Post by wuz on Jan 3, 2008 11:50:14 GMT 3
((( En tiedä, onko sopivaa postata tätä tänne, mutta enpä oikeastaan tiennyt parempaakaan paikkaa.
Yleisön pyynnöstä siis, pätkä jo alkaneesta (ilmeisesti) laajemmasta projektista, johon Spyrren hahmo Spyro ja oma kauhukaksikkoni Lucas ja Sirla ovat harhautuneet mukaan. Kokonaisuudessaan peli on aivan liian pitkä postattavaksi tänne, mutta jos nyt hieman... Ainakin se saattaa hieman ruokkia pahinta uteliaisuudennälkää. Toivottavasti. )))
------------------
Spyro:
*Nuorukaisen katse oli laskeutunut vaivautuneen, melkein jopa syyllisen oloisena alaviistoon tarkastelemaan kuivaa ruohotuppoa potkiskelevan kenkänsä kärkeä, yrittäen keksiä miten tämän nykyisen hankalan tilanteensa parhaiten selittäisi. Se varautui selittämään juurta jaksaen (tai ehkä hiukan valikoiden, ihan vain tarinan selvyyden vuoksi, tietenkin) kuinka hän oli salaperäisesti joutunut silmänräpäyksessä jonnekin aivan vieraan kylän kaduille suoraan Linnan kotoisista ruusupuskista, kuinka Lucas oli yllättäen ilmaantunut paikalle kotimatkan varrella, kuinka sormus oli hänen varomattomana hetkenään niin pelkurimaisesti napattu pois ja mitä moisesta haaverista oikein oli seurannut, mutta vastoin odotuksia Sirla näyttikin tietävän tapauksesta jotakin eikä tivannutkaan miksi Spyro muka ei voisi tuikata palamaan vaivana olevia ilkeitä miehiä. Sen sijaan tyttö näytti yllättäen piristyvän melkoisesti ja alkavan näprätä pientä vihertävää pussukkaa irti vyöltään. Purppurapää räpäytti hölmistyneenä silmiään ja nosti katseensa ruohotuppaista Sirlaan ja tuohon salaperäiseen pussukkaan, joka pian ojennettiinkin hänen käsiinsä.* ”....errh? Miten niin? Mikä tämä on?” *Se napitti puustapudonneen näköisenä ensin pussukkaa, sitten punahiuksista varastyttöä ja sitten taas käsissään pitelemäänsä pussia ennen kuin pääsi sen verran ajan tasalle että raotti uteliaasti nyssäkän suuta, kurkaten mitä omituista mokoma mahtoi pitää sisällään. Ja jos kyseinen sisältö oli juuri se jonka perään purppurapään oli tullut paruttua jo monenmonituista kuukautta, saisi nähdä edessään TODELLA pöllämistyneen lohikäärmeen, joka löi laudalta reilusti sen jatkuvasti aavistuksen hölmistyneen ilmeen joka komeili Spyron kasvoilla melkeinpä suurimman osan ajasta. Perhana. Oliko se? Eihän se voinut. Miten hitossa se olisi tänne Sirlan pussiin joutunut, Lucashan mokoman kapineen oli häneltä kaapannut.* ”Eh? Mitä helv... Onko tämä muka mun?” *Purppurapää takelteli hetkisen, ravistaen sitten kiireesti pienen, kiiltävän kapineen pussista kämmenelleen, ilmeisesti edes kuulematta Sirlan ”löytäjä saa pitää” –kommenttia, ja ehkä se oli hyvä niin. Samettipussi unohdettiin sillä sekunnilla kun pieni sormus oli saatu ulos, eikä nuorukainen kapinetta epäuskoisena tutkiessaan kiinnittänyt pienintäkään huomiota pussin leijaillessa hiljakseen ruohikkoon jossa kissa hiipi nuuskimaan sitä varsin epäluuloisesti. Sormusta pyöriteltiin, tarkasteltiin joka puolelta, jopa nuuhkaistiinkin pariin kertaan, ennen kuin lohikäärme nosti silmät epäuskosta suurina napittamaan varasta kuin mitäkin ulkoavaruudesta tipahtanutta oliota.* ”Miten... Miten helvetissä tämä on sulla?! Lucashan sen vei.” *Se tivasi, jostakin syystä jopa aavistuksen syyttävään sävyyn, mutta tuskin tuosta kannattaisi pahastumaan mennä, eiköhän tuo mennyt vain sormuksen niin odottamattoman ilmestymisen aiheuttaman järkytyksen piikkiin. Perhana. Jos kapine tosiaan oli se miltä se näytti, kokisi nuorukaisen tilanne suuremman käänteen parempaan suuntaan kuin pitkään aikaan. Ainakin sen omasta mielestä, ehkä jopa tilanteesta huolimatta.*
Sirla:
Sirla, tuo kottaraistyttö, nautti suunnattomasti tavaroiden pihistelystä, näpistämisestä, varastamisesta, rosvoamisesta, pöllimisestä, miksi sitä ikinä nyt kukaan halusikaan kutsua. Mutta siinä hetkessä, tuota purppurahiuksista nuorukaista katsellessaan, tunsi pikkuinen varasystäväisemme olonsa enemmän kuin ilahtuneen onnelliseksi. Ja mitä hän oli tehnyt? Antanut pois mitättömän pikkuesineen, jonka hankkimisessa hän oli nähnyt enemmän vaivaa kuin Gra'othin kruunun jalokivien viemisessä! Mutta olihan tuo nyt oikein, palauttaa sormus sen lailliselle omistajalle takaisin. Viattomille tyttömäisille nuoren naisen kasvoille kiipesi aidosti vaatimaton, mutta sitäkin ilahtuneempi ja somempi hymyn tapainen. Kyllä, sinunhan se on, ja ei, ei kestä kiittää. Kädet, jotka oltiin viety selän taakse melkeinpä jopa kainosti, heilahtivat esille pienieleisesti tytön kumartuessa poimimaan maahan leijailleen samettipussukan (moisia tarvittiin aina, ja, no, myönnetään nyt vielä sekin, ettei luonnon roskaaminen kovin kaunista ollut, olisihan lohikäärmeenkin pitänyt se tietää, tsih!) ja sitoen sen jälleen kerran talteen vyötäisilleen. Otsatukkansa alta neiti vilkaisi hymyssä suin purppurapäistä ystäväänsä, kunnes toinen sitten tivasi sormuksen edellisestä, eh, "omistajasta". Ilme muuttui kieltämättä hieman vaivaantuneen vaikeaksi, kunnes vaivaantuneisuus levisi kaikkialle koko kehoon, sen ilmeten muun muassa takaraivon raapimisena ja painon siirtelyllä jalalta toiselle. Puhumattakaan siitä, kuinka smaragdinvihreiden silmien katse harhaili jonnekin vihertävään nurmikkoon ja siellä telmivään/laiskottelevaan valkeaan kissaan. "Niin, tuota, haha, siitä minun pitikin seuraavaksi puhua..." Lause jäi pahasti kesken lähipuistikosta kantautuvan rytinän ja epämääräisen melusaasteen alle, joka kuulosti epäilyttävästi varsin monisanaiselta ja värikkäältä kiroilulta. Siinä samassa muuttui varastytön ilme huvittuneen hermostuneeksi, ja hän otti askeleen, pari taaksepäin, aivan kuin olisi ollut - mitä? - pakoon lähdössä. Ja mitä ryteiköstä noin pahasti meluten ja möykäten sitten lähestyi? Oliko kyseessä se sama taannoin kissaotua ja avokadoteinikeijukaista ahdistellut Linnan Salin kokki, vaiko jokaista velhoksi epäilevä paranoidi lohikäärme vaiko kenties - gasp! - jotankin vielä pahempaa?! Sitä ei saataisi selville ensi jaksossa, sillä möykkä läheni siihen tahtiin että olisi parasta kertoa saman tien ennen kuin kenellekään kävisi yhtään sen pahemmin.
