|
Post by zube on Sept 6, 2006 14:18:46 GMT 3
Sairastuvan ovea raotettiin varovasti. Tyttönen ei tahtonut olla häiriöksi. Mutta kurkatessaan huomaamattomasti ovelta, hän tajusi kyllä, ettei sairastuvan rauhaa voinut enää rikkoa. Paikka oli jo täynnä kiirettä ja melua. Siitä ehkä hieman rohkaistuneena tyttö avasi oven kunnolla, pujahtaen itse sisään. Salia selvästi valmisteltiin, eikä varmasti menisikään enää kuin päivä tai pari, tai mistä sen tiesi vaikka jo samantien rysähtäisi, kun sota ulkopuolella alkaisi. Tyttönen ei kuitenkaan siitä paljoa tiennyt. Hän oli saapunut linnaan hyvissä ajoin, jo kaksi kuunkiertoa sitten, itse tietämättömänä tehtävästään. Hänellä ei ollut ollut pienintäkään aavistusta sodasta, tai sen enempää aarteesta. Sitten portit olikin suljettu, ja valmistelut alkaneet. Melkein samana päivänä tyttö oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin hyvin tylyin sanoin hänen tehtävästään. Viimeistään silloin tyttö oli ymmärtänyt, että kaikki oli ollut tarkkaan suunniteltua, eikä hänellä olisi pääsyä ulos linnasta ennen kuin sota lakkaisi. Ellei sitten linna kukistuisi vihollisen edessä, ja toiveet poispääsystä saattaisi unohtaa täysin.
Mutta juuri nyt tyttönen ei miettinyt näin vakavia. Hänen mielensä oli kiireinen ihmetellessään sairastuvan hälinää. Savunsinisten silmien katse yritti paikantaa ketä tahansa vapaana olevaa, hänen vaeltaessaan hitaasti peremmälle saliin. Pienessä kätösessä puristettiin kirjelappusta, samalla kun tyttö paransi otettaan suuresta harmaasta kangaspussista, jota kantoi olallaan. Tyttö saattoi olla hieman kysymyksiä herättävä näky sairastuvassa. Ei oikein uskoisi hänen ilmoittautuvan vapaaehtoisesti apuun, keskelle verta ja tuskanhuutoja. Pienikokoinen tuo oli, varmaankin aika heikko, ja iältäänkin vasta kuudentoista, jos edes sitä uskoisi. Hiukset olivat lumenvalkoiset ja pitkät, mutta tyttö oli palmikoinut ne tiukasti kiinni, yhdelle letille. Häntä oli kielletty antamasta huolimatonta kuvaa itsestään. Niinpä vaatteetkin olivat siistit. Hänellä oli pitkä, nilkkaan asti ulottuva, vaaleansiniseksi värjätty pellavamekko. Sen päällä vielä esiliinamainen puhtaanvalkoinen liivi. Kädet oli, jostain kumman syystä, kätketty vaaleansinisiin pitsikäsineisiin. Se oli epätavallinen näky pelkällä palvelustytöllä, melkein saattoi jo miettiä olisiko neiti kenties varastanut ne. Toisaalta, silloin tyttö tuskin olisi uskaltanut pitää hansikkaitaan näkyvillä.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 13, 2006 12:58:24 GMT 3
(( Saavumme tänne D’allanin kanssa käytäviltä. ))
Sairastupaan sisään astuttuaan ja jäljessään seuraavalle olennolle taas hetkisen ovea auki pideltyään kulki nuori nainen jo aiempaa varmemmin peremmälle saliin. Tuoreimpia tulijoita pian ympäröinyt hälinä kuulosti vaimenevan sitä mukaa kun yhä useamman nuoren hoitajan huomio kiinnittyi paikalle saapuneeseen harvinaislaatuiseen sarvekkaaseen. Tilavan huoneen takaosasta alkoi tällöin kantautua hermostuneen päähoitajattaren käskytystä, joka ajoi valkea-asuiset naiset taas pian takaisin töihinsä, vaikka nämä vilkuilivatkin vielä ihmetellen yksisarvisen puoleen.
Harpeija oli osannut odottaa moista hämmästystä, jonka hän itsekin oli jo aiemmin kokenut, eikä kiinnittänyt siihen siis erityisempää huomiota. Hän toivoi kuitenkin ettei kaikki tämä häly ja uteliaisuus saisi takanaan tulevaa olentoa hermostumaan. Toinen kaipasi ehkä jo takaisin kirjaston rauhaan ja sen teosten tarjoamaan hiljaiseen seuraan. Saattoihan edelleen käydä niinkin, että yksisarvinen harkitsisi uudelleen avuntarjoustaan, mutta ainakin nainen oli tuntenut saaneensa jotakin aikaan onnistuessaan saattamaan tämän vaikeuksienkin kautta tutustumaan hieman paremmin tilanteeseen ja siihen sisältyviin tarpeisiin.
Kiireisen huoneen keskivaiheilla ohitti harpeija nuoren tytön, jota ei muistanut nähneensä paikalla aiemmin. Hän huomasi kirjeen tämän kädessä ja arveli asian koskevan henkilöä, jota oli itsekin menossa tapaamaan. ”Etsitkö päähoitajaa? Voit tulla kanssamme, jos olet epävarma suunnasta. Pienessä joukossa on lisäksi helpompi liikkua näin kovassa ruuhkassa.”, lausahti nainen ystävällisesti seisahtuessaan hetkeksi tytön kohdalle odottamaan, liittyisikö tämä kaksikon seuraan vai päättäisikö löytää perille omia aikojaan.
|
|
|
Post by dallan on Sept 14, 2006 0:10:03 GMT 3
"Teidän murheenne eivät ole pikkuseikkoja tässä maailmassa. Se ovat olennainen osa montaa eri tapaa kokea kaikkeus. Teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää ja en ymmärrä, miksi säälinhakuista valitustakaan pitäisi välttää, kun asiat tuntuvat pahalta ja kaipaa apua elämäänsä muualta maailmasta. Ei avoimuudessa välittävälle ole mitään syytä katumukseen." Yksisarvinen ei sanonut tämän enempää matkan aikana. Ei tästä enää puhuttaisi jos toinen ei tahtonut ja hän ei näyttänyt tahtovan. Asiat olisivat hänen omiaan jos hän ei tahtoisi niitä jakaa ja ei tuntunut oikealta pakottaa ketään jakamaan mitään, vaikka olisikin niin, että jakamisesta voisi seurata jotain parempaa tälle henkilölle kuin mitä hänen nykytilansa oli ainakin tiettyjen rajojen sisällä.
