|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 15, 2006 21:13:03 GMT 3
Mies astui hieman sivummalle yksisarvisen siirtyessä lähemmäs kirjoja. Kirjan sivut liikkuivat selvästi itsestään jonkin loitsun takia. Sen mies kyllä älysi ihmettelemättä. Olihan se selvää, että jos yksisarvisen tapainen olento osasi puhua ihmisten kanssa, se todennäköisesti osasi myös loitsia. Juuri nyt mies ei kuitenkaan tuntenut oloaan kamalan ällistyneeksi, ehkä se vaihe iskisi sitten myöhemmin, ja tuo uskoisi koko tapahtuman kirjastossa olleen vain unta. "Jos havaitsen kiinnostavan kohdan, voin kyllä mainita. Mutta oikeastaan minulla ei ole mitään muuta keinoa paikantaa kiinnostavampia kirjoja, kuin käydä niitä läpi lukemalla." Ainoa asia, mikä miehen sai tuntemaan jonkinlaista kiirehtimisen tarvetta, oli ulkona odotteleva vihollinen, jonka jaloista pitäisi ehtiä pois.
"En minä aio löytää aarretta...", sanoi mies yksisarviselle hieman salaperäisesti virnistäen. Jos aarre todella oli jotain suurta ja arvokasta, siitä tultaisiin vielä taistelemaan kynsin ja hampain. Linnanherra olisi vartijoineen vahvoilla, ellei vihollinen tunkeutuisi linnan sisään. Olisi typerää lähteä taistelemaan rahan takia. Jos se taas jotain olisi jonkinlainen maaginen esine, se puolestaan houkuttelisi paikalle kamalan paljon velhoja, joiden kanssa ei kannattanut ryhtyä vihollisuuksiin... ainakaan suoraan. Tämä ajatus vihaisista velhoista sai miehen hieraisemaan kädellä toisen kätensä harmaata ihoa.
Yksisarvisen kehotuksesta tuo alkoi katseellaan sitten käydä läpi pöydälle ladottuja kirjoja, etsiskellen pääasiassa niiden nimiä. Muutaman sellaisen havaittuaan pinoissa, tuo ryhtyi - mahdollisimman varovaisesti, yksisarvisen kiintymyksen kirjoja kohtaa huomioiden - kaivamaan kyseisiä kirjoja esille pinoista. "Näissä voisi ehkä olla jotain kiinnostavaa.", sanoi mies saatuaan kirjat pinoista. Ne käsittelivät mm. historiaa linnan rakentamisen ajalta, joten niistä saattaisi löytyä jonkinlaista tietoa porttia ajatellen.
|
|
|
Post by dallan on Sept 17, 2006 0:39:58 GMT 3
Yksisarvisen uteliaisuudelle kertomatta jääneet motiivit olivat kuin porkkana, jota roikotettiin silmien edessä sillä lisäoletuksella, että uros olisi sattununut porkkanoista pitämään. Korvat nousivat pystyyn, kun mies antoi vain vihjeen siitä, mitä hän ei ollut tekemässä. Miten tuosta nyt olisi voinut kysyä? Asiaa ei oikein voinut miettiäkään, kun tässä samalla piti selata kirjoja ja ne veivät keskittymiskyvyn. Ei tällaista historiankirjoista tosiaan aiheeseen perehtymättä tuntunut löytävän mitään, kun ei osannut päätellä, että mikä asia liittyisi mihinkin ja tällä tavalla sulkea pois joitain kokonaisuuksia kokonaan. Nopea kirjojen selaaminen ja tiettyjen asioiden etsiminen olisi vaatinut asian tarkempaa tuntemista, mitä D'allanilla ei ollut.
"Ammattitaitoni ei kata historiankirjallisuuden tutkimusta, joten salli minun pahoitella sitä, että tämän aiheen kirjojen tutkimus on minulta kovin heikkoa." Heikkoa se olikin, sillä uros ei kirjoja selannut paljoa sen nopeammin kuin vähän lukeva, vaikka luki työkseen. "Luetko muuten enempää", eläin kysäisi varoen ohimennen johdatellen toista varsinaiseeen kiinnostuksenaiheeseensa. "Ajattelin vain, kun sillä alalla minullakin on tarjota olennoille työtä ja palkkaa siitä ja se on muutenkin antoisaa."
"Vaikutitte vain hieman erilaiselta, kun sanoitte, että ette ole aarteen perässä ja silti tahdoitte tietoa siitä", D'allan lisäsi vielä jonkin ajan päästä kääntäen sitten katseensa takaisin paksun kirjan sivuille, jossa oli juuri nyt tarkastelun alla kuinka linnan hallitsijat järjestivät juhlia. Juhlat tuskin liittyivät porttiin, joten sivu sai kääntyä. Sieltäkin vain löytyi häijyjä kuvia metsästämisestä ja tappamisesta, joten ei tuokaan nyt niin ollut D'allanin mieleen. Väristään huolimatta yksisarvinen säikähti hieman tuollaista kuvitusta ja nosti korvansa äkkiä pystyyn, taivutti päätään hieman taaemmas ja jopa siirsi paria jalkaansa taaksepäin aikaansaaden sorkillaan pari kopausta. Tuollainen sivu sai äkkiä kääntyä seuraavaan ja vielä sitäseuraavaankin. Siellä sentään aihe oli rauhallisempi. Jestas, tästä hyvästä sitä saisi taas käydä terapiassa poistattamassa ikäviä muistoja mielestään. Onneksi nykyään sellainekin oli mahdollista.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 17, 2006 18:22:55 GMT 3
Mies seurasi rauhallisen oloisena omalta osaltaan kirjan kääntyviä sivuja, ja niiden tekstejä, siltä varalta että olisi itse huomannut jotai mitä yksisarviselta mahdollisesti jäisi väliin. "Minulla ei tässä ole nyt kiirettä sen enempää... Paitsi ehkä sitten jos muurien ulkopuolella kokoontuva vihollinen, josta olen tosin vain kuullut, ryhtyy todenteolla piiritystoimiin.", vastasi mies yksisarvisen pahoitteluille. Ja koska vielä mistään ei ollut kuulunut mitään hälyyttävää, kuten esimerkiksi jyrinää, muurin sortuessa tai muuta vastaavaa, kiirettä ei toistaiseksi ollut.