Lucas T. Tulisielu:
Niin, tosiaan. Piilottakaa nyt viimeistään kaikki karttanne ja kompassinne, sillä niiden avulla tämä heppu eksyisi kauppareissullakin, puhumattakaan nyt tästä parin kymmenen metrin matkastaan kohti pahaa-aavistamatonta kaksikkoa. Risukosta, läpi ruusupuskien ja karhunmarjapensaiden rääpelsi esiin varsin tutun oloinen olento sysimustassa vaateparressaan räikeän kirkuvan punaisissa hiuksissaan, jotka olivat kenties joskus olleet takaa sidottuna letille, mutta jotka nyt harottivat epämääräisesti sinne tänne seassaan ties mitä lehtiä, neulasia ja muita metsän pieneliöitä. Sekaisen, ylipitkäksi kasvaneen otsatukan alta pälyilevä eriparisilmät piiskasivat katseellaan sinne tänne, kunnes osuivat Linnan puutarhassa norkoilevaan kaksikkoon ja heti tuntui se syvä raivostuksen liekki leimahtavan. Kukaan - siis ei KUKAAN nöyryyttänyt hänen miehistä miehisyyttään tällä tavoin! Purppurapäinen heppu jäi täysin huomiotta erään nimeltä mainitsemattoman varastytön lukittuessa punapään verkkokalvoihin. Hansikoitu käsi kohosi osoittamaan tätä taka-alalle ovelin sivuaskelin hivuttautuvaa nuorta neitiä, suun muodostaessa käsittämättömän epäselviä solvauksia ja sanoja, joista ei ottaisi sitten kukaan minkäänlaista selkoa, liekö kundi sitten ollut liian tuohtunut saadakseen minkäänlaista selkeää, tunteitaan täydellisesti kuvaavaa virkettä. "SINÄ!" oli lopulta ainoa, jonka punapää sai ulos suustaan harppoessaan mustat polvipitkät nahkasaappaat ruohomättäillä litisten (ties missä metsälähteessä kundi oli jo ehtinyt kompuroida) ja lähestyessään kohdettaan. Lopulta se saapui siihen parin metrin etäisyydelle kaksikosta, osoittaen edelleen tyttöä etusormellaan ja silmät yhä vain kipunoiden. "JUMALAUTA NAINEN KUKAAN EI KUKAAN KOHTELE MINUA NOIN JA VIELÄ VARASTA OMAISUUTTANI SEN JÄLKEEN!!" Niin, saanko esitellä. Hyvät naiset ja herrat, Lucas Timotheus Tulisielu, omassa persoonassaan.
Spyro:
*Aijai, alkoi hiljakseen vaikuttaa siltä, että tilanne saattaisi pian saada melko ikävän käänteen huolimatta siitä tyrmistyttävästä onnenpotkusta, jonka tuo pieni, nuhruinen purppurapää oli kerrankin saanut osakseen. Tuntui siltä että suurimman osan ajasta Onnetar tunsi jonkinlaista kieroutunutta mielihyvää heitellessään ikäviä välikohtauksia ja tapahtumia poikaparan niskaan, mutta tällä kertaa hän olisi kaikesta huolimatta kiittänyt mokomaa naikkosta sydämensä pohjasta tästä pienestä, välikohtausten väliin ajoittuneesta mahdollisesti käänteentekevästä pikku esineestä. Tosin, tällä kertaa Sirla tapahtuman paikallaolevana, merkittävänä välikätenä taitaisi kyllä olla se konkreettinen kiittelyiden kohde vaikka pojalla tuskin olikaan oikeasti käsitystä siitä millaisen vaivan takana tuo pieni hyvä teko oli ollut… siis näin kävisi heti, kun Spyro-parka pääsisi yli sormuksen yllättävän takaisin saamisen aiheuttamasta
järkytyksestä esittääkseen kiitoksensa. Vielä toistaiseksi se tuntui takeltelevan jotakin epäselvää, mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti nostaen katseensa edelleenkin hiukan pöllämystyneenä mutta kuitenkin uteliaana kuullessaan varkaan yllättäen hiukan epävarmemmalla äänensävyllä lausutun vaillinaiseksi jääneen kommentin. Mutta ennen kuin purppurapää ehti kysellä sen tarkemmin mistä oli kysymys tai oliko Sirla kenties joutunut vielä pahempaan pulaan esineen takia, keskeytti tuo pöpeliköstä kuuluva mökä sen ajatukset hölmistyneen katseen kääntyessä vaihteeksi ihmettelemään möykkääviä ruusupuskia.
Eeeh? Mitä helvettiä… kuka se tuolla risukossa oikein rymysi ja miksi? Oliko se tulossa tänne? Kissa ilmaisi asiasta oman kantansa jo ennen kuin mekkaloija edes ehti kunnolla näkyville sähähtämällä ja painumalla karvat pystyssä pakosalle, eikä ollut oikeastaan paljosta kiinni että Spyro rehellisesti sanottuna olisi seurannut karvaisen kaverinsa esimerkkiä silkasta refleksistä ennen kuin ehti edes kunnolla älyämään tilannetta. Kyllä, hän tunnisti tuon varsin aggressiiviselta vaikuttavan punahiuksisen miekkosen tällä kertaa ilman sen kummempia pähkäilyjä mutta oli onneksi liian tyrmistynyt havainnostaan toteuttaakseen tuota ensimmäistä päähänsä pälkähtänyttä reaktiota. Jumaliste, sehän oli Lucas, eikö ollutkin? Mitä pirua SE täältä haki? Ei kai se ollut taas hänen perässään? Mikä iloinen jälleennäkeminen kotoisiin ruusupusikoihin olikaan kokoontunut. Purppurapää otti vaistomaisesti askelen kauemmas ennen kuin huomasi, ettei punahiuksinen pirulainen mulkoillutkaan häntä, ennemminkin vaikutti siltä ettei mokoma ollut edes tajunnut hänen olevan paikalla. Uhkaava käytös oli suunnattu Sirlaan. Ja sehän ei käynyt päinsä sitten alkuunkaan, varsinkin tuon äskeisen teon jälkeen. Tummat silmät kapenivat, ajatusten alkaessa muodostua purppuraisessa pääkopassa Lucasin räyhäämisen myötä. Vai että näin? Kirottu silmäpuolihan ei räyhäisi tuolla tavalla hänen nenänsä edessä, varsinkin, kun sormus oli, kiitos Sirlan, taas hänellä. Pieni takaisinmaksu edelliskerran kohtaamisesta voisi olla paikallaan… näin ainakin kertoi se pieni, pitkästä aikaa kasvava roihu purppurapään sisuksissa, joka oli turhauttanut Spyroa jo melkein välillä itsetuhoisuudenkin partaalle pitkän aikaa. Ja hän tiesi kyllä, kenen syytä se kaikki oli ollut.
