|
Post by R.C. on Oct 9, 2006 18:47:24 GMT 3
Sotapäällikkö Reyhard oli kannustanut jaloverisen ratsunsa hyvänlaiseen laukkaan aamuna, joka saattoi jäädä hänen elämänsä viimeisekseen. Veteraani nautti viileästä tuulesta ja nousevan auringon suomasta vähäisestä lämmöstä kasvoillaan, eikä puhunut rinnallaan matkaaville miehilleen paljoa ratsastaessaan. Nämäkin vaikuttivat tosin harvinaisen vaitonaisilta, mihin sotapäällikön ei tietenkään tarvinnut syitä arvailla. Molemmat noista sotilaista olivat nuorempia kuin hän, ja miettivät varmasti kahta tarkemmin tulevaisuuttaan. Pelkoa ei kumpaisenkaan kasvoilta kuitenkaan kuvastunut, minkä Reyhard saattoi syrjäkarein seuralaisistaan havaita. Kaikki kolme olivat valmistautuneet henkisesti tulevaan.
Matka kului siis joutuisasti ja lähinnä tasaisen kavionkapseen säestämänä. Eipä silti ettäkö sotapäällikkö olisi halunnut kiirehtiä kohtaloaan, mutta turha hänestä sitä oli hidastellakaan. Kävisi miten hyvänsä... Järin mielissään ei Reyhard olisi välttämättä ollut, mikäli olisi tiennyt mitään jälkijoukossa ratsastavien keskinäisistä vedonlyönneistä. Ei tässä sentään koululaisten kesken kevätretkelle oltu menossa, joten vaikka tuo kaksikko ei välttämättä muiden hengestä välittänytkään, piittasi sotapäällikkö sitten sitäkin enemmän. Tuskinpa hän toivoi miestensä menehtyvän vain kanssamatkustavaisten ylimielisyyteen.
Vihollisleirin häämöttäessä hillitsi sotapäällikkö ratsunsa hidastamaan laukkansa ensin verkkaisemmaksi raviksi ja siitä askellukseksi, kunnes pysähtyi kokonaan, viitaten takanaan tuleviakin malttamaan hevosiaan. Reyhard tiesi heidän olevan nyt vastapuolen näkyvissä, vaikkakin vielä kaukana tästä kyseisestä ryhmittymästä. Hän halusi tuoda läsnäolonsa selkeästi ilmi ja tarkkaili samalla, kuinka pieni joukkio ja näiden mukanaan kantama valkea viiri mahdettaisiin ottaa vastaan... Tältä etäisyydeltä sotapäällikön oli vielä vaikea sanoa, kuinka paljon ja mitä väkeä tuolla edessäpäin näkyvässä leirissä mahtoi olla. Vaan eiköhän tämäkin seikka selviäisi pian...
(( Tämä vuoro pyydettiin siirtämään erilleen joten tästä se nyt lähtee. ^^ Gotta keep it together, hmm? ))
|
|
|
Post by submarine on Oct 9, 2006 19:05:32 GMT 3
Jos ratsastajat katsoivat tarpeeksi tarkasti, saattoivat nämä jopa nähdä yhden ainoan hahmon, ainakin kuuloetäisyyden päässä leiristä takanaan. Tässä oli se, josta tämä kaikki oli alkanut, se joka tätä sotaretkea ajoi. Korkea-arvoinen rialherra Stileassseal tuhannenkuolema, joka ei mitenkään jäänyt nimeään huonommaksi. Kyseinen olento -jota ei oikeastaan tehnyt mieli sanoa rialiksi, koska termi olisi ollut vähättelevä- oli kyllä suunnilleen tavallisen ihmisen mittainen, mutta valtavan massiivinen muuten. Tämä näytti olevan pelkkää lihasta, jännettä ja massiivisia luita, yksinkertaisesti jumalattoman voimallisen näköinen. Moni liioitteleva veistostaiteilijakaan ei pääsisi samaan. Jostakin syystä tällä ei näyttänyt juuri nyt olevan päällään mitään haarniskaa -mutta miekka kylläkin. Tai oikeastaan, "miekka" olisi ollut huono termi aseelle. Se oli pitempi kuin aikuinen mies, erittäin paksu, sapelimainen ase, jonka terän yli kulki ikävä aaltokuvio. Lisäksi siinä näytti olevan hyvin paljon taidokkaasti kaiverrettuja riimuja, jotka eivät voineet luvata hyvää. Se näytti siltä, että yksi ihminen ei edes kykenisi kantamaan sitä pitkään. Tällä hetkellä se oli työnnetty osittain maahan, ja valtavan rialin toinen koura lepäsi sen kahvan tyvessä.