"Luen aika vähän. Kirjoja todella harvoin. Etsin tietoa portista ja mahdollisesti myös aarteesta lähinnä vain tehdäkseni palveluksen eräälle ystävälleni." Mies valotti yksisarviselle tekojensa motiiveja. Hän todella oli palveluksen, eikä niinkään pienen sellaisen, velkaa eräälle henkilölle. Eihän hän nyt muuten suostuisi matkaamaan turvallisesta paikasta pian piiritettävänä olevaan linnoitukseen. "Hänen motiiveistansa taas tiedän hyvin vähän...", lausui mies lisäksi hieman pahoittelevaan sävyyn, sillä tavallaan arvasi yksisarvisen kiinnostuksen asiaa kohtaan.
Mies säpsähti hieman yksisarvisen reaktiota joihinkin kirjan kohtiin. Se oli kaiketi vahvasti tunteva, tai sitten sillä oli jonkinlaisia muistoja, jotka tulivat kirjan tekstien myötä mieleen. Eipä tuo silti viistinyt asiasta kysyä. Mies jos kuka tietäisi sen, että menneisyyden 'demonit' voisivat olla vaikeita asioita kohdata millon tahansa, eivätkä ne välttämättä häviäisi muistoista ikinä. Miehen ainoa silmä palasi jälleen kirjan sivuille, ja jatkoi tekstin seuraamista. "Kuulin aiemmin salissa, että täältä kirjastosta oltiin kuitenkin löydetty tietoa portista, joten uskoisin, että kyseessä oli jokin tai jotkut näistä kirjoista, sillä nämä ovat jätetty esille...", tuumi mies ehkä hieman helpottuneena ajatuksesta, että ainakin alustavasti tietoa tarvitsisi metsästää vain näin rajatusta osasta kirjaston kirjoja.
|
|
|
Post by dallan on Sept 18, 2006 17:36:47 GMT 3
Onneksi kirjat sentään kirjoitettiin aika pitkälti vakiintuneella kaavoilla. Se teki niiden lukemisesta paljon helpompaa. Ensin oli vähän johdantoa aiheeseen, kun kyse oli asiatekstistä. Historian kirjan tapauksessa monesti onneksi aluksi kerrottiin, että mitä kirja tulisi käsittelemään. Toiseksi historiankirjat kirjoitettiin usein aikajärjestykseen, joten jos olisi tuntenut tuon portin historiasta, niin olisi jo johdannon perusteella aika hyvin voinut päätellä, että missä päin kirjaa olisi tietoa portista itsestään. D'allan itse ei historiaa tuntenut tuolla tavalla, mutta moni muu kirjoja selannut oli tuntenut ja näin ollet he olivat selviytyneet aika nopeasti omasta urakastaan.
Oli kuitenkin yksi parempi keino kuin kirjojen satunnainen selaaminen. Aina nopeasti uros hoksasi se ja lopetti oman kirjansa sivujen satunnaisen ja aikaa vievän selaamisen. Hän sulki kirjan ja kiersi sitä vähän tarkastellen silmillään teosta. Yksisarvinen työnsi päätään sen lähelle ja alkoi tutkia kirjan hajuja. Mielenkiintoisia hajujälkiä siellä todella oli ja osa niistä oli varsin tuoreita ja niiden kohta oli suunnilleen paikannettavissa.
D'allan avasi kirjan samalla taikatempullaan, mitä oli sivuja selaillutkin ja selaili muutamia sen sivuja silmäillen sekä niiden tekstiä, että tutkien niiden hajuja ja etsien jälkiä viime lukioiden käsistä. Pian jotain löytyi. Siinä oli sivu, jonka päällä oli kuljetettu sormia pesemättä niitä ensin. Ei kirja nyt varsinaisesti ollut näkyvän likainen, mutta tarkalla hajuaistilla pienen tuoreen lian kirjassa saattoi vielä haistaa. "Tässä on jotain", yksisarvinen totesi ja todella juuri tuo kirjan kohta käsitteli tietoa tuosta salaperäisestä portista. Lämmin onnistumisen tunne valtasi uroksen ja hän siirtyi vähän syrjään, jotta mies olisi saattanut lukea rauhassa. Siinä samalla ehti hyvin etsiä samalla menetelmällä muista kirjoista vastaavanlaisia jälkiä. Kaikista D'allan ei löytänyt ja ilmeisesti niiden loppujen summittaiseen selaamiseen ei oikein ollut aikaa, mutta ensiksi löydetystä teoksesta oli löytynyt joitain mainintoja portista ja sitten kahdessa muussakin kirjassa oli vielä jotain. Sen verran utelias yksisarvinen oli myös itse siitä, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse, että ei jättäisi noita kirjoja lukematta. Siinä vierellä niitä oli hyvä tutkia, kun mies luki yhtä kirjaa, niin yksisarvinen saattoi lukea toista.
((Tee sinä vaikka se tietoa koskeva luomistyö.))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 19, 2006 21:02:27 GMT 3
Mies tutki kirjan sivuja tarkkaavaisesti osaltaan, yksisarvisen käydessä niitä läpi. Työ alkoi pikkuhiljaa käydä pitkästyttäväksi, kun yksisarvinen vihdoin haistoi yhdessä kirjassa jotain, mikä viittasi sen olevan vastikään lueskeltu. Silmäänsä siristellen tarkensi mies katsettaan kirjan sivulle, yksisarvisen todettua sivulla todella olleen jotain. Ja kyllä vain, tässä kirjassa käsiteltiin porttia.