Sirlan perääntyessä kauemmas, purppurapää astahti puolestaan pienen askelen eteenpäin murahtaen matalasti. Kovin lähelle Lucasia se ei kuitenkaan mennyt tai muutenkaan liikkunut paljoa, kyseessä oli enemmänkin läsnäolon ilmaisu kuin mikään varsinainen hyökkäys. Vielä.* ”Sinä. Mitä helvettiä SÄ täällä teet?” *Spyro tivasi terävästi, tukahdutettua raivoa tihkuvalla äänellä. Se puhui nopeasti ja epäluuloinen katse vastustajassaan jotta näkisi heti jos tämä tekisi jotain, mutta piti pienen, silmänräpäyksen pituisen tauon ennen kuin jatkoi.* ”Mä muistaakseni sanoin, etten halua nähdä sua enää silmissäni!” *Loppulause hukkui jo kurkusta kantautuvan ärähdyksen sekaan, ja ilman mitään varoituksia, sai tiukasti nyrkkiin puristettu sormus pitkästä aikaa käyttöä. Ilmeisesti purppurapää ei halunnut antaa silmäpuolelle tilaisuutta napata kapinetta pelkurimaisesti pois samalla tavalla kuin viime kerralla.*
Sirla & Lucas:
Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua! ... tai sitten ei. Sirla näytti lähinnä siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle, tai ehkä ennemminkin pinkoa pakoon niin nopeasti kuin hoikat jalkansa häntä olisivat kantaneet, vaikkakin pieni vahingoniloisen huvittunut ja ilkikurinen virnistys kylläkin näytti pyrkivän itsepintaisesti hänen ruusunnuppuhuulilleen kaikista niistä syyttelyistä ja punapäisen miehen aggressiivisuudesta huolimatta. Mitä, hulluko se oli? Ei, vaan lähinnä huvittunut siitä, millaiseen jamaan oli punapään saattanut tekemällä, no, mitä nyt olikaan sitten tehnyt. Ja punapäinen henkilömme sysimustassa, puolipitkässä takissaan ja samaa sävyä olevissa housuissaan ja saappaissaan seistä nallotti yhä käsi pystyssä, sormi syyttävästi koholla osoittaen kottaraista. Suunsa päästeli vuoroin sadatteluita kielellä jos toisellakin, vuoroin epämääräisiä pihahduksia ja tukahdutettuja vokaaleja. Jumaliste, miten tuo naispaholainen olikin onnistunut häntä nöyryyttämään! (Luojan kiitos paikalla ei ollut ketään muita heidän kahden lisäksi tuona nolona, häveliäänä hetkenä...) Puhistuaan ja pahistuaan tovin jos toisenkin paikoillaan Lucas otti vihdoinkin sen ratkaisevan askeleen edemmäs, lähemmäs tuota hemmetin varasta, kai höykyttääkseen tyttöparkaa kunnolla, kun yllättäen tilanteen kolmas osapuoli päätti ilmoittaa olemassaolostaan. Ja mikäs sen parempi tapa olikaan kuin astua vastaan, punapäisen rääväsuun tielle, asettuen Sirlan ja häpäistyksi tulleen miekkosen väliin. Sekös pisti lyhyenlännän miekkosen pasmat täysin sekaisin. Sanat, joita hän oli pyöritellyt kielellään valmistautuessaan suoltamaan ne ulos kottaraisen niskaan, juuttuivat hänen kurkkuunsa ja suunsa vain loksahti auki, kieltämättä yllättävästä juonenkäänteestä johtuen. Mutta... Mutta... Tuohan oli... Spyro? Purppurapään äkäiset kuulustelut ja tivaukset, syyttelyt sun muut menivät kundilta ohi korvien, sillä ei Lucas mikään täysin typerä ollut, vaan pienessä, havuisessa punapäässään hän laski äkkiä yhteen yksi plus yksi, vilkaistuaan tietysti taka-alalle jäänyttä Sirlaa pikaisesti ohimennen. Tässä tapauksessa tulokseksi saataisiin kolme. Tietysti Sirla oli vienyt sormuksen häneltä tietoisesti. Tietysti Sirla oli tiennyt, että se oli hänellä. Perhanan varas oli ilmeisesti myös tiennyt mistä etsiä sormuksen oikeaa omistajaa ja ilmeisesti tyttö myös tiesi, että tulisi tämän löytämään. Kieltämättä Lucas kalpeni hieman kasvoiltaan, sillä tätä hän ei TOSIAANKAAN ollut odottanut. Purppurapään viimeiset sanat hän tiedosti kuin kaukaa betoniseinän takaa vaimeana sanahelinänä, mutta reagoi silti tämän käsien liikkeisiin ponkaisemalla taaksepäin ketterästi keskelle puutarhaa kohoavan lohikäärmeen tieltä.
Sirla, joka oli aluksi seissyt taustalla seinäkukkasena, täysin mielissään nerokkaan suunnitelmansa onnistumisesta, säpsähti liikkeelle noteerattuaan Spyron yllättäen pujottaessa palautettua sormustaan sormeensa. "Ei..!" oli ainoa, jonka kottarainen sai pihaistua ulos suustaan, ennen kuin vahinko oli jo sattunut, ja, no, taistelu noiden kahden iänikuisen riitapukarin välillä näytti väistämättömältä. Kyllähän hän tiesi ettei kaksikko erityisemmin toisistaan pitänyt sen teinivuosina sattuneen petosjupakan jälkeen, mutta ei hän ollut odottanut tätä tapahtuvaksi näin pian..! Tietysti oli paljon asioita joista nuori nainen ei ollut laisinkaan tietoinen, eihän hän ollut tavannut kaksikkoa pitkiin, pitkiin aikoihin, mutta juuri nyt asiat eivät näyttäneet sujuvan niin kuin hän olisi niiden halunnut sujuvan.
Jokin tässä hetkessä muistutti Lucasia täydellisesti menneestä. Oli monimetrinen liskonkuvatus, puutarhalammikko ja hän. Tosin hänen muistinsa mukaan hän oli myöskin ollut aseistettu, ja jos nyt kukaan sattui tarkemmin katsomaan - hänen itsensä siis ei tarvinnut edes vilkaista, sillä hänhän oli kivuliaan tietoinen omasta tilanteesta, feh - ei punatukkaisella nuorukaisella näyttänyt olevan sitten minkäänlaista aseen tapaistakaan matkassaan. Aijai, ei sitä koskaan pitäisi lähteä soitellen sotaan, vai miten sitä sanottiinkaan? Kaventuneet eriparisilmät pälyilivät Spyroa terävästi, ja se äskeinen suunsoitto ja tuohtuneisuus olivat enää kuin muisto vain - ainakin päältä päin katsottuna. Kyllähän hän tiesi että Spyro liiskaisi hänet saman tien kuin vain siihen mahdollisuuden saisi, oli paikalla muita läsnäolijoita tai ei, ja, no, kai liskolla oli siihen täysi oikeus. Olihan purppurapäällä muutamiakin kalavelkojan hänen kanssaan maksettavana, mutta jos Lucas itse saisi päättää, ei hän kuolisi vielä tänäänkään, eikä tosiaankaan tuon olennon toimesta. Nopealla liikkeellä punapää nykäisi mustan nahkakäsineen oikeasta kädestään, tipautti sen maahan vasemmallaan ja suoristi sitten ensin mainitun raajansa suoraksi alaviistoon sivulleen. Kieltämättä tilanne oli adrenaliinia kuohauttava ja jännittävä, hänen elämässään ei ollut tapahtunut mitään näin mielenkiintoista pitkiin aikoihin. Ja jos hänen tosiaan oli määrä kuolla tänään niin sitten oli, ainahan hän voisi palata kummittelemaan purppurapään uniin rajan takaa, hah. Kapeat, auringon rohduttamat huulet vääntyivät kieronlaiseen, häijyn oloiseen hymyn tapaiseen, oikean käden puristuessa hetkeksi nyrkkiin ja kohotessa suunsa eteen. Jos kukaan nyt yhtään lähempää sattui katsomaan, näyttivät kundin huulet selkästi liikkuvan vaikkakaan ääntä ei kuulunut, ja ennen kuin tilannetta jäisi pidemmäksi aikaa kukaan pohtimaan, lipui tuo kätensä jälleen kerran ilman halki siihen äskeiseen paikkaansa, salaa ja hiljaa kuiskatut sanat nyrkkiinsä puristettuina. Voisihan tästä seurata varsin mielenkiintoinenkin kamppailu, ja kuka ties, vaikka lopputulos olisikin täysin odottamaton.
