|
Post by dallan on Aug 27, 2006 2:22:03 GMT 3
Yksisarvinen oli astellut pois Spyron luota saadakseen itselleen hieman rauhaa. Täällä kirjastossa oli hyvä olla. Linnassa vain oli jostain syystä mieletön hälinä päällä. Onneksi sitä varten oli olemassa loitsuja. Oli loitsu, jolla saattoi sulkea äänet pois läheltään, mikä teki elämästä paljon rauhallisempaa. Sitten oli vielä loitsu, millä saattoi automaattisesti omalla tahdonvoimallaan kääntää pöydällä makaavan kirjan sivuja. Tällä tavalla yksisarvisen ei tarvinnut käyttää hampaitaan siihen tai muuten turmella tuota vanhaa teosta. Uros ei pitänyt edes ajatuksen tasolla siitä, että kirjoituksia oltaisiin turmeltu ja teki itse parhaansa, että kirjat säilyisivät hänen jäljiltään moitteettomassa kunnossa. Niin moni kohteli niitä kuin mitä sattui. Ehkä heillä ei ollut käsitystä kuinka kovaa työtä kirjan kirjoittaminen osasi olla tai ehkä he eivät vain arvostaneet sitä työtä työnä. Niin paljon sellaista työtä tässä maailmassa oli, mikä ei saanut arvostusta osakseen, vaikka oli valtavan tärkeässä roolissa olentojen olemassaolossa näissä maailmoissa.
Valkeakarvainen itsensä siistiksi vaatettanut ja karvoitustaan värjäyttänyt eläin (katso viimeinen kuva D'allanista hahmoesittelyssä) ei paljoa piitannut siitä, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse. Oli hän ohimennen kuullut jotain sodista ja aarteista, mutta mitä hän olisi sotimisella tai aarteilla tehnyt? Kummastakaan ei ollut tässä elämässä suuremmin iloa. Jos aarre olisi rahaa, niin sen jahtaaminen olisi suorastaan naurettavaa. Mikseivät saman tien nimeäisi jotain muuta asiaa rahaksi, jotta sen eteen ei tarvitsisi teurastaa valtavia joukkoja väkeä. Se voisi olla myös taikaesineitä. Kyllä sovellettua taikuutta tässä maailmassa riitti muutenkin ihan tarpeeksi. Taikuutta siellä ja taikuutta täällä. Ei D'allania kiinnostanut. Se voisi olla myös taitavasti valmistettuja esineitä. Miksi niistä olisi niin kovasti pitänyt sotia? Sen ajan olisi voinut käyttää noiden esineiden valmistamiseen. Jos se taas olisi jotain harvinaista luonnonvaraa, niin miksi ei käytettäisi kaikkea tuota sotimisen energiaa sovun aikaansaamiseksi, jotta jatkossa jotain vastaavaa voitaisiin vaikka luoda sillä ikuisella sovelletulla taikuudella, kun saavutettaisiin siten jotain kehitystä. Yksisarvinen ei ymmärtänyt, että mitä sellaista se voisi olla, mikä olisi voinut häntä kiinnostaa. Viisaat kirjoitukset ehkä olisivat kiinnostaneet, mutta saman tien D'allan mieluummin käytti tuon ajan tutkimukseen ja kuka halusikaan saisi sitten käyttää energiaansa tuon aarteen metsästämiseen. Yksisarvinen kasvatti järkeään, jotta jokin sellainen arvokas asia oltaisiin edes voitu ymmärtää.
Kirjastossa oli sentään mukavan rauhallista vielä. Toivottavasti tänne ei rynnisi valtavia joukkoja tiedonjanoisia otuksia aarteen ja siihen liittyvän tiedon perässä. Jos niin kävisi, niin D'allan pyytäisi heitä jättämään hänet rauhaan. Ehkä he ymmärtäisivät. Yksisarvisen kirja ei käsitellyt mitään aiheeseen liittyvää. Se oli teos olemattomuudesta. Mielenkiintoista tekstiä kyllä. Sitä voisi suositella näille maallisen omaisuuden perään kiihkoilevillekin.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 29, 2006 17:54:10 GMT 3
(( Noh, minulla on nyt ihan perusteltu syy, joten anteeksi vain häiriö. ^^ Mutta tietenkään sinun ei ole pakko liittyä tähän peliväkerrykseen, joka alkoi muurinharjalta, kävi sairastuvassa ja päätyi tänne... ))
Naniel oli ollut itsevarmasti matkalla suureen saliin tehtäväänsä suorittamaan, kunnes linnan tuntemattomat ja ruuhkaiset käytävät olivat saaneet harpeijan pään pahemman kerran pyörälle, ja nuori nainen oli päätynyt lopulta paikkaan, jossa ei ollut koskaan käynytkään. Nyt hän seisoi yksin eräissä ylöspäin vievissä kierreportaissa, koettaen parhaansa mukaan hillitä ahdistustaan näin kapeassa ja ahtaassa tilassa. Ympärillä oleva ilma oli pölyistä, savuista ja tukahduttavaa, soihtujen valot tanssivat seinillä kuin mielipuoliset riivaajat ja koleista kiviseinistä kaikui epäselviä kaikuja, joilla ei tuntunut olevan mitään alkua tai loppua. Harpeijaa pelotti hieman, vaikkei hän sitä helposti itselleen myöntänytkään. Enimmäkseen häntä kuitenkin harmitti, sillä sekin ainoa tarkoitus, joka nuorella naisella tässä kaikessa tuntui olleen, alkoi uhkaavasti valua hukkaan. ’Ehkäpä pitäisi odottaa ja kysyä tietä