Kirjan tarkasta kirjoitusajasta ei ainakaan heti saanut selvää, mutta oli ilmeistä, että se oli vanha, mutta ei läheskään niin vanha kuin portti. Ilmeisesti samainen portti oli löydetty myös aikaisemmin. Tekstissä oli myös mainintoja avaimesta, mutta mies ei kyennyt löytämään tarkempaa tietoa avaimesta mistään. Näytti siltä, että se oli ollut hukassa jo kirjaa kirjoitettaessa, ja ehkä portti oli siksi jäänyt jälleen unohduksiin.
Innostuneena löydöstä nosti mies muistiinpanovälineensä jälleen esille ja kopioi mielenkiintoisimmat osat kirjan tekstistä, lähinnä portista kertovat tiedot, joita hänellä ei jo valmiiksi ollut. "No nyt löytyi jo jotain mielenkiintoista.", mumisi mies kopioidessaan tekstiä silmäillen välillä kirjaa, välillä kirjoituslehtiötään, ja lopuksi käyden läpi vielä varmuuden vuoksi sen osan kirjasta, joka portista kertoi. Jospa porttia käsitteleviä kirjoja olisi vielä lisää, sillä liikkeillä oli sana, jostain suuresta aarteesta, jonka portti taakseen kätki. Oli mahdollista, että tämäkin tieto oli peräisin kirjastojen kirjoista, mutta toisaalta se saattoi olla vain uteliaiden ihmisten mielikuvitusten tuotetta. "Kenties tämä ei olekaan ainoa porttia käsittelevä kirja.", totesi mies vihdoin varmistuneena siitä, ettei ensimmäisestä kirjasta löytyisi enempää hyödyllistä tietoa.
|
|
|
Post by dallan on Sept 22, 2006 1:02:45 GMT 3
"Ei se olekaan", musta totesi ja oli selvästi löytänyt seuraavasta kirjasta lisää aiheeseen liittyvää materiaalia. Hän oli juuri aloittamassa esittelemään sitä, mitä oikein oli onnistunut löytämään, kun jotain tarttui yksisarvisen sieraimiin kauempaa. Eläin nosti päätään nuuhkiakseen ilmaa. Tuollainen saattoi näyttää hieman hassulta, kun eläin nosti ylähuultaan ja äänekkäästi veti ilmaa sieraimiinsa pää ylhäällä. D'allanille itselleen se oli tavallista kuin ihmisen käden vetäminen silmien eteen liian valon välttämiseksi johonkin kirkkaaseen katsottaessa.
"Tuota", pieni tauko. "Olen kovin pahoillani, että minun on tällä tavalla jätettävä teidät, mutta on ehdottoman tärkeää, että menen tarkistamaan erään asian." Musta näytti jo valmiilta lähtemään ja ehti toista etujaloistaan jo siirtämään eteenpäin kunnes muisti jotain. "Tutkikaa tätä kirjaa seuraavaksi", sanottiin kirjaan viitaten, "siinä oli minusta eniten tekstiä portista." Tämän jälkeen mustan pehmeät ja äänettömät askeleet jo veivät häntä toisaalle. Vaimea kodin ja tuoreen saippuan haju oli vetänyt urosta puoleensa kuin oman rakastetun kutsu.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 23, 2006 12:25:15 GMT 3
No nythän näitä kirjoja alkoi löytyä. Yksisarvisen avustuksella tuo oli jo hyvää vauhtia löytämässä suurinpiirtein kaiken tiedon, minkä nyt kuvitteli olevan tarpeellista. Mies oli niin keskittynyt kirjan tietojen kopioimiseen, ettei ollut huomata tuota mustan outoa reaktiota, ennen kuin tuo ilmoitti lähdöstään. "No, kiitos avusta.", kiitti mies tuota vielä ennen kuin toinen ehti poistua paikalta. Apua tuosta todellakin oli ollut.
Yksisarvisen mentyä mies ryhtyikin sitten selailemaan tuota toista kirjaa, jonka oli sanottu sisältävän ehkä vielä tarkempaa tietoa portista. Tarkkaavaisesti tuon silmä tutkiskeli sivujen tekstiä aluksi suurinpiirtein kappaleiden aluista ja puoliväleistä, kunnes tuo löysi mielenkiintoisen kohdan. Sitten jälleen kirjoitettiin tekstiä ylös lehtiöön yhä vaan pienemmällä käsialalla, sillä sivut tuntuivat pikkuhiljaa alkavan käyvän vähiin.
* * *
'Tämän luulisi pikkuhiljaa riittävän...', mietiskeli mies paljon myöhemmin saatuaan tuon toisenkin kirjan vihdoin tutkittua porttia koskevilta osiltaan, ja oli melkoisen vakuuttunut siitä, että kirjoissa tuskin olisi enää sellaista tärkeää tietoa portista, jota hänellä ei vielä olisi. Aarteen etsintää varten tuolla olisi nyt jonkinlainen pohjustava aineisto ainakin porttia, ja sen toimintaa koskien. Toisaalta tämä tieto ei juuri nyt jostain syystä kiinnostanut häntä. Jos joku muu ehtisi avata portin, tämä joku muu todennäköisesti ottaisi suurimman riskin... Ja elämä oli viimeaikoina alkanut maistua miehelle oikein hyvin.
Kirjan kansi suljettiin yksisarvisen toiveiden mukaisesti yhtä varovaisesti kuin käsin sivuja voitiin selata. Sitten mies sulloi huolellisesti lehtiönsä yhteen taskuistaan, ja päätti lähteä etsimään sairastupaa...
