|
Post by R.C. on Sept 27, 2006 22:47:11 GMT 3
Perin neuvottomina taisivat sekä Naniel että vanhempi nainen seurata yksisarvisen poistumista paikalta, tuon sanojen kaiun viipyessä enää kintereillään käytävässä. Harpeija tunsi olonsa kovin ontoksi. Hän ei niin ikään tiennyt, mitä olisi nyt tehnyt, tai oliko mitään tehtävissä. Todennäköisesti ei ollut, joten hän seisoi vain aloillaan kunnes kuuli liikettä takanaan. Tällöin nuoren naisen katse kääntyi hitaasti päähoitajaan, joka näytti tekevän paluuta saliin josta oli tullutkin. Emäntä vilkaisi vielä kerran apulaistaan ja puhui tälle lyhyesti ennen lähtöään: ”Saattaa olla, että kiitän sinua joskus tästä erikoisesta tapauksesta, nuori nainen, mutta nyt minulla on kiireitä, kuten hyvin tiedät.”, lausahti vanhempi nainen sävyttömästi. Naniel tyytyi nyökkäämään turtuneesti, mitään sanomatta. Hän tajusi kyllä erikseen mainitsemattakin ettei saisi sen enempiä tehtäviä sairastuvasta. Täällä ei kaivattu häntä enää.
Niinpä harpeija lähti allapäin kulkemaan vastakkaiseen suuntaan käytävää. Synkkinä palasivat hänen ajatuksensa äskeiseen tehtävään, joka oli aluksi tuntunut siunaukselta, sitten vaikeuksien kautta kuin sadulta ja lopulta kuitenkin... vain kahta kurjemmalta takaiskulta. Väistämättä syytti nainen itseään siitä, ettei ollut tajunnut valmistella päähoitajaa kohtaamaan tuon jalon ja harvinaislaatuisen olennon, jota ihminen oli sittemmin tullut loukanneeksi. Syy oli siis yhtä hyvin päähoitajan kuin tämän edustajankin. Naniel huokaisi. Eikö mikään voinut onnistua hänen kohdallaan? Tällä menolla joku onneton menettäisi vielä henkensä takiaan, joku muukin kuin...
Äkillinen jyrähdys esti harpeijaa vajoamasta sen syvempään masennukseen. Naniel henkäisi säikähtäneenä ja hapuili tukea seinistä käytävän täristessä. Mitä ihmettä oli oikein tapahtumassa? Harpeija odotti kunnes jyrinä lakkasi ja kivilattia tuntui taasen vakaalta jalkojensa alla. Tämän jälkeen hän pisti ripeästi juoksuksi, pyrkiäkseen suorinta tietä ulos linnasta ja ylös muurinharjalle. Naniel kuten muutama muukin ohittamansa kulkija oli säikähtänyt odottamatonta rymistelyä siinä määrin, jotta epäili jo vihollisen hyökkäävän. Vaan mikäli tilanne ei olisikaan vielä näin vakava, tekisi ulkoilma tunkkaisissa sokkeloissa samoilun päätteeksi vain hyvää. Harmaan ja kolkon kivijättiläisen puristuksissa alkoi kuka tahansa tuntea olonsa melankoliseksi...
(( Kiitokset teille pelistä, Zube ja D'allan. ^^ Ja muille tiedotan jättäväni Nanielin nyt jäähylle. Tuo saattaa kuitenkin vielä ilmaantua jossain kohtaa kampanjaa mukaan kuvioihin, tilanteen mukaan... ))
|
|
|
Post by dallan on Sept 27, 2006 23:40:16 GMT 3
((Laitan vielä jatkoa tälle pelille jos se sopii. Alkaa vain huomaamaan, että oma spyyke ei kestä tällaista loppuratkaisua pelille. Aluksi tuntui, että se vain menee ja onnistuu, mutta nyt kaikki jo oikeasti oksettaa. Jos joku jaksaisi vaikka ylihoitajaa pelata, niin se olisi valtavan mukavaa. Toki minäkin voin jos kukaan muu ei tahdo.))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 28, 2006 11:54:53 GMT 3
Pitkällisen kirjojen tutkiskelun päätökseen saatuaan oli Khann päättänyt, että nyt voisi olla aika käydä tapaamassa ystävää. Tälläkertaa sokkeloiselta vaikuttavien käytävien läpi kulkemiseen ei mennyt kovinkaan pitkään, sillä jonkinlainen yleiskuva niiden muodosta oli jo piirtynyt miehen mieleen.
Ennenpitkää, ja huomattavan vähällä tienkyselemisellä, tuo vihdoin saapui sairastuvan eteen. Ei mitään epäilystä, tämä oli oikea paikka. Ainakin täällä hääräili sentapaisia ihmisiä, kuin mies oli odottanut. Täältä hän ainakin aluksi kuvitteli löytävänsä Nanielin, mutta vaikka tuo kävikin katseellaan läpi kaikki paikalla hääräilevät ihmiset, ei hän löytänyt etsimäänsä.
Ei tehtävää välttämättä parantanut sekään seikka, että mies oli silmäpuoli, väriltään harmaa, ja pukeutunut kokonaan mustiin. Yksi hoitajista ilmestyi paikalle kauhistelemaan tuon ulkoista olomuotoa, mutta uskoi melkoisen nopeasti (tai kauhuissaan uskotteli itselleen niin), ettei kyseessä ollut mikään varsinainen ongelma, jonka takia mies tänne oli tullut.