joltakulta.’, ajatteli Naniel mielessään, mutta luopui tästä vaihtoehdosta huomatessaan, kuinka vähänkäytetyiltä portaikko ja käytävä sen varrella vaikuttivat. Hän huokaisi ja lähti sittenkin nousemaan askelmia. Tavoitettuaan seuraavan kerroksen tasanteen ja kuljettuaan vielä muutamia autioita käytäviä eteenpäin sattui hän havaitsemaan ohuen valokiilan eräiden suurten pariovien alla. Harpeijan toivo heräsi. Ehkäpä hän löytäisi täältä jonkun, joka osaisi neuvoa suorimman tien suureen saliin, tai edes takaisin ihmisten ilmoille. Varovaisuutensa muistaen raotti Naniel hiljaa toista noista suurista ovista, ja jähmettyi sitten paikoilleen. Tilavassa huoneessa, joka ilmeisesti oli jonkinlainen vanha kirjasto, näytti seisovan yksisarvinen. Oliko se todella yksisarvinen, vai valehtelivatko naisen silmät hänelle? Harpeija tuli astuneeksi sisään ja kulki ihmetyksissään toisen eteen, nähdäkseen tuon olennon paremmin. Näky vaikutti sittenkin todelliselta. Yksisarvinen. Saamatta sanaa suustaan kohotti Naniel kätensä eteensä, painoi kämmenensä toisiaan vasten ja vei sormenkärjet liki huuliaan. Ele, joka viesti yleensä suurta kiitollisuutta jollekin korkeammalle taholle. Katse oli yhä tiukasti toiseen kiinnitetty, se ei ollut herennyt yksisarvisesta hetkeksikään sinä aikana, kun nainen oli astunut sisään huoneeseen.
|
|
|
Post by dallan on Aug 29, 2006 18:08:11 GMT 3
D'allan saattoi haistaa jonkin tulijan. Tämä tästä vielä puuttui, vaikka olihan se odotettavaa, että joku eksyisi tänne kirjastoon, kun kaikkialla oli täysi hälinä päällä. Eläin höristi hieman korviaan kuullakseen tulijan mahdollisen puheen. Sellaista ei kuitenkaan ollut. Tulijasta kantautui vain liikkeen ääniä. Olennon haju oli sarvekkaalle uusi ja vieras ja tämä kasvatti valkoisen uteliaisuutta nostaa katsettaan pöydällä lepäävästä kirjasta kohti tulijaa. Ihan pian hän sen tekisi, sillä vaikka kirja oli kuinka kiinnostava, niin tästä vieraasta saattaisi vaikka olla pitämmäksi ajaksi haittaa kirjan tulevaa lukemista ajatellen. Eläin lukisi vain tämän kohdan loppuun ja sitten vilkaisisi.
Tulija ehti katsella valkoista jo jonkin aikaa ennen kuin nelijalkainen nosti päätään. Kohta oli ollut poikkeuksellisen hankala ja raskasta luettavaa jopa D'allanille ja siihen oli mennyt odotettua enemmän aikaa. Erikoinen olento se oli, kun sen pääsi näkemään niskalihasten tehtyä hieman töitä pään nostamiseksi. Niitäkin lihaksia särki, kun joutui päätä liikuttamaan ja kipu sai eläimen hieman liikahtamaan. Pää oli ollut liian pitkään samassa asennossa ja ehtinyt hieman puutua. Yksisarvinen ei muistanut nähneensä ketään tuollaista ennen, mutta maailmassa oli kaikenlaisia olentoja ja yksisarvisella ei ollut tapana tuomita ketään ulkonäön perusteella. Tuollainen anatomia oli sitäpaitsi varsin mielenkiintoinen olla olemassa. Silti yksisarvinen ei päässyt eroon siitä ajatuksesta, että toisella saattaisi olla hänelle jotain asiaakin. Jos se olisi jotain muuta, että hän noin katseli kuin harvinaisen ja maineikkaan lajin edustajan löytäminen linnan kirjastosta? Kyse voisi olla aarteista, sodasta tai jostain niihin liittyvästä. Yksisarvinen ei tosiaan tiennyt mitään kummastakaan aiheesta. Jos vain toinen olisi mennyt pois. Sen toivominen ja jännittäminen alkoi vain hetki hetkeltä tuntua turhemmalta vieraan yhä viihtyessä paikalla aina vain pidemmän aikaa. Ehkä toinen oli tullut värväämään häntä johonkin? Monilla olisi varmaan ollut yksisarviselle käyttöä, mutta edes velhojen luokse yksisarvinen ei menisi, vaikka velho ammatiltaan olikin. Jos joku tahtoi D'allanin apua, niin sitä piti hakea ja pyytää ja yksisarvinen sitten miettisi, että tahtoisiko auttaa. Yksisarvinen ei itse menisi pyytämään saada auttaa yhtään minnekään.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 30, 2006 12:08:54 GMT 3