Mutta ennen kuin kumpikaan ehtisi mitään tämän pahempaa vielä saamaan aikaiseksi, ponkaisi taustalle jäänyt varastyttö kaksikon eteen, käänten selkänsä epähuomiossa punapäiselle kundille ja levitti kätensä sivuilleen, smaragdin vihreiden silmiensä katse suunnattuna Spryoon. "Ei! Me tarvitsemme Lucasia!" Äänensä kaikui kirkkaana ja kuuluvana puistikon kahinan ja varmasti kummankin tappelun osapuolen korvissa kohisevan adrenaliinin yli, vaikka sanojensa merkitys varsin, eh, eriskummallinen olikin. Anteeksi kuinka? Ketkä tarvitsivat ja mitä? Lucasia?
Spyrre:
*Sormuksen sujahtaessa paikalleen varsin yllättyneen Lucasin silmien edessä purppurapää oli pienen, omituisen hetken ajan huolissaan siitä pienenpienestä mahdollisuudesta ettei sormus toimisi enää näin pitkän ajan jälkeen, niin epäloogista kuin se olisi ollutkin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän silloin tekisi, mutta Sirlaa täytyisi suojella silmäpuolen yrittäessä ilmeisesti jälleen monen vuoden jälkeen hyökätä varastytön kimppuun kuten silloin aikoinaan. Kuitenkin pian tuntiessaan tutun, viileän metallin sormensa ympärillä ja tehtyä sen pienen alitajuntaan iskostuneen… asian, jonka Zara oli aikoinaan hänelle opettanut (no, periaatteessa hän ei vieläkään oikeastaan tiennyt miten muodonmuutos toimi, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä niin kauan kuin se tosiaan toimisi) sai purppurapääpoika suureksi helpotuksekseen havaita sen vanhan kihelmöivän tunteen leviävän itseensä rääpälemäisen kehon alkaessa ottaa itselleen aivan toista muotoa. Pitkän ajan jälkeen (joka Spyron näkökulmasta oli ollut kuin pieni ikuisuus) kokemus oli melkein tyrmäävä kehon kasvaessa, muuttaessa muotoaan ja uusien raajojen kasvaessa esille ennen kuin hän tottuisi uudelleen tähän nopeaan, rajuun muodonmuutokseen… vaikka tavallaan kaikki tuntui niin tutulta. Puutarhaan täyteen kokoonsa kasvanut lohikäärme horjahti hiukan kuin hänellä olisi ollut hetkellisesti vaikeuksia tottua taas seisomaan neljällä jalalla ja hartioista levittäytyvien siipien painoon, kääntäen kuitenkin nopeasti huomionsa Lucasiin kaventaen silmiään. Jos tilanne olisi ollut joku toinen, olisi olento varmaankin ollut pakahtumaisillaan onnesta saatuaan ”oikean itsensä” näin takaisin, mutta nyt ei ollut aikaa tunnustella kuinka hyvältä siipien liikuttelu pitkästä aikaa tuntuisi tai vieläkö hän osaisi sytyttää soihdun palamaan polttamatta koko kapinetta karrelle. Tällä hetkellä olennon sisäinen roihu poltteli korventavana kurkkua ja mieltä, hänen muistissaan vilahdellessa ne kaikki hirveät ja häpeälliset asiat joihin hän oli joutunut alistumaan tai seuraamaan avuttomana vierestä voimatta tehdä yhtään mitään kehossaan, joka ei varmaankaan olisi pärjännyt millekään vihaista oravaa suuremmalle uhalle.
Himmeästi kiiltelevien, violettien suomujen suojaama lohikäärme ei itsekin hiukan sekavassa tilassaan pistänyt merkille Lucasin omituisia touhuja sen kummemmin, eikä huomannut tuota näennäistä aseettomuuttakaan. Ilmeisesti hän ei osannut hahmottaa tilannetta jossa punahiuksinen pirulainen olisi voinut olla järjissään ja aseetta, eikä minkään näköinen loitsintakaan ollut Lucasin suunnalta odotettavissa, joten huomio oli enemmänkin nuorukaisen liikkeissä ja mahdollisesti pian tulevassa hyökkäyksessä, joko hänen taikka Sirlan kimppuun. Tilanne kieltämättä tuntui varsin tutulta Spyronkin mielestä. Jostakin kumman syystä hän kuitenkin tunsi olonsa hiukan epävarmaksi, minkä havaitseminen ärsytti olentoa entisestään. Paljastettujen hampaiden välistä tuprahti savuhaituva lohikäärmeen yllättäen astuessa eteenpäin vetäen sihahtaen henkeä kuin olisi suunnitellut hyvin epätyypillisesti yrittävänsä kärventää vastustajansa heti ensitöikseen, ennen kuin tuo oli edes ehtinyt tehdä ensimmäistäkään hyökkäystä piittaamatta todennäköisesti tuleen syttyvästä pöpeliköstäkään ympärillään. Mutta ennen kuin tulimyrsky päästettiin valloilleen, olikin Sirla mystisesti päätynyt kaksikon väliin.