[Hahmo on poistunut paikalta.]
|
|
|
Post by dallan on Sept 30, 2006 23:50:48 GMT 3
Valkea yksisarvinen asteli takaisin saman pöytänsä taakse. Tässä oli hyvä olla. Kirja tosin oli jo siirretyt syrjään, mutta yksinkertainen levitaatioloitsu toisi sen takaisin. Eläimen ei tarvinnut edes keskittyä siihen. Hänellä oli vain mielessään tuo sairashuoneen hälinä ja ne kamalat solvaukset, joita oli joutunut kuuntelemaan. Yksisarvinen tiesi, että hänen auttamatta jättämisensä johtaisi useisiin kuolemiin, mutta oli rauhallinen. Musta veli oli opettanut hänelle ajan saatossa, että oli asioita, joihin ei voinut vaikuttaa ja tämä oli yksi niistä. Valkoisesta ei olisi estämään noiden olentojen kuolemaa, sillä hänen henkinen tilansa ei mahdollistaisi parantamista, vaikka ilman henkistä vaivaa eläimestä olisikin ollut auttamaan lukuisia pitämään itsensä vielä tämän maailman puolella johdattamalla heitä tielle, joka ei vielä vienyt kuoleman verhoa raottamaan. He olisivat saaneet kurkistaa ikkunasta lintujen aamuista laulua jos yksisarvisesta olisi heitä auttamaan vaan tämä tie muutti ikkunan elämänjälkeisen raolliseksi esiriipuksi. Sen takana olevasta harva täällä oleva tiesi mitään.
Kirja teki omaa lentoaan kohti valkoisen uroksen työpöytää hänen käydessään läpi noita raskaita ajatuksia. Oli melkein valmista. Kirja laskeutui jo pehmeästi. Vaan sitten kävi jotain kamalaa! Loitsu räjähti suoraan uroksen pään edessä sytyttämällä osan hänen karvoistaan tuleen. Eläin laajensi sieraimiaan säikähdyksestä ja tilanteen typeryydestä kunnes silmät äkkiä riensivät tarkistamaan sitä tärkeintä asiaa. Kirja oli kunnossa, joten kaikki oli hyvin. Helpotuksen tunne täytti valkoisen mielen. Liikaa ei omia mukavia tunteitaan tohtinut silti hengittää nautinnokseen, kun tuli alkoi jo polttaa nahkaa ja se sattui aivan hirveästi. Oli hengitettävä tiheään, jotta voisi toimia. Valkoinen kiersi nopeasti pöydän ja kierähti lattialle takomaan päätään sitä vasten. Kai sitä olisi ollut parempiakin tapoja sammuttaa pientä tulta, mutta tuo ainakin toimi. Pään villit liikkeet ja äänekkäät tömäykset maata vasten saivat tulen sammumaan. Sivuvaikutuksena vain sekin satutti ja valkean sieraimista alkoi vuotaa hieman verta. Se olisi vähemmän vakavaa ja pian luontainen parannusvoima oli jo tekemässä työtään. Siivoojalle ei siis ollut tänään juuri hommia. Kaikkein eniten yksisarvista huolestutti, että miltä kärähtänyt pää oikein näyttäisi. Toivottavasti tänne kirjastoon ei enää eksyisi ketään sitä surullista näkymää todistamaan. Yksin ja rauhassa oli helpompi tutkia kirjaa. Tämä epäonnistunut loitsu oli varmasti tämän sodan seurausta. Typerä sota oli tietenkin sotkemassa rauhallisten kansalaisten asioita ja estämässä heitä tekemästä kunniallista työtään.
|
|
|
Post by zube on Oct 11, 2006 12:07:25 GMT 3
Tällä hetkellä, Yaa tunsi olevansa ehkä tärkein henkilö koko linnassa, ehkä maailmassakin. Ainakin hänelle oli luotettu niin vaativa tehtävä, että tyttönen oli häkeltyä pelkästä ajatuksesta. Hänen oli löydettävä yksisarvinen! Ja vielä hetki sitten tyttö ei ollut edes tiennyt sellaisten olevan olemassa. Sarvekkaiden. Ja nyt, hänen oli haettava sellainen heti sairastupaan. Mistä? Miten? Ja kuinka päähoitaja oli uskonut, että juuri Yaa voisi tällaisessa tehtävässä onnistua? Luultavimmin tytöltä oli jäänyt huomaamatta yllätyttyään niin kovasti, että päähoitaja ei ollut osoittanut pyynnössään paljoa toivoa sille, että yksisarvista edes löytyisi enää. Nainen oli tainnut vain yrittää keksiä tytölle jotain tekemistä. Jotain melkein turhanpäiväistä, jolla saisi Yaan hetkeksi pois jaloistaan. Ei päähoitajalla ollut mitään uusia oppilaita vastaan, mutta keskellä sotavalmisteluja, hän ei yksinkertaisesti kyennyt jakamaan aikaansa jokaiselle. Nytkin, kun nainen oli ollut taas keskellä sairashuoneen sekamelskaa, oli koko ajatus äskeisestä kohtaamisesta yksisarvisen kanssa alkanut tuntua pelkältä unelta, tai uupumuksesta johtuvalta harhalta. Eikä hänellä ollut nyt varaa alkaa nähdä näkyjä.
Mutta Yaa ei tiennyt, että hänet oli lähetetty kiertelemään ympäri linnaa lähinnä vain aikaa kuluttaakseen. Tyttö oli ottanut tämän tehtävän hyvin vakavasti, ehkä vähän liiankin, mutta sellainen oli hänelle vain tyypillistä. Hän oli saanut heti ensimmäisenä päähänsä ajatuksen siitä, että yksisarvinen olisi puutarhassa. Sinne tuo sarvekas sopisi ainakin tytön mielestä. Yaan oli vaikea ymmärtää, miksi yksisarvinen olisi jossain tämän ankean harmaan kivilinnan sisällä. Joten tyttönen suuntasi puutarhoille, tai ainakin niitä etsimään, sillä hän ei tuntenut linnaa vieläkään kovin hyvin. Kaikki käytävät näyttivät jokseenkin samalta, kovin ikävältä hänestä. Linnan asukkaita käveli satunnaisesti tytön ohitse, luomatta tuohon enempää kuin merkitsettömän silmäyksen, tai ei aina sitäkään. Yaa näytti siltä, miltä hänen kai pitäisikin, eli sairaanhoitajalta. Ja niitä oli näkynyt juoksentelemassa ympäri linnaa jo muutaman päivän ajan.