Viimeistään yksisarvisen vilkaistessa itseään tajusi nainen olleensa jo liian kauan hiljaa, unohduttuaan vallan ihmettelemään viimein kääntynyttä onneaan. Harpeija ravisteli hitusen päätään ja kokosi ajatuksensa. Ei ollut oikeastaan varaa innostua liikaa, eihän hän ollut esittänyt vielä asiaansakaan. Osaisikohan yksisarvinen kommunikoida? Tätä nainen pohti ohikiitävän hetken avatessaan jo suunsa: ”Anteeksi että tällä tavoin häiritsen, mutta minulla on tärkeä tehtävä etsiä kaikki vapaaehtoiset parantajat sairastuvalle ennen taistelun alkua. Siellä oltaisiin kovin kiitollisia kaikesta suinkin liikenevästä avusta ja...joten, jos teillä siis on kykyjä...tarkoitan, että olen kuullut...”, nainen alkoi hieman takellella, peläten vaikuttavansa jo epäkohteliaalta tai vallan naurettavalta. Ja niin hyvin kuin hän oli saanut puheensa aloitettua! Hän hiljeni ja katsahti tahtomattaan olennon sarvea, palauttaen kuitenkin huomionsa pikaisesti takaisin tuon silmiin, kuin tuntien olleensa varkaissa. Jalka vaihtoi hermostuneesti paikkaa toisen kanssa, kun nainen odotti vastausta, mikäli sellaista kuuluisikaan. Samalla hän tunsi itsensä tämän vieraan edessä omituisen läpinäkyväksi, aivan kuin erilaisuutensa muihin ihmisiin nähden olisi ollut tuolle ilmeinen. Naniel vilkaisi varmuuden vuoksi syrjäkarein olkansa yli, oliko kenties huomaamattaan paljastanut siipensä? Ei, niitä ei sentään näkynyt missään. Tiesi hän tosin olevansa poikkeava muutenkin: kovin hentoinen ihmiseksi, silmänsä teräväpiirteiset, mutta eivät aivan haltiamaisetkaan. Yllään nainen kantoi pehmeää ja kevyttä, mekkomaista nahkahaarniskaa, jonka pitkän helman sivuille oli leikattu syvät halkiot liikkuvuutta helpottamaan. Aseita ei näkynyt missään, vaikka harpeija kyllä kantoi kahtakin taitavasti selässään, viittansa alla piilossa. Oli siis vaikeaa sanoa, kuuluiko hän linnan sotilaisiin, sairastuvan henkilökuntaan vai mihin...
|
|
|
Post by dallan on Aug 31, 2006 18:21:49 GMT 3
Yksisarvinen loi mietteliään vilkaisun tulijaan ja sen jälkeen itseensä kuultuaan, että täällä tarvittaisiin parantajaa. D'allania tultiin pyytämään vapaaehdoiseksi parantajaksi. Osaisiko hän parantaa? Toki olisi jaloa pelastaa loukkaantuneiden henkiä, mutta kykenisikö D'allan siihen? Yksisarvinen ei ollut aikoihin parantanut ketään muita kuin itseään ja muisti hämärästi, että häneltä parantaminen oli ollut veristä puuhaa. Vai oliko se se musta yksisarvinen, jonka nimi oli myös D'allan, jonka parantamisiin oli kovin usein liittynyt verenvuodatusta? Uros ei oikein edes muistanut, että kuka oli kuka. Ehkä tämä oli ensimmäisiä merkkejä siitä, että elämä oli alkanut muuttua muiden kanssa olemisesta siten, että muut oli vaihdettu kirjaston kirjoihin. Noiden kirjojen parantaminen oli aina ollut erilaista.
"Jos minulla on kykyjä, niin noille kyvyille olisi käyttöä sairastuvassa ja siellä oltaisiin kiitollisia kaikista vapaaehtoisista parantajista," yksisarvinen kertasi kuulemansa ääneen ennen kuin syventyi miettimään asiaa vielä lisää. "Minulla on joitain kykyjä, mutta ovatko ne sellaisia, mitä sairastuvalla voitaisiin haluta?" Eläin mietti asioita ääneen katse poissa kirjasta kohdistettuna lähimpään seinään, vaikka ei tuota seinää toki varsinaisesti katseltu. Seinä oli vain suunta, johon saattoi kohdistaa katseen siksi aikaa, kun sitä ei varsinaisesti nyt tarvinnut. "Luultavasti antamanne informaation perusteella olen oikeassa jos päättelen siitä, että sairastuvalla tarvitaan parantajia, että tarvittavat kyvyt, joista te puhutte ovat parannuskykyjä? Onko minulla taas parannuskykyjä? Parannuskyvyt ovat kykyjä parantaa ja parantaminen on asioiden muuttamista tilaan, jota sanotaan ei-terveeksi tai joksikin vastaavanlaiseksi tilaksi tilaan, jota vuorostaan kutsutaan terveeksi tai parannetuksi tilaksi olettaen vielä, että nimitys "parannettu tila" on seurausta siitä, että tilan omistajalle on tapahtunut muutos ei-terveestä tilasta terveeseen tilaan. Tiedänkö minä sitä, että mikä on terve tila? En tiedä. Tiedänkö minä sitä, että onko minulla kykyä tuottaa terve tila eli suorittaa muutos, jota edellä tarkastelin? Ei ole, sillä en tiedä, mikä on terve tila, mutta minulla on kyky suorittaa muutos, joten jos olisi niin, että tietäisin, mikä on terve tila, niin kykenisin suorittamaan muutoksen, johon edellä viittasin muutoksena parannettuun tilaan. On odotettavaa, että sairastuvassa voisi tapahtua niin, että minä tiedän, että mikä on missäkin tapauksessa terve tila, joten kykenisin parantamaan, joten se, että minusta olisi vapaaehtoiseksi parantajaksi riippuu enää siitä, että teenkö sitä vapaaehtoisesti. Toisaalta ehkä lukisin mielummin, mutta voin lukea myöhemminkin, kun taas parannettavia ei voi parantaa myöhemmin." Yksisarvinen hiljeni hetkeksi miettimään jotain, mitä ei tahtonut sanoa ääneen toisen kuullen. Eläimen ajatukset raksuttivat kuitenkin vielä nopeamminkin kuin mitä tuo hengähdystauoton puheen tuottokaan kesti, joten