistä oli tullut – melkeinpä sattumalta – tiivis porukka, josta saattoi olla ylpeä. Tai niin ainakin hän itse, ryövärijoukon johtaja Karl, ajatteli.
Karl oli elänyt metsissä, kylien ja kaupunkien liepeillä ja hämärillä kujilla niin kauan kuin muisti. Samoin kuin hänen isänsä ja tämänkin isä ennen häntä. Heillä oli siis suvussa pitkät perinteet tässä ryövärien kunniakkaassa ammatissa. No joo, joku takuulla halveksi moista ammattia, piti heitä rauhanhäiritsijöinä ja riitapukareina, yhteiskunnan ulkopuolisina hiippareina, joilla ei ollut mitään asiaa tavallisten, ahkerien ihmisten tielle. Mutta hän itse oli täysin toista mieltä. Totta kai tässä, niin kuin kaikessa muussakin, oli hyvät ja huonot puolensa, mutta hän viihtyi hommissa. Ei tarvinnut maksaa veroja kenellekään eikä kumarrella ylempiä, sai itse päättää asioistaan. Mutta töitäkin piti tehdä, muuten ei tässä elämässä selvinnyt. Ja jos joku väitti, että ryövärinä oleminen oli muka helppoa, niin ei kyllä tiennyt, mistä puhui. Huono puoli tässä hommassa oli se, että toimeentulo oli aika epävarmaa. Saattoi mennä pitkiäkin jaksoja, että ei löytynyt rosvottavaa. Ja se veti mielen aina matalaksi, aiheutti närää joukon sisällä ja saattoi pahimmillaan hajottaa joukon. Mutta nyt tuollaiset laihemmat päivät olivat mitä ilmeisimmin ohi. Hän oli kuulostellut ja tarkkaillut tilannetta jo pidempään tässä lähellä ja saanut tietoonsa yhtä ja toista mielenkiintoista. Kuten että Myrkmeren linnan ympäristöön oli odotettavissa kaaosta ja rähinöitä. Linnassa oli kuulemma mahdottoman suuri aarre, joka Karlin käsityksen mukaan oli takuulla puhdasta kultaa, hopeaa, jalokiviä ja koruja. Juuri sitä, mistä monet tällaiset ryövärijoukot joutuivat vain unelmoimaan. Ja nyt ne olivat osuneet hänen tielleen! Piti vain päästä linnaan, etsiä jokin avain ja rikkaudet olisivat heidän. Karlin teki mieli melkein pistää tanssiksi, niin tohkeissaan hän oli kaikista niistä tiedoista, jotka oli saanut selville.
Ryövärijoukkoon kuului seitsemän miestä ja kolme naista. Monilla oli jotain sukulaissuhteita keskenään, joukkoon kuuluivat esimerkiksi veli ja sisar. Juuri tämä takasi sen, että heihin saattoi luottaa. Uusina joukkoon oli vasta vähän aikaa sitten liittynyt yksi mies ja vähän myöhemmin nainen. Heillä kummallakin oli hyviä uusia ideoita, joita kannatti ilman muuta kuunnella. Mielessään Karl toivoi, että tässä piakkoin heidän porukkaansa liittyisi vielä lisääkin väkeä. Mitä useampi heitä olisi, sen helpompi heillä varmaan olisi päästä linnaan sisälle. Totta kai useampi jäsen tarkoitti sitä, että aarre tulisi jakaa useampaan osaan, mutta Karl uskoi rikkauksia olevan niin paljon, että kaikille takuulla riittäisi runsaasti.
He olivat pystyttäneet väliaikaisen leirinsä tähän metsän laitaan puiden suojaan, mutta kuitenkin niin, että linnakin jo näkyi. Karlilla oli epämääräinen aavistus siitä, että metsässä liikkui samaan aikaan jotain muitakin kohti linnaa. Hän oli ollut kuulevinaan askeleita ja ääniä, jotka kielivät siitä, että jonkinlainen sotajoukko oli liikkeellä, mutta ei vielä ainakaan ollut huolissaan. Sitä parempi heille ryöväreille, jos joku aikoi samoihin aikoihin hyökätä linnaan. Hehän pääsisivät siinä sivussa toivon mukaan livahtamaan porteista sisäpuolelle. Ja muitakin keinoja oli käytettävissä. Hän oli suunnitellut lähettävänsä sisarukset, Miken ja Jennyn, tiedustelemaan edeltä ja ottamaan tarkemmin selvää tilanteesta. Mihinkään ansaan ei todellakaan kannattanut suin päin rynnätä.
Juuri kun Karl oli aikeissa nousta seisomaan lähteäkseen sisarusten puheille, jokin ääni metsästä kiinnitti hänen huomionsa. Valpastuen hän katseli ympärilleen nähdäkseen, mistä ääni oli tullut ja otti varalta lyhytmiekkansa vasempaan käteensä. Nopea vilkaisu leirissä ja hän pani tyytyväisenä merkille, että muutkin ryövärit olivat kiinnittäneet huomiota tuohon ääneen.