Savunharmaat silmät siirsivät katsettaan ovesta toiseen, tytön kävellessä pitkin käytäviä. Hän ei kehdannut koputella suljettuihin oviin, mutta jos jossain sattui olemaan ovi raollaan, tyttö kurkkasi huomaamattomasti sisälle, joutuen kyllä lähes aina pettymään. Paikalla ei ollut juuri ketään, ei ainakaan sellaista, joka olisi omistanut sarven. Matka jatkui kuitenkin päättäväisesti puutarhoille, ja tytön tietämättä myös kohti erästä huonetta. Sattumalta tämänkin huoneen ovet olivat jääneet tai jätetty hieman raolleen. Saattoi kyllä olla, että Yaa olisi pysähtynyt ovien kohdalle siitäkin huolimatta, että ne olisivat olleet visusti kiinni. Nämä puuovet nimittäin erosivat hieman aikaisemmista, ne olivat massiivisemmat, vanhahtavat, ja niihin oli kaiverrettu kauniisti koristeelliset reunat. Pystyi arvailemaan, että huone, joka näiden ovien takana oli, oli ollut linnassa sen rakentamisesta lähtien. Ja tuossa huoneessa oli varmasti jotain arvokasta ja varjeltua, sillä vaikka puuovet näyttivät ajanmyötä olevan hieman kuluneet ja naarmuuntuneet, niistä kuitenkin huomasi, ettei huoneessa käyty aivan tavattoman usein.
Tyttö tarkasteli ovia vielä hetkisen, yrittäen löytää niistä jotain erityistä, selviä kirjaimia tai kuvia. Jotain mitä kertoisi mahdollisesti tarkemmin ovien takana olevasta huoneesta. Yaa tuntui olevan liikkeissään aika hidas, ja pohti asioita pitkään. Nytkin tyttö olisi vain voinut kurkata ovenraosta huoneen sisäpuolelle, mutta tuo kauniisti kuvioitu luomus piti hänet edelleen lumossaan. Lopulta, kun tyttö myöntyi siihen, ettei ovista löytynyt muuta kuin kauniita korukuvioita, hän päätti kurkata sisälle. Toista noista raskaista ovista työnnettiin enemmän auki, ja siinä onnistuakseen tyttö sai ponnistella ihan kunnolla. Ei tullut yllätyksenä, että ovi narahti ikävästi, kun Yaa sai sen vihdoin liikahtamaan. Mutta tyttö ei tällä kertaa ehtinyt harmitella ikävää ääntä, tai miettiä oliko tullut huomatuksi, kun huone hämmensi hänet täysin. Se oli kirjasto! Yaa ei tuntunut edes uskovan näkemäänsä, hänen silmänsä vain ahmivat loputtomalta tuntuvia hyllyrivejä täynnä... Kirjoja. Ja sitten hänen katseensa hyppäsi alas noista kirjahyllyistä, pöydän ääressä valkeuttaan hohtelevaan yksisarviseen. Eikä tyttönen enää tiennyt pitäisikö hänen olla ihmeissään mykistävästä yksisarvisesta, jonka oli tosin jo nähnyt kerran, vai ihmeellisestä kirjastosta, jollaisessa hän oli nyt ensimmäistä kertaa elämässään.
|
|
|
Post by dallan on Oct 21, 2006 17:09:45 GMT 3
((Pahoittelen sairauden ja opintojen aiheuttamaa viivettä. Toivottavasti jatkossa ei kestä näin pitkään.))
Yksisarvinen ei juuri päätään nostanut jälleen yhden uuden tulijan saapuessa kirjastoon. Normalisti kirjastot olivat siitä hyvä paikka, että siellä sai olla rauhassa. oma rauha oli jotain hyvin arvokasta ja himoittua näissä ihmisyhteisöissä, kun koko ajan kaikialla tuntui olevan joku ja omaan rauhaan varaa oli vain rikkailla. Onnekseen D'allan oli rikas ja arvosti omaa rauhaansa oikein erityisen paljon. Tänään täällä linnassa millään osaamisella tai varallisuudella rauhaa oli kuitenkin hyvin vaikea saada.
Valkoinen eläin ei vielä tiennyt, että tulijalla oli häntä varten jotain erityistä. Toki haju oli aavistuksen tuttu tuolta sairashuoneesta, mutta ei uros sitä asiaa osannut yhdistää. Hänellä oli vain olo, että oli ollut tulijaa lähellä joskus ennenkin, mutta ei siitä sitten sen enemää, sillä olihan sarvellinen ollut satojen ihmisten lähellä tänään.
Väsyneenä tähän kaikkeen sodankäyntiin, rahanhimoon ja kaikkeen siitä seuraavaan hulinaan uros painoi katseensa yhä syvemmälle kolmioista kertovaan kirjaan. Kolmiot olivat mielenkiintoisempia kuin mitkään kolikot ja niiden sovellutukset vaikuttivat hyvin laajoilta. Mitä D'allan sovellutuksista toisaalta piittasi? Ei juuri mitään. Oli liian vaikeaa ja käytännöllistä vaivata päätään sillä, että mitä milläkin tuloksilla sitten voitaisiin tehdä. Ei yksisarvinen kirjoittanut kirjojaan voidakseen luoda uusia taikoja tai uusia systeemejä, joilla taikoja voisi luoda. Ehkä hän loi sellaisia työnsä sivussa tai hänen tuloksistaan oli apuja niiden luomisessa. Eivät kolmioiden samanlaisuuskuvaukset luoneet makeita hedelmiä kasvattavia puita. Tyhmät tulosvaatimukset. Ei niiden tarkoitus ollut tehdä sitä. Niiden tarkoitus oli jotain hämärää, sillä ei D'allan tiennyt, että mitä "tarkoitus" tarkoittaa tai miltä se maistuu. Hän teki omia juttujaan ja sillä selvä. Ei siihen tiedostettuja tarkoituksia tai tarkoituksen ymmärtämistä tarvittu.