tauko ei ollut pitkä. Enemmän aikaa silti ehkä vei se, että uroksen oli hengitettävä tässä välissä, kun se oli puhuessa jäänyt epäterveellisen vähälle. "Jos autatte minua tietämään, missä sairastupa on, niin voin käydä kysymässä heiltä, että olisiko heistä auttamaan minua tietämään, että mikä terve missäkin tapauksessa on." Yksisarvinen sulki kirjansa jollain yksinkertaisella äänettömällä loitsulla ja kirja meni siististi kiinni ilman, että eläin edes koski siihen. Sivut eivät taittuneet yhtään ja sulkeutumisääntä ei voinut kuulla, sillä sivujen välinen kosketus kirjan sulkeutuessa oli niin pehmeä, että siitä ei tullut edes yksisarvisen korvin kuultavaa ääntä. Tämän jälkeen kirja lensi hiljaa hyllylle takaisin omalle paikalleen muiden kirjojen taianomaisesti antaessa sille tilaa. Yksisarvinen tarkkaili kirjaa koko tämän lennon ajan vahtien, että kaikki meni oikein. Kaikki meni hyvin, joten yksisarvisella oli mahdollisuus ottaa muutama askel lähemmäs tulijaa valmistautuen lähtöön pois tästä niin viihtyisästä kirjastosta, jota ei raaskinut jättää pari kertaa taaksensa vilkaisematta. Jos jostain eläin tässä sodassa piittasi, niin se oli kirjaston teosten pelastuminen. Ne oli kovin haikea jättää edes vähäksi aikaa.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 1, 2006 0:07:11 GMT 3
Pian yksisarvisen aloittaessa pohdintojaan valaisevan puhetulvan levisivät harpeijan silmät selälleen ja huulensa raottuivat hieman hämmästyksestä. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään käsittelevän kysymyksiä tällä tavalla. Olikohan yksisarvinen hieman hidasjärkinen joutuessaan pyörittelemään naisen itsensä hyvin yksinkertaisena pitämää asiaa näin kauan ja kovin monelta taholta? Ei sentään, kauemmin toista kuunneltuaan arveli Naniel tuon olennon olevan hyvinkin viisas, mutta viettäneen vain liian kauan aikaa kirjojensa parissa. Paluu todellisuuteen taisi selittää tämän lievästi oudon vaikutelman, jonka olento itsestään antoi. Ja vaikka nainen putosikin hyvin pian kärryiltä toisen puheesta, oli hän joka tapauksessa helpottunut siitä, että sanansa oli ymmärretty ja yksisarvinen osasi niin ikään ilmaista itseään. Entistäkin ilahtuneemmaksi Naniel kävi kuullessaan toisen suostuvan häntä seuraamaan. Vaan sitten romahtikin koko riemu taas ongelmaan, jonka nuori nainen oli jo tyystin ehtinyt unohtaa. Hän haroi hieman hiuksiaan ja tapaili sanojaan, kunnes myönsi nolostuneena: ”Olen tavattoman kiitollinen myötämielisyydestänne, mutta...itse asiassa minulla ei ole mitään hajua siitä, mikä tie vie täältä sairastupaan. Toivoin nimittäin, että te olisitte osanneet neuvoa tässä samaisessa asiassa aiemmin...olin alunperin matkalla suureen saliin, mutta eksyin ja harhailin sen sijaan luoksenne. En ole ollut tässä linnassa kovin kauaa, joten toivon teidän ymmärtävän...”, selitti Naniel ja hymyili hieman hermostuneesti jälleen. Tässä sitä taas oltiin. Parempien ideoiden puutteessa harpeija päätti sitten viimein esitellä itsensä: ”Suokaa muuten anteeksi, että pidin tehtävääni nimeäni tärkeämpänä. Olen Famisalah.”, sanoi nuori nainen ja elehti kohteliaan tervehdyksen kuten kansallaan oli tapana. Samalla Naniel tuumaili mielessään, kuinka nopeasti hänen tapansa olivatkaan ruostuneet sitten hovista lähdön. Tosin parhaansa hän olikin yrittänyt unohtaakseen turhan etiketin ja koko entisen elämänsä poliittisena maalitauluna. Viimein valkeasiipinen oli vapaa tekemään, mitä ikinä halusi, niin ihmeelliseltä ja mahdottomalta kuin se olisi naisesta vielä vuosi takaperin kuulostanutkin. ”Tunsin tässä aiemmin oloni silmissänne hieman erilaiseksi, ja totta puhuen taidan sellainen ollakin, mutta toivoisin, ettei tieto tästä leviäisi muille. Epäilen meitä harpeijoita nähdyn harvemmin ihmisten ilmoilla, enkä ole varma, kuinka väki suhtautuisi...”, jatkoi Naniel vaimeammin. Kaipa hän tälle olennolle saattoi hieman taustoistaan kertoa, lieniväthän he molemmat vähemmistönä linnassa. Kaiken lisäksi oli syytä arvella toisen jo havainneen naisessa jotakin eroa tavallisiin ihmisiin nähden. ”Vaan eihän tässä muu auta kuin lähteä etsimään. Kunhan löydämme jonkun paikallisen, olemme varmasti pian perillä.”, vaihtoi Naniel aiheesta aikaisempaan ja löi kämmenensä pehmeästi yhteen, kuin koettaakseen luoda hieman uutta tarmoa hankalaan tilanteeseen. Hän käännähti ja otti jo pari askelta kohti kirjaston korkeita pariovia.