Mitä Stileasssealiin taas tuli, tämän mielentilaa olisi ehkäpä voinut sanoa huvittuneeksi, tai ehkäpä tyytyväiseksi. Ja miksi hän ei olisi ollut? Pian, aivan tarpeeksi pian, olisi taas sotaa, hänen toimestaan. Rialherra oli saanut noin varttitunnin aikaisemmin sanan siitä, että tulossa oli ratsastajia, peräti rauhanlipun kanssa. Tyytyväisenä, ja ehkäpä jopa innostuneena, Stileassseal oli tehnyt hyvin selväksi, ettei sallisi minkäänlaista häiritsemistä leirin puolelta tässä tilanteessa, riisunut haarniskansa ja hieman suoristanut vaatteitaan. Ja sitten tämä oli jo menossa, pelkästään miekka mukanaan -tosin lähinnä muodon vuoksi. Ja siinä massiivinen rial sitten vain seisoi, odottaen.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 10, 2006 18:03:45 GMT 3
Tuo kaksikko oli, kuten jo sanottua, seurannut aivan rauhassa loppumatkan Reyhardia ja tämän miehiä, ilman alkumatkan vedonlyöntiä kummempaa. Hiljaa, ja rauhallisesti. Oli Zeth pistänyt huomiolle kun nuo oli huomattukkin (oli se sitten magialla, tai muuten, demoni osasi asiansa. Kokemus ja yliluonnollisuus tuppasivat tekemään sellaista), muttei sitä toisilla millään lailla ilmaissut. Mitäpä sitä turhia, eivätköhän muutkin arvanneet että jotenkin heidät huomattaisiin. Vähän pakostakin joku heidät huomaisi, eri asia vain oli että milloin heidät huomattiin, ja huomasivatko he heidät huomatun.
Veronica katsahti hieman huvittuneena miltä rottien johtaja näytti, mutta ei ilmaissut mitään muuta kuin pienen kulmakarvojen kohotuksen tuon katsahtaessa tuota rialia. Häntä kyllä huvitti miten ylilyödyltä otus näytti, ja myös se kuinka rotalla oli ase joka olisi käytännössä hyödytön taistelussa taitavaa vastustajaa vastaan sopusuhtaisemmalla aseella. Vaikka olisi maaginen. Isoilla aseilla oli puolensa, mutta Veronican mielestä noin suuri ase oli jo hieman naurettavaa, ja pikemminkin jonkinlaista tyydytystä joidenkin puutteiden takia, ei tosin lihasten, niitähän rotalla jo oli... Hieman tuo tuossa vaiheessa hymähti, ja sai välittömästi Zethiltä ärtyneen katsahduksen, ja käyttäytyi sen jälkeen rauhallisesti, ja ilmeettömästi. Hölmöltä tuo rotta näytti tuon mielestä, kuten kaikki ylenmääräisen lihaksikkaat massiivisia ja aivan liian suuria lihaveitsiä heiluttavat henkilöt. Jed kuului tuohon ryhmään myös, muttei sanonut yhtään mitään siitä, kun tiesi mokoman olevan aivan psykopaattinen, ja ei sentään liioitellun lihaksikas. Mutta toisaalta, mikäli kyseinen herra olisi ollut ihminen, niin kyseisen herran lihakset olisivat huomattavasti naurettavamman näköiset kuin rialin. Sille vain (eikä oikeastaan rialillekaan) tuo halunnut kertoa päin naamaan niitä tosiasioita. Rialille sen takia että siitä seuraisi enemmän kuin tarpeeksi diplomaattisia ongelmia, ja työhön liittyviä ongelmia, ja jonkin sorttinen hengenvaara. Ei kovin suuri, ottaen huomioon helpon poispääsy mahdollisuuden, mutta jonkinlaisen kuitenkin. Jed taasen... Lähes varma kuolema/loukkaantuminen ja tietenkin myös aivan sata varma massiivinen ongelma työn suhteen.