Poistuessaan sitten sairastuvalta, ja sen hieman onnettomasta ilmapiiristä, äkillinen järinä ja linnoituksen vapina iski miehen melkein maahan. Seinään kiinnitettyyn soihdunpidikkeeseen kätensä tarraten, tuon kuitenkin onnistui pysyä pystyssä. Mitä hittoa? Oliko vihollinen nyt sitten ampunut kerralla kaikkien katapulttien yhteislaukauksen? Tämä ei tarkemmin ajateltuna vaikuttanut oikein sellaiselta. Mistään seinistä ei tullut kiviä läpi, eikä linnoitus olisi varmaan vavahdellut tällätapaa jos kivet tippuisivat muureja vasten. Entäpä portti? Mies muisteli hetken lukemaansa, ja tuli siihen johtopäätökseen, että järinän oikea aiheuttaja saattaisi hyvinkin olla vanha portti, vaikka ajatus aluksi tuntuisikin hieman absurdilta. Ainakin se oli maan alla. Ehkä hän löytäisi ystävänsä myöhemmin. Nyt tuo kuitenkin kiirehti kohti porttia.
[Hahmo on poistunut paikalta lähes yhtä nopeaa kuin tulikin]
|
|
|
Post by R.C. on Sept 28, 2006 12:18:24 GMT 3
(( D'allan, turhaan ainakaan Nanielin takia harmistut, sillä hahmoni kuuluukin olla vähän sellainen onneton tapaus, jolla hommat menee useimmiten mönkään. Tässä ei olisi mitään uutta mikäli tietäisit enemmän vaikka vain Akulan ja minun aiemmasta pelistä. Siinä harpeijani kompasteli alituiseen. Ja syy hänen heikolle itsetunnolleen on tältä erää ihan muussa kuin tässä yksittäisessä takaiskussa. Otahan kaikin mokomin vapaus pelata myös päähoitajaa kuten me muutkin olemme tehneet. =) ))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Mar 13, 2007 3:11:35 GMT 3
Linnan käytäviä pitkin sairastuvalle hoiperteli jokseenkin hankalan oloisesti yksisilmäinen mies välillä haparoiden verestä punaiseksi värjäytyneillä käsillään seinistä tukea, ja jättäen niihin punertavia läikkiä kulkureittinsä varrelle. Kaikesta uupumuksesta huolimatta tuntui mies muistavan hyvin reitin kellarin portilta ylös käytäviä pitkin sairastuvalle.
Normaalisti ajatus ulkopuolisen avun pyytämisestä tuntui mustaan, hieman repaleiseen viittaan pukeutuneen miehen mielestä lähes mahdottomalta, mutta äskeisen verinäytelmän jälkeen se tuntui hyväksyttävämmältä kuin pitkään aikaan. Mikäli mustasta vaatetuksesta olisi saattanut erottaa, oli se hyvin pitkälle veren tahrima, kuten miehen harmaankalpeat kasvot. Verta oli roiskunut myös tuon vitivalkoisille hiuksille.
Tavoitteena pitämänsä huoneen ovelle saavuttuaan henkäisi mies nojaten ovenkarmiin oikealla kädellään, roikottaen vasenta puolta yläruumiistaan velttona. Viitan selkäpuolella, vasemman lapaluun kohdalla oli melko kookas repeämä, jonka alta saattoi nähdä veren punaiseksi värjäämää ihoa. Mikä ikinä vaurion oli aiheuttanut, oli repinyt tieltä viitan lisäksi myös tuon paidan ja osan ihosta. Ovella tuo ehti vielä vetää hampaiden välistä ilmaa keuhkoihinsa uupumuksesta kerran, kun yksi sairastuvan kiireisistä parantajista keksi kiinnittää mieheen huomiota.
"Tehän olette aivan romahtamassa...", totesi huolestuneen ja väsyneen oloinen, lähes pikimusta, kalju mieshenkilö harppoessaan lattialla makaavan potilaan luolta ovelle. Mies oli pukeutunut verestä sotkeutuneeseen harmaaseen kaapuun, mikä merkitsi sitä, että päivä oli ollut parantajalle kiireinen. Vapaita makuupaikkoja oli kuitenkin vielä muutama jäljellä, ja pian tuo istuttikin kovia kokeneen aarteenmetsästäjän olkipatjalle tutkiakseen tarkemmin tuon vammoja.
Hetken kuluttua seikkailijan paita oli poissa ja koko ylävartalo oli paljaana. Siinä näkyi olevan lukuisia viiltohaavoja, mutta kaikkein syvimmät urat olivat repineet tuon yläselän aivan verille...