|
|
|
Post by dallan on Sept 1, 2006 0:29:02 GMT 3
Naisen tietämättömyys ei haitannut yksisarvista yhtään. Eläin ei värähtänytkään kuullessaan, että toinen ei vielä tiennyt, missä tämä sairastupa oli. Mitä ilmeisimmin hänet oli valittu kiireessä suorittamaan tätä tehtävää ja tämä tehtävänanto oli annettu vajain ohjein. Minkä harpeija sille mahtoi, että hänelle ei oltu kerrottu kaikkea tarvittavaa. Ehkä siitä oli hieman rauhoittamaan mieltä, että yksisarvinen ei mitä ilmeisimmin ollut lainkaan pettynyt siitä, että toinen ei tiennyt tätä pientä asiaa. Uros ei sanonut tästä mitään, mutta puhui silti: "Ehkä tehtävänne on nimeänne tärkeämpi ja viisauttanne valitsitte tämän tavan esittää asianne. En minä teitä näin sanoessani tahdo väheksyä, korostan vain sitä, että tehtävässänne on kyse henkien pelastamisesta ja nimillä taas viittaamme toinen toisiimme, mikä juuri tehtävän esittelyn hetkellänne onnistui muullakin tavalla."
Nimestä mainitseminen oli koiraalle ollut jotain, mihin hän mielellään oli reagoinut. Reaktio oli hieman kylmempi, mutta vain aivan aavistuksen verran, sillä kykynsä mukaan yksisarvinen piti omat negatiiviset tunteensa piilossa, sillä niiden esittäminen ei hänen mielestään ollut kohteliasta. Kun tähän lisättiin se, että yksisarvisten elekieli oli kuultavasti naiselle vierasta, niin tätä pientä paheksuntaa oli liki mahdotonta hänen havaita. "Monet kohteliaisuustapamme ovat haitallisia ja olisi hyväksi jos hiljalleen niistä siirryttäisiin toisenlaisiin tapoihin, joilla voisimme osoittaa kohteliaisuutta toisiamme kohtaan." Yksisarvinen tosiaan käyttäytyi aavistuksen verran eri tavalla, mitä etiketti sanoi. Se muun muassa vilkuili mielellään seiniä puhuessaan toiselle, sillä jostain syystä eläin ei ottanut asiakseen katsella puhuteltavaa kohti hänelle puhuessaan. Tällaisiin pieniin piirteisiin D'allanissa oli totuttava hänen kanssaan ollessaan, sillä itsepäinen yksisarvinen ei helpolla tapojaan muuttanut edes pyynnöstä ja pahastuisi kovasti jos hänelle huomautettaisiin käytöstavoista. Aikaa tässä ei ollut käyttää turhille muodollisuuksille, joten yksisarvinenkin otti muutaman askeleen naista kohden lisää ja seuraisi tätä jos hän lähtisi matkaan. "Toki te olette silmissäni hieman erilainen, mutta tietäkää, että olette olleet minulle tuttavuutena positiivisella tavalla erilainen. Ehkä katseeni viettää teissä hieman pidempään, mutta kyse on vain siitä, että en ole nähnyt kaltaistanne ennen, sillä en matkaile paljoa." Yksisarvinen oli oikeastaan melko tyytyväinen tämän harpeijan tavatessaan. Uros kerrassaan rakasti teitittelyä ja kohteliasta puhuttelua. "Lupaan olla puhumatta asioista, joista te ette minun toivo puhuvani." Pieni tauko. "Löydämme varmasti perille."
|
|
|
Post by R.C. on Sept 4, 2006 0:31:53 GMT 3
(( Siirrän pelin Käytäville. ))
|
|
|
Post by dallan on Sept 11, 2006 15:37:01 GMT 3
Kirjastossa odotti vahti kaikille paikalle saapuville. Tämä vahti ei sallisi, että kirjoja käsiteltäisiin kovalla kädellä vaan pitäisi kykynsä mukaan huolen, että teoksiin koskettiin vain varovasti ja mahdollisimman vähän niitä vahingoittaen. Ei D'allan tuolla kirjastossa ollut kaikkia teoksiaan itselleen omimassa. Toki muutkin saivat niitä katsella ja tutkia ja valitettavasti heidän oli myös saatava koskea niihin. Tämä musta yksisarvinen, joka muistutti läheisesti sitä valkeaa lajitoveriaan, joka tällä hetkellä asteli tuolla käytävien puolella jatkoi siitä, mihin hänen veljensä oli olemattomuutta käsitellyttä kirjaansa ehtinyt lukemaan. Samalla tavalla hänelläkin oli käytössään ne samaiset loitsut, joilla sai kaiken hälinän suodatettua asioista, joita itse kuuli ja se toinen loitsu, jolla kirjan sivuja saattoi käännellä koskematta niihin.