Zeth katsoi arvioivasti rialia, ja tuokin mielessään hieman mietti joitakin epäkäytännöllisyyksiä mitä rialiin liittyi, mutta ei niin runsaasti kuin Veronica, joka veti huumoria mistä halusi. Zeth olisi saattanut tehdä samankaltaista mietintää, mikäli tilanteessa ei olisi ollut niitä riskejä kuin nyt, ja olisi ollut muutenkin hieman ärtynyt/kiireinen. Tosin tuo olisi ollut ärtynyt huvittuneen sijaan, mutta muuten suurinpiirtein samoja aatoksia olisi tuollakin ollut.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 11, 2006 2:01:40 GMT 3
Reyhard oli kärsivällisesti odottanut, mitä tuleman pitäisi, ja kun kauempana häämöttävästä leiristä lähestyi heitä kohta varsin lihasvaltainen ilmestys, ei sotapäällikölle miehineen jäänyt epäselväksi, etteikö saapuville astellut itse vieraskansan johtaja, silminnähden epäröimättä ja ilman ensimmäistäkään sotilasta saattueenaan. Kunnioitettavaa riskinottoa kenties. Toinen seikka, minkä Reyhard lukuisia muita yksityiskohtia kartoittaessaan pisti silmälle, oli tämän omituisen rottaotuksen vähänpuoleinen varustus ja turhan tyytyväinen ilme kuonolla. Ei kai tämä suotta ollut odottanut vielä liikoja valkealta viiriltä, jonka varjossa seurue oli paikalle ratsastanut? Kolmas asia, jonka hän arvasi rotan saapumisesta tällä tavoin etäämmäs leiristään, oli se, ettei seuruetta todennäköisesti edes laskettaisi tämän pidemmälle, tekemään mahdollisesti selkoa vihollisrintaman kokoonpanosta ja miesluvusta. Hyvä niin. Ei Reyhard kovin mielellään olisi keskelle vihollisrintamaa päätynytkään, eikä hänellä ollut mitään painavia syitä vakoilla näitä suoraan.
Sotapäällikkö piti omat kasvonsa peruslukemilla. Vähäisemmin ponnisteluin hän olisi vaikuttanut jopa välinpitämättömältä, vaan ei suotta halunnut antaa itsestään moista vaikutelmaa. Niinpä yleiskuva säilyi hyvinkin diplomaattisena, hillittynä ja varovaisen kiinnostuneena, tilannetta tunnustelevana ja silti määrätietoisena. Pian rottaotuksen pysähdyttyä eteensä jätti sotapäällikkö tämän oudon ja jossain määrin kai vaikuttavankin olemuksen ihmettelemisen sikseen ja alkoi puhumaan: ”Hyvää päivää. Huomaan lippumme hoitaneen tehtävänsä ja ilmoittaneen teille jo hyvissä ajoin etukäteen tarkoituksemme, joka on yhteydenotto, ei yhteenotto. Linna sen sijaan ei aio ottaa vallitsevaan sotatilaan kantaa ennen kuin yksi seikka on selvitetty ja toisesta keskusteltu...”, aloitti Reyhard ja jatkoi pian edellisiä sanojaan: ”...pitkälti jälkimmäisen menestyksestä tietenkin riippuu, kuinka paljon viemme täällä tänään toistemme aikaa, mutta tarkoitukseni on ilman muuta toimia ripeästi. Niinpä menen suoraan asiaan... Haluaisimme tietää, minkä vuoksi kaavailette hyökkäystä takanamme olevaa linnaa kohtaan? Toisekseen olen valmis neuvottelemaan jonkinlaisesta ratkaisusta tai kompromissista, jolla enteilevä verilöyly voitaisiin välttää. Linna ei tieten tahtoen halua sitä ainakaan edesauttaa.”, lisäsi Reyhard ja jäi vuorostaan odottamaan, miten hänen esittämiinsä kysymyksiin vastattaisiin. Useampikin mahdollisuus pyöri miehen mielessä hänen tutkaillessaan rottaotusta ratsunsa satulasta käsin. Jos he olisivat tavanneet edes muodollisina ystävinä, olisi hän varmasti laskeutunut hevosensa selästä tervehtimään toista asiaan kuuluvammin elein. Mutta nykyisellään tilanne taisi olla turhan arvaamaton moiseen, minkä vieraskansan johtajakin saattoi osaltaan ymmärtää.