Khann tiedosti tuskan ylitse kaiken. Hänen ruumiinsa oli hyvin uuvuksissa. Lihakset olivat kipeät ja hänen selkäänsä poltteli ja kirveli sietämättömästi. Kuitenkaan tuo ei jaksanut huutaa tai tehdä mitään fyysisesti rasittavaa istuessaan hieman kumarassa patjalla, ja tuijottaessaan seinää. Ympärillä vallitsevan kiireisen hälinän joukosta tuo erotti kuitenkin itseään tutkivan parantajan huokaisun ja huolestuneen oloisen toteamuksen "Tarvitsen apua.".
|
|
|
Post by R.C. on Apr 11, 2007 20:36:06 GMT 3
(( Chatpeliä joka hyppäsi tänne 1. käytävästä käsin.. ))
Naniel: Harpeija tarkasteli kulkiessaan käsivarttaan, joka tuntui hurjasta ulkomuodostaan huolimatta toimivan vielä kunnolla. Yhtäkään sormea ei ollut kateissa, ja enemmän tai vähemmän syvät naarmut tuntuivat ulottuvan vain lihaan saakka. Adrenaliinin annettua myöten alkoi vihlova kipu käydä vähitellen sietämättömäksi. Useimmat haavoista vaikuttivat sentään jo tyrehtyneen, ja vain muutamasta pisaroi enää verta käytävän lattialle. Nainen oli pyrkinyt suojelemaan käsivarttaan parhaansa mukaan tahraisten vaatteidensa kosketukselta, sillä vaikka apinaotuksen kynnet eivät olisikaan olleet myrkylliset, oli aarrekammiosta tarttunut vihertävä home sitä varmasti. Kunhan hän vain saisi naarmunsa pian puhdistetuksi ja siteisiin, olisi varaa taas hengähtää. Kas, siinä tuttu hoitolan ovi jo tulikin vastaan. Nainen viittoi takanaan tulevaa hidastamaan ja pysähtyi itsekin. Hän laski kätensä kahvalle mutta viivytteli hetken muistaessaan, missä tunnelmissa oli paikalta aiemmin poistunut. Kunpa päähoitaja ei muistaisi koko yksisarvisen tapauksesta mitään, toivoi Naniel irvistäen, mutta päätti sitten purra hammastaan ja astua sisään. Eihän tässä vaihtoehtojakaan ollut. Hän avasi oven sen verran levälleen että soturi saattoi myös vaivatta seurata peremmälle. Sali ei ollut turhan pieni jos ei aivan valtavakaan. Paikalla ei sentään tuntunut olevan vielä ruuhkaa. Naniel alkoi jo vaistomaisesti tähyillä ystäväänsä, vartoen samalla hoitajan havaitsevan tulokkaat ja kiiruhtavan tekemään heistä selkoa.
Caer: Soturin asiat olivat tällä hetkellä ilmeisen hyvin. Päähän auenneet haavat eivät olleet rikkoneet mitään elintärkeää, joskin haavat olivat kirveltävät ja mies tunsi miten iho haavojen tienoilla sykki sydämenlyöntien tahdissa. Onneksi haavoja päästiin näyttämään asiantuntijalle miltei heti taistelun jälkeen. Soturi astui naisen perässä pieneen saliin johon oli kerääntynyt paljonkin enemmän tai vähemmän hoidon tarpeessa olevia henkilöitä. Parantajilla, hoitajilla ja muulla henkilökunnalla näytti olevan kosolti tekemistä tämänhetkisissä potilaissa. Toisaalta potilaita ei juuri tällä hetkellä näkynyt olevan tulossa kaksikon lisäksi lisää. Mies etti ottaa muutaman askeleen peremmälle huoneeseen, ennen kun yksi kiireisen oloinen vanhahko nainen vilkaisi tulokkaisiin, ja arvioi nämä ilmeisesti 'vähemmän kiireisiksi' tapauksiksi. "Istukaa alas odottamaan, meillä on juuri nyt kädet täynnä töitä.", kuului määrätietoisen oloisen naisen komento. Caer ei tuntenut oloaan niin huonoksi että olisi asiasta väittelemään ryhtynyt, joten tuo vilkaisi sitten naisen puoleen. "Kai pystyt odottelemaan?", uteli mies etsien seuraavaksi katseellaan vapaata paikkaa odotella...
Khann: Puoliksi tajuissaan, eräänlaisessa horteessa istui valkohiuksinen mieshenkilö lattialle asetellun olkipatjan päällä parantajan hääriessä selkänsä takana. Miehen ylävartalo oli paljas, harmaansävyinen iho oli aluksi kauhistuttanut parantajaa, mutta pian oli käynyt ilmi että varsinainen ongelma oli selässä olevat syvät viillot. Mies pystyi tuntemaan neulan pistot ihossaan, ja kuumottavan tunteen, kun naru sujahti tuoreesta reiästä lävitse parantajan ommellessa haavoja umpeen. Ympäristön äänet olivat vaimeat, niihin ei juurikaan kiinnitetty huomiota. Se oli vain normaalia kakofoniaa, jonka seassa ei tuntunut olevan minkäänlaista tärkeää tietoa. Potilaiden valituksia, huudahduksia ja vaikerteluja. Henkilökunnan määrätietoisia komentoja toisilleen ja muille potilaille. Yksisilmäisen miehen katse oli suunnattuna eteenpäin, salin vastakkaiselle seinustalle, josta juuri oli viety pois vähemmän onnekkaampi soturi, joka oli menehtynyt sairastupaan. Puoliksi hereillä oleva mieli tiedosti enimmäkseen vain kipua, joka tuntui ottaneen valtaansa lähes koko kehon suurien ja pienten haavojen, sekä uupumuksen muodossa.