Sarvekkaan keskittyminen ei kuitenkaan ollut vain kirjalle omistettua, kun hänen oli nyt tällaisina aikoina toimittava myös vahdin roolissa. Aina välillä sieraimet hieman laajenivat poimimaan hajuja ilmasta, jotta uudet tulokaat olisi tunnistettu ja hieman harvemmin yksisarvinen myös nosti hieman päätään, kun ei luottanut tarkkailussaan pelkkään hajuaistiinsa. Mistä sitä tiesi, vaikka täällä liikkuisi täysin hajuttomia olentoja.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 11, 2006 18:52:23 GMT 3
Musta yksisarvinen saattoi hyvinkin haistaa ilmassa uuden tulijan... Ihmisen, joka tuoksahti vielä vähän kellarin ummehtuneelle ilmalle, ja ehkä hienoisesti myös jonkin aikaa sitten nautitulle oluelle. Selvinpäin tuo kuitenkin kaikesta huolimatta oli, ja toimittamansa asian suhteen melkolailla haudanvakava.
Pehmeäpohjaiset kengät eivät juuri pitäneet ääntä mustiin pukeutuneen, yksisilmäisen, harmaaihoisen ihmismiehen astellessa rivakasti kirjastoa kohti viitanlieppeet kannoillaan hulmuten. Huppunsa tuo oli jättänyt tälläkertaa niskaansa, sillä tuo ei uskonut kirjastossa olevan niin ruuhkaista, kuin muualla linnan tiloissa.
Kirjaston oviaukolle saavuttuaan tuo hieman hidasti tahtiaan nähdessään nyt toisen yksisarvisen. Tälläkertaa mustan. Tällaiset asiat eivät jääneet huomiotta miehen mielessä. Hänen harpeijaystävänsä oli selvästi tietoinen miehen aikaisemmin käytävällä näkemästään yksisarvisesta, joten tämäkin olisi varmaan todellinen. Tosin se oli musta. Se oli miehen mielestä uhkaava piirre. Hän ei ollut tietoinen siitä miten nuo olennot kommunikoivat, eikä se tarkemmin ajateltuna ollutkaan merkityksellistä. Ei hän haluaisi aloittaa keskustelua mustan yksisarvisen kanssa. Jokin siinä olemuksessa vaan kertoi tuolle, ettei kannattaisi.
Jättäen sitten kirjaan keskittyneen yksisarvisen vähemmälle huomiolle, lähti mies tutkailemaan hieman kirjastoa yleensä. Jossain täällä olisi aivan varmasti kirjoja, jossa kerrottaisiin jotain tuosta portista, tai ainakin sen kaltaisista porteista. Jos hyvin kävisi, sellainen löytyisi avonaisena oikeasta kohdasta jostain kirjaston pöydiltä tai telineeltä. Olihan se ilmeistä, että juuri kirjastosta oltaisiin jo etsitty tietoa portista vaikka kuinka monet kerrat. Tokihan mies piti mielessä myös mahdollisuuden, että kirjoja ei valmiiksi olisi esillä, ja tästä syystä yritti myös vilkuilla hyllyissä mahdollisesti olevia merkintöjä kirjojen luokittelumenetelmistä.
|
|
|
Post by dallan on Sept 13, 2006 0:20:35 GMT 3
"Jos voisin auttaa sinua jotenkin?" Nuo olivat juuri ne sanat, joita ujo asiakas pelkäsi kauppaan mennessään. Sitä ei tahtonut apua vaan ennen kaikkea rauhaa saada katsella rauhassa ilman, että muut tulisivat sitä katselemista häiritsemään. Musta D'allan oli kuitenkin aivan liian huolissaan kirjojen puolesta. Hänen oli äkkiä keksittävä jotain, jotta saisi siitä syyn seurata tuota ihmistä, jonka hivenen epämielyttävä haju oli tarttunut sarvekkaan sieraimiin jo hetki sitten juuri silloin, kun oli menossa erittäin mielenkiintoinen tarkastelu siitä, että voisiko olla niin, että on useampia olemattomuuksia. Tuntui siltä, että tämän kirjaston hyllyjä voisi pian käyttää malliesimerkkinä jos jotain ei tehtäisi kaikkien näiden aarteenahneiden kaksijalkaisten pysäyttämiseksi.
Tai sitten yksisarvinen oli ylivarovainen ja liian luottamaton monien kykyyn käsitellä kirjoja varoen. Siitä huolimatta tällaiset mitä ilmeisimmin aivan muun kuin oppimisen perässä ravanneet ihmiset olivat hänelle nyt kuin allergiaoireita. "Ei minua tarvitse pelätä", yksisarvinen jatkoi tyynesti monotonisella äänellä. "On vain yleinen harhaluulo, että musta yksisarvinen on jotenkin paha tai vaarallinen." Pieni tauko. "Ainakin minä olen tämän sodan aikana vain tällä kirjastonhoitajana." Ei yksisarvisella tietenkään mitään virallista sopimusta työn tekemisestä ollut. Ei kukaan kunniallinen ihminen ottaisi mustaa töihin, vaikka se kuinka selittelisi. Joskus vain oli otettava ohjat omiin käsiinsä. Tästä ei saanut palkkaa, mutta kirjojen karu kohtalo olisi ollut kaikella maailman rahalla korvaamaton katastrofi. Joskus oli tehtävä työtä rahatta, jotta saattoi pelastaa jotain vielä sitä arvokkaampaa.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 13, 2006 18:11:41 GMT 3
Yksisarviset siis osasivat kommunikoida ihmisten ymmärrettävällä tavalla. Tämä ei ollut kovin yllättävä huomio kun mies oli jo nähnyt tämän yksilön lukemassa kirjaa. Varovaisesti mies kääntyi katsomaan kysymyksen esittänyttä yksisarvista, ja tutkaili sitten tuota pienen hetken katseellaan.