Spyro pärskähti pelästyneenä pölläyttäen savua kidastaan kuin olisi vetänyt tulipallonsa väärään kurkkuun ja pysäytti liikkeensä melkein kuin seinään törmänneenä, astuen sitten refleksinomaisesti pitkän askelen eteenpäin ja täräyttäen toisen käpälänsä voimalla maahan Sirlan ja Lucasin välille ennen kuin älysi edes kunnolla mitä tyttö oli sanonut. Mitä hittoa Sirla oikein luuli tekevänsä hyppiessään tuolla tavalla ympäriinsä, oliko se unohtanut kenen kanssa oli tekemisissä?! Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun tuo kirottu silmäpuoli olisi iskenyt veitsen selkään tai pyrkinyt pelkurimaisesti ottamaan panttivankeja tai…… hetkinen, mitä se oli sanonut? Sarvekas pää nytkähti tuijottamaan tyttöä tyrmistyneenä aivojen viimein rekisteröidessä sanojen merkityksen.* ”Ehh?? Mitä helv- Mistä hitosta sä oikein puhut?!” *Lohikäärme älähti kuulostaen sen verran järkyttyneeltä moisesta ilmoituksesta että oli hetkellisesti tainnut unohtaa jopa tuon kyseisen punahiuksisen nuorukaisen lenuavan myös paikalla, varmaankin valmiina hyökkäämään kimppuun. Eihän Sirla voinut mitenkään olla tosissaan? Hänen oli täytynyt kuulla aivan väärin… eikö niin?*
Yleisön pyynnöstä siis, pätkä jo alkaneesta (ilmeisesti) laajemmasta projektista, johon Spyrren hahmo Spyro ja oma kauhukaksikkoni Lucas ja Sirla ovat harhautuneet mukaan. Kokonaisuudessaan peli on aivan liian pitkä postattavaksi tänne, mutta jos nyt hieman... Ainakin se saattaa hieman ruokkia pahinta uteliaisuudennälkää. Toivottavasti. )))
------------------
Spyro:
*Nuorukaisen katse oli laskeutunut vaivautuneen, melkein jopa syyllisen oloisena alaviistoon tarkastelemaan kuivaa ruohotuppoa potkiskelevan kenkänsä kärkeä, yrittäen keksiä miten tämän nykyisen hankalan tilanteensa parhaiten selittäisi. Se varautui selittämään juurta jaksaen (tai ehkä hiukan valikoiden, ihan vain tarinan selvyyden vuoksi, tietenkin) kuinka hän oli salaperäisesti joutunut silmänräpäyksessä jonnekin aivan vieraan kylän kaduille suoraan Linnan kotoisista ruusupuskista, kuinka Lucas oli yllättäen ilmaantunut paikalle kotimatkan varrella, kuinka sormus oli hänen varomattomana hetkenään niin pelkurimaisesti napattu pois ja mitä moisesta haaverista oikein oli seurannut, mutta vastoin odotuksia Sirla näyttikin tietävän tapauksesta jotakin eikä tivannutkaan miksi Spyro muka ei voisi tuikata palamaan vaivana olevia ilkeitä miehiä. Sen sijaan tyttö näytti yllättäen piristyvän melkoisesti ja alkavan näprätä pientä vihertävää pussukkaa irti vyöltään. Purppurapää räpäytti hölmistyneenä silmiään ja nosti katseensa ruohotuppaista Sirlaan ja tuohon salaperäiseen pussukkaan, joka pian ojennettiinkin hänen käsiinsä.* ”....errh? Miten niin? Mikä tämä on?” *Se napitti puustapudonneen näköisenä ensin pussukkaa, sitten punahiuksista varastyttöä ja sitten taas käsissään pitelemäänsä pussia ennen kuin pääsi sen verran ajan tasalle että raotti uteliaasti nyssäkän suuta, kurkaten mitä omituista mokoma mahtoi pitää sisällään. Ja jos kyseinen sisältö oli juuri se jonka perään purppurapään oli tullut paruttua jo monenmonituista kuukautta, saisi nähdä edessään TODELLA pöllämistyneen lohikäärmeen, joka löi laudalta reilusti sen jatkuvasti aavistuksen hölmistyneen ilmeen joka komeili Spyron kasvoilla melkeinpä suurimman osan ajasta. Perhana. Oliko se? Eihän se voinut. Miten hitossa se olisi tänne Sirlan pussiin joutunut, Lucashan mokoman kapineen oli häneltä kaapannut.* ”Eh? Mitä helv... Onko tämä muka mun?” *Purppurapää takelteli hetkisen, ravistaen sitten kiireesti pienen, kiiltävän kapineen pussista kämmenelleen, ilmeisesti edes kuulematta Sirlan ”löytäjä saa pitää” –kommenttia, ja ehkä se oli hyvä niin. Samettipussi unohdettiin sillä sekunnilla kun pieni sormus oli saatu ulos, eikä nuorukainen kapinetta epäuskoisena tutkiessaan kiinnittänyt pienintäkään huomiota pussin leijaillessa hiljakseen ruohikkoon jossa kissa hiipi nuuskimaan sitä varsin epäluuloisesti. Sormusta pyöriteltiin, tarkasteltiin joka puolelta, jopa nuuhkaistiinkin pariin kertaan, ennen kuin lohikäärme nosti silmät epäuskosta suurina napittamaan varasta kuin mitäkin ulkoavaruudesta tipahtanutta oliota.* ”Miten... Miten helvetissä tämä on sulla?! Lucashan sen vei.” *Se tivasi, jostakin syystä jopa aavistuksen syyttävään sävyyn, mutta tuskin tuosta kannattaisi pahastumaan mennä, eiköhän tuo mennyt vain sormuksen niin odottamattoman ilmestymisen aiheuttaman järkytyksen piikkiin. Perhana. Jos kapine tosiaan oli se miltä se näytti, kokisi nuorukaisen tilanne suuremman käänteen parempaan suuntaan kuin pitkään aikaan. Ainakin sen omasta mielestä, ehkä jopa tilanteesta huolimatta.*
Sirla:
Sirla, tuo kottaraistyttö, nautti suunnattomasti tavaroiden pihistelystä, näpistämisestä, varastamisesta, rosvoamisesta, pöllimisestä, miksi sitä ikinä nyt kukaan halusikaan kutsua. Mutta siinä hetkessä, tuota purppurahiuksista nuorukaista katsellessaan, tunsi pikkuinen varasystäväisemme olonsa enemmän kuin ilahtuneen onnelliseksi. Ja mitä hän oli tehnyt? Antanut pois mitättömän pikkuesineen, jonka hankkimisessa hän oli nähnyt enemmän vaivaa kuin Gra'othin kruunun jalokivien viemisessä! Mutta olihan tuo nyt oikein, palauttaa sormus sen lailliselle omistajalle takaisin. Viattomille tyttömäisille nuoren naisen kasvoille kiipesi aidosti vaatimaton, mutta sitäkin ilahtuneempi ja somempi hymyn tapainen. Kyllä, sinunhan se on, ja ei, ei kestä kiittää. Kädet, jotka oltiin viety selän taakse melkeinpä jopa kainosti, heilahtivat esille pienieleisesti tytön kumartuessa poimimaan maahan leijailleen samettipussukan (moisia tarvittiin aina, ja, no, myönnetään nyt vielä sekin, ettei luonnon roskaaminen kovin kaunista ollut, olisihan lohikäärmeenkin pitänyt se tietää, tsih!) ja sitoen sen jälleen kerran talteen vyötäisilleen. Otsatukkansa alta neiti vilkaisi hymyssä suin purppurapäistä ystäväänsä, kunnes toinen sitten tivasi sormuksen edellisestä, eh, "omistajasta". Ilme muuttui kieltämättä hieman vaivaantuneen vaikeaksi, kunnes vaivaantuneisuus levisi kaikkialle koko kehoon, sen ilmeten muun muassa takaraivon raapimisena ja painon siirtelyllä jalalta toiselle. Puhumattakaan siitä, kuinka smaragdinvihreiden silmien katse harhaili jonnekin vihertävään nurmikkoon ja siellä telmivään/laiskottelevaan valkeaan kissaan. "Niin, tuota, haha, siitä minun pitikin seuraavaksi puhua..." Lause jäi pahasti kesken lähipuistikosta kantautuvan rytinän ja epämääräisen melusaasteen alle, joka kuulosti epäilyttävästi varsin monisanaiselta ja värikkäältä kiroilulta. Siinä samassa muuttui varastytön ilme huvittuneen hermostuneeksi, ja hän otti askeleen, pari taaksepäin, aivan kuin olisi ollut - mitä? - pakoon lähdössä. Ja mitä ryteiköstä noin pahasti meluten ja möykäten sitten lähestyi? Oliko kyseessä se sama taannoin kissaotua ja avokadoteinikeijukaista ahdistellut Linnan Salin kokki, vaiko jokaista velhoksi epäilevä paranoidi lohikäärme vaiko kenties - gasp! - jotankin vielä pahempaa?! Sitä ei saataisi selville ensi jaksossa, sillä möykkä läheni siihen tahtiin että olisi parasta kertoa saman tien ennen kuin kenellekään kävisi yhtään sen pahemmin.