Naniel: ”Eipä hetki tai toinen minua seisaalteni tapa, kun pahemmastakin on jo selvitty.”, totesi nainen olkiaan kohauttaen. Harpeijalla ei kuitenkaan ollut vielä aikomusta istahtaa aloilleen. Odotellessa hän saattaisi yhtä hyvin tutkia sairastupaa tarkemmin ja löytää kukaties ystävänsä. Tosin viime näkemältä yksisilmäinen oli vaikuttanut vielä vallan hyvävointiselta, joten nainen ei oikeastaan nähnyt syytä sille miksi tämä olisi jäänyt häntä sairaiden sekaan vartomaan. Hoitola ei äänimaailmoineen vaikuttanut suoraan sanottuna mieluisammalta mahdolliselta tilalta. Noh, ainahan kannatti yrittää. ”Käyn hieman kiertelemässä tuolla.”, ilmoitti harpeija soturille ja viittasi epämääräisesti syrjemmälle saliin päin. ”Voit tulla mukaan jollet löydä itsellesi paikkaa. Mutta tulen kyllä takaisin.”, lisäsi hän hymyillen ja kääntyi toisaalle. Harpeija lähti nyt verkkaisin askelin etenemään avaran huoneen halki, väistellen huomaavaisesti muita potilaita ja yrittäen käydä mahdollisimman vähän hoitajien hermoille. Samalla hänen terävä katseensa harhaili muussa väessä, käyden huolellisesti läpi jokaisen vastaantulijan, vuoteen ja nurkkauksen. Lopulta hän olikin havaitsevinaan jotakin tuttua ja kaartoi samassa kulkunsa kohti olkipatjalla istuvaa miekkosta. Ja hän olikin havainnut aivan oikein. ”Khann..”, lausahti Naniel vaimeaan ääneen, ilahtumatta tosin liiaksi näkemästään. Olihan toinen selvästi kurjassa kunnossa ja hieman tokkurassa, eikä nainen olisi ystäväänsä tässä tilassa toivonut kohtaavansa. ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”, jatkoi harpeija huolestuneeseen sävyyn, kunhan oli ensin ehtinyt saada toiseen katsekontaktin.
Caer: Mies nyökkäsi hieman kummastuneena. Kiertelemään sairastuvalla? No, samapa tuo. Soturi itse lähti astelemaan peremmälle katsellen itselleen vapaata paikkaa odotella. Paikkoja tuntuikin olevan, useimmat vaan olivat aika huonossa kunnossa. Verestä läpimärälle patjalle tai sängylle ei Caer juurikaan halunnut käydä odottamaan. Mitä pidemmälle tuo asteli salissa, näyttivät paikat muuttuvan vähemmän mukaviksi. Patjoja oli jouduttu keräämään muualta sänkyjen loputtua kesken, ja jokunen avuntarpeessa oleva näytti istuvan paljaalla lattialla. Syvään huokaisten asteli mies kahden käytössä olevan paikan, sängyn ja patjan laajempaan välikköön, ja istahti lattialle seinää vasten. No kai paikalla olikin muita jotka tarvitsisivat kipeämmin makuupaikkoja. Odotellessaan tuo ehti katselemaan hieman ympärilleen. Linnaan ei ulkoapäin oltu vielä hyökätty, mutta sairastuvalla oli silti melkoinen tungos. Yllättävän moni tuntui koetelleen onneaan kellarin portin tuolla puolen, ja näemmä saaneen siellä runsain mitoin vammoja. Liekö nuo poloiset päässeet edes aarrekammion oville asti. Soturin katse löysi myös harpeijanaisen, joka näemmä oli löytänyt jonkun tutun potilaiden joukosta. Nuo olivat kuitenkin päinvastaisella seinustalla, joten tuo ei naisen taa piiloon jäänyttä henkilöä nähnyt. Caer veti jälleen syvään hankeä ja ummisti hetkeksi silmiään.
Khann: Jonkinlaisessa kivun ja hämäryyden sekoituksen 'harmoniassa' nykyhetkellä oleskeleva mies ei aluksi ollenkaan huomannut, että joku oli ilmestynyt hänen eteensä. 'Khann', joku kutsui tuota nimeltä... Miehen luo ilmestynyt henkilö näytti jääneen paikalleen, joten mies nosti hieman päätänsä. Katse kurkotti ylös ja siellä näkyikin tutunoloiset kasvot. Kyllähän tuo ystävänsä tunnisti, mutta tämänhetkinen tila ei juurikaan antanut tuon tehdä paljon muuta kun istua ja katsoa. "Löysin aarteen.", huulet muodostivat sanoja, mutta ääni oli hyvin hiljaista ja se hukkui ympäristön ääniin. Pienimuotoisen hymyn mies kuitenkin sai kasvoilleen aikaiseksi. Tuo vaikutti nyt horretilassaankin hieman huolettomalta hymyillessään, samalla kun selkänsä takana oleva lähes pikimusta mieshenkilö valkoisessa kaavussaan ompeli häntä kasaan. Mies kyllä näyttikin siltä kuin olisi uinut miekkojen ja tikarien seassa. Verta oli ainakin ollut melkein jokapuolella. Sitä oli selvästi pyyhitty kiireesti pois tuon kasvoilta, mutta hiusten seassa oli paljon veritäpliä ja laikkuja. Tälläkin hetkellä Khann piteli toisessa kädessään aarrekammiostaan matkamuistoksi poimimaansa rannesuojusta. Parantajalla ei ollut ilmeisesti mitään tarvetta saada sitä pois tuon kädestä ainakaan vielä, kun haavoja tuntui löytyvän kriittisemmistäkin paikoista.