"Minä etsin kirjaa, jossa olisi tietoa tuosta kellarissa olevasta portista. Tai jos sellaista nyt ei löydy niin etsin melkeinpä mitä tahansa kirjaan kirjoitettua tietoa joka liittyisi jollaintavalla tuohon kyseiseen porttiin." puheli mies yksisarviselle mietittyään sanojaan hetken. Yksisarvisen reaktiota odotellessa tuo kaivoi taskuistaan jälleen esille kynän, ja nipun yhteenliitettyjä papereita, joille oli jo kuvailtu melkoisen tarkasti portin ulkoinen olemus kuvina ja tekstinä. Oli aika ilmeistä että tuon olisi tarkoitus kirjoittaa muistiin joitain asioita portista.
Aarre ei sinänsä ollut miehen ensimmäinen kohde, eikä tuossa ollut oikein aistittavissa sellaista kärsimättömyyttä, kuin normaalisti voisi kuvitella olevan havaittavissa sellaisessa ihmisessä, joka haluaisi mahdollisimman äkkiä päästä käsiksi johonkin arvokaaseen. Yksisilmäinen mies tarkasteli yksisarvista melkein kuin kirjaa, josta voisi saada irti jonkinlaista hyötyä tiedon muodossa. Pelko ja epäluulo olentoa kohtaan olivat ainakin toistaiseksi hävinneet.
|
|
|
Post by dallan on Sept 13, 2006 22:08:09 GMT 3
Tietenkin tulija kysyi juuri siitä portista. Ei musta ollut mitään muuta olettanutkaan. Miksi edes elätellä toivoa siitä, että joku voisi näinä päivinä olla kiinnostunut vaikka palapeleistä. Palapelit sentään olivat aivan loistavaa ajanvietettä ja niillä oli erittäin mielenkiintoisia sovellutuksiakin. "Kirjaa portista?" yksisarvinen vastasi hieman mietteliäänä kuitenkin siten, että tuo tunnetila ei äänestä välittynyt. "Moni on tänään kysynyt kirjaa portista ja ehkä he ovat löytäneet sellaisen tai sitten eivät ole."
Yksisarvinen pyöritteli korviaan hetken huvikseen miettiessään, mistä tuollaisen kirjan voisi löytää. "He eivät vain ole kysyneet kirjasta minulta, mikä ei ole kovin viisasta, sillä minä tunnen tämänkin kirjaston läpikotaisin." Pieni tauko. "Portti liittyy historiaan. En ole niitä teoksia lukenut, kun eivät juuri kiinnosta minua. Silti tietenkin tiedän, että missä ne ovat."
Yksisarvinen kääntyi astellakseen sellaisen hyllyn luokse, missä historiankirjoja säilytettiin. Siinähän ne olivat epäsiististi tuossa pöydällä kaikki porttia käsitelleet historiankirjat, mitä ihmiset olivat onnistuneet löytämään. Kamalaa tuhlausta. Eivätkö he tajunneet, että tuollaisessa asennossa kirjat kärsivät. Sekainen pino oli surullinen näky, kun alimmat kirjat joutuivat kovan painon uhriksi ja ei tuo pöytä ollut edes puhdas. Kirjat keräisivät roskaakin tällä menolla. Ei sellainen kävisi päinsä. "Tässä ne ovat, mutta en tiedä, että kuinka pitkään enää tällaisessa käytössä", yksisarvinen sanoi kirjojen luokse päästyään.
"Vahdin, että et riko kirjoja tai kuluta niitä pahasti." "Ihmiset eivät ymmärrä, millaisista kalleuksista on kyse", eläin lisäsi mutisten katsellen hieman hyllyjen suuntaan, että löytyisikö sieltä mitään mielenkiintoista luettavaa. Historiaa, historiaa ja historiaa. Liian käytännöllistä D'allanille. Piti sitten kirjatta vain asettua lähelle vahtiin, mikä olisi luultavasti lukijasta hyvin häiritsevä päätös, kun sarvekas eläin vain tuijottaa sinua lähellä seisten keskittymättä juuri mihinkään muuhun. Hän vain tuijotti sinua vahtien jokaista liikettäsi kuin odottaen, että tekisit kriittisen virheen. Eläimen sarvikin näytti tuosta kulmasta terävältä. Ainakin siitä olisi lisäämään kuvaa kirjojen kallisarvoisuudesta. "Voin lukea niitä jos kieli on sinulle vierasta", uros vielä lisäsi.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 14, 2006 18:20:56 GMT 3
Oliko yksisarvinen ajatustenlukija? Mies ihmetteli tovin olennon kertomia tapauksia aikaisemmista porttia käsitteleviä kirjoja etsineistä henkilöistä, ja tuli siihen päätökseen, että joko kirjoista oli sitten kyselty joltakulta muulta kirjastossa hääräävältä henkilöltä, tai sitten musta yksisarvinen oli vain lukenut noiden etsijöiden ajatukset. Kerrassaan häiritsevä ajatus. Kaikenlisäksi yksisarvinen tuntui kovin vastentahtoiselta antamaan miehen tutkia kirjoja omassa rauhassa. Vastaavia velhoja, munkkeja, ja muita tutkijoita tuo tiesi kyllä muutaman, joten tällainen kirjoihin kiintyminen ei ollut mitenkään uusi piirre.
