|
Post by submarine on Jan 9, 2008 16:58:43 GMT 3
(Setsua odotellen.))
Vuorenselän pienessä kylässä oli naurettu, kun sinne kinttupolkua pitkin oli vaivalloisesti huojunut valtava kivimies - varauksella tosin, mutta kuitenkin. Ei se sinänsä olisi ollut niin hirveän huvittava näky, enemmänkin pelottava, mutta sen humalaista muistuttava hoipertelu ja päämäärättömyys olivat omalla tavallaan hyvin koomista katsottavaa. Se oli ollut, kuin valtava, ronski miespatsas, joka oli saanut jalat alleen. Tietenkin yksinkertaiseen elämään tottunut väki ihmetteli moista ilmestystä paljon, mutta sen arvailtiin vain olevan jokin suuren kaupungin ihmetys, joka oli päättänyt häipyä paikalta. Olipa, miten oli, kivimies oli vaivalloisesti hoippunut kylään. Ensin se näytti ihmettelevän ympäristöään elottomilla silmillään, kääntyillen jäykästi ympäriinsä ja katsoen, kun väkijoukko tuijotti sitä ja naurahti välistä, kun ilmestys oli vähällä kaatua. Sitten se oli äkkiä rutissut ilmoille muutaman täysin käsittämättömän, vieraskielisen sanan ja odottanut hetken. Luonnollisesti siihen ei vastattu mitenkään. Kun puolisen tuntia oli kulunut, eikä kivimies ollut saanut vastausta kysymykseensä, päätti se ilmeisesti odottaneensa tarpeeksi. Järkäle hoiperteli oikopäätä keskelle tuppukylää, jossa seisoivat kylän kirkko ja kellotorni. Uteliaiden nauru oli vähentynyt huomattavasti, kun eläväiseksi käynyt patsas rysäytti valtavalla nyrkillä läpi kirkon seinästä ja alkoi järjestelmällisesti repiä kappaleiksi kumpaakin rakennusta. Ja sen jälkeen, kun se rusensi sauvalla pyhää taloaan puolustamaan hyökänneen papin, kuin kiusallisen hyönteisen, alkoivat suupielet painua aivan toiseen suuntaan.
Kahden päivän ajan kivijätti oli väsymättä, taukoamatta raivannut kirkkoa ja sen tornia tieltään. Se teki sen niin täydellisen tarkasti ja huolellisesti, että se olisi ollut jossakin muussa tilanteessa ihailtavaa. Jokainen puunsirpalekin laitettiin huolella yhteen suureen kasaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, mihin se oikein tällä kaikella pyrki, mutta papin runnottu, rusentunut ruumis oli aivan tarpeeksi suuri syy antaa sen tehdä, mitä halusikin. Kivimiestä oli yritetty lahjoa niin rahalla, ruualla, hyvillä vaatteilla kuin melkein kaikella muullakin. Sitä oli yritetty myös ampua varsijousilla hyvän matkan päästä, sillä se tuskin olisi kyennyt ajamaan takaa. Kaikki oli kuitenkin turhaa, mikään herkku tai aarre ei saanut järkäleen kivisiä kasvoja värähtämäänkään, eikä yksikään nuoli edes jäänyt siihen kiinni, vaan katkesi tai kimposi muuten pois. Tilanne näytti kaikin puolin olevan ihmisten hallitsemattomissa, eikä kukaan voinut muuta, kuin toivoa, että hirvitys ei ulottaisi pyrkimyksiään ympärilleen. Elämä oli vielä sentään elettävää, kun järkäle tyytyi vain pyhäinhäväistykseen.
Koitti kolmas aamu, eikä kukaan ollut turhan iloinen. Eräs rotta tosin näki tilanteessa ainakin hieman hyötyäkin...