Naniel: Harpeija veti syvään henkeä ja antoi ilman karata tuikeana pihahduksena ulos keuhkoistaan. Hän polvistui ystävänsä eteen ja katsoi tuota tiukasti ainokaiseen silmään, johon rasituksesta huolimattakin tuntui mieheltä liikenevän vielä pilkettä. Kovin kuuluvasti ei toinen ollut vastannut, mutta naisella oli hyvä kuulo ja taito lukea olennaisin huulilta. ”Vai aarteen...”, mutisi Naniel vaimeasti, puistellen hieman nuhtelevasti päätään. ”...ja vaihdossa meinasit antaa oman henkikultasi.”, jatkoi nuori nainen tyytymättömästi. Mikäpä hän oli aikuista miestä ja tämän tekoja arvostelemaan, mutta pienoinen murina lieni kuitenkin oikeutettua ja paikallaan, olihan toinen sentään ystävänsä. Harpeijan huomio siirtyi hetkeksi toisen takana häälyvään hoitajaan, joka vastasi kysyvään katseeseen rauhoittelevasti nyökäten. Soturi tulisi siis kuntoon. Tämä sai Nanielin vakavoituneet piirteet hieman pehmenemään. ”Olen iloinen ettei sinulle käynyt pahemmin.”, totesi hän huokaisten ja laski katsettaan, jolloin muisti taas omankin ryvettyneen ulkomuotonsa. ”Itse asiassa olen itsekin tulossa siitä kirotusta aarrekammiosta ja sain myös osani vaikeuksista. Onneksi en sentään kohdannut vaaroja yksin, muutoin en olisi tässä kertomassa tarinaa. Eräs ystävällinen soturi nimeltä Caer auttoi minua monessa mutkassa, tai kaiketi autoimme vähän toinen toisiamme. Hän taitaa olla lähettyvillä...”, selitti nuori nainen viattomasti ja vilkaisi olkansa yli mihin soturi oli mahtanut asettua. Hän löysikin tähän lopulta suoran näköyhteyden välimatkasta huolimatta. Naniel virnisti ja heilautti soturille kättään tavalla joka viesti hänen tavoittaneen jo aiemmin mainitsemansa ystävän. ”Teidän kannattaa ehdottomasti tutustua.”, lisäsi nainen lopuksi, vaikuttaen jo huomattavasti hyvätuulisemmalta.
Khann: Miehen takana hääräillyt parantaja sai selkänahan vihdoin parsittua kiinni ja alkoi sitten laittaa haavojen päälle jonkinlaista sidettä. Tuon hymy oikeastaan vain muuttui selvemmäksi naisen huolestumisen johdosta. "Osaan pitää huolta it...", sai tuo sanottua, sitten ilme hieman muuttui silmäkulman kurtistuessa. Yskähdys. "Caer?", mies uteli hieman vakavoituneena. Ilmeisesti se oli tuttu nimi, mutta todennäköisesti ei kuitenkaan niin uniikki että sitä kantaisi vain yksi olento maan päällä... tai alla. Yksisilmäisen katse etsiskeli kohdetta suunnasta johon harpeija oli hetkeksi kääntynyt. Sekavuuden usva oli hälventynyt hieman, vaikka mieli olikin vielä kovien kokemusten uuvuttama. Siitä huolimattakin mies uskoi tunnistavansa toisella puolen salia istuvan soturin. Ainakin koko ja ulkonäkö täsmäsivät etäisesti siihen, mitä tuo muisteli nähneensä samannimisestä henkilöstä viimenäkemällä. Miehen katse palasi soturista takaisin naiseen. Olipa outo yhteensattuma. Naniel vaikutti tilanteesta kovin ilahtuneelta, mutta kokoonparsittavana istuvan miehen mielessä pyöri kaikennäköisiä ajatuksia. Eihän tuon asenne Caeria kohtaan ollut mitenkään radikaali tai negatiivinen, mutta kyseisen soturin suhtautuminen häneen itseensä oli taas kokonaan toinen juttu...
Caer: Sairastuvalla oli kertakaikkisen mahdollista levätä. Jos silmiään ummisti, saattoi vaan tuntea päänsäryn voimistuvan kaikesta ympärillä olevasta metelistä. Siksi palkkasoturi päättikin pitää silmänsä auki ja keskittyä johonkin muuhun. Ympärillä näkyi enimmäkseen verisinä hoitoa odottavia tai hoitoa saavia potilaita. Suurin osa noista oli vakavammin vammautuneita kuin hän itse, joten todennäköisesti huomion saamisessa menisi vielä hyvä tovi. Jälleen tuo kiinnitti sitten taas huomionsa uuteen tuttavuuteensa, harpeijaan joka näytti käyvän jonkinlaista keskustelua erään paikattavana olevan potilaan kanssa. Naisen kääntyessä häneen päin ilmeisesti viestiäkseen jotain, kiinnitti tuo hetkeksi huomiota tuohon 'ystävään'. Samainen henkilö näytti tarkastelevan takaisinpäin yhden silmän avulla. Henkilön erikoispiirteet olivat muutenkin hyvin samanlaiset, kun erään aikaisemminkin tavatun henkilön. Tämä kyseinen henkilö tosin ei milläänmuotoa sopinut harpeijanaisen ystäväksi. He olivat enemmänkin kuin yö ja päivä mitä soturi osasi näin lyhyen tuttavuuden perusteella sanoa. Nopeasti tuo nousi seisomaan viis veisaten mukavan levon keskeyttämisestä ja saapasteli sitten yllättynyt ilme kasvoillaan kaksikon luo. "Minä en tiennytkään että tuntisit tuon... miehen.", mainittiin naiselle yllättyneeseen ääneen. Palkkamiekan katse tarkentui sitten olkipatjalla istuvaan mieheen. Ei epäilystäkään siitä etteikö tuo olisi tuttu. Kyllä vain, se oli hänen isänsä. "Päädyit sitten loppujenlopuksi murhaamaan väärän henkilön, vai kuinka Khann?", uteli tuo edelleen hieman kylmähköön sävyyn kumartuen miehen puoleen tuon haavoja tarkastellen.