Noiden päästyä kirjapinojen luo aukaisi mies jo mielissään lähintä kirjaa, joka käsitteli linnan historiaa. Pian ensimmäisiä sivuja tarkasteltuaan tuo kuitenkin huomasi, että häneltä kuluisi osittain vaikeaselkoisestikin kirjoitettujen kirjojen läpikäymiseen hyvin paljon aikaa, ja tätä aikaa pitetäisi entisestään se, että mahdollinen ajatuksia lukeva yksisarvinen vahtisi häntä jatkuvasti terävä sarvi tanassa.
Niinpä tuo sitten päätti, että olisi oikeastaan viisasta ottaa yksisarvisen tarjous vastaan. Tuo varmasti osaisi lukea kirjojen tekstejä paljon paremmin, ja löytäisi ehkä sieltä tärkeimmät kohdatkin helpommin, välttyisi mies tylsältä sivujen selailulta, ja voisi keskittyä kirjaamaan tärkeimmät asiat muistilehtiöönsä. Tällätavoin molemmat hyötyisivät. "Olisi ehkä parempi tehdä kuten ehdotit... Jos voisit lukea minulle näistä kirjoista portteja käsitteleviä osuuksia, niin voisin samalla kirjoittaa ylös tarvitsemani tiedon?", ehdotti mies yksisarviselle siirtäen samalla ainoan silmänsä katseen kirjasta yksisarviseen. Sarvea ei ollut mukavaa katsella suoraan edestäpäin.
|
|
|
Post by dallan on Sept 15, 2006 1:28:17 GMT 3
Yksisarvinen tunsi jotain erikoista mielihyvää siitä, että sai kuulla, että olisi parempi tehdä niin kuin hän itse oli ehdottanut. Tietenkään tässä ei ollut kyse mistään aidosta kunnioituksesta vaan puhtaasti parista käytännön seikasta, joista D'allan itse oli pitänyt varsin hyvin huolta.
Tarkkailun kovat paineet tuskin olisivat monellekaan mielekkäitä ja toiseksi näinä kiireen aikoina oli mahdotonta käydä läpi tuollaista kirjakasaa, kun arvoisa kirjastonhoitaja ei harkitusti ollut sattunut vaivaantumaan edes palauttamaan hyllyyn sellaisia kirjoja, jotka käsittelivät vain linnan historiaa, mutta eivät sisältäneet juuri ollenkaan tai ollenkaan mielekästä tietoa portista tai muusta tähän aarteenetsintään liittyen.
"Voi olla niin, että kykyni etsiä teitä kiinnostavaa tietoa sattuisi olemaan tuloksiltaan parempi kuin se, mitä sattuisitte omalla kyvyllänne saavuttaamaan." yksisarvinen aloitti astellessaan varsin tottuneen oloisesti kirjojen lähelle pois vaarallisesta asemasta ja hiljalleen eläimen sarvikaan ei enää ollut suoraan pistolle otollisessa kohdassa ja yhä edelleen se loittoni vaarallisesta sijainnistaan kohti samaa suuntaa, mihin kirjojen lähellä olleen miehen kasvot osoittivat hänen katsoessaan suoraan. Sinne päin suunnattuna sarvesta ei olisi hetkeen vaaraa.
"Ehkä olisi parasta, että molemmat antaisimme oman työpanoksemme tiedon hakemiseen näistä teoksista, sillä minun on suureksi harmikseni myönnettävä herralle, että en ole perehtynyt näihin kirjoihin ja näin ollen minulla ei ole tietoa siitä, että missä näissä on juuri teitä erityisesti kiinnostavia kohtia." Yksisarvinen asettui kirjojen eteen ja lukitsi polvensa. Se oli mielenkiintoinen temppu ja tarjosi hyvän asennon lukea. Sanoitta eläin aikaansai toisen kahdesta osaamastaan loitsusta ja hänen valitsemansa kirjan sivut alkoivat kääntyä tahdonvoiman siivittämänä. "Osaan hieman taikuutta", eläin selvensi, että hänen vieraansa tietäisi mistä oli kyse. Lukijana uros ei ollut valtavan nopea vaan luki normaalilla kokeneen lukijan lukunopeudella, millä luettiin tiivistä, täsmällistä ja vaativaa tekstiä. Näin ollen nopeus oli aika hidas lukukokemuksesta huolimatta, kun lukutottumukset olivat niin erityisalaiset. Kirjalliseen ilmaisuun tottuneena sarvekas silti saattoi kokonaisia kappaleita lukematta kohtuullisen nopeasti tutkia kirjansa eri osia tarkastellen, että mitä suurempaa teemaa se milläkin alueilla käsitteli juuri itse kirjan sisältöön varsinaisesti perehtymättä. "On viisaan valinta lähteä aarteenhakuun kirjastosta. Minkä menetätte nopeudessanne saatatte voittaa tiedollanne ymmärtäessä työhönne tarvittavista asioista paremmin." D'allan totesi lukiessaan. Yksipuolinen näkökulma ja niin räikeän perspektiivikohtainen, että yksisarvinenkaan ei voinut aidosti edes uskotella itselleen, että olisi täysin tuota mieltä. Lauseen tarkoitus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin neuvoa. Sillä tutkittiin toisen reaktiota siihen ja tästä tuloksesta saattaisi oppia varsin paljon. Yksisarvisen silmät hieman salaa siirsivät katsetta miestä kohden hetkeksi ja kirjaa luettiin tuona aikana vain puolittain.
|
|