Oliko se niin vaikea niellä, että ei kiinnosta? Liian usein ajateltiin omaa rahapussia tai jotain sellaista. Väsynyt ja turhaututunut yksisarvinen se sieltä kirjansa atkaa löytyi, vaikka ehkä ulkoisesti oli aika kauniin näköinen. Katse sisimpään ja kaikkiin noihin tunteisiin kertoi, että kuinka paljon olentoa harmitti. Ei tässä kyse ollut kaikista näistä paineista, sillä paine oli hyväksi. Se ajoi pois takkatulen tanssia katselemasta töiden ääreen. D'allania vain harmitti, että hänen ei annettu tehdä, mitä hän halusi. Urokselta pyydettiin asioita, mitä hän ei tahtonut tehdä. Sellainen sai korvat painumaan niskaa lähemmäs ja sulki silmät puolittain. Oli niin kamalan hankalaa etsiä työhaluja asioihin, jotka eivät kiinnostaneet. Onneksi niin ei vielä pitänyt tehdä, mutta se kaikki valitus ja tuon tilanteen mahdollisuus sai voimaan pahoin. Miten paljon D'allan vihasikaan pahaa oloa.
Onneksi uroksella oli yksi hyvä valttikortti hallussaan. Hän eroaisi jos joutuisi tilanteeseen, jossa muut päättäisivät liikaa hänen työnsä sisällöstä. Hän menisi jonnekin muualle jos pääsisi ja jos ei, niin ostaisi itselleen mukavan oman kodin jostain ja asettuisi aloilleen. Hän kutsuisi rakkaansa sinne ja eläisi hänen kanssaan ikuisesti omaa työtään tehden ja maailman menoja tarkkaillen jos hänen saavutuksilleen olisi joskus vielä kysyntää näiden ihmisten keskuudessa. Rahaa tai mitä se milloinkin sitten olisi voisi vaikka hankkia parantamalla tai jotenkin. Kyllä sitä jonkun keinon keksisi. Tämä ajatus teki hieman tyytyväisemmäksi ja antoi tunteikkaalle eläimelle voimia jaksaa jatkaa omalla tiellään, vaikka siihen liittyvät loukkaavat kommentit olivatkin häntä satuttaneet ja pahasti. Siinä olisikin jollain haastetta lähestyä tuota yksisarvisurosta, joka ei näyttänyt kovin onnelliselta tai vastaanottavalta, vaikka muuten ulkoisesti kauniin valkoinen ja koruihin ja kankaaseen puettu olikin.
|
|
|
Post by zube on Nov 8, 2006 12:15:37 GMT 3
Yksisarvinen ei suuremmin huomioinut tyttöä, joten Yaa ajatteli toisen olevan vielä tietämätön uudesta vierailijasta. Se antoi tytölle hieman lisää rohkeutta astella peremmälle kirjastoon. Mutta vain muutaman askeleen, sillä valtavat kirjahyllyt, jotka pienen tytön silmissä tuntuivat kurottuvan uskomattoman korkealle, olivat kenties hieman uhkaavan oloisia. Ne näyttivät melkein kaatuvan päälle. Ja toisaalta kutsuivat tyttöä tutkimaan lähemmin, houkuttelivat kiipeämään aivan ylimmäiselle hyllylle asti katsomaan, mitä kirjoja sinne oli kätketty.
Ovi jäi tytön takana avoimeksi, Yaa ei tahtonut metelöidä ja yrittää sulkea narisevaa ovea, jonka kuitenkin joutuisi vielä hetken päästä avaamaan. Kirjastossa tuoksui miellyttävältä, hyvin kotoisalta, mitä Yaa jäi itsekseen ihmettelemään. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut kirjastossa, vain katsellut kerran sellaisen ovelta, joten kuinka hän saattoi tuntea olevansa tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Kuin kodissa? Mitä hän siitäkään oikeasti tiesi. Hänelle oli kyllä sanottu, että jäädessään orvoksi, hänen opettajansa oli antanut Yaalle uuden kodin, ja että tytön pitäisi olla siitä kiitollinen. Kyllä hän olikin, tavallaan, mutta jostain syystä opettajansa luona, siellä missä hän oli asunut lähes koko elämänsä, ei ollut koskaan tuntunut samanlaiselta kuin nyt täällä kirjastossa, jollaisessa hän oli ensimmäistä kertaa.
Tämä tuntemus oli hyvin hämmentävä. Eikä Yaa osannut aavistella mistä kaikki saattoi johtua. Miksi hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja onnelliseksi suurien kirjahyllyjen keskellä. Miten hän saattoi sanoa, että ikivanhan pergamentin ja nahkakantisten kirjojen tuoksu, kynttilänsavuun ja pölyyn sekoittuneena, tuo lyhyesti kuvailtuna tunkkainen haju, oli hänelle miellyttävä. Niin. Jos hän olisi tiennyt, että oli viettänyt elämänsä ensimmäiset vuodet samantapaisessa kirjastossa, kasvanut muinaistarujen ja historian kronikoiden keskellä, Yaa olisi ehkä ymmärtänyt miksi täällä tuntui niin kodikkaalta. Mutta ei hän tiennyt.
Tyttö oli luonut vähän väliä silmäyksen yksisarviseen, ja hiljalleen hän vakiinnutti katseensa tuohon olentoon. Saiko toinen asua kirjastossa? Yaa tunsi pienen kateuden vihlaisun. Mieluummin hänkin kuluttaisi aikansa tällaisessa paikassa, rauhallisessa kirjastossa, jossa sillä ajalla ei ollut niin suurta merkitystä. Täällä tuskin huomasi kun päivät vaihtuivat yöksi ja toisin päin. Sairastupa oli kuin toinen maailma, se tuntui elävän kiireestä ja tehokkuudesta. Sairastuvalla todellakin vaadittiin niitä tuloksia. Eikä Yaa siksi viihtynyt siellä.