Lucas T. Tulisielu:
Niin, tosiaan. Piilottakaa nyt viimeistään kaikki karttanne ja kompassinne, sillä niiden avulla tämä heppu eksyisi kauppareissullakin, puhumattakaan nyt tästä parin kymmenen metrin matkastaan kohti pahaa-aavistamatonta kaksikkoa. Risukosta, läpi ruusupuskien ja karhunmarjapensaiden rääpelsi esiin varsin tutun oloinen olento sysimustassa vaateparressaan räikeän kirkuvan punaisissa hiuksissaan, jotka olivat kenties joskus olleet takaa sidottuna letille, mutta jotka nyt harottivat epämääräisesti sinne tänne seassaan ties mitä lehtiä, neulasia ja muita metsän pieneliöitä. Sekaisen, ylipitkäksi kasvaneen otsatukan alta pälyilevä eriparisilmät piiskasivat katseellaan sinne tänne, kunnes osuivat Linnan puutarhassa norkoilevaan kaksikkoon ja heti tuntui se syvä raivostuksen liekki leimahtavan. Kukaan - siis ei KUKAAN nöyryyttänyt hänen miehistä miehisyyttään tällä tavoin! Purppurapäinen heppu jäi täysin huomiotta erään nimeltä mainitsemattoman varastytön lukittuessa punapään verkkokalvoihin. Hansikoitu käsi kohosi osoittamaan tätä taka-alalle ovelin sivuaskelin hivuttautuvaa nuorta neitiä, suun muodostaessa käsittämättömän epäselviä solvauksia ja sanoja, joista ei ottaisi sitten kukaan minkäänlaista selkoa, liekö kundi sitten ollut liian tuohtunut saadakseen minkäänlaista selkeää, tunteitaan täydellisesti kuvaavaa virkettä. "SINÄ!" oli lopulta ainoa, jonka punapää sai ulos suustaan harppoessaan mustat polvipitkät nahkasaappaat ruohomättäillä litisten (ties missä metsälähteessä kundi oli jo ehtinyt kompuroida) ja lähestyessään kohdettaan. Lopulta se saapui siihen parin metrin etäisyydelle kaksikosta, osoittaen edelleen tyttöä etusormellaan ja silmät yhä vain kipunoiden. "JUMALAUTA NAINEN KUKAAN EI KUKAAN KOHTELE MINUA NOIN JA VIELÄ VARASTA OMAISUUTTANI SEN JÄLKEEN!!" Niin, saanko esitellä. Hyvät naiset ja herrat, Lucas Timotheus Tulisielu, omassa persoonassaan.
Spyro:
*Aijai, alkoi hiljakseen vaikuttaa siltä, että tilanne saattaisi pian saada melko ikävän käänteen huolimatta siitä tyrmistyttävästä onnenpotkusta, jonka tuo pieni, nuhruinen purppurapää oli kerrankin saanut osakseen. Tuntui siltä että suurimman osan ajasta Onnetar tunsi jonkinlaista kieroutunutta mielihyvää heitellessään ikäviä välikohtauksia ja tapahtumia poikaparan niskaan, mutta tällä kertaa hän olisi kaikesta huolimatta kiittänyt mokomaa naikkosta sydämensä pohjasta tästä pienestä, välikohtausten väliin ajoittuneesta mahdollisesti käänteentekevästä pikku esineestä. Tosin, tällä kertaa Sirla tapahtuman paikallaolevana, merkittävänä välikätenä taitaisi kyllä olla se konkreettinen kiittelyiden kohde vaikka pojalla tuskin olikaan oikeasti käsitystä siitä millaisen vaivan takana tuo pieni hyvä teko oli ollut… siis näin kävisi heti, kun Spyro-parka pääsisi yli sormuksen yllättävän takaisin saamisen aiheuttamasta
järkytyksestä esittääkseen kiitoksensa. Vielä toistaiseksi se tuntui takeltelevan jotakin epäselvää, mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti nostaen katseensa edelleenkin hiukan pöllämystyneenä mutta kuitenkin uteliaana kuullessaan varkaan yllättäen hiukan epävarmemmalla äänensävyllä lausutun vaillinaiseksi jääneen kommentin. Mutta ennen kuin purppurapää ehti kysellä sen tarkemmin mistä oli kysymys tai oliko Sirla kenties joutunut vielä pahempaan pulaan esineen takia, keskeytti tuo pöpeliköstä kuuluva mökä sen ajatukset hölmistyneen katseen kääntyessä vaihteeksi ihmettelemään möykkääviä ruusupuskia.
Eeeh? Mitä helvettiä… kuka se tuolla risukossa oikein rymysi ja miksi? Oliko se tulossa tänne? Kissa ilmaisi asiasta oman kantansa jo ennen kuin mekkaloija edes ehti kunnolla näkyville sähähtämällä ja painumalla karvat pystyssä pakosalle, eikä ollut oikeastaan paljosta kiinni että Spyro rehellisesti sanottuna olisi seurannut karvaisen kaverinsa esimerkkiä silkasta refleksistä ennen kuin ehti edes kunnolla älyämään tilannetta. Kyllä, hän tunnisti tuon varsin aggressiiviselta vaikuttavan punahiuksisen miekkosen tällä kertaa ilman sen kummempia pähkäilyjä mutta oli onneksi liian tyrmistynyt havainnostaan toteuttaakseen tuota ensimmäistä päähänsä pälkähtänyttä reaktiota. Jumaliste, sehän oli Lucas, eikö ollutkin? Mitä pirua SE täältä haki? Ei kai se ollut taas hänen perässään? Mikä iloinen jälleennäkeminen kotoisiin ruusupusikoihin olikaan kokoontunut. Purppurapää otti vaistomaisesti askelen kauemmas ennen kuin huomasi, ettei punahiuksinen pirulainen mulkoillutkaan häntä, ennemminkin vaikutti siltä ettei mokoma ollut edes tajunnut hänen olevan paikalla. Uhkaava käytös oli suunnattu Sirlaan. Ja sehän ei käynyt päinsä sitten alkuunkaan, varsinkin tuon äskeisen teon jälkeen. Tummat silmät kapenivat, ajatusten alkaessa muodostua purppuraisessa pääkopassa Lucasin räyhäämisen myötä. Vai että näin? Kirottu silmäpuolihan ei räyhäisi tuolla tavalla hänen nenänsä edessä, varsinkin, kun sormus oli, kiitos Sirlan, taas hänellä. Pieni takaisinmaksu edelliskerran kohtaamisesta voisi olla paikallaan… näin ainakin kertoi se pieni, pitkästä aikaa kasvava roihu purppurapään sisuksissa, joka oli turhauttanut Spyroa jo melkein välillä itsetuhoisuudenkin partaalle pitkän aikaa. Ja hän tiesi kyllä, kenen syytä se kaikki oli ollut.