Naniel: Nuori nainen nyökytteli hymyillen ystävänsä ihmetykselle. ”Aivan niin. Hassua sinänsä, että hän on jo toinen ihminen jonka kanssa olen tullut mutkattomasti toimeen, vaikka kansani on kautta aikain uskonut rotunne luonteesta vallan muuta.”, naurahti harpeija heleästi kunnes terve puna lehahti hänen poskilleen. Jotakin omasta käytöksestään oli sittenkin tainnut unohtua mainita... Hieman taakseen pälyten kumartui Naniel yksisilmäisen puoleen ja peitti toisella kädellä suutaan kuiskuttaessaan: ”Tosin taannoin muurien ulkopuolella tavatessamme tähtäsin tätä nuorukaista jousellani ja olin aikeissa uhkailla hänestä irti tietoja...”, kertoi harpeija häpeillen. ”Yhtä kaikki havaitsimme yhteistyön lopulta kannattavammaksi. Halusimme molemmat sisään linnaan.”, kohautti nainen lopulta olkiaan ja hymyili taas rennommin. Samassa hän aavisti jonkun seisahtuneen taakseen ja kääntyi katsomaan jo tutuksi tullutta miestä. Soturihan oli sopivasti paikalle osunut! Toisen yllätykselle ei ehditty keksiä syytä ennen kuin nainen oli taas äänessä: ”Kas, siinä hän onkin. Caer, tässä on hyvä ystäväni Khann.”, selvitti harpeija hymyillen, tulkiten soturin huomautuksen ’miehestä’ kai pyynnöksi samaisen herran tarkemmasta esittelystä. Soturin jatkaessa puhettaan suoraan patjalla istuvalle olikin naisen vuoro hämmentyä. Hän katsahti vuoroin molempia miehiä ja kävi hieman totisemmaksi kasvoiltaan. ”En arvannut teidän kahden tuntevan toisianne...”, totesi nainen vaimeasti ja kohottautui seisomaan. Naniel päätti vaieta hetkeksi ja tunnustella tilannetta. Aivan kuin tunnelma olisi juuri kiristynyt. Eivät kai nämä herrat olleet sentään vihamiehiä keskenään? Harpeija rypisti kulmiaan. Hän oli juuri ollut kertomassa ystävälleen, kuinka samanoloisia soturit olivat keskenään. Vilpittömiä ja valmiita tarjoamaan toverilleen apunsa suuremmankin uhan edessä. Henkilöitä joihin oli helppo luottaa. Nyt kun nainen tarkasteli näitä kahta paremmin, oli hän erottavinaan enemmänkin yhteisiä piirteitä...
Khann: Mies yskäisi pari kertaa ja selvitteli hieman kurkkuaan saaden äänensä hieman kuultavampaan muotoon. Yllätysten värittämä keskustelutuokio oli uuvuttanut tuota hieman lisää, mutta tavallaan selvittänyt mieltä myös. Mies nyökkäsi kuunneltuaan kertomuksen siitä miten nuo kaksi olivat toisiinsa törmänneet. Sitten tuttu nimi toistettiin taas. Viimeistään siinä vaiheessa kun palkkasoturi esitti pisteliään kysymyksensä, tiesi Khann törmänneen jälleen poikaansa. "Olemme tavanneet. Hän on poikani.", selitti mies pakottautuen rauhalliseksi, vaikka tunsikin sykkeensä kohoavan. Ei tuo hetkeäkään uskonut että palkkasoturi olisi tyystin riehaantunut, vaikka muistikin viimetapaamiselta tuon suhtautuneen hyvin negatiivisesti sen aikaiseen toimenkuvaansa... palkkatappajana. Sitten tuo siirsi katseensa takaisin poikaansa tutkiskellen tuota hieman katseellaan. "Minä olen vaihtanut alaa.", lausui mies toiselle. Siteiden kanssa häärivä parantaja ei tuntunut tällähetkellä välittävän noiden sanailusta, vaikka vilkaisikin kerran tai pari hieman kysyvästi palkkasoturia, joka vaikutti hieman kireältä. Miehellä oli jälkeläiselleen paljonkin sanottavaa, mutta asiat tuntuivat pyrkivän ulos kaikki yhtäaikaa. Lopputuloksena tuo ei sitten sanonutkaan mitään, vaan päätti olla hiljaa ja seurata soturin reaktiota. Nanielistakaan tuskin olisi mukavaa seurata perheenjäsenten keskenäistä kinastelua, mikä todennäköisesti keskittyisi Khannin menneisyyteen, ja vaikka kaikki osapuolet olisivat asiasta tällä hetkellä samaa mieltä. "Keskittyisitte hoidon saamiseen... Tämä ompelija lienee pian vapaa.", lausui mies vielä viitaten siteitänsä viimeistelevään mieheen takanaan. Musta mies puolestaan vilkaisi ympärilleen, ja totesi tilanteen sairastuvalla rauhoittuneen sen verran että nyökkäsi kaksikon suuntaan. "Haen lisää tarvikkeita.", totesi mies, nousten seisomaan ja lähti toimeenpanemaan lupaustansa.