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Jan 13, 2008 5:09:55 GMT 3
Kolmantena aamuna Garrett jatkoi elämäänsä samaa rataa kuin aiemminkin, mitä nyt viime päivien tapaan viihtyi heti aamulla pienen talonsa terassilla, istuen vanhalla puisella tuolilla, nahkasaappaiden peittämän jalat rennosti terassin kaiteelle nostettuina, tupakkaa poltellen, mustan suurikokoisen naarassuden maatessa tyynesti hänen vierellään. Ruskeat, paksut kuivatut lehdet sulkivat sisälleen aromirikkaat tupakanlehdet ja mies puhalsi paksuja savupilviä partansa lomasta. Garrett oli kylän vakiokasvoja, hän oli asunut jo ties kuinka monta vuodenaikaa tuossa samassa, pientä remonttia kaipaavassa tönössään, josta vain sattui olemaan suora näköyhteys kirkolle, jota tuo jättiläinen paraikaakin tuhosi. Tuhon äänet kantoivat kauas, kivet iskeytyivät maahan murtuen, puu taipui ja katkesi paineen alla, ja pala palalta kirkko hajosi maan tasalle, hitaasti, mutta varmasti. Naarassusi näytti siltä kuin olisi nukkunut, mutta sen höröllään olevan korvat heilahtelivat välillä sen kuunnellessa koko ajan varuillaan jättiläisen metelöintiä. Oli suorastaan aistittavissa, kuinka koko kylä pidätti hengitystään ja odotti, mitä jättiläinen tekisi sen jälkeen kun olisi tuhonnut kirkon. Siirtyisikö se seuraavaan rakennukseen? Suuntaisiko se tuhovimmansa kylän asukkaisiin? Villejä huhuja liikkui joka puolella.
Garrett oli jo nähnyt elämää monta vuosikymmentä, mikään vanhus mies ei ollut, mutta ikää oli kertynyt jo sen verran, ettei tuota voinut enää nuoreksikaan kutsua. Kasvot olivat ehkä joskus olleet komeammatkin, mutta juuri nyt vaaleaa ihoa peitti muutama haalistunut arpi ja koko leukaa peitti parta, joka oli sama punaisenruskea väriltään kuin miehen hiuksetkin, jotka hipoivat olkapäitä. Olemuksestaan sentään mies piti rutiininomaisesti tarkkaa huolta. Hän siisti partansa lähes päivittäin, piti nahkasaapaansa puhtaina ja niin kiiltävinä kuin mihin kankaasta enää oli. Hänen vaatteensa olivat vanhoja ja kovia kokeneita, mutta yleisesti nekin olivat siistit. Ruskeat kangashousut, valkoinen puuvillapaita, jonka päällä villainen liivi ja päällimmäisenä tummanvihreä pitkä kangastakki. Paksu nahkavyö, josta roikkui jos jonkinmoista puukkoa ja pussukkaa. Rintataskussa oli rasiallinen tupakkaa ja kaulassa roikkui muutama talismaania muistuttava, erilaistne eläinten jäänteiste tehty koru. ”Huomenta,” kylän toinen vanha konkari, Artemis, tokaisi kävellessään Garrettin talon ohitse, ja jäi nojailemaan tuon terassin kaidetta vasten, suunnaten katseensa kohti jättiläistä. ”Vieläkö se jatkaa?” ”Vielä,” Garrett totesi tupakka suussaan ja virnisti. Häntä ei jättiläisen tuho koskettanut niin kuin muuta. Uskon asiat eivät koskaan olleet miehen heiniä, eikä hän jaksanut murehtia tulevastakaan. Jos kävisi niin, että jättiläinen alkaisi tuhota paikkoja enemmänkin, mies auttaisi sen mitä voisi ja lähtisi sitten pois.
”Mitä ihmettä tuolle voisi muka tehdä?” Artemis totesi, tietäen hyvin, että kaikkea oli jo kokeiltu. Jättiläisestä ei enää edes käyty keskusteluita, joiden oletettaisiin johtavan johonkin, ainakaan näin aamuvarhain, mutta päivitellä aina saattoi. ”Sen kun odotellaan kaikenmaailman kierteleviä sankareita uhmaamaan sitä. Kuulin illalla, että sana olisi kiertänyt kauemmaskin tästä meidän pikku tuholaisestammekin. Sano minun sanovan, kohta tämä paikka muuttuu sirkukseksi. Sen kun pistätte kyltit torille ja alatte pyytää maksua uusilta tulokkailta,” Garrett nauroi partansa lomasta. ”Mikset sinä tee jotain, Garrett?” Artemis kysyi ja yllätti miehen aavistuksen verran. Haaleansiniset silmät kapenivat tuuheiden kulmien alla ja Garret murahteli jonkin aikaa tupakkaa poltellen. ”Sinähän olit aikanasi myös aikamoinen sankari,” Artemis lisäsi. ”Hameväen sankari kenties,” Garrett nauroi äänekkäästi. Oli totta, että Garrett oli onnistunut haalimaan itsellensä jonkinlaista mainetta, mutta siitä tuntui olevan niin kauan. Nykyään hän ei ollut metsästäjää kummempi aseidenkäyttäjä ja hyvä niin, sillä hän halusi rauhallista elämää.