Sairastupa jännitti tuota valkeaa urosta. Siellä olisi varmasti paljon tehtävää ja opittavaa ja ehkä paljon ihmisiäkin tai jotain heitä muistuttavia olentoja. D'allan ei niin viihtynyt huomion keskipisteenä tai laajoissa joukoissa. Yksinäisissä kirjastoissa oli kotoisampaa. Lämpimän tulen äärellä viettäminen palapelin edessä oli tällä hetkellä eläimen suosikkiharrastus. Niin kovin yksisarvinen kaipasi takaisin kotiin pois sodasta ja muiden kärsimyksen keskeltä.
Perille saavuttiin ja täysin oman arvauksensa mukaisesti D'allan joutui heti huomion keskipisteen kohteeksi. Yksisarvinen tunsi olonsa hermostuneeksi kaiken tämän huomion keskellä. Olihan se ymmärrettävää, että kaikki katselivat yksisarvista, kun se oli yksisarvinen. D'allan halusi pois. Se ei kestänyt tuollaista tuijotusta. Ei vaan kestänyt. Yksisarvinen tiesi, että piti kestää ja piti pelastaa ihmishenkiä kestämällä. Piti jäädä tänne ja kuunnella, että mitä "terve" tarkoittaa ja muuttaa sairaita sitten terveeksi.
Keho vain oli aivan eri mieltä. Keho kannusti sydämen villiin laukaan ja sai maailman sumisemaan silmien edessä ja täytti mielen pakokauhulla. Keho huusi, että älä jää sinne vaan juokse poika pois ja juokse kovaa. D'allania ahdisti. Oli kuin kaikki nuo katselevat silmäparit olisivat kukin kuiskailleet pieniä sanoja lopun alusta ja vain nauraneet sille, että sarvekkaasta ei ollut kestämään sitä, mitä elämä todellisuudessa oli. Nuo sanat tuntuivat kuin köydeltä kaulassa, josta kesyä hevostakin vedettiin haluttuun suuntaan. Kuvitteellinen vetäminen painoi kaulavaltimoa ja loi ilkeän paineen ja tykytyksen kaukalle vähentäen aivojen saamaa verta. Ne vain kiskoivat kohti noita kammottavia ääniä ja käsiä, jotka olivat valmiita ottamaan yksisarvisen vastaan silitettäväkseen ja ikuisesti sylissä pidettäväkseen. Ikuisesti! D'allan vihasi tuota sanaa. D'allan vihasi ikuisuutta.
Vihaava yksisarvinen tärisi pelosta. Se hengitti suunsa kautta ja ei ollut ihan niin kaunis näky syljen valuessa suusta ulos lattialle, kun eläintä pelotti niin mahdottomasti. Yksisarvinen ei kestänyt enää. Ei vain kestänyt, vaikka tahto tahtoi jäädä, mutta asiat, joihin ei voinut vaikuttaa saivat astelemaan pois. Pois tarkoitti oven ulkopuolelle, jonne yksisarvinen nopeasti siirtyi vetämään henkeä. Eläin vain seisoi siinä paikallaan hengittäen syvään vähentääkseen omaa pahanoloaan. Ei se huomioinut muuta maailmaa nyt oikein mitenkään. Tarut yksisarvisten ujoudesta eivät olleet ihan kokonaan valetta.
|
|
|
Post by zube on Sept 14, 2006 15:27:34 GMT 3
Sairastuvassa tosiaan kävi hetkellinen hiljaisuus, kun hoitajiensa katseet yksi toisensa jälkeen suuntautuivat salin pääovelle. Oli siis arvattavissa, että tyttökin katsahti pian olkansa yli taakseen, ymmärtääkseen mistä moinen seisahdus johtui. Ja vaikka tyttö ei mitään suurta elettä tehnyt osoittaakseen yllätystään, oli silti selvää, ettei hän olisi ikimaailmassa uskonut näkevänsä sitä, mitä nyt. Sairastupaan oli astelemassa... sarvekas? Niin, paremmin tyttö ei osannut olentoa kuvailla. Ei ollut tainnut kuulla yksisarvisista. Tai sitten hänen muistinsa oli kovin huono, eikä saanut päähänsä, oliko koskaan kuullut kenenkään kertovan kyseisestä olennosta. Mutta kyllä hän silti osasi mielessään tuota ilmestystä hämmästellä, vaikkei pystynytkään nimeäkään miksikään tietyksi.
Vähitellen alkoivat käskytetyt hoitajattaret tytön ympärillä jatkaa askareitaan, hälinä palasi lähes ennalleen. Mutta tyttönen pysyi edelleen paikallaan, tapitti sarvekasta vain satunnaisesti silmiään räpsäyttäen. Hänelle ei nyt tullut mieleenkään lakata tuijottamasta. Vaikka kyllä hänelle oli monesti opetettu tuijotuksen olevan epäkohteliasta. Vasta kun yksisarvinen pakeni takaisin oven ulkopuolelle, sai tyttö katseensa irti tuosta olennosta. Hän hätkähti pienesti, kuin olisi lumouksesta herännyt, antaen katseensa kiertää hetkisen sairastuvassa, kunnes se palasi arvatenkin takaisin ulko-ovelle. Oliko hän nähnyt näkyjä? Enää tyttö ei ollut lainkaan varma, oliko tämä taas niitä hänen mielensä kepposia, vai jotain todellista?
