Post by cutter on Aug 28, 2006 20:14:59 GMT 3
"Pah! Pah, ja taas kerran pah!", kaunis nuori nainen sadatteli tutkiessaan linnan aulan koristuksia. Zeth oli jälleenkerran päättäny käyttää naista hävyttömästi tavallisena jokapaikan höylänä, tietäen takuulla sen ärsyttävän häntä suunnattomasti. Mokomakin otus piti tuon sinitukkaisen kaunokaisen kiusaamisesta ihan liikaa, mutta toisaalta, omapahan tuon vika oli. Mitäs oli valinnut itselleen ensin salamurhaajan ammatin kokemattomana, ja sitten saanut itsensä pulaan, ja menettänyt kätensä, ja joutunut Tuliritarien komentajan pakko-palkkalaiseksi. Niin kauan kuin hänellä oli velkaa tuolle mokomalle henkensä pelastamisesta ja metalliraajasta, hän joutui tottelemaan paskiaista ilman vastaväitteitä.
Tosin, hän kyllä usein kommentoi tuon paskiaisen tekoja sangen negatiiviseen sävyyn, mutta mitäpä siittä... Sitä ei mokoma voinut kontrolloida, tai kieltääkään. Tosin paskiainen tuntui nauttivan siittä.
Juuri nyt tuo melkoisen kaunis, sinihiuksinen, jonkinlaiseen palvelijattaren asuun pukeutunut nainen tarkasteli arvioivasti aulan koristuksia. Hänen pitäisi kohta alkaa tutkimaan linnan käytäviä, kellareita, ja muita vastaavia jotta löytäisi sen kirotun avaimen siihen mokomaan porttiin. Tosin juuri nyt voisi ihailla lähinnä näitä maalauksia, ja muuta mitä tuonne oli aseteltu. Suurin osa oli ihan hienoja naisen mielestä, mutta oli nähnyt parempiakin. Oli saanut oppia demonilordien arvostavan korkeakulttuuria, ja oli useasti joutunut varastamaan joitain maalauksia Zethin ryökäleelle. Jotain pientä asiantuntemustakin oli siis sattunut matkaan, ja niinpä tuo arvostelikin kuvia omassa mielessään.
Kuva kauniista metsästä... eh, hieman kliseinen. Joku arvohenkilö... tavallinen henkilöportraitti, tosin kasvonpiirteet tehty hyvin. Muutkin kuvat olivat samaa luokkaa enimmäkseen, keskivertoja parhaimmillaan, kunnes nainen saapui erään muita huomaamattoman kuvan luokse. Kuvaa oli itse asiassa yritetty piiloittaa huomaamattomaan paikkaan aulassa, ja Veronica aluksi ihmetteli miksi. Kuva oli hyvin kauniisti tehty, yksityiskohtainen, ja jotenkin realistinen. Värit olivat taitavia, ja keskittivät katsojan huomion hitaasti keskellä olevaan hahmoon.
Kuva esitti hovinarria tekemässä esitystään kuninkaalle ja tämän hoville, joskin jokin alkoi tuntumaan hermostuttavalta Veronican mielessä tuossa kuvassa. Ja syykin selvisi pian. Ensinäkemältä kuva oli hilpeä ja pirteä, mutta tarkempi tarkastelu toi esille kuvan synkän luonteen. Jokainen hovinarrin kanssa nauraja näytti nauravan väkinäisesti, silmät täynnä pelkoa. Taustalla olevat lähes näkymättömät hahmot yrittivät paeta juhlinnan paikalta. Ja itse narri... Jokin tuossa hahmossa keskellä kuvaa oli hermostuttavaa. Se ei ollut tuon hilpeä vaatetus, eikä muuttumaton hymyn naamiokaan, vaan silmät, nuo syvällä kuopissaan olevat vihreät silmät. Narrin suu oli avautunut leveään nauruun, mutta silmät olivat täynnä vihaa. Veronica katsoi vielä teoksen kehyksissä olevan nimen, 'Narrin juhlat', ennen kuin käänsi katseensa teoksesta muualle, tuntien silti kuinka kuvan hovinarrin silmät tuijottivat järkähtämättä. Se on vain kuva, tuo vakuutteli itsekseen, ja siirtyi aulan toiselle puolelle. Tuo maalaus oli kyllä varsinainen taidonäyte, mutta silti jotenkin niin hirvittävä, ettei nainen kestänyt sitä. Se hieman naurattikin tuota, hän oli salamurhaaja ja pelkäsi yhtä taulua. Hän kohtasi demoneita usein, eräs vampyyritar oli vakio keskustelutoveri, ja silti, tuo taulu sai hänet pelkäämään kuin mikäkin pikkulapsi...
