|
Post by R.C. on Oct 15, 2006 22:10:06 GMT 3
(( Heitänpä tuoreen tapaukseni tänne, jotta olisi vähän konkreettisemmin kampanjassa läsnä. ^^ ))
Kuten sanottua, oli hän tavattoman pitkästynyt. Sotapäällikön virkaa oli ollut hauska toimittaa aikansa, mutta kyseisestä hommastakin katosi hohto viimeistään varkaiden killan saatua vihiä asiasta. Niinpä varsin nuivan kiitoksen saanut oli karistanut politiikan pölyt kintereiltään ja jättänyt koko sopan muiden sekoitettavaksi. Vaan yhtä kaikki hän jäisi odottamaan. Näinköhän hän ehtisi vielä todistaa ja tuntea tulevan verilöylyn? Muukalainen toivoi sitä kyllä, vaikka ei koko orastavasta taistelusta enää pahemmin välittänytkään. Hänellä ei olisi siinä näillä näkymin osaa, menisi sitten syteen tai saveen.
Tylsistyminen oli sen sijaan varteenotettavampi ongelma, jota ei yksin huoneessa kyhjöttämällä ratkaistu. Niinpä hän oli jättänyt väliaikaisen asuntonsa ja päätynyt hyvin pian kirjastoon kuljeksimaan. Lukemattomat teokset odottivat täällä tutkijaansa, ja kenties joukossa olisi muutamia sellaisiakin, jotka jostain syystä uupuivat muukalaisen omasta, majesteettisesta kokoelmasta. Tämä oli tosin varsin epätodennäköistä, vaan tyhjää parempi tavoite silti. Mikäli rialherra pääsisi kunnolla vauhtiin, ei kaikesta tästä kirjallisuudesta jäisi todennäköisesti mitään jäljelle.
"’Merderius, Mustia kirjoituksia'... kerrassaan turha eepos.", mutisi muukalainen vaimeasti itsekseen, käyskennellessään verkkaisesti korkeiden ja kukkuroilleen täytettyjen kirjahyllyjen väleissä. Hänen vihervä katseensa kahmi uskomattomalla nopeudella tietoa teosten selkämyksistä, ja huulet raottuivat aika ajoin kuiskaamaan ääneen nimen tai toisen. Silloin tällöin kantautui taholtaan vaimea tuhahduskin, mutta häiritsevän äänekkäästi ei mies silti missään nimessä liikkunut tai käyttäytynyt, nauttiessaan kirjaston suomasta rauhasta itsekin. Kirjoja oli yhtä monenlaisia kuin niitä kirjoittaneita henkilöitäkin. Jotkut olivat enemmän tai vähemmän viisaita, käytännöllisiä tai monipuolisia, toiset taasen auttamattoman yksiulotteisia ja typeriä. Mutta ainakaan ne eivät kertoneet jälkimmäistäkään ääneen.
"Hmmh...?", hymähti muukalainen kun hänen valpas katseensa hakeutui erään ohuen kirjasen kohdalle. Se oli kovin korkealla hyllyssä, mutta silti hän näki sen aivan selkeästi. Olisiko pitänyt hakea tikkaat? Nuo nitisevat, natisevat pyörälliset häkkyrät, joita hyllyjen yhteyteen oli asennettu? Mitä turhia. Muukalainen lausui yksinkertaisen levitaatioloitsun ja kohosi samassa hillitysti haluamalleen tasolle, napaten haikailemansa vihkosen paikaltaan. Ja joko huomaamattaan tai silkkaa välinpitämättömyyttään jätti hän normalisoimatta painovoimansa, tutkien näin tekemäänsä löytöä yhä ilmassa leijuen.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 18, 2006 21:34:13 GMT 3
Hänen huomionsa kiinnittänyt kirjanen oli kansiltaan mustaa samettia, hopeisin ja koukeroisin riimuin kirjailtua. Opuksen pehmeälle pinnalle oli tyylitelty nimi ’Moonlight Sonata*’, ja alla hohteli muukalaisellekin tuttu symboli, kuu kaikkine kasvoineen. Ohut vihkonen sisälsi siis sävellyksen, päätteli teoksen selkämystä hajamielisesti sivelevä henkilö, ja aivan oikein, avatessaan ensimmäisen sivun eteensä odotti häntä tavanomaisen tekstin sijasta liuta viehkeitä nuotteja. Muukalaisen silmät kaventuivat pehmeästi ja mietteliäs hymy hakeutui hänen huulilleen. Kirja oli kaikella varmuudella peräisin Sybaresin korkeista saleista ja nähnyt pitkän matkan päätyäkseen tähän syrjäiseen linnakkeeseen. Vaan mitä teki moinen harvinaisuus tässä jumalten hylkäämässä paikassa, keskellä pölyisiä muistelmia ja aikansa eläneitä eepoksia?