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2006 15:18:47 GMT 3
Normen ei pitänyt tästä, ei hiukkaakkaan. Edes se, että rottia ei ollut kuin yksi, ei juuri tuntunut lohduttavalta, kun otti huomioon jos pelkästään senkin, miltä tämä näytti. Ja kun tähän lisättiin se, mitä hän oli nännyt sen tekevän niille muutamille epäonnisille, vaikkapa kymmenen tavallisempaa olisi ollut miellyttävämpi tuttavuus. Ainakaan ne eivät repineet ketään palasiksi paljain käsin... Siitäkin huolimatta, että olisi mieluummin lähtenyt hyvin nopeasti takaisin linnan suuntaan. Kun oli kerran näin pitkälle tultu, niin perääntyminen ei olisi ollut enää mistään kotoisin, varsinkin kun loput ryhmästä kuitenkin näyttivät olevan eri mieltä. Tämä jäi kuitenkin niin, että jos rial rupeaisi väkivaltaiseksi, hän ei olisi ensimmäisenä tiellä.
Stileassseal hymyili niin, että jokainen valtavista, likaisenvaaleista hampaista paljastui. Ne näyttivät siltä, kuin olisivat kyenneet repimään vaikka terästä pakon edessä. Jokainen lähetystö esitti aina samat kysymykset. Aivan, kuin tällaisessa tilanteessa olisi vielä mahdollista pyytää toista poistumaan. Ja aina lähetettiin juuri tällaisia, jotka osasivat puhua parhaiten. Vaikka tietenkin, se ei ollutkaan mikään ihme. Ainakin tämä ryhmä oli tajunnut ottaa lipun mukaansa, eikä vain vaatinut päästä puhumaan. Ne ryhmät palasivat hyvin nopeasti -vaikkakin pieninä paloina. "Miksikö minä olen täällä? Sodan vuoksi, siitä syystä. Niin yksinkertaista se on, minä olen täällä tappamassa teistä jokaisen. Ja ei, en usko, että kykenette mitenkään löytämään kompromissin tähän. Tämä ei ole henkilökohtaista eikä omaisuudentavoittelua -pelkkää tappamista, kuolemaa ja lisää niitä. Niin yksinkertaista se on. Edesautatte sitä olemalla olemassa."
Stileassseal olisi hymyillyt vielä enemmän, mikäli olisi enää kyennyt siihen. Oli hieman harmillista, että tämä puhe tuli jo nyt, kun se ei kyennyt vielä vaikuttamaan murskaavasti kehenkään. Oli ollut aikoja, jolloin armoa anelevat, kaikkensa tarjoavat henkilöt olivat murtuneet pelkästään sen kuulemisesta. Mutta ei nyt, kun mitään ei ollut vielä tapahtunut. Vaikka oikeastaan, häntä ei edes kiinnostanut...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 11, 2006 19:01:53 GMT 3
"Zeth demoninmetsästäjien Tuliritari jaoksesta", tuo esitteli itsensä ennen kuin rotta oli kerennyt esittämään uhkailujaan. Alaistaan tuo ei esitellyt, jotain tekemistä sillä että parempi notta kyseisen naisen henkilöllisyys pysyisi salassa.