Yrittäen poistaa asian mielestään, nainen kuitenkin jatkoi tehtävänsä eteenpäinviemistä.
Tosin, hän kyllä usein kommentoi tuon paskiaisen tekoja sangen negatiiviseen sävyyn, mutta mitäpä siittä... Sitä ei mokoma voinut kontrolloida, tai kieltääkään. Tosin paskiainen tuntui nauttivan siittä.
Juuri nyt tuo melkoisen kaunis, sinihiuksinen, jonkinlaiseen palvelijattaren asuun pukeutunut nainen tarkasteli arvioivasti aulan koristuksia. Hänen pitäisi kohta alkaa tutkimaan linnan käytäviä, kellareita, ja muita vastaavia jotta löytäisi sen kirotun avaimen siihen mokomaan porttiin. Tosin juuri nyt voisi ihailla lähinnä näitä maalauksia, ja muuta mitä tuonne oli aseteltu. Suurin osa oli ihan hienoja naisen mielestä, mutta oli nähnyt parempiakin. Oli saanut oppia demonilordien arvostavan korkeakulttuuria, ja oli useasti joutunut varastamaan joitain maalauksia Zethin ryökäleelle. Jotain pientä asiantuntemustakin oli siis sattunut matkaan, ja niinpä tuo arvostelikin kuvia omassa mielessään.
Kuva kauniista metsästä... eh, hieman kliseinen. Joku arvohenkilö... tavallinen henkilöportraitti, tosin kasvonpiirteet tehty hyvin. Muutkin kuvat olivat samaa luokkaa enimmäkseen, keskivertoja parhaimmillaan, kunnes nainen saapui erään muita huomaamattoman kuvan luokse. Kuvaa oli itse asiassa yritetty piiloittaa huomaamattomaan paikkaan aulassa, ja Veronica aluksi ihmetteli miksi. Kuva oli hyvin kauniisti tehty, yksityiskohtainen, ja jotenkin realistinen. Värit olivat taitavia, ja keskittivät katsojan huomion hitaasti keskellä olevaan hahmoon.
Kuva esitti hovinarria tekemässä esitystään kuninkaalle ja tämän hoville, joskin jokin alkoi tuntumaan hermostuttavalta Veronican mielessä tuossa kuvassa. Ja syykin selvisi pian. Ensinäkemältä kuva oli hilpeä ja pirteä, mutta tarkempi tarkastelu toi esille kuvan synkän luonteen. Jokainen hovinarrin kanssa nauraja näytti nauravan väkinäisesti, silmät täynnä pelkoa. Taustalla olevat lähes näkymättömät hahmot yrittivät paeta juhlinnan paikalta. Ja itse narri... Jokin tuossa hahmossa keskellä kuvaa oli hermostuttavaa. Se ei ollut tuon hilpeä vaatetus, eikä muuttumaton hymyn naamiokaan, vaan silmät, nuo syvällä kuopissaan olevat vihreät silmät. Narrin suu oli avautunut leveään nauruun, mutta silmät olivat täynnä vihaa. Veronica katsoi vielä teoksen kehyksissä olevan nimen, 'Narrin juhlat', ennen kuin käänsi katseensa teoksesta muualle, tuntien silti kuinka kuvan hovinarrin silmät tuijottivat järkähtämättä. Se on vain kuva, tuo vakuutteli itsekseen, ja siirtyi aulan toiselle puolelle. Tuo maalaus oli kyllä varsinainen taidonäyte, mutta silti jotenkin niin hirvittävä, ettei nainen kestänyt sitä. Se hieman naurattikin tuota, hän oli salamurhaaja ja pelkäsi yhtä taulua. Hän kohtasi demoneita usein, eräs vampyyritar oli vakio keskustelutoveri, ja silti, tuo taulu sai hänet pelkäämään kuin mikäkin pikkulapsi...
Yrittäen poistaa asian mielestään, nainen kuitenkin jatkoi tehtävänsä eteenpäinviemistä.