Harpeija sai tulla aivan vierelle, ja puhutella, ennenkuin tyttö tuntui edes toista huomaavan. Ja silti hänen mielenkiintonsa oli edelleen, ymmärrettävästi, aivan muualla. "Kiitos... Seuraan teitä sitten..." Tyttö vastasi hymyilemättä, nyökäten vain. Vähän hajamieliseltä taisi nyt kuulostaa, ei ehkä paras ensivaikutelma. Kyllä hän muisti edelleen tehtävänsä täällä, mutta yksisarvinen oli ilmestymisellään hämmentänyt tytön niin, että kaiken muun ajatteleminen tuntui mielenkiinnottomalta. Niin kävi tytölle usein. Hän oli totisen oloinen lapsi, mutta sellainen ainainen haaveilija. Savunsinisten silmien katse saattoi näyttää ajoittain jopa murheelliselta harmaudessaan. Mutta sitäkin enemmän hän vaikutti rauhalliselta, mietteliäältä. Ei sellaiselta, joka nauroi turhasta ja muita miellyttääkseen.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 15, 2006 16:16:15 GMT 3
Tytön kohdalla hidastaessaan sattui harpeija samalla vilkaisemaan taakseen vain tarkistaakseen, kuinka yksisarvinen mahtoi pärjäillä, kun hän huomasikin ainoastaan tuon hännän vilahtavan enää oviaukossa ja katoavan seuraavassa hetkessä sen toiselle puolen. Nainen rypisti hieman kulmiaan. Oli tainnut käydä juuri niin kuin hän oli pelännytkin – arka ja eristäytynyt olento ei siis kestänyt kaikkea tätä puoleensa kohdistunutta hälyä ja huomiota. Noh, tälle Naniel ei voinut mitään. Hän ei aikonut palata vielä takaisin käytävään, vaan lähtisi olettamuksesta, että olento oli siirtynyt sinne vain itseään rauhoittelemaan. Yksisarvinen oli vaikuttanut siinä määrin ystävälliseltä ja vilpittömältä aiemmin, ettei harpeija uskonut tuon lähtevän pois omia aikojaan, selittämättä lainkaan itseään.
”Ei tästä ole vaivaa. Olit täällä ennen minua, joten puhun päähoitajalle vasta jälkeesi.”, totesi Naniel tytölle hieman vaisummin hymyillen, katseensa huolestuneena salin oven suuntaan pälyillen. Hän jatkoi kuitenkin kohta matkaa, saattaen toisen suoraan kohti huoneen toisessa päässä häärivää vanhempaa naista, joka erottui muista hoitajista sekä asultaan että asenteeltaan. Harpeijan huomatessaan ja tunnistaessaan käväisi sairastuvan emännän silmissä toivo, joka ajoi tämän hoitamaan senhetkiset käskytyksensä hieman nopeammin pois tieltään ja suuntaamaan kulkunsa kaksikkoa vastaan. Ennen kuin nainen ehti kuitenkaan sanoa mitään, astahti harpeija hymyillen taaemmas ja selitti tarkoituksensa viittomalla tytön puoleen. Hän nyökkäsi kirjeenkantajalle rohkaisevasti kun päähoitajan kysyvä katse siirtyi tuon puoleen...
|
|
|
Post by dallan on Sept 15, 2006 20:37:51 GMT 3
Yksisarvinen ei hakematta ilmestynyt takaisin sairashuoneeseen.
|
|
|
Post by zube on Sept 15, 2006 21:12:07 GMT 3
Tyttö huomasi kyllä, että harpeija näytti myös katselevan sen sarvekkaan perään. Ja naisen ilmeestä - joka näytti paremminkin huolestuneelta, eikä siltä, kuin olisi juuri nähnyt jotain uutta ja ihmeellistä - tyttö päätteli, että harpeijanainen ja sarvekas tunsivat jo. Kenties olivat...ystäviä? Se sana merkitsi tytölle ehkä enemmän kuin monelle muulle. Hänellä ei ollut ystäviä. Tai ehkäpä muutama, kuviteltu sellainen. Ei ollut monestikaan elämänsä aikana nähnyt näin paljon ihmisiä, kuin mitä nyt linnassa asuessaan. Vielä harvemmin oli puhunut kenellekään vieraalle. Siksi hän piti ystävyyttä jotenkin erityisenä, ja sellaisena, johon hänellä ei ollut jostain syystä oikeutta.
Tyttö seurasi harpeijaa tottelevaisesti. Edessä päin odotti päähoitaja, joksi tyttö osasi tuon tunnistaa helposti naisen kokeneesta olemuksesta, ja eriävästä asusta tietenkin. Varmasti hän olisi osannut perille lopulta yksinkin, mutta harpeijan seura toi toki jonkinlaista rohkaisua. Silti, mitä lähemmäs tyttö pääsi, sitä enemmän hän näytti jännittävän. Ei tuo silti yrittänyt hymyillä vaikeasti, se olisi vain paljastanut hänen ujostelevan, vaan katseli nyt totisesti sairastuvan emäntää. Asteli sitten muutaman askeleen lähemmäs, ettei jäisi harpeijan taakse ujostelemaan, ja muisti niiatakin onnekseen.
"Päivää, rouva... " Hieman jäi epäröimään. Sanat olivat kyllä tytön mielessä, mutta lauseita ei saanut sanottua niin sulavasti, kuin olisi tahtonut. Nämä tilanteet olivat juuri pahimpia, kun täytyisi tehdä hyvä vaikutus, mutta sitäkin enemmän sitten pelkäsi virheitä, ja huomio meni ainoastaan niihin. "Opettajani lähetti minut... Hän toivoi, että voisin olla apuna täällä... ja samalla hankkia kokemusta opintoihini." Kirjelappunen ojennettiin sitten aikailematta päähoitajalle. Se oli tavalliseen tapaan taiteltu vaaleanruskea kirrjoituspaperi, suljettu punaisella sinettivahalla, kuitenkin ilman mitään merkkiä sinetissä. Lähettäjä ei tainnut olla kukaan arvovaltainen, mutta oli silti halunnut lähettää kirjeen perille avaamattomana.
