|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 8, 2006 21:50:27 GMT 3
Miehen syöksähtäessä kulman takaa, ehti tuo juuri ja juuri astua sivuun vastaantulevan harpeijan tieltä tehden kerrassaan näyttävän väistöliikkeen. Tämän jälkeen, kun tuo vastaantulija tuntui kysyneen ohjeita (oikeastaan melko tutunoloisella äänellä), veti tuo hieman viittansa huppua taaksepäin nähdäkseen toisen kunnolla.
Huppunsa niskaan puolivahingossa pudottaen saattoi mies ainoalla silmällään havaita toisen piirteet kunnolla, joskaan ei niitä kovin kauaa ehtinyt tarkastella, sillä naisen seurassa kulkeva yksisarvinen vei toviksi miehen huomion kokonaan. "Sairastuvalle...", mumisi mies silmäillen hetken aikaa yksisarvista kallistaen hieman päätään. Olivatko hallusinaatiot kaukosiirtoloitsun jälkivaikutuksia, vai kulkiko täällä tosiaan yksisarvisia?
Yksisarvisen näkemisestä suhteellisen pikaisesti toivuttuaan, tuo siirsi katseensa takaisin henkilöön, joka oli esittänyt kysymyksen jostain paikasta... Niin, sairastuvastahan se oli. "En minä oikeastaan tiedä, hyvä kun nyt kirjastoon osaan.", kertoi mies pahoittelevaan sävyyn. Samalla tarkkaillessaan keskustelukumppaninsa kasvoja tuo havaitsi siinä jotain tuttua ja miehen kulmat kurtistuivat hieman. Tuttu ääni yhdistettynä jollaintavalla tuttuihin kasvoihin... Pienen hetken mies katseli hämillään naisen kasvoja, ja loppujenlopuksi tunnistikin tuon.
"Naniel!", tuo totesi hieman yllättyneen oloisena. "Enpä olisi osannut odottaa törmääväni sinuun täällä..." Mies vilkaisi vielä kerran naisen seurassa kulkenutta yksisarvista ja tälläkertaa miltei paremmin ymmärsi tuon läsnäolon. Viimeksi aarnikotkia, ja nyt yksisarvinen. Aina vaan oudompaan suuntaan, mutta eipä tuo nyt enää osannut järkyttyä asiasta sen enempää. "Olet siis sinäkin kuullut tästä... 'aarteesta'?", tuo sitten kysyi siirtäen katseensa takaisin harpeijaan.
|
|
|
Post by dallan on Sept 8, 2006 21:59:33 GMT 3
Yksisarvinen ei juuri vastaantulijoita huomioinut. Hän pysähtyi kyllä, jotta muut saivat sanansa sanotuksi, mutta uroksella itsellään ei ollut halua lähteä sanoja muodostamaan. Eläin vain odotti, että asia saataisiin tästä hoidettua tottuneena odottamiseen. Tästä syystä sarvekkaalla ei ollut vaikeuksia siirtää huomiotaan käytävän mielenkiintoisten seinien tarkastelemiseen ja niistä miettimiseen.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 10, 2006 17:06:56 GMT 3
Siinä missä harpeija itse oli kokenut melkoisen muodonmuutoksen edellisestä seikkailusta selvittyään, ei mies lienenyt muuttuneen paljonkaan sitten kaksikon viimenäkemän. Mustasta silmälapustaan tuon nyt vähintään tunnisti, jos kohta aika monesta muustakin piirteestä. ”Khann!”, hämmästyi nainen huudahtamaan lähestulkoon yhteen ääneen toisen kanssa, sillä hetkisen hänkin oli varmasti kuvitellut näkevänsä vain näkyjään. ”Siunaako puhdas sattuma minua jo toista kertaa?”, jatkoi harpeija kummastuneena hymyillen. Miten tuo mies onnistuikin ilmaantumaan aina paikkoihin ja tilanteisiin, joissa hän tarvitsi jotakuta eniten? Naisen jokseenkin huvittuneet ajatukset katkaisi hänen punastumisensa, kun tuo tajusi toisen juuri kavaltaneen todellisen nimensä takanaan seisovalle yksisarviselle. Olikohan olento