Sirlan perääntyessä kauemmas, purppurapää astahti puolestaan pienen askelen eteenpäin murahtaen matalasti. Kovin lähelle Lucasia se ei kuitenkaan mennyt tai muutenkaan liikkunut paljoa, kyseessä oli enemmänkin läsnäolon ilmaisu kuin mikään varsinainen hyökkäys. Vielä.* ”Sinä. Mitä helvettiä SÄ täällä teet?” *Spyro tivasi terävästi, tukahdutettua raivoa tihkuvalla äänellä. Se puhui nopeasti ja epäluuloinen katse vastustajassaan jotta näkisi heti jos tämä tekisi jotain, mutta piti pienen, silmänräpäyksen pituisen tauon ennen kuin jatkoi.* ”Mä muistaakseni sanoin, etten halua nähdä sua enää silmissäni!” *Loppulause hukkui jo kurkusta kantautuvan ärähdyksen sekaan, ja ilman mitään varoituksia, sai tiukasti nyrkkiin puristettu sormus pitkästä aikaa käyttöä. Ilmeisesti purppurapää ei halunnut antaa silmäpuolelle tilaisuutta napata kapinetta pelkurimaisesti pois samalla tavalla kuin viime kerralla.*
Sirla & Lucas:
Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua! ... tai sitten ei. Sirla näytti lähinnä siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle, tai ehkä ennemminkin pinkoa pakoon niin nopeasti kuin hoikat jalkansa häntä olisivat kantaneet, vaikkakin pieni vahingoniloisen huvittunut ja ilkikurinen virnistys kylläkin näytti pyrkivän itsepintaisesti hänen ruusunnuppuhuulilleen kaikista niistä syyttelyistä ja punapäisen miehen aggressiivisuudesta huolimatta. Mitä, hulluko se oli? Ei, vaan lähinnä huvittunut siitä, millaiseen jamaan oli punapään saattanut tekemällä, no, mitä nyt olikaan sitten tehnyt. Ja punapäinen henkilömme sysimustassa, puolipitkässä takissaan ja samaa sävyä olevissa housuissaan ja saappaissaan seistä nallotti yhä käsi pystyssä, sormi syyttävästi koholla osoittaen kottaraista. Suunsa päästeli vuoroin sadatteluita kielellä jos toisellakin, vuoroin epämääräisiä pihahduksia ja tukahdutettuja vokaaleja. Jumaliste, miten tuo naispaholainen olikin onnistunut häntä nöyryyttämään! (Luojan kiitos paikalla ei ollut ketään muita heidän kahden lisäksi tuona nolona, häveliäänä hetkenä...) Puhistuaan ja pahistuaan tovin jos toisenkin paikoillaan Lucas otti vihdoinkin sen ratkaisevan askeleen edemmäs, lähemmäs tuota hemmetin varasta, kai höykyttääkseen tyttöparkaa kunnolla, kun yllättäen tilanteen kolmas osapuoli päätti ilmoittaa olemassaolostaan. Ja mikäs sen parempi tapa olikaan kuin astua vastaan, punapäisen rääväsuun tielle, asettuen Sirlan ja häpäistyksi tulleen miekkosen väliin. Sekös pisti lyhyenlännän miekkosen pasmat täysin sekaisin. Sanat, joita hän oli pyöritellyt kielellään valmistautuessaan suoltamaan ne ulos kottaraisen niskaan, juuttuivat hänen kurkkuunsa ja suunsa vain loksahti auki, kieltämättä yllättävästä juonenkäänteestä johtuen. Mutta... Mutta... Tuohan oli... Spyro? Purppurapään äkäiset kuulustelut ja tivaukset, syyttelyt sun muut menivät kundilta ohi korvien, sillä ei Lucas mikään täysin typerä ollut, vaan pienessä, havuisessa punapäässään hän laski äkkiä yhteen yksi plus yksi, vilkaistuaan tietysti taka-alalle jäänyttä Sirlaa pikaisesti ohimennen. Tässä tapauksessa tulokseksi saataisiin kolme. Tietysti Sirla oli vienyt sormuksen häneltä tietoisesti. Tietysti Sirla oli tiennyt, että se oli hänellä. Perhanan varas oli ilmeisesti myös tiennyt mistä etsiä sormuksen oikeaa omistajaa ja ilmeisesti tyttö myös tiesi, että tulisi tämän löytämään. Kieltämättä Lucas kalpeni hieman kasvoiltaan, sillä tätä hän ei TOSIAANKAAN ollut odottanut. Purppurapään viimeiset sanat hän tiedosti kuin kaukaa betoniseinän takaa vaimeana sanahelinänä, mutta reagoi silti tämän käsien liikkeisiin ponkaisemalla taaksepäin ketterästi keskelle puutarhaa kohoavan lohikäärmeen tieltä.
Sirla, joka oli aluksi seissyt taustalla seinäkukkasena, täysin mielissään nerokkaan suunnitelmansa onnistumisesta, säpsähti liikkeelle noteerattuaan Spyron yllättäen pujottaessa palautettua sormustaan sormeensa. "Ei..!" oli ainoa, jonka kottarainen sai pihaistua ulos suustaan, ennen kuin vahinko oli jo sattunut, ja, no, taistelu noiden kahden iänikuisen riitapukarin välillä näytti väistämättömältä. Kyllähän hän tiesi ettei kaksikko erityisemmin toisistaan pitänyt sen teinivuosina sattuneen petosjupakan jälkeen, mutta ei hän ollut odottanut tätä tapahtuvaksi näin pian..! Tietysti oli paljon asioita joista nuori nainen ei ollut laisinkaan tietoinen, eihän hän ollut tavannut kaksikkoa pitkiin, pitkiin aikoihin, mutta juuri nyt asiat eivät näyttäneet sujuvan niin kuin hän olisi niiden halunnut sujuvan.
Jokin tässä hetkessä muistutti Lucasia täydellisesti menneestä. Oli monimetrinen liskonkuvatus, puutarhalammikko ja hän. Tosin hänen muistinsa mukaan hän oli myöskin ollut aseistettu, ja jos nyt kukaan sattui tarkemmin katsomaan - hänen itsensä siis ei tarvinnut edes vilkaista, sillä hänhän oli kivuliaan tietoinen omasta tilanteesta, feh - ei punatukkaisella nuorukaisella näyttänyt olevan sitten minkäänlaista aseen tapaistakaan matkassaan. Aijai, ei sitä koskaan pitäisi lähteä soitellen sotaan, vai miten sitä sanottiinkaan? Kaventuneet eriparisilmät pälyilivät Spyroa terävästi, ja se äskeinen suunsoitto ja tuohtuneisuus olivat enää kuin muisto vain - ainakin päältä päin katsottuna. Kyllähän hän tiesi että Spyro liiskaisi hänet saman tien kuin vain siihen mahdollisuuden saisi, oli paikalla muita läsnäolijoita tai ei, ja, no, kai liskolla oli siihen täysi oikeus. Olihan purppurapäällä muutamiakin kalavelkojan hänen kanssaan maksettavana, mutta jos Lucas itse saisi päättää, ei hän kuolisi vielä tänäänkään, eikä tosiaankaan tuon olennon toimesta. Nopealla liikkeellä punapää nykäisi mustan nahkakäsineen oikeasta kädestään, tipautti sen maahan vasemmallaan ja suoristi sitten ensin mainitun raajansa suoraksi alaviistoon sivulleen. Kieltämättä tilanne oli adrenaliinia kuohauttava ja jännittävä, hänen elämässään ei ollut tapahtunut mitään näin mielenkiintoista pitkiin aikoihin. Ja jos hänen tosiaan oli määrä kuolla tänään niin sitten oli, ainahan hän voisi palata kummittelemaan purppurapään uniin rajan takaa, hah. Kapeat, auringon rohduttamat huulet vääntyivät kieronlaiseen, häijyn oloiseen hymyn tapaiseen, oikean käden puristuessa hetkeksi nyrkkiin ja kohotessa suunsa eteen. Jos kukaan nyt yhtään lähempää sattui katsomaan, näyttivät kundin huulet selkästi liikkuvan vaikkakaan ääntä ei kuulunut, ja ennen kuin tilannetta jäisi pidemmäksi aikaa kukaan pohtimaan, lipui tuo kätensä jälleen kerran ilman halki siihen äskeiseen paikkaansa, salaa ja hiljaa kuiskatut sanat nyrkkiinsä puristettuina. Voisihan tästä seurata varsin mielenkiintoinenkin kamppailu, ja kuka ties, vaikka lopputulos olisikin täysin odottamaton.