Kun rotta oli esittänyt lopulta uhkauksensa, ja virnistellyt kaupan päälle, Zeth ja Veronica huokaisivat suurinpiirtein yhtäaikaa, hieman eri syistä tosin. Veronica sen takia että toinen käyttäytyi juuri sillä lailla kun hän oli olettanutkin, hölmön lähes parodiamaisen 'pahan' armeijan johtajan perikuva. Tuollaisia mahtui suurinpiirtein kymmenen tusinaan tuo mietti mielessään. Myöskin jonkin verran tuota huvitti niin ilmiselvä yksinkertaisuus rotassa.
Zeth taasen oli ärtynyt pikemminkin kuin lievästi huvittunut. Riali käyttäytyi kuin jonkinlainen aivokuollut hölmöläinen. Tuota ihmetytti hieman miten ihmeessä mokoma oli päässyt johtoasemaan, vaikutti sen verran typerältä ensivaikutelmaltaan. Kait toinen tajusi että rehellisesti sanottuna rialin mahdollisuudet vallata linna ja tappaa sen asukit olisi pienet vaikkei siellä olisikaan velhojen neuvostoa, demoninmetsästäjä keskittymää ja palkkasotureita? Linnojen piiritykset kestivät aina useita vuosia, ellei toisella puolella ollut dramaattista ylivoimaa, joko laadullisesti tai määrällisesti. Nyt ei näyttänyt olevan niin, vaan pikemminkin joukot olivat melko tasaisesti... Tosin hyökkääjällä oli määrällinen ylivoima, mutta joukkojen laatu taasen... Linnan joukot olivat enimmäkseen koulutettuja sotilaita, ja palkkasotureita. Tietenkin myös oli otettava huomioon pieni joukko demoninmetsästäjiä, ja vielä vähän pienempi joukko velhoja... Molemmat todella vaarallisia joukkoja myöskin, eikä linnan koulutetut sotilaatkaan mitään pieniä uhkia olisi rottien armeijan terveydelle, todennäköisesti enemmän kuin muiden, suurin osa puollustuksestahan heidän harteilleen laskeutuisi joka tapauksessa. Tasainen olisi tappelu joka tapauksessa ollut, jotain mikä ei olisi ollut rialin armeijalle eduksi. Linnanherra olisi ennemmin tai myöhemmin saanut apua joltain toiselta ryhmittymältä, ja siinäpä rotta olisi huomannut olevansa piiritetty myöskin.
Veronica pisti kätensä asunsa hihaan, ja katsoi kysyvästi ylempäänsä. Demoninmetsästäjä komentaja pudisti päätään, ja sai Veronican laskemaan käden muualle. Ensin katsottaisiin onko rial tosiaan niin tyhmä. Ja saisiko Reyhard puhuttua rotan päähän hieman järkeä. Zeth olisi sanonut rottaa typeräksi heti alkukättelyssä, tuo ei ollut hyvä diplomatiassa silloin kun kyseessä oli olento josta tuo ei pitänyt.