pahastunut kovastikin ja piti häntä nyt varsin epärehellisenä henkilönä, vaikka nuoren naisen tarkoitus oli ollut vain kunnioittaa prinsessansa muistoa hieman pidempään? Kuinka näin solmuun menneen tilanteen olisi saattanut selvittää? Äsh, harpeija jätti moisen yrittämisen toistaiseksi kokonaan, keskittyäkseen vain olennaiseen. Hän selvittäisi yksisarviselle syynsä ja pyytäisi tältä anteeksi kun he olisivat taas kahden. ”Kuulehan, vaihtaisin kanssasi mielelläni sanan tai kaksikin jos löydämme siihen hetken tai toisen tämän hullunmyllyn keskeltä. Etsit siis tätä tarunomaista aarretta? En tiedä siitä paljoakaan, sillä en tullut tänne moisten huhujen siivittämänä.”, korjasi nainen toisen oletusta. ”Tulin linnaan omia aikojani ja päätin jäädä paikalle, kun tilanne odottamatta kiristyi. Jos nyt minusta mitään sanottavampaa apua onkaan...”, lisäsi hän hieman valjumpaan sävyyn, mutta vakavoitui taas pikaisesti, käännähtäen nyt puolittain yksisarvisen puoleen. ”Vaan kuten sanoin, minun on löydettävä nopeasti takaisin sairastuvalle, jossa tätä yksisarvista saatetaan pian kipeästi tarvita. Sinä taasen kuulostit olevan matkalla kirjastoon. Jos missään vaiheessa tarvitset apuani tai haluat puhua kanssani, tiedät kuinka minut ja muut kaltaiseni tavoittaa...”, muistutti nainen hymyillen ja iski ystävälleen huomaamatta silmäänsä. Hieman epäröivästä harpeijasta vaikutti kehkeytyneen kaiken kaikkiaan jo melko itsevarma näinä kuluneina kuukausina, joina hän oli saanut kokea kovia toisen kanssa ja ilmankin.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 11, 2006 15:21:06 GMT 3
Miehen mielestä asiat olivat ottaneet nyt aimo harppauksen parempaan päin. Olihan tuo nyt vihdoin tavannut ensimmäisen henkilön johon tunsi voivansa luottaa. Nyt kun hänellä oli muistiinpanonsa portista, tarvitsisi tuon vielä kaivaa jotain tietoa portista, jota löytyisi ehkä kirjastosta, täydentämään selontekoaan asiasta.
"Oikeastaan etsin vain tietoa koskien tätä porttia, ja mahdollisesti myös aarretta. Minusta tuntuu että varsinaisia aarteenetsijöitä on jo täällä melkoinen armeija, joten vaatisi jo ihmeitä päästä ensimmäisenä käsiksi aarteeseen... Tai osingoille yleensä." Mies kertoi harpeijalle suunnitelmistaan suurinpiirtein. Tuskin tällaisen tiedon ilmoillepäästäminen ketään haittaisi.
"Aivan, minulla on nyt asiaa kirjastoon, mutta etsin sinut vielä myöhemmin.", lausui mies vastaten naisen hymyyn hymyllä. Yksisarvinen oli siis ilmeisesti parantaja, ja ilmeisesti mies löytäisi vielä harpeijankin sairastuvalta, tai sieltä tuo ainakin ensimmäisenä etsisi.
Vieraan vallan piirittäessä linnaketta tilanteet tulisivat vielä kiristymään, eikä silloin olisi pahitteeksi omata luotettavia liittolaisia.
Mutta nyt kirjastoon. Mies palautti mieleensä tovin aikaisemmin saamansa ohjeet kirjaston sijainnista, joka olikin jo hyvin lähellä.
[hahmo on siirtynyt kirjastoon]
|
|
|
Post by dallan on Sept 11, 2006 15:27:00 GMT 3
Vai oli joku menossa kirjastoon. Tuon kohdan yksisarvisen pystyyn nousseet korvat kyllä poimivat. Toivottavasti kirjat olisivat turvassa. Uros loi pitkän silmäyksen tuohon mieheen. Voisiko häneen luottaa? Kukaan ei nyt tainnut olla vahtimassa, että kirjoja käsiteltäisiin huolellisesti.