Naarassusi miehen jaloissa murahti, kuin olisi paheksunut Garrettin sanoja. ”Niin niin,” mies vain totesi partaansa ja jatkoi tuprutteluaan, eikä Artemiskaan ottanut enää asiaa uudestaan puheeksi, kenties osoittaen hieman kunnioitusta.
|
|
|
Post by submarine on Jan 13, 2008 13:08:29 GMT 3
Rirkst seurasi valtavan kivimiehen puuhia mielenkiinnolla, mikä oli pitemmän päälle huomattavan vaikeaa. Jos ei otettu huomioon itse kivimiehen outoa ulkomuotoa, oli sen tekemä raivaus kaikin puolin äärimmäisen yksitoikkoista ja vähintäänkin tylsistyttävää. Järkäle ei pysähtynyt levähtämään eikä edes ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan vain jatkoi ja jatkoi kasan kasvattamista. Eikä rottakaan oikeastaan sen tekemisiä niin seurannut, kuin valtavaa olentoa itseään. Hän oli kuullut näistä, vaikkakin vain hyvin ohimennen. Oli jokseenkin ihmeellistä, että tällainen oli päätynyt tänne, mutta niin asia vain oli. Ja tämä saattoi tarjota odottamattomia mahdollisuuksia.
Rirkst oli saapunut kylään toissapäivänä aivan eri syistä, kuin etsiäkseen valtavia kivimiehiä. Kun sellainen sitten kuitenkin oli paikalla, oli sitä vaikea olla huomaamatta. Ihmiset, ikuisessa typeryydessään ja sokeudessaan, olivat olleet hyvinkin pahoillaan, kun se oli ilmeisesti alkanut rikkoa jonkin väärän jumalan palvontapaikkaa. Ohimennen sanoen rotta oli siitä itse äärimmäisen tyytyväinen, hän ei sietänyt näitä palvottuja, saastaisia, vääriä jumaluuksia. Eivät olleet mitään hänen omaansa verrattuna. Kyläläiset eivät olleet näyttäneet millään tavalla iloisilta siitäkään, että paikalle oli ilmestynyt kivisen tuhonlevittäjän lisäksi myös valtava, rintaan asti yltävä, kahdella jalalla seisova, kalju, äärimmäisen ruma rotta. Se oli ollut tavallaan aivan yhtä paha näille, ainakin melkein. Mutta mitäpä muuta saattoi odottaa naurettavilta hölmöiltä itseään paremman edessä?
Rirkst, joka vastasi hyvin kuvausta kaljusta, rumasta rotasta, keskittyi taas katselemaan kivimiestä. Se ei välittänyt mistään, hän oli koettanut jo heitellä sitä kivilläkin. Se ei kai nähnyt uhkaa niissä. Rotta työnsi häntänsä suuhunsa ja jäi pohtimaan asioita koruttomassa kaavussaan. Kyseessä oli golem, velhon luoma elävä patsas, jonka tarkoitus oli palvella herraansa. Sellaiset toteuttivat käskyjä pyyteettömästi ja toimivat väsymättä koskaan. Tai niin hän ainakin oli kuullut. Ne tottelivat jotakin käskyjä, jotka tekijä itse asetti. Tämä ei tuntunut tottelevan mitään järkevää, mutta jotakin silti. Rotta jäi pohdiskelemaan ja jyrsimään häntäänsä. Mitä tuollaisella palvelijalla voisikaan tehdä...