((Hmm... Selitinpäs pitkään käytännön linnanvaltauksesta...))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 12, 2006 1:10:49 GMT 3
Rotan jaaritellessa heille laveasti ja mahtipontisesti tavoitteistaan levisi tyrmistys miesten kasvoille Reyhardin molemmin puolin, siinä missä sotapäällikkö itse ei ihme kyllä näyttänyt silmäänsäkään räpäyttävän. Veteraani päinvastoin vaikutti miltei nipistävän pienen hymynkareen suupielestään piiloon, kun hän katsoi tyynesti alas vieraskansan päällikköön, kohtasivatpa he toisensa samalta korkeudelta tai eivät. Hän ei kiinnittänyt tässä tilanteessa sanottavammin huomiota demoninmetsästäjiin takanaan, eikä varsinkaan jakanut näiden kanssa samansuuntaisia näkemyksiä senhetkisistä voimasuhteista tai niiden merkityksistä. Lieni yhdentekevää, tulisiko sodasta vastapuolelle helppo tai vaikea, pitkä vai lyhyt, saati saisiko linnanherra apua muilta tahoilta. Pian sotapäällikkö saneli tekemiään havaintoja myös ääneen, edelleen hyvin rauhalliseen, koruttomaan sävyyn: ”Vaikuttaa siltä ettet oikeastaan edes välitä, voitatko tulevan taistelun vaiko et, tai mitä joukoille siinä välissä tapahtuu, olivatpa ne omiasi tai muiden. Turha siis pitkittää tätä tapaamista hyödyttömillä neuvotteluilla...”, totesi sotapäällikkö yksinkertaisesti ja käänsi huomionsa vain hetkeksi satulaansa kiinnitetyn valkean lipun puoleen. Hän kohotti kätensä pystyyn tuetulle puiselle varrelle ja katkaisi sen terävällä risahduksella, viskaten viirin hyödyttömänä maankamaran mutaan. ”...ja tämä puolestaan on linnan kannanotto. Jätän lipun tänne, jos vaikka löytäisitte sille myöhemmin käyttöä.”, jatkoi Reyhard huomaavaisesti ja käänsi ensimmäistä kertaa hieman hymyilevät kasvonsa rotan puoleen. ”Erään seikan haluaisin vielä selvittää, ennen kuin palaan miesteni kera takaisin linnaan...”, lisäsi hän odottamatta, ja nojautui tässä kohtaa hieman edemmäs satulassaan, tuodakseen kysymyksensä selkeämmin julki, ja kuullakseen puolestaan varmemmin vastauksen: ”Mitä te mahdatte hyötyä tästä kaikesta? Liittyykö tähän tappamiseen kenties jokin erityinen tarkoitus? Onkohan tämä linna tai sen väki teille vain jonkinlainen... hmmh... testiväline? Lieneekö mielessänne tulevaisuuden varalle jotakin suurempaa, joka vaatii tiettyjä valmisteluja?”, tiedusteli sotapäällikkö vilpittömän kiinnostuneesti. Hän ei kuulostanut halveksuvalta laisinkaan, vaan lähinnä uteliaalta. Ja terävät silmänsä mittailivat rottaa kaiken aikaa. Ne olivat läpitunkevat katsannoltaan, ja jopa julkeatkin suoruudessaan, jolla tuota vieraskansan johtajaa tarkasteltiin kuin lihakimpaletta teurastajan koukussa konsanaan. Vieläpä hyvin isoa sellaista...
|
|
|
Post by submarine on Oct 12, 2006 15:26:58 GMT 3
Mielenkiintoista kyllä, Stileassseal tarkkaili miestä jokseenkin samalla tavalla, kuin tämäkin häntä -vaikka tämän katseessa olikin puolittaista ylimielisyyttä. Niin suoraa, niin rohkeaa. Miten loistokasta tulisikaan olemaan repiä tämän pää harteilta... "Ei, tietenkään en välitä sellaista pikkuseikoista. Ehkäpä tapan itse oman armeijani selviytyjät tämän jälkeen, jos niitä vain jää -koska haluan. Valmistautukaa linnassanne, antakaa minulle todellinen vastus. Siitä tulee loistokasta!"
Hetken aikaa rialherra vaikutti joutuneen johonkin kyseenalaisen mielenterveytensä syövereihin, silmät mielipuolisesti ammottaen, kita irvistyksessä. Sitten tämä kuitenkin näytti kykenevän selvittämään päänsä, ja hillitsi hieman itseään. Huvittuneena -ehkäpä jopa halveksien rial vilkaisi maahan heitettyä lippua. "Ehkäpä saan tilaisuuden luovuttaa sen takaisin -kärki edellä." Stileasssealia huvitti suuresti se, kuinka tämä ihminen pyrki vieläkin etsimään tästä jotakin muita syitä. "Minä saan tappaa, se on hyöty. Tulet huomaamaan, miten paljon olen tätä odottanut. Ja ehkäpä palattuani aion järjestää vallankumouksen omieni joukossa, mutta se ei liity tähän."
Yhtäkkiä, hetkellisesti, Stileasssealin toinen massiivinen koura puristui melkein kouristuksenomaisesti valtavan aseen kahvan ympärille niin, että teräs nitisi -kuin tämä olisi aikonut teurastaa jokaisen tästä pienestä lähetystöstä tähän paikkaan. Mutta sitten, aivan yhtä nopeasti, tämä hellitti otettaan. Ei vielä, ei juuri nyt...