D'allanin teki mieli lähteä takaisin ja jättää tämä koko reissu sairastuvalle. Ei hän voisi jättää kirjastoa vaaraan. Jos hän jättäisi sen, niin monen henki saattaisi pelastua. Vaikea noiden kahden asian väliltä oli valita, että kumpaa arvosti enemmän. Tuota miettiessään tapahtumat ehtivät mukavasti juosta valkoisen eläimen ympärillä ja hänen havahtuessa taas aatostensa maailmasta nykyhetkeen olisi jo varmaan pitänyt hetki sitten lähteä liikkeelle. Yksisarvinen seuraisi sairastuvalle asti, kun kerran oli luvannut sen tehdä. Ei tässä muu nyt auttanut.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 11, 2006 21:24:09 GMT 3
Yksisarvisen surkutellessa rakkaiden kirjojensa perään oli nainen toisen sisäisestä ahdingosta tietämättömänä tavoittanut onnekseen toisenkin käytävillä liikkuvan muukalaisen, jolle toisti nyt aiemmin ystävälleen esittämänsä kysymyksen. Lyhyen sananvaihdon päätteeksi hän käännähti jälleen seuralaisensa puoleen. "Taidan vihdoin ja viimein tietää, missä suunnassa sairastupa olikaan. Tätä tietä, jos saan pyytää.", lausahti harpeija hymyillen, vaikka hänen hyväntuulisuutensa karisikin lieväksi katumukseksi jo jonkin matkan päässä taakse jäävästä käytävänmutkasta. Nainen mietti vielä hetkisen ennen kuin avasi taas suunsa puhuakseen omatuntoaan vaivaavasta aiheesta: "Saatoitte muuten kuulla äskettäin näkemämme miehen kutsuvan minua eri nimellä kuin millä esittelin itseni aiemmin. Oikeastaan olen viime vuosina suorastaan elänyt tämän toisen henkilön, Famisalahin, elämää. Nyt kun ystäväni on...poissa, haluan kunnioittaa häntä käyttämällä nimeään vielä suruaikanaan, etenkin, jos minulla on mahdollisuus tehdä hyviä tekoja puolestaan. Hän oli kaunis ja oikeamielinen prinsessa, joka olisi ansainnut...", harpeija vaikeni tyystin ja vaikutti nyt tavattoman murheelliselta. Nanielin oli pitänyt pitää surunsa sisällään hyvin pitkään, kun hänen ympärillään oli tapahtunut paljon pahaa. Tämä oli selvästi kalvanut harpeijaa, vaikka ensinäkemältä hän oli vaikuttanut varsin huolettomalta nuorelta naiselta. Kulissit olivat Nanielille yhä rutiinia, ne olivat melkeinpä paha tapa, johon hän oli liian pitkän ajan kuluessa tottunut. Nytkin nainen ravistautui pian haikeudestaan ja katsahti taas olennon puoleen pohtien, oliko tuo ymmärtänyt ollenkaan tarkoitustaan, vai oliko sillä loppujen lopuksi väliäkään...
|
|
|
Post by dallan on Sept 13, 2006 1:07:26 GMT 3
Yksisarvinen asteli harpeijan perässä rauhalliseen tahtiin yrittäen olla piittaamatta siitä halusta, mikä veti takaisin kirjojen luokse. Eläin tunsi olonsa täällä niin erilaiseksi kuin olisi jotain, mikä ei kuulunut tänne. Nämä kaikki ihmiset, harpeijat ja lopa lohikäärmeet olivat täällä kaksijalkaisia ja kädellisiä. Tuntui siltä kuin neljää sorkkaa ja sarvea kantanut olisi heille jokin kummajainen, jota vähän vieroksuttiin tai sitten mielisteltiin, jotta hän olisi toiminut toisten tarkoitusten mukaisesti.
Eivät asiat noin menneet. D'allanista vain tuntui siltä ja onneksi kukaan ei tuota tunnetta saanut tietää. Toki tämäkin reissu oli ihan muuta kuin D'allanin hyväksikäyttämistä ja mielistelemällä suostettelua. Tässä oli kyse palveluksista ja monen olennon elämästä. Silti täällä oli mahdotonta olla kuin kotonaan, vaikka kaiken kiireen keskellä oli toki hieman kotoisampaa, kun ei ihan niin pahasti joutunut silmätikuksi kenellekään. Ei täällä uskaltanut edes häntäänsä heilauttaa, kun sekin tuntui jotenkin jollain tavalla... Ei siitä tiennyt. Ei sitä vain uskaltanut tehdä.