Tyttö oli omissa ajatuksissaan ollessaan liikkunut lähemmäksi, ja nyt pysähtyi aivan pöydän ääreen. Hän katseli tarkkaavaisesti sarvekkaan edessä olevaa kirjaa pohtien, mitä yksisarvinen mahtoikaan lukea. Ehkä Yaa sai silmiinsä piirroksia kolmioista jollain sivulla, mutta se ei kertonut hänelle paljoakaan. Hän ei tiennyt, että kokonaisia kirjoja tehtiin kolmioista. Tyttö taisi selvästi odottaa, että yksisarvinen osoittaisi jollain tavoin keskeyttäneensä lukemisen. Hän ei uskaltanut häiritä toista, jos sarvekas tahtoi keskittyä nyt vain lukemiseen. Yaa tiesi, että keskeyttäminen ei tuntunut mukavalta, varsinkaan jos oli juuri lukemassa jotain erityisen mielenkiintoista. Tai ehkäpä sarvekas oli juuri oivaltamassa jotain, mutta sen ajatuksen saattaisi kadottaa, jos Yaa häiritsisi juuri sillä hetkellä. Näitä tyttö jäi vakavailmeisenä miettimään, pysyen vaiti kunnes sarvekas näyttäisi hänet huomanneen.
|
|
|
Post by dallan on Nov 20, 2006 0:29:43 GMT 3
((Anteeksi kauheasti viive. Jostain syystä en huomannut, että olit vastannut tähän peliin ja en muistanut tarkistaakaan.))
Mitä tuo tuossa pyöri? Tuskin ilkeyttään, joten kai hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Oli siis jätettävä kolmioista kertova kirja hetkeksi rauhaan. Tai D'allan jättäisi sen ihan pian rauhaan. Tämä kohta vielä. < PBA + <PCA = <PBC + <PCB, joten AP >= AI. Hmm...
D'allanin pieni hetki ei sitten lopulta ollut kovin pieni. Hän unohtui miettimään tuota kolmioiden ominaisuutta. Ehkä se oli ilmeinen. Oli se, sillä ei yksisarvinen sitä olisi muuten ymmärtänyt. Uroksesta olivat vain muutkin kiinnostuneita kuin omat halut ratkaista tuo pieni, mutta ihan kohtuullisen kiinnostava ongelma. Ei uros olisi halunnut. Hän olisi tahtonut vain lukea omaa kirjaansa ja antaa sosiaalisten suhteiden odottaa. Mutta toinen oli kädellinen ja hänen elämänsä ei ollut samanlaista kuin D'allanin elämä. Hän ei voisi odottaa päivää tuossa, että joku ottaisi asiakseen ottaa hänet viimein vastaan. Hänellä olisi kiire ja montaa hiekanjyvällistä hän ei varmasti tuossa enää odottaisi.
Kirja sai siis odottaa hetken. Yksisarvinen työnsi sen hieman sivuun päällään, vilkaisi vielä kerran kunnes päätti antaa olla. Melkein sen sai, mutta ei vaan osaa. Pitäisi harjoitella ajattelemaan nopeammin, paljon nopeammin. Keskustelun jälkeen pitäisi aloittaa alusta, kun ei muistaisi, että mihin jäi. Harmittavaa.
Eläin nosti päätään ja kohdisti katsettaan tyttöä kohti. Silmätkin olivat päässä sillä tavalla, että näkeminen ei ollut niin helppoa kuin noilla ihmisillä. Ei ollut käsiä, ei samanlaista näköä ja ei tarvinnut olla kateellinen siitä, että jollain toisella oli nuo kaikki. Toisaalta moni varmaan tunsi samaa D'allania kohtaan. Oli hänelläkin paljon, mitä ei muille suotu. Piti elää sillä, mitä on ja ottaa siitä irti se, mitä siitä sai. Ei elämä kadehtimalla edennyt ja eivät tulokset seuranneet siitä, että painettiin pää pöydän alle, koska jollain toisella oli enemmän lahjoja kuin itsellään oli. Jos olet heikompi kuin kilpalijasi, niin silti sinä ja kilpailijasi voitte olla yhdessä vahvempia kuin vain kilpailijasi. Se oli tämän elämän rikkauksia. Rikkaus oli myös, että sai olla hiljaa ja odottaa, että olisiko toisella jotain sanottavaa. Ehkä hän pelästyi tällaisesta huomion saamisesta ja hipsisi pois kuin mitään ei olisi ollutkaan. Mitä sille voisi tehdä? Paljonkin, mutta ei D'allan sellaisiin asioihin ollut perehtynyt. Hän ei ollut lahjakas siinä, mikä tuli sosiaaliseen käyttäytymiseen.
|
|
|
Post by zube on Nov 30, 2006 10:48:38 GMT 3
((Ei haittaa lainkaan. ^^ En min täällä kehtaisi pelailla, jos olisin ainut, jolla vastauksiin menee viikko pari. xD ))
Tässä sitä nyt oltiin, kaksi sosiaalisesti kokematonta hahmoa katselemassa toisiaan, kumpainenkin kai olettaen, että toisella olisi kunnia taikka taito aloittaa keskustelu. Yaa ei ainakaan tiennyt mitä sanoisi. Hänelle oli opetettu, että vanhempien seurassa täytyi olla hiljaa, kuunnella vain, ja järkevintä olisi myös totella. Tai no, mistä Yaa tiesi oliko yksisarvinen todella häntä vanhempi vai ei, sellaista voisi olettaa, muttei hän varmaksi asiaa tiennyt. Hän ei tiennyt kauan sarvekkaat yleensä edes elivät. Nämä ajatukset kuitenkin jäivät puolitiehen, kun Yaan mieleen tuli jotain muuta. Entäpä jos sarvekas ei edes osannut puhua? Tai ymmärtänyt häntä muutenkaan? Yaa ei ollut kuullut yksisarvisen keskustelevan vielä kertaakaan, vaikka oli nähnyt toisen sairastuvassa. Ehkäpä sarvekkaat eivät sitten puhuneet.