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Jan 19, 2008 2:13:50 GMT 3
Garrett jatkoi tupakkansa polttelua kaikessa rauhassa vielä senkin jälkeen kun Artemis lähti hoitelemaan omia asioitaan. Naarassusi miehen jaloissa jatkoi makoiluaan samaan tapaan, välillä nostaen päätänsä vilkaisten jättiläisen tekemisiä – lähinnä silloin kun jokin isompi kivenjärkäle päästä tavanomaista voimakkaamman äänen pudotessaan maahan. Susi oli ollut aluksi hyvinkin utelias tuon oudon kivijättiläisen suhteen, se oli lähestynyt sitä varovaisesti, kierrellyt sen ympärillä ja tarkkaillut. Sen se oli kuitenkin lopettanut siinä vaiheessa, kun oli melkein saanut kivenjärkäleen niskoillensa.
Susi oli siitä erikoinen otus, että se käyttäytyi hyvin vähän niin kuin suden olettaisi käyttäytyvän. Kukaan ei tiennyt, mistä Garrett oli sen saanut, mutta se seurasi miestä kaikkialle minne tämä meni. Se ei pelännyt tai ollut arka ihmisten parissa, mutta ei myöskään vaikuttanut miellyttämisenhaluiselta, niin kuin koirat esimerkiksi. Se oli pikemminkin välinpitämätön ympäristöään kohtaan suurimman osan ajasta, muulloin korkeintaan etäisen utelias.
Garrett vietti iltapäiväänsä normaaliin tahtiin jättiläisestä huolimatta. Tupakkansa polteltuaan hän nousi tuoliltaan, kävi lukitsemassa talonsa oven ja lähti sitten kävelemään kohti läheistä majataloa, jossa Molly-rouva valmisti maailman parasta hirvimuhennosta. Ne olivat elämän pienet asiat, joista Garrett nautti nykyisin. Auringossa paistattelu, hyvästä ruoasta nauttiminen, tarinoiden kertominen kylän pikkuväelle, myöhään nukkuminen. Ei mennyt aamuakaan, kun Garrett ei tuntenut vanhenevansa pikkuhiljaa. Tuntui kuin joka aamu hänen luunsa tuntuivat valittavan enemmän ja lihakset olivat entistä jäykemmät.
Joskus oli aika, kun se ei ollut niin, Garrett muisteli katsellessaan kivijättiläisen tuhoamistyötä ohittaessaan sitä. Siitä tuntui olevan ikuisuus, mutta nyt kun Garrett näki kivijättiläisen, joka muistutti häntä kaikista niistä muista ihmeellisistä otuksista joita oli joskus kohdannut – joista osasta oli tullut ystäviä, joista osan hän oli surmannut. Vaikka mies ei ollu koskaan kohdannut mitään jättiläisen kaltaista, toi se paljon muistoja mieleen. Osa hyviä, osa pahempia, kaikki yhtä lailla vaalittavia muistoa. Saattoikin siis olla jopa uskomatonta, mitenkä mies kyläläisten silmin niin rennosti ja vieläpä itsekseen virnistellen asteli sinä päivänä majatalon alakertaan, suden seuratessa sitä tuttuun tapaansa.
|
|
|
Post by submarine on Jan 19, 2008 14:17:54 GMT 3
Majatalossa tuntui olevan kaikin puolin kelpo ilmapiiri, vaikka huolestuneisuus tuntui sielläkin. Jotkut koettivat huuhtoa huolta pois oluella, eikä työnteko tuntunut kiinnostavan ketään - se kaiketi olikin syy siihen, miksi oli täyttä, vaikka aurinko komeili vielä korkealla. Tuoppeja nosteltiin ja puheensorina oli täyttänyt ilman. Kivimiestä kyllä pelättiin, mutta hulluahan sellaisesta olisi ollut vaieta - epäilykset ja pelot vain esille, yhdessä oli helpompi puida muutenkin. Kulmapöydässä istuva Sigerd, jota hullu-Sigiksi tavattiin kutsua, oli tosin tavalliseen tapaansa vetää yli ja kiljua kaljamakkaransa ahmimisen ja tuoppinsa kumoamisen välistä, että nyt oli loppu tullut, ehkä jopa maailmanloppu. Velikin kuulemma varmisti lopun ajat, vaikka kylässä ei oltu ollenkaan varmoja, oliko kyseinen veli enää edes hengissä, vaikka vaivalloisesti ympäriinsä raahustikin. Ainakin tämä oli koettanut haudasta ylös vasta kolme päivää sen jälkeen, kun oli jotenkin onnistunut seivästymään omaan talikkoonsa - ja tapasi aina välistä järsiä tarpeeksi lähelle sattuvia.