Naisen sanatkin olivat lisää outoja asioita tähän hankalaan tilanteeseen. Totta puhuen yksisarvinen ei ollut oikein kuunnellut noiden kahden tavanneen keskustelua ja ei näin ollen muistanutkaan siitä nyt mitään. Nyt harpeija kertoi jotain itsestään D'allanille, jonka oli juuri äsken tavannut ja tuo jokin oli vielä jotain hyvin henkilökohtaista ja surullista. Sanottu asia oli jotain, mikä pidettiin usein piilossa ja se kerrottiin vain tarkkaan valituille ystäville. Nyt D'allan sai sen roolin: olla nyt sitten sen enemmän tai vähemmän tarkkaan valitun olennon roolissa, jolta pyydettiin vastausta käytöksellään tuohon sanottuun ja yksisarvinen oli ihan pihalla siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ei uros ollut ollenkaan tottunut reagoimaan nopeasti sosiaalisissa tilanteissa ja muutenkaan ei oikein kunnolla tiennyt miten jonkin muun kuin kirjan tekstin kanssa kommunikoitiin. Ei D'allan hyvä ihme enää edes muistanut tuon naisen nimeä saati sitten, että olisi huomannut, että häntä oli puhuteltu eri nimillä.
Yksisarvinen rauhoitti mielensä, yritti luoda ystävällisen katseen toiseen ja sanoi sen, mitä aivot olivat nopeasti tuoneet mieleen toivoen vain, että siitä ei seuraisi jotain todella ikävää. Harpeija puhuikin kieliopillisesti väärin ja vaikeaselkoisesti. D'allan sai tuntea, että miltä muista tuntui hänen puhuessaan kieliopillisesti väärin ja vaikeaselkoisesti. Tämän kielen oppiminen täysin ei vain ollut yksisarvisellekaan niin helppoa. "Yöstänne ei ole oikotietä siihen maailmaan, minkä te menetitte. Olen pahoillani puolestanne. Voin vain yrittää olla yksi valonsäde teille auttaakseni teitä suunnistamaan uuteen kotiin, jos vastaanotatte avuntarjoukseni ja ette vedä verhoja sen eteen." Kauniita sanoja ehkä, mutta D'allanin ääni oli surkean monotoninen. Uros ei vain osannut puhua tunne mukana sanoissaan, kun ihmisten kielet eivät olleet hänelle niin helppoja ääntää. "Pyytäkää vain. Lupaan tehdä parhaani sen eteen. Jos en voi, niin se jothuu asioista, joiden on oltava ja osa niistä satuttaa. Ne eivät kysy, mikä tuntuu oikealta. Ne eivät kysy, milloin se liian aikaista mennä", "tai liian myöhäistä", yksisarvinen kuiskasi miltei ääneti, "silti ne antavat meille paljon, mitä toivoa. Toivokaamme siis."
Yksisarvinen sulki suunsa. Pian varmaan oltiin perillä paikassa, jossa moni teki lähtöään aivan liian varhain. D'allan olisi heille käsi kuumeisessa usvassa, johon kurottaa todellisuuden välttämättömyyksien vain nauraessa heille ja sumentaessa heidän näköään tuohon kaukaiseen voimaan, johon vielä tarttua, joka voisi vetää heidät takaisin elämään. Lähteminen teki niin kipeää lähtijälle ja ilman häntä jäävälle. Jäämisen tuskasta nämä ihmiset eivät tienneet, mutta oli hyvä, että he eivät tunteneet kaikkia elämän välttämättömyyksien tapoja pitää haluavaa kanssaeläjäänsä pilkkanaan. Vain harvalle välttämättömyydet olivat hänen haluilleen oikeassa paikassa oikealla hetkellä.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 13, 2006 12:50:40 GMT 3
Kääntäessään katseensa taas hetkeksi vierellään kulkevan yksisarvisen silmiin huomasi nainen harmikseen toisessa herättämänsä hämmennyksen, joka oli tilanteeseen nähden aivan ymmärrettävää, vaan ei suinkaan äskeisten puheittensa tarkoitus. Harpeija tunsi oitis halua pyytää anteeksi varsinaisesta asiasta harhautuneita sanojaan, mutta päätyi sen sijaan selittämään ne toisella tapaa: ”Vaikutatte hyvin ystävälliseltä, mutta älkää suotta vaivatko päätänne tällaisilla sivuseikoilla, tai vielä vähemmän antako minun varastaa myötätuntoanne heiltä, jotka sitä kipeimmin tulevat kaipaamaan.”, vastasi nainen vaisusti hymyillen, tarkoittaen jälkimmäisellä huomautuksellaan varmasti sairastuvan potilaita. ”Halusin ainoastaan olla teille vilpitön toimittuani aiemmin hieman toisin, syystä jota äskettäin jo vähän valaisinkin. Pyydän nöyrimmästi anteeksi mikäli käytökseni vaikutti lähinnä säälinhakuiselta valitukselta.” Harpeija vaikeni aiheesta, toivoen välttävänsä siten enemmät väärinkäsitykset. Hän oli helpottunut huomatessaan tutun oven häämöttävän kohta käytävän päässä. ”Olemme perillä. Saatan teidät vielä johtavan hoitajan puheille ja lähden sitten jatkamaan tehtävääni.”, ilmoitti harpeija hymyillen ja tarttui ovenkahvaan, jonka takana heitä odottaisi melkoinen kiire ja hälinä...