Yaan huomio kiinnittyi hetkeksi kirjaan, kun yksisarvinen työnsi sen sivummalle. No mutta, jos tuo osasi lukea, miksei siis puhuakin? Tietysti kieliä oli monia ja täällä päin puhuttu vain yksi muiden joukossa, tuskin edes mikään valtakieli mutta... äh. Jospa vain yskäisisi jotain ääneenkin. "Anteeksi... mutta... ymmärrättekö minua?" Se kuulosti hyvin tökeröltä, ja tyttönen jäi itsekin miettimään, mitä ihmettä oli kysymyksellään hakenut. Sarvekas saattaisi vastata vain lyhyesti 'kyllä' tai 'ei', ja sitten oltaisiin taas hiljaa. Tai eihän tuo voisi vastata kieltävästä, jos jotain vastaisi. Vai voisiko? Valkoisiin hansikkaisiin kätketyt kädet laskettiin pöydän reunalle, kun tuo alkoi huomaamattomasti naputtelemaan sormiaan pöydän puupintaa vasten. Tai ainakin itselleen huomaamattomasti, ollessaan niin hermostunut. Miksi hän edes oli hermostunut? Kirjasto oli kotoisa, ja yksisarvinen vaikutti edelleen Yaan mielestä erittäin levolliselta. Ehkäpä Yaata häiritsikin se, että tytön oma olemus tuntui pistävän niin pahasti esille tässä paikassa, ollessaan epävarma ja hermostunut. Hän ei halunnut tulla huomatuksi.
|
|
|
Post by dallan on Dec 13, 2006 15:00:56 GMT 3
Yksisarvinen ei ollut koskaan pitänyt elinvuosistaan kirjaa, mutta aikuinen hänen saattoi nähdä olevan. Aikuinen oli merkitykseltään laaja-alainen käsite. Mitä siitä, että näin oli? Eikö tuota voisi hieman tarkentaa? D'allanin tapauksessa ei voinut, sillä kenestäkään paikallaolioista ei ollut hänen ikäänsä määrittämään, kun uros näytti vain hyvävoimaiselta aikuiselta, joka tosin oli laiminlyönyt vararavinnon keräämisen kokonaan, vaikka muuten näytti oikein terveeltä ja urheilulliselta. Sen verran yksisarvinen tiesi itse, että vanha hän oli. Ainakin aika oli tuntunut pitkältä luonnossa keskellä yksinäisyyttä ja ikävää vailla ketään seurana tai mitään, mitä odottaa. Elämä oli ollut joskus kuolettavan tylsää sillä erotuksella, että se mokoma ei edes suostunut olemaan kuolettavaa.
Toista oli nykyään, kun yksisarvinen oli löytänyt systemaattisen ajattelun ja jotain, mihin purkaa ikävystymistään. Tarvittiin vain hieman oivallusta ja tietoa, niin maailma näytti hetkessä olevan täynnä pieniä ja suuria ongelmia ja niin suuri tämä maailma oli, että kerralla niitä kaikkia ei voinut nähdä ja ehkä niitä ei ikinä kykenisi kaikkia ratkaisemaankaan. Mikä siis sen parempaa kuin käyttää tämä ikuisuutensa ongelmatehtävien parissa, jotka osasivat olla parhaimmillaan kauniimpia kuin taitavat maalaukset. Kaikessa siinä systemaattisuudessa oli jotain tyylikästä. Ongelmat eivät ainakaan loppuisi. Oli toinen kysymys, että kyllästyisikö yksisarvinen niihin joskus. Tähän mennessä kaikki oli kuitenkin hyvin.
Sosiaaliset tilanteet eivät olleet systemaattisen tyylikkäitä havainnolliseen taiteeseen verrattavissa olevia suurenmoisia luomuksia ainakaan D'allanille itselleen. Kai joku voisi niidenkin moninaisuudesta löytää jotain silmiä hivelevän kaunista kuinka olentojen välinen kommunikaatio oli monimutkaista, mutta silti niin toimivaa. D'allanille se oli jotain, mikä olisi vaatinut kekseliäisyyttä, nopeita oivalluksia, puoleensavetäviä sananparsia ja kauhistuttavan ennalta-arvaamatonta ja jopa satunnaisen oloista. Toki kaikessa kommunikaatiossakin oli sääntöjään, mutta niitä ei ollut niin paljon, että epämiellyttävät toisten tapaamisen elementit olisivat kadonneet jonnekin.
Myös muut seikat saivat yksisarvisen tuntemaan haluttomuutta esittää, että ei osaisikaan puhua ja olisi näin kyvytön keskustelemaan mistään. Hän tuotti aina harmia seuralaisilleen. Omasta tahdosta riippumatta maailma oli aina sellainen ja tuolle tytöllekin koituisi tästä vielä kammottavia kokemuksia jos hän viettäisi liiaksi aikaansa sarvekkaan seurassa. Oli yksinkertaista ennustaa, että noin se tulisi menemään aiempien tapahtuneiden asioiden pohjalta, joten vaikutti todennäköiseltä, että tämä ennustus toteutuisi ja näin ollen se oli uskottava ennustus ja syytä ottaa vakavasti.
Olisi kuitenkin erittäin epäkohteliasta valehdella puhetaidotonta ja ennen kaikkea se olisi epäyksisarvismaista. D'allan oli vastuussa oman lajinsa maineesta ja koska ihmiset luulivat, että valkoiset sarvekkaat ovat kilttejä ja eivät valehtele, niin miten D'allan voisi, kun hänelle noin kaunis maine oli uskomuksissa asetettu. Tuntui tärkeältä pitää kiinni käyttäytymistavoista, joita itsellään odotettiin olevan, jotka olivat itselleen luontevia ja vielä vaikuttivat varsin järkeviltä käyttäytymistavoilta monen asian valossa. Yksisarvinen siis vastaisi tuolle tytölle, vaikkakaan ei ihan vielä osannut sanoa, että mitä. Oli niin hankalaa keksiä nopeasti jotain sanottavaa varsinkin kun kysymys oli niin hämmentävä, että sen ensi kertaa kuullessaan oli vaikea uskoa omia korviaan, että saattoiko tuollainen olla lainkaan todellista.
"Toki ymmärrän. Sallikaa minun tehdä parhaani voidakseni olla teille avuksi jos vain tarvitsette jotakin."
|
|