Joku tuntui haluavan selvästikin häiritä tunnelmaa, jota nyt ei kuitenkaan voinut aivan rattoisaksikaan sanoa - ehkäpä rauhalliseksi. Vähän sen jälkeen, kun Garrett-niminen mies oli astunut sisään, rysäytettiin ovi auki melkoisella vauhdilla. Tästä oli saatu jo pieni varoitus sen muodossa, että kiskoja oli mitä ilmeisimmin olettanut oven aukenevan väärään suuntaan ja törmännyt siihen melkoisen, osittain vieraskielisen kiroilutulvan saattelemana. Tai tarkemmin sanoen kiroilutulva oli vasta seurannut törmäämistä. Muutama mies oli jo loikannut pystyyn siinä pelossa, että kivimies oli päättänyt tuhota seuraavaksi majatalon. Järkäleen ei tosin oltu kuultu vielä sanovan mitään, eikä se varmasti olisi pysähtynyt oveen, joka ei sattunut kääntymään sen suuntaan, mutta yksityiskohdilla ei nyt juuri ollut väliä. Olikin pieni inhotuksensekainen helpotus, kun sisään tunkeutunut paljastuikin siksi varsin rumaksi ja kaljuksi rotantapaiseksi, joka oli myös kylään saapunut. Kukaan ei olisi oikeastaan halunnut edes nähdä koko olentoa, mutta ainakaan se ei rikkonut kirkkoja ja murskannut pappeja. Ihmiset istuivat paikoilleen, vaikkakin kysyvinä.
Rirkst tarkkaili hetken säälittävää ihmisjoukkoa, raapien samalla roikkuvaa mahaansa kaapunsa lävitse. Ja tässäkö oli kaikki, oliko hänen tyydyttävä johonkin näistä säälittävistä, lähestulkoon edes ruuaksi kelpaamattomista, säälittävistä hölmöistä? Rotta voi aavistuksen verran pahoin pelkästä ajatuksestakin, että hän joutuisi alentumaan edes puhumaan näille ihmisille. Sen osoittaakseen hän sylkäisikin maahan, ennen kuin edes aloitti. "Kuka teistä surkeista ihmisistä osaa olla kuolematta heti ensimmäisessä tiukassa paikassa?" kalju rotta korisi ovelta, antaen sormen kiertää ympäri majataloa. Mitään selitystä äskeiselle ei tarjottu, eikä kovinkaan moni näyttänyt halukkaalta vastaamaan. "Kuka teistä ei kuole pienestä sohimisesta!?" rumilus äkkiä kiljaisi, ennen kuin kukaan oli ehtinyt vastata, jos jotenkin sattui olemaan edes halukas.
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Jan 31, 2008 16:33:00 GMT 3
Garrett oli ehtinyt juuri astella tiskin luo ja luoda hurmaavan hymynsä Molly-rouvalle, joka hääräili tiskin takana tomerana ja punapäisenä pyörremyrskynä, joka oli ainoa asia joka sai tämän majatalon toimimaan. Kokki apupoikiaan ja piikoja myöten olisivat olleet kaikki hukassa, ellei Molly olisi ollut pitämässä hellää kuriaan yllä. Garrett usein ajatteli, että jos olisi päätynyt nuorena naimisiin, hän olisi valinnut vaimokseen jokun Mollyn tapaisen voimakastahtoisen naisen. Mutta vuoden olivat vierineet, eikä vanha mies ollut enää naimaiässä. Totuus oli, että vielä vähemmän silloin kun nyt mies olisi ollut valmis sitoutumaan ja jäämään pysyvästi aloilleen. Vaikka hän oli viettänyt kylässä useita vuosia jo, Garrett nautti ajatuksesta olevansa vapaa lähtemään milloin tahansa.