Kirjeessä, jonka pääjohtaja luultavimmin avasi edes kohteliaisuuttaan, oli lyhyt viesti, kirjoitettu selvällä käsialalla:
Arvoisa Myrkmeren linnan päähoitaja, Olen lähettänyt oppilaani teidän luoksenne, pyytäen, että ottaisitte hänet oppiinne kolmeksi kuukaudeksi. Toivoisin hänen saavan käytännön kokemusta parantamisen alalta. Hän tuntee jo teoriaa, mutta en pysty tarjoamaan hänelle mahdollisuutta oppimansa harjoitteluun. Linnan sairashuone tarjoaisi tähän tarpeeksi haastavan ja monipuolisen ympäristön. Oppilaani nimi on Yaa, olen kasvattanut hänet sylilapsesta asti luonani tytön jäätyä orvoksi. Voitte siis luottaa sanaani, hän on erittäin tunnollinen ja tottelevainen oppilas. Tietenkään en pyydä tätä ilmaiseksi, oppilaani mukana on maksu kaikilta kolmelta kuukaudelta. Jos se ei ole teille riittävä, voimme sopia maksusta tarkemmin, hinta ei ole ongelma. Olen jo järjestänyt oppilaani majoituksen, teidän huoleksenne jäisi vain itse opetus. Lähetän myös oppilaani mukana muutamia lääkeyrttejä, joiden toivon auttavan teitä työssänne. En toivo oppilaastani teille taakkaa, vaan lisäapua. Kiitän teitä koko sydämestäni jo nyt. -Madame D'Arbrisseau
Tyttö, jonka nimeksi oli nyt kerrottu Yaa, katseli päähoitajaa tarkkaavaisesti. Hän ei yrittänyt arvailla naisen ajatuksia, vaan paremminkin sitä, mitä kirjeessä luki. Tietenkin hän tiesi tulleensa tänne opiskelemaan, mutta ehkäpä kirjeessä oli jotain muutakin? Kietoi nyt molemmat kätensä harmaan kangaspussin ympärille, kuin halaten sitä vatsaansa vasten. Pussi sisälsi nuo yrtit, jotka hänen täytyisi antaa päähoitajalle. Ei nyt kuitenkaan tohtinut keskeyttää naista, ennen kuin tuo pääsisi kirjeessään rauhassa loppuun. Päähoitaja varmaankin huomasi viestin luettuaan, ettei tuossa viestissä ollut mainittu sanaakaan sodasta, tai siihen viittaavasta. Tietämätön opettajatar olikin tainnut lähettää pahaa aavistamatta oppilaansa keskelle alkavaa kauhunnäytelmää.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 17, 2006 10:14:29 GMT 3
(( En muuten sitten varsinaisesti pelaa tätä päähoitajaa vaikka väliin otankin vapauksia käsitellä tai kuvailla häntä ja muita random-hahmoja. Sitähän voi tehdä itse kukin omien tavoitteidensa mukaan.. =) ))
Myöskin harpeijanainen jäi odottamaan lievällä mielenkiinnolla, minkälaisen vaikutuksen tytön kirje mahtaisi saada aikaan. Hän saattoi tosin jo aavistella, mistä tässä kaikessa taisi olla kysymys, vaikka ei viestin sisältöä tuntenutkaan. Tytön olemus ja kantamukset antoivat kuitenkin olettaa, että tuo oli lähetetty tänne jotakin tiettyä tarkoitusta tai tehtävää varten, ja luultavasti vieläpä pitemmän matkan takaa. Tosin jos Nanielin päätelmät osuivat oikeaan, ja tyttö oli lähetetty sairastupaan töihin, ei nuori nainen voinut oikeastaan olla ihmettelemättä, kuinka toinen kestäisi tulevat karmeudet? Tulokas vaikutti jo valmiiksi jokseenkin aralta ja totiselta... tai vain henkilöltä, jolla ei ollut tapana näyttää tunteitaan. Toisin sanoen hillityltä ja hyväkäytöksiseltä. Ja ehkä liiankin kanssa ikäisekseen...
Harpeija ravistautui näistä häiritsevistä ajatuksistaan, joita hän oli omaa puheenvuoroaan odotellessaan ehtinyt mielessään jalostaa. Ensivaikutelma oli sekin vain petollinen kulissi, jota vaadittiin yhteiskunnan kaavamaisissa näytelmissä, minkä nainen tiesi kyllin hyvin työskenneltyään politiikan parissa pitkään. Niinpä oli oikeastaan turha tehdä tytöstä sen suurempia oletuksia. Nanielin ajatukset kääntyivät hetkeksi häneen itseensä, eikä nainen voinut olla jälleen ihmettelemättä onnea, joka hänet oli vastuustaan vapautumisen myötä kohdannut. Elämä satunnaisena samoilijana oli kovin paljon helpompaa kuin monimutkaisten kielikuvien ja eleiden harjoittelu harpeijahovin keskuudessa. Tässä välissä nuori nainen vilkaisi jälleen kerran olkansa yli, josko yksisarvinen olisi kerännyt rohkeutensa ja palannut saliin. Muussa tapauksessa hänen tulisi selittää hankala tilanne päähoitajalle ja toivoa tuolta kärsivällisyyttä olennon kanssa – olihan tämän löytyminen varmasti parasta mitä sairastuvalle oli milloinkaan sattunut, arveli nainen ja käänsi huomionsa taas tytön ja päähoitajan puoleen.
|
|
|
Post by dallan on Sept 17, 2006 15:14:49 GMT 3
Yksisarvinen ei ollut vieläkään tullut takaisin ja ei tulisi ilman apua. Eläin ei vain osannut eikä pystynyt siihen. Siellä se käytävällä aivan sairashuoneen oven ulkopuolella vieläkin seisoi yrittäen kerätä ajatuksiaan jotenkin järkevään järjestykseen. Uros ei miettinyt paluuta takaisin kotoisampaan kirjastoon, sillä ei voisi mennä sinne nyt. Hän mietti vain, että jos olisi keino, jolla astua sisään tuohon huoneeseen, mutta sellaista ei näkynyt missään. Kaikki tekeminen tuntui yhtä lailla mahdottomalta, mikä ajoi pysähtyneeseen tilaan, jossa vain olemassaolon säilyttämisellä oli roolinsa.