(( Jatkan tätä vuoroa vielä hieman tuonne sairastuvan puolelle... ))
|
|
|
Post by iiris on Sept 13, 2006 16:58:28 GMT 3
[Lydia ja Chor saapuivat Suuresta salista]
*Mies jolla oli mustat rasvaiset hiukset, saapui tömistellen käytäviin, pidellen samalla kiinni punatukkaisen naisen käsivarresta kiinni. Käytävillä näytti olevan vielä muutama ihminen, joten mies jatkoi edelleen kävelyä käytävillä. Pian he pääsivät sellaiseen kohtaan, jossa oli ihan pari ihmistä. Mies tempaisi naisen seinään vasten.* "Missä avain on?" *Mies kysyi naiselta ja otti nyt molemmasta käsivarresta kiinni, ja laittoi nenänsä miltein naisen nenään kiinni. Nainen nyrpisti miehen lemun takia.* "MISSÄ AVAIN ON?!" *mies kysyi uudestaan huutaen, jonka jälkeen katsoi ympärillensä ja tarkisti ettei kukaan vain kuullut. Tarkistettuaan hän katsoi uudestaan naista. Nainen huokaisi, ja laittoi kätensä vyötäröllään roikkuvaan nahkapussiin. Mies irroitti kätensä naisen käsivarsista ja alkoi hypistelemään likaista paitaansa, samalla kun katsoi kun nainen otti avainta esiin.* "Loistavaa Lydia. Nyt voimme mennä portille." *Mies sanoi, tarttui uudestaan Lydian käsivarresta kiinni ja lähti liikkeelle.*
[Lydia ja Chor ovat menossa Muinaiselle portille]
((tällainen ohikulku matka))
|
|
nova
Member
Puhu harpyijoille totta.
Posts: 167
|
Post by nova on Sept 13, 2006 22:49:09 GMT 3
*Nori kuuli kaukaa puhetta.* "Voi ei, ei enempää ihmisiä! Äänihuuleni ovat jo hellinä kaikesta puhumisesta. Parasta haihtua!" *Wolperting sanoi itsekseen ja juoksi käytäviä pitkin piiloon. Epäonnekseen hän ei katsonut eteensä vaan törmäsi kolmeen ämpäriin, joista kaksi oli täynnä merietanoita ja kolmannessa oli likavettä. Ääni oli tietenkin kamala, kun kolme ämpäriä rymisi yhteen ja kaikui käytävissä takuulla kaikkien korviin. Nori sai kuitenkin hädin tuskin väistettyä kaikkia hieman enemmän epämiellyttäviä asioita, sillä muuten käytävillä olisi kaikunut muutakin, joka ei olisi soveltunut lasten korville.* "Loistavaa. Onko minusta tullut samanlainen kömpelys, kuin siitä ihmissudesta, josta Il-Bajja kertoi viimeisimmässä kirjeessä? Taidan haihtua katsomaan porttia, ettei kukaan näe, millainen kömpelys olen." *Wolperting sadatteli, kompuroi pystyyn ja käveli jotakin käytävää pitkin pois.
[Nori on poistunut Muinaiselle portille]
|
|