Suutaan mies ei kuitenkaan koskaan ehtinyt avata, kun joku jo rymisteli sisään hänen perässään. Hieman hämmästynyt katse suunnattiin tulijaan Garrettin kääntyessä ympäri. Kenellä oli niin kova kiire? Garrett tunnisti tulijan siksi oudoksi rotaksi, joka kylällä oli jo jonkin aikaa käyskennellyt. No, oli oikeastaan mahdotonta sekoittaa moista otusta kehenkään muuhun kylän asukkiin, eikä senkaltaisia – ainakaan tätä yksilöä – unohtanut mielestään muutenkaan kovin helposti. Miehen tuuheat tummat kulmat rypistyivät aavistuksen tuon katsellessa rottaa lievän uteliaisuuden vallassa. Susi Garrettin jaloissa tosin toivotti rotan tervetulleeksi vähemmän ystävällisesti, se kyyristyi vasten lattiaa, paljasti terävät hampaansa ja murisi matalasti. ”Shh, shh, shhh,” Garrett päästeli suustansa ilmoittaakseen sudelle, ettei moinen käytös ollut tarpeen. Susi hiljeni ja tyytyi vahtimaan rotan jokaista liikettä.
Rotan sanojen myötä huoneeseen laskeutui selkeä hiljaisuus, jonka katkaisi hetken kuluttua vaimea mumina. Mitä rotta oikein tarkoitti? Mitä tuo kuvitteli löytävänsä tästä pienestä kylästä, joka ei ollut koskaan sekaantunut pienimpäänkään kahakkaan rajataisteluissa tai muissakaan sodissa? Eräs nuorukainen tosin oli nousemassa ylös – Garret tunnisti yhdellä vilkaisulla nuorukaisen isokokoiseksi ja tyttöjen ihailemaksi Jonahiksi, joka sentään osasi jotenkuten käyttää miekkaa – mutta vanha nainen tämän vierellä kiskoi pojan takaisin paikoilleen ja alkoi hyvin selkeästi sättiä tuota. Kuinka poika edes saattoi kuvitella liittyvänsä mihinkään, mitä tuo inhottava otus ehdotti – ja hylätä armaan äitinsä?! Ulkona teki tuhoaan jo muutenkin jättiläinen, jolle ei voitu mitään ja tämä halusi hylätä perheensä? Ei tulisi kuulonkaan. Ties vaikka tuo rotta yrittäisi värvätä ihmisiä nimenomaan käymään jättiä vastaan – mikä oli jo todettu mahdottomaksi. Mikään ei tehonnut siihen otukseen, joten olisi hölmön työtä lähteä enää yrittämäänkään sitä.
Kovinkaan montaa rotan puheet eivät siis kiinnostaneet, osa naurahti ääneen ja kääntyi takaisin ruokansa tai juomansa puoleen, mutta osa jäi seuraamaan tilannetta, ehkä mielenkiinnosta, ehkä ajanpuutteesta. Garrett seurasi katseellaan ja teki häiritsevän huomion siitä, kuinka moni hänen tuttunsa katseli häntä odottavan näköisenä. Eivät kai he odottaneet hänen tekevän asialle jotain? Toki mies jaksaisi vielä kannatella miekkaa, kenties heilautellakin sitä muutamassa kaaressa, mutta halusiko hän sellaista enää? Rautainen tahto, joka olisi aikanaan puskenut miehen läpi mistä tahansa, oli laimentunut väsyneeksi haluksi saada olla rauhassa, ja kyläläiset tiesivät sen. Hän oli vanha veteraani, ei enää mikään nuori ja kunnianhimoinen soturi, joka halusi todistaa itseään maailmalle. Olisiko hänestä siihen enää? Lievä ärtymys kuvastui Garrettin kasvoilta kun tuo vastasi odottavien tovereidensa katseisiin. Sitten mies ryhdistäytyi hieman – Garrett ei ollut mikään pienikokoinen mies, ei edes vanhuutensa päivillä – ja rykäisi, siirtäen katseensa rottaan.