|
|
|
Post by zube on Sept 18, 2006 19:37:34 GMT 3
((Juu. Tuo oli ihan hyvä tietää. Tosiaan erehdyin luulemaan, että sairastuvan hahmot ovat sinun. Mutta meneehän se näinkin. ^ ^))
Päähoitaja luki kirjeen huolellisesti, keskittyneen ilmeen näkyessä kasvoilla. Lopulta, päästyään luultavimmin loppuun, vaikka edelleen piteli kirjettä aukinaisena edessään, nainen katsahti tyttöä. Katse kulki arvioivasti työnhakijassa, mutta kovin kauaa ei pääjohtajalla ollut aikaa miettimiseen. Muutama seikka sai hänet kyllä ihmettelemään, esimerkiksi se, kuinka tyttö oli päässyt linnaan nyt sodan alla. Tai jos oli tullut aikaisemmin, miksi ei ollut perunut työnhakua ja palannut opettajansa luokse? Noin nuoren tytön ei uskonut vapaaehtoisesti jäävän keskelle sotaa. Ja jos tyttöä oli käsketty jäämään, no se ajatus tuntui hieman järkyttävältä. Mutta tilanne oli nyt se, että linnasta ei päässyt ulos ellei tahtonut suoraan vihollisleiriin päätyä. Ja sairastuvassa kaivattiin kiperästi jokaista vapaata auttajaa. Olisi siis ollut järjetöntä kieltää tytön avuntarjousta. "Hyvä on, Yaa. Otan sinut alaisekseni. Mutta minun on murheekseni sanottava, että satuit luoksemme ehkä pahimpaan aikaan omalta kannaltasi. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että olet täällä nyt. Toivon vain, etteivät tulevat viikot ole liian rankkoja sinulle."
Nainen hymyili lempeästi, yrittäen rohkaista tyttöä olemuksellaan. Hänestä Yaa näytti liiankin nuorelta ja herkältä sodan kauheuksiin, mutta tytölle annettaisiin silti mahdollisuus. Sairastuvalla ei olisi varaa torjua ketään. Yaa nyökkäsi kiittäen, ja ojensi sitten päähoitajalle tuon harmaan kangaspussinsa. Nainen laski sen takanaan olevalle pöydälle, avaten samantien. Hän oli olettanutkin pussin sisältävän jo kirjeessä mainittuja yrttejä, mutta nähdessään pussin sisällön, ja hetken sitä tutkittuaan, hän silti joutui hengähtämään yllättyneenä. "Hyvänen aika..." Mutisi päähoitaja, kuulostaen juuri siltä, kuin ei oikein uskoisi silmiään, ja nosteli muutamia pieniä nyyttejä paremmin päivänvaloon. Kangaspussi ei ollut sisältänyt paljoa, mutta sitäkin arvokkaampia ja harvinaisia yrttejä, ja muutama valmiiksi tehty rohdos löytyi myös. Pääjohtaja tiesi, ettei sairastuvan varoilla koskaan hankittaisi moisia. Ja nyt tämänkin kokoinen lahjoitus tuntemattomalta taholta oli hämmentävää. Mutta jälleen kerran oli toimittava tavallista hätiköidymmin, jotta asiat sairastuvassa saataisin järjestykseen, joten nainen palautti nyytit kangaspussiin sen pidempään ihmettelemättä.
"Kiitos, Yaa. Joudun nyt kiiruhtamaan asioissa. Mutta salin takana on huone, jossa voit vaihtaa yllesi työvaatteet. Ja sen jälkeen... odotas... Toria." Nainen pysäytti ohitseen kiiruhtavan hoitajan koskettamalla pehmeästi olkapäähän. "Ottaisitko tämän tytön vastuullesi? Hän on Yaa. Näytä hänelle mistä saada vaatteet, ja anna sitten avustaa sinua töissäsi. Kiitos... Menkäähän nyt." Nuorekas hoitaja nyökkäsi tottelevaisesti, eikä näyttänyt pahastuvan, vaikka saikin uuden tulokkaan vastuulleen. Hän viittoi Yaata seuraamaan ja siirtyi sitten salin perällä olevasta ovesta takahuoneeseen. Tyttönen aikoi kiiruhtaa perään, mutta muisti vielä ennen sitä harpeijan. Joten nopeasti käännähtäen naista kohti, hän niiasi tuolle, ujon hymynkin häivähtäessä huulilla. "Kiitos teille avusta." Toinen oli ollut erittäin kohtelias hänelle, eikä sopinut jättää kiittämättä. Ja sen jälkeen tyttönen suuntasikin jo takaovelle melkein juosten. Ettei pääjohtajan täytyisi toista kertaa käskeä.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 19, 2006 13:55:08 GMT 3
Nuori nainen nyökkäsi hymyillen tytölle ja jäi vielä hetkeksi katsomaan tuon perään, toivottaen mielessään toiselle voimia tulevien koetusten varalle. Vaan kovin kauaa ei hänkään voinut antaa ajatustensa harhailla, niinpä huomio kohdistettiin pian puoleensa kääntyneeseen päähoitajaan, joka odotti selvästi jo selontekoa aiemmin antamastaan tehtävästä: ”Palasit ripeästi kuten lupasitkin, nuori nainen. Olin kuulevinani hälyä salin etuosasta astuessasi sisään, mutta nyt kun seisot siinä edessäni en näe mukanasi yhtään vapaaehtoista. Oliko tehtäväsi toivoton?”, tiedusteli vanhempi nainen hieman huolestuneesti kulmiaan kurtistaen ennen kuin harpeija ehti miettiä sanottavansa valmiiksi ja avata suunsa. Naniel puisteli kiireesti päätään ja hymyili hieman epävarmasti vastatessaan: ”Ei laisinkaan, arvoisa emäntä. Toin kyllä mukanani erään olenn...henkilön, joka saattaisi kykyineen olla täällä suurestikin avuksi. Harmillista kyllä kaikki tämä hälinä ja huomio hermostuttaa häntä liikaa. Ongelma varmastikin ratkeaisi mikäli ehtisitte tulla keskustelemaan kanssaan tuonne käytävän puolelle...?”, esitti harpeija toiveensa varovaisesti ääneen, tietäen pyytävänsä paljon, ehkä liikaakin.