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 12, 2006 19:06:43 GMT 3
"Herranjestas mikä sekopää..." Veronica mutisi omalla kielellään kuullessaan mitä rotta puheli. Puhe oli kuin suoraan jonkun Väkivaltaisten Hullujen Oppaasta... Selväjärkinen tuo rotta ei selvästikään ollut. Kaunis salamurhaajatar oli kyllä ennenkin nähnyt, ja kokenut mielipuolten tekosia, harvemmin vain ne olivat päässeet johtoasemiin. Tämä kyseinen tapaus oli todennäköisesti päässyt asemaansa lähes puhtaasti fysiikkansa takia, joka kyllä oli vaikuttava, joskin silti hieman naurettavan näköinen. Tuo kuitenkin oli nyt valmis lähtemään, ja katseli hieman tympääntyneen näköisenä takaisin linnaanpäin. Hukkareissu tämäkin.
Zethin ajatukset kulkivat samaa linjaa, joskin hieman eri reittejä. Vaikka tämä asia menisi miten, niin miehiä tässä menisi jonkin verran, riippuen sitten ihan piirityksen pituudesta kuinka paljon. Mitään muuta kuin ärtymyksen ilmettä ei tuon naamalla käynyt reaktiona rotan uhoon. Tuo oli kuullut samanlaista uhoa huomattavasti vaarallisemmilta vastustajilta, ja heikommilta myöskin. Joskus paremmin tuloksin, joskus huonommin. Puhdasta häviötä ei ollut ikinä tullut, jotain tekemistä todennäköisesti celdorilaisten tavassa taistella viimeiseen asti, mikä yleensä aiheuttaa vihollisille suurta harmia. Häviöjä tietenkin tuli aina joskus, mutta celdorilaisten tapana oli tehdä voitosta viholliselle sen verran kalliin, että voisi kysyä oliko se nyt varsinaisesti voitto, vai voisiko sitä sanoa tasapeliksi.
"Meillä ei varmaankaan sitten ole täällä enään mitään tekemistä jos rotan kanssa keskustelu on näköjään mahdotonta kyseisen verenhimoisuuden, ja lievästi sanottuna sekaisin olevien aivojen vuoksi. Joten alammeko suunnata hevosemme takaisin kohti linnaa, herra Reyhard?" Zeth kysyi Reyhardilta tympääntyneellä, ja hieman ärtyneellä äänellä, valmiina jo lähtemään takaisin myöskin. Näytti siltä että rotasta tuo ei tällä hetkellä jaksanut välittää ollenkaan, mitä nyt katsahti tuon suuntaan hieman lievästi ärtyneenä tummennettujen lasiensa takaa. Tuo toivoi tällä hetkellä vain että nuo pääsisivät takaisin linnaan, pois tuon hieman sekopäisen rotan luota. Mikäli rotta toivoi pelkoa haistavansa, niin sitä ei ollut. Tuota vain halveksutti rotta niin paljon.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 12, 2006 23:06:30 GMT 3
Hienoinen pettymys näytti selvästi häivähtävän sotapäällikön kasvoilla hänen kuullessaan rotan vastauksen viimeisimpään kysymykseensä. Silkkaa tappamista eikä siis tippaakaan tavoitteellisuutta. Tähän käsitykseen vieraskansan johtajasta ja tämän suunnitelmista oli Reyhardin tyytyminen... Parahiksi sattui hän sitten kuulemaan demoninmetsästäjän kommentin takaansa, nyökkäsi vaisusti ja vilkaisi ohimennen olkansa yli. ”Olette oikeassa. Jos varkaiden killalla ei ole tähän keskusteluun enää mitään lisättävää, voimme puolestani lähteä yhtä matkaa takaisin.”, vastasi Reyhard ja käänsi vielä kerran katseensa rotan puoleen, elehtien tuolle vaatimattomat hyvästit. ”Kenties tapaamme vielä tässä elämässä...tai toisessa.”, totesi sotapäällikkö välinpitämättömään sävyyn, kuin kyseinen seikka olisi ollut hänelle varsin yhdentekevä. Sanojensa saatteeksi käänsi Reyhard katseensa toisaalle ja ratsunsa ympäri, kannustaakseen hevosen kiitämään kohti tulosuuntaa ja linnaa.