”Mihin ihmeeseen sinä soturia kaipaat, ystäväiseni?” Garrett kysyi omintakeisen leppoisaan tyyliinsä, joka varmasti onnistuisi ärsyttämään rottaa entisestään.
|
|
|
Post by submarine on Jan 31, 2008 17:12:32 GMT 3
Rirkst tuijotti itsensä tiedetyksi tehnyttä miestä vähintäänkin ikävästi. Oliko hänen tyydyttävä tähän vanhaksi käyneeseen urokseen? Eihän se jaksaisi edes kävellä, saati sitten heiluttaa miekkaa! Rotta ei olisi ottanut tällaista edes orjaksi, korkeintaan ruuaksi. Mutta toisaalta, kyllähän tämä miekan pysäyttäisi yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muukin - viimeistään ruumiillaan. Ja miekka oli aina parempi jonkun muun suolissa, kuin omissa. Tähän oli kai sitten tyytyminen, niin raivostuttavaa kuin se olikin. Rotta toivoi hartaasti, että kivimies tuhoaisi koko kylän pikapuoliin - toivottavasti niin, että turhat ihmiset eivät ehtisi pakoon.
"Älä virnuile siinä, surkimus", Rirkst ärähti miehelle. "Minä aion katsoa, mistä tuo äärimmäisen hyvää työtä tekevä kivimies on tulossa", rotta selitti jokseenkin kitisevällä äänellä. "Ja minua ei huvita lähteä katsomaan sitä ilman, että mukana on ainakin yksi, joka voi tarpeen tullen ottaa miekan sisuksiinsa minun puolestani." Rirkst ei mitenkään kierrellyt, ei tietenkään. Miksi olisi? Ei karjallekaan kerrottu tai siltä kyselty, ennen kuin se vietiin teurastettavaksi. Ei hänenkään tarvitsisi kierrellä ja kaarrella, kuin olisi tarvinnut lupia johonkin. Hän ottaisi, mitä haluaisi, ja nämä hölmöt tekisivät.
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Jan 31, 2008 17:39:33 GMT 3
Rotan sanat saivat miehen virnistämään vain leveämmin, niin leveästi, että hänen olisi voinut odottaa naurahtavan hetkenä minä hyvänsä. Jos mies olisikin nauranut, ei sitä olisi tarkoitettu loukkaukseksi, mies nyt vain oli sellainen. Huumorintaju, kyky nauraa asioille ja laskea leikkiä olivat olleet vuosien varrella yllättävän edullinen luonteenpiirre miehessä. Susi murahti aavistuksen varoittavana rotan sanoille, jotka olivat sen korviin hyvin ärsyttävää ääntä pitäviä. Garrett nosti toisen kyynärpäänsä tiskille ja nojasi sitä vasten rennosti. Rotta oli saattanut tottua näkemään ihmiset karjana, joka otteli automaattisesti, mutta miehellä olikin sitäkin isompi yllätys varattuna tuolle.
”Ja miksi minä, pieni ystäväiseni, lähtisin kanssasi tälle suurenmoiselle matkalle?” Garret kysyi hilpeällä äänellä. Siinä missä rotta oli tottunut käyttämään kutsumanimiä kuten surkimus, oli Garrettille automaattista ottaa hieman toverillisempi asenne jopa ventovieraita kohtaan.
|
|
|
Post by submarine on Jan 31, 2008 18:10:16 GMT 3
Jos mies olisi naurahtanut, olisi tapahtunut paljonkin enemmän, kuin että sitä ei oltaisi tarkoitettu loukkaukseksi, paljon ja nopeasti. Mutta ei, tämä ei naurahtanut, ja niin Rirkst jäikin vain tuijottamaan. Tätä menoa tilanne muuttuisi kuitenkin hyvin pian... "Koska minä en pyydä", Rirkst vastasi, raapien ohimennen hyvin poimuista nahkaansa. Se sai pienehkön hilsepilven leijumaan ilman halki lattialle. "Minä en ole täällä hakemassa mitään tovereita, kuten sinä ehkä luulet. Minä en ole pyytelemässä mitään, vaikka kuivuneissa aivoissasi se siltä voikin tuntua, vanhus." Rirkst raapi jälleen samaa paikkaa, kylväen hieman lisää hilsettä lattialle. Se näytti niin pahanlaatuiselta, että kenties siitä todella versoisi jotakin - jos ei kuolisi ennen aikojaan "maaperänsä" myrkyllisyyteen. Sitten rotta nojautui hyvin lähelle miestä ja lisäsi hiljempaa: "Ja kun minä en saa haluamaani, tapahtuu ikäviä."
|
|
S
Member
Tiger wiger
Posts: 169
|
Post by S on Feb 3, 2008 13:17:11 GMT 3
Se, mikä kylästä yleensä teki rauhallisen ja hyvin toimeentulevan, kukoistavan yritteliään asuinsijan, oli se, että täällä ihmiset pitivät vilpittömästi huolta toisistaan. Kun vanha rouva Meredith oli sairastunut kihtiin, lähetti naapurin rouva nuorimmat tyttärensä päivittäin auttamaan ja pitämään seuraa vanhalle naiselle. Ihmiset pitivät toisistaan huolta ja elivät täten toimivana symbioosina ja ehyenä yhteiskuntana. Se oli harvinaista tässä maailmassa, eikä sitä siis tässäkään kylässä olettu kovinkaan kevyesti.