Karl oli elänyt metsissä, kylien ja kaupunkien liepeillä ja hämärillä kujilla niin kauan kuin muisti. Samoin kuin hänen isänsä ja tämänkin isä ennen häntä. Heillä oli siis suvussa pitkät perinteet tässä ryövärien kunniakkaassa ammatissa. No joo, joku takuulla halveksi moista ammattia, piti heitä rauhanhäiritsijöinä ja riitapukareina, yhteiskunnan ulkopuolisina hiippareina, joilla ei ollut mitään asiaa tavallisten, ahkerien ihmisten tielle. Mutta hän itse oli täysin toista mieltä. Totta kai tässä, niin kuin kaikessa muussakin, oli hyvät ja huonot puolensa, mutta hän viihtyi hommissa. Ei tarvinnut maksaa veroja kenellekään eikä kumarrella ylempiä, sai itse päättää asioistaan. Mutta töitäkin piti tehdä, muuten ei tässä elämässä selvinnyt. Ja jos joku väitti, että ryövärinä oleminen oli muka helppoa, niin ei kyllä tiennyt, mistä puhui. Huono puoli tässä hommassa oli se, että toimeentulo oli aika epävarmaa. Saattoi mennä pitkiäkin jaksoja, että ei löytynyt rosvottavaa. Ja se veti mielen aina matalaksi, aiheutti närää joukon sisällä ja saattoi pahimmillaan hajottaa joukon. Mutta nyt tuollaiset laihemmat päivät olivat mitä ilmeisimmin ohi. Hän oli kuulostellut ja tarkkaillut tilannetta jo pidempään tässä lähellä ja saanut tietoonsa yhtä ja toista mielenkiintoista. Kuten että Myrkmeren linnan ympäristöön oli odotettavissa kaaosta ja rähinöitä. Linnassa oli kuulemma mahdottoman suuri aarre, joka Karlin käsityksen mukaan oli takuulla puhdasta kultaa, hopeaa, jalokiviä ja koruja. Juuri sitä, mistä monet tällaiset ryövärijoukot joutuivat vain unelmoimaan. Ja nyt ne olivat osuneet hänen tielleen! Piti vain päästä linnaan, etsiä jokin avain ja rikkaudet olisivat heidän. Karlin teki mieli melkein pistää tanssiksi, niin tohkeissaan hän oli kaikista niistä tiedoista, jotka oli saanut selville.
Ryövärijoukkoon kuului seitsemän miestä ja kolme naista. Monilla oli jotain sukulaissuhteita keskenään, joukkoon kuuluivat esimerkiksi veli ja sisar. Juuri tämä takasi sen, että heihin saattoi luottaa. Uusina joukkoon oli vasta vähän aikaa sitten liittynyt yksi mies ja vähän myöhemmin nainen. Heillä kummallakin oli hyviä uusia ideoita, joita kannatti ilman muuta kuunnella. Mielessään Karl toivoi, että tässä piakkoin heidän porukkaansa liittyisi vielä lisääkin väkeä. Mitä useampi heitä olisi, sen helpompi heillä varmaan olisi päästä linnaan sisälle. Totta kai useampi jäsen tarkoitti sitä, että aarre tulisi jakaa useampaan osaan, mutta Karl uskoi rikkauksia olevan niin paljon, että kaikille takuulla riittäisi runsaasti.
He olivat pystyttäneet väliaikaisen leirinsä tähän metsän laitaan puiden suojaan, mutta kuitenkin niin, että linnakin jo näkyi. Karlilla oli epämääräinen aavistus siitä, että metsässä liikkui samaan aikaan jotain muitakin kohti linnaa. Hän oli ollut kuulevinaan askeleita ja ääniä, jotka kielivät siitä, että jonkinlainen sotajoukko oli liikkeellä, mutta ei vielä ainakaan ollut huolissaan. Sitä parempi heille ryöväreille, jos joku aikoi samoihin aikoihin hyökätä linnaan. Hehän pääsisivät siinä sivussa toivon mukaan livahtamaan porteista sisäpuolelle. Ja muitakin keinoja oli käytettävissä. Hän oli suunnitellut lähettävänsä sisarukset, Miken ja Jennyn, tiedustelemaan edeltä ja ottamaan tarkemmin selvää tilanteesta. Mihinkään ansaan ei todellakaan kannattanut suin päin rynnätä.
Juuri kun Karl oli aikeissa nousta seisomaan lähteäkseen sisarusten puheille, jokin ääni metsästä kiinnitti hänen huomionsa. Valpastuen hän katseli ympärilleen nähdäkseen, mistä ääni oli tullut ja otti varalta lyhytmiekkansa vasempaan käteensä. Nopea vilkaisu leirissä ja hän pani tyytyväisenä merkille, että muutkin ryövärit olivat kiinnittäneet huomiota tuohon ääneen.