Caer: Soturi tuhahti. "Vaihtanut alaa? Sinä aiot noin vain pestä kätesi asioista?", palkkamiekka pudisteli päätänsä. Miten luotettavana tuota nyt saattoi pitää? Nainen ainakin tuntui luottavan murhamiehen sanaan, mutta kenties sekin oli taitavan huijauksen tulos jonkin toisen päämäärän saavuttamiseksi. "Ymmärtänet varmaankin, että minun on hyvin vaikea uskoa tuota.", todettiin lujaan sävyyn. Nuorukainen hillitsi kielenkantansa pahimmilta loukkauksilta. Ajatus rahalla toimivasta murha-automaatista isänään ei istunut ollenkaan tuon ajatusmaailmaan. Tai ainakin se sekoitti sitä pahemman kerran. "Kulutin parikin vuotta löytääkseni isäni, josta minulla ei ollut muistikuvia. Löysin uhriensa verestä rahaa repivän murhaajan, ja sitten kulutin taas vuosia yrittääkseni päästä ajatuksesta eroon.", todettiin nyt miltei yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Syvä huokaus. Kuka tässä nyt olisi oikea henkilö oikeutta jakamaan. "Minun ei koskaan olisi pitänyt lähteä maailmalle etsimään vastauksia...", kuului kuiskaus päänsä painaneen soturin suusta.
Naniel: Yksisilmäinen sinetöikin samassa sanoineen sen hurjan aavistuksen, joka naisen mielessä oli näitä kahta miestä vertaillessa alkanut jo vähitellen itää. Silti tieto tuli harpeijalle melkoisena tyrmistyksenä, joka oli pitkän hetken luettavissa koko hänen olemuksestaan. ”Poikasi...?”, toisti hän hämmentyneenä ja koetti muistella kaikkea sitä mitä hän oli saanut ystävänsä menneisyydestä kuulla. Vaikka kertoihan jo nuorukaisen nuiva suhtautuminen rakoilevista perhesiteistä. Niinpä harpeija löysi itsensä yllättäen tilanteesta, joka oli sekä arvaamaton että tavattoman kiusallinen. Eihän hän todella uskonut tämän kaksikon alkavan käsirysyyn keskellä sairastupaa, varsinkaan kun vain nuorempi heistä vaikutti avoimen vihamieliseltä vanhempaansa kohtaan. Harpeija tiedosti myös olevansa joukossa ulkopuolinen ja tuottavansa kukaties vain kahta suurempaa harmia ystävälleen, todistaessaan tämän vähemmän iloisen kohtaamisen. Kyseessä oli kuitenkin perheasia. Hän perääntyikin jo askeleen ja oli aikeissa ilmoittaa jättävänsä miehet rauhaan, kunnes sattui vielä kuulemaan kaiken mitä nuorella soturilla oli sanottavanaan. Eikä Naniel voinut tietenkään pysyä enää tässä vaiheessa hiljaa, pelätessään ystävänsä jäävän vaille puolustusta. ”Caer... olen kuullut isäsi menneisyydestä ja nähnyt hänen tuskansa sen takia. Khann on kuitenkin tehnyt jo liian paljon minun ja kansani hyväksi jotta voisin olla kiistämättä käsitystäsi. Tämä mies on varmasti muuttunut. Oikeastaan... häntä pidetään sankarina siellä mistä olen kotoisin.”, lausui nainen hyvin hillittyyn mutta totiseen sävyyn, käyttäen hyväkseen entisessä toimenkuvassaan oppimaansa auktoriteettiä, jolla saattoi tehokkaasti painottaa sanojaan kuten karismaattinen kansan keulakuva ikään. Entä jos hän olikin ollut hieman nuori ja sinisilmäinen, jopa taannoin tämän nuorukaisen kohdalla? Nyt Naniel uskoi sille olevan rehellistä syytäkin. Toisaalta harpeijan katse oli myös myötätuntoinen, sillä hän aisti soturin katkeruuden. Nainen perääntyi taas askeleen. Kenties nyt olisi kohtelias hetki vetäytyä, olihan hän saanut oman mielipiteensä sanottua...