Syvä oudoksunta kuulemastaan kuvastuikin selvästi sairastuvan emännän kasvoilta, mutta uteliaisuus voitti harpeijan onneksi vanhemman naisen mieltä polttavat kiireet: ”Tämän on parasta olla jotakin todella erityistä. Ymmärrät kyllä miten vähän aikaa minulla on hukattavaksi...”, mutisi sairastuvan johtajatar ja lähti rivakasti seuraamaan liikkeelle pyrähtävää harpeijaa. ”Tietenkin, arvon emäntä...tätä tietä.”, kehoitti nuori nainen hieman nieleskellen. Nyt jos yksisarvinen olisikin kadonnut johonkin käytävästä, olisi hänellä totisesti selitettävää. Harpeija tunsi kylmän hien kihoavan niskaansa ja värähti tahtomattaan. Entäpä jos koko valkea olento oli ollut pelkkää kuvitelmaa? Kuinka naurettavalta hän tällöin vaikuttaisikaan! Näiden omituisten mutta luultavasti perusteettomien pelkojen kalvamana kasvatti harpeija hieman vauhtiaan ja jätti päähoitajan kauemmas taakseen syöksähtäessään ulos ovesta, jonka toisella puolen yksisarvinen häntä kenties kaikeksi onneksi vielä odotti.
Huokaistuaan syvään helpotuksesta huomasi Naniel siirtyä sivuun takanaan tulevan emännän tieltä, jonka ilmaantumisen paikalle ehti parahiksi olennollekin selittää: ”Arvoisa yksisarvinen, tässä on sairastuvan johtajatar, jolta sain tehtäväni, ja jonka kanssa keskustelunne mainitsemastani aiheesta sujuu varmasti kätevimmin.”, ehti nuori nainen ääneen arvella, kunnes itse emännän tyrmistys taisi viedä kaiken huomion hänen hyväuskoisilta puheiltaan. ”Onko tämä jotakin pilaa?”, puhahti vanhempi nainen typertyneenä valkeaa yksisarvista tuijottaen, ja astahti lähemmäs tarkastellakseen otusta paremmin. Eikö tässä ollutkin vain aivan tavallinen kopukka jonka päähän oli liimattu jonkinlainen luunkappale? Emäntä oli elänyt kauan ja nähnyt kaikenlaista, mutta ei koskaan yksisarvista, saati osia moisista otuksista niissä ihmeellisissä rohdoissa, joista oli joskus hieman naureskellen lukenut. Hänen mielensä olikin siis herkempi kieltämään näyn kuin uskomaan, että kaikista maailmankolkista juuri tässä kurjassa linnoituksessa voisi olla yksi tällainen olento, vieläpä vapaana ja elossa?
|
|
|
Post by dallan on Sept 22, 2006 0:54:34 GMT 3
Tässä sitä mentiin. Pian se alkaisi. Askeleet tulivat jo tänne käytävän suuntaan ja pian täällä olisi vieraita. D'allania jännitti. Yksisarvinen ei suinkaan jännittänyt turhaan. Mitä hän sanoisi tai mitä hän tekisi? Tuo sairashuoneen päähoitaja tietäisi varmasti aivan valtavasti hoitamisesta ja D'allan ei itse juurikaan. Lisäksi äänen perusteella nainen vaikutti jotenkin hermostuneelta.
Säky ei yhtään miellyttänyt silmää. Ei olentojen sisimmästä kyennyt tekemään kovin päteviä päätelmiä ulkonäön perusteella, mutta tässä tilanteessa oli jotakin hyvin erikoista. Jotain todella oli vialla, sillä tuollainen käytös ei missään tapauksessa käynyt päinsä, mitä tämä kunnianarvoinen ja taitava sairastuvan mikä lie meni harjoittamaan. Ihmetyksessä ei ollut mitään vikaa. Epäileminenkin oli monesti hyvästä uskottavan tiedon saamiseksi. Tuomitseminen ei kuitenkaan tuntunut tuomittavasta yhtään hyvältä ja D'allan kiehahti sisällään, kun häntä ääneen epäiltiin käveleväksi pilaksi. Mitä hoitaja oikein luuli? Hän piti D'allania jonain huijauskopukkana, jolla oli porkkana liimattu päähän! "Arvon ylihoitaja", yksisarvinen avasi säikähtäneenä suunsa ja otti pari askelta taaksepäin. Sanat olivat kuin tuhannen tuulikellon sointua äänensävyltään ja vaimeat sorkkien kosketukset maata vasten eivät tappaisi edes sitä pitkin astelevaa leppäkerttua. Sanojen sisällössä ei vain ollut ja ei tulisi olemaan mitään runollista, kun veren maku alkoi rientää suuhun. Teki mieli lävistää ja antaa sydämen vuodattaa tuota punertavana näyttäytyvää nestettä omaa päätään pitkin. Kamalia asioita kerrassaan. Sitä se viha teetti ja nyt valkoinen saattoi olla varma, että linnassa olisi jälleen lähellä joku toinenkin tänne kutsumaton sarvekas. Mitä hän halusi? Spyron? Jotain Spyroon liittyvää sen täytyi olla. Nuo tunteet saivat palaa omaan roihuunsa ja tukehtua hapettomassa tilassaan ja purkaa viimeiset rippeensä ääniaaltoina tähän maailmaan kuvatakseen kuinka paljon yhdellä lauseella voitiin satuttaa.
"Sallikaa minun esittää teille anteeksipyyntöni tuottamastani vaivasta ja vahingosta teitä kohtaan. Palaan välittömästi takaisin kotoisampaan maastooni, jotta en enää olisi häiriöksi maillanne, jossa olostani ei saada ihmisen lasta hymyilemään." Edelleen ystävällisellä äänellä puhunut uros käänsi nopeasti häntänsä puhuteltaviaan kohden ja aloitti päättäväiset, mutta äänettömät askeleensa kohti kotoisampaa kirjastoa. Täällä hän ei voinut kuin tuottaa harmia ja kärsimystä, joten olisi parempi lopettaa se ennen kuin sitä tulisi lisää, vaikka poistuminenkin tietenkin satutti. Joskus sarvet saivat väistämättä pieniä viiltoja aikaan.