Mutta ennen kuin kumpikaan ehtisi mitään tämän pahempaa vielä saamaan aikaiseksi, ponkaisi taustalle jäänyt varastyttö kaksikon eteen, käänten selkänsä epähuomiossa punapäiselle kundille ja levitti kätensä sivuilleen, smaragdin vihreiden silmiensä katse suunnattuna Spryoon. "Ei! Me tarvitsemme Lucasia!" Äänensä kaikui kirkkaana ja kuuluvana puistikon kahinan ja varmasti kummankin tappelun osapuolen korvissa kohisevan adrenaliinin yli, vaikka sanojensa merkitys varsin, eh, eriskummallinen olikin. Anteeksi kuinka? Ketkä tarvitsivat ja mitä? Lucasia?
Spyrre:
*Sormuksen sujahtaessa paikalleen varsin yllättyneen Lucasin silmien edessä purppurapää oli pienen, omituisen hetken ajan huolissaan siitä pienenpienestä mahdollisuudesta ettei sormus toimisi enää näin pitkän ajan jälkeen, niin epäloogista kuin se olisi ollutkin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän silloin tekisi, mutta Sirlaa täytyisi suojella silmäpuolen yrittäessä ilmeisesti jälleen monen vuoden jälkeen hyökätä varastytön kimppuun kuten silloin aikoinaan. Kuitenkin pian tuntiessaan tutun, viileän metallin sormensa ympärillä ja tehtyä sen pienen alitajuntaan iskostuneen… asian, jonka Zara oli aikoinaan hänelle opettanut (no, periaatteessa hän ei vieläkään oikeastaan tiennyt miten muodonmuutos toimi, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä niin kauan kuin se tosiaan toimisi) sai purppurapääpoika suureksi helpotuksekseen havaita sen vanhan kihelmöivän tunteen leviävän itseensä rääpälemäisen kehon alkaessa ottaa itselleen aivan toista muotoa. Pitkän ajan jälkeen (joka Spyron näkökulmasta oli ollut kuin pieni ikuisuus) kokemus oli melkein tyrmäävä kehon kasvaessa, muuttaessa muotoaan ja uusien raajojen kasvaessa esille ennen kuin hän tottuisi uudelleen tähän nopeaan, rajuun muodonmuutokseen… vaikka tavallaan kaikki tuntui niin tutulta. Puutarhaan täyteen kokoonsa kasvanut lohikäärme horjahti hiukan kuin hänellä olisi ollut hetkellisesti vaikeuksia tottua taas seisomaan neljällä jalalla ja hartioista levittäytyvien siipien painoon, kääntäen kuitenkin nopeasti huomionsa Lucasiin kaventaen silmiään. Jos tilanne olisi ollut joku toinen, olisi olento varmaankin ollut pakahtumaisillaan onnesta saatuaan ”oikean itsensä” näin takaisin, mutta nyt ei ollut aikaa tunnustella kuinka hyvältä siipien liikuttelu pitkästä aikaa tuntuisi tai vieläkö hän osaisi sytyttää soihdun palamaan polttamatta koko kapinetta karrelle. Tällä hetkellä olennon sisäinen roihu poltteli korventavana kurkkua ja mieltä, hänen muistissaan vilahdellessa ne kaikki hirveät ja häpeälliset asiat joihin hän oli joutunut alistumaan tai seuraamaan avuttomana vierestä voimatta tehdä yhtään mitään kehossaan, joka ei varmaankaan olisi pärjännyt millekään vihaista oravaa suuremmalle uhalle.
Himmeästi kiiltelevien, violettien suomujen suojaama lohikäärme ei itsekin hiukan sekavassa tilassaan pistänyt merkille Lucasin omituisia touhuja sen kummemmin, eikä huomannut tuota näennäistä aseettomuuttakaan. Ilmeisesti hän ei osannut hahmottaa tilannetta jossa punahiuksinen pirulainen olisi voinut olla järjissään ja aseetta, eikä minkään näköinen loitsintakaan ollut Lucasin suunnalta odotettavissa, joten huomio oli enemmänkin nuorukaisen liikkeissä ja mahdollisesti pian tulevassa hyökkäyksessä, joko hänen taikka Sirlan kimppuun. Tilanne kieltämättä tuntui varsin tutulta Spyronkin mielestä. Jostakin kumman syystä hän kuitenkin tunsi olonsa hiukan epävarmaksi, minkä havaitseminen ärsytti olentoa entisestään. Paljastettujen hampaiden välistä tuprahti savuhaituva lohikäärmeen yllättäen astuessa eteenpäin vetäen sihahtaen henkeä kuin olisi suunnitellut hyvin epätyypillisesti yrittävänsä kärventää vastustajansa heti ensitöikseen, ennen kuin tuo oli edes ehtinyt tehdä ensimmäistäkään hyökkäystä piittaamatta todennäköisesti tuleen syttyvästä pöpeliköstäkään ympärillään. Mutta ennen kuin tulimyrsky päästettiin valloilleen, olikin Sirla mystisesti päätynyt kaksikon väliin.
Spyro pärskähti pelästyneenä pölläyttäen savua kidastaan kuin olisi vetänyt tulipallonsa väärään kurkkuun ja pysäytti liikkeensä melkein kuin seinään törmänneenä, astuen sitten refleksinomaisesti pitkän askelen eteenpäin ja täräyttäen toisen käpälänsä voimalla maahan Sirlan ja Lucasin välille ennen kuin älysi edes kunnolla mitä tyttö oli sanonut. Mitä hittoa Sirla oikein luuli tekevänsä hyppiessään tuolla tavalla ympäriinsä, oliko se unohtanut kenen kanssa oli tekemisissä?! Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun tuo kirottu silmäpuoli olisi iskenyt veitsen selkään tai pyrkinyt pelkurimaisesti ottamaan panttivankeja tai…… hetkinen, mitä se oli sanonut? Sarvekas pää nytkähti tuijottamaan tyttöä tyrmistyneenä aivojen viimein rekisteröidessä sanojen merkityksen.* ”Ehh?? Mitä helv- Mistä hitosta sä oikein puhut?!” *Lohikäärme älähti kuulostaen sen verran järkyttyneeltä moisesta ilmoituksesta että oli hetkellisesti tainnut unohtaa jopa tuon kyseisen punahiuksisen nuorukaisen lenuavan myös paikalla, varmaankin valmiina hyökkäämään kimppuun. Eihän Sirla voinut mitenkään olla tosissaan? Hänen oli täytynyt kuulla aivan väärin… eikö niin?*