Khann: Nuoren soturin yllättävä avautuminen yllätti yksisilmäistä. Tuo oli odottanut jotain pahempaa. "En minä kuvittele peseväni käsiäni menneisyydestäni.", tuo ehti vielä tarkentaa, ennen kun nainen puolestaan selvitti nykytilannetta Caerille. Khann loi Nanieliin kiitollisena helpottuneen katseen uskoen tuon selostuksen parantavan miehen asemaa. Sitten tuo taas siirsi katseensa Caeriin ja yskäisi taas. "Mitä minä itse ajattelen ei varmasti ole kovin kaukana mielipiteestäsi, että ne asiat olivat pitkälle väärin. Mutta minä todellakin yritän muuttua takaisin ihmiseksi joka joskus aikaa sitten olin...", sanojensa painoksi yksisilmäinen loi varsin terävän katseen poikaansa. Ikäänkuin tilannetta pelastamaan saapui paikalle myös samainen parantaja, joka aiemmin oli paikannut Khannin haavat, hänellä oli mukanaan vadillinen vettä, ja muutamia puhtaita rättejä. "Olisi paras jos lepäisitte paikallanne. Ompeleet eivät ehkä ratkeaisi.", neuvoi mies hieman väsyneen oloisena. Sitten tuo vilkaisi kahteen muuhun paikallaolevaan kysyvästi. Khann jätti tilanteen tälläerää hautumaan ja laskeutui varovaisesti selälleen patjalleen. Ehkä Caerin käsitys isästään vielä ajankuluessa muuttuisi, mutta tässä ja nyt tuskin oli aika takoa totuuksia nuorukaisen kalloon.
Caer: Soturi kuunteli kaksikon selityksiä, ja oli enemmän kuin yllättynyt naisen yhtäkkisestä auktoriteetin olemuksesta. Sanat saivat lisää painoarvoa, vaikka kertomus menikin yli Caerin ymmärryksen näin äkkiä ajateltuna. Samainen murhaaja sankarin asemassa. Isänsä vielä ikäänkuin tilanteen päätteeksi lausumat sanat lisäsivät tuota sekavaa tunnetta entisestään. Olihan se totta, että tuo oli tavannut isänsä vain kerran vähän aikaisemmin, ja sen perusteella oli vedetty melko voimakkaita johtopäätöksiä henkilöstä. Juuri nyt soturin oli hyvin vaikea päättää mitä ajattelisi. Sen sijaan, että tuo olisi sanonut mitään, nousi palkkasoturi seisomaan ja suunnisti kohti aiemmin löytämäänsä paikkaa. Nyt tuo halusi hieman taukoa tästä koko aiheesta. Takaisin vastakkaiselle seinustalle päästyään lysähti soturi istumaan maahan. Parantaja, joka oli hetkeä aiemmin palannut tarvikkeineen, oli ymmärtänyt että nuorukainen oli seuraavana vuorossa ja oli pian kumartuneena tarkastelemaan tuon päähänsä saamia vammoja. Potilas ei tuntunut juurikaan reagoivan toimenpiteisiin, vaan tuijotteli lattiaan mietteisiinsä vaipuneena.
Naniel: Naniel pysähtyi aloilleen tilanteen alettua samassa kuin itsestään raueta. Perääntymisestä ilmoittavat puheet juuttuivat nyt jo toistamiseen hänen huulilleen. Nainen nielaisi nuo sanat ja seurasi vaitonaisena nuorukaisen poistumista. Hän yritti parhaansa mukaan aistia missä mielentilassa soturi oli lähtenyt. Melko sekavassa kaiketi, sillä tarkemmin ajatellen harpeijan kertomus oli sekin ollut varsin suurpiirteinen. Caer haluaisi varmasti sulatella kaikkea kuulemaansa rauhassa. Entäpä hänen isänsä sitten? Nuoren naisen katse kääntyi vuorostaan vanhaan ystäväänsä, joka vaikutti melko voipuneelta. Vaan kun toisen olemus ei tuntunut suorastaan torjuvalta, päätti harpeija laskeutua siihen lähettyville istumaan. Näyttäisi hassulta jos he kaikki vetäytyisivät nyt omiin oloihinsa murjottamaan. Ehkäpä mies kaipasi seuraa kuten hänkin, tai näin Naniel halusi ainakin uskoa. Samalla hän saattaisi kuulostella itselleenkin hoitajaa. Naispuoliset potilaat tosin hoidettiin tuvalla hieman eri menetelmin kuin raavaat uroot. Hänen haavojaan tuskin ommeltaisiin karuille arville niin kauan kun vaihtoehtoina olisi hienovaraisempiakin keinoja. Taistelun jättämät jäljet lienivät miehissä yleensä merkki urheudesta ja asetaidoista siinä missä ne naisten kohdalla olivat tavallisesti vain rumia ja ikäviä. Niinpä neitoset olivat ensisijalla lumottujen sauvojen saralla näin ruuhkaisina aikoina. Naniel oli tästä jaottelusta hieman kahtaa mieltä, mutta ei ruvennut opettamaan lääkäreitä parantamaan. Hänen ajatuksensa olivat muutoinkin yhä äskeisessä välikohtauksessa, niin vähän kuin se ehkä itseään koskettikin. Mitäköhän hänen olisi seuraavaksi pitänyt sanoa? Harpeija puraisi mietteliäästi huultaan ja vältti katsomasta ystäväänsä suoraan. Samassa saapui kuitenkin pelastus kiusalliseksi käyvään hiljaisuuteen, nimittäin vanhempi druidinainen. ”Voisin nyt hoitaa käsivartenne, neiti.”, ilmoitti hoitaja lyhyttä sauvaansa kohottaen. Naniel nyökkäsi ja veti vaatteidensa hihaa ylemmäs tuodakseen viiltonsa paremmin nähtäville. Hän keskittyi katsomaan maagista parantamista. Sekin oli parempi kuin tuijottaa tyhjin katsein eteensä, sanomatta mitään.
|
|