Paluumatka sujui sotapäällikön ja hänen kahden seuralaisensa puolesta perin hiljaisissa merkeissä. Reyhard oli kärsimättömyyttään raipannut ratsunsa laukkaan, jonka aikana oli miltei mahdoton puolin ja toisin rupatella. Molemmat häntä seuraavat sotilaat vaikuttivat vaitonaisen helpottuneilta reissun saamaan ratkaisuun, mutta samalla myös hyvin mietteliäiltä. Tuskinpa miehet olivat koskaan aiemmin kohdanneet sotaa, jolle ei tuntunut olevan mitään järjellistä syytä.
(( EDIT// Huomautus: Siirrän vuoroni kolmannen osan täten omaksi aiheeksi linnanpihalle. Mitään muutoksia en katso siihen tarpeen tehdä, lähinnä sijainti tulee olemaan loogisempi, ja tieto näiden neuvottelujen lopputuloksesta tulee paremmin julki. Kiitokset tästä pikku spektaakkelista joka muutti aika paljon aiempaa juonikonseptiani... ^^ ))
|
|
|
Post by submarine on Oct 13, 2006 15:51:01 GMT 3
Normenilla ei ainakaan ollut mitään sitä vastaan, että he olivat jo palaamassa. Hän ei halunnut viettää tämän ilmiselvästi hullun rotan läheisyydessä yhtään enempää aikaa, kuin täytyi. Oikeastaan, hän ei haluaisi koskaan edes enää nähdä koko otusta uudelleen, ellei sitten erittäin vahvan köyden jatkona tai keihäänkärjessä. Mistä hitosta tuollaisia edes syntyi? Aivan varmasti se oli joku helvetin velho tai demoni tai jotakin muuta, jonka kanssa ei koskaan pitäisi olla tekemisissä. Ja he olivat sodassa sitä vastaan... Pohtien vieläkin asiaa mies kääntyi seuraamaan muita takaisin edes jonkinlaiseen turvaan, vaikka tunsikin olonsa epämukavaksi joutuessaan kääntämään selkänsä umpihullulle rialille.
Stileassseal katseli hetken lähtijöiden perään, kammottava hymy vieläkin suullaan. Tästä tulisi loistavaa, kerrassaan loistavaa! Rialherran kädet kouristelivat siitä valtavasta odotuksesta, jota tämä koki nyt. Hän repisi palasiksi kaiken, jokaisen, mikä ikinä astuisikaan hänen tielleen, raaja kerrallaan, juuri niin nopeasti kuin itse haluaisi! Taas hänen peräänsä jäisi polku kuolevista ja kuolleista, irtoraajoista ja silvotuista! Edellisestä kerrasta oli aivan liikaa aikaa, tästä tulisi kaikenkattavaa, absoluuttista tuhoa -yksikään ei säästyisi häneltä! "Tappamista, tappamista, tappamista, TAPPAMISTA!!" Rial karjui ylös taivaisiin asti hetkellisessä hillitsemättömyydessään. Tämä ei vaikuttanut edes vihaiselta, vaan täysin hullulta, ääni riemukkaana. Hän tappaisi jokaisen, aivan jokaisen, pienimmästä suurimpaan! Kihisten sietämättömästä odotuksesta Stileassseal tarttui aseeseensa, repi sen yhdellä kädellä maasta, ja lähti takaisin oman leirinsä suuntaan, kantaen sitä vaivattomasti mukanaan.
Samaan aikaan tilannetta tarkkaili eräs. Tämä ei välttämättä ollut edes missään täälläpäin, tai sitten oli. Tarkkailija pudisti pettyneenä päätään, käänsi katseensa muualle ja jätti rialherran tutkailun. Surullista.
|
|