Katseensa liukuessa uneliaasti nuottiriviltä toiselle kuvitteli hän hiljaa mielessään, miltä kalpealle paperille kirjatut sävelet mahtaisivat korvissaan kuulostaa. Musiikissakin oli joskus taikaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja painoi sormenpäänsä kevyesti vasten ajan haalistamaa mustetta, liu’uttaen sormeaan pitkin ohuita merkintöjä. Aivan niin, siinä se oli... Vieno hymy väreili muukalaisen suupieleen hänen katsoessaan alas teokseen. Jotakin magiaa tähänkin niteeseen kätketty, kuten kuun kansan kirjallisuuteen useinkin. Mitä se sitten mahtaisi olla luonnoltaan? Viettelevä lumous, kavala kirous, jokin salattu voima kenties?
Hän lausui sanan jonka myötä tavoitti tukevan lattian saappaidensa alle. Muukalainen oli sulkenut kirjasen ja ottanut sen mukaansa. Kenties hän vain lainaisi vihkosta jotakin tarkoitustaan varten tai pitäisi teoksen omanaan. Mitäpä väliä jälkimmäisellä olisi, jos linna kokisi kovan kohtalon lähestyvän vihollisen kynsissä. Hän asteli esiin hyllyjen välistä ja katseli vielä jonkin aikaa välinpitämättömästi ympärilleen. Vieras uskoi pelastaneensa kirjastosta kaiken olennaisen, loput saisi tuli polttaa tuhkaksi tai home tärvellä piloille jos niin oli käydäkseen. Turha oli äyskäröidä venettä joka vuosi jo liitoksistaan.
(( *Moonlight Sonata kuuluu Beethovenin sävellyksiin, ja omasta mielestäni kauneimpiin sellaisiin. ^^ ))
|
|
|
Post by R.C. on Nov 17, 2006 22:33:31 GMT 3
Vanhassa kirjastossa alkoi äkisti tapahtua kummia, kun silkasta ilmasta näytti aineellistuvan paikalle nuori puolhaltianainen. Hän lyyhistyi maagisen matkansa aiheuttamasta rasituksesta lattialle, johon pisaroi pian pieni lammikollinen verta kylkeään suojaavasta siteestä. Tästä välittämättä kohotti hengästynyt Arnora katseensa hätäisesti ylöspäin ja vilkuili nopeasti ympärilleen. ”M-mestari?”, kuiskasi hän tukahtuneesti, odotti hetken vastausta ja toisti kysymyksensä hieman kuuluvammin. ”Mestari, missä olette?” ”Kielsin sinua siirtymästä luokseni suoraan.”, kantautui samassa kirpakka ääni toisen käsivartensa varaan nousseen naisen takaa. Juuri lähdössä ollut viherväsilmäinen haltiamies oli kiinnittänyt läpitunkevan katseensa puolhaltiaan, kuin olisi tunnistanut tämän odottamattoman tulijan välittömästi. ”Antakaa anteeksi, mestari. En nähnyt muita vaihtoehtoja. Pelkäsin voimieni loppuvan tai mikä pahempaa, jääväni kiinni...”, voihkaisi nainen päätään puistellen ja silmänsä sulkien. Hän kyynelehti jälleen kivusta jota kärsimänsä pistohaava tuotti. Vaan tämä ei ollut syy jättää herraansa palvelematta. ”Toin teille sen minkä pyysittekin, mestari.”, lisäsi Arnora nopeasti ja ojensi vapisevin käsin pientä reppuaan kohti puhuttelijaansa. Kiitosta virkkamatta otti mies avonaisen nyörisäkin vastaan ja kaivoi sen kätköistä esiin esineen, joka vaikutti selvästi miellyttävän hänen silmiään siinä missä kohentavan mielialaansa. ”Hienosti toimittu, tämä oli juuri mitä tarvitsinkin.”, myhäili CathedralOfPain tyytyväisenä ja katsahti sitten puolhaltiaan, tarttuen tämän käteen ennen kuin nainen ehti vetää sen takaisin. Arnora henkäisi hämmentyneenä tullessaan autetuksi pystyyn ja samalla selittämättömästi helpotetuksi tuskiltaan, aivan kuin haavaa ei olisi enää ollutkaan, vaikka hän tiesi ja tunsi sen kyllä heikentävän itseään. Ei vain ollut mestarin tapaista tehdä palveluksia muille... ”Olet loukkaantunut.”, tokaisi mies moittivaan sävyyn eikä hymyillyt enää. Hän tarkasteli kriittisesti naista ja taisi miettiä mielessään, olisiko tästä ylipäätään enää hyötyä. ”Ei mitään liian vakavaa!”, vakuutteli nuori nainen säikähtäneesti ja puhdisteli kiireesti ryvettyneitä vaatteitaan, peitellen samalla parhaansa mukaan ruhjoutunutta lantiotaan. ”Huomaan, että olette jättäneet sen vanhan sotapäällikön ulkomuodon...”, jatkoi Arnora pitkälti aihetta vaihtaakseen, vaan osittain myös silkasta kiinnostuksesta. Puolhaltianaisen tekemä havainto sai miehen hymähtämään ja sitten hitaasti, hieman tietäväisesti hymyillen muuttamaan muotoaan todelliseksi minäkseen. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja kalpeat, hiuksensa punaiset kuin tuore veri ja silmänsä sulan kullan hehkuiset. ”Kaikki huvi loppuu aikanaan.”, totesi CathedralOfPain ilmeettömästi. ”Ja sen hölmön näytelmän tarkoitus oli lähinnä hankkia lisäaikaa, jotta ehtisimme karistaa tämän tuomitun linnoituksen pölyt kintereiltämme. Muussa tapauksessa näissäkin nurkissa parveilisi varmasti jo likaisia rottia.”, tuhahti hän ivallisesti, viitaten sanoissaan alentuvaisesti paikan johtohahmoihin ja näiden kykyyn tehdä rationaalisia päätöksiä. ”Eiköhän lähdetä sitten. Täällä ei ole meille enää mitään tehtävää.”, lisäsi arkkimaagi vielä kärsimättömänä, nyökäten naista seuraamaan häntä syrjemmälle kirjastoon. ”Niin...”, nyökkäsi Arnora hieman arastellen, ottaen askeleen jos toisenkin mutta pysähtyen sitten katsomaan taakseen, huokaisten. ”Tiedättekö, mestari, tapasin erään mustan haltian tuolla alhaalla. Hän auttoi minua useaan otteeseen matkallani ja minä puolestani petin häntä kaiken aikaa. Toivottavasti hän antaa minulle joskus anteeksi. Tehtäväni oli vain liian tärkeä...”, selitti nainen syytään vitkutteluun. ”’Musta haltiako’?”, toisti nuorukainen kulmaansa kohottaen. ”Heistä on harvemmin muuta kuin harmia. Kuten mustista velhoistakin. Oletan sinun karkoittaneen viimeksimainitun varjostajankin kintereiltäsi. Emme kaipaa Sybaresin kätyreitä vaivoiksemme.” ”Mutta tämä musta haltia oli avulias...”, intti nainen huultaan mutristaen. ”...kenties hieman tunteeton ja turhan ankara itselleen, mutta hän oli taitava. Ja aika komea myös.”, lisäsi Arnora tarkoittamattaan ja punehtui hieman kasvoiltaan. Hän tiesi mestarin katsovan itseään nyt varmasti kieroon ja ajattelevan, minkälaisen nuoren houkan oli oppilaakseen tullut ottaneeksi. ”Voit vallan hyvin jäädä tännekin.”, totesi CathedralOfPain tähän kylmän ilmeettömästi, saaden naisen hätkähtämään ja kieltelemään kiireesti: ”Ei, aion seurata teitä, mestari! Ja sitä paitsi, hän tappaisi minut varmasti jos jäisin tänne...”, arveli Arnora hermostuneesti sivuilleen vilkuillen. ”Haluan oppia lisää magiasta, ja te taasen olette varmasti paras mestari tässä maailmassa... ja lisäksi hyvännäköisin.”, vakuutteli puolhaltia vielä ja irvisti ajatuksesta kaikkia niitä parrakkaita ja hajamielisiä velhovanhuksia kohtaan, joita hän oli tätä ennen saanut palvella. ”Hmh, typerä tyttö. Sinun on aika asettaa arvosi kohdalleen. Äläkä leikittele kanssani, jos tajuat mikä on terveydellesi hyväksi.”, murisi CathedralOfPain tähän vaimeasti ja silmäili tuikeana oppilastaan. Arnora hätkähti ja tunsi kylmänväreitä selkäpiissään. Hän ei ymmärtänyt mitä mestari tarkoitti, mutta laski kuin vaistomaisesti katseensa rinnalleen, vapisten. ”Pyydän anteeksi, mestari. Ajatukseni lähtivät harhailemaan...”, nielaisi nainen ja seurasi ripeästi suuntaan, johon nuorukainen oli jo jatkanut kulkuaan. Rauhallisemman nurkkauksen löydyttyä he alkoivat punoa loitsua, jolla siirtyä sukkelasti pois paikalta. 'Kiitos kaikesta ja anteeksi etten voinut tehdä sinulle vastapalvelusta, musta haltia. Toivon että menestyt tulevassa taistelussa. Älä kuole.', ajatteli Arnora vielä mielessään, ennen kuin hänen kehonsa alkoi jo toistamiseen hälvetä. Hetken kuluttua outo kaksikko olikin tiessään.
(( Arnora ja CathedralOfPain ovat poistuneet kirjastosta ja kampanjasta. ))
|
|