((D'allan poistuu jos kukaan ei tule väliin.))
|
|
|
Post by R.C. on Sept 23, 2006 16:23:41 GMT 3
Naniel oli viittä vaille valmis repimään hiukset päästään. Kuinka tässä jälleen oli näin kurjasti käymässä, ettei päähoitaja uskonut hänen ihmeelliseen löytöönsä ja yksisarvinen oli lähdössä? Harpeijalla ei totisesti ollut hyvä päivä kun kaikki vaikutti taas vaihteeksi menevän vikaan! ”Odota hetki, ole kiltti! Olen pahoillani päähoitajan puolesta, hän ei vain ymmärrä...”, huudahti nuori nainen säikähtäen kun olento oli ehtinyt jo kääntyä ympäri. Hän kiiruhti ripeästi yksisarvisen rinnalle ja koetti saada tuota sanoin pysähtymään: ”Tämä ihminen ei ole varautunut näin harvinaisiin, jopa epätodennäköisiin kohtaamisiin, eikä siten osaa suhtautua asiallisesti tilanteeseen. Hänen on varmasti vaikeampi uskoa vieraaseen näkyyn kuin meidän jotka olemme jo valmiiksi hieman poikkeavia. Enkä tarkoita erilaisuudella nyt huonoutta muuhun valtaväestöön nähden, mutta...”, koetti harpeija hiljaiseen ääneen supisten selittää, vilkuillen samalla taakseen päähoitajaan, jonka leuka oli ollut vähällä pudota lattiaan tämän ”hevosen” puhuessa.
Vaan kunhan sairastuvan emäntä ehti hieman tyrmistyksestään toipua, alkoi tuokin sentään kovaan ääneen pahoitella. Hän oli yhtä kaikki käytännöllinen henkilö, ja osasi sivuuttaa omituiset seikat kun tilanne vaati toimintaa. Tässä tapauksessa potilaat tarvitsivat auttajaa, eikä päähoitajalla ollut varaa virheisiin edustustehtävässä, jos oli sittenkin mahdollisuus, että yksisarvinen oli aito ja voisi auttaa hätää kärsiviä. ”Pyydän nöyrimmästi anteeksi epäilyksiäni.”, aloitti vanhempi nainen syvään hengähtäen. ”Tämä kaikki oli vain...kovin odottamatonta.”, hän takelteli edelleen hämillään, kunnes huomasi käytävässä aiheutetun tarpeeksi hälyä herättämään ohikulkijoiden kummastuksen. Suurin osa ohi virtaavasta väestäkin saattoi pitää yksisarvista jonain hyvänä vitsinä tai mielikuvituksensa tuotoksena, jos ylipäätään ehtivät tuon puoleen katsomaan. Vähäinenkin huomio oli kuitenkin häiriöksi ja ehkä jopa vaaraksi, ja niinpä päähoitaja kaivoi nipun avaimia taskustaan viittoen samalla kohti sairastuvan viereistä ovea. ”Pyydän, siirtyisimmekö kaikki kolme työhuoneeseeni keskustelemaan?”, hän tiedusteli nöyrästi, anellen olennolta selvästi uutta mahdollisuutta.
|
|
|
Post by zube on Sept 26, 2006 12:04:18 GMT 3
Kului jonkin aikaa, ennen kuin Yaa oli valmis palaamaan takaisin salin puolelle. Hän oli vaihtanut päälleen samanlaisen valkoisen asun kuin kaikilla muillakin hoitajilla. Valinnan varaa oli kuitenkin ollut niukasti, lähinnä koon puolesta, minkä huomasi siitä, kuinka hame viisti maata, ja tyttö oli joutunut käärimään hihoista muutaman sentin. Oman valkoisen esiliinansa oli laittanut vielä asun päälle. Päässään tytöllä oli valkoinen huivi, pitämässä karkailevat hiussuortuvat kurissa. Pitsikäsineet oli vaihdettu sairastuvalta lainattuihin kangashansikkaisiin. Sen tapaisia ei yleensä käytetty, kuin hyvin tarttuvia tauteja hoidettaessa. Oliko tyttö sitten kenties tautikammoinen? Jotenkin vaikea uskoa, tulevalta hoitajattarelta. Toria, tuo nuorekas hoitajatar, oli asiaa hieman näyttänyt ihmettelevän, mutta jättänyt asiasta mainitsematta. Eiväthän käsineet mitenkään haitaksi olleet, ehkäpä vain turhat suurimman osan aikaa.