Niinpä nyt kun tuo rotta oli alkanut lähestulkoon uhittelemaan ja synkentämään sanoillaan tavernan ilmapiiriä, moni muukin kuin vain Garrett havaitsi tämän hyvin häiritseväksi. Tappelua ei haluttu saada aikaan, mutta koska noista rotista ei koskaan tiennyt mitä ne keksivät, ihmiset muuttuivat varautuneiksi ja muutama jopa tarkasti vyöllään kantamansa teräaseen olevan helposti saatavilla. Varsinkin kun tämä kyseinen yksilö näytti erityisen pahansuovalta ja sen kantamuksetkin viittasivat hyvin todennäköisesti jonkinlaiseen magiaan tai huuhaahan.
Garrettin ilme synkkeni aavistuksen ja susi sen vierellä jatkoi murinaansa, mutta se tyytyi vielä toistaiseksi tarkkailemaan rottaa varautuneena. Mies hieroi leukaansa ja rapsutteli sillä kasvavaa partaansa kuin olisi miettinyt, mutta piti koko ajan sinisen katseensa rotassa. Hän voisi vain lähteä rotan matkaan ja kaikki olisi sillä selvä, mutta matkassa oli pikkiriikkinen mutka joka tunnettiin ylpeytenä. Se kun ei noin vain sallinut miehen kuuntelevan itseään hyvin paljon pienemmän otuksen rääväsuista komentelua. "Sitten, toverini," Garrett painotti sanaa 'toveri'. "Suosittelen sinua hakemaan seuraa jostain muualta, koska me emme kaipaa ikävyyksiä. Kenties hullu-Sig tässä lähtee seuraksesi ilman kummoistakaan vaivanpalkkaa, mutta veikkaanpa, että me muut emme kauppaa taitojamme heppoisin perustein," Garrett sanoi rauhallisesti. Ympäriltä kuului hiljaista muminaa, kukaan ei uskaltanut ääneen huudella rotalle mitä mieli teki, ties mitä tuo vielä tekisi.
|
|
|
Post by submarine on Feb 3, 2008 14:38:24 GMT 3
Miehen sanoilla ei ehkä ollut mitään positiivista vaikutusta, mutta ne riittivät vallan mainiosti aiheuttamaan sellaisen napsahduksen rotan päässä, että sen saattoi melkein kuulla. "Ikävyyksiä sinä kyllä saat!" tämä vinkui hullun lailla. Sitten kalju otus alkoi mulkoilla ympärilleen, kuin sopivaa uhria etsien. Sellainen löytyikin lähimmässä pöydässä istuvasta miehestä. Tästä ei suuremmin kukaan pitänyt, ärhäkkä kun oli, mutta se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli aivan varmasti kamalaa jokaisen mielestä. Äkkiä Rirkst osoitti istuvaa miestä tiukasti suoristetulla sormella ja korisi muutaman hyvin sairaalta kuulostavan sanan. Yhtäkkiä ilma ikään kuin kävi polttavan kuumaksi ja iski vasten ihmisten kasvoja. Vihreä leimahdus kävi läpi talon ja rotan sormesta ampaisi kelmeänvihreä salama, joka iski miestä. Tämä kiljaisi kauhusta ja tuskasta, kun samanlainen, kelmeä tuli roihahti palamaan siinä, mihin oli osunut. Huutaen ja rääkyen tämä hoiperteli pystyyn ja alkoi ryntäillä paniikissa ympäriinsä, läimien ahnaita lieskoja molemmin käsin. Lopulta tämä ryntäsi ulos ovesta, yhä vain huutaen ja liekehtien. Ja Rirkst käkätti.
|
|