Kun Yaa nyt asteli takaisin sairastupaan, hän tosiaan näytti jotenkin aavemaiselta. Täysin valkoisissa, puhtaan valkoisia hiuksiaan myöten. Sairastupa oli kuitenkin ympäristöltään juuri sopiva valkea-asuiselle tytölle, niin ettei tuo montaa katsetta saanut. Muutama ystävällinen tervehdys kuului ohitse kiiruhtavilta hoitajilta, heidän tunnistessa uuden tytön. 'Huh, nyt on vähemmän kuurattavaa minun osaltani.' tai 'Tiedänpä kuka saa pyykätä tästä lähtien.' olivat ehkä ilkeimmät kommentit, jotka tyttö erotti puheista, muuten hoitajat tuntuivat mukavilta. Mutta ymmärsihän sen, että uutukaiset saivat tehtäväkseen ikävimmät työt. Yaa oli siihen jo valmistautunut. Aivan heti ei hänen käteensä kuitenkaan tyrkätty harjaa tai vesisankoa, vaan kasa valkoisia lakanoita. Niin suuri kasa, että tyttö hukkui hetkeksi niiden taakse, eikä nähnyt minne hänen opastajansa meni. Toria joutuikin huutelemaan Yaata mukaansa hetkisen aikaa, ennen kuin tyttö onnistui pujottelemaan sänkyjen välistä oikeaan nurkkaan. "Petaamme nämä valmiiksi. Voit aloittaa tuolta." Nainen osoitti aivan nurkimmaista sänkyä, napaten sitten Yaan pinosta yhden lakanan itselleen, aloittaen itseään lähinnä olevasta sängystä. Saisi nähdä riittäisikö vuodepaikkoja kaikille haavoittuneille, vai joutuisivatko viimeiset tyytymään lattiatasoon. No mutta, tärkeintä oli, ettei ketään apua tarvitsevaa käännytettäisi ovelta. Tyttönen siirtyi nyt viivyttelemättä salin nurkkaan, levitti yhden lakanoista sängyn päälle. Häneltä ei työ sujunut aivan niin tottuneesti kuin opastajaltaan, muttei se silti estänyt Yaata olemasta huolellinen. Pian Toria ilmaantuikin vierelle, nyökäten tyytyväiseen tapaan. "Hyvä, voitkin sitten jatkaa seuraavasta. Käyn sillä aikaa hakemassa vilttejä." Toria kiiruhti takaisin takahuoneeseen, joka toimi siis myös varastona. Yaa jäi yksinään jatkamaan töitään. Ja nyt kun tyttö tiesi, ettei enää ollut tarkkaan vahtivan katseen alla, uskaltautui tuo hetkisen vilkuilemaan taas sairastuvan oven suuntaan. Pientä hälinää oli taas sieltä päin kuulunut. Tyttö ei kuitenkaan osannut sen tarkemmin päätellä, mistä oli kysymys. Olikohan se sarvekas vielä tuolla? Helppohan se olisi ollut vain käydä kurkkaamassa, mutta Yaa malttoi mielensä, ja keskittyi sen sijaan parantelemaan äskeisiä lakanataitoksiaan.
|
|
|
Post by dallan on Sept 27, 2006 1:13:45 GMT 3
D'allan ei tiennyt mitä tehdä. Toinen puoli sanoi, että pitää jäädä auttamaan kärsiviä ja apua tarvitsevia, mutta tavallaan eläin oli hyvin loukkaantunut kokemastaan kohtelusta. Häntä kunnioitettiin vasta, kun hän muuttui hyödylliseksi ja sitä ennen hän sai olla vain vitsi, joka ei edes naurattanut ketään.
Asia ei vain ollut hänen ja ylihoitajan välinen. Asia oli hänen ja potilaiden välinen ja ylihoitaja oli tavallaan kuin yksi askel uroksen tiellä potilaita parantamaan, jota ilman tästä kaikesta ei tulisi yhtään mitään. Tämä askelma oli jo revitty yksisarvisen jalkojen alta pois ja nyt sitä oltiin kovasti sovittelemassa siihen takaisin entistä ehompana ja koristellumpana. ´Kyllä siihen voi astua´, ne puhuivat.
Uros pysähtyi. Sen verran hän soisi heille, että miettisi asiaa. Anteeksipyynnöllä ei noin vain viilennetty itsestään ylpeän eläimen tulista tunnevirtaa. Siitä oli vain rauhoittamaan sen verran, että sarvekas saattoi seisahtaa ajattelemaan asioita. Se oli jo paljon, sillä suuttumuksen valta oli nimen omaa siinä, että se sumensi ajatukset ja pakotti kantajansa toimimaan juuri omien käskyjensä mukaan harkitsematta sitä, mitä oikein oli tekemässä.
Ei valkoisella ollut kenellekään mitään kostettavaa. Tässä kaikessa oli vain kyse ylihoitajan epäilevästä luonteesta ja rumasta kielenkäytöstä. Ei D'allan hänelle kostaisi, sillä mitä sillä olisi tehnyt? Ylihoitajan elämä olisi hankaloitunut ja ehkä hän olisi oppinut, että tietyt toimintatavat saattavat vaikeuttaa elämää ja niitä ei siten kannata tehdä. Hän oli kuitenkin jo vaarassa kokea tässä suuren menetyksen, mikä hankaloittaa elämää, joten tuokin rahtunen koston motiivista oli tuulen viemää. Yksisarvisella ei ollut mitään ihmisten auttamiseen pyrkivää naishenkilöä vastaan.
Loukkaukset vain satuttivat. Siitä tässä oli kyse. Omasta itsestään löytyivät valintojen taustat kaikkein lähimmältä etäisyydeltä. Omassa mielessä ne ilkeät sanat ajoivat tunteet kaaokseen ja toivat ajatuksiin mitä kamalempia kuvia erilaisista vitseistä, minkä päärooleissa yksisarvinen itse voisi olla. Oli loukkaavia ajatuksia, kuvottavia ajatuksia, väkivaltaisia ajatuksia ja ajatuksia, jotka aikaansaivat huimausta monipuolisella sekasorrollaan. D'allan sulki silmansä ja liikutteli päätään hieman varovasti. Eläin voi pahoin ja yrittäessään kääntyä kohti sairashuonetta sen askeleet menivät minne sattuivat kuin olento olisi pahasti juovuksissa ja sen oli vaikea säilyttää oma tasapainonsa. Hoitajan silmät kertoisivat varmasti, että kaikki eivät olleet tuolla nyt ihan kunnossa, vaikka tämän arvion tekijä ei sen pahemmin nelijalkaisia tuntisikaan. Eläin oli kuin syvän järkytyksen jäljiltä. Sellaisen, kun kuullaan, että oma rakas on kuollut tai jotain muuta hirvittävää.
Tunteet veivät voiton halusta auttaa. Yksisarvinen meni pois. "Anteeksi", se jätti jälkeensä sanana tuolle paikalle aidosti pahoillaan tuon lausuen. "Jäisin ja auttaisin jos voisin, mutta minua huimaa liikaa kyetäkseni mihinkään."
"Yrittäkää olla syyttämättä itseänne siitä, sillä ette te voineet tietää ja tekonne oli aivan perusteltu. Tunteeni eivät vain ole perusteltuja. Ne ovat tappavia, mutta en kykene päättämään niitä vastaan."
"Lepään ja palaan jos vain voin." Äänettömät sorkkien kosketukset alustaa vasten olivat kuin räätälöidyt tilanteeseen.
|
|